12.12.

Uneni olivat jälleen sekavat. Havahduin ennen herätystä hereille kun sama, vaaleahiuksinen nainen oli kumartunut päälleni. Hän haisi kuolemalle ja Sairaudelle, joka yritti kaataa meistä kaiken. Minä en päässyt karkuun. Mutta nainen ei upotanut minuun hampaitaan. Hän toi huulensa hiljaa korvani lähelle ja kuiskasi kerta toisensa jälkeen. Ääni kuulosti reilaiselta kuin aiemmin. Kirkkaammalta. Mutta tiesin sen silti olevan omani. Se jäi kaikumaan korviini vielä säpsähtäessäni hereille hikisenä.
„Sinun täytyy lähteä.“

Yöllisistä kuumotuksista huolimatta päivärutiinit alkoivat sujua. Myös Sinin aamukeskusteluista oli muodostunut lähes perinne.
„Jaakko. Panisitko sä naista, jos saisit tietää että se on natsi?“
„Mitä meinaat?“
„Natsi. Sieg heil. Kyllä sä tiedät. Adolf Hitler, holokausti, sitä jengiä.“
„Siis niinku old school natsi?“
„Todella oogee. Kuuntelee Wagneria.“
„Jaa’a. Olishan se vähän negatiivinen homma.“
„Mutta panisitko vai et?“
„Lasketaanko vihanussiminen vaihtoehdoksi?“
„Vihanussiminen, siis niinku hatefucking?“
„Joo, oma käännös.“
„Ei lasketa. Sun pitäis rakastella sitä Lapinpolttajaa.“
„Alussa puhuttiin vielä panemisesta.“
„No tää on mun kyssäri, voin muuttaa sitä. Vastaa nyt homo!“
Sinin komentaessa näin silmäkulmastani Kertun virnuilevan keskustelulle. Joni luki kirjaa. Hörppäsin teetäni ja pyörittelin silmiäni kuin teinityttö.
„Emmä tiedä. Kyllähän kaikki on mahdollista.“
„Eikä vitussa ole. Ihmisillä on selkärankaa ja materia on ikuista eikä se häviä. Kaikki ei oo mahdollista ja sä olisit valmis nussimaan natsia.“
„Perinteistä natsia, saanen huomauttaa.“ Nostin sormen pystyyn näyttääkseni aamuituimaan mahdollisimman typerältä liian suuressa t-paidassa, jota koristi Tapparan komea kirves.
„Kamoon, mikä vois olla pahempi kuin vanhan koulukunnan natsit?“
„Uuden koulukunnan natsit. Todella ärsyttäviä runkkuja koko porukka. Väsynyttä viinaanmenevää jengiä, jotka yrittävät pönkittää omaa turhuuttaan konservatiivisilla arvoilla. Ja se pukeutumistyyli näyttää todella törkeeltä.“
„Hei! Skinipukeutuminen oli alunperin punk-juttu! Etkä säkään nyt hirveen skarpilta näytä!“ Huvittavinta Sinin kommentissa oli se, että juurikin maihareiden käyttäminen yhdisti meidän pukeutumistamme, ennen kuin jouduin piilottamaan sotilasuniformuni.
„Näyttää todella typerältä. Alakulttuurimeno on muutenkin ihmisille, jotka ei osaa rakentaa omaa identiteettiään ilman mitään skeneä.“
Provosoin häntä tarkoituksella ja Sini nieli kuokun lisäksi varmuuden varalta metrin siimaa.
„Ja se että pukeutuu vitun kädenlämpösesti ruotsalaisen halpaketjun standardivaatteisiin ei sit oo mitään samanlaista identiteetinrakentamista?“
„Samanlainen uniformuhan sekin on. Mutta eipähän tarvitse yrittää vakuuttaa epätoivoisesti pukeutumisellaan, että kyllä mulla on vitusti särmää.“
„Ime Jaakko huilua.“
„En ime. Ime ite.“
„En ime. Homo.“

Pieni sanailu jätti hieman vaivaantuneen tunnelman, kun lähdimme Jonin kanssa pilkille. Sini haki ilmeisesti rooliaan ja toisaalta purki tylsyyttään keskustelujen kautta. Jollain tavalla halusin osoittaa hänele yhä, ettei nuori nainen voinut käyttäytyä aivan mielivaltaisesti. Silloin tällöin häntä piti näpäyttää. Mutta muuten Sini oli harmiton. Hän ei enää itkenytkään niin paljoa öisin kuin oli aiemmin tehnyt.
Ulkona oli jälleen pimeää, kun me lähdimme. Sovimme Jonin kanssa, että ottaisimme lounastauon, vaikka Arimo saattaisi haluta koko päivän putkeen työskentelyä. Meidän ruokailutottumuksemme eivät kuitenkaan olleet samankaltaisia mykän komistuksen kanssa.

Ensimmäinen tunti veti minut takaisin arkeen aivan kuten ennenkin. Pilkkiminen oli todella tylsää puuhaa, mutta Joni tuli viihdyttämään minua hetkeksi. Arimo istuskeli veljensä kanssa turpa kiinni. En kuullut Kalevan puhuvan mitään pilkkimisen aikana. Ilmeisesti mies nautti hommasta aivan liikaa itsekseen.
Joni oli alkanut tottua paikkaan. Hän otti asiat kevyemmin ja liikkui niin talossa kuin tälläkin vapautuneemmin. Ylikasvaneet hiukset olivat huolettoman likaiset, mutta jollain tapaa poika näytti hyvinvoivalta. Hän hymyilikin enemmän. Eikä enää heittänyt japaninkielisiä letkautuksia. Tai sääntöjäään.
„Naposteleeko taas olla pilkillä?“ Hän jopa virnisti hieman. Nyökkäsin.
„No on tää mukavampi kuin useempi muu päivä.“
Joni nyökkäsi ja katseli hetken taivaanrantaan. Me molemmat muistimme kyllä miltä tuntui jatkuva väkivallan uhka, pelko tartunnan saaneista, takaa-ajajista tai nälkäkuolemasta. Yhtäkkiä pilkkiminen vaikuttikin melko mukavalta puuhalta.
„Mä mietin joskus, että millaista olis elää internettiä. Varmaan ihan perseestä kasvaa lapsuus ja nuoruus ilman sitä.“
„Nojaa, sä ja Sini ootte tota diginatiivien sukupolvea. Porukkaa joka on kasvanu viestintävälineet luonnollisena osana elämää jne.“
„Et sä mua niin paljoa oo vanhempi.“ Taisi olla ensimmäinen kerta kun Joni väitti vastaan. Suhtauduin tähän kevyesti hymyillen.
„En varmaan. Olitteks te abiturientteja molemmat?“
„Joo. Tai siis keväällä vasta. Mut ollaan molemmat synnytty 93.“
„Nojoo, on meillä sit ratkaisevasti eroa. Ei mun lapsuudessa pelailtu niin paljoa tietokoneella.“
„Leikitte käpylehmillä ja olitte pilkillä?“ Hän oli aidosti nokkava, mutta ilmeisesti Joni oli hieman ärtynyt jatkuvasta pilkkimisestä.
„Jotain sellaista. Kuvittele Kongo Belgian siirtomaavallan aikana. Se oli vähän samanlaista.“
„Mä en tiedä millaista siellä oli.“
„No sanotaan ettei kivaa.“

Mutta minä olin melko tyytyväinen nykytilanteeseen. Nukuin yöni hyvin huolimatta satunnaisista levottomista unista. Tuntui että leposykkeeni olisi tasaantunut takaisin normaaleille tiheyksille. Etenkin liikkeellä ollessa tilanne vaikutti aina uhkaavalta ja kaoottiselta, eikä levolle asettuessa nukahtaminen onnistuisi, ellei väsyms olisi liian ylipääsevä.
Jonilla tilanne oli melkein päinvastainen. Hän oli tokaissut saavansa huomattavasti enemmän liikuntaa ja ulkoilua kuin koskaan aiemmin. Ja olevansa myös enemmän ihmisten kanssa tekemisissä. Poika oli sisuuntunut päivästä toiseen. Harkitsin illalla näyttäväni hänelle rynnäkkökiväärin purkamisen ja kasaamisen.
Neuvottelimme lempeän viiden tunnin pakkasessa istumisen jälkeen lounastauon. Arimo suostui tarjoukseen kirein hampain, mutta kokosi kuitenkin tavaransa.
„Onko mitään ruokaa mikä houkuttelis sut lounaalle kesken päivän?“
Mies vastasi tyhjin silmin ilman epäröintiä.
„Kalja maistuis.“

Minulla oli rynnäkkökiväärini, Arimolla kiväärinsä. Tallustelimme takaisin hieman kauempaa kuin aikaisemmin, vaikken uskonut pilkkipaikoissa olevan merkittävästi eroa. Toisaalta Arimo tiesi tämän alueen parhaiten, joten saattoi olla parempi etten kaupunkilaiskakarana alkasi turhaa leukailemaan hänelle.
Maisema oli yhtä autio kuin ennenkin. Mikään ei oikeastaan voinut valmistaa meitä tulevaa varten. Minulla ja Jonilla oli lähinnä nälkä, mutta muuten tilanne oli hyvin harmiton. En ollut edes ladannut asettani varmaan kolmeen päivään – se olisi ladattuna heti vaarallisempi kuin lataamattomana. Ja kun välitöntä uhkaa ei pitäisi olla, mihin vaarallista asetta tarvitsisikaan.
Marssimme pari kolme väsynyttä kilometriä takaisin päätalolle, jossa Hulkon eväiden pitäisi odottaa.

Huomasin ainoastaan sen toisena kävellessäni, ettei Pilvi ollut passissa traktorin päällä. Se oli oikeastaan ainoa paikka jossa olin lähes koskaan nähnyt häntä, mutten osannut motivoitua tämän olevan poikkeava tilanne. Myöskään Pänkäläisen veljekset eivät pitäneet tätä epätavallisena. Me astelimme kolattuun pihaan, jossa tajusimme ensimmäisen häiritsevän tosiasian. Emmekä sitäkään tarpeeksi ajoissa.
Arimo asteli ensimmäisenä laiskasti kohti ovea keskelle pihaa, jossa hän vasta havahtui katsomaan alaspäin. Huomasin miehen pysähtyvän ja kavahtavan jotain, mutten tajunnu heti mitä. Astelin hänen rinnalleen, jolloin huomasin saman minkä Arimokin. Vaalean lumen päällä oli tummanpunaista, lähes mustanpuhuvaa verta. Sitä ei ollut erityisen paljoa, mutta ne muutamat tipat veivät suoraa taloon sisälle. Lumeen aurautuneista jäljistä päätellen verta vuotanut henkilö oltiin raahattu sisälle. Tai oletin välittömästi sen olevan henkilö. Näiden päätelmien tekemiseen meni hädin tuskin viis sekuntia, jolloin kuulin Arimon puhuvan ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti.
„Mitä helevettiä.“
Se ei ollut kysymys. Huomasin stressitasojen laskusta huolimatta kehoni valmistautuvan jälleen vaaratilaan. Nappasin olkani ylitse kiinni rynnäkkökivääristä ottaakseni sen esille, kun talon sivustalta kuuluva karjaisu pysäytti minut.
„KÄDET YLÖS! Kaikki te neljä!“

Ääni oli nasaalinen ja melkein femiinin kirkas miehen ääneksi, mutta sen käskevyydestä ei ollut epäilystäkään. Kaksi miestä osoittivat meitä haulikoiden kanssa aivan talon nurkalta. Näin toiselta nurkalta liikettä, kun kolmas mies kääntyi ilmeisesti kiväärin kanssa osoittamaan meitä.
Minut valtasi epäusko. Huomasin myös kaikkien muiden kasvoilta välittömän shokin. Mitä helevettiä hyvinkin. En ollut nähnyt näitä miehiä koskaan aiemmin, ikä vaihteli hädintuskin täysikäisen näköisestä käskyttäjästä varmaan viisikymppiseen hupsun näköiseen ukkeliin kiväärinsä kanssa. Hyvin perustyyppejä kaikki.
Mutta kimeä-ääninen nuorukainen toisti käskynsä ja järkytyksestä toipuneena tajusimme todellakin nostaa kädet ylös. Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen. Verinen jälki. Pilvin poissaolo. Nämä kaverit eivät olleet hyvällä asialla. He astelivat ehkä kymmenen metrin päähän ja tivasivat nopeasti oliko meitä enemmän pilkillä. Kaleva vastasi heti puhutellessa eikä edes yrittänyt valehdella. Nuorimmainen miehistä puhui sitten nopeasti venäjää viereiselle toverilleen ja käski meidät polvillemme. Minut ja Arimo riisuttiin aseista hyvin nopeasti ja tehokkaasti venäjänkielisen miehen toimesta. Mieleni oli vaivannut tyrmistys. Tässä ainoasaturvallisuuden kehdossa, olin taas väärällä puolella aseen tähtäintä. Minä olin tehnyt töitä viikkokaupalla, ettei tätä riskiä enää olisi. En tajunnut edes seurata tilannetta, kun miehet tönivät meidät tupaan sisälle.

Sisällä emme päässeet eteisestä, kun törmäsimme veristen jälkien aiheuttajaan. Kohtuullisen suurikokoinen mies työhaalarissa ja kirkkaassa huomiopipossa makasi hengettömänä eteiskäytävän kyljessä. Hänen allaan oli pieni verinen jälki, mutta selässä olevat reiät kertoivat, että miestä oltiin ammuttu haulikolla ainakin kertaalleen. Paha sanoa, kun en ollut nähnyt haulikon sisääntulojälkiä tällaiselta etäisyydeltä.
Kaleva pidätti hengitystään takanani kun näki ruumiin.
„Se on Uusijoki. Markus. Se meidän naapuri.“
„Elääkö se?“ Joni kysyi.
„Turpa kiinni ja eteenpäin!“
Käskytys takana lopetti keskustelun nopeasti. Me marssimme olohuoneeseen ja tupaan, jossa ei tuoksunut ruoka. Keittiössä seisoi kaksi minulle tuntematonta miestä, keittiön pöydän vieressä yksi. Hämärään tottuessa huomasin kaikkien tuttujen istuvan lattiatasolla. Kerttu ja Sini olivat vierekkäin seinää vasten Hulkon isän ja pojan vieressä. Hilkka Pänkäläinen lohdutti itkusta tärisevää naista, joka ilmeisesti oli Markuksen ikääntynyt kriisiajan tyttöystävä, Pirkko, jota en ollut myöskään aiemmin tavannut. Oikeastaan tässä olivat kaikki meikäläiset. Yksi kuolleena, loput kuusi onneksi elävänä. Plus me neljä. Kiakki olivat aseettomia ja melkoisessa shokissa. En ehinyt noteerata edes paikalla olleita miehiä, kun meidät käskytettiin seinän viereen istumaan. Kukaan ei ottanut kenkiä tai takkeja pois. Näin Kalevan kasvoilta aitoa kauhunsekaista lamaantumista. Ymmärsin hänen pelon järkipeleissä. Meidät saatettaisiin hyvinkin ampua.

Arimo yritti kumartua kyselemään vaimoltaan jotain, mutta nuori kimeä-ääninen mies iski häntä kiväärinpiipula kylkeen ja karjaisi heti maahan. Se aiheutti muissa lähinnä säikähdyksen reaktioita, mutta Arimo ainakin totteli. Me olimme lähes kaikki saman seinän vieressä, jossa oli vain kirjahylly. Toisessa reunassa oli Pilvi, joka näytti jalkojensa päällä istuessaan jopa rentoutuneelta. Huomasin heti hänen mielentilansa olevan erilainen kuin muilla. Mutta en ehtinyt kohdata hänen katsettaan. Suoraa edessämme seisoi pistooli kädessään heiluva, romuluinen ja todella rikollisen näköinen mies puhutteli meitä. Sivummalla oli toinen mies, kirves kädessä ja metsästyskivääri pöydällä. Hänellä oli harvinaisen rujo Agassin tennistukka 80-luvun synkimmiltä vuosilta. Kuulin myös yläkerrasta askelia. Pistoolia kantavan miehen rujo preesens pakotti kaikki kuitenkin keskittymään häneen.
„Alas siihen seinälle. Ei tarvi ruveta ikäväksi.“
Ikävä oli hyvin kylmänkalsea tapa ilmaista asia. Hän viittoi meihin jatkuvasti pistoolilla ja miehen sormi oli liipaisimella. En tunnistanut pienikaliiberista asetta, mutta siinä ei ollut erikseen varmistinta. Ja he olivat tappaneet jo yhden meistä. Tilanne näytti todella synkältä. Vieressä nyyhkivä Pirkko oli ainoa ääni. Muut vaikuttivat vieläkin olevan shokissa. Näin sivusilmälläni Kertun katseen tuijottavan tyhjään. Se oli pingottuneen vauhkona. Hän pelkäsi niin ettei saanut sanaa suustaan. Myös Sini ymmärsi pelätä. Mutta näin hänen purevan hampaitaan yhtään.
Tytöllä oli vielä energiaa.

„Noniin, jos joku teistä herrasmiehistä voisi vastata pariin kysymykseen!“ Pistoolia huolettomasti heilutteleva, tumma rantarosvo asteli ruokapöydän viereen, kun kimeä-ääninen nuorempi poika ojensi hänelle rynnäkkökiväärini. Mies hypisteli sitä lähes perverssillä mielenkiinnolla. Hän laski pistoolin pöydälle ja nappasi sarjatuliaseen käsiinsä jopa ihaillen. Muut ryhmässä ilmeisesti odottelivat hänen käskyjään, kun mies haltioituneena tuijotteli asetta.
„Melkosta rautaa. Ehkäpä te ette ihan paskaa puhunukkaan. Täys lipas ja kaikkee…“
„Jarmo, mennäänkö me takas pihalle?“
Rosvomainen, Jarmoksi puhuteltu mies hymähti ja nyökkäsi.
„Otan Niki messiin. Kattokaa ettei ketään tuu.“
Hän nyökkäsi ja tokaisi jotain venäjäksi toiselle nuorelle miehelle. He hävisivät nopeasti ovesta. Samalla yläkerrasta asteli tilaan uusi pölmähtyneen näköinen mies, joka oli huomattavan ylipainoinen. Hän kantoi rautakankea. Tumma mies puhutteli tulijaa nopeasti.
„Löytykö mitään?“
Tuo pyöritteli päätään.
„No vittu etittekö loppuun?“ Tummahipiäinen mies kouri rynnäkkökivääriän todella huolimattomasti. Minua pelotti että hän saattaisi ampua meidät jopa vahingossa.
„Noku tänne tuli joku.“ Tukevampi kaveri selitti.
„No Teme voi ettiä niitä.“ Ikävännäköinen kaveri kääntyi suoraa meitä kohti kannoillaan ja hymyili pahaenteisen ystävällisesti.
„Ja te voittekin tosiaan vastailla vähän kyssäreihin, eiks jeh?“

Hän vilkaisi vanhempaa miestä, joka oli riisunut meitä aseista ulkona ja heilautti rynnäkkökivääriä. Arimon kivääri oltiin laskettu keittiön pöydälle lataamattomana. Vanhempi mies osoitti suoraa minua. Tajusin vasta silloin ruskeasilmäisen miehen tuijottavan minua.
„Terve. Ootkos sä näitä pomomiehiä?“
Kysymys oli hämmentävä. Eikä vähiten sen takia, että mies rennosti osoitti haarojani omalla kiväärilläni. Mies ei ollut minua järin paljoa pidempi, korkeintaan hiemna päälle 180-senttiä, mutta raskasrakenteisempi. Kauhtuneen villapaidan alla oli tynnyrimäinen rintakehä. En kuitenkaan alkanut hänen odottaa vastaustaan.
„Ei meillä oo täällä. Viitasaarella ne on.“ Olin sopivasti tyhmä vastaamaan, sillä en ehtinyt erityisemmin harkitakaan vastaustani. Mies vilkaisi sivulla olevia tuttujani.
„Ja siellä sitten on armeijan jätkiä?“
„Joo.“ En nähnyt syytä valehdella. Minulla ei ollut sellaista pokeria, jolla oltaisiin aseella uhattuna yritetty bluffata.
„Paljonko. Tai paljon siellä on ylipäätään porukkaa?“
„Ööö, en mä oo laskenut, mutta ainakin neljäkymmentä varusmiestä ja ehkä kolmesataa siviiliä.“
„Ja sä et oo niitä?“
„En.“
„Mistä sä sait ton aseen sit? Niiltä.“
„E. Löysin Jyväskylästä.“
Kysymykset olivat painostavia. Hän tarkoituksella tuli lähemmäs.
„Mitä sä oot siellä tehny?“
„Mä tulin sieltä. Jotain viikko sitten.“
Hän vilkaisi sivulle ja siirtyi sujuvasti Kertun luo.
„Pitääkö paikkansa?“
Kerttu tuijotti miestä nopeasti ja nyökytteli levottomasti ja hätäisesti. Mutta minä en kiinnittänyt häneen niinkään, vaan vieressä istuvaan Siniin. Tuo tuijotti myös edessä olevaa, Jarmoksi tituleerattua miestä. Minä tunnistin tuon katseen Sinin silmistä. Vaikka hän oli ollut ennenkin pahoissa paikoissa, Sini ei siitä huolimatta ymmärtänyt perusasioita. Hänen katseensa oli nimittäin täynnä uhmaa. Ja sinä et alkanut vittuilemaan miehelle, joka tähtäsi sinua aseella.
„Ja tää jätkä nyt on se Jaakko, eikö?“ Jarmo tivasi yhä Kertulta, mutta Sini sylkäisi maahan hänen edessään.
„Ime jätkä lekaa.“

„Mitä vittua?“
Tumma mies rynnäkkökiväärin kanssa ei aluksi tajunnut lainkaan, mitä hänelle oltiin juuri sanottu. Tilanne oli niin absurdi. Purin huultani samalla, sillä Sini yritti ilmeisesti aktiivisesti tapattaa itsensä. Tai meidät muutkin. Yksi ruumis ei saanut hänen pahasuisuuttaan aisoihin. Ja tyttö näytti ettei hän todellakaan ollut kykenevä harkitsemaan päätöksiään.
„Että kuuleppa nyt runkku, olisit ees vittu kohtelias. Sä ammut yhden meistä ja sit tuut pelaamaan vitun Onnenpyörää tän porukan kanssa -“ Minä olin nähnyt ärtyneisyyden kasvavan, mutta nyt miehen mitta täyttyi. Hän nappasi Siniä hiuksista kiinni ja repäisi tytön irti seinästä ja heitti keskelle lattiaa, heilauttaen rynnäkkökiväärin tähtäämään suoraa tyttöä selkään. Tämän jälkeen hän ponnekkaasti potkaisi Siniä muutaman kerran kylkeen karjuen.
„Nyt vähän kunnioitusta pikkuhuora!“ Sini älähteli maasta kun mies rempaisi häntä täydellä raivolla kiväärillä yläselkään. Tyttö luhistui maahan ja rimpuili tajunnan rajamailla. Mutta mies potkaisi mutaman kerran kylkeen vielä varmuudeksi, ennen kuin sai puuskutettua uhkausia lisää.
„Toi vitun vajukki yritti olla sankari, mutta sä nyt vaan kerjäät tätä!“ Hän vaikutti siltä että ampuisi tytön hetkenä minä hyvänsä, mutta potki naisen toisin päin. Sini oli hädin tuskin tajuissaan, hänen kasvonsa olivat naarmuuntuneet lattiaa vasten. Mies repäisi toppahousujen sepaluksen rikki ja kivääri toisessa kädessään karjui solvauksia. Hän aikoi raiskata Sinin. Mutta minä en kuitenkaan katsonut suvereenia väkivallantekoa. Kaikki muut tekivät kyllä niin. He olivat kauhusta jäykkiä. Paitsi Pilvi.

Myös Jarmon kolme aseistettua toveria tuijottivat hänen tempaustaan, mutta muiden jähmettyessä näin Pilvin toimivan. Toimiminen oli juuri oikea sana kuvaamaan hänen liikettään. Nainen ei kiirehtinyt vaan kylmänviileästi paransi asentoaan, nousten lähes liioitellun hitaasti seisomaan. Hän oli Jarmoksi nimitetyn miehen selkäpuolella ja myös huonosti kahden muun miehen näköpiirissä. Liikkeet olivat mekaanisia, mutta pehmeitä. Naisen silmissä oli pelottavanviileä kiilto, jossa oli jotain epäinhimillistä. Tajusin ettei Pilviä pelottanut lainkaan. Hän otti kaksi askelta ja nappasi pöydälle Jarmon laskemaan pistooliin kiireettömästi ja hiljaa.
Eleissä ei mennyt varmaan neljää sekuntia kauempaa, mutta se kylmänviileä tapa sai ne näyttämään todella painostavilta. Nainen tiesi aseen olevan ladattu ja varmistamaton. Hän oli painanut mielen missä se oli. Hän oli painanut mieleen missä viholliset olivat. Sen jälkeenhän vain toimi. Kun muut huomasivat tilanteen, Pilvi asteli käsi ojennettuna kohti huoneen keskipistettä, tähdäten kiväärillä aseistautunutta vanhempaa miestä pistoolilla. Hänen liikkeensä olivat luontevan eleettömiä, kuin nainen olisi pelannut sulkapalloa.

Ja sitten hän ampui vanhempaa miestä päähän. Yksi terävä laukaus. Ja mies tipahti niille jalansijoilleen kivääri yhä käsissään.

Tämä sai kaiki käännähtämään katsomaan Pilviä. Mutta nainen ei reagoinut katseisiin tai jännittyneisyyteen stressaamalla. Jarmo, joka oli repinyt omia housujaan jalasta, tuijotti häntä silmiin, kun nainen käänsi aseen ja ampui neljä kertaa miestä ylävartaloon. Tuo tippui aivan Sinin viereen lattialle.
Huoneen humppatukkainen kolmas mies oli säikähtänyt, mutta yritti haparoivin käsin nostaa metsästyskivääriä pöydältä. Pilvi ampui häntä kolmesti selästä lävitse. Luodit pirstaloivat kaakelia tullessaan toiselta puolelta ruumista lävitse.
Neljännellä, paksummalla miehellä ei ollut mitään aikomustakaan pistää vastaan. Hän oli tiputtanut sorkkaraudan ja hypännyt maahan ulisemaan armoa ennen kuin Pilvi edes kääntyi häntä kohti. Mutta Pilveä ei kiinnostanut psyykkisesti neutraloitu mies. Sillä hän kuuli äänen ovelta.

Laukaukset olivat kiinnittäneet ulos jääneiden miesten huomion. Pilvi ei ehtinyt tähdätä heitä, mutta näin naisen silmien laskelmoivan tilaneen salamannopeasti. Hän käveli ripeästi keittiön ikkunaa kohti, muttei ehtinyt työtasoja pidemmälle. Silloin kaksi juoksevaa miestä vilahtivat ikkunasta. Nainen ampui kahdesti suoraa keittiön poikki ja ikkunan lävitse heitä kohti. Minun oli mahdoton nähdä osuiko hän omasta kulmastani, mutta nainen kääntyi samoin tein ympäri ja tähtäsi maassa makaavia hyökkääjiä. Ja nainen karjui käskyjä kuin olisi suunnitellut tämän näin.
„Jaakko! Pysäytä ne!” Hänen äänensä ei ollut se sama naisen ääni, joka yleensä puhui partaansa, eikä välittänyt muista ihmisistä. Nyt Pilvi huusi ja käski, kääntäen samalla tähtäimen maassa huutavaan haavoittuneeseen. Hän heilautti pistooliaan kohti rynnäkkökivääriä, joka oli tipahtanut maassa korisevan Jarmon jalkoihin. Nappasin sen ja ryntäsin yhä kengät jalassa ulos ovesta, jonka kaksi miestä olivat jättäneet auki.

Me emme olleet sisällä paljoa varttia kauempaa, mutta minulla oli todella kuuma. Kylmä ulkoilma iski vasten kasvoja ja käännyin heti siihen suuntaan, minne oletin miesten juosseen. Ilmeisesti he olivat säikähtäneet nähdessään omia ruumiitaan tai muuten pakenivat vähäisin perustein. Ryntäsin talon kulman taakse, josta näin molempien miesten selät.
He pinkoivat hangen lävitse melko vaivalloisesti. Kauemapana olin näkevinäni puustonrajan taakse jäävän autonperän, jonne he ilmeisesti pakenivat. Sydämeni hakkasi ja sanoja oli vaikea saada suusta ulos, mutta kun vihdoin sain huudettua, ne kyllä kuuluivat.
„Pysähtykää! Seis tai ammun!“
Jälkeenpäin nauraisin käskylle. Seis tai ammun. Oneliner oli lainattu suoraa Komisario Palmu ja Zombiepidemiasta, josta ei tulluit muiden Palmu-elokuvien vertaisia hittejä. Mutta silloin minua ei naurattanut lainkaan

Molemmat miehet olivat nimittäin aseissa. Toinen tosin pudotti sen samoin tein ja nosti kätensä kohti ilmaa. Toinen vain jatkoi juoksemista kahta kauheammin. Toistin käskyn vielä kuuluvammin, mutta mies vain pinkoi.
Tähtäsin rynnäkkökiväärillä, joka oli varmasti ladattu. Välillämme ei ollut etäisyyttä seitsemääkymmentä metriä enempää. Ja mies juoksi suoraa minusta poispäin hitaassa lumessa. Ensimmäisen laukauksen tähtäsin massakeskipisteeseen, mikä ei ollut vaikeaa. Hengästyksestäni huolimatta tähtäys oli helppoa ja vain miehen horjahtaminen sai luodin osumaan muualle kuin keskelle selkää.
Se napsahti olkapäähän. Näin vaatteiden pöllähtävän selvästi siinä. Mies horjahti alas, mutta nousi nopeasti ja juoksi kivusta älähtäen. Tähtäsin uudemman kerran edes harkitsematta adrenaliinihöyryissäni muuta vaihtoehtoa. Tällä kertaa laukaus osui alaselkään kompuroivaa miestä.
Hän keräsi itseään hetken, jolloin karjuin miestä luovuttamaan. Mutta tämä nousi ja yritti jälleen lähteä kävelemään. Hänen toverinsa seisoi selin ja tuijotti kahdesti haavoitettua sankaria, joka rämpi eteenpäin lumessa lähes epäinhimillisistä vaurioista huolimatta. Viimeisen ampumiseni tähtäsin harkiten, mikä ei ollut vaikeaa. Mies piti yhä asetta käsissään, muttei kääntynyt. Hänen vauhtinsa oli todella hidas ja liikkeet takkuisia. Ja ne hidastuivat jatkuvasti. Tähtäsin tarkoituksella miestä jalkoihin. Ensimmäinen laukauksista meni ohi, mutta toinen räväytti jalassa olleet lasketteluhousut auki reiden kohdalta. Huuto pääsi ilmoille kun juoksija vihdoin tipahti maahan. Ja nyt hän ei enää noussut.

Astelin yhä jännityksestä hengästyneenä lumessa miesten perään. Pidin kivääriäni valmiina, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään ollakseen uhkana. Toinen kiroili lumen keskeltä lähes ymmärtämättömästi ja vaimeasti. Toinen mies seisoi kuin jäätyneenä.
Astelin piinaavan hitaasti ehkä viiden metrin päähän hänestä. Kyseessä oli kimeä-ääninen, nuorempi heppu. Ensimmäinen kysymykseni yllätti itsenikin, mutta se ei olut ihmekään.
„Minkä takia sun kaveri ei pysähtynyt?“
Minuun selin oleva, käsiään levittelevä mies empi hetken, mutta vastasi vapisevalla äänellä.
„Ei se osaa suomea.“
Käskin hänet toverinsa luo, joka makasi maassa verissäpäin. Tältä etäisyydeltä tajusin hänen kiroilevan venäjäksi. Mies vuoti verta hyvin paljon, mutta pakotin hänen toverinsa siirtämään tuon. Ammuttu venäläismies huusi ja huusi, mutta käskin kiväärillä osoittaen heitä menemään takaisin eteenpäin. Talolta kuului kasi tai kolme vaimeaa laukausta, jonka takia halusin pitää heidät edelläni. Jos tästä tulisi pankkivankitilanne, minulla olisi ainakin kaksi niitä. Ja talon ainoa automaattiase.

