Viideskymmenesviides yö

Posted: 25/03/2015 in Päivät

16.12.
Historiaa kirjoitetaan helposti vastakkainasettelujen näkökulmasta. On hyviä ja pahoja hahmoja. Hyvät useimmiten voittavat, elleivät sitten häviä sankarillisesti. Minun häviössäni ei näyttänyt olevan mitään sankarillista. Roolikseni näytti hyvinkin jäävän murhamiehen ja opportunistin maine, joka esittäytyi armeijan upseerina aikana, jolloin ihmiset käyttivät kaaosta hyväkseen. Kun siihen lisättiin vielä valheellisen kansallisen petturin leima, kävi melko nopeasti ilmi, ettei minun kohtaloni ollut olla hyvien puolella.
Ei sillä että se olisi sen hetkisessä tilanteessa paljoa kiinnostanutkaan. Päässäni kiersi hädin tuskin veri, eikä sinne montaa ajatusta tulevien sukupolvien mielikuvista mahtunut.

Vointini ei ollut varsinaisesti parantunut. Olin yhä piesty, aliravittu, paleltunut ja unenpuutteinen ihmisraunio, jonka mieli oli murrettu. En ollut saanut silmäystäkään todellista lepoa. Paleleva valveuni oli lähin vastine, joka piti minut vielä kivun maailmassa kiinni. Sidottuna epämukavaan asentoon olin lähinnä toivonut, ettei minulla ollut kehonsisäisiä verenvuotoja. Toivominen oli kaikki mitä pystyin, mutta oli hupaisa ajatella miten mieli halusi silti pitää kiinni elämästä, kun keho olisi jo mielellään antanut periksi. Mutta niin Jumala oli ihmisen kaikessa viisaudessaan luonut. Tai evoluutio oli osoittanut, että luovuttaminen ei ollut soveltuva strategia lajin selviämiselle.
Hiljaisessa talossa minä jouduin olemaan yksin. Paikalla oli toki kolme vartijaa, mutta he eivät varsinaisesti olleet seuramiehinä. Kaksi oli ulkona, yksi vaihtui sisälle kun jollekulle tuli liian kylmä. Ainakin yhdellä olisi luultavasti ollut liipasin herkässä ja minun ampumiseni olisi ollut hänelle lähinnä mieliteko. En tosin ollut antamassa hänelle syytä siihen. Pääasiassa sen takia, etten pystynyt tekemään mitään.

Palelu oli pahentunut, vaikka minulla oli sentään viltti alastoman kehoni päällä. Kipu kylkiluissa ja kasvoissa tuntui turtuneen mielen läpi. Hengityskin kuulosti korinalta ja pääasiassa yskin jos yritin hengittää syvään. Silmäkulmastani olin näkevinäni vahtini vilkaisevan minua. Ilmeessä oli osittain kuvotusta, osittain sääliä. Nämäkin miehet olivat joutuneet näkemään ikäviä asioita kuluineiden kahden kuukauden aikana. Oli ymmärrettävää, etteivät he enää voineet suhtautua pelkällä auttamisenhalulla ja myötätunnolla pian kuolevaan mieheen.
Ihmisrotu oli muuttunut. Se osa, joka meistä oli hengissä, ei ollut enää samanlainen kuin ennen. Jokaisen mieli oli erilainen, täynnä traumoja ja uusia opittuja käyttätymismalleja, joissa väkivalta oli varteenotettava vaihtoehto. Suomessa kuolemantuomio oli olemassa vain sota-aikana. Tämä oli todellakin sotaa. Vihollinen vain oli kaikki muut ihmiset.

Minulla ei ollut mitään käsitystä miten kauan olin odottanut huoneessa. Aurinko ei ollut varmastikaan noussut. Havahduin sotilaiden vahdinvaihtoon. Varusmies kömpi paikalle kolinan ja sadattelun säestyksellä.
”Tuu Mikko tonne ulos, mulla on mennyt sormista tunto.” Huoneeseen asteli punakkanaamainen mies, jolla oli armeijan kesätakin alle tungettuna ilmeisesti untuvaliivi. Pulleahkosta ja epäsotilaallisesta vaikutelmasta huolimatta hän vaikutti hyvin tiukalta vartiopestinsä suhteen. Käytännön kokemus oli tehnyt näistä jannuista oikeita sotilaita hyvin nopeasti.
”Eiks me puhuttu että kahden tunnin välein? Ja sä tarviit uudet hanskat.”
”Joo niin vittu tarviin. Nää kastuu saman tien eikä tee eetvarttia. Mites toi jätkä?” Saapunut osoitti minua sormellaan pidellen rynnäkkökivääriä toisessa kädessä.
”Aika huonoa seuraa.” Mikoksi nimetty vartija tokaisi lakonisesti.
Saapunut varusmies riisui sotilaspukunsa alta untuvaliivin ja asetti hanskansa pienelle pöydälle pystyyn vaiteliaasti. Vastentahtoisesti hänen palvelustoverinsa tunki kaulaliinaa syvemmälle ja hengitteli ulos protestoivan äänekkäästi.
”No meehän siitä. Siellä ei oo hauska olla yksin.”

Jäimme kahdestaan uuden vartiomiehen kanssa hetkeksi. Eteiseen ei ollut pitkä matka, mutta ulko-oven ääntä ei kuulunut. Sen sijaan olin kuulevani märän lätkäisyn äänen, jota seurasi melko äänekäs mätkähtäminen – samanlainen ääni joka tuli maahan putoavasta perunasäkistä. Sitä seurasi hiljaisuus. Vasta paikalle saapunut varusmies terästyi välittömästi ja nappasi pöydälle laittaman rynnäkkökiväärinsä tukevasti käsiinsä.
Hän nousi seisomaan ja asteli varovasti ohitseni. Hiljaisuus jatkui.
”Mikko? Ottekste siellä?”
Kukaan ei vastannut. Nostin uteliaisuudesta voipunutta katsettani tuoreen vartijan toistaessa huudon kovempaa. Hän nosti rynnäkkökiväärinsä valmiiseen asentoon ja kuulin varmistimen naksahtavan alas.
Mies ehti ottaa pienessä huoneessamme ehkä kaksi varovaista askelta kohti ovea, mutta sen jälkeen alkoi tapahtua.

Se oli kuin massiivinen tuulenpuuska, joka repäisi talosta katon irti. Tumma hahmo lennähti ovesta sisälle matalalla ja syöksyi suoraa rynnäkkökiväärin tähtäimen alta kohti vartiomiestä. Isku osui suoraa vartiomiehen käsien välistä tätä leukaperiin ja pystyyn nouseva hyökkääjä lennätti rynnäkkökiväärin käsistä.
Ja yhtenäisellä liikkeellä hän repäisi polvitaipeesta sotilaan tasapainon ja heitti miehen lähes puolivoltilla maahan.

Tällä tuulenpuuskalla oli tennarit jalassaan. Se oli epätodennäköinen suojelusenkelini.

Peissi hyppäsi kovalla kokemuksella maahan kaadetun varusmiehen rintakehälle. Hän pyöräytti toisen jalkansa miehen niskan taakse ja nappasi tuon jalan nilkan kainalon alle jääneen toisen jalkansa polvitaipeeseen, kiristäen miehen puhtaaseen giljotiiniin.
”Noniin runkku, kato tätä naamaa ja kerro the Manille että se on Peissiboy in da house.” Hänen ilkikurinen virneensä hohti kynttilänvalossa.
Peissi kiristi otettaan varusmiehen sätkiessä hänen allaan. Hiljalleen miehen punnerrus alkoi menettää potkuaan ja olin erottavinani naaman sinertyvän. Sitten se loppui kokonaan ja tajunta karkasi jonnekin toisaalle. Peissi tuijotti uhriaan vielä hetken ja nousi sen jälkeen kevyesti pystyyn.
”Eikai niitä ollu enempää kuin kolme?” Hän kuittasi minulle. En tyrmistyksestäni johtuen osannut edes hymyillä vaan pyöritin vain päätäni.
Peissi nappasi mattoveitsen taskustaan ja pyörähti taakseni, avaten ensin sitovan vyön ja katkoen nippusiteet ripeään tahtiin.
”Vittu sä oot yksi prinsessa kanssa, joka vitun mestasta pitää tulla pelastaa.”
Hytisin kiitollisena hänen vapauttaessa nirhautuneet raajani. yskin hetken mutta sain silti sanoja suustani epätoivon muuttuessa tuoreeksi toivoksi.
”Kiitos. Mä – mä oon sulle toisen pystyssä.”
”Älä vielä kiitä, sulla saattaa lähtee henki ennen ku päästään helvettiin täältä.”
”Miten sä pääsit tänne.”
”Ootsä vittu kattonu tätä mestaa? Ei oo ihan Alcatraz beibi.”
Hän auttoi minu pystyy penkistä ja ojensi minulle toppaliivin, jonka jälkeen alkoi riisua juuri tiputtaneensa miehen kenkiä. Liikuin itse yhä kuin hidastetussa filmissä, mutta ensimmäinen reaktioni oli hamuilla kaatunutta rynnäkkökivääriä.
”Jätä se. Sä et jaksa painaa sitä vitun liipaisinta ja mä en sitä halua.”
”Me voidaan tarvita sitä. Sä…” Aloin yskiä jälleen, jonka jälkeen tajusin ottaa sotilaalta juomapullon – huomattavasti tärkeämmän elementin.
”Mä en käytä aseita. Jos mä haluun tappaa jonkun etäältä niin heiluttelen sit kyrpää.” Hän repi villasukat ja housut varusmiehen jalasta kenkineen ja ojensi minulle.
”Mulla on parempaa kokoa olevat valmiina tuolla, mut yritetään päästä pois täältä.”
Tajusin yhtäkkiä, ettei Peissi ollut yksin. Se oli todella typerä ajatus noin muutenkin. Ei kukaan voisi tehdä tällaista yksin – siihen tarvittiin tietoa ja varusteita, eikä yksinäinen mies olisi voinut hiippailemalla ja varastamalla saada kumpaakaan.

Housujen jalkaanlaittaminen ja pukeutuminen tuntui kestävän tuhottoman kauan. Kipua oli kaikkialla ja ynähtelin tuskallisesti Peissin vilkuillessa ikkunoista ja takavarikoidessa muutamia pieniä artikkeleita sotilailta, jotka olivat kaikki taju kankaalla. En tiedä miten hän oli tehnyt sen, mutta Peissi raahasi myös ulkona kolkkaamansa varusmiehen sisätiloihin. Mikko löytyi eteisestä ilman päällepäin näkyviä vaurioita. Vaikutti siltä että Peissi oli tosiaan kuristanut koko porukan niin, etteivät aivot saaneet verta. Kysyin häneltä virkoisivatko miehet ja vastaus kuului että liian nopeasti. Mutta näillä kavereilla oli onneksi käsirautoja rähinävyössään – ilmeisesti minua varten. Hän pisti koko köörin kiinni talon kiinteisiin esineisiin tai toisiinsa, jonka jälkeen riensimme nopeasti ulos. Yksi sotilaista osoitti jo virkoamista ja minusta tuntui että joku saattoi lähinnä esittää tajutonta. Peissi jätti aseet sikseen ja iski ne kuvaputkitelevision alla olevaan vhs-hyllykköön. Tämän jälkeen astelimme ulos, jossa tarvitsin hienoista talutusapua.

Onneksi jaloissani ei ollut heikkouden lisäksi muita vajavaisuuksia. Kylkeen sattui todella paljon mutta tyydyin puremaan huultani. Tullessani ulos pakkaseen tajusin vasta että taloa oltiin todellakin lämmitetty. Olin untuvaliivin lisäksi kietoutunut yhä vilttiin. Yö oli pimeä ja taivas pilvinen. Se voisi pelastaa meidät, sillä kylmyys ei ollut aivan yhtä paha ja minulla oli sellainen kutina, ettemme olisi jäämässä tänne. Se ajatus kylmäsi minua sisältä, mutta vaihtoehtoja ei paljoa ollut.
En hahmottanut missä olimme, sillä menimme talon takaovesta ulos. Vieressä oli toinenkin omakotitalo ja vastakkaisesta suunnasta kuului moottorin ääntä, mutta vaikutti siltä että menimme poispäin suuremmasta tiestä. Oikaisimme tallattua polkua myöten metsän läpi, jossa sain vihdoin jalkoihini tarpeeksi verta pysyäkseni omilla jaloillani. Join vettä ahnaasti ja huomasin vasta tielle päästyämme suuren rakennuksen edessämme, josta oli vaikea erehtyä. Aurattu tie vei suoraa kirkolle.
En ollut aiemmin nähnyt Viitasaaren kirkkoa näin läheltä, mutta se ei keskeisesti poikennut muista maalaiskirkoista. Perinteinen ristikirkko erottui pimeässäkin yössä lumesta törröttävänä, väärällä mittakaavalla tehtyä ohjuslavettia muistuttavana rakennuksena. Vaikka pakkanen oli ulkona kovempi, olin päässyt liikkeelle ja mieli tuntui virkistyvän tuoreesta vapaudesta. En vieläkään kästittänyt täysin mitä oli tapahtunut, Peissi kuitenkin sähisi edelläni, kun kompuroin hänen jalanjäljissään aurattua tienlaitaa myöten. Hän oli selvästi hermostunut jokaisesta hetkestä, jonka jouduimme liikkumaan verkkaista tahtiani. Kipeät kyljet tekivät kävelemisestä todella epämiellyttävää,

Astelimme auratun pihamaan ja parkkipaikan ohitse kirkon taakse melko verkkaista tahtia. Aistin Peissin olevan tästä hermostunut, mutta hän ei vilkuillut taakseen. Ymmärsin myöhemmin syyksi sen, ettei hän halunnut näyttää erityisen syylliseltä. Takanamme ei kuitenkaan ollut minkäänlaista liikettä. Oli syvin yö, joka onneksemme oli vielä pilvinen.
Päästessämme kirkkorakennuksen takapuolelle huomasin Peissin vilkuilevan ympärilleen. Syy tähän selvisi nopeasti. Kirkon takana oleva, äkkiseltään varastorakennukselta näyttävä talo avasi ovensa, josta erottui lepattava valonkeila. Ovelle saapui miehen silhuetti, joka viittoi meitä tulemaan sisälle. Kävelimme kolattua poluntapaista myöten ovelle, jonka jälkeen meidät ohjattiin nopeasti sisälle.

Ovi sulkeutui perässämme välittömästi. Pienestä eteishuoneesta oli vaikea sanoa, millainen tila rakennus oli kokonaisuudessaan, mutta me emme myöskään tutkisi tätä. Paikalla oli kaksi henkilöä, jotka erotin ilokseni hämärässä valossa.
Jukka Rajasalo ja Veera.
He molemmat näyttivät olevan peloissaan, mutta etenkin Veeran kasvoilta paistoi helpotus. Hän tuli nopeasti halaamaan minua. Ensitöikseni varoitin häntä olemasta kovakourainen kipeän kylkeni johdosta, mutta tyttö nappasi minut kiinni tukevasti. Hän näytti hyvinvoivalta, mitä nyt väsyneeltä ja jopa entuudestaan hintelämmältä. Huolimatta melko karskissa kunnossa olevista kasvoistani hän suhtautui tilaani sympaattisesti.
”Sä voisit näyttää huonommaltakin.”
En viitsinyt nauraa kommentille, sillä kasvoissani oli tosiaan yhä eloa – toisin kuin tulevana aamuna olisi voinut käydä.
”Juu kiitos paljon.”
Jukka tyytyi kättelyyn. Hän ojensi minulle välittömästi purkillisen hernekeittoa ja ohjeisti istumaan alas.
”Hyvä että pääsitte. Mä en uskonut, että Peissi olis saanut sut täydestä vartioinnista ulos, mutta näemmä ihmeitä tapahtuu.”
Peissi nappasi kulmasta vettä juotavakseen ja hörähti itsekseen.
”Jeesus tekee ihmeitä. Meikä on vaan vitun hyvä.”

Hernekeitto oltiin lämmitetty retkikeittimellä, joka oli myös yhden kynttilän lisäksi tilan pääasiallinen valaisin. Katsoin hetken kulmassa olevia tavaroita, jotka Rajasalo nosti pöydän alta näkyville.
Kaksi reppua, kahdet monot, siististi taiteltuja vaatteita ja muita tarve-esineitä. Toinen repuista oli pikemminkin rinkan kokoluokkaa. Hörppiessäni hernekeittoa Veera alkoi puhdistaa kasvojani. Haavat kirvelivät, mutten ollut murtanut mitään ainakaan naamasta. Tuntui että vanha viiltojälkeni saattoi olla avautunut jostain kohtaa, mutta luotin Veeran määrätietoisiin otteisiin.
”Miten te löysitte mut? Ja miten Peissin? Ja ketkä tästä tietää?”
Jukka katsahti nopeasti Veeraan, mutta hän keskittyi naamani puhdistukseen. Myös Peissi mussutti leipää intensiivisesti.
”Mä kävin paikan päällä tunnistamassa sut, jonka jälkeen me valvottiin minne sut siirretään. Peissin löytäminen ja vapautus on sitten puhtaasti Veeran ansiota.”
Veera vastasi kysymykseen samalla kun desinfioi arpiani.
”Mä huomasin, että Milla laittoi leipää sivuun leipomolla. Luulin eka, että se yrittää hamstrata sitä, mutta tajusin, että se jätti sen jollekulle. Eikä se ollut varpusille, koska se jätti ne aina hyllyyn. Tsekkasin joskus ensimmäisenä aamulla ne ja tajusin, että se oli tyhjä. Mä aloin udella sillä ja se lopulta kertoi mulle Peissistä.”
”Ja loppu on historiaa. Tai no, osittain nykyisyyttä.” Rajasalo tarkensi.
”Kun Jukka kertoi, että sä olit vangittu, mä tiesin että me tarvitaan joku Viitasaaren ulkopuolinen.”
”Tai no, sisäpuolinen.” Jukka korjasi jälleen hörähtäen nokkeluudelleen.
”Me ollaan laitettu kaikki valmiiksi ja varustettu Peissi ja sut. Tää on vaatinut hirveästi työtä, vähän lainailuja ja varasteluja, mutta meillä on nyt kaikki, että pääsette ainakin kolme-neljä päivää eteenpäin.”
”Veera hoiti tiedustelut todella hyvin. Meillä on kartat alueesta ja majapaikka suunniteltuna ensimmäiselle yölle. Teidän kannattaa lähteä luoteeseen. Sinne vie valmiit ladut ja sillä kohdalla ei ole vartijoita. Teidän pitäis saada ainakin parin tunnin etumatka, eikä niillä ole mitään tietoa siitä, minnepäin te ootte lähteneet. Mulla on karttoihin merkittynä suositeltu reitti, mutta mä luotan siihen, että osaatte improvisoida.”
Tajusin siltä istumalta, että pääsyyllinen pelastumiseeni ei suinkaan ollut Jukka, vaan Veera. Tyttö joka ei ollut täysikäisyyttä nähnytkään oli järjestänyt kaiken. Jukan kädet Neuvoston jäsenenä olivat luonnollisesti sidottu. Olin melko herkässä tilassa, mutta mieleni herkistyi, kun tajusin että Veera oli luultavasti pelastanut henkeni. Hän myös luultavasti otti tästä vastuuta, sillä huomasin tytön olevan Rajasaloa huomattavasti itsevarmempi tässä tilanteessa. Jukka oli silminnähden hermostuneen oloinen, mikä oli ymmärrettävää.