Sitä ei kuitenkaan tarvittu. Hyökkääjistä oli ainoastaan tukevampi mies hengissä. Myös viides, ilmeisesti yläkertaan jäänyt mies oltiin ammuttu portaisiin. Jonilla oli käsissään metsästyskivääri ja epäilin hänen olevan syypää viimeiseen vainajaan.
Minä ohjasin kiväärillä venäläisestä verestä tahriintuneen kaksikon molemmat osapuolet keskelle huonetta, aivan Jarmoksi nimetyn miehen ruumiin viereen. Pilvi seisoi heidän edessään pistooli kädessä ilmeettömänä. Otin hieman yllättäen muutaman askeleen taaksepäin ja irvistin itsekseni. Hän oli todellakin ottanut roolinsa.
Venäläismies aneli armo. Tietenkin venäjäksi. Hänellä oli valtavat kivut. Kyyneliä, rukoilevia elkeitä, kaikkea.
Pilvi katsoi ensin heitä, sitten taka-alalla olevaa tukevampaa miestä ja tokaisi lyhyesti nuorempaa miestä menemään pois toverinsa vierestä. Ja sitten hän käski tukevampaa miestä kohottamaan katseensa. Venäläismies jäi polvilleen puoliksi rukoilemaan, puoliksi pitelemään itseään. Pilvi näytti laskevan mielessään asiakohdat yhteen ja sen jälkeen ojensi kätensä ja ampui eteensä kyyristyneen miehen. Kylmänviileästi, suoraa otsasta sisään. Ruumis oli eloton jo ennen kuin se kosketti maata.

Me kaikki jäimme tuijottamaan hänen kylmäveristä elettään. Mutta nainen vain vilkaisi kahta henkiin jäänyttä.
„Ja nyt te alatte vastata kysymyksiin. Toi teidän kaveri ei pystynyt.“
Hän näytti kaapin paikan hyvin tehokkaasti. Osoitti miten pienestä harkitsemattomuudesta muiden elämä olisi kiinni. Molemmat olivat lähes paniikissa ja tyytyivät nyökyttelemään. Tämän jälkeen Pilvi suuntasi sanansa hieman yllättäen Hulkon puoleen.
„Matti, onko meillä pitkiä nippusiteitä?“
Hulkko ei tajunnut että häntä puhuteltiin, ennen kuin Pilvi toisti kysymyksen.
„Joo, autotallin puolella.“
„Olisitko niin kiltti, että kävisit hakemassa niitä? Semmoiset kymmekunta.“
Hulkko änkytti jotain hetken, jolloin Pilvi vilkaisi minua lyhyesti.
„Jaakko voi varmaan auttaa?“
„Joo. Pärjäättekö te täällä.“
„Toki. Arimo, otatko ton Jaakon rynkyn vaikka?“

Minulla harvoin oli yhtä orpo olo luopua aseestani kuin nyt. Vaikka uhka oltiin neutralisoitu, epävarmuuden tunne ja adrenaliinipiikin jälkeinen sekavuus olivat yhä päällä. Päässäni humisi. Pilvi oli ampunut kaikki ne miehet kylmäverisesti. Yksi oli puhdas teloitus. Mutta minä en ollut ainoa jota asia vaivasi. Hulkko oksensi ulkona melko brutaalisti. Hän pyyhki suunpieliään kun paha olo oli virrannut miehen lävitse ja kysyin oliko mies kunnossa.
”Jooh, en vaan oikeen ollut motivoitunut näkemään tollasta.”
”Tollasta? Ai ruumiita vai?”
”Joo. Tai siis, mitä tuolla nyt tapahtui.”
Ymmärsin nopeasti mitä hän tarkoitti.
”Ai että nainen pystyy teloittamaan porukkaa yhtä psykopaattisesti kuin mieskin?”
”Joo.” Hulkko sai kakistua ulos. ”Ja että Pilvi elää meidän kanssa ihan päivittäin.”
Käännyin katsomaan taaksemme vain virnuillakseen partaani hetken. Löysin ihanat sukupuoliroolit jälleen uudestaan.
”Sä et varmaan ole koskaan urheillut naisten kanssa?”
”En. Mä oon käynyt armeijanikin, ennen kun Rehnistä tuli puolustusministeri. En mä oo nähnyt naisia tekemässä mitään, mikä olis voinut valmistaa mua tähän.”
”Noh, nykyaika taitaa jättää kaikki psykopaatit päällimmäisiksi.”

Löysimme nippusiteet ja pistimme niillä miehet pakettiin melko nopeasti. He olivat alistuneita rooliinsa eivätkä vastustelleet. Joni vartioi heitä Pilvin kanssa, Arimon hiihtäessä Viitasaarelle kertomaan tapahtumista. Pilvi oli jälleen jossain määrin jopa mielenkiinnoton, tai ainakin yhtä vähäpuheinen kuin ennenkin. Purin hammastani ja kyselin muutamia kysymyksiä. Paljastui ettei ammuttu mies ollut venäläinen, vaan latvialainen. Heitä oli kaksi lisääkin hidän porukassaan, joka oli yhteensä noin kaksikymmentähenkinen. He olivat vain etsimässä ruokaa, molemmat miehistä vakuuttelivat, mutta minä en uskonut tätä väitettä. Tiedustelin nämä yksityiskohdat vain välittömimmän vaaran varalta. Sen jälkeen jätin heidät vartioon hetkeksi, sillä minua ei motivoinut kysellä enempää asiasta. Armeijan pojat hoitakoot loput. Sekin olisi vielä edessä, sillä he tulisvat tänne varmasti.

Mutta minä keskityin tärkeämpään. Sini oli lähes täydessä shokissa. Kerttu piteli tyttöä, siinä missä Hilkka Pänkäläinen piteli yhä Pirkkoa. Molemmat olivat itkuisia Hulkon talon makuuhuoneessa. Katsoin lyhyesti Kerttuun päin, joka näytti järkyttyneeltä, mutta myös surulliselta. Tilanne oli todella karmiva, kun muistin sen historiasta. Sini oli joutunut raiskatuksi ilmeisesti jo koululla kriisin alkuvaiheessa. Huolimatta melko hankalasta luonteestaan tyttö ei voisi todellakaan ansaita tällaista.
„Tota, eihän se…“
„Ei.“
Olimme hetken Kertun kanssa hiljaa. Hän silitteli Sinin hiuksia ja katsoi minua pelokkaana. Minä purin huultani. Tämä oli niin kohtuutonta. Juuri kun luulimme selvinneen loppuun saakka. Viitasaaren piti olla se turvallinen paikka, mutta me olimme juuri käyneet todella lähellä kuolemaa. Tämä osoitti meidän heikkoutemme ja haavoittuvaisuutemme niin konkreetisesti ettei tänä yönä kukaan luultavasti voisi nukkua kunnolla.
Minä olin luultavasti tällä tapaa pettänyt heidät. Mutta joku ei ollut.

Pilvi käveli huoneeseen viimeisenä ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän käveli suoraa minun ja Kertun luokse, jolloin annoimme hänelle tilaa. Nainen nosti määrätietoisesti järkyttyneen näköisen Sinin kasvot itseään kohti ja ilmoitti asian, kuin olisi kertonut ruuan olevan valmista.
„Sini. Mä tapan kaikki, jotka yrittää satuttaa sua.“
Tytön katse kohdistui ensimmäistä kertaa. Ja se kohdistui juuri Pilvin silmiin. Ja Pilvi jatkoi lyhyesti.
„Ok?“
Sini nyökkäsi vastaukseksi. Tämä oli hieman epätodennäköisen ystävyyden alku.

Armeijalla kesti lopulta lähes neljä tuntia tulla paikalle. Arimo oli hiihtänyt täyttä vauhtia, mutta heillä ei ollut valmiina moottorikelkkoja, suksia tai miehiä. Lopulta paikalle tuli Arimon lisäksi viisi sotilasta kahdella kelkalla. Arimo ja yks sotilaista oli hinauksessa jälkimmäisessä kelkassa. Myös yliluutnantti Lintula saapui paikalle. Verrattuna sotilaisiinsa, joiden uniformu ja vaatetus vaihteli kevyesti, hän näytti lähes viimeistellyltä. Miehellä oli päällään yhä kesäinen maastopuku, vaikka pakkasta oli luultavasti kymmenkunta astetta. Hänen vaatteensa olivat puhtaita ja miehen katse terävä. Ainoastaan kevyt vaalea sänki paljasti hänen olleen kentällä melko pitkään.
Tämä oli ensimmäisiä kertoja kun minä en itse ollut se viimeinen päätöksentekijä. Se oli jossain määrin vapauttava tunne. Sillä kaikesta piiloitellusta konfliktista huolimatta yliluutnantti näytti hoitavansa tehtävänsä erinomaisen hyvin. Pistin merkille hänen laittavan kaksi miestä vartioon ja tuli kahden muun kanssa sisälle. Olimme vieneet ruumiit ulos, mutta mies ei noteerannut niitä ensimmäisenä. Hän tervehti meitä melko välittömän oloisesti ja kysyi missä vanhit olivat. Hulkko opasti hänet sisälle, kun me seisoimme Kertun ja Sinin kanssa hieman sivummalla.
Aikaa kului vain pari minuuttia kun mies palasi jälleen ulos Hulkon kanssa, Hulkko viittasi minuun nopeasti ja Lintula asteli luokseni. Mies oli arjalaisuudessaan Hitlerin märkä uni. Minua kylmäsi sisältä ajatus siitä, että mikäli hän tietäisi minun olevan Jaakko Huhta, hän tuskin epäröisi ampua minua itse. Me olimme luonnolliset viholliset, lukuunottamatta nykyistä valhetta.

„Te vissiin olette Jaakko Mahlamäki?“ Hän otti hanskansa pois kädestä saapuessaan eteeni. Nyökkäsin myöntäväksi vastaukseksi.
„Yliluutnantti Lintula. Toimitte hyvin täällä, en tiedä olisko noi omatkaan miehet selvinneet tilanteesta näin hyvin.“ Miehen kättely oli vakaa. Hän oli luultavasti lähes samanikäinen minun kanssani. Miellyttävältä vaikuttava mies. Tosin ilmeisistä syistä n varmaan koskaan voisi tutustua häneen paremmin.
„Pilvi hoiti suurimman osan hommista.“
„Joo, mutta mä tiedän miten vaikea on toimia paineen alaisena. Se Joni tais kanssa tulla teidän kanssa? Teki kanssa oman työnsä kunnolla.“ Joni oli ampunut yläkerrasta tulleen viimeisen hyökkääjän. En ollut ehtinyt jututtaa poikaa aiheesta.
„Onhan tässä ollut kokemusta hommista.“
„Sanoppa muuta.“ Onneksi hän ei kysellyt enempää.
„Te vissiin ehditte kuulustella miehiä jonkin verran?“
„Joo, aika lyhyesti. Niitä ei ole enää tässä maastossa enempää. Ovat ainakin kuudenkymmenen kilometrin päästä matkalla. Tuola metsänrajassa niillä on avolavainen auto, todella korkealla maavaralla. Eikä niitä odoteta takaisinkaan, eikä kukaan oikeastaan tiedä missä ne ovat. Ne on osa hieman isompaa, vajaan kolmenkymmenen hengen porukkaa.“
„Kertoko ne sen uskottavasti?“
„En oikeen usko että ne valehteli.“
„Minkä takia?“
„Pilvi teloitti niiden yhden kaverin nenän eessä. Eiköhän se pidä pelon sopivasti perseessä ettei huvita lasketella luikuria.“
Yliluutnantti vaikutti miettivän asiaa hetken. Taisin ymmärtää hänen yskänsä. Mies saattaisi pitää Pilviä läsnä kuulusteluissa jatkossakin, sillä naisella olisi hyvä pelotevaikutus.
„Hyvä hyvä. Ja joku porukasta puhui venäjää?“
„Puhui juu. Mutta se on latvialainen.“
„Joo. Tässä lähimaastossa yksi selviytyjien porukka joutui ryöstetyksi ja … sanotaanko että kaltoinkohdelluksi tuossa jonkin aikaa sitten. Vaikuttaa samalta porukalta.“ Muistin hämärästi tämän keissin, vaikka se oli silloin kun olin saapunut Viitasaarelle toisen kerran.
„Voi olla. Vaikuttaa samanlaiselta toimintatavalta.“
Vilkaisin Siniin päin, joka oli Kertun kanssa astellut hieman sivummalle. Yliluutnantti nyökkäsi merkitsevästi. Hän oli ilmeisesti kuullut mitä oli tapahtunut.

„Me viedään nää kaverit kuulusteltavaksi Viitasaarelle. Haluutko että jätetään tänne vielä ylimääräinen vartiomies?“
„Eipä taida olla tarvetta. Mutta mites tästä eteenpäin?“
Yliluutnantti vaikutti hetken mietteliäältä ja vilkuili takanani olevaan hämärtyvään taivaanrantaan. Mies oli selvästi ajatellut asioita jo etukäteen, mutta hän punnitsi mitä sanoisi.
„Tehän tulitte tänne vasta jonkin aikaa sitten?“
„Joo, pitää paikkansa.“ Pelkäsin hänen alkavan kysellä, mutta yliluutnantti alkoikin selittää tapahtumia tarkemmin.
„Tää häröpallo jonka kanssa tultiin perille sai jäädä pääasiassa sillä perusteella, että me tarjotaan koko Viitasaarelle suojelua. Ja nyt se lupaus on vähän hankala pitää. Ellei tossa kuulustelussa selviä jotai erikoista, mä veikkaan että me saatetaan hyvinkin etsiä noiden hyökkääjien loppuporukka käsiimme.“
„Siis kostoreissu?“ Yksinkertaistin keskustelua tarkoituksella. Yliluutnantti kohtautti olkapäitään.
„Mä puhuisin mielummin uhkaavan ryhmän poistamisesta. Niillä ilmeisesti kuitenkin on pysyvä majapaikka jossain ja me pystytään kaivamaan se esille. Mä veikkaan että meillä on pari kolme päivää aikaa ennen kuin ne alkaa epäillä jotain.
Mies tosiaan puhui vakavissaan iskusta terveitä ihmisiä vastaan. Mutta hänen äänessään oli selvää epävarmuutta. ikään kuin ammattisotilas ei olisi halunnut turvautua väkivaltaan. Mutta tämä vaikutti pakkotilalta. Yliluutnantti oli melko nuori, luultavasti vasta kadettikoulusta valmistunut.
„Millon tän tietää varmaksi?“
„Paha sanoa. Varmaan huomenna. Mä en haluaisi asettaa enempää ihmisiä vaaraan kohtaamalla tätä ryhmää uudestaan, mutta mä en myöskään voi taata turvallisuutta jos ne on yhä tuolla jossain.“
„Aika kovia toimia.“
„Sanoppa muuta.“

Lopulta yliluutnantin toinen kyyti, korkeamaavarainen katumaaturi saapui paikan päälle. Jäät eivät varmudella kestäneet sen painoa, joten auto joutui kiertämään useamman kilometrin päästä pohjoisesta järven, jonka selkää moottorikelkalla kylä pääsi jo ajamaan. He ottivat molemmat vangit peräkonttiin sisään sekä jalat että kädet niputettuina. Päädyimme lopulta siihen ratkaisuun, että yksittäinen varusmies jäi turvaamaan näennäisen hyvänolon puolesta Kymössä olevia talojamme. Hulkko piteli pojastaan kiinni lujaa koko päivän. Pieni mies oli nähnyt ilmeisesti ensimmäistä kertaa jonkun lähipiiristään kuolevan nenänsä edessä kuluneena päivänä. Pirkko oli lähes kyvytön toimimaan, mutta Sini oli yllättävän aktiivinen. Toimme tilapäisesti ylimääräiset petivaatteet meidän taloomme. Koko porukka nukkuisi siellä tämän yön. Toisessa talossa leijaili yhä rautainen veren tuoksu. Olimme jääneet hetkeksi kahdestaan siivoamaan sitä Jonin kanssa. Poika oli melko vaitonainen koko päivän. Niin tosin olivat kaikki muutkin. Lattia puhdistui sentään kovalla hankauksella, mutta veriset matot piti luultavasti heittää pois.
Tajusin vasta valmistuessamme puhutella huolestuneen näköistä nuorta miestä. Mieleeni palasi se tosiasia, että hän oli tappanut viimeisen taloon jääneen vihollisen. Sikäli kun vihollisia oli. Mutta siinä tilanteessa kaikki toimivat vaistojen varassa.
„Joni.“
„Joo.“
„Sä kuulemma toimit hyvin siellä.“
„Mä ammuin jonkun.“
„Joo, mutta niin piti tehdä.“
Hän oli hetken hiljaa. Vastasin hänelle lyhyesti.
„Mä tiedän ton tunteen. Toivotaan ettet joudu kokemaan sitä uudestaan.“
„Joo.“
Joni puristi vaaleanpunaisen veden takaisin ämpäriin ja osoitti portaita.
„Se vaan tuli tuolta, Pilvi oli kääntynyt toiseen suuntaan ja sillä oli puukko kädessä. En mä kauheesti ajatellut.“
„Sä teit oikein. Ainakaan meitä ei kuollut enempää.“
„Mä en tiedä olisko mun ollut pakko apua sitä.“
„Mä ammuin pihalle sen yhden miehen, koska se ei pysähtynyt. Ja se ei pysähtyt, koska se ei ymmärtänyt suomea.“
„Aika turha syy kuolla.“
„Jep. Tosin kyllähän äiti sanoi että kieliä on tärkeää osata.“
Korvissa tinnutti. Sisätiloissa ampuminen luultavasti pahoinpiteli vieläkin enemmän jo aiemmin kärsinyttä kuuloani.

Tupajärjestely oli hieman sekava kun talon ihmisten määrä oli yli tuplaantunut. Sovimme seuraavasta päivästä jatkuvan jälleen normaalin päiväjärjestyksen. Muutoin asiat sujuivat normaalisti, paitsi että kaikki vaikuttivat jokseenkin shokeerautuneilta. Teimme ruokaa, mutta vain Jonilla näytti olevan ruokahalu tallella. Minä kokosin vartiovuorot, joista ylimääräinen sotilasvahvistuksemme otti solidaarisuuttaan neljä tuntia. Veikkasin että harva muukaan nukkuisi enempää. Kukaan ei kuitenkaan halunnut olla yksin. Samasta syystä otin meikäläisten vartiovuorot pareittain. Joni ja Arimo ottaisivat toisen, minä ja Kerttu ensimmäisen.

Jäimme istumaan naisen kanssa piharakennuksen rapuille. Aseessani oli puolisen lipasta jäljellä, mutta en halunnut kajotakaan vekottimeen. Se, että minua oltiin osoiteltu omalla aseellani, tuntui häpäisevältä. Kerttu oli yllättävän rauhallinen tilanteeseen nähden. Hän tuijotteli tähtiä hiljaisuudessa, jonka päätin rikkoa sujuvimmalla small talkillani.
„Kaleva tietää noista tähtikuvioista enemmän.“
„Aika autistinen heppu.“ Nainen kuittasi sarkatakissaan. Hymähdin vastaukseksi ja keskustelu kuoli jälleen lyhyeksi minuutiksi.
„Mulla on todella paha viba tästä.“ Hän jatkoi.
„Sama. Haisee siltä, ettei tämä ollut tässä.“
„Millainen haju se on?“
„Paha selittää. Mutta mä oon haistanut sen aiemminkin.“
„Sä oot sitten kuitenkin ilmeisen väkivaltainen tyyppi.“
„Se taitaa nykyään olla ihmisen rodullinen ominaisuus.“
„Joo.“
Lyhyt hiljaisuus laskeutui jälleen hetkeksi pakkasyöhön.
„Vittu se on pelottava nainen.“ Hänen ei tarvinnut käyttää nimiä. Oli ilmeistä että puhuimme Pilvistä.
„On.“

Me naimme Kertun kanssa talon ulkoseinää vasten muiden nukkuessa sisällä. Pakkanen puri pakaroita.

Viideskymmenes päivä

Posted: 11/01/2014 in Päivät

11.12.

”Mitä kello on?” Säpsähdin hereille, kun joku hääräsi jotain makuuhuoneessa. Paikka oli vieras ja olin ensimmäisenä nostanut kyynärpääni kasvojen eteen. Oli pelottavaa huomata, että unesta päästyä valveille, uhka oli samoin tein kirkkaana mielessä. Tiesin heti missä rynnäkkökiväärini oli, mutta sen jälkeen uninen mieli alkoi muistaa.
Tämä oli varmaan turvallisin paikka, missä olisin voinut olla. Vihollisen keskellä, mutta samalla myös ystävien keskellä. Ainakaan minua ei herätetty aseella tähdäten, eli jokin oli mennyt oikein. Vieressäni oli Tammenaho, joka vilkaisi kelloaan.
”Yheksän.”
”Ketä täällä on vielä?”
”Puttonen ja me lähetään tunnin päästä vartioon. Jukan pitäis tulla takaisin ennen puolta päivää. Jotain tyttöjä on alakerrassa.” Hän puhui hieman kuiskaamalla. Nostin itseni sängystä pystyyn ja vilkaisin viereiseen sänkyyni. Petteri nukkui siinä syvää unta. Tammenaho nosti sormen huulilleen.
”Se on ollu koko yön hommissa. Tuli takaisin ihan pari minuuttia sitten.”
Katsoin nuorempaa Rajasaloa ihmeissäni. Hän näytti olevan niin syvässä unessa, ettei varmasti heräisi kirveelläkään.
”Siis pari minuuttia sitten?”
”Joo, se taittelee vaatteet, menee sänkyyn ja nukahtaa. Ja sit se nukkuu, kunnes se herää. Vähän ku pieni lapsi. Ottaa virran pois, niin se ei tee mitään.”
En välittänyt täydentää, että Petterillä oli muutenkin taipumuksena pieni lapsekkuus.

Vedin kerraston kalsarit ja housut jalkoihin, jonka jälkeen kömmin alakertaan. Katariina ja Veera siivoilivat aamiaistarpeita samalla kun Hanna puhdisti aseita. Jäin kuuntelemaan hetkeksi heidän keskusteluaan portaista.
”Aiotko sä mennä vartioon?” Katariina viittasi kysymyksensä ilmeisesti Hannalle. Hän vastasi hyvin pirteään sävyyn takaisin.
”Joo. Mulle olis kuulemma ylimääräinen asekin. Ja oon parempi ampumaan ku osa varusmiehistä.”
Katariinan ääni oli hieman kiusaantunu.
”Mustakin olis mukava osata ampua, mutten tiedä olisko se hyvä asia?”
”Miten niin?” Tunnistin Veeran äänen missä tahansa. Katariina tuhahti äänekkäästi.
”No siis, jo ennen tätä aikaa mulla vaihteli mielialat aika paljon. Sillon varmaan mulle ei olis kannattanut antaa asetta. Tää elämä voittaa kyllä normaalin arjen. Mulla ainakin pyöri päivittäin mielessä, että tapanko itseni, vai kaikki ympärillä.”
”Kätevää kun selvisit tänne saakka.” Hanna kommentoi ilmeisen sarkastiseen sävyyn. Mutta ilmeisesti he olivat tutustuneet toisiinsa niin hyvin, ettei Katariina ottanut kommentista itseensä.
”Joo, toivotaan että nyt on helpompaa.”

Pidin hienoista meteliä kävellessäni keittiöön, etten vaikuttaisi ikävän salakuuntelevalta. Tervehdin naisia ja jäin hajamielisesti tuijottamaan huonetta yhä hieman unisena.
”Huomenta.”
”Huomenta huomenta! Sulle on puuroa odottamassa. Vähän kylmää, mutta mitäs nukuit!” Hanna vastasi uskomattoman innostuneella ja kirkkaalla äänellä. Veera kääntyi ja vastasi pelkällä hymyllä. Katariina tervehti lyhyen ujosti, mutta myös positiiviseen sävyyn. En ollut nähnyt häntä eilen, minkä vuoksi olin hieman yllättynyt naisen läsnäolosta. Hänellä oli kuitenkin raskaita psyykkisiä traumoja jo Jyväskylässä, enkä tiennyt oliko kuulemani keskustelunpätkä luotettava merkki hänen toimintakykynsä palaamisesta.
Kävin kaapimassa puuroa lautaselle. Veera hymyili vilkaistessaan suuntaani. Hänelle oli todellakin tärkeä tietää, että olin hengissä. Se tarjosi tiedon siitä, ettei tässä maailmassa kaikkea menetetty. Tyttö oli kuitenkin joutunut luopumaan koko perheestään jo taudin ensimmäisinä päivinä Suomessa. Hän tarvitsi jotain pysyvää.
Istuuduin asetta puhdistelevaa Hannaa vastapäätä. Vaalea nainen avasi keskustelun sujuvasti.
”Millasella aikataululla sä liikut?”
”Ootetaan nyt ensin että nään Jukan. Lähen varmaan puoliltapäivin. Kattoo nyt.”
”Tarviitko mitään mukaan?” Veera kysyi uteliaana. Pudistelin päätäni.
”Varmaan parempi, jos liikun mahdollisimman vähillä tavaroilla. Mutta kiitti kuitenkin.”
”Juu ei mitään.” Veera hymähti. Hän vaikutti hieman ujostelevan minua, mikä oli ymmärrettävää. Olin unohtanut sen, ettei tyttö alun perinkään ollut järin dominoiva persoonallisuus. Hannasta ei voinut sanoa samaa.
”Hei onko sulla ton kasvojen arven lisäksi muita taistelujälkiä?”
”Ei varmaan näin päheitä.” Naurahdin ja tungin puuroa kitusiin. ”Jotain pienempiä jälkiä selässä. Pari kertaa käytiin kyllä lähellä hengenlähtöä.” En antanut sanoille liikaa painoarvoa ruokaillessa. Turha dramatiikka ei huojentaisi ketään tai tekisi minusta jälkiviisaampaa. Hanna nyökkäsi hyväksyvästi.
”Meillä onkin ollu vähän tylsää täällä ilman sua. Kukaan ei keilaa autoja rekoilla tai aloita maailmansotaa, kun et oo maisemissa.” Hänellä oli hauskan positiivinen virnistys, vaikka me molemmat tiesimme mistä nainen puhui. Heillä oli huomattavasti turvallisempaa ilman minua.
”Joo, mä yritän vierailla täällä harvakseltaan. Saatte nukuttua yöt rauhassa. Voisinko mä jeesata teitä jotenkin täällä? Kymössä ei oo paljoa tavaroita, mutta jotain sentään.”
Hanna pudisteli hetken päätään, kunnes kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
”No internet vois aina olla nopeampi.”
”Katotaan jos voin tehä sille jotain.”

”Missä Jukka oikeen on? Lähteekö se aina noin aamutuimaan?”
”Joo, se on yrittäny järjestää noita pesuasioita tällä hetkellä. Varmaan vääntää kättä joko yliluutnantin tai Raivion kanssa. Jotain peniksenmittailuhommia, kuten odottaa saattaa.”
”Kuinkas näin?” Yllätyin hieman vertauskuvasta. Tosin Hanna oli asetta puhdistellessa kohtalaisen sinut oman maskuliinisuutensa kanssa arvioidakseen muiden tilannetta.
”Aika kukkotappeluksihan se menee. Katotaan kuka määrää ja ketä. Jukka on varmaan nuorin, mutta se ei anna periksi. Tosin se tarkottaa, että ne saa ongelmia silloinkin kun niitä ei olis muuten. Ei siinä kummallisia riitoja tule, mutta esimerkiksi työnjakokeskusteluissa on aina vähän turhaa kädenvääntöä.”
”Voittaako Jukka?”
Hanna päristeli huuliaan mielenkiinnottomasti.
”Niinku mä sanoin, ei tossa oo mistään oikeista asioista kiinni. Pojat läpsyttelee kikkejään pöytään kilpaa, kunnes tulee joko konsensus.”
Hänen antamansa mielikuva oli kieltämättä huvittava.
”Jukalla varmaan on eri kuva asiasta.”
”Joo, mutta kyllähän sä miehet tiedät. Te ootte niin hirvittävän herkkiä noista ilotikuistanne.”
Veera tirskahti taustalta. Vastasin myöntävästi Hannalle ja keskityin puurooni.

Kylmä puuro oli omian herättämään ajatukset uuteen päivään. Naapuritalossa piilotteli Peissi, Jumalan lahja kirosanojen epäluovalle käytölle ja aseettomalle väkivalllalle. Samalla myös mies, jolle useat olivat velkaa elämänsä. Peissi oli hieman kuin ihmisen muodon ottanut rokote tautia vastaan. Hänen ympärillään siltä oli turvassa, mutta muita riskejä kyllä löytyisi. Ja suuri osa ihmisistä ei pitänyt rokotteen ottamisesta.
Torkuin sohvalla vielä hetken aamiaisen jälkeen ja nautin mahdollisuudesta nollailla ennen Kymönkoskelle palaamista. Muu seurakunta jutteli ympärillä nukahtaessani.

En muistanut herätessäni varmuudella nähneeni unta, sillä en ehtinyt vain tunnin kestävillä torkuilla vaipua erityisen syvään horrokseen. Räpyttelin silmiäni ja tajusin käyneeni jälleen Oulussa, kuten kaikissa unissani. Olin haistavinani yhä vaaleahiuksisen naisen, johon törmäsin nykyisin lähes aina unessa. Ja olin nähnyt paljon ruumiita. Mutta niitä näki valveillakin.
Jukka istui viereisellä lepotuolilla juomassa teetä ja lukemassa Pietari Päivärinnan omaelämänkertaa. Noustessani hieman pystympään asentoon, Jukka kommentoi teosta siirtämättä katsettaan siitä.
”Pitäisi varmaan pitää päiväkirjaa. Elämänkerrat ovat mielenkiintoisia pääasiassa vaan sen takia, että niillä on ympärillä kiinnostava historiallinen ajanjakso.”
Olin hieman pöpperössä ja samasta syystä väsyneen nokkelana. Veera oli yhä huoneessa, mutta muut olivat lähteneet.
”Onko tämä kiinnostava historiallinen ajanjakso.”
”Eiköhän kaikki ole.” Jukka sulki kirjan ja kääntyi minua päin.
”Sä lähdet vissiin takaisin päin?”
”Joo, mulle ei annettu vapaa-aikaa. Meen koppaamaan Pallosalaman ja sen jälkeen palataan.”
”Ok.” Jukka näytti mietteliäältä ja vilkaisi Veeraa, joka ainakin päällisin puolin ei osoittanut meihin huomiota.
”Sä varmaan ymmärrät, ettei tällaisista visiiteistä voi tulla tapaa.”
”Tää oli aika iso riski jo nyt.”
”Ja on jatkossakin. Oletuksena on kuitenkin, että noin kakskymmentä ihmistä osaa pitää turpansa kiinni aiheesta. Täällä on muutenkin kireät välit, niin yhden ainoaa lisäsalaisuutta ei tarvittais.” Nyökkäsin hänelle myöntävästi ja olin nielaista muistaessani, ettei Jukka tiennyt Peissistä. Mietin kertovani hänelle asian, mutta pidättäydyin kuitenkin halulta paljastaa uutta, syvempää salaisuutta. Salaisuuden lähtökohtainen idea oli se, ettei sitä kerrottu eteenpäin. Ei edes luotettaville tahoille.
”Mitä me voidaan tehdä?”
”Ei varmaan oikein mitään. Keskittyä päivittäisiin rutiineihin ja odottaa kevättä.”
”Helpottais, mikäli me voitaisiin pitää yhteyttä. Jos tulee kriisitilanne.”
”Jep. Mutta radioita ei oo muutenkaan tarpeeksi, eli en usko että se onnistuis. Mutta mä voin lähettää sulle viestejä viikottaisen safkalähetyksen mukana.”
Kohautin olkapäitäni ja nousin sohvalta.
”Se taitaa olla parasta, mihin me pystytään tällä hetkellä.” Mieltäni korvensi tosin ajatus viikottaisesta lähetyksestä. Asiat tapahtuivat nykyään niin nopeasti, että viikossa kaikki saattaisi olla kuollutta.
”Vielä yks juttu. Ota vielä tää messiin, se voi helpottaa elämää.”Hän ojensi minulle hiihtomyssyn, jonka saattoi tarpeen tullessa vetää naaman eteen. Kiitin Jukkaa kauniisti. Tässä lahjassa oli sydän takana.

Ymmärsimme tämän olevan tapaamisen loppu.
”Pidä huoli ittestäs.”
”Sitä samaa, sä vaikutat väsyneeltä.”
”Jos et oo huomannut, tässä on takana pari vähän rankempaa kuukautta.” Jukka naurahti ja ojensi kätensä. Nappasin siitä kiinni ja huomasin meidän molempien hymyilevän. Vaikka tämä tapaaminen oli ollut riski, sillä oli silti hyvin suuri arvo. Minä veikkasin, että tältä kuolevasta tuntui, kun hän sai tehtyä rauhan vanhan vihollisen kanssa. Olin nähnyt kaikkien olevan turvassa ja hengissä. Se kertoi, etteivät minun uhraukseni olleet turhia.
Aina ei vain päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä. Ulkona satoi lunta ja paikkani oli takaisin pakkasessa. Ei tässä talossa, joka oli lämpimämpi, mitä pelkällä valkealla saatiin aikaan. Veera saattoi minut eteiseen ja katseli pukeutumistani. Hän ei koskaan ollut puhunut paljoa ja tuntui ujostelevan nykyään saman verran kuin ensimmäistä kertaa tavatessamme. Nykyään tyttö sentään hymyili.
”Toivottavasti sä pääset tulemaan tänne pian.”
”Joo. Pidä huoli Puttosesta ja muista, kun oon poissa.” Se oli hieman ironisesti sanottu. Veera oli tuskin viisikymmentäkiloinen tyttö, eikä klassinen esimerkki maskuliinisesta huolenpitäjästä. Hän kuitenkin nyökkäsi vakavalla naamalla.
”Mä pidän.”

Heitin ulkosalla kypärämyssyn päähäni ja hupun päälle. Jätin myssyn leuan alle, jolloin se jätti koko kasvot paljaaksi, mutta valmiiksi nostettavaksi nenän päälle. Kylmä ulkoilma sai hengityksen höyrystymään parransänkeen.
Nappasin seinustalta sukset ollalle ja motivoiduin lähtemään, kun talon kulman takaa asteli Milla. Naisella oli kädet täynnä polttopuita, mutta en jostain syystä jaksanut uskoa hänen törmäävän minuun sattumalta. Tummahiuksisen naisen määrätietoinen katse löysi minut välittömästi ja hän asteli luokseni nyökäten tervehdyksenä. Nainen jätti polttopuut ovenpieleen.
“Sä oot vissiin lähdössä?“
Vastasin hänelle myöntävästi. Nainen oli hieman kiusaantuneen oloinen, mutta otti tilanteen silti haltuun eilisyön kohtaamisen jälkeen.
“Mä saatan sut eteenpäin. ABC:lle, eikös se ollu?“

Jatkoimme matkaa puhuen kevyemmistä aiheista. Ympäristön ihmiset eivät järin paljoa noteeranneet meitä ja Milla lähinnä keskittyi kertomaan minulle jään kestävyydestä, mikä vaikeutti pilkkimistä. Meitä ei häiritty, jonka jälkeen ohjasin keskustelun enemmän siihen suuntaan, joka kiinnosti minua itseäni.
”Mistä sä tiesit ettei Peissillä oo tartuntaa? Sä otit valtavan riskin kun päästit sen pois.”
”Se oltais ammuttu. Mä en vois ottaa sitä riskiä, että puheet sen ampumisesta tosiaan kääntyis toteen. Se puremajälki nähtiin ja sä tiedät millainen jätkä Peissi on. Ne etti lähinnä tekosyytä ampua sen, kun kuuntelin keskusteluja.”
En voinut olla varma dramatisoiko hän vai oliko aivan tosissaan. Tosin tunsin Millaa huonommin kuin muuta porukkaa. En tiennyt miten varmuuden varalle hän saattoi pelata.
“Kai sä tiedät, että saatoit asettaa Peissin vaan pahempaan vaaraan? Emmä usko, että sitä oltaisiin vaan kylmästi ammuttu puremajäljen takia, jos mies on muuten kunnossa. Vittumainen, mutta kondiksessa.“
Millan vastaava katse oli jäätävä.
”Kuuleppa nyt, kun paska iski tuulettimeen jengi melko nopeasti huomaa, että omaan selviytymiseen pitää olla vähän ilkeä muille. Kato sitä yhteiskuntaa, miten hienosti meillä oli kaikki sosiaaliturvineen ja yhteisöineen, ihan kuin ihmiset välittäisi oikeasti toisistaan tai luottaisi toisistaan. Käytännössä me ollaan aina oltu kahden tunnin päässä tällaisesta kaaoksesta. Sellasta moraalia ja ihmisarvoa ei ookkaan, mikä kestäis oikein vanhan koulukunnan kunnon vitun kriisitilan. Jos kaikilta katkaistaisiin internet niin veikkaan että puolet kunnollisista veronmaksajista alkaa syödä toisiaan ihan huvikseen viikon sisällä.”
Internetvertaus meni hieman yli hilseen, mutta tajusin yhtäkkiä hänen väitteensä perustuvan kokemukseen. Meidän ryhmällämme oli aina jokin yhteisö johon luottaa ja katse kohti tulevaisuutta. Ja vahvoja johtohahmoja. Toisinkin olisi voinut käydä.

“Mä ymmärrän sua, mutta me ei voida tietää mitä tässä olis tapahtunut. Ei armeijakaan voi ketä tahansa ampua ilman että ihmiset alkais hermostua siitä. Nekin tietää sen ja seuraa omia ohjeitaan.“
”Mä en tiedä millaista koodistoa sä seuraat, mutta oli mullakin omani. Tällasissa tilanteissa ei oteta riskejä. Eikä kukaan muukaan halua ottaa. Meille ei oo jäänyt ihan hirveesti.“
“Jep. Just sen takia pitää tietää että myös noi varusmiehet on samanlaisia ihmisiä. Niilläkin on ollut perhe ja ystäviä. Ne ei oo mitään mielipuolia sotilaita, ei kukaan oo. Uniformun taakse on helppo unohtaa, että ne on menettänyt kaiken tän takia.“
Astelimme eteenpäin Millan ollessa hetken hiljaa. Hän veti kasvoilleen hieman epämukavan irvistyksen ja näytti hetken mietteliäältä.
“Mullakin meni kaikki. Hienot tutkinnot, säästetty ja kovaa työskennelty omaisuus, perhe, ystävät, kaikki keneen oli voinut luottaa, kaikki ketä rakasti, kaikki kenestä välitti. Meni koti, uskonto ja isänmaa. Mietin sitä vitun pihakivetystä, jota laitoin päivästä toiseen viime kesän. Upeat kokemukset, mitä mä koin puolisoni kanssa. Kaikki kerrat kun kiikutin lapset treeneihin. Kaikki projektit, joiden takia meinasi mennä mielenterveys ja menetin pitkät yöunet. Ne on nyt kaikki poissa, eikä millään tee mitään. Niitä ei saa takaisin ja tää tilanne ei tule parantumaan. Se ajaa ihmiset rankkoihin tekoihin ja me reagoidaan voimakkaasti ja väkivaltaisesti kaikkeen, jos se vaikuttaa uhalta. Sen takia ne vois ampua sen samoin tein.” Hän pudisteli päätään ja sylkäisi maahan. ”Mikä ihme tässä edes pidättelisi tervejärkistä ihmistä tappamasta itseään?”
”Biologinen ohjelmointi. Elämästä pitää pitää kiinni.”
”No olipas taas oppikirjavastaus. Vaikka sä miten ootkin jatkuvasti se kylmä ja rationaalinen tyyppi, niin tiedät että meistä kaikki flippailee ja on valmiita tappamaan.”
“Ei kaikki.“ Vastasin hieman diplomaattisemmin mitä halusin. “Osa myös lyhistyy kun pitäisi toimia.“
“Noh, niitä ei ole enää paljoa hengissä.“ Milla totesi virkamiesnaisen itsevarmuudella. Nyökkäsin hänelle lyhyesti.

Hyvästelimme toisemme melko ilmeettömästi sillanraadon kohdalla ja jatkoin siitä kohti ABC:tä. Milla ei ollut täysin kylmä, mutta jokin naisessa hämäsi minua. Minkä takia hän ylipäätään oli auttanut Peissiä? Pelkkä velkaa oleminen ei luultavasti riittänyt riskeeraamaan mahdollisesti omaa henkeään toisen puolesta. Mutta he eivät kuitenkaan tunteneet ennen kriisiä.
Saattoi olla myös kyse siitä, että minä aliarvioin ihmiset.

Saapuessani takaisin ABC:lle Mikko oli paikalla. Pallosalama. Hänen hääriessään teknisten aparaattien ympärillä, huomasin miehen lempinimen pitävän paikkansa. Mikäli Mikko olisi pukeutunut uuno-paitaan, tiaiset olisivat luultavasti erehtynet luulemaan miestä talipalloksi. Kaverin ylipaino ei ollut naurun paikka.
Eilisen välineet eivät näemmä korjaantuneet. Aleksandr ei ollut paikalla, joten tyydyin tervehtimään vain Mikkoa. Kaksi hänen kollegaansa eivät kiinnittäneet minuun erityisemmin huomiota.
“Ei näytä valmiilta.“ Minun ei ollut tarkoitus kuulostaa yhtä lakoniselta kuin lopputulos oli.
“Juuei.“
“Missäs on vika?“
“Suatana jos tiijettäis.“
Kävimme lyhyen neuvottelun, jonka aikana kävi ilmi, ettei heitä luultavasti saisi liikkumaan täältä ainakaan pariin päivään. Totesimme yhdessä minun roolini olevan Viitasaarelle melko turha, joten nappasin monot jalkaani sisätiloissa ja hyppäsin eilisen jäljille järvenselälle.

Matka meni huomattavasti nopeammin ilman ylimääräistä pulkkaa ja puuskuttavaa talipalloa. Ainoa mikä huoletti minua, oli jää. Vaikka moottorikelkan jäljet kertoivat sen kestävän enemmänkin painoa, oli silti vasta joulukuun alku. Mutta sää oli todella kirpeä eikä pakkanen ollut laskenut alle kymmenen asteen ainakaan kuukauteen. Muistin miten konfliktin alkaessa maa oli ollut vielä jokseenkin musta. Se muuttui hyvin nopeasti. Tiedä vaikka koko planeetta olisi sairastunut tautiin ja jäänyt toipilaan tilaan.
Mutta täällä oli kaunista. Pilvetön taivas salli matalalle nousevan auringon paistavan ja ilman kosteusprosentti oli matala. Lumi pöllysi kevyenä tuulen mukana. Rynnäkkökiväärini muistutti minua, että ilman nykyistä kriisitilaa, tämä olisi saattanut olla todella miellyttävä päivä retkeilylle. Tosin en ollut erityisemmin ikinä nauttinut pidemmistä ulkoilmamatkoista, mutta näissä olosuhtissa en oikein voinut mennä elokuviinkaan.

Hämärä tuli hitaasti kun saavuin Kymönkoskelle. Suljettu lähikauppa oli hyvä maamerkki, sillä minulla ei ollut karttaa mukanani. Saattaisin hyvinkin tarvita sellaisen, sillä alue ei varsinaisesti ollut minulle tuttua. Arjen mukana paikat tosin tulisivat luultavasti tutuksi.
Ja omituista kyllä, paluu asuintalolle tuntui hyvältä. Savupiipusta nousi savu ja sisällä oli valoa. Rakennus näytti todellakin kodilta hämärtyvässä illassa.

Tervehdin ovelta pientä talouttamme. Sini ja Kerttu olivat paikalla ja sisällä haisi ruoka. Kerttu istui sohvalla ja vastasi tervehdykseen iloisena.
“Oho, sähän oot ihan aikataulussa!“
“Joo. Tosin se maailman suurin sähköjänis jäi vielä saarelle.“
“Sähköjänis?“ Hän ei ymmärtänyt vitsiä välittömästi. En jaksanut selittää sitä sen suuremmin, mutta Kerttu jatkoi silti.
”Me mietittiin, että oltaisko lähdetty etsimään sua, jos huomiseen mennessä ei olis kuulunut.”
”Ehei, todella huono idea!” Ilmoitti Sini itsevarmana.
”Jos tää olis kauhuleffa, se olis varmasti kuollut, ja me kaikki kuoltais kun mentäis etsimään sitä.” Sini veti järkyttyneen ilmeen päällensä. Minä irvistin lyhyesti.
”Tää ei ole kauhuleffa. Se ei ole kuollut, eikä me kuolla.”
”Ei niin. Me muututaan kannibaaleiksi vaan.”
”Nyt vittu.” Käänsi häntä kohtaa väsyneimmän ilmeeni. Tyttö nosti kädet ilmaan, kuin ei olisi nähnyt mitään pahaa sanomassaan. Huolimatta hänen mauttomasta sävystään, kaikista oli hyvä olla jälleen porukalla yhdessä.
“Oliko Kaleva täällä yövartiossa?“
“Joo. Mukava jäbä. Ei antanut yhtään pedariviboja.“ Sini kuittasi lyhyesti. Sarkasmi haisi hänen äänessään voimakkaasti. Kerttu ol iarmollisempi.
“Joo, kaikki sujui hyvin. Tosin hyvä että sä oot takaisin.“
Poissaoloni oli ollut Kymössä tapahtumaköyhää aikaa. Heidän kuulumisensa koostuivat pääasiassa tavanomaisista arjen askareista. Kerttu kertoi että tarvitsisimme lisää hygieaniavälineitä. Haavojen puhdistaminen kulutti niitä melko nopeaa tahtia. Onneksemme mikään ei kuitenkaan ollut tulehtunut. Kasvoihini jäisi ruma arpi, mutta Sinin mielestä se oli lähinnä positiivista. En tosin lainkaan epäillyt sitä, etteikö hän olisi niitä tyttöjä jotka diggailivat arpisemmista miehistä.

Joni tuli pilkiltä kämpille melko kyllästyneenä. Hän oli jälleen aidon rasittunut ja purnasi kevyeen sävyyn kunnes huomasi minut. Tervehdimme halaten. Tämän jälkeen nuori mies alkoi tuhoamaan lämmintä kalakeittoa ja manasi Arimon työtapoja. Kuulemma pelkkä terve järkikin sanoi, ettei mies voi tehdä yksitoistatuntista työpäivää ilman taukoja ja ruokaa – ei vaikka se tarkoittaisi pelkkää pilkillä istumista. Ei mikäli ulkona olisi pakkasta ja paikalle pitäisi kävellä useampia kilometrejä. Sini nälvi Jonia vässykäksi ja tämä närkästyi koko päivän sisätiloissa pysyneellä luokkakaverilleen. Kerttu hillitsi molempia kutsumalla heitä leikkisästi lapsiksi
Palasin ruuan jälkeen normaaliin rutiiniin. Tarkistin, että aseet olivat toimintakunnossa ja vilkaisin lyhyesti ikkunoista. Pimenevä maisema oli yhtä seesteinen kuin ennenkin. Kerttu oli syventynyt Vonnegutin kirjaan, mikä omalla tavallaan kertoi arjen saapuneen myös maailmanlopun aikoihin. Hollywood oli dramatisoinut turhaa tätäkin tapahtumaa.
“Täällä ei oo vissiin tapahtunut mitään erityistä?“
“Mä löysin dildon.“ Sini ilmoitti ylpeänä. Joni kavahti hieman.
“Kenen?“
“Vanhojen asukkaiden. Tai asukkaan. Jos mä ymmärsin oikein, niin täällä on ollut vaan yksin asuva mies, jolta on perhe lähtenyt.“
Hän analyysinsä oli osuva. Kaikki vaatteet olivat miesten ja suunnilleen samaa kokoa. Talo oli selvästi rakennettu viihtyisäksi, mutta sen somistelu oli hyvin korutonta ja tylsää. Keksiliäitä pikkuporvarillisia koristeita ei löytynyt mistään. Olisin helposti voinut kuvitella Mannerheimin kuvan istuvan seinälle. Siihen nähden seksilelu oli hieman epäortodoksinen maaseudun perinteikkäälle miehelle, mutta toisaalta, kuka minä olin tuomitsemaan tuntematonta miestä jonka talossa asuimme?
“Sepäs kiva.“
“Niin onkin.“ Sini hymyili herttaisesti.

Seitsemännen viikon kooste

Posted: 18/11/2013 in Toimitus

Juuh elikkäs iloista maanantaita kaikille!

Erityisempää tiedotettavaa tarinan osalta ei ole. Aikataulu jatkuu yhtä epävakaana kuin aiemminkin, mutta jatkuu varmasti. Kunnes se sitten loppuu, mutta se ei ole vielä ajankohtaista (ainakaan tällä vauhdilla). Kiitoksia kaikille, jotka ovat pysyneet kelkassa mukana. Tätä on kuitenkin jatkunut jo melko pitkään.
Ja blogiahan saa linkitellä eteenpäin kaikella riemulla. Kaikki ovat tämän löytäneet kuitenkin jonkin linkin takaa :3

Ja linkeistä puheenollen lyhyt muistutus: Falimu löytyy yhä facebookista, seuraavan linkin alta. https://www.facebook.com/falimu1
Blogin päivityksistä tulee ilmoitukset tuota kautta, eikä muuta spämmiä sitten senkään vertaa. Kysymyksiä voi ottaa facebookin kautta tai suoraa säpolla zdayfinland@gmail.com . Vastailen laiskasti, mutta vastailen kuitenni.

Uusia sisarblogeja on jälleen ilmestynyt yksi pitkän tauon jälkeen. Käykää ihastelemassa väkevää tarinankerrontaa myös toisen sukupuolen näkökulmasta, hyvin samoissa olosuhteissa @ tartunta.wordpress.com

10.12.

Pakkasin vaatteita mukaan ylimääräisen kerraston ja meikkipussin kuin yökyläilemään lähtiessä. Rynnäkkökiväärin tarkistaminen aamutuimaan sen sijaan oli hieman erilaista kun yökyläilemään lähtiessä. Jätin pimeänäkölaitteet talolle, mutten ehtinyt opettaa niiden käyttöä kenellekään. Parempi etteivät turmelisi niitä.
Minun ei tarvinnut mennä Hulkon talolle tapaamaan matkaseuraani. Hän tuli Arimon kanssa pakkaamaan pulkan, jossa oli tekniset vempaimet, mitä tarvittiin Viitasaarella. Sini oli sen verran tokkurainen aamuöisen vahtivuoronsa jälkeen eikä jaksanut tulla edes vittuilemaan. Kerttu halasi minua nopeasti ja toivotti mukavaa matkaa. Joni auttoi valmistautumisessa olemalla lähinnä läsnä ja vikisemällä siitä, että tulisi istuskelemaan Arimon kanssa koko päivän keskellä hyytävää viimaa.

Mikko oli tosiaan ylipainoinen. Luultavasti hän oli ennen nykyistä maailmantilaa ollut sellaisessa henkilökohtaisessa kriisitilanteessa, ettei se ollut enää hauskaakaan. Hän oli lyhyenläntä muutoinkin ja lihonut käytännössä omenaksi. Jaloista ja käsistä huomasi vaikeuden löytää oikeankokoisia vaatteita. Kasvot olivat turpeat ja mies todellakin puuskutti jopa kävellessään. Mikko oli ilmeisesti paikallinen ja selvinnyt pääasiassa sen takia, että ihmiset hänen ympärillään olivat sattuneet luomaan turvallisen ympäristön. Ja nyt hänen sähkömiehen taitojaan tarvittiin kipeästi. Oikea modernin ajan supersankari siis.
Arimolla oli minulle yllätyslahjana sukset. Mies kysyi myös kengänkokoani arpoessaan kaksien eri monojen kanssa, kummat mahtuisivat minulle. Enempää Arimo ei sitten sanonutkaan. Hän oli yhtä yrmy kuin ylensäkin, mutta Mikko sentään tervehti reippaasti. Hän näytti pursuavan talvivaatteistaan kuin liiasta hillosta repeävä munkki. Ja mies piti hieman samanlaista ääntä kuin vikisevät saranat yrittäessään neuvotella itselleen helpompaa matkantaittovaihtoehtoa.
”Eikö myö voitais lähteä autolla?”
”Ei riitä maavara.”
”No jos ajaa varovasti.”
”Eikä bensa.”
”Sitä saatte kohta lisää jos tää onnistuu!”
”Ei vielä.” Arimo totesi lakoniseen sävyynsä.
”Jahhas.” Hän puuskaisi pettyneenä. ”Noh hittoakos täsä.” Olin hieman pettynyt, ettei hänen vaatimuksensa päässyt läpi. Minua motivoi taittaa tämän miehen kanssa matkaa yhtä paljon, kuin häntä huvitti ylipäätä taittaa matkaa.
Menin lyhyesti kättelemään Jonia ennen lähtöä. Olimme sopivalla etäisyydellä, jolloin nuorempi seuralaiseni pudisteli päätään ja kuiskasi kommenttinsa.
”Kyllähän toi kaveri on vitun avaruusristeilijän kokoinen.”
Nyökkäsin vastaukseksi. Minua kiinnosti miten heppu oli selvinnyt tänne hiihtämisestä ilman sydänkohtausta.

Sidoin lasten pulkan vyöhöni kiinni ja iskin perinteisen sukset jalkaan. En ollut kovin kummoinen hiihtäjä, mutta Mikko jäi suosiolla perääni ja huomasin joutuvani hidastamaan vauhtia entisestään hänen takiaan, vaikka aurasin latua. Lunta ei ollut satanut muutamiin päiviin, jonka puolesta hanki oli omiaan hiihtämistä silmälläpitäen. Pulkka teki hiihtämisestä kuitenkin melko epämukavaa. Se nyki perässä ja oli suhteellisen painava. Tiedustelin olkani ylitse matkakaverilta mitä kaikkea me kuljetimme ja miksi täältä käsin.
”Noh, meillä ei siellä jostain syystä ainoa tarpeeks herkkä agre toimi. Me tarvittiin siihen muutama varaosa.”
”Siis muutama varaosa pelkästään?”
”Jooh.” Mikko tuhahti raskaan hengityksensä takaa. ”Sen agregaatin elinkaari tais tulla elonsa päähän, kun ollaan rullattu sitä vajaat tuhat tuntia. Halpa paska. Tarvittiin vähän varaosia ja muistelin että teidän nurkilla oli yks vanha rämä, jossa niitä pitäis olla.”
”Hetkonen, eli mun ei tarvitsis raahata koko tota vehettä?”
”No ei sitä kuorta, mutta en oo ihan varma mitä kaikka sisältä tarvitaan, ni otetaan kaikki mukaan.”
”Olisko sen voinut purkaa?”
”No olis, mutta onko siinä nyt niin järkeä…”
Minä en ollenkaan pitänyt miehestä.

Ylitimme melko nopeasti järvenselkää jäätä myöten. Päivä oli tylsän talvinen. Kevyet lumihiutaleet pöllysivät järven jäällä. Pilvien takaa ei näkynyt aurinkoa ja tasainen taivaan peite jatkui maassa lumena. Ilma ei ollut järin viileä, ehkä pakkasta kymmenkunta astetta. Suksi luisti hyvin ja pulkka repäisi vyöstä jokaisella askelella ikävästi. Olimme hiihdelleet hieman päälle tunnin ja Viitasaaren ranta näkyi jo. Mikko puuskutti takaani meitä menemään suoraa ABC:n pihalle. Meillä ei olisi hänen mukaansa syytä käydä muualla.
Tuntui oudolta palata jälleen sivistyksen piiriin. Lähestyessämme huoltoaseman laituria näin jopa ihmishahmoja pihamaalla. Vedin haalarini hupun päähän siltä varalta että törmäisin tuttuihin. Olin jälleen vaarallisella alueella, eikä tilannetta helpottanut lainkaan se, että minun pitäisi luultavasti vielä yöpyä täällä. Iltapäivä juoksi nopeasti, kun nostimme Mikon kanssa pulkan laiturilta ylös. Vaihdoin monot takaisin vaelluskenkiin laiturilla istuskellessa ja otin sukset kantoon vetäessäni pulkkaa toisella kädellä. Mikolla oli mukana myös reppu, mutta minä olin meistä ainoa aseistettu. Rinkkani oli pakattu jokseenkin kevyesti, joten monot mahtuivat sinne helposti. Nappasin myös hömpsyn juomapullosta. Tarvitsin yhä nestettä pitkälle matkalle, vaikka vauhti nyt ei päätä huimannutkaan. Matkaseurani tosin hikoili myös kasvoista ja vikisi miten ikävää tämä oli hänelle.

Astellessamme sisätiloja kohti kysäisin, ketkä olivat auttamassa näissä sähköhommissa. Mikko mainitsi viisi nimeä, joista en tunnistanut kuin yhden. Eikä sekään oikeastaan ollut varsinainen nimi. Mikko nimittäin puhui vain ’tsekkiläisestä tyypistä’.
Vedimme raolleen jääneen liukuoven auki ja nostimme pulkan sisälle. Keskellä ABC:n ostohaluja sytyttävää värimaailmaa loisti kannettava sähköinen lyhty, jonka ympärillä hääräsi kolme keski-ikäistä miestä. He olivat yhdistäneet pari ruokasalin pöytää työtilaksi ja olivat ilmeisesti purkaneet pari agregaattia. Mikko kuittasi minulle lyhyesti aikataulunsa.
”Joo, me tehdään varmaan töitä yhdeksään asti ja jatketaan huomisaamusta.”
”Mites toi yöpyminen?”
”Noh, käy toimiston puolella, eiköhän Johanna tiedä minne sut laitetaan.”
Nielaisin mielessäni, sillä en välttämättä pystyisi jatkamaan anonyyminä pysymistä, mikäli joutuisin palaamaan omieni seuraan. Joutuisin hieman miettimään mitä toimistolla tapahtuisi, sillä en tiennyt oliko heillä jotain vierailupaikkoja.
Mutta ennen sitä Alexander Jokl tervehti minua iloisesti. Hän pyyhki kätensä työhaalareihin ja kätteli minua sydämellisesti.
”How are you doing my good man.”
”Not too bad fine sir.”
Vaihdoimme lyhyet kuulumiset. Hän kertoi miten sähköpiirit tuottivat hieman päänvaivaa, mutta minun ammattisanastoni ei riittänyt ymmärtämään sloveenin aivoituksia. Hän vaikutti kuitenkin innokkaalta päästessään tekemään jotain koko yhteisölle. Ilmeisesti hän oli tullut sähkömiehenä paikalle juuri oikeaan aikaan. Mikäli huoltoasemien pumppuja ei oltaisi yritetty saada toimimaan, insinööri oltaisiin hyvinkin saatettu käännyttää perheineen porteilta. Nyt hän oli hypännyt samoin tein mukaan työhön. Joku saattaisikin sanoa, että mies oli tullut tänne kuin tilauksesta.

Seurasin hetken heidän työntekoaan, kunnes huomasin olevani auttamatta kyvytön tekemään mitään hyödyllistä. Kuittasin virailevani Mikon luona iltasella, mutta hän sanoi ettei välttämättä tarvinnut. Hän kyllä selviäisi itsekin huomiseen saakka.
Irvistin itsekseni, kun tajusin että juuri siitä oli kyse. Hän ei välttämättä selvinnyt paluumatkasta takaisin ja minun tehtäväni oli juuri siitä syystä toimia henkivartijana rynnäkkökiväärini kanssa. Tilanne oli hieman turhauttava, sillä juuri se oli asettanut minut hyvin epämukavaan tilanteeseen. Kävelin kohti autokauppaa ja Isoahontietä, jonka varrella toimiston pitäisi olla. Räjäytetyn sillan laudoista tehty tilapäiskorvike näytti kohtuullisen vakaalta, mutta se ei varmaan kestäisi rekan painoa. Muuten Viitasaaren tila näytti kaikin puolin hyvältä. Pääväylät oltiin aurattu ja sain astella rauhassa sukset olalla. Vastaan tuli muutamia ihmisiä, pääasiassa joko menossa kalaan tai tulossa sieltä. He eivät kiinnittäneet minuun erityisemmin huomiota, enkä yrittänytkään painaa päätä alas. Olin melko varma, että tunnistin jotkut kasvoista. Mutta he eivät tunnistaneet minua. Ainakaan vielä.

Koputin rivitalon ovea ja astelin sisälle toimistona toimivaan huoneistoon. Sisältä kuului pientä väittelyä. Paikalla oli kuin olikin itse Rajasalon Jukka. Hänen mukanaan oli toinen, tuntematon mies, joka oli myös tullut koko kylän sihteerin, Miettisen Johannan pöydän luo. Heidän keskustelunsa liittyi pesukoneisiin. Jäin taka-alalle seuraamaan sitä hetkeksi.
”Veden lämmitys ja käsipesu vie suhteettoman paljon energiaa. Mikäli agregaatteja saadaan vapaaksi kohta ja bensaa riittää, niin se säästäis pelkästään ruuan tarpeessa.”
”Sun pitää käydä tää keskustelu Raivion kanssa. Mä en voi päättää minne niitä laitetaan.”
”No kerro nyt onko niitä edes varattu?”
Miettinen kääntyi puhuttelemaan avustavaa varusmiestä, joka näytti läpeensä kyllästyneeltä listojen kanssa. Rajasalo oli myös puhumassa jotain kaverilleen, mutta huomasi sitten minun astuneen huoneeseen.
”Oho, Jaakko!”
Tuntui erikoiselta, että hän puhutteli minua etunimellä. Miehen silmänaluset olivat melko tummat, mutta hän siitä huolimatta näytti yhtä tarkalta kuin aina. Jukalla ei ollut pipoa päässään, mikä paljasti hänen tuoreeltaan lyhennetyt hiuksensa. Sänki tosin rehotti enemmän.
”Moro.” Tervehdin nyökkäyksellä. Myös Johanna kääntyi minun puoleeni.
”Joo, sä varmaan tulit Kymöltä?”
”Jep. Sanoivat että täällä tiedettäisiin minne mä pääsen bunkkaamaan.” Astelin reppu selässä tiskille.
”Juuh, meillä on tuo karanteenitalo, mutta varmaan haluut jotain mukavampaa…” Johanna pyöri tuolillaan osoittaen puhelinluettelosta löydettyä karttaa. Rajasalo kuitenkin keskeytti hänet.
”Voit tulla Jaakko meidän sohvalle.” Hän iski silmää ja puhui hauskasti kuin olisin menossa yökyläilemään.
”Tässä ei mee enää pitkään, ni voin viedä sut sinne.”
”Okei.” Emmin hetken. Ilmeisesti oli tarkoituksena kuitenkin pitää salassa se, että ylipäätään edes olin täällä. Loin häneen kysyvän katseen, jonka mies varmasti ymmärtäisi. ”Onko varma että siitä ei oo liikaa vaivaa? Ja kai teillä on tilaa?”
”Joo, kyllä se käy. Sä oot enemmän ku tervetullut.”

Odottelin hetken ulkosalla ja kuuntelin hieman turhatunutta keskustelua. Ilmeisesti kaikki irtoavat agregaatit oltaisiin varattu yliluutnantti Lintulan käyttöön heti kun mahdollista. Syytä tähän ei oltu ilmoitettu. Jukka kuulosti hyvin rauhalliselta, mutta näin hänen pudistelevan päätään astellessaan ulos. Rajasalon kanssa ollut mies jäi vielä neuvottelemaan jostain.
”Mukava nähä taas.” Hän taputti minua selkään välittömästi ja kaiveli taskujaan.
”Käsittämättömän vaikee tehdä armeijan kanssa mitään. Ne näkee, että voivat toimia suvereenisti meistä muista huolimatta.”
”Ongelma saada kamoja vai?”
”Jep. Olis hyvä saada koko porukan vaatteet pestyä edes kerran kuukaudessa koneessa. Sä varmaan kuulitkin tosta jo.”
”Juu.” Aloimme kävellä tietä eteenpäin kohti omakotitaloaluetta. Tai ainakin oletin koko vanhan porukan olevan yhä sielä koossa.
”Hei, mutta mikä riemu tuo sut tänne?” Jukka vaikutti tosiaan väsyneeltä. Saatoin vain kuvitella miten paljon hän joutui juoksemaan ympäriinsä. Mies myös yski kuivasti silloin tällöin.
”Lapsenvahdin yhtä ylipainosta sähkömiestä, joka kävi hakemassa meiltäpäin jotain tekniikkaa.”
”Ai Mikkoa?”
”Jep.”
”Joo, paikalliset sanovat sitä Pallosalamaksi. Yhdessä kokouksessa pohdittiin, että jos talvesta tulee liian pitkä, niin me saatetaan joutua syömään se.” Hänen kuiva huumorinsa ei näemmä ollut muuttunut minnekään.
”Joo. Ilmeisesti saatan sen huomiseksi takaisin, mikäli ne saa tankit toimimaan.”
”Se on hyvä, ehit nähdä kanssa muuta porukkaa.”
Vilkaisin hieman levottomasti ympärilleni. Täällä oli rauhallista, muutamista savupiipuista nouseva savu paljasti talojen olevan asuttuja.
”Mä kuvittelin, että me pidetään mahdollisimman pienen porukan tietona, että mä oon täällä?”
”Joo, niin kuvittelin minäkin. Mutta Sofialla on ilmeisesti maailman huonoin pokerinaama.”
”Se laverteli?”
”Jep.” Jukan turhautuneisuus oli käsinkosketeltavaa. Hän niisti punaisen parransänkensä ylitse ojaan ja yskäisi perään. ”Se kertoi ensin Veeralle, joka kertoi Emmille ja kyllähän sä tiedät. Kerroin koko porukalle illalla, että saataisiin pidettyä salaisuus edes talon sisällä. Veikkaan, että puskaradiolla se oltaisiin käytännössä levitetty suoraa kymppiuutisiin saakka.”
Oloni muuttui huomattavasti levottomammaksi. Jukka aisti sen ja rauhoitteli nopeasti.
”Mutta mä uskon, että tää hiljaisuus pitää. Tietenkin kaikki haluaa nyt nähdä sut innokkaasti. Sen takia voi olla ihan hyvä ryhmähengen nostatus jos piipahdat tuolla. Jengi haluaa nähdä sut kovasti.”
”Ja sä oot varma tästä?”
”Paremmassa suojassa se salaisuus on tällä porukalla. Viitasaarelaisistakin osa kuitenkin saattaa tunnistaa sut. Oli hyvä että törmättiin.”
Toivoin hartaasti hänen olevan oikeassa. Myös Jukka itse vaikutti hieman stressaantuneelta, mutta meillä ei onneksi ollut mikään kiire. Astelimme taloa kohti, jonka savupiipusta puski savua. Huomasin, että minua jännitti.
”Ja onneks sulle on annettu tollaiset siistit suksetkin.”
”Joo, ohan nää makeet.” Vilkuilin Peltosiani, jotka pidin olallani. Jukka yskäisi jälleen kuivasti.
”Ei, mutta ihan sitä varten vaan, että voit suksia vittuun jos täällä tulee tiukka paikka.”