”Mä oon merkinnyt teille turvatalon ja kohdan, millä teidän pitää erkanea ladulta. Se on talo, jota armeija ei oo tiedustellut lähimaastosta, vaan Petteri kävi aiemmin tsekkaamassa.”
”Jukka.” Purin hetken huultani, eikä se johtunut puhdistuksen kirvelystä.”
”Mä oon pahoillani mitä Petterille tapahtui.”
Näin, että mies odotti kommenttiani, mutta hän hengitti raskaasti ulos huojennuksesta.
”Se selviää hengissä. Plus nyt sillä on kerrottavana vitsi, jossa sillä on kolme persreikää.”
Kommentti oli huojentava, ainakin mies olisi hengissä.
”Mites Puttonen ja muut?”
”Me ei voida kertoa tästä niille, ennen kuin joskus todella myöhään. Päädyttiin siihen tulokseen, että on elintärkeää, että Peissi näyttäytyy ainoana tahona, joka hoitaa koko operaation. Peissi pääsi aikaisemmin murtautumaan varastoon, josta vei sukset, että homma vaikuttaisi etäisesti edes mahdolliselta. Tää ei saanut vaikuttaa liian sisäpiirin työltä, jos halutaan selvitä hengissä.”
”Olettaen että me siis selvitään hengissä.” Kuittasin lyhyesti ja siirryin hernekeiton pariin. Se maistui taivaalliselle.
”Olettaen että te selviitte hengissä.”
”Mutta siihen te ette voi paljoa enää vaikuttaa.” Kuittasin kysymyksenomaisesti suu täynnä ruokaa.
”Herran haltuun.” Totesi Peissi, poikkeuksellisesti kiroilematta lainkaan.

Jukka kävi läpi nopeasti inventaarion tavaroista, samalla kun vaihdoin lämpimämpiä ja parempia vaatteita päälleni. Nykyiset ryysyni tungettiin muovipussiin, joka heitettiin suurempaan rinkkaan. Todistusaineistoa ei saisi jättää tänne.
”Mulla on vielä jotain annettavaa teille.”
Jukka ojensi Peissille pitkän, kelmeässä liekinvalossa kiiltävän esineen. Tunnistin sen välittömästi Jonin miekaksi.
”Kaikista ampuma-aseista pidetään kirjaa, mutta ajattelin että tää saattaa hyvinkin auttaa teitä eteenpäin.”
Peissi otti lyömäaseen ja näytti hetken aikaa poikkeuksellisen kiitolliselta. Sitten hän naurahti.
”Ei vittu.” Näin miten hänen rintakehänsä kohoili innostuksesta.
”Meikästä tulee samurai.”
”Toi on mun entisen kaverin, Jonin miekka. Se menehtyi Jyväskylässä.” Kuittasin lyhyesti. En halunnut avata sen suuremmin tapahtumaa, mutta näin Veeran kasvoilla surullisen ilmeen. Joni oli pelastanut myös hänet.
Peissi katseli miekkaa kunnioittavan hiljaisuuden kanssa. Se oli kaikkien koristehärveleiden ja autististen aseidenkeräilijöiden replikojen rinnalla todella ehtaa tavaraa. Olin nähnyt kyseisen härvelin käytössä ja se oli todistettavasti mennyt läpi vaikka luusta, kun takana oli tarpeeksi voimaa.
Kun nuori mies kokeili hiljakseen kiiltävää terää, tajusin Jukan luoneen juuri ehkäpä kaikista vaarallisimman aseen, yhdistämällä Peissin miekan kanssa.
”Aivan vitun pähee.” Hän kuittasi arvostavan rujoon sävyynsä.

Koko toimituksessa ei ollut mennyt varttia kauempaa. Olimme melko nopeasti ulkona, jossa Jukka passasi meille piilottamansa sukset ja varmuuden varalta myös vedettävän pulkan. Hän oli pakannut retkikeittimen ja kynttilät mukaamme, eikä loppupeleissä eteishuoneeseen jäänyt muuta, kuin hiljalleen karkaava lämpö. Tajusin vasta saavuttuamme latu-uralle, joka kiersi talon takaa, että tämä oli todennäköisesti viimeinen kerta, kun näkisin enää ketään Viitasaarelta. Katseeni kohdistui väistämättä Veeraan, jonka silmäkulmasta erotin näin pimeässäkin kyynelen.
Halasimme toisiamme vielä kertaalleen. Kehoitin häntä pitämään huolta itsestään. Hän vastasi lähes täsmälleen samoilla sanoilla.
Tyttö oli ollut mukanani jo pitkään. Vaikka yhteisen matkan alkuvaiheessa olimme Puttosen kanssa suojelleet häntä, lopulta tyttö oli pelastanut minun henkeni jo pariinkin otteeseen. Ja tällä kertaa hänen määrätietoinen ja tilannetajuinen toimintansa oli estänyt varman kuoleman.
Kun maailma hajoaa, jokainen tarvitsee ystävän.
Nyt minä tulisin luopumaan kaikesta, mitä olin onnistunut pelastamaan. Ainoa positiivinen puoli oli se, että rikkoutuneiden kylkiluiden ja täyden repun lisäksi minulla oli matkaseuranani Peissi. Ja mikäli yksi mies voisi tehdä eron elämän ja kuoleman välillä. Se oli luultavasti hän. Mieltä painoi silti melankolia. En tulisi koskaan hyvästelemään Puttosta tai ketään muutakaan, jotka olivat minua auttaneet. Ne lyhyet turvallisuuden hetket, joita tämä paikka oli tarjonnut, olisivat takana päin.
Jukan kanssa halasimme nopeasti. Hän kysyi, että tietäisimmekö mitä tehdä kiinni jäädessä. Nyökkäsin lyhyesti. Peissi ilmoitti, ettei häntä saataisi kiinni elävänä. Ehdin hetken epäillä hänen tarkoittavan, ettei kukaan kiinniottaja selviäisi yrityksestä elävänä.
”Se taitaa olla tässä.” Laitoin sukset jalkaani. Jukka vastasi vaimeasti.
”Niin taitaa olla. Kiitos kaikesta.”
”Samoin.”
”Toivotaan, että joskus tulee vielä päivä, jolloin me näemme toisemme.”
”Niin.” Jatkoi Veera. Tässä tilanteessa ei ollut mitään dramatiikkaa tai suuren lähdön tuntua. Ainoa varma asia oli sen lopullisuus.
”Pysykää hengissä.”
”Sitä samaa.”
”Moro.” Peissi päätti tilanteen tahdikkaasti, kuten yleensä.
Ja elämäni oli lopullisesti muuttunut. Niin se oli tehnyt monta kertaa aiemminkin kuluneiden viikkojen aikana, mutta nyt vain kylmyys ja kipu estivät sen, että olisin itkenyt.
Järven jään avoimuus oli hyvin pelottavaa näin pakomatkalle. Vaikka kuutamo ei valaissutkaan meitä, tummat hahmomme erottuisivat kauas lumipeitettä vasten. Oli kuitenkin toinen asia, olisiko kukaan katsomassa peräämme tai pitäisikö kukaan sitä poikkeuksellisena. Täällä varmasti partioitiin paljon ja liikuimme niin asiallisen näköisenä kuin maailmanlopun jälkeisessä maailmassa saattoi. Toki Peissin kantama miekka törrötti repusta hieman irvokkaasti, mutta sitäkään oli vaikea tässä valossa erottaa.
Liu’uimme rantatörmältä tasaiselle jääpinnalle, joka oli täysin lumen peitteessä. Latu oli valmis, mutta minä en siitä huolimatta päässyt eteenpäin järin kovaa vauhtia. Varsinkin perinteisellä tyylillä vatsalihaksilla työnteko oli täyttä helvettiä. Kylkeeni sattui samalla kun naama oli turtunut kylmästä. Oloni ei ollut edelleenkään erityisen hyvä, jonka takia hiihtäminen muuttui nopeasti suksilla kävelyksi. Tämä kuitenkin ilmeisesti sopi takanani tulevalle Peissille. Hän tuntui protestoivan mumisemalla enkä silloin vielä tajunnut siihen syytä. Se kuitenkin selvisi melko nopeasti.

Pysähdyimme hieman päälle kilometrin päässä kun valittelin kipujani. Jäin makaamaan polvieni päälle hankeen ja käännyin katsomaan vieressäni tahdikkaasti kiroilevan Peissin puoleen. Hän ojensi minulle vettä, jota join ahnaasti. Meillä olisi näitä kilometrejä vaikka kuinka paljon edessä, mutta silmissäni säkenöi kivusta. Ehkä turtuisin siihen ajan kanssa, mutta oli vaikea nähdä millä ihmeellä pääsisin koko selän poikki.
”Mä en välttämättä selviä tästä.” Ilmoitin Peissille joka tuijotti vihaisena suksiaan. Hän oli silminnähden turhautunut.
”Et vitussa luovuta nyt tässä vaiheessa. Jos sä meinaat kuolla tänne selälle, ni tapan sut ite saatana.”
Pudistin päätäni, mutta Peissi auttoi minut pystyyn.
”Nyt sitä talvisodan henkeä. Pervitiini ja homoilu odottaa vasta kun päästään perille!”

Seuraava rupeama oli hädintuskin pidempi. Viitasaari ja sen muutama pilkahtava valo jäivät kyllä taaksepäin, mutta me olimme edenneet hieman yli kaksi kilometriä ja aikaa oli kulunut vaikka kuinka. Oli mahdotonta sanoa paljonko meillä olisi etumatkaa. Olisin tarvinnut selvästi morfiiniin rinnastettavia kipulääkkeitä että tällainen suorittaminen olisi onnistunut. Kaoin kivusta kun suksi lipsahti ja paine tuli kyljelleni. Kipuun ei vain turtunut.
Silmäkulmasta valui jälleen kyyneliä, mutta tällä kertaa vain kivusta. Epätoivolle ei ollut sijaa. Yritin keskittyä jokaiseen askeleen kerrallaan, mutta pian sekin alkoi vaikuttaa liian kunnianhimoiselta suunnitelmalta.
Lopulta hanki petti hienoisesti toisen jalkani alta. Olin oksentaa kivusta kun koko kroppani tärähti onnettomasta lumen pinnan vajoamisesta. En ollut ikinä kuullut itsestäni vastaavaa ääntä, kun parkaisin väsymyksestä ja kivusta.

Yritin nostaa itseäni sauvoilla, mutta menestys oli huono. Kipu sykki yhä kovana ja tuntui että rikkoutuneet kylkiluuni puhkaisisivat jotain sisältäni jos yrittäisinkään enää mennä tästä.
Peissi tuli vierelleni kun haukoin yhä kivusta henkeä. En tiennyt mitä mies mietti, mutta pelkäsin että hän katkaisisi kaulani tähän paikkaan puhtaasta turhautumisesta.
Sain vihdoin rauhoituttua sen verran, että sanat muodostuivat huulilleni.
”Mä yritän vielä.”

Yritys oli tuhoontuomittu. Viidessä metrissä olin jälleen polvillani.

Jälleen Peissi oli tullut rinnalleni, mutta tällä kertaa hän ohjeisti minua lyhyesti.
”Ota noi sukset pois ja hyppää pulkkaan. Tällä menolla jäät ehtii sulaa ennen kun ollaan päästy rantaan.”
Olisin normitilanteessa protestoinut, mutta nyt minulla ei ollut voimia siihenkään. Nappasin sukset pois ja ähelsin Peissin avustuksella itseni pulkkaan. Olo oli melko hölmö, mutta ennen kaikkea kivulias. Aikuinen mies lasten muovipulkassa ei ollut perinteikäs ratkaisu. Mutta Peissiä ei kiinnostanut. Koko ähellyksessä meni varmaan viisi minuuttia, mutta lopulta hän oli saanut minut suksineen mahtumaan pulkkaan niin etten valittanut kivusta jatkuvasti. Mies sitoi pulkan nyörin vyöhönsä hiihti meidän molempien reput itsellään eteenpäin.
Vasta perästä pitäen tajusin, että Peissi ei ollut hyvä hiihtäjä. hänen suksensa pohjat olivat lähes täynnä lunta, mutta mies enemmänkin käveli kuin hiihti minua vetäen tavanomaiseen tapaan. hän mutisi jatkuvaa manausmantraa, kun itse nojasin taaksepäin.

Oli vaikea sanoa kauan makasin siinä. Tuntui että aurinko oli alkanut jo sarastaa, kun kivun ja kylmyyden sekaisessa houreessa Peissi auttoi minut sisälle taloon. En ollut millään tapaa tietoinen siitä, missä olimme tai miten pitkään olimme edenneet.
Kivun, unettomuuden ja näläntäyttämä matka oli vienyt minut jonnekin. Palelu ei poistunut minnekään, mutta tajusin Peissin jäntevien käsien pitävän minut pystyssä. Hän hautasi minut peitoin ilmeisesti sohvalle talossa, jonka piirteitä en pimeässä erottanut. Ei sillä, että olisin nähnyt paljoa mitään noin muutenkaan. Näköni oli hämärä ja oli vaikea sanoa olinko nukahtamassa vai menettämässä tajuntaani jälleen.
Peissi ruokki ja juotti minut nopeasti, jonka jälkeen hän valpastui ja sanoi tulevansa kohta takaisin. Kuulin hänen vetävän miekan huotrastaan. Viimeisenä ajatuksenani tiesin olevani elossa. Se oli paljon se.

Viideskymmenesneljäs päivä

Posted: 26/11/2014 in Päivät
15.12.
Heräsin poskelleläpsyttelyyn ja kipuun. Yskin silmät sidottuna ja tajusin olevani alusvaatteisillani ja sidottuna ilmeisesti toimistotuoliin. Tuntui, että olin jäänyt jyrän alle. Tai kahden. Niskat eivät liikkuneet, kyljet olivat kosketusherkät, jokainen kropan osa tuntui paleltuneelta.
Positiiviset uutiset olivat, että olin hengissä. Negatiiviset uutiset olivat, että hengissäoloni vastasi seinäjokelaisen teinin tilaa Provinssirockin sunnuntaiaamuna. Olin todella kylmissäni, mustelmilla, nestehukassa, pari kylkiluuta murtuneena ja ilman toivoa tulevaisuudesta. Oikeastaan tilanteeni seinäjokelaisteiniin nähden oli siis varsin hyvä.
Sumea pääni ei kuitenkaan uskonut, että olisin vielä hengissä. Silmissäni säkenöi, kun tunsin tajunnan katoavan jälleen. Mutta elonmerkkejä vaativa käsi ei päästänyt notkahtavaa päätäni niin helpolla.
”Nohnohnohnoh. Herätys. Tuokaa joku tälle vettä.”
En tunnistanut ääntä, mutta hän nosti leukaani ylöspäin. Tuntui ettei päässäni ollut verta juuri lainkaan. Joka ainoa liike sattui helvetillisesti ja parahdin pienestäkin asennonvaihdosta. Tai olisin parahtanut, mutta kuiva suuni ei ollut järin motivoitunut päästämään ääniä.

Vasta kun pääni pääsi tavanomaiseen asentoonsa, myös ajatukset alkoivat kulkemaan. Tajusin vasta silloin miten tärisin kylmästä. Minulla ei ollut mitään tietoa miten pitkään olin ollut pimeällä puolella. Mutta ilmeisesti olin hengissä. Jos tätä nyt hengissä olemiseksi pystyi kutsumaan. Ja kovakouraisesta ohjauksesta päätellen tilanne voisi muuttua hyvinkin nopealla aikataululla.
Hereille läpsinyt käsi ohjasi leukani lasille, joka oltiin täytetty kylmällä vedellä. Nielin sen ahtaasti, mikä kostautui nopeasti voimakkaaseen yskimiseen. Kuivakas röhiminen vei kaiken tilan päästäni, enkä kuullut mitä ympärillä olevat miehet puhuivat. Erotin kuitenkin oven käyvän takanani. Ilmeisesti he tulisivat hakemaan jonkun paikalle juuri heräämiseni takia. Ajatus ei ollut järin houkutteleva, mutta myöskään tajuttomana pysyminen ei olisi järin pitkäaikainen strategia.
”Jaakko Huhta, eikös niin?”
Leukaani ohjaillut mies puhutteli minua. Köhisin aikani vastausta, mutta en uskonut sanojani enää itsekään, kun sain lopulta kokonaisen lauseen ulos.
”Mä olen Jaakko Mahlamäki. En oo koskaan nähnytkään sitä Huhtaa.”
”Väärin.” Tunnistin ensimmäistä kertaa yliluutnantti Lintulan äänen.
”Sut on tunnistettu jo moneen otteeseen. Mukaan lukien Raivion ja Rajasalon toimesta. Pari muuta yritti valehdella, mutta ymmärrät vissiin ettei meidän tarvitse uskoa niitä.”
Purin huultani puoliksi kivusta ja puoliksi pettymyksestä. Tosin tämä oli ennustettavissa. Minä olin ollut typerä monta kertaa. Jo pelkästään tänne jääminen oli ollut typerää. Pienelle sotaretkelle lähteminen oli myös ollut typerää. Motivaationi oli ollut ylväs, mutta toteutus erinomaisen huono. Ja nyt se kostautui. Piestynä, paleltuneena ja sidottuna tajusin, että minun aikani saattoi hyvinkin käydä vähiin. Huoneessa oli nelisen henkeä. Eikä heistä kukaan ollut puolellani.

”Sulla on kyllä melonin kokoiset pallit. Valehdella mulle ja monelle muulle henkilökohtaisesti päin näköä. Voit varmaan kuvitella, että oli hieman turhauttavaa huomata sun piilotelleen kirjaimellisesti aivan meikäläisen silmien edessä.” Huolimatta heikosta tilanteesta ja ilmeisestä hengenlähdön uhasta koin pienen hetken hienoista ylpeyttä siitä, miten olin onnistunut kätkemään toisen tulemiseni tänne.
”Oli miten oli, me ei tarvita sulta kovin kummoista tunnustusta, kun sun identiteetti on niin ilmeinen jo useamman Neuvoston jäsenen tunnustamana. Sut piti elossa lähinnä se, että meidän tietojen mukaan sä olit kuollut jo aiemmin.”
Ennakko-oletukseni piti siis hyvinkin paikkansa. Sain ensimmäistä kertaa vastattua yskimättä.
”Te aiotte sitten tappaa mut?”
Kysymyksen suorasukainen asettelu sai aikaan kiusallisen hiljaisuuden huoneessa. Lintulankaan asema ei ollut helppo, vaikka hän oli tällä hetkellä vain omien miestensä edessä.
”Noh, meillä on kaikki syyt uskoa, ettet sä ole Suomen armeijan upseeri. Ja veikkaan, että et halua kieltää syyllisyyttä kapteeni Kallion murhaan. Jompi kumpi pelkästään riittäisi sotaoikeudessa kuolemantuomioon ja tässä maassa on julistettu sotatila, eli tässä tilanteessa me ei varsinaisesti edes tarvita oikeudenkäyntiä.”
”Sä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei tämä maa enää ole sellainen minne lait ollaan säädetty.”

Joku iski minua vatsan seudulle nyrkillä. Hajonneiden kylkiluiden myötä kipu oli kormia huumaava ja päästin ääniä, joita en tiennyt itsestäni edes tulevan. Kylkeni oli tulessa ja sisäelimiä painoi huumaava kipu. Yliluutnantti kuitenkin karjaisi välittömästi kieltävän käskyn, vaikken kivun sumentamasta päästä erottanutkaan sitä. Taituin kaksin kerroin ja lähinnä rukoilin, etteivät kriittiset elimet vuotaisi verta. Se tekisi ainakin väistämättömästä matkasta kohti kuolemaa hieman helpomman.
Huonovointisuuttani tuijoteltiin hetkisen verran, jonka jälkeen Lintula vastasi kysymykseeni.
”Ei niin. Mutta ihmiset tarvitsee jonkin johon ne voi luottaa. Ja me ei voida jättää sua rankaisematta.”
En kyennyt varsinaisesti vastaamaan hänelle. Mutta Lintula käski jotakuta ottamaan siteen pois silmiltäni.
Näkymä ei erityisemmin ylentänyt mieltä. Olin ikkunattomassa huoneessa, joka vaikutti hutiloidun pystypaneloinnin perusteella olevan rintamamiestalon tilavahko komero. Nurkissa oli laatikoita, jotka olivat täynnä lasten leluja, vanhoja vaatteita tai muuten yhdentekeviä artikkeleita. Tilassa oli vain kolme henkeä lisäkseni. Kaksi varusmiestä, joista toista en tunnistanut enkä toistakaan tuntenut nimeltä, ja Lintula. Minut oltiin sidottu toimistotuoliin melko ohuella nyörillä, mutten missään nimessä saisi sitä omin voimin katki. Varsinkin kun liikkeitäni estivät myös tukevasti vyötäröltä tuolin selkään sidottu vyö. Tila oli viileä, muttei varsinaisesti kylmä, eli taloa kyllä lämmitettiin. Minulla ei ollut mitään käryä missä olimme, mutta jostain syystä uskoin, että olimme Viitasaarella – varsinkin mikäli sekä Rajasalo että Raivio olivat käyneet katsomassa minua.