Nousimme samaan taloon, mihin olin aiemmin tuonutkin heidät. Jukka selitti samalla, että myös viereinen rakennus oli heidän käytettävänään tilapäisesti, mutta kaikki kyllä nukkuivat täällä. Siellä lähinnä valmistettiin ruokaa, koska talossa oli leivinuuni. Jätin sukset nojaamaan talon seinää vasten. Niitä tuskin vohkittaisiin minnekään.
Jukka kulki ensimmäisenä taloon. Eteisessä eteisessä minua oli vastassa kissa. Sama karvapallo, joka oli ollut seurassamme Puuppolan suojatalosta eteenpäin, Tainan hellyttyä ottamaan se mukaan. Nyökkäsin hänelle kohteliaan tervehdyksen. Kissa tuijotti minua hetken ja sen jälkeen asteli tyytyväisenä takaisin talon sisälle.

Laskin reppuni ja takkini eteisessä olevaan naulakkoon. Olin viettänyt tässä talossa vain kaksi tai kolme yötä, mutta jostain syystä se rauhoitti minua. Haistoin tutut ihmiset, joiden kanssa olin jakanut saman tilan pitkään. Päiväsaikaan täällä oli näemmä tyhjää, sillä ensimmäinen vanhan porukan tuttava tuli vastaan yksin olohuoneessa.
Pete istuskeli alusvaatteissaan sohvalla tuoreiden amisviiksien kanssa ja heitti kauhistuneen ilmeen päällensä nähdessään minut.
”Aaaa, jumalauta zombi!” Petteri tervehti minua iloisesti naurahtaen ja nyökkäsi sohvalta.
”Eikö sulla oo mitään duunia tänään?” Jukka kysäisi veljeltä. Vastaukseksi hän sai virnuilevan päänpudistuksen.
”Pitää jonkun puhallella muniinkin. Ja eikö tolla jätkällä oo kiire olla kuollut?”
”Jaakko on piipahtamassa täällä tän yön. Tulee näkemään muunkin porukan.”
”Joo kiva nähdä suakin.” Nyökkäsin hänelle. Petteri veti suunsa leveään hymyyn. Kyllähän hänestäkin oli mukava nähdä minua. Talossa oli läsnä hänen lisäkseen pelkästään Kaisa ja Iina, jotka kuulivat ääneni. Kaisa itki ja kertoi rukoilleensa puolestani, Iina tyytyi pelkkään halaamiseen. He sattuivat olemaan päivällä läsnä, mutta kertoivat muidenkin saapuvan paikalle, kunhan rutiinityöt päättyisivät. Muutama oli myös kauempana poissa, ainakin Jonttu oli käsittelemässä jotain maansiirtokonetta, kun hän kerta osasikin sen. Kerroin heille, että puhuisin kaikkien kanssa yhdessä illalla.
Ruokaa tosin jouduin odottamaan vielä siihen asti, että muut saapuisivat. Valtaosa oli pilkkimässä, mutta muutama laittoi myös ruokaa lähitaloissa. Kaikille oli nykyään paikkansa ja jääkaapin ovi oli täynnä listoja. Keitin teetä itselleni ja Rajasalon pojille. Istuuduimme sohvalle ja kevensin t-paitaan ja college-housuihin, kun Pete kehotti minua liittymään hänen pieruverkkarikerhoonsa. Olin ehtinyt unohta miten kadehdittava kyky hänellä oli ottaa rentoutuminen irti myös kriisiajan arjesta.

Iina kyseli mikäli haluaisimme jotain erikoisempaa ruokaa vierailuni kunniaksi. Kieltäydyin nopeasti ja Jukka oli samaa mieltä. Matalan profiilin pitäminen oli kohtuullisen tärkeää.
Tosin matala profiili sai kohtuullisen kovan kolhun, kun vanhan porukkamme aliupseerioppilas Tammenaho asteli sisälle. Hän ei tunnistanut minua ensimmäisellä sekunnilla istuessani kasuaalisti hänen olohuoneessaan, vaan tihrusti hetken epäuskoisesti.
Sen jälkeen naama venähti.
”Mitä vittua.” Varusmies alkoi lähes änkyttämään välittömästi.
”Siis, kyllä ne sano, että sä et kuollutkaan ja … siis mitä vittua. Miten toi naama ja…”
”Kiva nähdä suakin.”
Nousin ylös ja taputin häntä selkään. Nuorella miehellä ei ollut paljoa lisättävää yllätykseensä.
”Tota joo, siis makee arpi ja kaikkee ja mitä vittua.”
Myös kolme muuta tuttua varusmiestä saapuivat paikalle. He olivat mielummin osana tätä porukkaa, kuin yliluutnantin komentamaa jengiä, vaikka näennäisesti kuuluivatkin hänen komentoonsa. Mutta nykymaailmassa ei vanhan ajan hierarkia ollut samalla tapaa painava. Kehoitin heitä lähinnä olemaan hiljaa ja odottamaan, kunnes ehtisin kertoa kaikille yhdellä kertaa. Heput olivat olleet vartiovuorossa porukalla ja vapautuneet sieltä juuri sopivasti. Se tarkoitti myös sitä, että illallista alettaisiin tarjoilla. Ja se tarkoittaisi sitä, että naapurissa kyökissä oleva porukka pääsisi vihdoin paikan päälle.

Minä en oikein osannut valmistautua siihen. Paikan päälle saapuivat yhdellä ovenavauksella iloisesti nauravat Hanna, Maria ja Sofia. Ja Veera. Satuin olemaan keittiön puolella, kun Jukka kävi tarkistamassa, että he olivat pelkästään sillä porukalla. Kuulin hänen varoittavan naisia, etteivät pitäisi liikaa ääntä. Heidän tiedustellessaan syytä, Jukka vaan käski pitämään sen ajatuksen päällimmäisenä mielessä.
Sen jälkeen kävelinkin eteiseen.
Ensireaktio taisi olla aivan puhdas säikähdys. Sen jälkeen Veera heitti kädet suunsa eteen muistaessaan Jukan kehotuksen. Vaalean tytön silmät kostuivat ja kävelin hänen luokseen. Suljin hänet syliin ja tervehdin lyhyesti. En saanut vastausta, mutten olettanutkaan sitä. Veera hautasi päänsä rintakehääni. Hanna ja Maria tyytyivät taputtelemaan olkapäitäni hymyillen ja Sofia virnisteli taustalla. En tosin viitsinyt sanoa naiselle, että hänen tietäväisen hymynsä takia minun piilotteluni oli hankaloitunut hyvin paljon.
Tästä huolimatta tunnelma oli hyvin seesteinen. Veera ei sanonut mitään, mutta nosti päänsä ja tuijotti minua. Hän hymyili luultavasti leveämmin kuin olin nähnyt hänen koskaan hymyilevän. Eikä tyttö sanonut mitään, vaan tuijotti vain hymyissä suin. Ei minullakaan ollut sanoja vastata. Tuntui hyvältä nähdä Veera yhä terveenä ja ennen kaikkea iloisena. Hän oli nähnyt kanssamme niin paljon, että halusin tavata tytön edes kertaalleen. Muistin miettineeni sitä, kun Jyväskylässä olin joutunut pakoilemaan tartunnan saaneita verta vuotavana ja oksennellen. Hänen ja Puttosen tarinat liittyivät minuun olennaisesti. En halunnut niiden katkeavan aivan vielä.

Puttonen tuli myös melko pian asunnolle Antin kanssa, jonka hippitukka näytti entistä rehottavammalta ja epäsiistimmältä. Mies kuitenkin tervehti minua hyvin iloisesti ja kevyeen sävyyn. Perässä tuli myös leipomassa olleet Thijs, Milla ja Karoliina, jotka yllättyivät näkemisestäni. Milla hädin tuskin sanoi mitään, mutta halasi minua lyhyen kiusaantuneesti. Karoliinan reaktio oli lempeämpi ja Thijs hoiti miehisen halauksen niin leppoisan varmasti, ettei siihen homofobinen suomalaismies olisi koskaan kyennyt. Sisään saapui hiljalleen myös loppuporukka, Kaisan poikaystävä Tapsa ja juniori Topias. Kysymyksiä oli paljon, mutta rauhoittelin kaikkia. Ilmapiiri oli rauhallisempi silti kuin koskaan aiemmin.
Se oli omituinen tunne. Nämä ihmiset olivat muodostaneet poissaollessani hyvinkin tiiviin ryhmän jaettujen kokemusten perusteella. He puhuivat paljon ja vaativat tietää paljon. Iina, joka oli hädin tuskin puhunut mitään, ei nyt voinut olla selittämättä jännitystän. Hän samalla ohjasi porukkaa sisälle syömään ensiksi. Hanna myötäeli useiden muiden riemua jälleennäkemisestä ja halaili järjestyksessään kaikkia. Myös Topias naureskeli paljon, vaikka oli selvästi porukasta nuorin. Teinipojalla näytti silti olevan keskustelukumppaneita tarpeeksi, eikä hän suinkaan ollut yhtä pidättyväisen kiusallinen kuin vaikkapa Joni.
Veera kiikutti minua ympäri taloa omalla hiljaisella tavallaan. Hän näytti miten he olivat tehneet yhdestä tilasta naisten yöpymishuoneen, kertoen mistä sängyt olivat. Hän kertoi itse parsineensa lakanoista sopivia ja pesevänsä niitä muiden kanssa viikoittain. Tytön silmät sädehtivät. Puttonen antoi minulle merkitsevän katseen taaempaa, jonka ymmärsin täysi. Hän oli yhtä onnellinen jälleennäkemisestä kuin minäkin. Ja miksi ei olisi ollut. Me olimme taas yhdessä.

Jukka seurasi hälinää hieman taustalta. Hän hörppi teetä kupistaan ja huomasin miehen silmäilevän porukkaa mielenkiinnolla. Toisin kuin veljensä, hän näytti olevan jatkuvasti hälytystilassa. Vanhempi Rajasalo oli näemmä löytänyt roolinsa paimenena eikä levännyt.

Kaikki istuutuivat kuitenkin talon ruokapöydälle ja sen ympäristöön. Tarjolla oli keittoa. Kalakeittoa, jossa kalaa oli vaihtelevasti. Sekä määrän, että laadun puolesta. Kaikki kuitenkin istuivat kiitollisina alas ja jatkoivat puhumista. Minulle tarjottiin istumapaikka pöydästä Puttosen ja Veeran välistä. Jälkimmäinen oli täynnä kysymyksiä, mutta sanoin vastaavani niihin kohta paremmin. Minä halusin jutella heidän molempien kanssaan vielä paremmin.
Lusikoiden kilinän vaietessa Jukka otti kuitenkin roolin. Hän nousi seisomaan ja ryki. Parransänkensä ja lyheksi ajellun päänsä kanssa mies ei muistuttanut varsinaisesti Jeesusta, mutta hän otti selvästi roolin ryhmän johtajana. Ja muut hiljenivät hiljalleen. Huomasin keskenäisen kunnioituksen olevan yhä kohdallaan, sillä ihmisten hymyt eivät hyytyneet. Myös Jukka sai lopulta hienoisen hymyn huulilleen. Hän köhi uudestaan. Tällä kertaa se oli yskimiseen liittyvää, eikä huomion hakemista.
”Meillä on tosiaan harvinainen vieras täällä tänään. Mä kerroin teille toissapäivänä, että Jaakko on hengissä ja palannut. Mutta tästä eteenpäin te tiedätte Jaakon vaan Jaakko Mahlamäkenä, joka on mun opiskelukavereita ja sitä kautta tuttu. Se on vain käymässä täällä meillä, eikä liity meidän ryhmämme aiempiin seikkailuihin millään tapaa. Me pidetään tällä tarinalla Jaakko hengissä, vaikka te tiedätte että sillä on hyvin vähän syyllisyyttä Jyväskylän tapahtumiin.” Hänen vakavahenkinen puheensa sai nyökkäyksiä ympäri huonetta ja Puttonen vilkaisi minuun vieressäni. Ymmärsin, että täällä he tiesivät mitä oli tapahtunut. Se oli huojentavaa. Minun ei tarvinnut selitellä täällä mitään. Minusta tuntui silti, että minun pitäisi sanoa jotain heille.
”Jaakko lähtee huomenissa täältä. Mutta sä varmaan haluat sanoa kaikille muutaman sanan ennen sitä?” Jukka kääntyi minua päin ja viittasi nousemaan ylös. Tein sen käskemättäkin ja jäin paikalleni seisomaan. En ollut valmistellut tätä puhetta sana sanalta, mutta tiesin kyllä mitä heille haluaisin sanoa.

”On todella huojentavaa nähdä, että te kaikki ootte täällä, hengissä ja terveinä. Mä pyrin pääsemään Jyväskylästä tänne niin nopeasti kun pystyin, mutta niinku kaikki tietää, suunnitelmien tekeminen ei enää oo hirvittäcän helppoa. Mä matkustin tänne vielä Jaakko Huhtana, ennen kuin Puttonen lopulta löysi meidät Peten kanssa. Nyt Jaakko Huhtaa ei enää ole, on vaan Jaakko Mahlamäki. Se on niin mun, kuin myös teidän parhaaksi.”
Muut kuuntelivat tarkkaavaisina. Ilmeisesti Jukka oli parina edeltävänä päivänä käynyt läpi, miten tärkeää valheen ylläpitäminen olisi. Minun tuskin tarvitsi kertoa aiheesta enempää. Näin kuitenkin paljon kysyviä katseita. He halusivat kuulla mitä oli tapahtunut.
”Mä meinasin menettää henkeni jo Jyväskylässä, mutta selvisin siellä yksin jonkin aikaa. Mun vointi oli huono, mutta löysin kaksi lukiolaista opettajansa kanssa. Me selvittiin kaupungista pois jonnekin Toivakan lähimaastoon, poislukien opettaja. Ne lukiolaiset on yhä mun mukana, hyviä tyyppejä.” Näin Topiaksen ilmeen hieman kirkastuvan. Ilmeisesti täällä ei ollut ilmeisesti paljoa nuoria.
”Me pysyttiin sen jälkeen turvassa selviytyjien ryhmän luona, jotka kuitenkin voi pahoin sisältä. Ne ei luottanut joihinkin ryhmän jäseniin, joiden kanssa olin ystävystynyt. Tai no ystävystyä on väärä sana, mutta se ryhmä halusi tappaa omiaan. Ja me ei voitu katsoa sitä vierestä. Me paettiin, jossa yhteydessä mä sain myös tämän arven.” Osoitin kasvojeni jälkeä. Tarina ei ollut hirvittävän tarkka, mutta ajoi asiansa ja osoitti tilanteen vakavuuden.
”Sen jälkeen meitä oli lukiolaisten lisäksi kaks enemmän. Meillä oli moottorikelkka, muttei enää bensaa ja jäätiin loukkuun joksikin aikaa. Yks meidän ryhmästä, Peissi, tuli tänne ja opasti Puttosen ja Peten oikeeseen paikkaan. Me oltiin lähes nääntymässä siinä vaiheessa, koska vedin vähän mutkia suoraksi ja se matka oli tosiaan ihan oikeasti aika pitkä.” Virnistin itsekseni tässä vaiheessa. Ihmiset halusivat kuulla paljon, mutta minä halusin asiasisällön lävitse. Ja toisinaan sopivan typistetty informaatio palveli sitä tarkoitusta parhaiten.
”Te varmaan tiedätte sen Peissin. Se kaveri, jota on etsitty täällä jo pari päivää. Mä en vähättele, kun sanon että mä oon sille miehelle kiitollisuudenvelassa, kuten myös muut mun kanssa matkustaneista. Samalla tavalla, kun mä oon teille kiitollisuudenvelassa. Pitäkää vaan huoli, mikäli näätte sen, että se pysyy hengissä. Ja kertokaa sille, ettei voi enää puhua musta Huhtana. Eiköhän se tossa ollut.”
Kuulin hieman hämmentynyttä supinaa, mutten varsinaisia vastalauseita. En kuitenkaan halunnut päättää yhteistä puheenvuoroa siihen.
”Mutta musta tuntuu helvetin hyvältä nähdä teidät kaikki. Ne pari viikkoa on tuntuneet todella pitkiltä. Nyt meidän pitää kuitenkin antaa pölyn laskeutua ja mä veikkaan että joku päivä, mä palaan vielä tänne. Se ei oo vielä tänään, mutta ainakin me kaikki ollaan kunnossa. Tää on enemmän, mitä mä pystyin koskaan toivomaankaan matkalla. Toivotaan, että asiat pysyy näin.”

Ryhmä hymyili kun istuuduin takaisin alas. Ulkona oli jo pimeä, mutta niin tuntui olevan aina. Jukka kehoitti muita olemaan taputtamatta ja jatkamaan iltapuhteita. Huomenna olisi tasan tarkkaan sellainen päivä kuin pitäisikin olla
Vastailin tarkemmin kysymyksiin, kun joku halusi tietää arpeni alkuperästä ja reitistä, jota olimme kulkeneet. Jukka kuunteli jatkuvasti takapiruna, mutta poistui lopulta yläkertaan. Hän kuittasi puhuvansa minulle enemmän aamulla, mutta tarvitsi nyt unta. Miehellä oli ollut pitkiä päiviä toisensa jälkeen. Varusmiehet kuuntelivat myös kiinnostuneena. He kertoivat minulle komennusketjun osalta tilanteen olevan juuri sellainen kuin Petteri ja Puttonen olivat minulle aiemmin kertoneetkin. Puttonen piti yliluutnantti Lintulan ulkopuolisia varusmiehiä komennossaan. Heillä ei ollut varsinaisesti yhteisiä tehtäviä, mutta kaikki osallistuivat esimerkiksi vartionnin ja partioinnin rutiinihommiin. Lähes kaikilla oli puutteita varustuksessa, jonka takia he käyttivät valkoisia hihaliinoja varmuuden varalta symboleina.
Seurasin tilannetta mielenkiinnolla. Näytti siltä että vanhanaikaiset, hierarkiset komennusketjumallit olivat muuttuneet orgaanisemmiksi ja joustavimmiksi. Se voisi olla hyvä meille, mikäli salaisuuteni kävisi ilmi. Meidän oli oltava valmiit siihen. Uskoin että Jukka halusi puhua juuri siitä.

Petterillä sen sijaan ei ollut tähdellistä sanottavaa. Hän oli talolla odottamassa yövartiovuoroaan. Häntä turhautti jossain määrin lähtemine, mikä kävi ilmi lähinnä poikkeuksellisen levottomasta puheenparresta. Mutta sama pilke löytyi silmäkulmasta.
”Mites sä ajattelit vältellä noita armeijan poikia? Suunnitelmia? Pukeudu naiseksi!”
”En oikeen usko että se toimis.”
”Onhan tää vähä ironinen tilanne, että sie rähisit niiden kanssa Jyväskylässä vua että törmäesit niihin täällä.” Puttonen kommentoi. Pete innostui tästä.
”Oot ku Michael Corleone! Yritit lähteä, mutta ne veti sut takaisin ineen.”
”Taisin kyl vetää itseni takaisin ineen.” Ilmoitin hänelle hieman närkästyneenä.
”Mikäs juttu noiden sun viiksien kanssa muuten on? Emmä tiennyt että sulle kasvaa.”
”Meikä ei kato aja viiksiä enää, mä annan niiden rehottaa kunnolla ja rokkaan ne kuin Fredi Mercury!”
”Näyttävät aivan hirveiltä.” Maria kommentoi jostain takaa. Valtaosa porukasta kuitenkin hääri vielä olohuoneen puolella.
”Pidä se vagina leiskassa, mä ymmärrän että näitä on vaikea vastustaa!” Mies kuittasi lyhyesti. Hän sai vastaukseksi muutamia väheksyviä tuhahduksia.

”Ok, mut pidä Richard Kimble hauskaa, mä varmaan nukun huomenna koko päivän, ni tsemppiä jatkoon.”
”Jes, pidä hauskaa vartiossa kanssa. Eiköhän tässä ollut kaikki.”
Pete nyökkäsi minulle takaisin ja nousi sohvalta.
”Olen puhunut, dixi, ugh, peace out!” Rajasalo levitti kädet ilmaan, veti ylleen vakavan ilmeen ja asteli huoneesta ulos kuin rokkitähti. Muut läsnäolijat jäivät tuijottamaan miehen suureleistä poistumista suu auki.
”Tekeekö se aina noin?”
”Yleensä vaan kun sitä vituttaa. Tai toisinaan kyllä muutenkin.” Maria vastasi jälleen takaa. Puttonen nyökkäsi myöntävästi.
Petterin huuto kuului vielä eteisestä.
”Woooo! Rajasalo has left the building!”
Hänen loputon hypensä loppui oven äänekkääseen sulkemiseen.

”Sulla on ollut näemmä vähän seikkailuja.” Veera istahti minua vastapäätä. Tyttö vaikutti olevan yhtä hymyä. Hän oli yhä melko hiljainen, mutta huomasin hänen haluavan kiivaasti puhua.
”Joo, mutta niinhän niitä on aina.”
”Ootsie vaan vaaralline miäs.” Puttonen kommentoi ujosti.
”Kai teillä on kaikki täällä hyvin? Ruokaa ja lämpöä riittää?”
”Joo, mä oon ensimmäistä kertaa nukkunut yöni heräämättä pienimpiin rasahduksiin.” Veera kuittasi. Hän ei sanonut paljoa enempää, mutta tytön silmät hymyilivät. En ollut koskaan nähnyt häntä ilman tummia silmänalusia, minkä takia nuorempi tyttö näytti tosiaan paremmin voivalta kuin koskaan aiemmin.
Veera kertoi heidän arjessaan ja Puttonen täydensi vierestä. Muutama muu istuskeli ympärillä, mutta he näkivät että tilanne oli selvästi pyhitetty meidän uudelleentapaamisellemme. Puttosen ja Veeran kertomuksista kävi ilmi jotain, mitä varmaan voisi sanoa onnellisuudeksi. Puttonen oli tehnyt muutaman tiedusteluretken ympäristöön ja löytänyt pieniä luksustarvikkeita omalle ryhmällemme. Veera piti mahdollisuudesta viettää aikaa muun ryhmän seurassa aivan rauhassa. Hän kertoi, että he olivat jopa meikanneet yksi päivä taaksepäin, vain kokeillakseen miltä se tuntuisi. Valtaosa luki paljon kirjoja ennen nukkumista.
Tarinat kuulostivat sellaisilta, joita en ollut pitkään aikaan kuullut. Ne kuulostivat arjelta. Sellaiselta elämäntilanteella, jossa oli jatkumo, eikä tarvinnut pelätä kuolemaa. Olin pystynyt antamaan heille sen, mitä olinkin halunnut. Mahdollisuuden luopua riskialttiista kädestä-suuhun syklistä, jolla olimme matkustaneet eteenpäin päivästä toiseen.
Minulla oli tosin yhä tehtävänäni pitää heidät turvassa. Ja se tarkoitti itseni pitämistä näkymättömissä. Tänne tuleminen oli tietoinen riski. Tosin minun läsnäoloni oli jo aiemminkin liikkunut huhuna, mutta tämä ei luultavasti ainakaan kasvattanut turvallisuutta.

Juttelimme pitkään ja hartaasti. Monet menivät jo nukkumaan, sillä päivittäinen aikataulu oli useille ilmeisesti kunnian asia. He halusivat lunastaa paikkansa täällä, sillä ilmeisimmin he olivat yhä tulokkaita, vaikka olivatkin viettäneet Viitasaarella pitkästi aikaa. Puttonen osoitti minulle miesten huoneesta vapaan sängyn, jossa Jonttu nukkui normaalisti. Hän sanoi ettei ketään haittaisi vaikka lainaisinkin vuodetta. Muistin Jontun nopeasti kiihtyvän luonteen, mutten jaksanut muistuttaa siitä. He kyllä tiesivät mitä tekivät.

Muiden ihmisten käydessä iltapuhteille sain hetken rauhaa. Sofia tuli vielä vilkaisemaan kun purin keittiössä reppuani. Hän oli yhtä hymyä. Talossa yöpymispaikat olivat näemmä sekä ylä- että alakerrassa ja yksityisyyttä oli hyvin vähän. Punapäinen nainen puhui hyvin hiljaa hiukset poninhännällä. Muistin sen verran hänestä ennen nykyistä kriisiä, ettei nainen ikinä olisi laittautunut pelkkään poninhäntään. Maailmanaika tosiaan oli vaihtunut.
”Tarviitko jotain vielä?” Hänen sävynsä oli ystävällinen.
”Emmä ainakaan keksi mitään. Sulla kaikki ok?” Kyselin häneltä takaisin, vaikka tämä oli lähinnä kohteliasta suunpieksemistä.
”Kai sulla on hommat järjestynyt siellä Kymössä?”
”Joo. Mitä nyt mä en varmaan voi palata tänne hirveen pian takaisin.” Vakavoiduin melko nopeasti. Sofia ymmärsi minkä takia. Hän puri hieman kiusaantuneena huultaan.
”Mä en vaan voinu pitää salaisuutta Veeralta. Se oli niin lyöty, kun se luuli sun kuolleen. Mä katoin sitä päivästä toiseen ja sit ku tiesin että oot elossa – en mä vaan voinut pitää sitä salaisuutta.”
En nyökännyt tai antanut hänelle muutenkaan palkintoa salaisuuden rikkomisesta. Naista oltiin varta vasten kielletty paljastamasta tätä. Minusta tuntui, että se oli vähentänyt armonaikani puoleen. Salaisuuksilla oli kuitenkin tapana paljastua.
Tajusin vasta silloin, että minun pitäisi luultavasti varautua pahimpaan. Muttei vielä tänään.
”Tää asettaa meidät kaikki vaaraan. Mä en olis tullut tänne, jos Jukka ei olis halunnut. Se, että sä kerroit eteenpäin, pakotti siihen.”
”Sori.”
”Noh, sille ei nyt voi mitään.”

Purin reppuni kaikessa rauhassa naisen seuratessa hieman ujosti vieressä. Olin huolissani, mutten varsinaisesti vihainen. Päivä oli ollut niin täynnä helpotuksia ja nostalgiaa, etten osannut oikein suuttuakaan. Eteisen ja keittiön välisessä naulakossa roikkui vaatteiden lisäksi Jonivainaan miekka. Kissa tuijotti minua ujosti oven kulmalta ja rakennus haisi samalle, kuin ne kaikki talot, joissa olimme yöpyneet aiemmin ryhmänä.
Tältä luultavasti tuntui olla onnellinen kriisiaikana. Se ei ollut paljoa, mutta se oli ratkaisevasti. Turvallinen paikka, jossa oli ihmisiä joihin luottaa. Se oli kaikki mitä vaadittiin.
Sofia seurasi toimiani ilman sen suurempaa tarkoitusta. Hän nojaili oven karmiin hetken ja sen jälkeen nousi seisomaan.
”Musta on silti mukava kun sä oot täällä.”
”On mustakin. Tää on vaan vaikeeta aikaa.”
”Joo, mut mä toivon että pääsisit tänne useemmin.”
”Samoin.”
”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä.”

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin olohuoneen puolelta ja minä nappasin reppuni ja kiväärini mukaan mennäkseni yläkertaan. Astelin keittiöstä ulos, kun tunsin kylmän viiman. Taloa lämmitettiin yön ylitse ja pönttöuunit hohkasivat, mutta tämä kylmyys tuli suoraa ulkoa. Katsoin uteliaisuudesta eteiseen ja huomasin jotain, mitä en todellakaan odottanut.
Etuovi oli sepposen selällään.
Hain kädelläni vaistomaisesti rynnäkkökiväärin selästäni ja olin vetämässä jo luistia taakse, kun näin yllättäen eteisessä hahmon. Se oli luojan kiitos tuttu hahmo, sillä en halunnut pilata illuusiota tämän paikan tuvallisuudesta.
Milla seisoi eteisessä kengät jalassa ja talvitakki päällä ja piti sormea suunsa edessä. En ymmärtänyt hittoakaan, mitä hän tarkoitti sillä, mutta kävelin naisen luokse. Hän viittoi minua hiljaa laittamaan kengät jalkaani. Tummahiuksisen naisen vakava ilme jostain syystä vakuutti minut. Annoin rynnäkkökiväärin levätä hihnassa olkapäätäni vasten ja vilkuilin ovesta ulos. Siellä ei näkynyt ketään ja myös talo oli pimeänä. Hän ei yrittänyt ainakaan myydä minua samoin tein yliluutnantille, mutta jokin tässä tilanteessa vaikutti hyvin oudolta.
Kävelin silti luottavaisin mielin ulos talosta vaelluskengät jalastani. Katsoin oudoksuen Millaan, joka ei ollut millään tavalla edes vihjannut tällaisesta tapaamisesta. Hän sulki oven perässä varoen sitä pitämästä mitään ääntä.
”Mitä sä oikein haluat?” Yritin kuulostaa mahdollisimman vähän tylyltä, mutta kuiskatessa se oli vaikeaa.
”Tuu tonne toiselle talolle, leipomokämpälle, sun pitää nähdä yks juttu.”
”Onko nyt varmasti se aika?”
Hän nyökkäsi kuolemanvakava ilme kasvoillaan.
”Nyt just. Sun pitää nähdä tämä.”

Seurasin häntä ehkä kolmenkymmenen metrin kävelymatkan tallautunutta ja lapioitua väylää myöten. Minä en tiennyt mitä hän oli suunitellut, mutta Milla liikkui nopeasti ja hiljaa pitäen matalaa profiilia. Ei sillä, että kukaan olisi huomannut. Pihalla oli täysin hiljaista. Pakkanen oli hieman koventunut, mutta muuten en edes osannut edes huomata mitään muutoksia.
Nousimme muutaman portaan toisen omakotitalon ovelle. Milla aukaisi oven lukosta ja kehoitti minua menemään nopeasti sisälle. Seurasin täysin pimeään taloon naista, joka jälleen sulki oven perässä. Hän vaikutti sen verran hätääntyneeltä, että en uskonut minkäänlaiseen vilunkipelin mahdollisuuteen, mutta nyt olimme jo sisällä toisessa talossa. Täällä oli lämmintä ja haisi tuoreelle leivälle. Tämä oli ilmeisesti se rakennus, jossa heillä oli suuri leivinuuni. Mutta Milla ei näyttänyt sitä, vaan ohjasi minua kohti pientä kodinhoitohuonetta.
”Mitä sä oikeen haluat näyttää? Ja minkä takia täällä?”
”Venaa.” Milla napsautti taskulampun päälle ja siirsi pientä jakkaraa pesukoneen viereen, osoittaen katonrajaan lampulla. Hän vaikutti määrätietoiselta, muttei niin jännittyneeltä, että olisi erityisen stressaantunut. Nainen nousi jakkaralle ja avasi katonreunassa olevan pienen säilytysvintin, joka oli ehkä kahden kyynärän mittaisen oven takana. Tämän jälkeen hän laskeutui alas ja ojensi minulle taskulampun.
”Tsekkaa ite.”
Nousin epäluuloisena jakkaran päälle ja toin lampun pääni korkeudelle. Kurkistin pieneen vinttitilaan sisälle. Vastaan tuijotti taskulampun valossa ahtaaseen tilaan tunkeutunut mieshahmo.