Lintulalla oli kuitenkin joko sympatiaa tai ainakin halua pitää minut hengissä jonkin aikaa. Hän komensin ulkopuolella seisovan varusmiehen hakemaan minulle leipää. Näin sumenevasta katseesta huolimatta varusmiehen varjon liikkuvan ripeästi poispäin, joka kertoi että oli päivä. Minulla ei ollut käryä olinko saattanut olla tajuttomana jopa yli vuorokauden, mutta epäilin että tajuttomuuttani oli kestänyt vain muutaman tunnin.
Ja mikäli he olivat ehtineet näyttää minua sekä Raiviolle että Rajasalolle, minun täytyi olla Viitasaarella. Ehkei aivan asutuksen keskellä, mutta ainakin pitäjän lähimaastossa. En oikein jaksanut uskoa, että heillä olisi ollut valokuvausvälineitäkään.
Mutta Lintula halusi ensimmäiset asiat pois alta. Hän juotti minulle lisää vettä rauhalliseen tapaan. Mies tiesi olevansa tilanteen herrana. Oikeastaan veikkasin että hänellä oli aina samankaltainen olemus. Viimeisenä upseerina pystyssä hänen täytyi pitää joko järkkymätön pintansa tai yrittää ainakin näytellä vakaata.
”Mä en ymmärrä sua aivan täysin.” Hän sanoi kun yskin kevyesti juotuani.
”Mä oon kuullut sun tarinasta valtaosan. Se kuulostaa tehokkaalta toiminnalta, että saadaan parikymmentä ihmistä hengissä pois Jyväskylästä, puhumattakaan sitten kaikista muista seikkailuista. Puhumattakaan sitten siitä, että pääsitte tänne takaisin sen jälkeen, kun sun luultiin kuolleen varastokeikalla – joka oli kyllä hyvä ratkaisu, mutta paremmalla tiedustelulla olisitte menneet Lidlin jakelukeskukselle Tikkakoskelle.”
Yliluutnantti kyykistyi eteeni ja painoi etusormensa päähäni.
”Mutta mä en tiedä mitä täällä liikkuu. Sä oot ollut jatkuvasti liikkeessä, etkä halua edes asettua turvaan. Etenkin tänne palaaminen, se oli aika saatanan itsetuhoista käytöstä. Etenkin, kun sä sait tietää että me oltiin saavuttu tänne. Sulla oli vielä mahdollisuus lähteä minä tahansa hetkenä vielä hyvissä varusteissa ja levänneenä – mutta ei!” Hän puhisi itsekseen ja nousi seisomaan pudistellen päätään.
”Mua vähän ihmetyttää, että ootko sä tyhmä vai mikä tässä on hätänä? Tossa vaiheessa idioottimaisin idea oli lähteä juuri sen porukan kanssa, joka etsii sua, jollekin ristiretkelle.” Minusta oli melkein huvittavaa että hän käytti omasta operaatiostaan nimeä ristiretki. Mutta minua ei järin paljoa naurattanut. Kipu oli yhä melko sietämätön.
”Minkä helvetin takia?”
Sain nostettua päätäni tarpeeksi katsoakseni häntä silmiin.
”Samalla tavalla kuin tekin, mä yritän vain pitää huolen omistani.”

Leipäni tosiaan saapui. Varusmies syötti sitä minulle muutaman palan, mitkä kelpasivat minulle. Kurkkuputki oli lähes turta, mutta tiesin tarvitsevani kaloreita. Minä en kuitenkaan ollut kertonut olevani Jaakko Huhta. Ja minun pitäisi pysyä tarpeeksi kartalla siitä, mitä sanoisin. Se ei ollut erityisen helppoa tai ainakaan mukavaa. Veri ei kiertänyt päässä ja kipu kyljessä sykähteli mielen lävitse.
Oli vaikea sanoa paljonko aikaa kului, sillä aika todellakin lensi, kun oli mukavaa. Tosin nyt ei ollut. Mieleni teki lähettää vihapostia Suurlähettiläiden Jussu Pöyhöselle kellojen seisauttamisesta ja ajanpysäyttämisestä, kun minulta alettiin aggressiiviseen sävyyn tivaamaan vastauksia liikkeistäni ja metodeistani, samalla kun olin oksentaa pelkästä kivusta. Heppu ei varmaan koskaan ollut kuulusteltavana kuoleman rajamailla odottamassa teloitustaan, kun oli pohtinut ajan syvempää roolia.

Kysely muuttui mielessäni lähinnä mössöksi. Välillä Lintula ei ollut paikalla, jolloin sain läpsimistä poskelle – osittain että pysyisin tajuissani, osittain rankaisuna. Kaikesta huolimatta puhuin valtaosin totta. Vastasin toistuvasti, että minä olin yksin syyllinen. Kielsin aina eteen ollut Jaakko Huhta. Kielsin tuntevani ketään muuta. Ja valehtelin, ettei kukaan ollut auttanut minua. Itku sekoittui kivunsekaiseen kakomiseen ja tuolissa sätkimiseen. Pahinta tuntui silti olevan kylmyys, joka vapisutti jatkuvasti jo sortumaisillaan olevaa kehoa.
Saattoi olla että koko toimituksessa kului tunteja. Saattoi olla, että se kesti hädin tuskin kuuttakymmentä minuuttia. Tajusin että huonetta valaistiin jossain välissä vain kynttilöillä ja että ulkona oli tullut jo pimeää. Minulle ei annettu hetkeäkään rauhaa ja tarkoitus oli saada minusta paineella irti vastaukset. Varsinkin Lintulan poistuessa paikalta metodit alkoivat olla suoraa uhkailua, joko minua tai muita tovereitani kohtaan. Fyysinen väkivalta ei näemmä kuitenkaan ollut enää vaihtoehto, joten he joutuivat käyttämään epäsuoraa pahoinpitelyä välineenä. Kylmyys, huollon puute ja henkinen painostaminen jatkuvan huutamisen kautta toimivat melko hyvin. Itkin ja kiroilin kun sain puhuttua.

Erityisen brutaalilta tuntui tyhjän vastan oksentaminen. Muutama hassu leivänpala ja neste nousivat ylös ja valuivat pitkin alastomia reisiäni. Se tuntui erityisen kivuliaalta hajonneiden kylkiluiden johdosta. Olin muutamia sekunteja tajunnan toisella puolella, enkä ollut hetkeen ollut tietoinen siitä, kuka minua kuulusteli. Kyseessä oli jälkeenpäin ajateltuna vain mukautumiskykyinen varusmies, joka selvästi säikähti tulostaan. Hän ei luultavasti ollut kovin kokenut hommassaan. Ainakaan Suomen lakien perusteella tässä oltiin hieman kyseenalaisella alueella.
Minut pidettiin kuitenkin hereillä. Hetken aikaa kahdelle kuulustelijalle ja paikalla olleelle kirjurille tuli hiljainen hetki. He konsultoivat nopeasti toisiaan ja totesivat, ettei minusta saisi mitään irti. Olin täysin hajalla enkä saanu itsestäni ulos edes kyyneleitä. Vaikka pidin itseäni suorituskykyisenä ihmisenä, muutamassa tunnissa huonovointisena ja ilman varmuutta elossapysymisestä olin valmis rukoilemaan. Pyysin armoa ja vettä. Sain tosin vain jälkimmäistä, jota en sitäkään pystynyt kunnolla nielemään.

Vain toinen kuulustelijoista jäi paikalle. Hän puhui sentimentaaliseen sävyyn siitä, miten olin ampunut hänen ystävänsä Jyväskylässä. Minun oli vaikea ymmärtää missä vaiheessa, vaikka myöhemmin tajusin miehen viittaavan kapteeni Kallion kuolemaan johtaneeseen ammuskeluun. Minua ei kiinnostanut vaikka hän pilkkasi ja sylki päälleni meidän jäädessä kahdestaan. Pelkäsin vain väkivaltaa. Tieto tulevasta kuolemasta oli todella lamauttava. Yhdistettynä olotilaan se teki minusta pelkän raakileen ihmisestä.
Lopulta yliluutnantti tuli paikalle ja käski heidän heittää päälleni viltti. Hän määräsi kolmen miehen vartion, jonka onnistuin kuulemaan vain hädin tuskin. Tarkoitus oli jatkaa aamulla, mikäli minua ei ammuttaisi jo silloin. Kuulin hänen äänestään, että yliluutnantti oli kireä. Arvatenkin hänen piti keskustella Viitasaaren Neuvoston kanssa jatkuvasti ja samalla pitää tilanne hallussaan. Minun lisäkseni he olivat juuri ottaneet kolmisenkymmentä vankia.
En kokenut varsinaista helpotusta Lintulan poistuttua, vaan pääasiassa pelkoa. Hän saattoi olla ainoa asia, joka erotti minut kuolemasta ainakin seuraavan kaksitoistatuntisen ajan. Päälleni laitettu viltti ei ollut huolellisesti kiedottu ja asentoni oli yhä todella kivulias. Mutta se ei sentään huonontanut tilannetta. Kaksi vartijoista oli ulkona, yksi tarkkaili minua kynttilänvalossa vierestä halveksuvaan sävyyn. En uskaltanut katsoa hänen kasvojaan, mutta muutamasta partakarvasta huolimatta nuori varusmies oli todella lapsenkasvoinen. Silmien synkkä katse oli hyvin välinpitämätön, eikä hän halunnut erityisemmin kommunoikoida kanssani.
Syykin tuli selväksi. Hyvänyöntoivotuksen sijaan hän totesi fatalistiseen sävyyn tosiasiat.
”Me ammutaan sut huomenna.”
Se oli toivotus viimeiselle yölleni. Kuulin kahden muun varusmiehen puhuvan ulkosalla tai eteisessä, mutten erottanut heidän sanojaan. Sumeneva tajuntani keskittyi vain viltin alla värisevään alastomaan kehooni, joka oli raakile entisestä. Tajusin vasta nyt kasvoillani olevan myös omaa vertani. Luultavasti ohimon suoni oli auennut jossain vaiheessa ja lämmin neste hyytynyt nopeasti poskelleni.

On vaikea kuvailla mitä kuoleva ajattelee. Jotkut ehkä käyvät läpi elämäänsä, miettivät mitä olisivat voineet tehdä toisin, anovat armoa mielessään tai luhistuvat täysin. Minulla ei ollut voimia moiseen. Kipu oli yhä melko sietämätön ja mieli turtui kropan ärsykkeille. Jatkuva paleleminen esti minua nukahtamasta kivun kanssa. Tunti valui hukkaan ja myös toinen. Etsin parempaa asentoa sidottuna tuolissa, mutta mikä ei sattunut selkäni vammoihin, sattui hajonneeseen kylkeeni. Ja vilu värisytti kroppaa kaikkialta. Kuulemma kipu oli ainoa aisti, mihin ihmiskeho ei tottunut.
Oloni oli houreinen, vaikka ympärillä ei tapahtunut mitään. Tieto tulevasta lamautti aistit ja painoi koko kehon toimintakyvyttömään tilaan. Se teki jopa pessimismistä mahdottomuuden. Keho painui horrostilaan, joka odotti saapumatonta unta ja kamppaili perustoimintojensa ylläpitämisen kanssa. Siinä perustilassa korkeammat tarpeet eivät päässeet kovin pitkälle. Olin liian heikko ollakseni edes kokeillakseni tuolista irrottautumista. Minut oltiin laitettu kiinni hyvin. Ja vaikka pääsisinkin irti, kolme raskaasti aseistautunutta sotilasta olisivat kimpussani viidessä sekunnissa. Ja vaikka pääsisin heidän ohitseen, en tiennyt missä olin ja oli ilmeisen selvää, ettei minulla enää olisi tukea. Viitasaarelle tuomani ryhmä ei voinut ottaa riskejä minun vapauttamisekseni. Edes Puttonen ei saisi tehdä niin. Kymössä olevat toverini eivät voisi auttaa minua sen enempää.

Lopulta kipu, kylmyys ja tieto väistämättömästä astuivat pelon edelle. Olin kynttilällä valaistussa huoneessa vain odottamassa. Keholla ei ollut energiaa itkemiseen tai rukoilemiseen. Minä olin kuolemassa kuin koira. Tosin tällä tarkoitetaan esiteollisen aikakauden koiraa. Modernin ajan koirien kuoleminen oli huomattavasti vähemmän ikävää, vaikka piikkiä tässäkin odotettiin. Mutta nyt oltiin vajottu takaisin edelliselle ajanjaksolle ja sen kyllä huomasi.

Minulla oli viime aikoina ollut hyvin pitkiä öitä, mutta tästä saattaisi hyvinkin tulla pisin. Ja viimeinen.

Viideskymmeneskolmas yö

Posted: 06/11/2014 in Päivät

14.12.

Etummainen auto oli armeijan Masi, jonne myös minut ja Petteri ohjattin. Meille oltiin jaettu hieman kuivamuonaa ja panokset, sekä nippusiteitä vankien ottamista varten. Meidän automme täyttyi pääasiassa ensimmäisen ja toisen hyökkäävän ryhmän varusmiehistä ja reserviläisistä, eikä mukanamme ollut kuin kaksi muuta siviiliä, jotka olivat minulle vieraita. Meitä kaikki yhdisti aseistus ja puolelle porukasta oltiin jaettu sotilaspoliisin olkamerkki ja meille siviileille musta käsinauha, joka oli samaa pohjaväriä. Mustan käsinauhan historialliset assosiaatiot olivat hieman irvokkaat, mutta tässä yhteydessä niitä käytettiin vaan ryhmän tunnistamiseksi.
Viimeisessä briiffissä kerrattiin vielä roolit ja lähestymissuunnat, sekä tunnussanat ja yleinen käyttäytyminen. Ilmeisesti meidät oltiin Petterin kanssa valittu ryhmään sen puolesta, että osasimme jo etukäteen asutun alueen taistelun. Vaatimukset tosin eivät olleet kummalliset, sillä valtaosa varusmiehistä vaikutti yhtä ummikoilta.Varustus oli myös hajanainen ja yhdellä nuorella miehellä pilkotti armeijan kesäpuvun alta Raiskin untuvatakki.

Toinen auto, eli tuttu rekka johon oltiin kiinnitetty aura, oltiin peitetty pressulla ja se imi hieman vähemmän ihmisiä lavalle. Tiedustelun hoitivat moottorikelkat ja komentoautona toimi viimeisenä ajava katumaasturi. Kaikki oltiin pakattu ja saatu valmiiksi hyvin ajoissa. Mitä ilmeisimmin yliluutnantti oli viettänyt kuluneet kaksi tuntia yrittäen onkia vielä lisää tiedustelutietoa, sillä aloin jo pimeässä nähdä miehen tummat silmänaluset. Yö oli pilvinen mutta lumisateeton.

Petterin välitön suhtautuminen kanssamatkustajiin oli tarttuvaa. Hän ei ilmeisesti välittänyt tippaakaan siitä, että kapteeni Kallio olisi laittanut nämä miehet ampumaan meitä. Hermostunutta ilmapiiriä kevensi miehen virnuileva äänensävy,
„Minkä Masi epämukavuudessaan häviää, se sen kylmyydessä voittaa!“ Mies julisti käynnistyneen moottorin ylitse. Muutamat nukkuivat, mutta kaikilla oli väsymyksestä johtuen kylmä. Ja Masin pressut eivät olleet järin lämpöä eristäviä, minkä myös muut huomasivat. Rajasalon ja minun välissäni istuva varusmies otti kopin aiheesta.
„Mua kuumottaa aina matkustaa kovat piipussa. Piippu osottaa koko porukalla minne sattuu ja pyörii ku puolukka rööreissä.“
„Juu ei oo rynkyn paikka miesten jaloissa. Sitä varten Jumala loi ihmiselle olkapään etulihasten ja rintalihaksen väliin kauniin kaaren, johon kiväärin tukki kuuluu. Tässä myös todiste siitä, että älyllinen sunnittelu on totta ja evoluutio ei!“
„Sähän se oot uskovainen mies.“ Varusmies piruili Petterille, joka vinisti ja huusi ylitseni.
„Hurskaampi kuin Paavi. Kolme kaljaa ja mä oon lähempänä Jumalaa kuin kukaan, joka on eläny koko elämänsä luostarissa.” Näin hänen sivusilmällään tekevän ristinmerkin. Minun teki mieli seurata miehen esimerkkiä.

Me ajoimme suhteellisen ripeähköä vauhtia – tosin ripeähkö näissä olosuhteissa tarkoitti noin viittäkymppiä. Ilmeisesti auraava etummainen auto salli etenemise näillä vauhdeilla, kun kuljettiin suurempia julkisia teitä. Meille oltiin kerrottu ja näytetty kartasta kohteen sijainti. Se oli vanhoja asfaltoituja pääteitä hieman koiliseen päin ja muutamat viimeiset kilometrit pienempää tietä. Matkaan kuluisi tunti, ehkä päällekin. Minusta alkoi tuntua jatkuvasti tämän olevan huono idea. Viitasaari edusti sitä harvinaista rauhan ja turvan satamaa, mitä tässä maailmassa ei muualla ollut. Olo sen ulkopuolella tuntui samalta, kuin olisi äidistään eksynyt lapsi. Olin erottavinani saman yleisen tunteen myös muista. Edes Petterin naisjutuilla retostelu ei muuttanut asiaa.
„Juu, mutta kyllä näin on! Nussin naisia vaginaan, ihan niinku Jumala on sen tarkoittanut. Hurskas mies!“
„Jurrissa ja ennen avioliittoa.“ Korjasi varusmies, joka oli esittäytynyt Virkkuseksi.
„Aivan kuten muinaisessa Israelissa. Tarkkana näiden juttujen kanssa, kun luette sitä Raamattua.“
Virkkunen kääntyi Peten ylitse ja huikkasi hänen takanaan olevalle varusmiehelle.
„Eikös sun pitäis Juusela ottaa tosta oppia?“
Hänen takaansa kuului matalaääninen varusmiehen vastaus, joka oli lähinnä murahduksia.
„Mä tapan kaiken mitä nussin ja nussin kaikkea mitä mä tapan.“
Virkkunen vastasi tähän nauramalla
„Hyvä homma ettet koskaan nussi mitään.“
„Kyllähän te pojjaat sen sanonnan tiedätte, ei oo löysiä pilluja vaan on vain pieniä kyrpiä.“
Vilkaisin hieman omalle puolelleni, jossa istui myös autolastin ainoa naisvarusmies. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan ja oli ilmeisesti kuullut tätä kikkelinpieksentää jo tarpeeksi pitkään. Härskihköstä läpästä huolimatta olin myös painanut mieleeni Lintulan ohjeen. Ei tarpeetonta väkivaltaa missään muodossa. Hän epäilemättä ymmärsi, että meillä olisi vastassamme siviilejä, ja että koko maailman sortumisesta huolimatta jonkinnäköisestä moraalikoodistosta oli pidettävä kiinni. Ja minä uskoin, että hänen johdossaan näin myös kävisi.

Yritin jatkaa valveuntani, mutta pienetkin kolahdukset tiessä pitivät minut hereillä. Ja kylmä. Mutta ennen kaikkea tulevan pelko. Aiemmissa tilanteissa, mihin olin joutnut oli aina ollut optio välttää konflikti. Minä en koskaan ollut juotunut ampumaan niin, että tiesin sen tapahtuvan etukäteen. Tilanne saneli pakon ja tilannetta ei voinut ennakoida. Nyt oli aivan varmaa, että tästä tulisi väkivaltainen reissu. Ainoa vaihteluväli liittyi väkivallan määrään. Mutta sitä tulisi joka tapauksessa olemaan. Me tulisimme uhkaamaan aseella toistia ihmisiä ja he mahdollisesti meitä. Se oli eettisesti tiukka paikka, kun tiesi lähteneensä tällaiselle keikalle vapaaehtoisena. Joku voisi sanoa seuranneensa vain käskyjä, mutta minä olin perustellut tämän itselleni ja nyt siitä pitäisi maksaa hintansa.

Jossain välissä pysähdyimme lyhyeksi aikaa ja peruutimme, mutta muuten matka jatkui vain kevyin vauhdin vaihteluin. Lopulta myös Rajasalo hiljeni ja jouduimme kuuntelemaan autoa piiskaavaa kylmä tuulta. Kaivoin jaetut korvatulpat taskuista vaan varmistaakseni niiden olevan siellä. Korvani tinnuttivat jo valmiiksi silloin tällöin aiempien ampumakohtausten johdosta, enkä halunnut niille enempää vaurioita. Minä halusin selvitä tästä ihmiskunnan kriisistä niin ehjänä kuin mahdollista.
Tosin se tulisi olemaan todella paljon onnesta kiinni. Minä voisin vaikuttaa itse riskeihin, mutta lopulta selviäminen oli onnesta kiinni. Meitä oli kuitenkin selvinnyt hengissä vain kourallinen. Siis koko ihmiskuntaa. En edes halunnut kuvitella miten karmea tilanne oli ollut siellä, missä kylmä talvi ja harva asutus ei ollut eristänyt joitain ihmisiä Taudilta.
Autojen vauhti hidastui hiljalleen. Olin aiemmin ollut tuntevinani käännöksen metsätielle, mutta lopulta harkittu pysähdys kertoi minun olleen oikeassa. Joku kävi avaamassa Masin pressua ja ryhmänjohtajamme sihahti nopean käskyn.
„Ulos, kaikki ulos! Tästä eteenpäin hiljaisuus.“ Hän käski nopeasti omalla puolellaan istuneiden sotilaiden varmistaa ympäristön. Me muut hyppäsimme ulos vaivalloisesti Masin seinustalle, yhden varusmiehen kompuroidessa ja kaatuillessa lumihankeen.
Kylmä tuuli iski vasten kasvoja ja takkia. Tarkistin rynnäkkökiväärini olevan varmistettu heti kun lumen valaisema talvimaisema salli silmien nähdä edes jotain. Edellä ajavasta rekasta poistuminen oli paljon vaivalloisempaa ja varusmiehet auttoivat siellä toisiaan. Kaikien autojen valot olivat pois päältä. Erotin moottorikelkkojen jäljet altamme, mutta ne olivat ajaneet tieltä ilmeisesti hieman sivuun turvaamaan meidän ja kohteen väli.

Olimme leveällä hiekkatiellä, joka oli luultavasti vanha pääväylä. Vasemmalle puolelle aukeni pienehkö peltoaukea, oikealla oli metsää. Kolmisen sadan metrin päästä näkyi taskulampun välkehdintää, joka ilmaisi kohteeseen johtavan risteyksen olevan siellä.
Muutama varusmies jäi turvaamaan käskynjakoa, kun ryhmät kokoontuivat vielä kertaalleen Lintulan kävellessä itsevarmasti ryhmänjohtajien eteen. Hän kantoi itse myös rynnäkkökivääriä, mutta selän puolella ilman aikomusta käyttää sitä. Kaikki vastasivat käsimerkein olevansa kuulolla ja ilmeisesti myös toisen tiedustelevan moottorikelkan miehet olivat paikalla.
„Kaikilla kaikki selvää? Ykkönen ja Kakkonen menee asemiin, Kolmonen turvaa. Tiedustelu hoitaa mahdolliset vartijat, jonka jälkeen merkistä Ykkönen ja Kakkonen menee sisään. Sen jälkeen merkistä Ykkönen ja Kakkonen menee sisälle taloihin. Irtaantuminen tarvittaessa suoraa tänne.“
Hän sai myöntävät nyökkäykset. Kaikki olivat nähneet suunnitelman ja painaneet sen mieleen. Meillä ei ollut ollut aikaa harjoitella, mutta nyt mentiin sillä millä pystyi.
„Noniin. Me mennään nyt niitä vastaan, jotka ovat murhanneet, ryöstäneet ja raiskanneet. He ovat vuodattaneet meidän vertamme, eivätkä vain meidän. Kaikki tulee täältä hengissä pois. Selvä?“
„Selvä.“
„Hyvä. Ykkönen ja Kakkonen, ottakaa asemat. Kolmonen meikäläisen mukaan.“

Lunta oli yllättävän paljon, kun sen lisäksi alla oli myös upottava sammal. Meidän ryhmämme joutui kiertämään kohteeseen kauempaa etelän puolelta. Toinen tiedustelija johti ryhmäämme turvalliselta etäisyydeltä ja oli etsinyt sopivan suojaisan reitin. Kävelymatkaa kertyi melkein kilometri, joka oli hyvin piinaava tässä hiljaisuudessa. Silloin tällöin joku horjahti lumihankeen astuttuaan kivenkoloon tai muuhun lumen alla piilottelevaan epätasaisuuteen. Syke kohosi varusteiden kantamisen lisäksi odotuksesta. Maasto olisi voinut tosin olla vaikeampaakin. Keskisuomalainen kivikko loisti poissaolollaan ja pääsimme kömpimään pitkin kangasta, jossa ylväät männyt kasvoivat suorana kohti taivasta. Edessä näkyi tiheämpään kasvanut sekametsä, joka peitti sopivasti meidän etenemisemme kohdetaloille. Näin edellämme tiedustelijan jättämät jalanjäljet, kun hän oli tarkistanut aluetta.
Jonomme levittäytyi hiljalleen avoriviksi. Vilkaisin rinnallani astelevien sotilaiden korjailevan aseitaan, mutten erottanut kenenkään laskevan varmistinta. Myös Rajasalo ja muut siviilit näyttivät odottavan tilannetta kärsivällisesti. Kukaan ei irronnut suunnitelmasta tai hermoillut. Tämä oli hyvä, tosin kriittiset hetket olisivat hyvin pian edessä. Suu kuivui kosteudesta ja jännityksestä, kun saavuimme tiheämpään sekametsään. Korjasin korvatulppieni asentoa.

Keskelle jäävä ryhmänjohtaja viittoi meitä ensiksi etenemään matalana, sitten viimeiset kymmenen metriä ryömien. Sen jälkeen jäimme kohteliaat neljä metriä puustonrajasta, jonka jälkeen näimme kohdetalot.
Vaikka verhot oltiin vedetty eteen tai ikkunat muuten pimennetty, ne erotti hei pimeään tottuneilla silmillä. Toisessa ilmeisesti vessan ikkunasta erotti hennon kynttilänvalon, toisessa vilkkui kirkkaampi valo viivoina peitetyn ikkunan takaa. Kyseessä oli alkuperäinen maalaistalo sekä sen viereen rakennettu tuore omakotitalo. Pihamaan viereltä löytyi lato, jonka suojasta me tulisime etenemään sisään ja takaa paistoi ilmeisesti aittarakennus, jonka piti olla tyhjä. Meidän tehtävämme oli turvata vanhempi talo, Ykkösryhmän tuoreempi. Pihamaa oli melko idyllinen omenapuineen ja karviaispensaineen. Talojen itäpuolelle jäi järvenselkä ja pohjoispuolelle peltolaikku, jotka olisivat molemmat liian avoimia ylitykseen. Niiden ylittäminen oli itsemurha aivan kuten Lintula oli sen laskelmoinutkin. Ykkösen talo oli sopivan lähellä metsää, meidän talomme etenemissuunnan välissä oli lato, joka mahdollisti suojaisan etenemisen. Pihamaalla oli ainakin viisi autoa, joista yhdellä oli matkailuvaunu perässään. Sivummalla oli myös traktori, jolla oltiin ilmeisimmin aurattu koko piha vielä muutamia päiviä sitten.
Keskellä pihamaata käyskenteli yksinäinen vartiomies. Viimeistään se kertoi, että olimme löytäneet oikean paikan. Nyt tästä ei enää itkutta lähdettäisi, mikä tietenkään ei ollut huojennus.

Jos joku puhuu äänenvaimentimen tappavan ampuma-aseesta kaiken äänen, hän valehtelee. Se toki vaimentaa äänen, mutta ei edes kovin hiljaiseksi. Tärkeämpi ominaisuus on muokata äänen luonnetta, että kuivakkaan säksähtävän räjähdyksen sijaan ilmoille kantaa äänekäs ujeltava naksahdus. Ilmeisimmin Lintula oli hankkinut tätä varten tiedustelijoille äänenvaimennetun kiväärin, joko pienoiskiväärin tai vastaavan, sillä ilmoille ei kantautunut rynnäkkökiväärin laukausta, vaan yksi tarkka napahdus, jonka jälkeen yksinäinen vartiomies valahti maahan pienieleisesti. Olin hetken ehtinyt pelätä tiedustelijoiden leikkivän Ramboa, mutta realiteetit olivat näemmä vieneet heistä sotahulluuden pois.
Tämän jälkeen kului piinaava puoliminuuttinen, jota seurasi neljä taskulampun välähdystä meistä vasemmalle jäävästä metsiköstä. Ryhmänjohtaja vastasi niihin omalla taskulampullaan. Jonka jälkeen laskimme hitaasti kymmeneen. Tämä oli H-hetki.

Kun pihamaalla ei näkynyt liikettä, me nousimme ojasta nostaen rynnäkkökiväärit pystyyn. Nyt ilman täyttivät kevyet naksahdukset varmistimien kolahtaessa alas. Me liikuimme avorivistä sujuvasti jonoon ja jokainen otti asutusalueen mukaisesti oman sektorinsa jonosta. Maahan satanut lumi esti tasaisen kävelyn, mutta siihen nähden etenimme kiitettävällä rauhallisuudella talon reunalle. Vaikka kaikki vaikuttivat aiemmin epävarmoilta, nyt varusmiehet pitivät sormen pois liipaisimelta ja keskittyivät tilanteeseen. Minua kuumotti silmittömän paljon. Valuimme jonossa talvisen pihamaan lävitse ladon seinustalle. Katoavan hetken kuka tahansa olisi voinut ampua meidät talossa yhdellä pitkällä sarjalla.
Mutta se hetki katosi ja etenimme ladon seinustaa. Etumaisena kulkeva varusmies oli ilmeisesti Virkkunen. Hän otti kulman haltuun tehokkaasti ja viittoi meitä etenemään. Ryhmänjohtaja ei sanonut mitään vaan seurasi jonon keskeltä tilannetta. Siviilit olivat viimeisenä, ilmeisesti osin tunnistautumisen takia. Talviset vaatteet kahisivat meidän liikkuessa punamultaisen ladon seinustaa kulmalle, joka oli viimeinen merkkipaikkamme.
Ilmassa kuului lyhyt kuiskaus asetuttuamme jonoon. Tiesin kulman toisella puolella olevan asuintalon, johon oli kaksi sisäänkäyntiä. Virkkusen takana oleva sotilas kantoi mukanaan sorkkarautaa, joka oli meidän ensiapumme lukittuun oveen. Kaksi miestä jäisi turvaamaan oven, minä ja Petteri olisimme viimeiset sisäänmenijät.
„Taskulamput valmiiksi.“ Ryhmänjohtajan käsky oli kireä. Niin oli tunnelmakin.

Etumaisena ollut sotilas, Virkkunen, väläytti taskulamppuaan ensimmäiselle ryhmälle. Oletin hänen saavan vastauksen sieltä, sillä mies käännähti nopeasti ympäri.
„Valmis.“
Ryhmänjohtaja puri hampaitaan yhteen.
„Kymmenen.“
Kaikkien lihakset tuntuivat jännittyvän. Tunsin selvästi hengityksen kiihtyvän ja sitten pidättäytyvän. Seisoimmehan lähes tappituntumalla toisistamme.
„Viisi.“
Koko idea oli suoraviivainen ja agressiivinen. Me iskisimme voimalla ja vauhdilla. Vastarintaa ei pitäisi olla. Yleensä kaikki vain meni päin vittuja.
„Kaksi. Yksi. Mene.“
Ja Virkkunen ryhmänjohtajan kanssa katosi nurkan taakse. Sitten muut varusmiehet. Sitten edelläni kulkeva Rajasalo. Sitten minä.

Talo oli yhtä pimeä kuin aiemminkin. Puristin rynnäkkökiväärin pakkasen kylmettämää runkoa ja purin hampaitani yhteen. Koko letka eteni kärsivällisesti takaovelle. Näin silmäkulmastani Ykkösryhmän etenevän toisen talon etuovelle ja sytyttävän taskulamppunsa. Me tarvitsimme valoa erottaaksemme itsemme vihollisista. Ja että tietäisimme milloin ampua.
Mutta kaikki ohjeet katoavat sillä hetkellä, kun toiminta alkaa. Silloin ihmisestä kaivautuu esille eläin, joka toimii mielivaltaisesti. Edes pitkä koulutus ja harjoittelu ei poistaisi kaikki niitä piirteitä, joita miljoonat vuodet evoluutiota ovat meihin iskostaneet. Juuri sen takia yleensä kaikki meni päin vittuja, koska mitään ei voinut kontrolloida. Viimeinen yhteinen sopimus ja suunnittelu tulisi olemaan vain murto-osa niitä tapahtumia, jotka oven avaamista seurasivat.
Mutta minä en ajatellut sitä. Sillä hetkellä ei ajattele mitään, kun tietää olevansa vain sekuntien päästä toisen ihmisen surmaamisesta.

Ilman käskyä kaikki sytyttivät taskulamppunsa, joka jäi rynnäkkökivääriä pitelevään etumaiseen käteen osoittamaan suoraa. Se toimi samalla myös kömpelönä tähtäimenä, mutta ennen kaikkea valaisimena.
Virkkusen takana oleva sotilas hapuili sorkkarautaa, mutta tajusi ensiksi vääntää kahvasta. Virkkunen nyökkäsi. Ryhmänjohtaja toisti aiemman käskynsä.
„Mene. Mene. Mene.“
Ja he tosiaan seurasivat käskyä. Virkkunen repäisi oven auki ja kaksi rynnäkkökivääriä puhkaisivat ensimmäisenä unisen omakotitalon lämpimän ilman.
Me tunkeuduimme sisään käytännössä esteettömästi ja hyökkäävät miehet liukuivat sujuvasti pimeään taloon kuin kokeneessakin penetraatiossa. Yksi kerrallaan me valuimme kodinhoitohuoneen lävitse sisälle. Viiden varusmiehen jälkeen myös minä ja Rajasalo.

Lintulan miehet toimivat hyvin ohjeiden mukaan. Ja Virkkunen oli ilmeisen tehokas. Hän potkaisi kodinhoitohuoneen oven auki ja taskulamppumme valaisivat keittiön, jonka lattialta erottui patjoja, joiden päällä makasi vilttimöykkyjä. Asukkaat sätkähtivät hereille viimeistään Ryhmänjohtajan ja sotilaiden huutaessa käskyjä.
„SOTILASPOLIISI! KÄDET YLÖS!“
Lattialta nousi hädissään oleva nainen, joka oli huomattavan pitkä ja laiha. Hän oli aseeton ja näytti kuin peuralta ajovaloissa. Virkkunen eteni pienen keittiön lävitse ja karjui aseella osoittaen käskyjä.
„MAAHAN! MAAHAN PERKELE!“
Nainen ei vastustellut, vaan asettui alas. Myös kaksi muuta patjan asukkia jäivät alas. Ryhmänjohtaja ja kakkosmies jäivät keittiöön ja valvoivat tilaa huutaen käskyjä. Kaikki tapahtui sekunneissa, meitä edeltävien varusmiesten jatkaessa eteenpäin. Virkkusen käskytys täyttyi talon, hänen pitäessään asukkaita liikkumatta väkivallan uhalla ja kovalla äänellä.
Muu letka ohitti hallintaan otetut viholliset ripeällä liikkeellä keittiön lävitse. Minä ja Rajasalo samassa putkessa.

Etummainen sotilas repi olohuoneen ja keittiön erottavan paksun maton alas, joka oli siinä ilmeisesti eristämässä lämpöä. Hän toisti edellisen huoneen tapahtumat vain sekunneissa edellisestä.
„SOTILASPOLIISI! LIIKKUMATTA!“
Huomasin toistavan samaa käskytästä sotilaiden perästä. Keskellä huonetta seisoi sohvalta noussut keski-ikäinen mies, joka näytti selvästi epäsiistiltä ja heränneeltä. Hän ei tehnyt elettäkään vastustaakseen vaan oli lähinnä jähmettynyt.
„MAAHAN! MAAHAN VITTU!“ Etummainen sotilas osoitti ja karjui vain parin askeleen päästä miestä, osoittaen häntä valolla kasvoihin. Varmistaessani huoneen kulmia näin vilauksen kasvoista. Ne olivat halvaantuneet kauhusta. Silmät tuijottivat tyhjinä eteenpäin, odottaen kuolemaa.
Mutta kuolemaa ei tullut. Sen sijaan hän sai kiväärinperästä palleaansa ja sotilas potkaisi muutaman kerran käpertynyttä miestä kylkeen pitääkseen hänet maassa. Nurkassa toinen varusmies osoitti kahta peittoon kääriytynyttä hahmoa. Se oli toiset kymmenen sekuntia talon sisällä. Kaksi varusmiestä ja yksi aseellinen siviili katosivat huoneen kulmassa olevia portaita myöten yläkertaan. Minä ja Rajasalo jatkoimme olohuoneen lävitse sen takana olevalle ovelle.

„SOTILASPOLIISI!“ Karjuin käskytystä lähes tahtomattani talon eteisessä. Vilkaisin olkapääni ylitse ja näin Rajasalon nopeasti kiertävän huoneen katseellaan lävitse.
„TYHJÄ!“
Hän kääntyi ympäri ja etenimme seuraavaan huoneeseen.

Siellä kohtasimme viimeisen talon asukkaista. Eläkeikäinen nainen, jolla oli hopeiset hiukset, piteli yöpuvussa puukkoa taulu-TV:n edessä. Hän oli noussut mora kädessä sohvalta nukkumasta ja oli yllättävän hyväkuntoinen, vaikka ikää naisella saattoi olla seitsemänkinkymmentä vuotta.
„SOTILASPOLIISI! PUDOTA SE!“ Rajasalo osoitti naista valolla suoraa kasvoihin. Minä kelasin nopeasti muun huoneen ja käänsin sitten valon myös naista kohti ja toistin käskyn.
„PUDOTA SE PUUKKO!“
Nainen näytti siltä, että voisi hetkenä minä hyvänsä parahtaa itkemään. Ja hän pudotti puukon, joka jäi törröttämään talon lattiasta. Petteri meni suurella itsevarmuudella välittömästi repäisemään naisen olkapäästä ympäri ja kaatoi sohvalle käskyttäen samalla.
„Kädet selän taakse! Jaakko suojaa mua!“
Nainen totteli ja samalla Petteri kaivoi nippusiteet, jotka hän oli jo valmiiksi yhdistänyt. Tarkastin samalla huoneen nurkan ja revin viimeisen oven auki. Vaatehuone, joka näytti ainakin ensivilkaisulta tyhjältä. Petteri suoriutui tehtävästään ja oli jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen.
„Monta teitä on täällä?! Montako ihmistä tässä talossa!?“
Nainen oli hetken shokissa, mutta sopersi sitten. Vastaukseksi kahdeksan. Kuulin yläkerrasta huudettavan tyhjä.

Petteri nappasi naisen olkapäästä kiinni ja varmisti aseensa. Seurasin hänen esimerkkiään ja kuljetin naista toisesta käsivarresta, pitäen aseesta kiinni enää vain yhdellä kädellä. Tulimme olohuoneeseen, jossa lattialla makasi kiväärillä isketyn miehen lisäksi kolme lasta raudoitettuna nippusiteillä. Varusmiehet tähtäsivät heitä kiväärillä ja vastasivat nopeasti meille.
„Onko tossa kaikki?“
„Joo, vain tämä.“ Rajasalo kuittasi.
Huomasin kaikkien sykkeen laskevan ja helpottuvan. Me olimme todella tehneet sen. Koko talo hallussa ilman laukaustakaan.