Peissi.

”Terve.” Mies vastasi itsevarmasti.
”Voi vitun vitun vittu.” Minä otin välittömästi hänen roolinsa kielenkäytössä.

En ollut todellakaan odottanut tätä. Tuijotin Peissiä pitkän hetken ennen kuin suostuin myöntämään itselleni, että se todellakin oli sama tyyppi. Mieleni tuli täyteen kysymyksiä. Milla ei tuonut minua tänne vahingossa. Käännyin katsomaan häntä. Nainen näytti hieman syylliseltä, mutta ei ollut tarpeeksi ujo kääntääkseen edes katsettaan. Hän tuijotti minua naamaan jopa hieman uhmakkaasti ja nyökkäsi vain lyhyesti. Käännyin jälleen valaisemaan Peissiä.
”Voinko mä tulla jo vittuun täältä?”
”Voit, mä jätin oven lukkoon.” Milla vastasi puolestani. Jäin leuka auki tekemää tilaa uloskömpivälle Peissille, joka pyörähti ketterästi pois mattovarastosta. Olin näkevinäni hänen takanaan untuvapeiton ja jotain muita tarve-esineitä. Mies näytti hyvinvoivalta ja puisteli hieman vaatteitaan palatessaan lattiatasolle. Milla viittasi meitä tulemaan perässään pieneen kamarihuoneeseen ja pyysi istumaan alas.
Minä en vain pitänyt tästä hiljaisuudesta. Tilanne oli mieletön. Olin jälleennähnyt vanhat toverini, mutta aivan samaan putkeen myös Peissin. Tässä ei ollut mitään järkeä. Peissillä ei ollut mitään yhteyttä minun ryhmääni ja hänen piti olla kadonnut. Mutta kaveri istuskeli vieressäni pienellä sohvalla ja nyökkäsi välinpitämättömän näköisenä.
”Te ette sit kuitenkaan delanneet. Hyvä. Mä en ollu iha varma, lähtikö ne etsimään teitä sit kuitenkaan.”
”Joo.” Tajusin vasta nyt järkytykseltäni, että näin hänet ensimmäistä kertaa.
”Mun pitikin kiittää siitä hyvästä. Käytiin aika lähellä nääntymistä. Riittikö sulla bensa ajaa tänne saakka? Siinä kesti pari päivää vissiin.”
”Ei muute kestäny.” Peissi yskäisi kuivasti ja kumartui puoleeni. ”Bensa loppu, jolloin mä alotin juoksemisen. Varmaan kolmekymmentä kilsaa, olihan tuolla ihan siannussima sää, mut en nyt jaksa pienistä valittaa. Sen jälkeen nää vitun daijut eivät vaa suostuneet uskomaan mua. Yritin vähän vakuutella jengiä ja huutelin sun nimeä, mut ei siltikää mitään. Ne pisti meikän säppiin.”
”Minkä takia ne ei uskonut sua? Veditkö sä jotakuta pataan?”
”No en vielä sillon.” Hän naurahti. Tämä oli odotettavissa. ”Mut ei, ne näki mun puremajäljen. Vaikka se on vanha, ne ei vaan uskonu ja pisti mut talteen. Runkkarit.”
”Hetkonen, purtiinko sua matkalla?” Peissi kertoi aivan liian nopeasti asioita, enkä pysynyt siinä yhtään perillä. Hän kuitenkin pudisteli päätään.
”Ei, mua purtiin stadissa jo. Mutta en saanu tartuntaa. Ne vaan katto sitä vanhaa arpea eikä suostunu kuuntelemaan mua, meinasivat lahdata. Hyvä etten kuollu saatana.”
Silloin Milla asteli sisään. Hänellä oli mukanaan juomapullo ja tuoretta leipää, jonka päälle oli laittanut hieman kalaa. Nainen avasi suunsa.
”Kun ne eristi Peissin, mä huomasin sen. Vein sille ruokaa ja toin eristyksestä salaa yöllä tänne. Mä olin kuullut, että varusmiehet halus vain ampua sen. Ne ei pitänyt ajatuksesta, että se vois levittää tartuntaa saaren sisällä. Vainoharhaista porukkaa.”
”Hetkonen, siis sä vaan päätit päästää tuntemattoman tyypin vapaaksi, jota on purtu?” Olin yhtä kysymysmerkkiä, kaikki tapahtui hyvin nopeasti.
”Ei, kun me tunnetaan. Peissi pelasti mun ja Karoliinan hengen Helsingissä.”
Yhtäkkiä palaset osuivat kohdalleen. Ja ne osuivat todella kovaa. Nojasin taaksepäin ja huomasin sykkeeni nousseen huomattavasti.

Kaikki kävi järkeensä siltä osin. Minulla ei ollut mitään syytä olettaa kenenkään valehtelevan, mutta yhteensattuma oli uskomaton. Se, oltaisiinko Peissiä ammuttu, ei välttämättä ollut todellinen kysymys. Mutta nyt häntä etsittiin.
Ja hän oli tässä. Samalla hiton sohvalla minun kanssani, vaikka molemmat olimme todella etsittyjä miehiä täkäläisessä mittakaavassa. Purin hetken huultani kun tajusin, että Peissi oli huomattavasti minua paremmin varjeltu valhe. Katsoin nopeasti Millaa ja huomasin lähes sähähtäväni kysymyksen.
”Monta tästä tietää?”
”Nyt kolme.”
”Ei jumalauta. Ja miten te ootte pitäny tän piilossa?”
”Kuules nyt vittu, mä nukun päivät, kusen ja paskon ämpäriin, jonka voin tyhjentää vaan vitun kolmelta yöllä. Vitun siistiä maata mattovarastossa piilossa ja miettiä miten helvetissä mä pääsen vittuun koko paikasta.”
”Eli siis kukaan ei mitenkään oo voinut saada tietää.”
”Ei.” Millan tapa puhua oli vähemmän dramaattinen.
”Mutta me ei olla uskallettu siirtyä vielä, ennen ku selviää mitä sulle on käynyt. Tai miten me ylipäätään saataisiin Peissi pois täältä. En oo uskaltanut puhutella Jukkaa tai ketään siitä. Me on suunniteltu, että jos Peissi saataisiin johonkin tiedustelupartioon, ne vois pudottaa sen kauas täältä ja se pääsis jatkamaan muualle.”
”Jep, mä oon ilmeisesti ihan vitun most wanted täällä.” Peissi dramatisoi. Purin huultani, enkä välittänyt kertoa, että minunkaan osakkeeni eivät olleet Viitasaaren halutuimmat ehkä tällä hetkellä. Tosin en tiennyt, olisiko siihen aikaa odottaa. Vilkaisin nopeasti Millaa.
”Ootko ehtinyt kertoa, mikä mun tilanne on?”
”Vaan sen verran, että oot väärällä nimellä ja jossain kylässä ulkopuolella.”
”Jep. Kymönkosken lähellä.”
”Selviskö Karhu, Sini ja Joni?” Peissi kysäisi nopeasti. Hänen kasvoillaan näki huojennus kun vastasin myöntävästi.
”Ne on kanssa huolissaan susta, mutta en tiedä kannattako mun kertoa vielä uutisia.”
Jäimme hetkeksi kaikki hiljaa. Oli ilmeistä, että kaikille tuli paljon tietoa yhdellä kertaa. Mutta tärkeää olisi saada jonkinlainen suunnitelma kasaan, tosin se oli hankalaa annetuilla resursseilla. Pureskelin huultani hetken, kunnes Milla päätti osoittaa tilanteen.
”Mä veikkaan, että pystyn piilottelemaan Peissiä täällä vielä hetken.”
”Miten monta päivää sä selviät tuolla?” Kysäisin mieheltä, jonka olin nähnyt pystyvän kyllä kovin monenlaisiin suorituksiin. Se, että hän oli juossut tennareissaan kolmisenkymmentä kilometriä lumessa ja pakkasessa päästäkseen Viitasaarelle, oli lähinnä vain pieni lisäys siinä kastissa. En lainkaan epäillyt hepun vastaavan kieltävästi.
”No vitun rattosaahan tuolla on. Vielä kun ei tarvis paskantaa kyljellää maaten. Mutta jos mä tuun tuolta takasin, niin vedän jokaista ituhippiä käkättimeen, jotka tulee sönköttämään mulle häkkikanaloista. On toi sen verran nafti kokemus.”
”Ok, no pidetään huoli ettei ituhipit tuu sönköttämään.”

Sovimme, että yrittäisin jotain kautta olla yhteydessä heihin. En kertoisi kenellekään näkemästäni. Näemmä tällaisessa suljetussa yhteisössä salaisuudet leviäisivät aina. Milla osasi pitää ne suojassa, joten minunkin pitäisi pystyä siihen. Ja veikkasin, että se myös suojelisi parhaassa tapauksessa muita. Mitä vähemmän he tietäisivät, sitä parempi.
Annoin heille lupauksen saada Peissi pois täältä viikon sisään. Ehkä Kymöön, ehkä muualle. Ainakin pois Viitasaaren keskustan lähettyviltä. Milla alkoi etsimään Peissille ulkovaatteita ja muita tarvikkeita, mitä hän saattaisi tarvita. Hyvällä tuurilla saisimme hänet jopa keskellä päivää pois, mikäli meillä vain olisi pokkaa siihen. Mutta ensiksi me tarvitsisimme paikan minne viedä hänet ja varusteet minkä kanssa lähteä.
”Ja ennen sitä mä hengailen häkissäni?”
”No mitä mä oon sua nähnyt, niin häkki on toisinaan varmaan sopivin paikka.” Kuittasin miehen närkästykseen takaisin. Hän heilautti kättään ja tunki leipää suuhunsa.
”Näillä mennää. Mutta jos tässä tulee jotain hulinoita, niin torppaan lähteissä koko porukan latuun.”
”Äläpä uhoa, hyvä että oot hengissä.” Milla rauhoitteli. Yllätyksekseni se todellakin toimi. Tajusin, että kyseessä oli juurikin sama kaveri, joka oli tosiaan tehnyt kaikkensa pelastaakseen heidät. Peissi ei vaikuttanut maailman empaattisimmalta ihmiseltä, mutta hän ei ollutkaan suurien lupauksien mies. Hän toimi eikä puhunut. Tai no puhui, mutta ei se hirvittävän paljoa sivistyneen ihmisen puhetta muistuttanut.

Heitimme lyhyet kättelyt vielä loppuun. Oli nimittäin myöhä ja minulla ja Millalla ei ollut tekosyytä tulla myöhään nukkumaan. Huolimatta tiukasävyisestä keskustelusta, ehdin vielä syleillä Peissiä.
”Hyvä nähdä, että oot hengissä. Me ollaan sulle monesta auki ja hankitaan sut pois täältä.”
”Pidä huoli siitä porukasta.”
Hyvästelimme hänet lyhyesti Millan kanssa, mutta Peissi ei ottanutkaan kiivetäkseen takaisin mattovintille. Olin hieman yllättynyt ratkaisusta.
”Eikö sulla oo kiire kammioon?”
”Kamoon, lypsykarjallekin annetaan ulkoilutunti. Nyt on meikän vuoro pyöriä kuule ihan koko talossa!” Hän puhkui sarkastista intoa, mutta näytin miehelle kannustavasti peukkua. Ainakin hän oli hengissä, jos ei mitään muuta.
Lähtiessämme hän alkoi ilmeisesti punnertamaan keittiön lattialla. En jaksanut kysyä, milloin Peissi oli peseytynyt viimeksi. Se oli aika triviaali asia tällä hetkellä.

Suljettuamme ja lukittuamme ulko-oven astelimme jälleen hyvin hiljaa takaisin ensimmäiselle talolle. Milla oli ollut todella tehokas. En tiennyt, miten hän oli ensinnäkin onnistunut kuljettamaan Peissin tänne ja toiseksi pitämään hänet hiljaa, mutta nainen oli onnistunut siinä. Minulla ei ollut mitään käryä miten hän oli saanut miehen vartioidusta ja lukitusta tilasta pois huomaamatta ja jättämättä jälkiä, mutta nainen oli käytännössä tehnyt hänestä aaveen. Kenelläkään ei näyttänyt olevan mitään käryä tapahtuneesta ja hän vielä huolsi huomaamatta aivan yliluutnantin silmien alle piiloitettua miestä. Tämä oli lähestulkoon suurempi ihme kuin minun piilotteluni onnistuminen, sillä Rajasalon veljeksillä oli sentään suhteita ja välineitä loputtomasti. Mutta Milla toimi yksin. Aivan kuten hän toimi nytkin. Ja hän oli tarkoituksella ja harkinnalla jakanut tämän tiedon nyt ensimmäistä kertaa lyhyessä päättämisajassa.
Tajusin, että mimmihän oli käytännössä kone. Mutta hankalat olosuhteet erottelivat kyllä jyvät akanoista.

Liikuimme taloon hädin tuskin ääntä pitäen. Emme kuitanneet seikkailusta sanallakaan, vaan jätin kengät eteiseen ja luikin tavaroineni yläkertaan. Milla kyllä tiesi miten piilottaa käynnin jäljet. Minä purin tavarani sängyn päähän ja hautauduin lakanoihin odottamaan seuraavaa päivää. Tuntui todella oudolta kuulla Puttosen kuorsaus viereisestä sängystä, monen muun tutun tuhinan kanssa. Ei käynyt kieltäminen, että minua harmitti se, etten pystynyt nukahtamaan tänne jokainen päivä. Tässä paikassa oli näytti olevan tulevaisuutta, joka oli lähes kahden kuukauden pakenemisen jälkeen harvinaislaatuista.
En vain uskonut, että minulle olisi samankaltaista paikkaa. Jouduin odottamaan nukahtamista hetken ja miettimään Peissin tilannetta. Ennemmin tai myöhemmin minä joutuisin jättämään taakseni jonkun, jota minun olisi pitänyt auttaa. Sen jälkeen olisi toinen asia, miten yrittäisin perustella itselleni kaikki aiemmat syntini.
Oli ihme, etten nähnyt unia tappamistani ihmisistä. Terveistä ja sairaista.

9.12.

”Kukkuluuruu ja hyvää huomenta Scarface ja puuttuva Beatlesi!”
Sini oli iloinen heti aamutuimaan. Hänellä oli viimeinen vahtivuoro ja tyttö oli laittanut meille aamupalaa. Perunoita ja särpimiksi jotain, joka saisi niihin eksoottisempaa vivahdetta. Kerttu oli jo hereillä ja ihmetteli lempinimiä, kun aloimme keräillä itseämme Jonin kanssa.
”Arpinaaman mä hiffaan, mutta Beatles?”
Sini hymyili herttaisesti kynttilänvalossa. Ulkona oli vielä pimeä, mutta meidän oli valmistauduttava päivän pilkkimisiin. Joni katsoi lukiokaveriaan hämmentyneenä ja sai vastauksen.
”No sä näytät vähän nuorelta Ringo Starrilta, jolla o akne.”
Nuorukainen oli yhä hieman unessa ja mumisi vastauksen epäselvästi.
”En mä osaa edes soittaa mitään.”
”Elä huoli, ei osannut Ringokaan.”
Poikkeuksellisen hyvin nukutun yön jälkeen en jaksanut väittää tytölle vastaan. Ja mikä minä olisin kyseenalaistamaan ahdistunutta 17-vuotiasta punkkaria.

Joni söi tukevamman aamiaisen kuin edellisellä kerralla. Sanoin, että voisin kyllä mennä Arimon kanssa pilkille, mutta hän halusi kokeilla sitä seuraa vielä yhden päivän. Ja Kaleva toisaalta sopi minulle seuraksi. Eipä tuossa päivässä paljoa tapahtuisi, mutta miehen suuruudensekava höpinä voisi hyvinkin olla tarvittava piristys.
Otin jälleen rynnäkkökiväärini mukaan ja menimme Hulkon talolle pilkkivarusteiden kanssa tapaamaan veljeksiä.

Tällä kertaa menimme kaikki neljä hieman kauemmas kalaan. Tarpomista oli enemmän, mutta pilvinen taivas piti ilman hieman lämpimämpänä. Arimo asteli suoraa vanhoille pilkkirei’ille, jotka olivat jäätyneet umpeen. Otimme Jonin kanssa kaksi läheisempää. Veljekset olivat molemmat melko hiljaisella päällä ja ilmeisesti Arimon hiljaisuuden aura piti myös Kalevan äänen vaimennettuna. Oli pimeää, mutta se ei tullut yllätyksenä. Viitasaaren suunnalta kuului muutama vaimea aseen laukaus, mutta kukaan ei reagoinut niihin.

Arimo oli epäilemättä etevin pilkkijä. En ollut koskaan ymmärtänyt kalastuksen taitonäkökulmaa, mutta jostain syystä mies repi ylös jatkuvasti kaloja. Ensimmäisen kahden tunnin aikana hän oli nostanut kaksi taimenta. Kävin jututtamassa lyhyesti Kalevaa, joka puhui ulkoilman tärkeydestä ihmiselle ja siitä, miten modernissa maailmassa sitä saatiin liian vähän. Hän epäili kerrostaloasumisen ja sisätyön olevan merkittävä syy allergioiden räjähdysmäiseen kasvuun. Kalevala ei ollut asiasta mielipidettä. Heidät tunnisti veljeksiksi vain ulkonäöstä, sillä sanallisesti vain toisesta miehistä sai jotain irti.
Joni näytti hieman kärsivältä, mutta oli pukeutunut lämpimästi. Ilmeisesti eilinen ei ollut hänen lempipäivänsä. Sentään kukaan ei ollut yrittänyt tappaa meitä, mikä oli tietysti arvokas bonus. Sellaisia päiviä ei ollut hirvittävän montaa.
”Onko kylmä?”
Aloitin tapojeni vastaisesti kevyen small talkin.
”Ei yhtään niin kylmä ku eilen.”
Vilkaisin olkani ylitse. Veljespari ei näyttänyt noteeraavan meitä mitenkään. Joni vaikutti hiljaisen lisäksi sen verran mietteliäältä, että halusin avata poikaa hieman enemmän.
”Mitä kelailet?”
Hän vilkaisi minua hieman epävarmana, mutta jakoi kuitenkin ajatuksensa.
”Peissiä.”
”Joo. Me kaikki mietitään.”
”Onko se enää edes hengissä? Sillä ei oo ketään jeesinä ja se oli vangittuna, eikä varmaan yhtään meitä paremmassa kunnossa. Ja sitä etsitään aseiden kanssa. Miten se vois selvitä sellaisesta?”
Nyökkäsin hyväksyvästi hänen huolelleen, mutta jatkoin myös lyhyesti.
”Mä epäilen, ettei se mies voi kuolla. Jos joku selviää hengissä, niin se.”
Joni painoi lapasen leukaansa vasten ja nyökkäsi.
”Joo. Se on kuin karannu jostain sarjakuvista.”
”Niinhän se on. Mä en oo aiemmin nähnyt sellasta jäbää livenä. Vaarallinen kaveri. Yleensä mukavampi nähdä niitä kuvaputken toisella puolella.”
”Yleensä.” Joni täydensi.
”Jep. Ilman sitä mekään ei varmaan oltais hengissä.”

”Säkin osaat noi hommat.”
Joni vilkaisi minuun.
”Mitä meinaat.”
”Ampuminen. Tappaminen. Ne jutut mitä vaaralliset kaverit tekee.”
”Voi olla. Tässä on ollut vähän pakko.”
”Miten?”
”No kyllähän sä oot nähnyt millainen tää maailma on.”
”Eiku miten osaat ne niin hyvin?”
Jäin hetkeksi hiljaa. Jonin kysymys oli hyvin aiheellinen. Väkivalta oli elintärkeä taito nykyään ja jollain tapaa minä olin hallinnut sen. Jäin miettimään kaikkia hetkiä. Piiloutumista ja juoksua Haminassa, Piilottelua Kouvolan lähiöissä, tarkka-ammuntaa Joutsan maaseudulla ja nopeaa laukauksenvaihtoa Jyväskylässä. Ne tuntuivat kaukaiselta ajalta, vaikka kaikki olivat tapahtuneet kahden kuukauden sisällä. En ollut eläessäni ollut väkivaltainen mies. Mutta kun tarve oli suuri, minusta löytyi se kyky. Ajatukseni keskeytti Jonin uusi kysymys.
”Sä oot ampunut eläviäkin. Tai siis terveitä. Miten se oikeen onnistuu?”
Kohautin olkiani.
”Surullista kyllä, siinä ei oo hirveästi eroa. Tilanne pakottaa ja silloin pitää vaan tähdätä ja ampua.”
”Olitsä koskaan tappanu ketään? Tai niinku siis ennen tätä kaikkea.”
”En. En oo varmaan ala-yläasteen jälkeen edes tapellut.”
”Mut miten sä pystyt siihen.”
Kohautin jälleen olkiani.
”Koulutus varusmiespalveluksessa. Tähtää, hengitä ja ammu. Se on iisiä, jos et ajattele muuta kuin sitä. Siinä pitää vaan olla ajattelematta muuta kuin suoritusta.”
”Vaikka ne on ihmisiä mitä ammutaan?”
”Vaikka ne on ihmisiä.”
”Mä en oo varma että pystyisikön siihen.”
”Sä pystyit siihen jo. Eikä tästä oo pitkää aikaa.”
”Joo, mut se kesti pitkään.” Minä en voinut väittää vastaan. Muutamia päiviä aikaisemmin jouduin painimaan pitkät hetket tartunnan saaneen kanssa, kunnes Joni vihdoin painoi liipasinta.
”Mut sä pystyit sihen silti.”
”Se tulee mun uniin. Näätsä koskaan unia sun ampumistasi?”
”Tavallaan. Mutta niin ihmisen mieli vissiin vaan toimii. Me joudutaan painamaan ne asiat syrjään arjessa. Nukkuessa ei päästä niitä karkuun.”
”Pelottavaa.”
”Onhan se. Mutta on valveillaolokin.”

Jatkoimme tämän jälkeen pilkkimistä melko pitkään. Hieman puolen päivän jälkeen Arimo tuli kuitenkin ilmoittamaan, että olisi aika lähteä syömään. Jonin ilme oli ihmetyksissä, sillä hän ei uskonut vanhemman veljen haluavan ylimääräistä ruokailua. Tämä taisi kuitenkin johtua siitä, että meitä oli sopivan iso porukka paikalla. Ja Kaleva oli luultavasti veljeään nälkäisempi.
Matkaa takasin Hulkon talolle oli jonkin verran. Aluksi astelu oli verkkaista, mutta suoraa edestäpäin kuului selvä laukaus. Se kaikui pitkin lumista järvimaisemaa. Kärjessä oleva Arimo vilkaisi meitä.
”Se tuli talolta.” Hän ei ilmeisesti puhunut yli kolmen sanan lausein.
”Joo. Niin teki.”
Mies nyökkäsi hiljaa ja osoitti eteenpäin lähtien hölkkäämään kevyessä hangessa. Otin rynäkkökiväärin selästäni ja muut tiputtivat kalaämpärinsä niille sijoilleen. Tarkastin nopeasti ettei kiväärini luisti ollut jäätynyt ja lähdin Arimon perään. Kaleva jäi nopeasti matkassa, mutta Joni sinnitteli perässä. Talon suunnasta kuului jo toinen laukaus. Sinne oli matkaa ehkä puolisen kilometriä, mutta ääni kantoi selvästi tänne saakka.

Päästyämme lammen vieressä olevan puustonrajan taakse, näimme suoraa rakennuksen pihamaalle. Traktorin vieressä seisoi niin Hulkko, hänen poikansa, kuin Pilvikin. Myös Arimon vaimo oli ovensuussa, mutta kukaan ei vaikuttanut erityisen hätääntyneeltä. Sen sijaan he riitelivät. Omalta hengästymiseltäni hidastimme Arimon kanssa pian kävelyvauhtiin, kun näytti siltä, ettei mitään välitöntä hätää ollut.
Syy riitaan löytyi melko nopeasti. Pihamaan reunalla raahautui tartunnan saanut hahmo eteenpäin pelkillä käsillään. Riitelijät osoittelivat sitä ja Pilvi kiroili melko roisisti. Hulkko oli kauempana ja hänen poikansa oli isänsä käsivarressa kiinni.
Hulkko oli lempeä mies ja Pilven katse uhmakas. Me emme ehtineet astella paikalle kunnolla, kun väittely oli jo ilmeisesti kuolemassa loppuun. Oikea aihe jäi kuulematta, kun Hulkko yritti vielä puhutella Pilviä.
”Et sä voi käyttää tollasta kieltä lapsen kuullen!”
”Jumalauta tuolta tulee jäbä joka haluu syödä meidät! Kyllä tässä nyt saa vittu kiroilla!”
”Ihan oikeasti, sano että siistit tota kielenkäyttöä.”
Pilvi puri hammasta hetken aikaa ja sylkäisi turhautuneena maahan.
”Okei.”
”Mitä okei.”
”Läpä läpä, lupaan siistiä kielenkäyttöä.”
”Hyvä.”
”Ootko tyytyväinen?”
”Kyllä.”
”Saanko mä nyt ampua tuon vitun tallustajan.”
”Saat.”
”Kiitos.”
”Olet hyvä.”
Hulkko vei poikansa sisälle ja Arimo asteli suoraa vaimonsa luo. Kaleva seurasi veljeään hämmentyneenä ja jäin Jonin kanssa Pilvin seuraan, joka latasi kiväärinsä ja asteli pihan nurkalla olevaa, pelkin käsin raahautuvaa verisuista miehenraakiletta kohti.

”Pilvi.”
Keskeytin hänet nopeasti. Nainen käännähti minuun melkein vihaisen näköisenä.
”Mitä?”
Hän ei ollut järin aggressiivinen vaan kuulosti puhutellessan välinpitämättömältä. Astelin naista lähemmäs haluten saada hänen kanssaan kunnollisen katsekontaktin.
”Mitä täällä oikein kävi?”
Hän näytti hetken kiusaantuneelta ja sitten irvisti.
”Kysyin Hulkon pojalta, haluaisko se ampua. Matti ei ilahtunut ajatuksesta.”
Nyökkäsin hänelle ja ymmärsin täysin isän mielipiteen asiasta. Vaikka olin vasta eilen kuullut Hulkon isännän ylistävän pojalleen Pilvin ampumataitoja, oli kohtuutonta kuvitella häntä opettamaan pientä lastaan tappamisen kulttuuriin. Myös nainen näytti katumisen elkeitä ja vältteli hieman katsettani. Hän oli selvästi kiusaantunut tilanteesta, vaikkei empatiamaisterilta näyttänytkään.
Katsahdin eteenpäin raahautuvaa, untuvatakkiin pukeutunutta tautista. Sen eteneminen oli hyvin vaivalloista. Ohut verinen jälki kulki ruhon perässä.
”Se ei vissiin osaa kävellä?”
”Ei. Osuma ilmeisesti vei jaloista voiman. Veikkaan, että osui selkärankaan kun tähtäsin keskelle kroppaa.”
”Keskelle kroppaa? Et siis päähän?”
”Varmuuden varata. Se olis saattanut olla tervekin.”
Yritin pitää ilmeeni peruslukemilla. Pilvi oli siis ampunut varmuuden varalta, eikä edes tarkistanut olisiko uhri hengissä.

En edes halunnut kysellä aiheesta enempää. Naisella ei ilmeisimmin ollut minkäänlaista tarvetta kunnioittaa ihmiselämää sen suuremmin. Mutta tässä oli mahdollisuutena myös opetustilanne. Lunta paleltuneilla sormillaan repivä, eteenpäin koriseva hahmo kylmän kangistamine kasvoineen hädin tuskin eteni meitä kohti. Vilkaisin olkani ylitse Joniin ja viitoin häntä tulemaan lähemmäs, jonka jälkeen käännyin Pilvin puoleen.
”Haluutko sä ampua sen?”
”Melko sama. Tohon sun tussariin taitaa olla enemmän panoksia kun tähän.”
Joni ymmärsi jutun juonen. Loin häneen kysyvän katseen, johon nuori mies vastasi nyökkäämällä.
”Mä voin tehdä sen.”
Myös Pilvi huomasi, että kyseessä oli ilmeisesti erikoinen tilanne, mutta hän heilautti kättään välinpitämättömästi ja asteli takaisin kohti tuttua traktorin kattoaan.
”Pitäkää hyvänänne.”

Latasin rynnäkkökiväärin ja varmistin sen, kertoen Jonille milloin ase olisi kertatulella. Hän nyökkäsi ja kävelimme pihamaan lävitse raahautujan luokse. Otin kirveen vyöltäni varmuuden varalta, mutta sitä ei tarvittu. Jäimme seisomaan kolmen metrin päähän onnettomasta rämpijästä. Sillä olisi mennyt varmaan minuutti jokaiselle metrille, jos yrittäisi saada meidät kiinni.
”Sun ei ole pakko tehdä tätä.” Vilkaisin Jonia, joka tuijotti hetken onttosilmäistä, ehkä viisikymppistä miestä, joka selvästi halusi upottaa hampaansa lihaamme. Pakkasen kangistamat kasvot kertoivat hänen kulkeneen sellaisen matkan lävitse, jota kukaan terve ei olisi pystynyt tekemään. Tauti ajoi kantajansa tekoihin, joita sisukkainkaan selväpäinen ihminen ei olisi voinut tehdä. Ei ainakaan ilman kohtuuttoman hyvää lääkitystä.
Joni hengitti pari kertaa syvään, nosti kiväärin olkaansa vasten, laski varmistimen. Peitin hänen puoleisen korvani nuorukaisen ampuessaan. Luoti napsahti keskelle otsaan, tehden pienen sievän reiän. Se upposi muun ruumiin lävitse maahan ja raahautuja rotkahti niille sijoilleen. Hän laski tähtäyksen ja tuijotimme hetken ruumista.
”Varmista ase.” Ohjeistin häntä lyhyesti. Joni totteli sanomatta mitään.
”Miltä tuntui?”
”Eipä paljoa miltään. Tässä on vähemmän rekyyliä kuin siinä toisessa kiväärissä.”
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Katselimme vielä hetken ruumista, ennen kuin laskin käteni nuoremman miekkosen olkapäälle.
”Mennään sisälle syömään. Siivotaan toi sitten. Se on puhtaampaa kun veri on jäätynyt.”

Sisällä oli melko hiljaista. Heittäessäni takkia pois huomasin hikoilleeni jouduttuani juoksemaan talolle. Näemmä myös Arimo oli huomannut saman, sillä hän oli heittänyt paitansa kokonaan pois. Kaikki istuutuivat pöydän ääreen ja mättivät perunakeittoa naamaansa hiljaisuudessa. Äskeinen episodi vaikutti painavan ilmapiiriä alas.
Hulkko oli valmiina ensimmäisenä. Tai ainakin hän lopetti ruokailun puhutellakseen minua.
”Jaakko, toi Mikko tuli tänään takaisin Viitasaarelta. Se on vierailemassa teidän talolla.”
”Jaa. Mitäs se sieltä hankkii?” Olin sen verran yllättynyt vierailijoista ’kotonani’, että puhuin ruoka suussa.
”Jotain sälää. Ne kuulemma yrittää saada ABC:n sähköjä toimimaan ja täällä oli jotain tavaraa, millä agregaatin sais kytkettyä samaan verkkoon.”
”Mitä ne ABC:n sähköillä tekee?” Joni kysyi hieman yllättäen. Kaleva vastasi Hulkon puolesta.
”Bensaa ei saada ulos ilman niitä. Tai ei ainakan helposti. Tai en minä tiedä, mutta näemmä ne ajatteli, että sähköt olis hyvä saada.” Tämän jälkeen hän heitti kysyvän katseen Hulkkoon, joka nyökkäsi.
”Jep.”
”Ok. Mites tää liittyy muhun?” Lappasin jopa kysyessäni perunaa lisää naamariin. Hyville pöytätavoille ei ollut aikaa.
”Noh -” Hulkko näytti kiusaantuneelta ja vilkaisi Kalevaa.
”Ne tavarat painaa jonkin verran, ja Mikko…” Hän yskäisi kuivasti, kunnes Kaleva suostui vastaamaan.
”Mikolle sohvalta nouseminen on jo urheilusuoritus.”
”Eli mun pitäis siis lähteä juhdaksi?” Yllättävintä oli lähinnä se, että heidän ylipainoinen sähkömieskaverinsa oli jollain ilveellä selvinnyt hengissä näin pitkään. Hulkko nyökkäsi asian päälle.
”Se saa varmaan tänään kamat kasaan. Ajateltiin, että lähtisitte huomenna valoisan aikaan sinne.”
Minun ei varsinaisesti tehnyt mieli lähteä. Tämä oli yhä vasta kolmas päivä uudessa kodissa, jossa olisi mukava viettää enemmänkin aikaa. Mutta tulisin olemaan näiden ihmisten kanssa tekemisissä jatkossakin (toivoin mukaan), joten pieni palvelus luultavasti parantaisi välejä.
”Jos joku tulee meidän kämpille hoitamaan minun vartiovuoroni, niin eiköhän se onnistu.”
”Joo. Reissussa voi mennä yön ylitse, niin eiköhän joku tule.”
Vilkaisin Kalevaan. Hän heilautti kättään lyhyesti ilmoittautuakseen vapaaehtoiseksi. Joni ei reagoinut pyyntööni millään tavalla. Se oli hyvä. Ainakaan lukiopoika ei nähnyt sitä epäluottamuslauseena itseään kohti. Toisaalta hän oli minuutteja aikaisemmin ampunut jonkun miehisyysriittinä.

Palasimme takaisin pilkkipaikoillemme, keräillen matkalle jääneet tavarat mukaan. Maisema oli jälleen yksinäinen ja autio, eikä läheisissä puissa käyskentelevien harakoiden lisäksi kukaan häirinnyt pilkkirauhaamme. Kalaonni oli myös kohtuullinen. Sain itsekin naarattu jopa pienen taimenen, joita oltiin istutettu vesistöön.
Tapahtumaköyhä päivä päättyi pimeän tultua. Kannoimme ämpärit talojen luo ja jaoimme saaliin. Kaleva käski minun pitää taimenen ja iski silmää. Kuulemma Joninkin kannattaisi pian nostaa samanlainen, niin meidän taloutemme pääsisi syömään kunnon kalaa.

Asunnolla Kerttu tervehti meitä innokkaasti ja selitti kömpineensä rakennuksemme aitassa koko päivän etsimässä agregaattiin jotain ”siniaalto-vehkeitä” joilla kuulemma pystyisi käyttämään herkempiäkin sähkölaitteita. Seuranaan hänellä oli ollut mystinen Mikko, jota Kerttu ei sen suuremmin kuvaillut. Sini hoiti sen puolen.
”Ihan oikeesti, ihmettelin ku se ei syönyt Kerttua ollessaan siellä ladossa.”
”Noh.” Kieltenopettaja sähähti oppilaalle. Mutta Siniä ei haitannut.
”Ihan vakavissaan, zombitkin juoksee sitä jäbää karkuun, jos siltä on jäänyt lounas välistä. Mä veikkaan että se on jo joskus aiemminkin syönyt ihmisiä, jos unohtu esim. safka kotiin kesken duunipäivän. Se kaveri on niin iso, että veikkaan että sillä on pari kuuta.”
”Kuulostaa vähän korkealentoiselta.” Kuittasin hänelle lyhyesti laskiessani aseen keittiön pöydälle.
”No on se kaveri oikeastikin aika pullea.” Kerttu myöntyi lopulta. Sini tosin sai siitä vain lisää vettä myllyyn.
”Joo, samalla tavalla aika pullea kuin holokausti on aika vale.”
Joni näytti hieman hämmentyneeltä, kun ei ymmärtänyt Sinin implikoivan holokaustin olevan vale. Loin häneen nopean katseen kertoakseen, ettei tähän syöttiin kannattanut tarttua. Nuorukainen katosi melko nopeasti peseytymään Sinin jatkaessa ylipainovitsien tekemistä.

Puhdistaessani asetta huolellisesti muut alkoivat jo syömään. Kerttu ilmaisi halunsa mennä pilkkihommiin jatkossa ja Joni antoi hänelle täyden suostumuksensa. Nainen kertoi kalastaneensa enemmänkin nuorena, kertoen muutaman etevän kalavaleen. Vaihdoin aihetta jokseenkin suoraviivaisesti.
”Mä lähden huomenna sen Mikon kanssa Viitasaarelle.”
”Miks?”
”Se ei ilmeisesti jaksa itse hilata täältä niitä tavaroita sinne, mitä siellä tarvitaan.”
”No en ihmettele.” Sini tokaisi, yrittäen pumpata läskivitsiin lisää virtaa. ”Mä en ymmärrä miten se mies jaksaa liikuttaa itseään. Maa järisee, linnut hylkää pesänsä ja temppelin väliverho repeää joka kerta kun se kaveri nousee edes seisomaan.”
”Ok.” Kuittasin asian mahdollisimman lyhyesti. ”Mä tuun olemaan poissa varmaan ylihuomiseen saakka, mikäli siellä tarvitaan työvoimaa. Pänkäläisen Kaleva on täällä yön sinä välissä, että ehditte kanssa nukkua.”
”Onko se joku hullu pedofiili?”
”Ei ole. Mukava heppu.”
Nostin piipun samalla tarkistettavaksi. Se näytti niin puhtaalta kuin pitikin. Kokosin aseen ja laitoin puhdistusvälineet pieneen armeijan pussukkaan, joka pitäisi jälleen nostaa piiloon. En halunnut kenenkään epäilevän minun yhteyttäni Jaakko Huhtaan.

Kerttu tajusi sen. Hän vilkaisi minua hieman epäröiden laittaessaan astioita valmiiksi.
”Ootko varma, ettei se oo riski mennä sinne?”
Pudistin päätäni ja asettelin aseenpuhdistuvälineet lautasten taakse kaapin ylähyllylle.
”Ei, mutta parempi jos tiedän vähän mitä sielläkin tapahtuu. Olis hyvä saada selville, onko Peissistä kuulunut mitään uutta.”
”No, sä tiedät mitä teet.”
”Toisinaan.”

 

8.12.

Emme nukkuneet järin myöhään. Aamuviideltä naapurin Pänkäläinen saapui talollemme, kahta tuntia aiemmin kuin oli ilmoittanut. Hänellä oli mukana pikkuveljensä, joka oli kolmissakymmenissä. Viitasaaren Cary Grantin velipoika oli huomattavasti sosiaalisempi, vaikka naurahtelikin hermostuneesti. Hän näytti lempeän hymynsä kanssa enemmän ihmisläheiseltä henkilöltä, vaikka oli auttamatta veljeään rumempi. Kaleva Pänkäläinen näytti verrattain ’omintakeiselta’ mieheltä ja kuulosti varsinkin siltä. Hänen puheenpartensa oli levottoman nopea ja täynnä hermostuneita naurahteluja. Miehen parta oli veljeään harvempi ja silmien naururypyt syvemmät. Ja siinä missä Arimo Pänkäläinen kommunikoi lähinnä yksitavuisilla murahduksilla, Kaleva höpötti mielellään kaikkien kanssa. Ja kuuntelikin vielä kaupan päälle. Hieman kärttyisenä lyhennetyistä unista, Sini yritti tiedustella mieheltä syytä aikaiseen tuloon.
”No siis, seitsemältä tarkoittaa että ollaan seitsemältä saatu jo ensimmäiset kalat.”
”Ei jumalauta, siellä on niin pimeetä että kalat nukkuu!” Nuori neiti ei ollut tyytyväinen aikatauluun, vaikka hänelle oli jäänyt lepääjän paikka. Kaleva hymyili leveästi ja yritti selittää kärsivällisesti.
”Ei kalat ymmärrä jään alta yötä ja päivää.”
”No vittuako me sitten herätään tähän aikaan kalastamaan?”
Arimo vilkaisi veljeään ja murahti lyhyesti ja tulkitsi tuon vastauksen.
”Voidaan me aiemminkin mennä.”

En halunnut kuulostaa ikäihmiseltä, mutta Sini osoitti parhaan teini-iän piirteitä monessa pienessä asiassa. Hän oli yhä toipumassa ja oli jo nyt aloittanut ruuan yksipuolisuudesta ruikuttamisen. Tästä saattoi hyvinkin tulla pitkä talvi, mikä jakaisimme kimppakämpän neljän hengen porukalla. Oli hieman typerää valittaa arkipäiväisistä asioista kriisitilanteen keskellä, mutta kriisitilanteesta oli tullut arkipäivää. Ja minua vitutti, ettei Sini siivonnut. Joni ei ollut helpottanut tilannetta, heittämällä provosoivan ”Sinillä siivous sujuu” -viittauksen tytön pyyhkiessä keittiön pöytää. Protestina pöydän pyyhkiminen loppui. Ja kämpässä lojui jo toisena asumispäivänä mukeja ja vaatteita ympäriinsä. Myös Kerttu oli hieman närkästynyt, mutta me emme alkaisi kenenkään vanhemmiksi täällä.
Huomasin lähteväni Kalevan matkaan mielelläni. Sini ja Kerttu jäivät tekemään leipää, jolloin minulle ja Jonille jäi suuren valkoisen metsästäjän rooli. Pienen ryhmämme sukupuoliroolit olivat kyllä naurettavan perinteiset. Minä otin tunnollisesti rynnäkkökiväärini mukaan, Joni jätti kiväärinsä talolle. Kaleva ei kantanut asetta. Hän ilmaisi asian yksiselitteisesti, ettei ”tuntenut oloaan mukavaksi” aseen kanssa. Tämä tarkoitti, että Joni lähtisi Arimon matkaan ja minä Kalevan. Sääli sinänsä, sillä veikkasin Jonin ja Kalevan tulevan paremmin toimeen keskenään. Ja tuleva päivä vahvisti tämän oletuksen oikeaksi.

Pihalla oli kylmä. Oli yhä myöhäinen aamuyö, aurinko ei ollut noussut ja pilvetön taivas teki yöstä viileän. Minulla oli kyllä lämpimät vaatteet päällä, mutta Kaleva oli ottanut askeleen eteenpäin. Suuressa karvareuhkassaan ja loputomassa untuvatakissaan hän näytti siltä, kuin vaatteet oltiin kaadettu hänen päälleen kuin kahvi kuppiin. Ja mies oli unohtanut sanoa ”stop”.
Meidän tiemme erkani nopeasti rannasta, missä jaoimme pilkit ja muut välineet. Termostaatissa oli lämmintä teetä. Ja meillä oli taitettavat istumet. Minä heitin rynnäkkökiväärin selkääni, Kaleva kairan. Lähdimme hieman eri suuntiin talon pihasta ja hyvästelimme Jonin ja Arimon. Jälkimmäisen hyvästit olivat yksi lyhyt nyökkäys. Enempää en suoraa sanoen odottanutkaan.

Astelimme ohuella jäällä rannanmyötäisesti järveä pitkin. Tämä ei ollut sama järvi, joka yhdisti Viitasaaren suurempiin vesistöihin. Kaleva selitti kärsivällisesti, että virtakohdissa jää ei kantanut vielä. Jään päällä ei ollut paljoa lunta, jonka johdosta sen vahvuuden pystyi arvioimaan suhteellisen hyvin. Kaleva oli vaatevuorestaan huolimatta melko kevyt kaveri, kuten minäkin. Ihmiset näin lähtökohtaisesti olivat nykyään kevyempiä. Yltäkylläisyydessä eläneet suomalaiset joutuivat ensimmäistä kertaa kokemaan konkreettista nälkää, joka johtui siitä, ettei ruokaa vain ollut. Ja ruokaa oli yhä varmasti.
Kaleva ei vaikuttanut asiasta järin huolestuneelta. Miehen yleisasenne oli melko hilpeä, vaikka pakkanen oli napakka.
”Miten pitkään me aiotaan pilkkiä?”
”Empäs tiedä.” Hän nosti kairan ja alkoi hieman kömpelösti poraamaan reikää.
”Niin pitkään, että tulee nälkä. Mä tykkään olla näin aikaisesta kyllä täällä.”
”Miksi?” Kuulostin hieman närkästyneeltä herätyksestä johtuen. Kaleva hymyili siivottuaan kairan jäämoskasta.
”Mä tykkään tähtitaivaasta. Oon ollut aina aika innostunut siitä. Mukava, kun täällä pystyy ihan rauhassa kattelemaan tähtikuvioita.”
Mies oli aidon innostunut tähtitaivaasta. Minä kohotin katseeni ensimmäistä kertaa lähes kahteen kuukauteen. Muistan, miten joku oli väittänyt ihmisten ja eläinten eroavan sillä tavoin, että eläimet eivät katsoneet maan pintaa korkeammalle. Epäilin, että tämä piti paikkansa vain sian tapauksessa – sika kun ei kyennyt katsomaan ylöspäin.
Myös Kaleva tuijotti taivaalle. Hän oli yhtä hymyä.
”On mennyt vuosituhansia, että me ollaan pystytty selittämään mitä tuolla ylhäällä on. Mutta se on väistämätöntä. Mä uskon, että me päästään vielä sinne. Sic itur ad astra.” Mies siteerasi latinankielisiä lauseita. Se oli hieman liian koreilevaa minulle.
”Niin tarkoitatko meitä kahta?” Yritin olla hieman sarkastinen. Näin aikainen aamu ei ollut todellakaan minun heiniäni. Mutta Kaleva ei osannut loukkaantua.
”Ei, ihmiskunnasta mä puhun. Mä tykkään ajatella kaikkea vähän laajemmassa mittakaavassa. Ikään kuin kyseessä olisi joku grand plan.”
Hän ojensi minulle kairan ja aloin toteuttamaan omaa grand planiani, pilkkimisen muodossa.

Asetuimme aloillemme ja laskimme siimat alas. Ymmärsin omalla tavallani Kalevan näkemyksen. Hän oli ilmeisesti sellainen tyyppi, joka ajatteli hieman suurpiirteisemmin. Se oli huomattavan näppärää, mikäli eläisimme suurpiirteisemmässä maailmassa. Mutta henkilökohtaisen kokemukseni mukaan tärkeämpää päivittäiselle elämälle, olivat päivittäiset päätökset. Aseen pitäminen kunnossa, henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen, ruuan säännöstely pidemmäksi aikaa.
Mutta nyt meillä oli aikaa. Pitelin välissä pilkkiä jalkojeni välissä ja lämmitin käsiäni haaroissa. Molempien kasvot punottivat, mikä kuului myös puhuessa. Kylmät huulet tarvitsivat liikuntaa, joka ajoi minut kyselemään.
”Miten sä noista tähdistä oot kiinnostunut?”
”Olenpahan vaan. Aina ollut. Mä synnyin Pieksänmäelle. Se ei ole suuri tähtititeen keskus, niinku voit veikata. Mä pienenä katselin paljon tähtiä ja lainasin kirjaston kahta alan kirjaa jatkuvasti. Ajattelin, että ehkä mun aikana päästäisiin vielä kauas. Ei enää pelkästään kuuhun, vaan jonnekin, mistä tällä hetkellä uskalletaan vain kirjoittaa fiktiota.”
”Et tainnut ajatella, että tässä kävisi ihan näin?”
Kaleva pudisti päätään.
”Näin näköjään kävi. Mä jostain syystä uskon, että tää Tauti, on ihmisten aiheuttama. Vaikka se ei olis ihmisten luoma, niin silti meidän aiheuttama. Mutatoitunut niin raskaasti tai muuten ihmiskunnan ylilaidunnuksen syytä. Ja nyt me nähdään mikä sen kaiken hinta on. Olis pitänyt oppia vain elämään sovussa ja kohtuudella näillä rajatuilla resursseilla ja niukkuudessa. Luuletko sä, että tää on muka jumalten kosto ihmisten synneistä?”
Huomasin hänen innostuvan keskustelusta. Mutta toisaalta, mitäpä muutakaan tekemistä meillä oli. Talvinen aurinko alkoi nousta horisontista, mutta yöllinen taivas oli yhä tähtien valaisema.
”En mä jumalten tahdoista tiedä, yleensä ne on ollut lähinnä tekosyynä sille, ettei saa käyttää kortsua tai pukea liian paljastavia hameita.”
”Ei mutta mikä sä luulet, että on tän Taudin alkuperä?”
”Eipä sillä oo hirveästi väliä. Mä en ole kunnollinen solubiologi ratkaisemaan sitä ongelmaa.”
”Sulla on tollanen pragmatistinen lähestymistapa.”
”Joo. Mä oon joutunut vastaamaan näihin ongelmiin aika käytännössä.”
”Meillä meni paremmin. Pilvi ja veli vaimonsa kanssa joutu pahimpiin tilanteisiin. Me tosin piiloteltiin aika pitkään. Se oli mun onni. En varmaan olis itsekseni selvinnyt.”
”Olitteks te missä piilossa?”
”Ei kauheen kaukana täältä. Vanhempien kuoleman jälkeen me molemmat asuttiin Suolahden suunnalla, mistä isän suku on kotoisin. Me oltiin siellä useempia viikkoja Arimon ja sen vaimon, Kaisan kanssa. Pilvi yhytti meidät melkein samoin tein, samalla tavalla pari muuta selvinnyttä. Me jouduttiin lähtemän sieltä, kun tartunnan saaneet yhytti meidät, ehkä kolme viikkoa sitten.”
”Miten se tapahtui?”
”Vahingossa.”

Keskustelu kuitenkin keskeyti, kun Kalevan pilkki alkoi nykiä. Hän kiusasi sitä hieman ja veti nopeasti sen jälkeen keskikokoisen ahvenen ylös. Mies hymyili ja heitti sen hangelle viereen, jossa kylmä kangisti kalan nopeasti. Se haukkoi kylmää ilmaa hädissän, vaikka tiesi taistelunsa käyvän loppuun. Tällä tavalla oli käynyt luultavasti hyvin monella muullakin elävällä olennolla. Rakennuksiin lukittautuneet ihmiset olivat luultavasti nopeasti tajunneet, ettei heillä ollut tietä pois ja ettei pelastusta tulisi. Kaleva hymähti hermostuneesti ja katseli taivaanrantaa, josta hitaan auringonnousun valo tervehti meitä.
”Me ei oikein tiedetä, miten meidät löydettiin. Se saatto johtua jäljistä, jouduttiin kuitenkin hakemaan puita. Veli oli kanssa murtautunut naapuriin etsimään ruokaa edellisenä päivänä, kun tiesi niiden lähteneen. Mutta saattoi olla, että se johtui täysin siitä, että ikkunoiden pimennys kusi. Yhtenä iltapäivänä puolentusinaa sairasta kuitenkin löysi meidät ja tuli talon ikkunoista sisälle, kun ovi oli teljetty.”
Hän irvisti pakkasen punoittamilla kasvoillaan.
”Mä nään siitä aika paljon painajaisia. Ne oli aivan veressä, kun oli tullut ikkunoista läpi. Eikä pelännyt mitään. Mä huusin, veljen vaimo huusi, veli ei huutanut koskaan. Pari muutakin huusi, mutta me ollaan ainoat hengissä. Pilvi vaan hävis hetkeksi ja sit tuli pimeään kämppään ja hakkasi vasaralla kolmen hyökkääjän pään kasaan. Sit sen vasara jäi jonkun pään sisään. Sen jälkeen se teilasi vielä yhden tuolilla ja viimeisen vedenkeittimellä. Veli oli kanssa saanut yhden hengiltä. Mut meidän seurassa oli neljä tyyppiä, joita oltiin purtu.” Hänen irvistyksensä ei loppunut lainkaan.
”Verta oli kaikkialla. Oksensin pari kertaa kauhusta ja mietittiin mitä tehdään. Me katsottiin kaikki, joita oltiin purtu. Siinä oli mukana veljen naapuripariskunta ja niiden lapsi. Vanhemmat oli mennyt pelastamaan lasta ja huonostihan siinä oli käynyt.”
”Mitä te teitte sitten?”
”Päätettiin, että jätetään purrut sinne. Jos joku niistä jostain syystä selviäisi, sillä olisi ainakin mahdollisuus paeta. Sen jälkeen haettiin auto ja lähdettiin vetämään. Päädyttiin tänne aika sulavasti.”
Kuuntelin tarinaa mielenkiinnolla. Eniten minua hämmästytti Pilven rooli. Nainen oli pieni, ei järin maskuliininen, eikä todellakaan väkivaltaisen oloinen. Oli vaikea kuvitella hänen pelastaneen edes osan porukasta hengen.
”Miten Pilvi oikeen pysty siihen? Siis se teilas vaan puolet porukasta?”
”En mä tiedä. Mä olin ihan kauhusta kankea, niinku melkein kaikki muut. Mutta näemmä kun hommat kusee, niin jotkut pystyy toimimaan. Mutta kun toiset pystyy toimimaan, niin toiset pystyy elämään siinä helvetissä. Mä en ees tunne Pilveä, mutta se on kuin syntynyt sellaisiin olosuhteisiin.”
”Tiijätkö mitä se on tehnyt aiemmin? Onko se ollut poliisissa tai jotain? Harrastanut ammuntaa, itsepuolustusta tai muuta?”
”Ei mitään sellaista. En kyllä tiijä ees, mitä se on tehnyt. Se on varmaan konttoristi tai jotain.”
”Vaarallinen mimmi.”
”Äläpä. Mutta onneks oli sopivaa seuraa. Tälle reissulle.”
Meillä kaikilla oli samanlaisia reissukavereita. Minä pystyin nimeämään sellaisia jo omasta lähipiiristäni. Ihmsiä jotka kykenivät toimiman, kun muu petti. Sellaiset ihmisresurssit olivat nykyän hinnassa mittaamattoman arvokkaita.

Istuskelimme hiljaisuudessa ja katsoimme auringon nousevan. Tähdet jäivät hiljalleen valaistuvan taivaankannen peittoon. Olin saanut yhden kalan, Kaleva kaksi. Pieniä ahvenia pääasiassa, mutta nekin olivat ravintoa. Suuressa mittakaavassa tämän talven ylikalastuksella ei olisi väliä. Ensi vuonna talveen osattaisiin varautua ja siihen, ettei klementiinejä enää vain lennätetty maahan kun niitä huvittaisi syödä. Ruokavalio oli yksinkertaistunut paljon, mikä ei välttämättä olisi huono asia. Lähituotanto tulisi kukoistamaan ja ituhipit pitäisivät tätä paljon vanhaa maailmaa parempana. Kaleva piti itsensä suuren kaavan keskusteluissa aurinkoisten tuntien noustessa. Tämä talvipäivä oli harmaa ja ruma, mutta me sentään saimme muutamia kaloja. Särkiäkään ei enää heitetty takaisin, elleivät ne olleet surkean pieniä. Ruotoinen paskakalakin ajoi asiansa.

Kömmimme tylsästä poukamastamme takaisinpäin puoliltapäivin. Kalevassa ei ollut pienintäkään johtajamateriaalia ja hän jäi minusta jälkeen jo lumella astellessa. Kalasanko toisessa kädessä, rynnäkkökivääri selässäni, ihmettelin syvästi miten mies oli pysynyt hengissä. Tajusin törmänneeni lähinnä fyysisesti hyväkuntoisiin ihmisiin, jotka eivät olleet liian nuoria tai vanhoja. Tauti oli välillisesti tehnyt paremman etnisen puhdistuksen kuin ihmiskunta olisi koskaan pystynyt. Siitä huolimatta Kalevan astmainen puuskutus kuului takanani, vaikka vain astelimme eteenpäin. Menimme Hulkon taloa kohti, jossa meille olisi pieni lounas. Matkaa kalapaikalta oli ehkä vajaat kaksi kilometriä, joka antoi sopivasti aikaa tuijotella maisemia. Kalevin hiljaisuus palveli minua tälläkin hetkellä. Järvi, jossa ongimme, taisi olla vain suurehko lampi. Se oli kasvamassa nopeasti umpeen. Ympärillä oli muutamia pienehköjä maatilantapaisia ja metsää. Maasto oli yllättävän tasaista. Tekisin mielelläni lähimaastossa muutamia matkoja, kunhan vain saisin seuralaisen matkalle.
Jostain kaukaa kuului yksittäinen laukaus. En edes jaksanut reagoida siihen suuremmin. Sellaiseen heräisi kyllä öisin, mutta päivisin pamahduksen kaiku ei nostanut sydämentykytystä.

Pilvi istui traktorin katolla tuttuun tapaan talon edessä. Tervehdin häntä kaukaa. Nainen vastasi nyökkäyksellä. Hulkon asuttamasta talosta nousi savu piipusta. Jäin traktorin alapuolelle jututtamaan naista Kalevan astellessa kylmää karkuun sisälle.
”Ootko sä siellä kaikki päivät?”
Naisen jalat roikkuivat traktorin tuulilasilla. Hänellä näytti olevan jokin istuinalusta, mutta ei muita mukavuuksia. Pilvi käänsi katseensa melko tylyhkösti minua kohti.
”Me jaetaan vuorot aina viikottain. Ja mä oon paras ampumaan.”
”Mutta eikö toi käy tylsäksi?”
Hän vilkaisi minua kuin olisin vajaaälyinen.
”Sä oot ollut yhden päivän kalassa nätti poika, eiköhän se tylsyys iske suhunkin.”
Nainen käänsi katseensa minusta poispäin. Ja pojattelun sävystä olin huomaavani, ettei hän ollut täällä tekemäsä uusia ystäviä.

Jätin vaelluskenkäni eteiseen. Tämä porukka oli vakiinnuttanut jo turvallisen kodin aseman. En ollut ennen Viitasaarta laskenut kenkiä muuten kuin unen ajaksi, jos siksikään. Äkkilähdön vaara oli aina ja ilman kenkiä jäädyttäisi jalat hyvin nopeasti.
Kaleva ja Hulkon isäntä poikineen istui Kalevan veljen Arimon vaimo. Kikatteleva nelikymppinen nainen, joka hymyili ystävällisesti esittäytyessämme. Hänellä oli solvaavasti Kouvola-tukaksi ristitty kampaus ja päällään huppari. Hilkka oli melko vaatimattoman näköinen siihen nähden, että hänen puolisonsa edusti klassista mieskauneutta parhaimmillaan.
Meillä oli ruokana kalakeittoa, jossa oli runsaasti perunoita ja nauriita. Tuhtia tavaraa, joka oltiin keitetty tänään.
”Eikö Joni ja Arimo ole käyneet vielä täällä?”
”Ei.” Hulkko hymähti lyhyesti. Kaleva täydensi häntä.
”Arimo syö yleensä vain aamulla ja illalla.”
Ajatus kuulosti sen verran ilkikuriselta, että minun oli pakko jakaa se ääneen.
”Jonin olisi varmaan ollut parempi tietää se.”
”Hihi, sekös se teidän poikanen oli?”
”Joo, tapasitteko te?”
”Joo, ne tuli tänne piipahtamaan.” Hän hihitteli itsekseen. ”Käyttämään vessaa.”
”Siis millon?”
”Heti aamusta. Poika valitteli syöneensä jotain pahaa.”
”Ja nyt ne on kalassa keskellä järveä?”
”Juu, siellähän ne.”

Ruokailimme melko verkkaiseen tahtiin. Kaleva jututti Hulkon poikaa metsäneläimistä ja kertoi, että rusakon ja jäniksen ero on koossa ja suojaväreissä. Poika kuunteli mielenkiinnolla. Näin huoneen sivustassa aukinaisia Aku Ankkoja.
Ymmärsin minkä takia Hulkko ei halunnut lähteä itse kalaan. Isä olisi hullu, jos jättäisi poikansa enää koskaan yksin. En edes halunnut kysyä, mitä pojan äidille oli tapahtunut. Mutta eteisessä oli vaihtovaatteita niin paljon, etteivät he varmasti olleet yksin tässä talossa.
”Eikö teitä ole enempää, kuin teidän porukat ja Pilvi?”
”Mikko on Viitasaarella. Se on sähkömies ja niilä on ilmeisesti sille joku tärkeähkö homma. Sitten on vielä Uusijoen Markus ja sen salarakas.” Hän naureskeli.
”Salarakas?”
”Markus on alunperin tuosta ihan parin kilometrin päästä. Se menee kaikkialle vanhan naapurinsa, Pirkon kanssa, joka on sitä varmaan kaksikymmentä vuotta vanhempi.” Vilkaisin Hilkkaa joka hihiteli myötätuntoisesti.
”Juu, ne vähän on löytäneet toisensa ja tuo huonosti kalaa.” Hän hihitteli kovaan ääneen, joka myös Hulkon naureskelemaan. Hilkka täydensi tarinaa. ”Huulet rohtuneina tulevat siellä, pussailevat pakkasessa kaikki päivät.”
”Joo, Markus on tosiaan hieman … yksinkertainen heppu. Ja Pirkko on varmaan viisikymmentä. Melkonen pariskunta, sanonpa vaan.”
Arkiset pienet juorut näemmä olivat yhtä viihdyttäviä yhä. Toisaalta, nämä ihmiset tulisivat elämään toistensa kanssa hyvinkin pitkään. He luultavasti oppisivat kyllä olemaan keskenään, uuden maailman tuomista kummallisuuksista huolimata. Ja kalakeitto oli todella hyvää. Kirpakka ulkoilma oli omiaan herättelemään ruokahalua.
Hulkon Matti jakoi mekaanisesti Pilven tekemiä havaintoja. Nainen kertoi kuulleensa poikkeuksellisesti moottorien ääniä idästä ja epäili nähneensä liikettä puustonrajassa aamupäivällä. Aihe ohitettiin hyvin kevyesti. Hulkko mainitsi yhtenä päivänä Pilven ampuneen jäniksen kahdestasadasta metristä. Epäilin että tarinassa oli hieman Lapin Lisää, mutten jaksanut kyseenalaistaa heidän sankarimyyttiään erakkoluonteisesta naisesta. Nuorempi Hulkko kuunteli tarinan innolla ja nyökytteli hyväksyvästi. Saatoin vain arvailla mitä lapsiparan psyyke oli nähnyt. Vain minä ja Kaleva söimme. Muut olivat ilmeisesti tehneet jo niin.
Lähtiessämme isäntä toivotti meille vielä Herran siunausta. Hän ei ilmeisesti vitsaillut, mutta mikäs siinä. Tosin mies täydensi, että Jumala soisi meille hyvää kalaonnea.

Kävellessämme takaisin jäälle, Kaleva ilmoitti kääntyvänsä vaikka muhamettilaiseksi, kunhan saisimme edes ahvenia särkien sijaan. Hänen uskonnollinen vakaumuksensa oli ilmeisen ohut, jos sitä oli ollenkaan.
Siitä huolimatta, että mies oli ilmeisen hajamielinen ja leikkisästi sanottuna töhö, Kaleva oli huomattavan fiksu kaveri. Me ajauduimme täysillä vatsoilla juttelemaan päästessämme takaisin pilkkimään. Huolimatta siitä, että molemmilla oli pipo syvällä päässä ja hupun alta paistoi pelkästään punainen nenä, hänestä välittyi lähes lapsenomainen into.

Ja positiivisuus. Se oli luonteeltaan erilaista kuin Rajasalon Petterin mustan huumorin ja revittelyn pako karusta todellisuudesta. Kalevan tapa ajatella asioita oli rationaalinen. Hän halusi nähdä kaiken kuoleman ja ihmiskunnan rappion takaa jotain muuta.
Mies oli hetken arvaillut taudin alkuperää, mutta jäi hetkeksi hiljaiseksi. Minä annoin hänelle aikaa, koska sitähän meillä oli keskellä järveä istuskellessa.
”Se on aika kamala juttu sanoa, varsinkin ku tässä on tuhottu oikeastaan koko rotu melkein täysin, että tällaisissa kriiseissä on aina uus mahdollisuus. Sotakorvaukset pelasti Suomen talouden kehittymisen toisen maailmansodan jälkeen. Muuten me oltaisiin jääty samanlaiseksi agraariyhteiskunnaksi kuin Viro.” Hän niisti äänekkäästi ja vilkaisi minuun jopa iloisesti hymyillen.
”Mitä suurempi ongelma, sitä korkeammalle siitä ollaan noustu. Eikä tää oo enää minkään valtion ongelma, vaan koko ihmiskunnan. Me mitellään just nyt rotuna olemassaolosta evoluution voimilla.”
Olin hieman vähemmän palopuheinen, mutta ymmärsin mitä hän tarkoitti.
”Tässä voi kyllä mennä kanssa hetki. Näistä traumoista ja häviöistä ei toivuta ihan heti.”
Kaleva silti hymyili vastaukseksi.
”Voi mennä sukupolvi tai pari, mutta se voi hyvinkin olla sen hinta mitä tarvitaan.Mä elättelen silti toiveita, että tästä selviää ja syntyy uusi ihmiskunta. Älykkäämpi. Parempi.” Hän naurahti jopa ääneen ja osoitti tummenevalle taivaalle. Aurinko oli poistunut muutamalta aurinkoiselta tunniltaan jo iltapuhteille ja pimeyden sisältä alkoi jälleen huomata tähtiä.
”Se voi olla se uusi rotu, joka menee taivaalle. Mä haluan tietää mitä tuolla on ja haluan, että me joskus voidaan olla parempia ja kyvykkäämpiä. Niin hyviä, että päästään vielä tuonne. Että me nähtäisiin koko maailma.”
Miehen sanat olivat vähintään suuruudenhulluja, mutta se oli tällä hetkellä yksi terveimmistä hulluuden muodoista. Kaleva pakeni nykytilannetta sinne, minne pystyi. Hänellä ei ollut Jumalaa tai epärealistisia haaveita. Mutta hänellä oli mahdollisuus sokaista itsensä ajattelemalla tätä kaikkea suuremmassa mittakaavassa.