Mutta ilman rikkoi terävä lasin särkyminen. Olin erottavinani kumean laukauksen äänen, mutta lasin särkyminen kuului ensiksi. Se kimposi viuhahtaen olohuoneen nurkassa olevasta pönttöuunista. Kukaan ei tajunnut mitä oli tapahtunut tai osannut reagoida, ennen kuin tapetti repesi ja kuulin oikealta puoleltani mattopiiskan iskua muistuttavan äänen, jota seurasi karjaisu.
Petteri lyhistyi maahan huutaen kivusta. Tajusin vasta nyt tilanteen.
„MAAHAN! MEITÄ AMMUTAAN!“
Tipahdimme kaikki kenttään. Minä repäisin mukanani eläkeikäisen naisen ja kuulin vielä kahden luodin läpäisevän huoneen.
Kaikki jäivät makaamaan lattialle ja ilma tiheni. Petterin vaikerruksen lisäksi kaikki muut olivat hiljaa ikuiselta tuntuvan hetken.
„Mistä ne ampuu?! Kuka ampuu?!“ Toinen varusmiehistä huusi. Minä nousin varovasti ylös ja tähtäsin huoneen ikkunasta ulos. Siinä oli reikä, muttei mitään muuta. Siitä näki suoraa pihamaan lävitse toiseen asuintaloon.
„Ne tuli toisesta talosta!“
Mutta en kuullut enempää talon rakenteiden vaimentamia laukausten ääniä. En myöskään nähnyt yhtään suuliekkiä. Meidän olisi pakko keskittyä saamaan tilanne omalla talollamme valmiiksi, ennen kuin voisimme tarkistsaa toisen.

Huoneeseen tuli yksi varusmies lisää joka kysyi mitä oli tapahtunut.
„Rajasalo sai osuman, muuten kaikki ok!“
„Mitä vittua? Mistä?“
„Varmaan toiselta talolta.“
Tunnistin miehen yhtäkkiä ryhmänjohtajaksi, hän käski toista varusmiestä pitämään taloa silmällä ja hoiti käskytyksen nopeasti.
„Siirrä sä Rajasalo tonne ulos. Me hoidetaan nää vangit.“
Petteri vaikersi vieressäni, näin taskulampulla miehen pitelevän reisiään ja veren tahrineen housujen lisäksi myös lattiaa alta. Mutta sitä ei tullut niin paljoa, että kyseessä olisi ollut valtimo-osuma.
„Kumpaan jalkaan sua osui?“
„Emmä … emmä tiedä.“
Hän saattoi olla shokissa, mutta pyöräytyin rynnäkkökiväärin selkääni ja nostin Petterin hieman vaivalloisesti käsivarsilleni. Hän oli minua kevyempi muutamia kiloja ja laihtunut kriisin aikana, kuten me kaikki. Mies puri hammasta ollakseen huutamatta, mutta luultavasti myös shokki vei osan hänen kivustaan pois. Hän piteli siitä huolimatta toisessa kädessään rynnäkkökivääriään ja rutisti toisella jalkojaan.

Menimme takaovelle, jossa kaksi muuta siviiliä vartioivat sisäänkäyntiä. He hämmästyivät verisiä käsiäni ja haavoittunutta Rajasaloa. Laskin hänet terassille, joka oltiin lakaistu lumesta ja huusin toisen ovivartijoista antamaan minulle valoa. Avasin hänen housujensa vyön ja revin niitä jalassa, joka sai Petterin palaamaan hetkeksi takaisin omaksi itsekseen kivun maailmasta.
„Olisit ostanut ees kukkia ensiksi.“
„Turpa kiinni. Näytä sitä valoa!“
Paljaat jalat paljastuivat veristen pitkien kalsareiden alta. Luoti oli mennyt suoraa miehestä läpi, molemmista jaloista. Se selitti miksei Petteri osannut nimetä haavoittunutta jalkaa. Mutta ainakin päällimmäisin puolin se näytti läpäisseen pääasiassa vain lihasta. Toki lihakset olivat suuria ja kivuliaita, mutta Petteri irvistäen jätti huomiotta kivun ja alkoi horista itsekseen välittömästi.
”Mä oon nähnyt taistelualukset Orionin olkapäillä ja ja … c-säteiden repivän aluksia kappaleiksi ja ja … mites se nyt vittu menikään.” Hän ähisi ja puri huulta, mutta minä tunnistin hänen monologinsa. En antanut leffasitaatin päättyä alkuperäisen versionsa kohtaloon.
”Turpa kiinni Rajasalo, sä et ole mikään kyborgi etkä oo kuolemassa mihinkään!” Minulla ei ollut miehen huumorintajua. Veri oli tahrinut käteni ja nousin nopeasti kodinhoitohuoneen puolelle. Sieltä löytyi kuin löytyikin t-paitoja, joita nappasin kaksi mukaani ja palasin sitomaan niillä haavoittuneet jalat.

Veri tahri paitojen lisäksi käteni. Rajasalo kevensi tunnelmaa horisten mauttomia elokuvasitaatteja ja toistellen „it’s just a flesh wound“. Ironisesti se taisi tosiaan olla vain revennyttä lihaskudosta. Mutta hän ei todellakaan kävelisi tätä vammaa pois.
Samalla talon sisältä varusmiehet heittivät riviin niputtamansa talon asukkaat. Kuulin ryhmänjohtajan lähettävän lähetin toiselle talolle. Muistin väläyksenä Jukka Rajasalon sanat, miten hän lähetti veljensä pitämään juuri minusta huolta. Miten tämä menikään näin päin helvettiä. Huusin ääneen turhautumistani.
„Älä perkele kuole! Mussa ei oo miestä kertoa sitä sun veljelle.“
Rajasalo naureskeli ja puri hammastaan, kun kiristin sidettä.
„Se runkku … se on adoptoitu.“
En uskonut hänen puhuvan totta.

Seuraavat kymmenen minuuttia kuluivat odottamisessa mikä jäi minulle mysteeriksi jälkeenpäin. Pihalle tuodut tuoreet vangit olivat hiljaa ja toisesta talosta kiikutettiin ulos vankeja enemmän. Kun reserviin jäänyt kolmas ryhmä tuli paikalle hoitamaan juuri vangit, lääkintämiehet keskittyivät suoraa Rajasaloon. Paljastui nopeasti, että hän oli ilmeisesti ainoa meidän uhrimme. Yksi väärään paikkaan löytänyt luoti oli viedä miehen hengen kaikkien muiden selvitessä naarmuitta. Mies vietiin autolle tarkempaa tutkimusta varten, joka jätti minut yksin talolle.
Lopulta paikalle tuli myös Pilvi. Hän käveli luokseni tavanomaisen välinpitämättömän näköisenä. Istuin terassilla tuijotellen kahdeksaa vankiamme. Tilanne oli rauennut nopeasti ja toisesta talosta vankeja paljastui mitä ilmeisimmin enemmän. Ainakin tusina.
Nainen tuli luokseni vilkaisten verisiä käsiäni. Hän ei kysynyt mitään, joka salli minulle tilaisuuden esittää kysymykset.
„Mitä vittua siellä tapahtui.“
„Ykkösryhmä ampui yhtä jätkää ykköstalolla. Näemmä ne luodit tuli teille.“
Tajusin nopeasti, että vaikka se kuulostikin absurdilta, luodit olivat lävistäneet useamman kerroksen väliseiniä ja ulkoseiniä ja iskeytyneet sitä kautta vielä Rajasalon jaloista lävitse. Yhden raskaan rynnäkkökiväärin luodin tuhovoima oli niin suuri, että se liike-energia pysähtyisi vasta pönttöuuniin.
„Se toinen jätkä kuoli.“
„Miks ne ampu sen?“
„En tiedä. Paha sanoa.“

Keskustelumme jäi lyhyeen. Kolmatta ryhmää kutsuttiin kokoon ja Pilvi totteli kuuliaisesti. Hän nyökkäsi minulle, mikä kertoi enemmän kuin pelkkä puhe. Näin nämä asiat vain tapahtuivat. Ei pitäisi soimata itseään, vaan pelkästään toimia sen mukaan, miten asiat tapahtuivat. Koin kovaa syyllisyydentuntoa. Jos tänne lähtö ei olisi ollut minusta kiinni, myöskään Petterin ei olisi pitänyt tulla tänne. Mutta vain koska Jukka halusi turvata minun tilanteeni, Petteri oli tullut tänne ja saanut luodista. Olkootkin että se tuli omien piipusta, hän oli haavoittunut pahasti. Toivon mukaan ei kuolettavasti, mutta tätä nykyä tulehtuminen saattoi tappaa yhtä varmasti kuin suora osuma. Jäin itsekseni hetkeksi terassille vahtimaan lähimaastoa. Me olimme näemmä selvinneet konfliktista, eikä edes yhtään tartunnan saanutta rientänyt lähimaastoon. Tämä porukka oli löytänyt todella hyvän paikan. Se oli kaukana asutuksesta ja suojaisa. Keskellä metsää ja syrjässä kaikkien asutusalueiden läheltä.
He olivat olleet lähellä selviytymistä.

Paikalle saapuivat Virkkunen ja toisen ryhmän sotilas, jolla oli hieman huvitunut ilme. Tulkitsin sen lähinnä väkivallan purkautumiseksi.
Virkkunen puhui minulle ensin. Hän oli kuitenkin alikersanti ja toinen mies vain rivimies. Ilmeisesti reserviläinen kovasta parrankasvusta päätellen.
„Joo, otetaan nää meidän vangit tonne. Me näemmä saatiin kaikki. Ensimmäinen lasti Ykköstalolta lähtee ihan just.“
Nyökkäsin. Koko operaatio oli tapahtunut moitteettomasti. Yliluutnantin suunnitelma oli ollut idiootinvarma. Hän oli tehnyt sen hyvin ilman harjoittelua, pelkällä puheella. Virkkusen mukana ollut mies puhui.
„Ne on todella peloissaan sit.“
„Miks?“ Kysymykseni oli lähes retorinen. Yritin päästä takaisin todellisuuteen, vaikka haavoittuminen kalvasi minua todella paljon.
„No siis, tää porukka rukoilee anteeksiantamusta niin paljon, etten oo enää varma onko mun nimi Armo vai Matti.“
„Mitä helvettiä?“
„Ne ei oikeesti ymmärrä, että miksi me ollaan täällä.“
Tajusin tilanteen nopeasti. Niillä miehillä, jotka olivat tulleet surmaamaan meitä, ja jotka olivat väkivaltaisia ja valmiita tappamaan, oli hyvin vähän tekemistä tämän selviytyjäjoukon kanssa. Se iski minulle sinä hetkenä ajatuksiin kristallinkirkkaana.

Nämä ihmiset olivat syytömiä.

Se oli outo kysymys, että kuka sitten olisi syyllinen. Ne miehet, jotka väkivallan ajamana oltiin pakotettu etsimään omilleen ravintoa. He saattoivat vain haluta omiensa selviytyvän. Väkivalta teki ihmisistä hirviöitä. Pelkkä väkivallan mahdollisuus. Kun kaikki meni hyvin, he eivät olleet ryöstäjiä ja raiskaajia. Mutta heidän oli pakko tehdä niin. Väkivalta teki heistä sen, miten he toimivat. Aiemmin me olimme maksaneet samoja veroja ja äänestäneet samoja päättäjiä. Nyt me olimme kilpailijoita olemassaolostamme. Se teki meistä arvottomia toistemme silmissä. Petterin läpi iskeytynyt luoti oli vahinko. Meidän kaikkien lävitse iskeytynyt luoti oli todellisuus. Kun kenenkään hengellä ei ollut enää arvoa, me olimme kaikki jauhelihaa. Me olimme valmista syötäväksi. Solidaarisuus ja luottamus olivat enää pelkkiä sanoja, kun taistelimme elämästä ja kuolemasta. Kka tahansa oli valmis tekemään mitä tahansa. Ja mielellään sopivasti enemmän, kun oli mahdollista.
Inhimillinen kärsimys tapahtui heti, kun sille antoi mahdollisuuden.

Virkkusen apumies huikkasi meitä kaikkia johtamaan vangit ykköstalon pihalle. Kakkosryhmän varusmiehet käskyttivät vangit nousemaan väkivallatta ja laittoivat heidät kävelemään vartiossamme kohti ensimmäistä taloa. Molemmat kuorma-autot olivat tulleet pihalle ja ensimmäinen oli jo lastattu täyteen vankeja. Näin Pilvin silhuetin nousevan ensimmäisen auton ohjaamoon vankienvartiaksi, kun se oltin saatu täyteen.
Kävellessämme lopulta kaikkien vankien kokoamispaikaksi muodostuneelle auratulle alueelle, ensimmäinen auto lopulta lähti. Se oli tuttu auralla varustettu kuormuri. Minuun iski sillä hetkellä todella suuri yksinäisyyden tunne. Rajasalo oltiin jo saatu jotenkin pois haavoituneena. Pilvi lähti vartioimaan ensimmäistä autolastia, vaikkei siinä paljoa vartioitavaa olisikaan. Se oli täynnä hädin tuskin heränneitä ihmisiä alusvaatteissaan, jotka oltiin revitty sängystä ja heitetty kylmälle lavalle, joka matkasi tunnin verran kohti turvallisinta paikkaa ehkä maailmassa. Tämä saattoi olla heille pelastus, vaikka tapa millä Pyhän Pietarin vastine oli heidät Taivaspaikan vastineeseen saanut, oli sangen kyseenalainen. Olin nähnyt viholliseksi nimitetyn porukan vain lapsina, vanhuksina ja avuttomina ihmisinä. Heitä ei toivottavasti kohtaisi enää läheistensä syntien aiheuttama väkivalta, vaan pelastus.
Minä en ole kristillinen mies, mutta tiesin, ettei edes tässä silmittömän vihan uudessa yhteiskunnassa viattomia rangaistaisi. Heidän tiensä saattaisi olla pitkä, mutta he tulisivat olemaan yhtä turvassa, kuin Viitasaari olisi.

Upseerikokelas, eli ilmeinen varusmies, ohjasi meidät vartioimaan muita vankeja. Heitä oli hieman päälle kaksikymmentä. Kakkostalolla samaa ilmiötä ei oltu nähty, mutta täällä jännitys purkaantui. Ilma oli täynnä puhetta. Kukaan ei oikeen tiennyt mitä tapahtui. Kuulin paljon sanoja, joihin kukaan ei osannut suhtautua Yliluutnantti Lintula oli jossain muualla ja sotilasjoukot vain halusivat pitää tilanteen hallussa. Mutta he eivät osanneet perustella toimintaansa. Muutama vangeistä huusi armoa ja kyseli syytä. Kukaan ei joko osannut tai sitten halunnu antaa vastausta.
Päädyin Virkkusen kanssa viiden hengen niputettua vankiryhmää vartioimaan. Pääasiallinen tehtävämme oli osoittaa heitä taskulampuilla ja valoilla. Nämä ihmiset olivat hädissään. Enkä ihmetellyt heidän reaktiotaan. Joku heistä oltiin ammuttu hetki sitten. Nyt kaikki olivat epätietoisuudessa. Sotilaat yrittivät lähinnä näyttää joustamattomilta. Paniikista palautuville vangeille se ehkä upposi.
Kaikki oli mennyt melkein suunnitelmien mukaan. Ja melkein oli helvetin hyvä, siihen nähden miten yleensä hommat olivat menneet. Ainakaan itse iskussa ei ollut uhreja.

Minun piti vakavissani miettiä, olinko yhä hyvän puolella pahaa vastaan. Todellisuus näytti siltä, että olin ajautunut tähän tilanteeseen väistämättömien valintojen seurauksena. Mutta se oli minun todellisuuteni. Muista näkökulmista saattoi vaikuttaa hyvinkin siltä, että olin ryssinyt säännöllisesti asioita ja sillä tavoin aiheuttanut oman ajojahtini.
Psyykkeen kannalta oli kuitenkin tärkeää, että tiesin oman syyttömyyteni. Se antaisi minulle syytä sinnitellä hengissä.
Vangitussa ryhmässä oli anelevaan sävyyn puhuva viisikymppiseltä näyttävä nainen. Hän pälyili kaikkiale epätoivoisesti ja yritti keskustella.
”Mä en liity mitenkään näihin tyyppeihin. Mä oon viaton!”
”Terve Viaton. Mä oon Virkkusen Jussi.”
Molemmat jäivät tuijottamaan toisiaan hetkeksi hiljaa. Tajusin vasta kolmessa sekunnissa Jussin vitsailleen. Se oli ehkä ainoa tapa millä hän saattoi keskustella.
„Eikun oikeasti oon viaton!“
„Juujuu, Viaton, Jussi, ymmärrän.“ Hän teki tilanteesta esittäytymisleikin, joka ei ollenkaan sopinut tämän hetken vakavuuteen.
Virkkusen tapa toimia lähinnä kertoi koko porukan kyvyttömyydestä toimia.

Olin ensiksi hetken sivummalla, kunnes yliluutnantti alkoi irrottaa sotilaita talojen tarkastamiseen. Hänellä ei ilmeisesti ollut aikomustakaan päästää nippusiteillä kahlittuja siviileitä takaisin talon lämpöön, vaikka muutamat joutuivat istumaan ulkona alushoususillaan ja pakkasta oli melko terävät viisitoista astetta. Pelokkaat vankimme olivat melko sekava, hieman päälle kahdenkymmenen hengen joukko, joista osa oltiin jo viety ensimmäisessä lastissa pois. Pääasiassa lapsia, vanhuksia ja naisia. Laihtuneita ja melko likaisilta näyttäviä ihmisiä, jotka eivät keskeisesti eronneet Viitasaaren väestä. Ainoa tapa, jolla nämä yhdistettiin meitä vastaan hyökänneeseen porukkaan, oli muutama venäjänkielinen henkilö. Tai ilmeisesti he puhuivat ukrainaa äidinkielenään. Tosin sillä ei ollut keskeistä eroa. He eivät voisi muutenkaan kommunikoida kenellekään.
Virkkunen sai käskyn ilmeisesti ryhmänjohtajaltaan ja tuli huikkaamaan minulle nopeasti.
„Mahlamäki, eiks se ollut?“
Vastasin valenimeeni hieman vaitonaisesti. Tämä johtui tosin ainoastaan Petterin haavoittumisesta.
„Viitikkö kattoa noiden vankien perään. Kessu laittaa meikäläisen tutkimaan taloa.“
Vastasin myöntävällä yskäisyllä.

Seurasin käskyä lähinnä vaistonvaraisesti, koska suoraa motivaatiota minulla ei ollut. Vankien vahtiminen näytti pääasiassa vain sen, miten väärässä me olimme olleet. Pihalle oltiin kannettu ykköstalosta yksi ruumis, jota oltiin ammuttu useita kertoja. Veikkasin että hengiltä pistetty mies oli pääasiallinen syyllinen myös Rajasaloon osuneisiin harhaluoteihin.
Todellinen syypää oli toki hyökkäävässä käyttäytymisessämme. Ainoa tappio oli omista luodeista. Rynnäkkökiväärin raskas kuula läpäisi kyllä puutalojen seiniä varmaan puolen tusinaa ja oli vaarallinen kilometrikaupalla. Ihmiset olivat luoneet niin pitkään aseita, että vuosituhansien kehityksessä ne kyllä tappoivat jonkun, vaikka vahingossa. Tosin todelliset uhrit nähtäisiin vasta huomenna.

Valaisin taskulampulla paikalle jääneitä vankeja, joita oli noin tusinan verran. Heidät oltiin heitetty pakkaseen yöpuvuissaan – jotka tosin saattoivat olla kohtuullisen raskaatkin. Yksi sotilaista toi tuoreiden vankien kenkiä ulos, mutta kädet sidottuina he eivät saaneet niitä jalkaansa vielä. Vain muutama uskalsi edes puhua sotilaille. Kaikki vaikuttivat puhuvan selvää suomea, mitä nyt murrekirjo oli hieman omituinen. Nämä ihmiset olivat tosiaan suomalaisia, aseettomia siviilejä. Taloista löydetty muutama hassu ampuma-ase yhdistettynä lyömä-välineisiin vaikuttivat lähinnä itsesuojeluvälineiltä.
Tiedustelu oli siis mennyt pilalle. Se raivokas venäläis-ukrainalais-suomalainen ryöstelijäposse, joka oli käynyt käsiksi pieneen ryhmäämme Kymöllä, oli ilmeisesti vain pahin murto-osa tästä porukasta. Samanlaisia sekopäitä löytyisi varmasti meidänkin porukastamme. Saatoin uskoa, että nämä ihmiset eivät tienneet lainkaan tuon irtosakin toimista, vaikka he saattoivatkin syödä heidän tuomiaan eväitä. Mutta näissä olosuhteissa ei passannut nirsoilla.

Vaikka aamu alkoi jo sarastaa jossain ympäröivien metsien latvoissa, alueen täyttivät taskulamppujen valokeilat. Silmäni olivat tottuneet pimeään, kun jäin seisomaan itsekseni rynnäkkökivääri levossa vankien ryhmän eteen. Heidän pelkonsa ja vilunsa aisti tähän saakka. Ensimmäinen teki päällekarkauksesta mahdottoman, jälkimmäinen esti karkaamisen. Kengätön ja huonosti pukeutunut karkulainen ei kädet sidottuna pääsisi käytännössä minnekään. Täältä oli vain yksi tie pois, eikä umpihankinen metsä paljoa houkuttelisi. Varsinkin jos siellä tallustelisi vielä muutama tartunnan saanut.

Tosin välittömin uhka oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin odottanut. Minä tiesin että tänne lähteminen oli ollut riski, mutta olin unohtanut sen moniulotteisen luonteen sillä hetkellä, kun olin laskenut rynnäkkökiväärin varmistimen. En ollut ampunut laukaustakaan, eivätkä aseet minua tulisi vahingoittamaan. Vaikka maailma oli mennyt uusiksi, me kaikki olimme jättäneet jotain taaksemme. Ja silloin tällöin se hyppäsi eteen. Nyt se oli kirjaimellisesti edessäni.
Yksi sotilaista valaisi vankeja ja heidän jalkojaan. Kävimme yhdentekevän keskustelun siitä, että voisimme ehkä vapauttaa pari laittamaan kengät koko porukalle jalkaan, kunhan molempien talojen aseet oltaisiin varmasti löydetty. Keskustelun aikana sotilas kuitenkin valaisi myös minua. Pimeänäköni lisäksi valo hävitti myös sen ainoan suojan, jota olin tällä reissulla tarvinnut.
Edessä istuva nainen puhui heiveröisesti ja hyvin epäilevästi, kun sotilas oli jo kävelemässä pois. Hän ei ollut varma sanoistaan – ei sen takia, etteivät ne pitäisi paikkaansa, vaan koska tilanne nyt sattui olemaan hieman uhkaava luonteeltaan.
”Jaakko? Sä oot Huhdan Jaakko, etkö ookkin?”

Minä en tunnistanut ääntä välittömästi, mutta tajusin nopeasti mitä tässä oli tapahtumassa. Tuo nainen tunsi minut ja käytti minusta nimeä, jonka olin piilottanut parhaani mukaan. Hyökkäyksen ja Rajasalon haavoittumisen jälkeinen viha katosi tyystin mielestä. Olin puolustuskannalla ja ärähdin nopeasti takaisin.
”Turpa kiinni!”
Nainen epäröi hädin tuskin sydämenlyönnin verran.
”Kyllä sä oot! Jaakko Huhta! Muistatsä mut? Elli, oltiin Lyseossa paljon samoilla tunneilla!”
Kyllähän minä hänet tunnistin. Elli Niinioja, tai Niinoja tai jopa Liinoja? Hyvin ystävällinen ja hauskannäköinen luokkakaveri. Tietenkään me emme olleet nähneet luokkakokousta lukuunottamatta useaan vuoteen, mutta sosiaalisen median kautta muistin hänen menneen naimisiinkin ehkä vuosi takaperin.
Mutta nyt minun pitäisi ampua hänet tai selvitä jollain bluffilla tilanteesta.
”Hiljaa! Sä sekoitat mut johonkin. Nyt turpa kiinni -”
”Kuuntele mua Jaakko!” Nainen ei tajunnut mitä oli tekemässä. Hänen äänensä oli epätoivoinen, mutta hän oli selvästi rohkea. ”Mä tiedän että sä oot Huhdan Jaakko! Kyllä mä sut tunnen! Kuuntele, me ollaan viattomia, mistä tahansa te meitä epäilettekin, sä oot Jaakko hyvä tyyppi ja älä anna meille käydä -”

Hänen lauseensa jäi kesken.

Minun olisi pitänyt luultavasti lyödä naista tai muuten vaientaa hänet välittömästi. Mutta Murphyn lakien mukaan hän vain toisteli koko nimeäni. Ja nimeni oli näille sotilastovereille kuin olisi Saatanaa manattu. Luoltani lähtenyt varusmies osoitti valokeilan minuun, suoraa kasvoihini. Näin sivusilmällä myös toisen sotilaan kääntyneen puoleeni.
”Hei! Sanoitsä että tää jätkä on Jaakko Huhta?!”
”Mä oon Mahlamäen Jaakko! Se sekoittaa mut!” Karjuin päälle minkä ehdin, mutta se ei auttanut asiaa. Sotilas puhutteli suoraa Elliä, joka oli hädin tuskin kolme metriä minusta.
”Vastaa mulle! Onko tää jätkä Jaakko Huhta?!”
Elli epäröi. Hän tajusi että oli selvästi sotkenut jotain, mutta rynnäkkökivääri kädessä karjuva sotilas oli selvästi melkoinen motivaattori.
”Vastaa nyt! Älä valehtele!”
”On se.”
”Mitä?!”
”Se on Jaakko Huhta!”

Puristin vaistonvaraisesti rynnäkkökivääriäni. Pimeässä ja hiljaisessa talviyössä moni kuuli keskustelumme. Minua luultavasti jo tähdättiin muullakin kuin taskulampulla. Taloon oli matkaa parikymmentä metriä, sen lisäksi kaikkialla oli vain lumihankea. Muutama auto taaempana, mutta minä en ehtisi sinne mitenkään.
”Ootsä Jaakko Huhta?!” Varusmies, jonka kanssa vasta hetki sitten olimme olleet asetovereita, osoitti minua valolla nyt silmiin. Ellillä oli hyvä kasvomuisti. Ja huono tilannetaju. Ja minä saisin olla tyytyväinen, jos selviäisin tästä hengissä.
”En! Jumalauta Mahlamäki! Enkö mä jo sanonu!”
”Tiputa se ase! Me katotaan tää läpi, mutta laske se ase!”
Tunnistin huutajan olevan aliupseeri, joka seisoi vankien toisella puolella. Minua osoitti nyt ainakin kaksi taskulamppua. Olin melko varma, että myös muutama kiväärinpiippu. Kaikki vaikuttivat hermostuneilta. Pakkanen oli unohtunut.
Olin todella hermostunut ja karjuin nimeni olevan Jaakko Mahlamäki. Minua asteltiin lähemmäs molemmilta puolilta.
”Pudota se ase! Pudota se!”

Kroppani totteli käskyjä. Tiputin aseen ja jatkoin huutamista, että nainen yritti jotain. Käytin kaikki kortit, mutta en huudoltani kuullut miten joku tuli takaani.
Minua iskettiin yläselän ja niskan väliin luultavasti rynnäkkökiväärin perällä.
Tipuin kontalleni lumihankeen. Päässä humisi iskun voimasta ja en ollut aivan varma oliko näössäni jotain vikaa, mutta kaikki tunti pimenevän. Yritin vaistonvaraisesti nousta seisomaan, mutta toinen isku hartiaan kaatoi minut hankeen.
Menettäessäni tajuntaani olin tuntevinani muutaman potkun kyljessäni. En hahmottanut mitään, mtuta taskulamppujen valokeilat ja sumenevat huudot kertoivat, että ympärilleni kertyi ihmisiä. Pääni oli sekaisin, enkä tuntenut kipua tai kylmää.

Viimeiset hetket tajunnassani olivat täynnä kuolemanpelkoa. 

Viideskymmenestoinen päivä

Posted: 26/08/2014 in Päivät

13.12.

Yön aikana ohitsemme oli pörissyt moottorikelkka. Se tuli Viitasaaren suunnasta ja kantoi kahta varusmiestä, joten oletimme sen olleen omiamme. Kaikkien olo oli silti rauhaton. Eipä tosin ihmekään, olin itse kuitenkin se taho, joka oli elänyt eniten jatkuvan pelon, väkivallan uhan ja kuoleman keskellä. Näillä ihmisillä oli jonkinasteinen varmuus siitä, että turvallisiakin paikkoja olisi olemassa. Heille eiliset väkivallanteot olivat tulleet järkytyksenä. Minun lisäkseni vain Joni ja Pilvi vaikuttivat nukkuneen yöllä sentään jokseenkin hyvin. Pilvistä en enää epäilisi tätä. Hänen todellinen mentaliteettinsa paljastui jo eilen, enkä epäillyt naisen kykyä elää tällaisessa maailmassa ainakin yhtä sujuvasti kuin sitä edeltäneessä.
Purimme aamulla hieman eilisen tapahtumia pääasiassa minun johdollani. Me kaivaisimme haudan kuolleelle Markukselle. Sitä varten tarvitsisi nuotion sulattamaan maata edes alustavasti. Routa oli kovettanut maata jo yli kuukauden päivät, eikä käsipelillä siihen saataisi muuten kuoppaa. Me pudistaisimme myös toista asuntoa ja selvittäisimme miten tällaiset tilanteet voii ehkäistä jatkossa. Minä en itsekään oikein uskonut sanoihini, mutta saisin niillä toivon mukaan jotain rauhallisuutta aikaan.

Eilisen hyökkääjät eivät olleet kaikki edes aseistettuja. He olivat ottaneet Markuksen ja Pirkon panttivangeiksi heidän tullessaan pilkille. Miehet olivat ilmeisesti seuranneet talomme toimia ainakin edeltävänä päivänä, sillä he osasivat näin pakottaa Pilvin luopumaan aseestaan. Meidän onneksemme he olivat aliarvioineet naisen noin muuten. Markus oli silloin pelännyt pahinta ja yrittänyt riistää asetta yhdeltä hyökkääjistä. Lopputuloksen me tiesimmekin. Hänet oltiin ammuttu samoin tein ja surmattu miehen jäädessä kitumaan. Ironista tilanteesta teki se, etten ollut itse koskaan nähnyt Markusta elossa.
Pirkko puhui itseään lähemmäs kaksikymmentä vuotta nuoremmasta rakastajastaan romanttisen vollottaen, kehui häntä hyväksi mieheksi ja nyyhkytti vuolaasti. Ilmeisesti hän oli tehnyt tätä myös yöllä niin pitkään kunnes oli nukahtanut. Tässä mielessä ensimmäinen vartiovuoroni oli ollut taktisesti kypsä valinta.
Kerttu oli empaattinen ja avulias koko aamun. Hän ei näyttänyt nukkuneen järin hyvin, mutta se oli muutenkin harvinaista herkkua. Edellisyön tapahtumat eivät näkyneet aamulla, vaikka kuvittelin Sinin vilkuilevan meitä toisinaan. Tyttö oli kuitenkin liian peloissaan eilisestä kiinnittääkseen liikaa huomiota ympäröivään maailmaan. Silti hän selvisi. Tyttö oli kuin torakka. Tosin traumatisoituva torakka, mutta selvisipähän hengissä kuitenkin.
Toinen torakka, joka minua huoletti, oli Peissi. Hänen piilottelustaan ei ollut vieläkään parempaa tietoa, mutta nyt meillä oli muitakin huolenaiheita.

Yliluutnantti Lintula oli lähettänyt auton noutamaan vahtiin jäänyttä varusmiestään, mutta siinä oli tilaa myös muilla. Tlanne selvisi nopeasti, sillä hän oli laittanut autoa ajavan varusmiehen lisäksi juoksupojakseen Rajasalon Jukan. Yllätyin kun hän ilmestyi ovellemme lähes heti auringonnousun jälkeen. Mies näytti yhtä väsyneeltä kuin aiemminkin, mutta näin hänen ilahtuvan silminnähden minun näkemisestäni. Olin likaisessa t-paidassa ja pussihousuissa, jotka luultavasti kuuluivat naistenosastolle, kun Rajasalo oli ehtinyt ajaa partansa ja hänellä oli päällään nätisti tyköistuva villakangastakki. Hän kätteli lyhyen asiallisesti.
„Mä kuulin mitä tapahtui. Tulin tänne Lintulan asialla.“
„Joo, porukalla on ollut vähän rankka eilinen.“
Hyväksyvät katseemme kohtasivat. Viittasin häntä astumaan sivummalle, muiden tervehtiessä miestä lähinnä lyhyesti. Otimme yläkerrasta makuuhuoneen, jonka ovet pidettiin suljettuna lämmityksen karkaamisen estämiseksi. Siellä oli viileää, muttei yhtä viileää kuin ulkona.

„Mikä vointi.“ Palasin nopeasti Jukan omaan vointiin.
„Ihan hyvä. Jos hyvä tarkoittaa paskaa.“
„Flunssaa?“
„Poskiontelot tukossa, mulle käy näin aina.“
„Joo. Ei varmaan voi punkteeratakaan.“
„Jep, eikä meillä oo hammaslääkäriä kummallisempaa tohtoria Viitasaarella. Saapa nähä mitä käy.“
Hän kaivoi taskustaan pienen muistion, jonka olin nähnyt miehelä aiemminkin.
„Lintula on saanut selville missä loput hyökkääjistä on.“
„Sepäs oli nopea.“
„That’s what she said. Mutta kahdella vangilla ei näemmä ollut kovin kummallista lojaalisuutta omaa porukkaansa kohtaan. Yliluutnantti laittoi pari tiedustelijaa tarkastamaan, pitääkö sen saamat tiedot paikkansa. Ne lähti jo myöhään eilen, tulevat takaisin varmaan tänään jo hyvin käy.“
„Mitä se meinaa?“ Katsahdin pimeähkössä huoneessa ikkunasta ulos silmäilevää Jukkaa hieman pahaenteisesti. Minulla oli kutina seuraavista tapahtumista, mikäli olin yhtään saanut selvää upseerismiehen toimintaehdotuksista.
„Se on koonnut omista miehistään jo nyt iskuryhmän. Mutta se ei oo tarpeeksi. Siellä on kuulemma päälle parisenkymmentä henkeä, eikä me saada varmaa tietoa onko ne aseissa vai harmittomia. Eikä Lintulalla ole omia miehiä tarpeeksi.“
„Ei edes muista varusmiehistä yhteensä? Mä näin lipunnostossa että niitä on kyllä paljon.“
„Jep, mutta Lintula ei luota Puttoseen tai muihin meidän porukan tyyppeihin. Sä tiedät kyllä miksi. Se haluaa jättää ne vartioon ja ottaa mielummin siviileitä, jotka on asetaitoisia ja reserviläisiä.“
„Eihän se mitenkään ehdi kouluttaa siviilejä? Siis mä oletan että tää tapahtuu nopeasti.“
„Jep. Lähtö onvarmaan huomenna aamuyöstä, jos se tiedustelutieto tosiaan pitää paikkaansa ja tiedustelijat vahvistaa sen tänään. Se paikka ei oo ilmeisesti kamalan kaukanakaan. Mutta se haluaa harvoja ja valittuja tyyppejä, jotka se tietää toimintakykyiseksi ja mihin se luottaa. Sellaisia, joilla on sopivasti kostomentaliteettiä.“
„Eli se pyytää vapaaehtoisia.“
„Jep, mutta vaan tietyistä tyypeistä. Se haluaa sut ja …“ Jukka lunttasi nopeasti papereitaan. „Pilvin?“ Nyökkäsin hänelle hyväksyvästi. Yliluutnantti oli myös tunnistanut naisen lahjat.
„Jep, se haluaa teidät kaksi täältä mukaan. Voitte tietty kieltäytyäkin.“
Vaikka olin aavistellutkin viimeisiä pyyntöjä, olin silti melko yllättynyt ehdotuksesta. Ajatus oli lähes absurdi. Kaikki ne tyypit, jotka olisivat halunneet lahdata minut oikean identiteettini paljastuessa, olisivat tulevia taistelutovereitani.
„Tämähän meni mielenkiintoiseksi.“
„Jep. Mä en syytä sua jos epäröit, mutta tarvitaan vastaus tunnin sisään.“ Nyökkäsin ja tajusin ainakin yhden selvän asian.
„Pilvi lähtee varmasti.“
„Minkä takia sä epäilet niin?“
„Se on tehnyt lupauksen. Ja musta tuntuu, että jos se vähintään nauti ihmisten ampumisesta, niin ainakaan sillä ei ole mitään ongelmaa sen kanssa.“
„Kuulostaa mukavalta leidiltä.“
„Joo. Melkoinen juttunainen kaiken kaikkiaan.“

Kelailin asioita hetken itsekseni ja Jukka antoi minulle sen rauhan .Hän tiedosti miten kiusalliseen asemaan oli minut laittanut, mutta ymmärsin että hän oli täällä juuri siksi, että halusi olla paikalla ja tehdä tämän niin hyvin kuin mahdollista. Mies yski kuivasti ja niisti useamman kerran kun mietin vaihtoehtojani. Ikävintä asiassa oli se, että minä tunsin paloa lähteä tälle reissulle. Henkilökohtaiset riskit olivat suuret, mutta niitä oli ollut aina. Sen sijaan tämä oli juuri niitä tärkeimpiä asioita, joita olin halunnut tehdä muiden eteen. Se vaikutti suoraa paitsi Siniin, Joniin ja Kerttuun, puhumattakaa muista turvattomista Kymön asukkaista, myös Viitasaarella asuviin vanhempiin tovereihini. Tämä oli ollut suora hyökkäys meitä vastaan, juuri sellainen jolta olin pyrkinyt suojelemaan omiani. Ja mikäli minä en lähtisi, joku muu joutuisi menemään.
Ja kaikissa riskeissä piili mahdollisuus. Minun oli tehtävä omani tälle yhteisölle. Vaikka olin täällä viekkaudella ja vääryydellä, epäilin että naamioni ei pitäisi ikuisesti, vaikka arpi naamassa ei parantuisikaan. Mutta kun lopullinen tuomio tulisi, minun olisi näytettävä että olin aina halunnut vain suojella omiani. Se näyttäisi paremmalta myös kun kapteeni Kallioon liittyviä välikohtauksia alettaisiin purkamaan. Toivon mukaan niin ei kävisi, mutta kaikkeen oli varauduttava. Tarvitsisin irtopisteitä. Oikeastaan kaikki pisteet mitä mahdollista.