Istuimme hetken hiljaa kommentoimatta aihetta sen enempää. Päätin ensimmäisen pilkkipäivämme hieman lakonisesti, pimeyden vallatessa jälleen taivaankannen. Tuijottelin ylöspäin ja naurahdin itseleni. Vieressäni istui mies, joka halusi tähtiin ja jäsenteli niiden kautta todellisuutta, jossa elimme. Minun osallistumiseni keskusteluun oli ollut siihen verrattuna hyvin vaisuhkoa.
”Mä en tiedä tuolta muuta kuin Otavan.” Ilmoitin asiantuntevasti. Kaleva ei ollut asiasta moksiskaan.
”Joo, ei se ole häpeä.”

Otin lounaan jälkeisen kalasaaliin matkaani. Kaleva kehoitti meidän kaikkien totuttelevan kalojen perkaamiseen, koska sille ei välttämättä tulisi loppua.
Pidin pilkkini ja muut välineet kun palasimme takaisin rantaan. Kaleva kiitti mukavasta päivästä ja totesi, että huomenna on samanlainen. Arvelimme hetken sitä, miten Joni olisi selvinnyt päivästä, mutta sekin selviäisi pian. Ilma oli kuitenkin jatkuvasti viileämpi eikä kumpaakaan motivoinut liika suunpieksentä. Lähdimme lyhyen hyvästelyn jälkeen.
Minua ei suoraa sanoen haitannut Kalevan seura. Hän ei luultavasti olisi tosipaikassa ollut paras mahdollinen taistelupari, mutta miehen ajattelutapa oli sopivan viihdyttävä. Hän tappaisi kyllä tylsät hetket tulevina päivinä. Astellessani kohti taloamme, jonka savupiipusta huomasi pönttöuunien olevan lämmityksessä, pohdin tämän tilanteen pysyvyyttä. Saattoi hyvinkin olla, että me olisimme täällä talven. Ei olisi mitään syytä olettaa minkään ajavan meitä pois. Peissi oli ainoa kysymysmerkki, mutta muuten kaikki Jaakko Huhtaan ohjaavat johtolangat oltiin kadotettu.

Kopistellessani kenkiäni minut kuitenkin valtasi epävarmuus. Asioilla oli tapana päättyä huonosti. Tunsin rynnäkkökiväärini painavan selkääni kuten aina ennenkin. Se saattoi hyvinkin olla ainoa asia, johon kykenin varmasti luottamaan.
Kaikki näytti hyvältä. En vain halua tuudittautua siihen tunteeseen. Nyt olisi levättävä ja syötävä. Huominen oli aina arvoitus.

Sini oli itsekseen keittiössä, kun saavui taloomme sisälle. Talo oli hyvin lämmin, eikä sitä luultavasti tarvitsisi enää lämmittää yön aikana. Ulkona ei ollut onneksi erityisen kylmä, mutta eiköhän sekin tulisi. Laitoin rynnäkkökiväärini nojaamaan kenkätelineeseen ja riisuin ulkovaatteitani, kun tyttö tervehti minua vetämällä käden lippaan ja tehden sen jälkeen natsitervehdyksen.
”Sieg hail!”
Vastasin väsyneemmin viemällä kaksi sormea nenäni alle Kummelista tutuksi natsi-eleeksi.
”Onko ollut kiva päivä?”
”Huisia! Ollaan kuorittu perunoita ja tehty halkoja. Välillä piti lepää. Ja löydettiin kanssa talvivaatteita. Vitun makee oranssi laskettelupuku. Upeen kasaria.” Kaksivärisine hiuksineen tyttö oli jopa innoissaan. Tosin syykin tähän paljastui nopeesti. ”Ollut ihan vitun tylsää. Kerttu meni kaks tuntia sitten tekemään jotain naapuriin ja mä oon lähinnä lukenut vanhoja Seiskoja.”
”Joni ei oo vielä tullut?”
”Ei mitään käryä. Mut se kuulemma käy eka syömässä naapurissa. Tai ainakin Hulkki sano niin.”
”Hulkko.” Korjasin häntä ottaessa kenkiäni pois.
”Ihan sama. Amazing Hulk ja sit sen pikku-Hulk. Ne oli parin muun kanssa siellä.” Tämän jälkeen hän hymyili minulle lämpimästi nojaten eteisen edessä olevan keittiön tasoon. ”Miten kkäs sulla? Saiko kukaan selville että oot ammattitappaja?”
Kohautin olkiani väsynesti. Sinin ystävällinen suhtautuminen uniformuihin oli tullut jo tutuksi.
”Istuin pilkillä pakkasessa. Ja puhuttiin avaruudesta.”
”Kuulostaa siistiltä.”
”Voit lähtee huomenna mukaan.”
”Näh, täällä keittiössä on ihan kiva. Ootan että ukko tulee kotiin ja lyö.” En ollut varma viittasiko hän ukolla minuun tai Joniin, vai kuvitteelliseen perinteiseen perhemalliin, mutta jätin asian sikseen.

Toin ämpärissä olevat muutamat ahvenet mukanani keittiöön ja aloimme tökkiä niitä. Sini oli hetken poikkeuksellisen hämissään, mutta aloimme harjoitella perkausta. Minä olin viimeksi tehnyt sen joskus lapsena, Sini ei luultavasti koskaan. Ruotojen poistaminen ei silti ollut liian monimutkaista. Sen sijaan nuoren naisen kielenkäyttö oli oma lukunsa.
”Haisee ihan pillulta.”
Vilkaisin häntä ja meinasin ehdottaa peseytymistä, mutta en kuitenkaan halunnut provosoida tätä sen suuremmin. Tyttö oli tarpeeksi rääväsuinen jo muutenkin.

Kerttu tuli ajallaan sisälle. Tuliaisina hänellä oli pääasiassa suolaa ja mausteita, mutta aloimme siltä pohjalta keittämään perunoita. Paistoimme vastaperatut ahvenet pannulla seuraksi ja maustoimme koko setin kevyesti. Minulla oli aivan loputon nälkä ja myös Kerttu oli väsyneen oloinen. Sini näytti ainoalta, jolla oli energiaa. Hän ei kuitenkaan heittäytynyt erityisen kiusalliseksi, vaan pysyi poissa henkilökohtaisuuksista.
Kello oli jo kahdeksan, kun Joni vihdoin tuli taloon. Hintelä mies niisti äänekkäästi ja näytti riutuneelta. Kyselin hänen kuulumisiaan välittömästi.
”Miten meni?”
”Pitkään.”
”Mitenkäs Arimo?”
Hän pudisteli väsyneesti päätään ja potki kengät jalastaan, kävellen patjalle makaamaan ulkovaatteillaan.
”Ei se hullu oo ihminen. Me vaan turpa kiinni nostettiin kalaa sieltä.”
”Tuliko hyvin?” Kerttu yritti keventää tunnelmaa.
”Ihan hirveesti. Melkeen ämpäri täyteen. Hirveesti.” Hän kaatui patjalle ja aukoi suutaan suurieleisesti.
”Mun naama on ihan jäässä.”
”Okei, mutta ota ihan chillisti. Meillä on ruokaa sulle tässä, jos haluut vielä.”
”Joo, katotaan jos mä jaksan.”

Sovimme vahtivuorot jälleen totuttuun tapaan, vaikka naapurissa olisikin vartio päällä. Valtaosa porukasta nukahti jo yhdeksän maissa, mikä antaisi aikaa varautua huomista varten. Pilkkimisessä ei ollut mitään vikaa. Ainakaan siinä ei tarvinnut pelätä henkensä puolesta.
Otin tottumuksesta ensimmäisen vahdin, vaikka raitis ulkoilma painoi mieltäni. Istuskelin aikanai eteisessä, muiden nukahtaessa oohuoneen puolelle. Se tuntui kaikista jostain syystä turvallisimmalta. Pimennetyt ikkunat ja lämmin takka takasivat turvallisen olon. Puhdistin rutiininomaisesti aseen. Voisin luultavasti kantaa armeijan puhdistusvälineitä mukanani, jos minulla oli rynnäkkökiväärikin. En enää nähnyt muistoja siitä miehestä, jona olin lähtenyt tähän seikkailuun. Pestessä haavoja ja tunnustellessa partaani en voinut kuin toivoa, että todellakin näytin erilaiselta. Ainakin minusta tuntui erilaiselta. Useimmat ihmiset olivat muuttuneet paljon.

Huomasin Sinin pidättelevän itkua. Tyttö nyyhkytti paljon sängyssä, selkä käännettynä muita kohti. Hän ei ollut kunnossa, mutta nyt sentään fyysisesti terve.

Neljäskymmeneskuudes päivä

Posted: 27/06/2013 in Päivät

7.12.

Tuijotimme kaikki keittiön työtasoa. Se oltiin tehty tukevata puusta ja oli saanut muutamia kolhuja vuosien saatossa. Se palveli työalustana oikein hyvin ruuanlaiton yhteydessä, mutta Sinillä oli ollut aikaa. Hän voi jo hyvin. Oli ehkä hieman heikko, mutta köhinä oli laantunut ja kuume laskenut. Ja puheenparsi muuttui lähemmäs sitä, mitä se oli ennen maailmanloppua.
”Eka olin silleen, että ei, mut sit kelasin uudestaan ja olin, että vittu todellakin.”
”Mä en tiedä. Eiks se oo vähän tarpeetonta.” Kerttu suhtautui ajatukseen konservatiivisemmin.
”Me ollaan just vasta päästy tänne ja asetettu taloks.”
”Kato just siks – tehään tästä meidän koti.”
Sini oli aidon innoissaan. Ja minä ymmärsin sen hyvin. Tämä oli ensimmäinen vakaa tila. Hän halusi merkata sen. Mutta meillä oli hieman epäselvyyksiä tavasta, miten se tetäisiin.
”Jaakko, mitä sä kelaat?” Hän puhutteli minua luontevasti etunimellä.
”No onhan siinä ihan ideaa, mutta mä taidan olla vähän konservatiivinen tän suhteen.” Nostin kädet lainausmerkeiksi painottamaan sanomaani.
”Kyllä ton voi koristella, mutta ’vitun iso kirkkovene’ ei oikein luo keittiöön kodikkuutta.”
”Kamoon. Joni, kai sä ees oot samaa mieltä mun kanssa?”
”Ööö, tota, no niinku, emmä, heh…”
”Noh, mä ehdin vartiossa varautuu tähän, ni mä kehitin kanssa toisen idean kaiverrukselle…”
”Noh?” Kerttu näytti valmiiksi epäilevältä.
”Jörn Donner imemässä kullia.”

Jäimme hetkeksi katsomaan Siniä. Hän ei edes vastannut katseellaan vaan odotti kärsivällisesti kommenttia. Kun sitä ei tullut, nuori tyttö huokaisi.
”Ei sitten.”
Kerttu pyöritteli päätään.
”Mistä sä saat näitä ideoita?”
”Katon aika paljon dokumentteja.”
”Dokumentteja Jörkasta?”
”Kullinimemisestä kanssa.”
Kohotin käteni varovasti.
”Mä ehdotaan että jätetään tää seuraavan talokokouksen agendalle.”
”Okei, mite olis isolla ’VAPAA PALESTIINA’?”
Viittasin kintaalla ja astelin pois keittiöstä.
”Seuraavalle agendalle.”
”Pietarinkirkon freskon kopio?” Hän yritti huudella ehdotuksia, vaikka astelin pois. Minä en tiedä mitä tytön päässä liikkui, mutta ainakaan ne eivät olleet tavanomaisimpia ajatuksia.

Aamiaisen ja Sinin vaatiman talokokouksen jälkeen valmistauduimme menemään naapurustovisiitille. Me emme olleet ehtineet tehdä inventaariota talon tavaroista, mutta se tulisi vielä tarpeeseen. Tuntui oudolta, että me todellakin tulisimme jäämään tänne. Reput olivat kyllä valmiiksi pakattu ja niissä oli aina hätätarvikkeina hieman vettä ja säilykkeitä. Muuten me olimme asettuneet taloksi.
Katselin ulkopäin kirpeän pakkaspäivän auringossa tylsää omakotitaloa. Ovikellossa oli edellisen asukkaan sukunimi, jonka Sini halusi peittää omilla nimillämme. Kannatin ideaa, koska olisin luultavasti tatuoinut uuden sukunimen otsaani, vain varmistaakseen, ettei minua yhdistettäisi vanhaan nimeeni.
Se myös mukavasti muuttaisi naamaa. Luojan kiitos uudessa maailmassa ihmisten henkilöllisyystodistuksilla ei ollut kovin keskeistä roolia.

Muut astelivat talosta ulos pakkaseen. Paksu laskettelutakki ja housut olivat lämpimämmät, kuin armeijan puku. Siitä huolimatta en tuntenut oloani täysin mukavaksi. Rynnäkkökivääri roikkui laiskasti kyljellä ja jouduin tunkemaan lisälippaan taskuuni. Pistoolia ei edes voinut kuljettaa mukana. Myös Jonilla oli hänen kiväärinsä.
Marssimme neljän hengen letkassa kelkkauralle. Täällä ei ollut paljoa taloja. Ehkä parinsadan metrin päässä oleva suurempi naapuritalo, jonka piipusta myös nousi savua. Meidän varmaan kannattaisi vierailla siellä vielä myöhemmin tänään. Matkaa ei ollut kovin montaa sataa metriä, mutta Sini oli liian energiaa täynnä ollakseen hiljaa. Hän rummutteli ensin käsivarttaan ja sen jälkeen vilkuili maisemia tiiviisti.
”Mummo asu Viitasaarella. Mä kävin siellä vaan pari kertaa, ennen kun se kuoli. Olin sillon tosi pieni.” Hän hymähti lyhyesti. Kuolemasta puhuminen tuntui oudolta nykyään. Etenkin vanhan koulukunnan kuolemasta.
”Oottekste käyny täällä? Jaakko?” Hän asteli suoraa takanani. Vastasin melko laiskasti.
”Vaan ohikulkumatkalla.”
”Mistä sä oot ajanu ja minne?”
”Ouluun. Jyväskylästä sillon.”
”Mitäs sä Oulussa teit?” Hän oli alkanut uteliaaksi. Ilmeisesti tyttö halusi todellakin luoda näillä kysymyksillä pientä perhettä, jossa tuntisimme toisemme.
”Oulujuttuja.” En ollut koskaan ollut järin kova puhumaan itsestäni.
”Mitäs ne sellaiset on? Kuuluuko siihen oululasia vosuja?”
”Älä jooko käytä sanaa vosu.” Kerttu huomautti takaa.
”Ai onko se liian härski?”
”Ei. Kukaan joka ei oo elänyt 50-luvulla ei vaan käytä sitä.” Hän esitti asian hieman toisin. Oli huvittavaa huomata opettaja-oppilas asetelma, joka tuntui syntyvän jopa vaistomaisesti. Keskeytin keskustelun osoittamalla kohderakennustamme. Pihamaalla oli moottorikelkan lisäksi myös traktori ja korkeapohjainen avolava. Traktorin katolla istuskeli tuhdisti pukeutunut sukupuoleton hahmo, joka piteli sylissään kiikarilla varustettua kivääriä.

Olimme ehkä puolisen kilometriä kotitaloltamme. Pienehkö maalaistalo latoineen oli avoimella paikalla, josta näki saman järven kuin meidän pihastamme. Avointa lumikenttää satoja metrejä joka suuntaan. Traktorinkopilla istuskeleva hahmo paljastui hiljalleen naiseksi. Astelimme siistissä rivissä hänen luokseen.
Jäimme katsomaan suureen untuvatakkiin ja karvareuhkaan sonnustautunutta naista, josta ei nähnyt paljoa muuta kuin pakkasesta punottavan nenän ja uteliaan irvistyksen.
”Huomenta. Ketäs Daltoneita te ootte?” Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen. Hän oli ehkä kolmissakymmenissä, mutta hyvin iätön nykyisessä varustuksessaan.
Esittäydyimme nopeasti. Hän hyppäsi massiiviseen pukeutumiseen nähden ketterästi alas katolta.
”Pilvi. Linnan Pilvi. Joo, se on ihan oikea nimi. Porukoilla oli mielestään oikein hauska huumorintaju.”
”Näemmä. Onko sulla sisaruksia?” Kerttu nappasi välittömästi kevyestä aiheesta kopin.
”Veli. Tai ainakin oli.
”Onko sun veli sitten Väinö tai jotain muuta nokkelaa?”
”Ei. Se on Marko.”
”Aika tylsä nimi verrattuna sun.”
”Joo, se on aika tylsä tyyppi.”
Karvareuhkan alta paistoi muutama tumma hiussuortuva. Hän oli raskaasta vaatetuksesta huolimatta sirohko, noin 160-senttinen nainen. Hyvin tavallisen oloinen tyyppi, poislukien ilmeisen hyvä rusketus. Nainen ei ollut mikään tarinaniskijä, vaan meni suoraa asiaan.
”Hulkko oottaakin teitä sisällä. Niillä on perunateatteri käynnissä, muut on kalassa. Tulkaa peremmälle vaan.”
Hän johti meidät vähäeleisesti kiväärinsä kanssa maalaistaloon.

Sisällä istuskeli kaksi miestä kuorimassa perunoita. Tosin termi mies sopi ehkä vain toiseen heistä. Tämä oli nopeasti harmaantuva, ehkä viittäkymmentä lähestyvä, kumara mies, toinen korkeintaan kymmenen vanha poika. Perunankuorijat tunnisti perunanenästä selkeästi. Poika oli silminnähden ujo ja reagoi hieman säikähtäen, meidän astellessa Pilven vanavedessä sisälle. Mies oli rauhallinen liikkeissään ja laski sekä veitsen että perunan käsistään.
”Katoppas, te taidatte olla meidän uudet naapurit?” Hän pyyhki kätensä huolimattomasti housuihin. Maalaistalossa oli melko lämmintä. Siellä tuoksui tuore leipä. Kättelimme porukalla ja mies esittäytyi. Hän oli ystävällisen oloinen ja valmis hymyilemään, hieman keskivartalolihava ja kohtuullisen pitkä silmälasipäinen mies. Veikkasin miestä kunnolliseksi veronmaksajaksi ja onnelliseksi Volvon omistajaksi.
”Matti Hulkko, terveppä terve.” Kättelimme lyhyesti yksi kerrallaan. Oli vaikea sanoa mitä mies oli tehnyt elääkseen, mutta todennäköisesti hän oli pidetty siinä.
”Mä toimin täällä yhteyshenkilönä Viitasaaren suuntaan. Meitä on Kymössä yhteensä pari tusinaa, nyt kun te tulitte, nykyään toiseksi suurin kylä kirkonkylän ympärillä. Tää on itäisin paikka ja etuvartio tähän suuntaan. Meillä on pari taloa vielä etelässä ja tässä kämpässä yhteensä kahdeksan henkeä, plus neljä lisää teidän naapurissa taimialtaiden vieressä.” Hän osoitti puolihuolimattomasti karttaa, jossa oli tukkimiehen kirjanpidolla merkitty talojen asukasmäärä.
”Perushommat on aika simppeleitä, ruoka jaetaan tätä kautta, valtaosa porukasta pilkkii päivät. Kerran viikossa leivän ja perunoiden jako täällä, plus tietty muut säännöstellyt elintarvikkeet. Mäkisen talo lähellä Hakkaraisen sahaa on poikkeus, niillä on siellä kanoja ja se porukka tuo munia, joista osa lähtee Viitasaarelle. Polttopuut tehdään talokohtaisesti. Ruuanjako maanantaisin, kyläkokoontuminen, johon tulee yksi talosta ja Viitasaaren edustaja, perjantaisin. Siellä katotaan, jos on jotain erityisempiä tarpeita.”
”Te sanoitte jotain etuvartiosta?” Heitin miehen selostuksen päälle. Hulkko yskäisi kuivasti.
”Joo. Se on Pilvi tällä hetkellä.” Pilvi vilkutti takaa. ”Vähän tollanen nimellinen homma, mutta saa nähdä joudutaanko lisäämään se kahteen mieheen tai useampaan. Tässä on ollut vähän ongelmia.” Hulkko pyöräytti silmiään. ”Tai no ei ongelmia, mutta huhuja. Mä selitän sen paremmin, kun saadaan meidän toinen vieras tänne.”
”Kukas tänne tulee?” Minulla oli etukäteen jo epäilys, joka osoittautui oikeaksi.
”Rajasalon Jukka, tuolta Viitasaaren Neuvostosta. Saapuu varmaan tunnin sisällä. Mukava tyyppi, se on aika usein Neuvoston puolesta yhteydessä.”
”Joo, mä oon ollut yliopistossa samaan aikaan sen kanssa.” Otin tietoisen riskin paljastaessa jotain taustastani, varsinkin kun se oli totta. Mutta minun piti päästä puhumaan Jukan kanssa tai ainakin selittämään se, että tunsimme toisemme.
”No sepäs mukavata.” Hulkko ilmaisi hieman yllättävänkin sydämellisesti. Toisaalta tätä nykyä oli harvinaisuus, että edes jollain tapaa tutut ihmiset olivat selviytyneet. Kuulin tosin Sinin mutisevan taustalta ”ai ku vitun söpöä” hieman vähemmän sydämelliseen sävyyn.

Jäimme hetkeksi tarkastelemaan inventaariota, joka meidän pitäisi myös täyttää. Siinä olisi luultavasti töitä Kertulle, joka ei yhä paranevan jalkapers-vammansa takia voisi marssia pitkiä matkoja pilkille. Hän vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä tähän päätökseen, tai ainakin ymmärtäväiseltä. Lista tarvikkeista oli pitkä. Lääkkeitä oli jonkin verran, joista osa oli minulle täysin tuntemattomia. Hulkko selitti erään miehen sairastavan Krohnin-tautia, joka ilmeisesti vaati jotain erityiskohtelua. Muuten porukka oli tervettä, eikä tappioita ollut tullut. Yhdet paleltuneet varpaat, mutta niitä oli kaikilla. Terveydenhuollon ammattilaisia täällä ei ollut, mutta tarpeen tullessa mentäisiin Viitasaarelle. Elo oli ollut seesteistä kuluneet kaksi viikkoa. ’Tallustelijoita’, kuten Hulkko sairata ihmisiä poikansa kuullen nimitti, oli ollut vain muutama. Hän myös mainitsi, ettei Pilvi vahingossa istunut traktorin katolla. Nainen oli kuulemma hämmästyttävän tarkka ampuja. Joni kysyi epäkorrektisti naisen ampumien sairaiden päämäärää. Hulkko vilkaisi hieman levottomasti poikaansa, mutta hymähti vastauksen matalalla äänellä. Ainakin sata.
Se oli kyllä hiton monta ihmistä. Ei siinä, etteikö nykyään maailmassa olisi monta, jotka olisivat tehneet saman. Hyviä murhaajia oli niin paljon, ettei edes suomalaisen historian parhaan tarkka-ampujan, Häyhän muistolle kannattanut nostaa maljaa.

Esittäessäni tarvetta desinfiointiaineelle sekä Jonin korvan, että muiden pintanaarmujen pesemiseksi, kuulimme oven käyvän jälleen takaamme. Kävelin ovelle vastaan ja tervehdin Jukkaa, joka oli pukeutunut melko tukevasti täytettyyn hiihtopukuun ja asteli monot jalassa sisälle. Annoin tervehdykseni antaa selvyyden, että me tunsimme jo ennalta.
”Hyvä nähdä taas.” Hän hymyili huomattavasti laajemmin, kuin olisi tehnyt pelkästään vanhan opiskelukaverin osalta. ”Hyvä, että oot selvinnyt.” Me molemmat ymmärsimme kaksoismerkityksen. Nyökkäsin ja vastasin rivakkaan kättelyyn.
”Joo, on ollut välillä vähän raskasta.”
”Yksin kullakin. Jutellaan siitä kohta, ok?” Hän vilkaisi taakseen. ”Mulla on kanssa saattue mukana.”
En ollut täysin odottanut, että hiki päässä sisään kömpi Sofia, jonka otsatukka oli painautunut kosteaa ihoa vasten. Hänen huomatessaan minut, nainen innostui peittelemättömään hymyyn. Melkein säikähdin hänen reaktiotaan, mutta kun nainen huomasi tilassa olevan myös muita, hän veti naamansa peruslukemille ja tervehti neutraalisti. Tai ainakin yritti. Sofian pokerinaama ei ollut paras mahdollinen.
Onneksi Hulkko otti tilanteen haltuun, vaikka saattoikin huomata jotain. Hän tervehti Jukkaa huomattavan normaalisti ja pyysi tulemaan keittiön puolelle.
”Tulkaa tekin, tää on ihan olennaista tietoa meille kaikille. Ihan vaan ettei tuu huhupuheita.”

Jukka laski takkinsa tuolin selkänojalle ja istui tukevapuisen pöydän ääreen. Sofia jäi seisomaan taakse ja tunsin hänen vilkuilevan minua. Vaikka vanhojen kumppaneiden näkeminen oli mukavaa, minulla oli jatkuvasti pelko perseessä paljastumisesta. Muut ryhmäläisemme eivät näyttäneet erottavan käytöksestä mitään omituista. Minusta tuntui, että ainakin Sini keskittyi kyllä minun ja Jukan väliseen oleiluun, kun istuuduimme kaikki pöydän ääreen. Jukka avasi hiihtopukunsa korkeita housuja ja kaivoi repustaan esille kartan ja pyysi vesipulloaan täytettäväksi. Joni tarjoutui tekemään sen, kun Hulkon Matti laski oman karttansa pöydälle. Molemmilla oli kynät esillä ja Jukka aloitti myös muistiinpanojen kirjoittamisen.

”Joo, tulivat hakemaan ruokaa aiemmin. Kertoivat, että joku venäläisporukka oli ryöstänyt niiltä kaiken.”
”Venäläisiä? Mutta mehän ollaan kaukana rajasta.”
”Nää kaverit ilmeisesti ryöstelevät ihan tavaksi. Tosin eipä kukaan tällä hetkellä viljele tai mitään, niin kyllähän sen epätoivon ymmärtää.”
”Millaisista tyypeistä on kyse?”
”Aika ikävänkuuloisista. Kuus isoa äijää maastureissa ja isojen pyssyjen kanssa. Pomomies näytti kuulemma Lordilta. Karvainen ja iso. Henki haisi. Ilmeisen pelottavaa porukkaa.”
Jukka kirjoitti muistioon ylös tietoja. Näin hänen alleviivaavan nimen Lordi ja jatkoi kysymyksiä.
”Sanoiko ne mistä se porukka tuli?”
”Ei. Tosin veikkaan, että idästä.”
”Villi veikkaus.”
”On. Mut todennäköisesti pohjoisesta. Ehkä jopa Kajaanin suunnalta.”
”Se käy järkeensä.” Jukka kirjasi kommentit ylös ja päätteli asiaa itsekseen. ”Pohjoisessa on enemmän selviytyjiä, mutta vähemmän resursseja. Se selittää varmasti, miksi porukka on joutunut turvautumaan ryöstelyyn.”
”Jostain syystä musta vaikutti siltä, että niillä saattais olla sotilastaustaa. Ainakin se raskas aseistus kuulostaa sellaselta.”
”Varmaan kolmasosalla selviytyjistä on sellainen tausta. Tässä kriisissä ampuma-ase taitaa olla tärkein puolustusväline, jos ei asu linnassa.”
”Presidentti asui linnassa, eikä siitäkään oo kuulunut mitään.”
Jukka nosti katseensa ja vastasi ironiseen sävyyn takaisin.
”Älä rouva Presidentistä välitä. Suomessa on kuitenkin vain yksi Kuningas.”
Mikäli en olisi paremmin tiennyt, olisin epäillyt miehen tehneen uskonnollisen viittauksen. Tiesin Rajasalojen kuitenkin olevan jalkapallomiehiä. Jukan täytyi puhua Litmasesta.

He kävivät lyhyen keskustelun siitä, ketkä tiesivät asiasta. Jukka sanoi, että kaikille voisi kertoa. Ihmisten oli parempi olla varuillaan, mutta tiesin että hän saatto imyös ajatella asiaa jopa teoreettiselta kannalta. Läpinäkyvyys oli hyvä asia, mikäli haluttiin saada demokraattista toimintaa. Ja ilmeisesti pienen selviytyjäyhteisön politiikassa jonkinnäköisellä äänestyksellä valittu Neuvosto ajoi vaihtoehtoa ilmeiselle sotilashallinnolle. Tosin minusta tuntui, ettei yksittäisellä upseerilla ollut resursseja muutamankymmenen varusmiehen kanssa hallinnoida tätä yhteisöä.
Mutta päivän kohokohta tuli nopeasti. Jukka kertoi Hulkolle, että raportoisi tästä välittömästi ja kysyi, mikäli he tarvitsisivat raskaampia aseita. Hulkon vastaus oli negatiivinen, he voisivat puolustaa itseään ainakin kymmentä hyökkääjää vastaan, mikäli heillä olisi koko ryhmänsä koossa. En ollut nähnyt muita täkäläisiä, mutta mikäli he olisivat Pilven veroisia ampujia, tämä linnake pitäisi.
Poikansa asteltua pois huoneesta Hulkko madalti nopeasti ääntään. Hän kertoi nopeasti ryöstäjien pahoinpidelleen uhrinsa myös seksuaalisesti. Seuraavassa lauseessa hän ilmaisi hieman kiertoreittejä, että koko tänne saapunut joukkio oli pelkkiä miehiä. Jukka nyökkäsi. Hänelle miehen raiskaaminen ei ollut sen pelottavampaa kuin naisenkaan. Hulkko puolestaan vaikutti vähintään siltä, kuin joku olisi avannut Liitonarkun.
Tämän jälkeen Jukka heitti nopeat hyvästit ja kysäisi minulta, mikäli haluaisin jutella vähän kuluneista viikoista. Hän kertoi sen tarkoituksella niin, että myös Hulkko ymmärtäisi meillä olevan jonkinlaisen yhteyden. Isäntä saattoikin meidät ovelle ja palasi ilmeisemmän teatterinsa pariin.

Pidimme kuvan vielä jonkin aikaa yllä. Tervehdimme traktorin katolle istahtanutta Pilveä, joka ei viitsinyt tutustua edes nyökkäystä enempää meihin. Se oli enemmän kuin tarpeeksi tällä hetkellä. Jukka ja Sofia nappasivat suksensa mukaan ja astelivat meidän mukanamme. Huomasin Sofian tulevan välittömästi takanani, mutta Jukka piti tilanteen hallussa. Hän ei ollut järin fyysinen mies, mutta osasi ottaa tilan haltuun.
”Älyttömän hyvä nähdä sua.”
Hän ei tehnyt yhtään elettä vahvistaakseen sanoja. Mutta kuulin nuhaisen äänen takaa, että mies oli tosissaan.
”On. Sä oot ilmeisesti saanut porukan pysymään hengissä täällä.”
”Joo. Aika hankalaa on ollut välillä, etenkin sen jälkeen kun toi vihreä jengi tuli tänne. Mä kerron siitä myöhemmin. Piti olla hiton varovainen ja vakuuttava. Hyvä kun ollaan saatu pidetty sisäinen konflikti aisoissa.” Hän hengitti syvään. Tiesin, ettei pelkkä kävely hengästyttänyt miestä.
”Mutta silti, me ollaan sulle paljon velassa. En usko, että oltaisiin hengissä täällä ilman sua. Niin moni on sulle velassa, että mä en vain suostu jättämään tätä maksamatta takaisin.”