„Tiedätkö, mä oon matkustanut aika pitkään näiden tyyppien kanssa. Sinin, Jonin ja Kertun. Mulla on sellainen fiilis, että mun pitää tehdä asialle jotain.“
„Se voi olla vaarallinen keikka.“ Jostain syystä Rajasalo ei vaikuttanut yllättyneeltä vastauksestani. Kohautin olkiani.
„Kaikki keikat on Me ei voida olla täälläkään välttämättä turvassa. Varsinkin jos niitä on lisää.“ Hymähdin itsekseni ja jatkoin.
„Ja tää taitaa olla se, mitä mä teen parhaiten.“
Jukka veti pohtivaan ilmeen naamalleen hetkeksi ja sitten tyytyi kohauttamaan olkiaan.
„Toivottavasti sä tiedät mitä teet. Mä varmistan vielä siellä paikanpäällä, ettei mukaan lähde ketään viitasaarelaisia, jotka vois tunnistaa sut. Koiviston Jannea ja näitä. Mutta mä veikkaan että ei – ne oli sun mukana sillä surullisenkuuluisalla Jyväskylän reissulla, eikä niihin luoteta tarpeeksi.“
„Jes. Kiitti. Tuleeko meikäläisistä ketään mukaan?“
„Joo. Tää saattaa huojentaa sua. Meidän Pete tulee mukaan. Mä sanoin sille, että tulee ainakin pitämään susta huolta, jos lähdet. Puttonenkin haluaisi, mutta sillä on tosiaan se epäluottamus noiden vihreiden välillä. Plus se alkaa olla liian tärkeä Viitasaarella. Puttis on ottanut aika paljon roolia sen jälkeen kun sä hävisit.“
„Teillä taitaa olla armeijan kanssa aika kireet välit vieläkin?“
„Eikä loppua näytä tulevan. Mä veikkaan, että Lintula haluaa lähteä juuri sen takia. Että se voi näyttää niiden olevan tarpeellisia. Tällä hetkellä se porukka lähinnä syö ruokaa ja vartioi. Ja varsinkin kun Sairaita tulee jatkuvasti vähemmän ja vähemmän, niin on vaikeeta perustella miten se palokunta on tarpeellinen.“
„Se hakee roolia?“
„Jep, ja todella paljon hakeekin. Otti itseensä, kun Raivio sanoi, että se on komissiossa vain koska se on varusmiesten edustaja ja niitä on niin paljon. Ei sen takia, että se on sotilashenkilö.“
Muistelin ylikomisario Raiviota hetken. Vakaa ja kokenut mies, hieman perinteinen, mutta ehdottoman jämpti. Hänellä oli kohtuullisen hyvä käsitys nykytilanteesta ja viitasaarelaisten luottamus. Oli ilmeistä, että pienen armeijansa kanssa yliluutnantti Lintula haastoi sen, siitä huolimatta että myös Lintula vaikutti perin miellyttävältä kaverilta. Mutta hän oli nuorempi ja kokemattomampi. Ristiriita olisi varmaan ollut vältettävissä, mutta kummallakin miehellä oli oma asemansa puolustettavana.
„Miten Raivio suhtautuu tähän kostoreissuun?“
„Skeptisesti. Se olis halunnut enemmän tunnusteluja, mutta Lintulan mukaan on parempi yllättää tää hyökkääjien loppuporukka ennen kuin ne ymmärtäisi jonkun menneen vikaan. Ja että se tehtäisiin sopivan kovalla iskulla. Mutta ei väkivaltaa, ellei ole pakko. Mutta nää on Neuvoston asioita, elä levittele niitä liiaksi.“
„Mites sä? Tiijät näemmä nää riskit aika hyvin, mutta ootko sä kuullu kuulusteltuja?“
Jukka pudisteli päätään ja tuhahti.
„Nää hommat on tapahtunut todella äkkiä. Väiteltiin hädin tuskin tunnin verran asiasta. Se on osasyy, minkä takia mä haluan Peten sinne mukaan. Silminä ja korvina. Mä en halua että me ollaan se mielivaltainen porukka, jotka käy teloittamassa tuntemattomia ihmisiä. Mutta Raivio periaatteessa puoltaa yliluutnanttia, samoin Wuorio ja Turunen antoi varovaisen peukun. Nää ihmiset on varovaisia, ne ei halua menettää lintukotoaan. Ja Lintulan on nimensäkin puolesta sitä varten oikea jäbä. Mutta ne ei ymmärrä miten sekaisin koko pakka on tuolla ulkopuolella ja että nää toimet saattaa aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä.“
„Ja on paha sanoa ylipäätään mitä siellä tapahtuu muutenkaan.“ Myönsin hänelle riskit. „Mä en jaksa uskoa että meitä vastassa olis pelkkiä verenhimoisia asemiehiä.“
„Raivio on päässyt ilmeisesti nopeasti kuulustelemaan toista vangeista, ihan vaan vahvistuksena. Loppuneuvosto ei ketään. Tää ei oo sellaista politiikkaa missä mä oon tottunut olemaan mukana. Ja kaikki on halukkaampia käyttämään väkivaltaa mitä normaalisti. Tosin täähän on ihan totuttu tutkimustulos. Väkivalta raaistaa ihmisiä ja saa väkivallan näyttämään useammin ongelmanratkaisukeinolta. Ja näistä ihmisistä kaikki ovat kyllä nähneet väkivaltaa.“
Jäimme hetken tuijottamaan yläkerran ikkunasta ulos. Sen jälkeen kysyin vielä viimeisen kysymyksen.
„Montako meitä siviilejä lähtee mukaan?“
„Kymmenkunta. Teidän läsnäolo oli myös Raivion ehdoissa.“
„Selvä. Mä tulen kanssa.“
„Hyvä. Pakkaa kamat. Mä juttelen vielä Pilville.“

Jouduin kokoamaan taistelutavarani varovasti makuuhuoneessa Rajasalon selittäessä muille tilannetta keittiön puolella. En voinut napata mukaan taisteluvyötäni tai mitään käytännönläheisestä armeijan vaatekerrasta jäänyttä tavaraa. Lainasin Arimolta reisitaskuhousut ja otin ylimääräisen lippaan mukaan. Muut uniformun ja taisteluvarustuksen osat jätin yläkaappiin piiloon, minne ne olin jättänytkin.
Kerttu puhutteli minua ensimmäisenä. Tai oikeastaan hän ei puhutellut, vaan tyytyi lähinnä tuijottamaan syyttävästi.
„Sun pitäis jäädä tänne.“
„Sä tiedät itekin että me ei oltais täällä sen paremmassa turvassa kun ilmankaan mua. Tän on tarkoitus just poistaa uhkatekijöitä, eikä luoda niitä lisää.“
„Joo, mutta mä en haluais että te otatte tarpeettomia riskejä.“
Tajusin yhtäkkiä tämän liittyvän edelliseen yöhön, vaikka nainen ei sitä suoraa sanonutkaan. Hän luultavasti pelkäsi aidosti myös heidän turvalisuutensa puolesta, mutta minusta vaikutti siltä, että tosiasiallinen syy penseään suhtautumiseen liittyi konkreettisemmin minuun.
„Aiotko sä puhua mut ympäri?“
Hän mietti vähän aikaa, mutta ilmeisesti ylpeys kuitenkin vei voiton, eikä Kerttu tahtonut näyttää tuntemuksiaan liian voimakkaasti.
„En.“
„Ok. Juttele Sinin kanssa. Se tarvitsee aika paljon tukea.“
Kävelin pois naisen jäädessä tuijottamaan selkääni syyttävästi. Hän ei pitänyt tästä, mutta minä en nähnyt vaihtoehtoja. En halunnut ihmissuhteiden myöskään hankaloittavan hengissäselviämistä. Meidän kaikkien oli pystyttävä toimimaan tarpeen tullessa. Tunteet ja siteet muodostivat tässä maailmassa riskejä ja jopa rauhallisella Viitasaarella emotionaalinen elämä olisi harvoille suotu luksus.

Lähdönteossa ei mennyt kauaa. Jouduin matkustamaan avolavalla, mutta eipähän tarvinnut hiihtää ja minulla oli reilusti lämmintä vaatetta. Katsoimme toisiamme Rajasalon kanssa vielä kertaalleen merkitsevästi, ennen kuin lähdimme. Kymön asukit hyvästelivät meidät pihamaalla. Kaikki tiedostivat että tässä oli todellakin riskejä ja että me emme välttämättä palaisi takaisin.
Vilkaisin viereeni hypännyttä Pilviä salaa. Naisen ilme oli järkkymätön, mutta tajusin sen vasta siinä vaiheessa muistuttavan omaani. Eilisen muistot olivat yhä tuoreena mielessäni, enkä epäröinyt hänen taitojaan tappaa. Mutta se, oliko kyseessä psykopaattisuus vai pelkästään todella tehokas toimintakyky, oli toinen kysymys. Joka tapauksessa nainen olisi erinomaisen käyttökelpoinen tässä yhteydessä.

Auton käynnistyessä yskähtäen aloin myös pelkäämään tulevaa. Olin melko varma että selviäisin huomaamatta myös Viitasaarella, sillä aikataulu oli kireä. Yliluutnantin joukot eivät tunnistaneet minua, eikä mukaan olisi tulossa ketään omia tuttujani Peteä lukuunottamatta. Minun ei olisi myöskään järkeä ennakoida liiaksi yliluutnantin iskutoimia, sillä ne tulisivat selväksi kyllä ennemin tai myöhemmin.
Auton puskiessa tulojälkiään takaisin kohti Viitasaarta Pilvi keskeytti minut yllättäen. Nainen ei yleensä puhutellut muita omasta aloitteestaan.
„Mitä mielessä?“
„Täh?“ En ollut lainkaan motivoitunut hänen kysymykseensä enkä osannut piilotella yllätystäni.
„Sä näytit mietteliäältä.“
„Joo. Me ollaan kuitenkin menossa paikkaan jota me ei tiedetä, tekemään jotain mitä me ei tiedetä, ihmisille joita me ei tunneta. Pistää mietteliääksi.“
„Voi olla.“
„Etkö sä kelaa sitä?“ Nainen pudisti huputettua päätään vastaukseksi.
„Miks?“
„Se tulee sitten eteen. Enkä mä toimi siinä tilanteessa eri tavalla, oli siihen valmistautunut millä tavalla hyvänsä.“
Tajusin hänen viittaavan samalla myös eilisen veritekoihin.
„Mutta pakkohan jotain skenaarioita on miettiä.“
„Joo, tottakai. Mutta lopulta ei noihin voi loputtomasti valmistautua. Ei yhdenkään tilanteen kaikkiin yksityiskohtiin voi valmistautua. Kaikkee ei voi koskaan ennakoida ja sen takia siihen ei kannata pyrkiäkään. Vaikka sä miten kelaat tapahtumia ja oot oppinut toimintamalleja, niin jokainen tilanne on silti erilainen ja ennakoimaton. Ennen meillä oli kiva yhteiskuntajärjestys pitämässä jonkinlaisia sopimuksia siinä ympärillä, mutta nyt mikään ei estä ihmisiä tappamasta toisiaan. Tai tekemästä jotain muitakin juttuja.“
Minulla meni hetki tajuta naisen inhorealistiset sanat, jolloin hän ehti lisätä loppukaneetin. „Tosin ei se aiemminkaan ollut hirveen erilaista. Meillä oli vain harhakuva hyväntahtoisesta maailmasta.“
„Nyt alkaa mennä aika synkäksi puheeksi.“ Huomautin ystävällisesti. Pilvi vilkaisi minua lähes loukkaantuneen näköisenä.
„Sä tiedät tän yhtä hyvin kuin minäkin. Vai oliko susta vaikeaa ampua sitä yhtä miestä eilen?“
Hän nosti kysymyksen niin hyökkäävästi että sen selkeys iski minuun todella nopeasti. Eilen ampumani mies oli hengiltä vain koska ei osannut suomea eikä tajunnut pysähtyä. Mutta oliko minulla ollut ongelmia hänen ampumisessaan siinä tilanteessa?
„Ei.“
„Jep. Se on ihan sama millasia moraalikäsityksiä ja toimintamalleja kaivaa.Niitä pystyy noudattamaan vaan jos siihen on varaa. Jos on pakko, me saatetaan jo huomenn tappaa ihmisiä silmittömästi. Ja veikkaan että armeijan jepeilläkään ei oo mitään ongelmaa sen kanssa. Senkään takia mä en halua ajatella asiaa liiaksi.“
Pilvi puhui asiaa. Ihmettelin hiljaisen naisen suorapuheisuutta tässä tilanteessa, mutta ymmärsin syyn siihen melko nopeasti. Myös häntä jännitti ja mietitytti. Siksi hänellä oli samanlainen tarve purkaa tuntojaan kuin minullakin.

Auton renkaiden alla puristuva lunta piti narskuvaa ääntä meidän matkatessa nopeaa tahtia eteenpäin. Sää oli yllättävän kostea sihen nähden että pakkastakin oli kymmenkunta asteta. Lumen ääni oli nuoskainen eikä niin kevyt kuin useampana aiempana päivänä. Jää ei näemmä vieläkään kestänyt auton painoa, jonka takia jouduimme kiertämään melko suuren lenkin Viitasaarelle. Se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan ketään. Vilkaisin ohjaamoon ja Rajasalo näytti minulle luotteliain mielin peukaloa. Minulla oli melko hyvä luottamus häneen – mies osasi ennakoidariskejä ja hänellä oli hyvä kokonaiskuva tilateesta. Ne muistot mitä minulla oli opiskeluajoilta Jukasta, eivät olleet aina yhtä positiivisia. Hän oli toisinaan vaikuttanut jopa julkisuushakuiselta ja oli monessa mukana. Toisinaan epäilin oliko hän opiskelemassa vain oheistoiminnan takia.
Tällä hetkellä korkeakoulututkinnolla oli kuitenkin hyvin triviaali rooli. Kuka tahansa olisi valmis vaihtamaan sen taitoon oppia käynnistämään auto ilman avainta tai tietoon parhaista kalapaikoista alueella.
Mutta Rajasalon organisointitaito ja kyky olla kartalla yleistilanteesta tuli ilmeisesti jostain syvältä hänen perusluonteestaan. Epäilin että sillä oli jotain tekemistä hänen veljensä nopeaan reaktio- ja hahmotuskykyyn taistelutilanteissa. Heidän sukunsa näytti kantavan tätä lahjaa, oli kyse sitten kasvatuksesta tai geeneistä.

Saavuimme Viitasaaren pohjoispuolelle, jossa huomasin miksi Rajasalo oli ollut niin huoleton paljastumisriskistäni. Me emme missään vaiheessa saapuisi edes vanhojen tuttujen keskelle. Ohitimme etuvartion, jossa kaksi varusmiestä kuittasivat meidät kädenheilautuksella eteenpäin. Tämän jälkeen käännyimme omakotitalojen keskelle, jossa oli kaksi puolijoukkuetelttaa keskellä kivisen talon suurempaa pihaa. Päätien vieressä oli kaksi kuorma-autoamme, joista toisella oli aura jälleen asetettuna paikoilleen. Perässä oli moottorikelkka ja korkeamaavarainen katumaasturi. Muutama varusmies nosteli ilmeisesti telttasäkkejä ja pressuja toiselle kuorma-autoista. Rajasalo pysähtyi kärttyiseltä näyttävän vanhemman univormumiehen kohdalle, jonka tunnistin vääpeliksi. Hän oli ilmeisesti harvoja kantahenkilökunnan selviytyjiä.
Kuulin miesten keskustelun kun Rajasalo avasi ikkunansa.
„Nää on sieltä Kymöstä? Tuliko kaikki?“
„Molemmat.“ Rajasalo vastasi lyhyesti ja vittasi minua ja Pilviä hyppäämään alas avolavalta. Vääpeli kuittasi asian lyhyesti ja sen jälkeen Jukka vetäisi minulle ironisesti käden lippaan ja sulki ikkunan. Hän ei jäänyt turhaa antamaan neuvoja. Me molemmat tiesimme että minun olisi pakko valmistautua tuleviin ongelmiin itsekseni.
Vääpeli kuittasi meille ohjeet lyhyesti edes esittäytymättä.
„Menkää tonne toiselle peejiiteltalle, missä muut reserviläiset on. Lähtöön on aikaa vissiin pai tuntia, siellä on ruokaa. Nukkukaa vaikka sitten kunnes teitä kutsutaan. Ja käykää paskalla.“ Tämän jälkeen hän meni ärjymää lempeään sävyyn kuorma-autoja lastaaville varusmiehille. Katsoin Pilviä kysyvästi, mutta sain vastaukseksi vain olkien kohautuksen. Nainen ei ollut luultavasti edes koskaan palvellut armeijassa, mutta näemmä hänen tappajanvaistonsa oli tarpeeksi näissä olosuhteissa.

Muutamat varusmiehet jakoivat savukkeen telttojen lähimaastossa. Kaikki vaikuttivat hieman väsyneiltä ja silloin tällöin kuului kuivaa yskintää, mutta olin aistivinani tilanteen jännittyneisyyden. Muuten tilanteen pienieleisyys oli jopa surkuhupaisaa. Tämä ei näyttänyt suurelta sotaretkeltä. Tällä reissulla ei soinut Valkyyrioiden ratsastus, vaan katumaasturin cd-soittimeen oltiin ilmeisimmin laitettu Kirkaa, joka oli ainoa säännöllinen ääni mutinan ja yskimisen lisäksi. Kysyin ohimeneviltä sotilailta kumpi teltta olisi siviileille.He viittasivat lyhyesti taaempaan, jonka ulkopuolella seisoskeli kaksi viitasaarelaista miestä. Toisen olin itse tunnistavinani, mutta he eivät kiinnittäneet minuun suurempaa huomiota. Astelimme Pilvin kanssa sisälle telttaan, jossa oli vastassa vanha ystävä.

Petteri jakoi kauhalla keittoa, mutta huomasi minut nopeammin kuin minä hänet. Silmät eivät olleet tottuneet vielä teltan hämärään kun kuulin jo iloisen hihkaisun.
„Hän on täällä tänään! Tuu Jaakko sisään, oon tehnyt just Jeesukset ja saanut viisi leipää ja kaksi kalaa riittämään kaikille!“
Laskin tavarani alas teltanreunustalle. Tilassa oli puolentusinaa muuta siviiliä, jotka joko torkkuivat tai ruokailivat. Petterillä oli mukanaan pari kylmälaukkua ja erehdyttävästi koulun keittosäiliöltä näyttävä metallinen pääläri.
„Kai sulla on jotain muutakin kun leipää ja kalaa?“
„Joo, mutta aattelin että tää Jeesusmyytti olis helpommin lähestyttävä, kun jos sanoisin että mulla on spagettia ja särkisoppaa.“
„Sä et ole Jeesus.“
„Ei sitä koskaan tiedä. Jessekin tajus sen vasta kolmekymppisenä kunnolla, ei kukaan kerro miten se kohelti Jerusalemissa jälkiteininä.“
En jaksanut lähteä väittelemään hänen kanssaan sen suuremmin, vaan esittelin Pilvin nopeasti Petterille. Nainen vaikutti hädin tuskin kiinnostuneelta uudesta tuttavuudesta.
„Meille tulee vielä vissiin pari tyyppiä jostain eteläpuolelta, mutta sit ollaan valmiita ja otetaan tehtävänanto tossa ulkona. Se on antanut meille aikaa noin kello kahteen, mutta parempi tietty jos päästään lähtemään aiemmin.“
„Tiedätkö mitä tässä on tapahtmassa?“
„En ihan tarkkaan. Mut mä veikkaan että me isketän huomenna aamuyöstä. Se mesta ei vissiin ole kuin viis-kuuskyt kilometriä täältä. Tiedustelijat on ainakin tulleet sieltä jo nyt.“
„Ok. Meille varmaan jaetaan ammuksia?“
„Ammuksia ja aseita. Mutta ota ensiks vähän soppaa. Jeesus tarjoaa.“ Hän iski silmää lempeästi johon vastasin turhautuneella hymyllä.

Aseiden jakoon ei mennyt kauaa. Petteri ehti avautua suuresta surustaan, ettei hän enää voinut seurata eurooppalaista jalkapalloa luultavasti koskaan. Huvittavavinta hänen suureleisessä purkautumisessaan oli se, että mies vaikutti ottavan sen todellakin kovempana iskuna kuin useiden lähipiirien ihmisten kuolemisen. Ja hän oli myös surmannut todella monia tartunnan saaneita. Mutta suurin ongelma oli näemmä arkeen asennoituminen. Toisaalta, niinhän se meillä kaikilla oli.
Söin tupperware-kiposta kertakäyttölusikalla keittoa. Se oli todellakin särkeä. Ruotoja piti syljeskellä pois lähes jatkuvasti. Gastronomisen kärsimysnäytelmän keskeytti kestokalpealta vaikuttava nuori varusmies, joka tuli teltallemme ilmoittamaan käskynjaon alkaneen. Muutamat nukahtaneet heräilivät ja jännittynyt tunnelma kiristyi lähes yhtäkkiä. Mukana oli Pilvin lisäksi vain yksi muu nainen, mutta yllätyksettömästi toverini ei osoittanut pienintäkään jännityksen merkkiä.

Meidät koottiin kasaan samalle pihamaalle hyvin selkeällä kahtiajaolla. Samassa kävi ilmi myös iskuryhmäksi tarkoitetun porukan koko. Kolmisenkymmentä henkeä, joista siviilejä oli kolmasosa. Ilmeisesti Lintula halusi jättää myös omiaan tänne. Hän askarteli lumeen kahdesta termostaatista ja lumeen piirretyistä kuvioista tehdyn kartan. Vierellä oli kaksi varusmiestä (tai reserviläistä), jotka ripottelivat havuja merkatakseen ilmeisesti metsikköä ympärille. Lintula viittasi koko porukan seisomaan ympärilleen melko lähelle kuuloetäisyydelle ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Ilta oli jo tässä vaiheessa saapumassa ja lyhyet valoista tunnit olivat pian historiaa.
„Puuttuuko meiltä ketään? Kaikki tässä?“
Aliupseerit antoivat hänelle myöntävän vastauksen. Lintula nyökkäsi lyhyesti. Minua monella tapaa harmitti se, että olisimme konfliktissa mikäli hän tietäisi todellisen minäni. Lintulan kasvoilta näki unenpuutteen tuomat tummat silmänaluset ja jatkuvan stressin. Mutta hänen eleensä eivät näyttäneet siitä merkkiäkään. Hän ei elehtinyt hätäisesti tai osoittanut epävarmuutta. Yliluutnantti tiesi, että hänen olisi tehtävä työnsä mahdollisimman hyvin. Ja hän keskittyi vain siihen. Mies tarkasteli nopeasti katseellaan ryhmämme ja aloitti tarkan tehtävänjaon.