Astelimme melko hiljaa talolle, jossa Jukka ilmoitti, että tarvitsimme hetken kahdestaan. Joni alkoi laittaa ruokaa, muut lähinnä rentoutuivat. Tuntui siltä, että laitoimme ruokaa jatkuvasti. Menimme Jukan kanssa viereiseen huoneeseen ja suljimme oven puolittain perässämme. Muut juttelivat melko iloiseen sävyyn. Sofia kyseli jopa harvinaisen uteliaasti muiden kuulumisia. Se oli hyvästä, sillä Sini oli puheliaalla päällä. Me aloitimme asiallisemmin, hieman ironisesti täsmälleen samalla kysymyksellä, kuin puolisen tuntia sitten. Tällä kertaa vastaus oli rehellisempi.
”Miten menee?”
”Ei valittamista, vaikka valitan kuitenkin. On parempiakin päiviä ollut. Nenä vuotaa ja vituttaa, mutta se on pientä. Hiton hyvä saada sut takaisin.”
Kävelimme rauhassa eteenpäin ja lumi natisi jalkojen alla. Muutama kevyt lumihiutale leijaili alas taivaalta.
”Sori, että kesti enemmän kuin pari päivää.”
Jukka hymähti pahoittelulleni.
”Noh, sä sanoit pitäväs pojista huolta ja niin teitkin. Tai no…”
Muistin yhtäkkiä yön, jolloin olimme kohdanneet Kallion. Ja näin jälleen uudestaan yhden omistamme saaneen osuman.
”Mä näin, että yks ainakin loukkaantu. Tai kuoli. Kuka?”
”Loukkaantu, mutta on selvinnyt.  Saloniuksen Harri. Paikallisia. Luoti meni läpi keuhkojen alta. Tähän mennessä sen tila näyttää ihan vakaalta. Silläkin oli onnea.”
Pudistelin päätäni. En ollut edes muistanut yksittäistä loukkaantunutta, mikä oli hieman typerää, varsinkin kun olin johtanut ryhmää. Minun olisi pitänyt huolia myös omistani, ei vain itsestäni. Mutta Jukka onneksi ilmoitti kantansa lyhyesti.
”Se oli valitettavaa, mutta mä oon eniten kiitollinen siitä, että pidit Peten hengissä.”
”Se oli tarpeeton kähinä. Niin vitun tarpeeton.”
”Joo, mut sille me ei voida enää mitään.”

Olin hermostunut asioiden nopeasta nousemisesta esille.
”Mikä se luutnantti on miehiään.”
”Yliluutnantti. Yliluutnantti Holmavuo.”
”Millainen tyyppi? Ootko ollut paljon tekemisissä.”
”Ei täys kilipää, mikä on positiivista vasta kadiksesta tulleelle jannulle.” Jukka yski kuivasti, joka oli puolittain tarkoituksella. Hän ei ollut järin väkivaltainen mies itse, mutta tunsi väkivaltaisiin töihin ajautuvien miesten rodun. Se oli maskuliininen. Ja siinä oli tietty kilipääroolinsa, kun tällaiset olosuhteet osuivat kohdale.
”Se on ottanut aika vahvasti roolinsa kriisin alettua ja Kallion kuoleman jälkeen. Mutta hiton pahassa paikassa se on. Kantahenkilökuntaa on hengissä puolikas tusina, kaikki muut on varusmiehiä tai reserviläisiä. Sen vääpeli hoitaa paljon asioita ja sotilaat tuntuu pääasiassa luottavan niihin molempiin. Mutta Holmavuo ei tingi Neuvostossa paljoa mistään. Se haluaa voimistaa asemaansa niin omiensa kuin viitasaarelaistenkin keskuudessa, eikä uhrata ketään. Kaikki tiedusteluretkille lähtevät tyypit ovat aseistettuja siviileitä tai sitten varusmiehiä, jotka eivät kuulu Holmavuon ryhmään.”
Ymmärsin yskän. Se olikin hyvin ymmärrettävä.
”Se pelkää menetyksiä?”
”Jep. Kansalaisarmeija on vitun nerokas systeemi.” En kuullut Jukan kiroilevan usein, mutta nyt hän oli poikkeuksellisen kiihtynyt.
”Ne varusmiehet on samanlaisia talliaisia, kuin siviilitkin. Keskeinen ero on vaan univormu. Holmavuo haluaa pitää ryhmän kiinteänä, eikä oikeestaan halua omiensa hengailevan siviilien kanssa. Sen vääpeli komentaa näennäisesti Puttosta ja muita siihen ryhmään kuulumattomia varusmiehiä, mutta todellisuudessa sun savolaiskaverillasi on aika iso sana teidän sekalaisessa seurakunnassa. Mut siinäkin jengissä on aika monenlaisia käsityksiä. Osa on enemmän Holmavuomielisiä, osa vierastaa armeijaa vaikka kantaakin jämiä. Kaikkia pelottaa. Osa jengistä joutui ampumaan kriisin alkuvaiheessa eläviäkin, tosin valtaosa ei. Nyt kaikki vaan haluaa selvitä hengissä, eikä ottaa riskejä.”
”Eli Holmavuon porukka ilmeisesti vartio sitten pääasiassa saarta?”
”Joo, saarta ja kirkonkylää. Se tais olla niiden suurin propagandatemppu, tyhjentää Viitasaari tartunnasta. Se jopa onnistu ilmeisen hyvin, vaikka siinä meni aikaa. Uhrejakaan ei meidän tietoon tullut, tosin voi olla että se vaan peitti ne. Sieltä on saatu paljon resursseja ja vaikka armeijan toimista ollaan aika skeptisiä, pitää muistaa että me ollaan maaseudulla. Keskustapuolue on täällä kova sana, kuten on sotaveteraanitkin. Osa vanhemmista selviytyjistä suhtautuu Holmavuohon varmaan positiivisemmin kuin Raivioon, vaikka se onkin vasta nuori upseeri jolla on resuinen joukko jälkiteinejä aseistettuna. Katsotaan jos joudutaan jossain vaiheessa oikeasti äänestämään Neuvoston kokoonpanosta. Silloin voi tulla yllätyksenä mitä tapahtuu.”
Kohautin kulmiani ja ymmärsin yskän.
”Demokratia se vasta paska onkin häviäjälle.”
”Näinpä.”

”Kuulostaa siltä, että ne kuitenkin periaatteessa voi olla ihan inhimillisiä tyyppejä? Ihmisiä kuitenkin ja valtaosa ihan tavallisia kansalaisia. Siis mitä veikkaat, voiko tää tilanne edetä jonnekin, jos annetaan vain ajan käydä?” Kyselin hieman uteliaasti. Minulla ehti käydä mielessäni pieni toivonkipinä, sillä armeija ei enää olisi sitä, mitä se joskus oli. Enemmänkin kokoelma aseistettuja miehiä, jotka yrittivät selvitä hengissä. Se tulisi muutamaan todellisuutta.
Mutta Jukka alkoi yskiä jälleen. Hän ei voinut järin hyvin, mutta oli silti hiihtänyt tänne. Ymmärsin miehen kiinnittävän tähän asiaan erityistä huomiota. Ja katsoessaan minuun, hänen kasvonsa olivat juuri siksi surulliset.
”Jaakko, sun pitää ymmärtää yksi asia.” Hän vilkaisi kaikki istujia ja antoi tilanneselostuksen täyttää koko huone.
”Kun Holmavuo alkoi kysellä tapahtuneesta Puttonen ja veli, siis Pete, ne molemmat tietoisesti sanoi, että sä ammuit Kallion itse, varoittamatta. Se oli ainoa tapa, millä ne pystyi pelastamaan itsensä. Tekemällä susta syntipukin. Mä ymmärrän, ettei kumpikaan niistä halunnut sanoa sitä sulle. Mutta se oli pakko, muuten koko se porukka, joka oli siellä mukana, oltaisiin teloitettu. Nyt sä olet se, joka surmasi siellä käytännössä yksin neljä armeijan miestä ja haavoitti kahta. Ne hädin tuskin vastasivat tuleen. Pysyivät auton luona piilossa.” Hän hengitti raskaasti. Tämä oli raskasta kuultavaa. Myös Jukalle. Minuste tehtiin todellakin syntipukki, että muut selviäisivät. Kaikkien oli oltava turvassa ja se ei tapahtuisi, mikäli totuus tulitaistelusta paljastuisi yliluutnantille.
”Ne oli tasan tarkkaan samanlaisia varusmiehiä, kuin ketkä tahansa tässä. Mä tiedän mitä tapahtui, mutta tätä valetta ei voida vain korjata. Jos se yliluutnantti saa tietää, että sille valehdeltiin törkeästi, niin miksi se uskoisi seuraavaa selostusta? Varsinkin, kun se näyttäisi vain siltä, että me haluaisimme pelasta viimeisetkin meikäläiset teloitusuhasta. Vaikka Holmavuo onkin rauhallisempi ja yrittää pitää järjestyksen yllä, se ei vain voisi hyväksyä sitä. Sen oma uskottavuus murtuisi samoin tein, jos se antaisi anteeksi sen ainoan teon, jonka takia se toi koko yksikkönsä Viitasaarelle. Sun paljastuminen ei ole vaihtoehto, mutta sun pitää tietää, mikä tää tilanne on.”
Nyökkäsin. Halusin sulatella sanoja, sillä ne todella tarkoittivat sitä, ettei Jaakko Huhtaa enää olisi olemassa. Mutta sen sijaan kysyin olennaisemmin asian. Me olimme kierrelleet yhtä keskustelunaihetta, joka oli luutavasti olennaisin. Nostin kissan pöydälle. Mikään ei ollut nimittäin yhtä tärkeää kuin minulle oma henkeni ja muille yleisen järjestyksen säilyttäminen Viitasaarella.
”Ketkä kaikki tietää siitä, että mä oon palannut?”
”Ei kauheen moni. Tapsa, joka otti Peissin vastaan. Pete, Puttonen, se Puttosen paikallinen kaveri jolla ei kuitenkaan ole kokonaiskuvaa. Mä kerroin Raiviolle, vain koska meidän kuuluu tietää. Ja sit tietenkin Sofia. Muut ei tunnistanut sua ja yritetään pitää se niin.”
”Tietääkö Sofia kanssa miten vakavaa tää on?” Jukka nyökkäsi.
”Selitin tätä sille pakkasessa varmaan tunnin, kun se oli nähnyt sut. Se on kuitenkin fiksumpi kuin minä. Sillä tuli ideakin ja kaikkea.”
”Idea?”
Jukka yski jälleen hetken ja pahoitteli sitä, mutta sen jälkeen sai koottua itsensä jälleen hetkeksi.
”Me tarvitaan sun palveluspuku, tunnuslaatta ja muut olennaiset vehkeet. Enää tarvitaan vaan sopivankokoinen ja suunnilleen samalta näyttävä ruumis, jota voidaan ampua naamaan.”
Ymmärsin idean samoin tein.
”Ai te aiotte lavastaa mun kuoleman.”
”Tartunnan ja kuoleman.”
”Ihan nokkela idea. Missä aattelitte tehdä sen?”
”Jossain Jyväskylän lähellä, ihan uskottavuussyistä. Kunhan nyt ensin saataisiin joku porukka lähtemään sinne saakka. Kilometrit käy vähän pitkiksi, kun teitä ei aurata.”

Olin hieman skeptinen perinteiselle suunnitelmalle. Se ei näyttänyt järin vaikealta tai vaikeasti toteutettavalta, mutta oli silti hieman karmiva. Oman kuoleman lavastaminen ei olisi vaikeaa nykyolosuhteissa. Se peittäisi viimeisetkin epäilyt minun hengissäselviämisestäni ja antaisi myös yliluutnantti Holmavuolle mielenrauhan. Oikeastaan se vastasi kaikkiin kysymyksiin. Paitsi yhteen.
”Mites Peissi?” Olin aiheesta sen verran epävarma, että se kuului äänestäni. Jukka pyöritti päätään.
”Kadonnut kuin tuhka tuuleen. Käsittämätön jätkä. Se oli lukittuna eristykseen sen puremajäljen takia. Ja sitä vartioitiin valtaosa siitä yöstä. Aamulla kaverista ei ollut sitten mitään havaintoa. Moni huhuilee, että se olis saanut apua sisältä käsin, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Peissillä ei pitäis olla mitään kontakteja täällä ja kaikki on peloissaan siitä, että tartunta saapuis Viitasaarelle. Enemmän ihmiset pelkää sen tartuntaa. Ainakaan armeijan väki ei osaa yhdistää sitä suhun.”
”Siis ei mitään?” En voinut pidätellä hämmästystäni. Aloin hiljalleen epäillä, että Peissi ei ollut todellakaan tavallinen mies. ”Ei mitään jälkiä, murrettuja lukkoja, askelia pois eristyksestä?”
”Ei mitään. Ovi oli lukittu ulkoa käsin, ikkunoita ei oltu rikottu, kuset olivat yöastiassa ja sängyssä nukuttu, mutta muuten ei mitään. Kaikki henkilökohtaiset tavarat vieti ja se oli kävellyt pois varmasti polkuja myöten. Tai lentänyt. Ainakaan lumessa ei näkynyt jälkiä. Se kämppä on kanssa tutkittu aivan läpeensä. Ei pienintäkään mahdollisuutta, että se piilottelisi siellä.”
Pudistelin päätäni.
”Entä jos se ilmestyy jostain paikalle? Sitten meistä koko porukka voi olla kusessa, jos armeija yhdistää sen Huhdan nimeen.” Jukka ilmoitti lyhyesti. Halusin kuitenkin ajatella asiaa positiivisesti.
”Musta tuntuu, että Peissi ilmestyy paikalle vain jos se haluaa.”
”Minkälainen tyyppi se on? Vaikutti aika kiihkeeltä kaverilta.”
”Melko pahasuinen joo. Ja kova vetämään turpaan. Se on varmaan ainoa tyyppi, jonka en oo nähnyt ampuvan laukaustakaan. Potkii ja lyö maahan käytännössä kaiken mikä eteen tulee.”
”Ootsä tosissasi? Sehän on aika normaalilta näyttävä kaveri.”
”Aika moni on. Sitä sanottiin Ninjaksi, ku tavattiin ensimmäisen kerran. Ja mikäli toi katoamistemppu ei ole avustettu, niin alan kyl epäillä että se kaveri on joko taikuri tai vähintään ninja.”

”Ok, mut noi no lyhyen aikavälin juttuja.”
”Tai ne voi kyllä toteuttaa myöhemminkin.” Huomautin hänelle.
”Ehkä, mut se voi olla uskottavampaa jos laitetaan sen ja teidän saapumisen välille enemmän aikaa. Meidän pitää ajatella eteenpäin. Kaikissa asioissa. Tämä talvi voi olla pitkä ja siitä voidaan selvitä poikkeustilassa. Mutta jatkoa silmälläpitäen meidän pitää miettiä montaa vaihtoehtoa. Lähialueella ei oikein ole energiantuottoa ja sähkö olisi suuri bonus ihmisten elinolojen parantamiseksi. Jyväskylässä olisi tietty Rauhalahden voimala ja Vaajakosken vesivoimala, mutta se on täynnä tartunnan saaneita. En tiedä tappaako talvi ne mennessään, mutta näin saisi käydä. Muuten se on vähän riskialtista. Ja sitten on täysin toinen kysymys, onko meillä tarpeeksi tietotaitoa edes käyttää niitä. Se tsekkijäbä Jokl -”
”Se on slovenialainen.”
”Slovenialainen, just, no kuitenkin, sillä voi olla hyvinkin tärkeää osaamista. Muuten me joudutaan sinnittelemään täällä vielä pidempään. Eikä siinäkään tietty mitään pahaa ole, täällä hommat on kuitenkin huomattavasti kehittyneempiä siihen nähden, että kivikaudella sama rotu eli vielä hienosti luolissa. Mutta ei nykyihminen pysty tällaiseen. Ilman pelikonsolia ja laajakaistaa pelkkä hengissä pysyminen on merkityksetöntä. Oon ihmetellyt, ettei itsemurhia tapahdu enempää. Ainakaan vielä.”
”Mut täällä on aika paljon porukkaa? Veikkaatko että kantokyky kestää, varsinkin kun talven myötä voi tulla lisää jengiä? Mä kuulin, että te ootte joutunut jo käännyttämään porukkaa pois.”
”Joo. Mutta pakolaisia on paljon ja kaikkialta. Joskus ollaan pidetty säilössä, toisinaan ovimiehet on lähettänyt ne suoraa matkoihinsa kyselyn jälkeen. Aika harva on hyödyllinen, eikä meillä oo pilkkimisen lisäksi hirvittävästi kestäviä ruuanhankintatapoja. Voi olla että pettu tulee taas todellisuuteen. Voi myös olla, ettei kenenkään vatsa kestä sitä.”
”Viitasaari täyttyy ripulista?”
”Joo. Tosin mitä oon käsittänyt, niin ei tää ollut aiemminkaan kamalan mukava paikka olla.” Jukka naurahti. Itse en tiennyt paikkakunnasta mitään, mutta saatoin kuvitella väittämän todeksi. Maalaispaikkakunnat eivät aina ole kovin näppäriä asuinpaikkoja.
”Ei mutta ihan vakavissaan, ei kaikki viitasaarelaisetkaan voi olla produktiivisia. Eli ne suosii suomalaista ihan muuten vaan?”
”Joo. Meillä on ainakin yks seitsenkymppinen jäbä, jolla on sydänvika. Kaveri oli koko elämänsä pianonkorjaaja. Melko hyödytön nykyolosuhteissa ja syö afrikkalaisen kylän edestä safkaa. Mutta minkäs teet, ihmisoikeudet ne on ahneillakin.”

Jukka pudisteli päätään. Hän oli nykyään koko selviytyjien yhteisön tulevaisuudessa mukana. Ymmärsin minkä takia mies huolestui asioista niin paljon.
”Tämä on ihan perkeleen vakavaa. Resurssit ovat tiukassa ja sitten meillä on vielä sisäistä kahinaa. Venäläiset puskasissit ryöstelemässä kaikkialla ympärillä, ovat melkolailla viimeinen lisäys siihen, mitä tarvitaan. Se on toisaalta armeijalle hyväksi – ne saattavat saada ihmiset tuntemaan olonsa turvalliseksi. Mutta Viitasaari elättää rajatun määrän porukkaa. Sen takia osa on saaren ulkopuolella, kun sairaiden liikkeet ovat vähentyneet.”
”Kannattaa olla kärsivällinen niiden venäläisten suhteen. Edellisessä porukassa, jossa me oltiin, ne puhu myös ulkoisesta vihollisesta. Huhuja kulkee kaikkialla.”
”Joo, niitä on paljon.” Jukka koputti pientä vihkoa povitaskussaan.
”Me pidetään siksi kaikista kirjaa. Tuplatsekkaus jne. Kyl sä tiedät. Tää tosin vaikuttaa uskottavalta.”
”Minkä takia?”
”Hulkko puhui, että ne ’venäläiset’ olisivat raiskanneet miehiä. Se kuulostaa uskottavalta. Kukaan mies ei valehtelisi joutuneensa raiskatuksi. Korkeintaan salailisi sitä, ellei tarvitsisi todella paljon sympatiapisteitä.” Hänen väitteensä kävi oudosti järkeensä. Murhista ja muista kehtasi puhua, mutta heteromiehen seksuaalnen kajoamattomuus oli syvä tabu suomalaisissa.

”Sä osaat kyllä valaista tilanteen.” En suinkaan valehdellut. Olimme puhuneet Jukan kanssa pitkään. Viereinen huonekin oli hiljalleen vaiennut iloisesta sorinasta. Ajattelin olla kohtelias ja kysellä myös kuulumisia.
”Mä oon saanut sellaisen käsityksen, että sulla on ihan kiirettä pitänyt.”
Rajasalo kohautti vastaukseksi olkapäitään ja heilautti kättään hieman vähätellen.
”Noh, mä sentään pystyn nukkumaan öisin. Meillä on tuolla kuitenkin päälle parisataa tyyppiä, joilla on traumoja jaettavaksi vaikka useammalle tuhannelle.”
Vilkaisin toisessa huoneessa istuvia tovereitani. Vaikka minun tieni tänne oli erityisen verinen, en voinut olla varma heidän kokemuksistaan. Oli kummallista, että etenkin nuoret kestivät tapahtuneet näin hyvin. Kertusta puhumattakaan.
”Voin vaan kuvitella. Mut miten sä jaksat? Pete sano, että oot sairastellut vähän.”
”Kaikki on. Muuten mulla on hommat hienosti. Jopa elävä rintaperillinen, joka on nykyään ihan luksusta.” Myös hän vilkaisi sivuhuoneeseen, jossa muut juttelivat Sofian kanssa ja nauttivat teetä. ”Oon monta kertaa miettinyt, että Petterin kanssa meillä on ollut kyllä upeimmat vanhemmat ikinä. Ollaan molemmat selvitty emotionaalisesti suht hyvin, vaikka jengiä lakoaa ympäriltä kuin heinää. En tiijä miten keskiluokkainen ja turvallinen humanistikasvatus muka valmentaa maailmanloppua varten, mutta meillä se toimii hyvin.” Ymmärsin yskän. Ihmisistä oli tullut käytännössä taustattomia. Siitä huolimatta me kaikki kannoimme oman selviytymiskykymme, joka joko auttoi kriisin lävitse tai sitten ei. Suurin tekijä oli kuitenkin onni, mutta monet asiat vähensivät riskejä.
”Näetkö sä painajaisia?”
”Toisinaan. Stressi tekee sitä. Entä sä?”
”Vähän. Tosin aiemmin en nähnyt yhtään.”
”Jaakkoseni, täysin epäpätevänä psykologina voin sanoa sua melkoiseksi psykopaatiksi. Ainakin toi unien näkemättömyys sopii profiiliin.” Hän vinkkasi kuitenkin silmää syytöksen jälkeen. ”Mutta silleen hyvällä tavalla.”
”Ainakin se on saanut meidät tänne saakka.”
”Se taitaa olla se tärkein asia.” Hän teki eleen kilistelläkseen näkymättömiä tuoppeja.

Meidät keskeytti lyhyt koputus oveen. Sofia raotti sitä varovasti ja punaiset hiukset heilahtivat makuuhuoneen puolelle hänen kurkistaessaan. Tajusin vasta silloin, että istuskelimme Jukan kanssa sängyn reunalla.
”Enkai mä häiritse?” Tyttö virnisti ilkikurisesti. Jukka ei tosin näyttänyt tajuavan konseptia.
”Eiköhän me olla tässä valmiita. Oliko sulla jotain olennaista?”
”Joo.”
”Jaa, no mitä?”
Sofia hymyili herttaisesti ovelta.
”En kerro.”
Jukka tajusi vasta nyt yskän ja alkoi nauraa, nousten seisomaan.
”Joo, pitäkää palaveri vaan.” Hän iski silmää, mikä sai Sofian silminnähden hermostumaan. Jukka poistui muuten vähäeleisesti paikalta ja aloitti Jonin, Sinin ja Kertun jututtamisen. Jukka osasi ottaa tilanteen hyvin haltuun ja pitää myös muut sosiaalisena. Hän teki sen luultavasti tarkoituksella, sillä useille ihmisille oli nykyään vaikeaa puhua. Hiljaisuus oli painostava ja muistutti jatkuvasta uhasta, jota maailma oli täynnä. Mutta Sofian suljettua oven Jukan jälkeen, jäimme kyllä hiljaisuuteen. Se ei vain ollut uhkaava. Ei samalla tavalla. Vaikka tyttö olikin uhannut minua, mikäli en palaisi turvallisesti takaisin.

Naisen otsatukka oli sekaisin, mutta huomasin hänen meikanneen huomaamattomasti. Tosin en ollut nähnyt meikannutta naista kuukauden päiviin, joten erotin sen helposti. Kehoitin Sofiaa istumaan alas ja hän teki niin hieman nöyrästi. Lyhyehköllä naisella oli jälleen liian isot, mutta lämpimät vaatteet päällä. Hän katseli kasvojani kovalla kiinnostuksella.
”Sä sanoit palaavas nopeasti.”
”Sä sanoit vetäväsi mua turpaan, jos en tule takaisin kunnossa.” En oikein osannut muuta kuin virnistää. En tiennyt olevani tilivelvollinen punapäiselle naiselle.
”Mitä sulle on oikeen tapahtunut? Mä en meinannut tunnistaa.”
Kohautin olkapäitäni, enkä oikein osannut vastata. Olin tottuneempi keskustelemaan järjellä toimivista selviytymissuunnitelmista. Sofian tapa puhua pehmeästi ja antaa äänensävyn osoittaa huolensa, oli päinvastainen. En osannut kuollaksenikaan olla tässä kuulustelutilanteessa.
”Se on vähän tarkoituskin. Sä oot varmaan huomannut, että mun osakkeet eivät oo Viitasaarella varsinaisesti nousussa.”
”Joo. Se on aika ikävää.”
”On kyllä.”

Olimme hetken hiljaa ja tuijottelimme lattiaa. En osannut oikein olla asian kanssa, sillä Sofian tapa hyvästellä minut suudelmalla edellisnäkemällämme, oli kohtuullisen dramaattinen tapa. En tiennyt oliko hän erityisen dramaattinen noin ylipäätään, mutta näin kyllä Sofian olevan viehättävä. Ja tällä hetkellä hän oli myös kohtuullisen kiusaantunut, joka varmasti johtui minun kiusaantumisestani.  Arkipäiväisemmätkin asiat tuntuivat vaikealta, kun joutui päivittäin taistelemaan henkensä edestä. Täsä keskustelussa hän oli huomattavasti parempi.
”Mä haluaisin, että sä voisit olla meidän kanssa.”
”Mäkin. Tosin mä haluan myös, että me kaikki selvitään hengissä.” Hengähdin syvään. ”Se on oikeastaan ollut ainoa juttu, minkä eteen mä oon tehnyt töitä.”
”Joo. Mä tiedän.” Hän ei viitsinyt katsoa minua silmiin. Tosin en viitsinyt minäkään. Tuntui, että olin 12-vuotias ja siro nainen pelotti minua lähes enemmän kuin koko sairas suomalainen populaatio. Minä en tiennyt mitä hän halusi. Nainen ei ollut täällä pelkästään yhteisön edun takia, vaan häntä ajoi oma rehellisempi intressinsä.
Asiaa olisi helpottanut, jos olisin ollut parempi naisten kanssa edes ennen kriisiä. Onneksi Sofia sentään osasi olla aloitteellisempi.
”Yritä tulla jooko saarelle, kunhan voit?”
”Joo, yritän.”
”Muutkin haluaa varmasti nähdä sut. Se on niille kova paikka, kun ne luulee sun kuolleen. Varsinkin Veeralle.”
”Ok, mutta pidetään tää salassa yhä.”
”Joo. Pidetään.” Hän hymyili omaan huolettomaan tapaansa ja iski silmää noustessaan. ”Pikkuinen salaisuus.”
Paitsi, ettei tämä ollut mikään pikkuinen salaisuus, vaan oikeastaan ainoa salaisuus jolla oli väliä.

Menimme sen suuremmittä puheitta takaisin tuvan puolelle. Joni oli löytänyt pakkasen perältä hyvin epämääräisiä paketteja, ilmeisesti hyytelömäisesti pakattua tavaraa, jonka kaikki tekstit olivat venäjäksi. Porukka ihmettel sitä hetken, mutta kukaan ei ollut erityisen innokas syömään kummallisia pakkauksia.
”Jaa’a, kuten merikapteeni sanoo, aika tavaran kaupitsee.” Jukka tokaisi optimistisesti, mutta loi minuun lyhyen katseen. ”Tosin merikapteeni viittasi prostituoituihin.” Sini hörähti kommentille. Tyttö oli todellakin parantumassa, sillä hän kiroili enemmän kuin koskaan aiemmin.
Saatoimme Jukan ja Sofian vielä ovelle, jossa he laittoivat vaursteensa jälleen liikkumiskuntoon. Keskustelut olivat olleet pitkiä ja ilma alkoi jo hämärtää. Jukan kestävyys oli hieman niin ja näin, ja halusin hänen myös lepäävän. Halasimme lyhyesti molempia ja oli jopa huvittavaa kuulla, kun omat seuralaiseni hyvästelivät heidät perinteisellä ”oli kiva tavata” -mantralla. Pihamaalla huomasimme myös toisen hahmon. Läheisimmästä naapuritalosta asteli mies, jota ei tältä etäisyydeltä erityisemmin tunnistanut. Hän kuitenkin tervehti melko luontevasti kauempaa ja Jukka vastasi tervehdykseen. Loin häneen kysyvän katseen.
”Meikäläisiä?”
”Varmaan, en mäkään kaikki tunne.”
Tämä kaveri oli kuitenkin harmittoman näköinen, eikä kantanut edes aseita mukanaan. Lähempää hän erottautui selkeästi natiiviksi.

Mies veti hupun päästään, joka paljasti kulmikkaat, naurettavan komeat kasvot. Parransänki ja terävät silmäkulmat saivat miehen näyttämään Cary Grantilta, ennen kuin alkoholismi oli pöhöttänyt elokuvatähden. Hän tervehti meitä lyhyesti, tuomalla terveiset naapuritalosta. Kaverilla oli ulkonäköönsä nähden hieman huvittavan nasaalinen ääni. Hän esittäytyi nimellä Arimo Pänkäläinen, joka lähes kirjaimellisesti jutteli korkeintaan viiden lauseen verran. Ja se piti sisällään sekä esittäytymisen, että hyvästit.
”Hulkko sano että oisitte täällä ja sano että mun pitäis näyttää kalapaikat ja vehkeet huomenna.”
”Sepäs mukavaa.” Kerttu oli yhtä hymyä, olisin minäkin ollut naisena. ”Monelta me aloitetaan ja teillä vissiin on myös pilkkejä?”
”Kaipa siinä seiskan maissa, myä tuuaan pilkit.”
”Ok, olikos jotain muuta mitä pitäis tietää?”
”Eipä oikeestaan, nährään aamulla.”
Tämän jälkeen mystinen komistus asteli takaisin samoja jälkiään ja veti hupun päähänsä. Vilkaisin Jukkaa hieman kyseenalaisesti. Hän kohautti olkapäitään ja lausui huulillaan ’Viitasaari’. Tosin sama taisi olla kaikkien maalla asuvien suomalaismiesten kanssa. Puolet jengistä hädin tuskin puhui mitään.

Sofian ja Jukan lähdettyä teimme inventaariota ja puhdistelimme haavojamme. Aloin olla todella positiivisesti yllättynyt siitä, että Jonin korva todellakin tulisi selviämään tästä haavoista tulehtumatta. Ilmeisesti kylmä ilma piti bakteerit vähäisinä.
Seuraavana päivänä aloittaisimme työnteon, jonka puolesta jokainen oli halukas asettumaan levolle. Muut makailivat pääasiassa aloillaan, kun puhdistelin aseita keittiön pöydällä kynttilänvalossa. Joni tuntui tarvitsevan paljon unta ja tuhisi itsekseen sohvakulmassa. Lähimpänä uunia olevalla patjalla makaava Sini sen sijaan oli huomattavasti puheliaampi ja energisempi.
”Tiesitsä, että Sofia on puoliks tanskalainen?”
”En kyllä tiennyt.”
”No mistä helvetistä te ootte oikeen puhuneet ku olitte samassa jengissä?” Sini oli kärsimätön ja äreä, vaikka oli hädin tuskin hereillä.
”Käytännön jutuista. Se oli vähän raskasta aikaa.”
”Oottekste pannu?” Hän heitti yhtä tökerösti kuin aina. Aloin hiljalleen vittuuntua kyselyyn, joka johtui myös kysymyksen luonteesta.
”Ei olla. Ootko sää pannu?” Yritin imitoida nuoren naisen ääntä. Tämä kommentoi hyvin nenäkkäästi ja hyvin julmasti, eniten itseään kohti.
”Joo, vapaaehtosesti ja nykyään vasten tahtoakin.”
Sitten tulikin äkkiä hiljaista.

Vittu. Muistin aivan liian myöhään lukiotytön kokemukset, joista hänen opettajansa oli kertonut. En tiennyt millaisia eläimiä nuoristakin saattoi kaivaa esille, mutta Sini varmasti tiesi sen. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta huomasin myös muiden hengittävän nopeammin. Tämä oli vetänyt kaikki hieman varuilleen. Nielaisin ja vedin ääneni takaisin perinteisemmäksi.
”Anteeksi. Mä en muistanut.”
Sini ei vastannut mitään. Eikä kukaan muukaan.
Olimme hiljaa huoneessa hetken, kunnes siniraitaiset hiukset jälleen heilahtivat ja lukiotyttö mutisi jotain tyynyään vasten.
”Ootte kuitenkin pannu.”
”Nuku nyt.” Minä en jaksanut riidellä aiheesta enempää. Tiesin kyllä miksi Sini kyseli. Hän oli nähnyt, mitä minun ja Kertun välillä oli tapahtunut. Nyt tyttö härkki vain vittumaisuuttaan minua. Kerttu ei reagoinut asiaan sen suuremmin. Minusta tuntui, että meidän pitäisi puhua lähipäivinä. Mutta jos kaikki kääntyisi parhain päin, tässä olisi aikaa puhua yli talven.
Ja tällä hetkellä vaikutti siltä, että kaikki todellakin saattaisi kääntyä parhain päin.