„Teidät jaetaan kolmeen ryhmään, joista kaksi tulee olemaan hyökkäävät ryhmät ja yksi tukeva ryhmä. Meidän kohteemme on kaksi taloa, joissa meitä vastaan hyökänneen ryhmän lopun porukan pitäisi tiedustelutietojen olla. Hyökkäävät ryhmät ottavat haltuun molemmat talot, tukeva ryhmä toimii reservinä ja tarpeen tullessa tulitukena näille ryhmille. Ensimmäinen hyökkäävä ryhmä ottaa haltuun talon, jossa epäillään aseistetumman osan vihollisesta pysyvän. Toisessa hyökkäävässä ryhmässä on myös siviilejä, joilla on hyvä reserviläiskokemus ja he ottavat haltuun toisen talon.“ Hän havainnollisti lyhyesti osoittamalla risulla kummasta talosta oli kyse. Muut kuuntelivat keskittyneesti.
„Meillä ei ole täyttä varmuutta paljonko vihollisia on ja miten suuri osa heistä on aseistettu. Mutta minä en halua omia uhreja tästä operaatiosta. Me käytämme voimaa tarvittaessa aggressiivista ja/tai aseistautunutta vihollista kohtaan.“
Taloja symboloivien termostaattien eteen oltiin vedetty viivoja, jotka symboloivat teitä. Lintulan hahmottama kartta-alue jatkui yllättävän pitkälle ja hän osoitti tietä suhteellisen kauas, lähes muutaman ympärillä seisovan varusmiehen jalkoihin.
„Me kokoonnumme vajaan kilometrin päässä olevalle tienristeykselle Keiteleen pohjoispuolella. Tiedustelijat tarkasvat sieltä alueen, jonka jälkeen siirrymme hyökkäysasemiin. Hyökkäysryhmä yksi, joka koostuu pelkistä varusmiehistä, siirtyy tätä kautta ja jää sinne asemiin.“ Hän piirsi lyhyesti viivan risullaan talojen luoteispuolen metsikköön.
„Hyökkäysryhmä kaksi siirtyy asemiinsa tätä kautta.“ Hän piirsi lyhyesti viivan toisen talon eteläpuolelle ja osoitti kolmannelle, tukevalle ryhmälle oman paikkansa.

Lintulan tapa selittää koko operaatio oli hyvin tehokas. Hän kertoi tunnussanat ja kävi läpi hiljaisuuden tärkeyden ja ilmoitti iskun oltu suunniteltu noin seitsemän tunnin päähän pimeään aamuyöhön. Hän ilmaisi myös tiedustelijoiden pitävän huolen mahdollisten vartioiden neutralisoimisesta ja kävi läpi viestiliikenteen käyttämisen joko armeijan radioin tai viestimiehillä. Ymmärsin nopeasti miksi varusmiehet olivat valmiita seuraamaan tätä miestä. Hän ei epäröinyt ja piti huolen, että kaikki ymmärsivät mikä tilanne oli. Lintulan tapa oli pedagogisesti kypsä ja antoi kaikkien olla tietoinen tilanteessa riskeineen. Hän osoitti lähellä olevan järven paljastavan kaiken liikkeen, mikäli kuutamo valaisisi sen. Hän teki selväksi että valojen käyttö olisi selvästi kielletty. Hän osoitti selvästi aseet ja välineet. Ja hän pyysi kysymyksiä ja vastasi niihin, eikä pelännyt ottaa ehdotuksia vastaan.
Lintula toimi, kuin häntä ei olisi jännittänyt lainkaan. Kuin tämä olisi vain harjoitus. Hänen analyyttinen tapansa käyttää tiedustelu- ja kuulustelutietoja loi ensiksi selkeän kokonaiskuvan, johon hän sitten reagoi parhaan kykynsä mukaan. Kolmen ryhmä tehtävät olivat selkeät. Vääpeli jäisi tänne, kaksi Lintulaa alusta saakka johtanutta reserviläistä johtaisivat iskuryhmiä. Meidät jaettiin niihin nopeasti. Minä ja Petteri päädyimme kahden muun siviilin kanssa toiseen hyökkäävään ryhmään, mikä huojensi jollain tapaa mieltäni. Veikkasin Rajasalon suhmuroineen tämän tapahtuvaksi sillä samalla todennäköisyyksiä laskevalla arvioinnilla, jolla hän muutenkin toimi.

Koko operaation selityksessä kesti lähes puolitoista tuntia ja lopulta karttaa osoitettiin taskulampuilla. Meille kuvailtiin maasto ja osoitettiin muutamat pienemmät maamerkit, joita symboloivat milloin pikkukivet, kävyt ja tupakansytyttimet. Se oli hyvin intensiivistä, mutta jännitys tuntui laukeavan sitä enemmän, mitä tarkemmin suunnitelma käytiin läpi. Viimeisessä kertauksessa kaikki tuntuivat tietävän jo paikkansa. Ja kaikki myös ymmärsivät, miten nopeasti tämä tulisi tapahtumaan. Hieman vajaa kuusi tuntia.
„Hyvä.“ Lintula sammutti taskulamppunsa ja sanoi viimeiset sanat hämärässä. Kaikki tunnistivat kyllä hänen äänensä.
„Meillä on kaksi tuntia lähtöön. Ryhmänjohtajat ja varajohtajat, pitäkää huoli aseista ja varustamisesta. Muut, syökää ja nukkukaa sen verran mitä ehditte. Autot ovat valmiita lähtemään tasan kello kaksitoista.“

Astelimme telttaan kaikki hyvin hiljaisina. Varusmiehet kertasivat suunnitelmaa ja siviilit saivat ohjeita ryhmänjohtajiltaan. Hain paikan teltan kulmasta syötyäni ja saatuani panokseni, vaikken uskonutkaan pystyväni nukkumaan. Tästä saattaisi tulla hyvinkin pitkä keikka. Minä olin oppinut pelkäämään kaikkea ja olemaan kaikkeen valmiina. Tällä kertaa halusin pystyä palaamaan takaisin.

12.12.

Uneni olivat jälleen sekavat. Havahduin ennen herätystä hereille kun sama, vaaleahiuksinen nainen oli kumartunut päälleni. Hän haisi kuolemalle ja Sairaudelle, joka yritti kaataa meistä kaiken. Minä en päässyt karkuun. Mutta nainen ei upotanut minuun hampaitaan. Hän toi huulensa hiljaa korvani lähelle ja kuiskasi kerta toisensa jälkeen. Ääni kuulosti reilaiselta kuin aiemmin. Kirkkaammalta. Mutta tiesin sen silti olevan omani. Se jäi kaikumaan korviini vielä säpsähtäessäni hereille hikisenä.
„Sinun täytyy lähteä.“

Yöllisistä kuumotuksista huolimatta päivärutiinit alkoivat sujua. Myös Sinin aamukeskusteluista oli muodostunut lähes perinne.
„Jaakko. Panisitko sä naista, jos saisit tietää että se on natsi?“
„Mitä meinaat?“
„Natsi. Sieg heil. Kyllä sä tiedät. Adolf Hitler, holokausti, sitä jengiä.“
„Siis niinku old school natsi?“
„Todella oogee. Kuuntelee Wagneria.“
„Jaa’a. Olishan se vähän negatiivinen homma.“
„Mutta panisitko vai et?“
„Lasketaanko vihanussiminen vaihtoehdoksi?“
„Vihanussiminen, siis niinku hatefucking?“
„Joo, oma käännös.“
„Ei lasketa. Sun pitäis rakastella sitä Lapinpolttajaa.“
„Alussa puhuttiin vielä panemisesta.“
„No tää on mun kyssäri, voin muuttaa sitä. Vastaa nyt homo!“
Sinin komentaessa näin silmäkulmastani Kertun virnuilevan keskustelulle. Joni luki kirjaa. Hörppäsin teetäni ja pyörittelin silmiäni kuin teinityttö.
„Emmä tiedä. Kyllähän kaikki on mahdollista.“
„Eikä vitussa ole. Ihmisillä on selkärankaa ja materia on ikuista eikä se häviä. Kaikki ei oo mahdollista ja sä olisit valmis nussimaan natsia.“
„Perinteistä natsia, saanen huomauttaa.“ Nostin sormen pystyyn näyttääkseni aamuituimaan mahdollisimman typerältä liian suuressa t-paidassa, jota koristi Tapparan komea kirves.
„Kamoon, mikä vois olla pahempi kuin vanhan koulukunnan natsit?“
„Uuden koulukunnan natsit. Todella ärsyttäviä runkkuja koko porukka. Väsynyttä viinaanmenevää jengiä, jotka yrittävät pönkittää omaa turhuuttaan konservatiivisilla arvoilla. Ja se pukeutumistyyli näyttää todella törkeeltä.“
„Hei! Skinipukeutuminen oli alunperin punk-juttu! Etkä säkään nyt hirveen skarpilta näytä!“ Huvittavinta Sinin kommentissa oli se, että juurikin maihareiden käyttäminen yhdisti meidän pukeutumistamme, ennen kuin jouduin piilottamaan sotilasuniformuni.
„Näyttää todella typerältä. Alakulttuurimeno on muutenkin ihmisille, jotka ei osaa rakentaa omaa identiteettiään ilman mitään skeneä.“
Provosoin häntä tarkoituksella ja Sini nieli kuokun lisäksi varmuuden varalta metrin siimaa.
„Ja se että pukeutuu vitun kädenlämpösesti ruotsalaisen halpaketjun standardivaatteisiin ei sit oo mitään samanlaista identiteetinrakentamista?“
„Samanlainen uniformuhan sekin on. Mutta eipähän tarvitse yrittää vakuuttaa epätoivoisesti pukeutumisellaan, että kyllä mulla on vitusti särmää.“
„Ime Jaakko huilua.“
„En ime. Ime ite.“
„En ime. Homo.“

Pieni sanailu jätti hieman vaivaantuneen tunnelman, kun lähdimme Jonin kanssa pilkille. Sini haki ilmeisesti rooliaan ja toisaalta purki tylsyyttään keskustelujen kautta. Jollain tavalla halusin osoittaa hänele yhä, ettei nuori nainen voinut käyttäytyä aivan mielivaltaisesti. Silloin tällöin häntä piti näpäyttää. Mutta muuten Sini oli harmiton. Hän ei enää itkenytkään niin paljoa öisin kuin oli aiemmin tehnyt.
Ulkona oli jälleen pimeää, kun me lähdimme. Sovimme Jonin kanssa, että ottaisimme lounastauon, vaikka Arimo saattaisi haluta koko päivän putkeen työskentelyä. Meidän ruokailutottumuksemme eivät kuitenkaan olleet samankaltaisia mykän komistuksen kanssa.

Ensimmäinen tunti veti minut takaisin arkeen aivan kuten ennenkin. Pilkkiminen oli todella tylsää puuhaa, mutta Joni tuli viihdyttämään minua hetkeksi. Arimo istuskeli veljensä kanssa turpa kiinni. En kuullut Kalevan puhuvan mitään pilkkimisen aikana. Ilmeisesti mies nautti hommasta aivan liikaa itsekseen.
Joni oli alkanut tottua paikkaan. Hän otti asiat kevyemmin ja liikkui niin talossa kuin tälläkin vapautuneemmin. Ylikasvaneet hiukset olivat huolettoman likaiset, mutta jollain tapaa poika näytti hyvinvoivalta. Hän hymyilikin enemmän. Eikä enää heittänyt japaninkielisiä letkautuksia. Tai sääntöjäään.
„Naposteleeko taas olla pilkillä?“ Hän jopa virnisti hieman. Nyökkäsin.
„No on tää mukavampi kuin useempi muu päivä.“
Joni nyökkäsi ja katseli hetken taivaanrantaan. Me molemmat muistimme kyllä miltä tuntui jatkuva väkivallan uhka, pelko tartunnan saaneista, takaa-ajajista tai nälkäkuolemasta. Yhtäkkiä pilkkiminen vaikuttikin melko mukavalta puuhalta.
„Mä mietin joskus, että millaista olis elää internettiä. Varmaan ihan perseestä kasvaa lapsuus ja nuoruus ilman sitä.“
„Nojaa, sä ja Sini ootte tota diginatiivien sukupolvea. Porukkaa joka on kasvanu viestintävälineet luonnollisena osana elämää jne.“
„Et sä mua niin paljoa oo vanhempi.“ Taisi olla ensimmäinen kerta kun Joni väitti vastaan. Suhtauduin tähän kevyesti hymyillen.
„En varmaan. Olitteks te abiturientteja molemmat?“
„Joo. Tai siis keväällä vasta. Mut ollaan molemmat synnytty 93.“
„Nojoo, on meillä sit ratkaisevasti eroa. Ei mun lapsuudessa pelailtu niin paljoa tietokoneella.“
„Leikitte käpylehmillä ja olitte pilkillä?“ Hän oli aidosti nokkava, mutta ilmeisesti Joni oli hieman ärtynyt jatkuvasta pilkkimisestä.
„Jotain sellaista. Kuvittele Kongo Belgian siirtomaavallan aikana. Se oli vähän samanlaista.“
„Mä en tiedä millaista siellä oli.“
„No sanotaan ettei kivaa.“

Mutta minä olin melko tyytyväinen nykytilanteeseen. Nukuin yöni hyvin huolimatta satunnaisista levottomista unista. Tuntui että leposykkeeni olisi tasaantunut takaisin normaaleille tiheyksille. Etenkin liikkeellä ollessa tilanne vaikutti aina uhkaavalta ja kaoottiselta, eikä levolle asettuessa nukahtaminen onnistuisi, ellei väsyms olisi liian ylipääsevä.
Jonilla tilanne oli melkein päinvastainen. Hän oli tokaissut saavansa huomattavasti enemmän liikuntaa ja ulkoilua kuin koskaan aiemmin. Ja olevansa myös enemmän ihmisten kanssa tekemisissä. Poika oli sisuuntunut päivästä toiseen. Harkitsin illalla näyttäväni hänelle rynnäkkökiväärin purkamisen ja kasaamisen.
Neuvottelimme lempeän viiden tunnin pakkasessa istumisen jälkeen lounastauon. Arimo suostui tarjoukseen kirein hampain, mutta kokosi kuitenkin tavaransa.
„Onko mitään ruokaa mikä houkuttelis sut lounaalle kesken päivän?“
Mies vastasi tyhjin silmin ilman epäröintiä.
„Kalja maistuis.“

Minulla oli rynnäkkökiväärini, Arimolla kiväärinsä. Tallustelimme takaisin hieman kauempaa kuin aikaisemmin, vaikken uskonut pilkkipaikoissa olevan merkittävästi eroa. Toisaalta Arimo tiesi tämän alueen parhaiten, joten saattoi olla parempi etten kaupunkilaiskakarana alkasi turhaa leukailemaan hänelle.
Maisema oli yhtä autio kuin ennenkin. Mikään ei oikeastaan voinut valmistaa meitä tulevaa varten. Minulla ja Jonilla oli lähinnä nälkä, mutta muuten tilanne oli hyvin harmiton. En ollut edes ladannut asettani varmaan kolmeen päivään – se olisi ladattuna heti vaarallisempi kuin lataamattomana. Ja kun välitöntä uhkaa ei pitäisi olla, mihin vaarallista asetta tarvitsisikaan.
Marssimme pari kolme väsynyttä kilometriä takaisin päätalolle, jossa Hulkon eväiden pitäisi odottaa.

Huomasin ainoastaan sen toisena kävellessäni, ettei Pilvi ollut passissa traktorin päällä. Se oli oikeastaan ainoa paikka jossa olin lähes koskaan nähnyt häntä, mutten osannut motivoitua tämän olevan poikkeava tilanne. Myöskään Pänkäläisen veljekset eivät pitäneet tätä epätavallisena. Me astelimme kolattuun pihaan, jossa tajusimme ensimmäisen häiritsevän tosiasian. Emmekä sitäkään tarpeeksi ajoissa.
Arimo asteli ensimmäisenä laiskasti kohti ovea keskelle pihaa, jossa hän vasta havahtui katsomaan alaspäin. Huomasin miehen pysähtyvän ja kavahtavan jotain, mutten tajunnu heti mitä. Astelin hänen rinnalleen, jolloin huomasin saman minkä Arimokin. Vaalean lumen päällä oli tummanpunaista, lähes mustanpuhuvaa verta. Sitä ei ollut erityisen paljoa, mutta ne muutamat tipat veivät suoraa taloon sisälle. Lumeen aurautuneista jäljistä päätellen verta vuotanut henkilö oltiin raahattu sisälle. Tai oletin välittömästi sen olevan henkilö. Näiden päätelmien tekemiseen meni hädin tuskin viis sekuntia, jolloin kuulin Arimon puhuvan ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti.
„Mitä helevettiä.“
Se ei ollut kysymys. Huomasin stressitasojen laskusta huolimatta kehoni valmistautuvan jälleen vaaratilaan. Nappasin olkani ylitse kiinni rynnäkkökivääristä ottaakseni sen esille, kun talon sivustalta kuuluva karjaisu pysäytti minut.
„KÄDET YLÖS! Kaikki te neljä!“

Ääni oli nasaalinen ja melkein femiinin kirkas miehen ääneksi, mutta sen käskevyydestä ei ollut epäilystäkään. Kaksi miestä osoittivat meitä haulikoiden kanssa aivan talon nurkalta. Näin toiselta nurkalta liikettä, kun kolmas mies kääntyi ilmeisesti kiväärin kanssa osoittamaan meitä.
Minut valtasi epäusko. Huomasin myös kaikkien muiden kasvoilta välittömän shokin. Mitä helevettiä hyvinkin. En ollut nähnyt näitä miehiä koskaan aiemmin, ikä vaihteli hädintuskin täysikäisen näköisestä käskyttäjästä varmaan viisikymppiseen hupsun näköiseen ukkeliin kiväärinsä kanssa. Hyvin perustyyppejä kaikki.
Mutta kimeä-ääninen nuorukainen toisti käskynsä ja järkytyksestä toipuneena tajusimme todellakin nostaa kädet ylös. Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen. Verinen jälki. Pilvin poissaolo. Nämä kaverit eivät olleet hyvällä asialla. He astelivat ehkä kymmenen metrin päähän ja tivasivat nopeasti oliko meitä enemmän pilkillä. Kaleva vastasi heti puhutellessa eikä edes yrittänyt valehdella. Nuorimmainen miehistä puhui sitten nopeasti venäjää viereiselle toverilleen ja käski meidät polvillemme. Minut ja Arimo riisuttiin aseista hyvin nopeasti ja tehokkaasti venäjänkielisen miehen toimesta. Mieleni oli vaivannut tyrmistys. Tässä ainoasaturvallisuuden kehdossa, olin taas väärällä puolella aseen tähtäintä. Minä olin tehnyt töitä viikkokaupalla, ettei tätä riskiä enää olisi. En tajunnut edes seurata tilannetta, kun miehet tönivät meidät tupaan sisälle.

Sisällä emme päässeet eteisestä, kun törmäsimme veristen jälkien aiheuttajaan. Kohtuullisen suurikokoinen mies työhaalarissa ja kirkkaassa huomiopipossa makasi hengettömänä eteiskäytävän kyljessä. Hänen allaan oli pieni verinen jälki, mutta selässä olevat reiät kertoivat, että miestä oltiin ammuttu haulikolla ainakin kertaalleen. Paha sanoa, kun en ollut nähnyt haulikon sisääntulojälkiä tällaiselta etäisyydeltä.
Kaleva pidätti hengitystään takanani kun näki ruumiin.
„Se on Uusijoki. Markus. Se meidän naapuri.“
„Elääkö se?“ Joni kysyi.
„Turpa kiinni ja eteenpäin!“
Käskytys takana lopetti keskustelun nopeasti. Me marssimme olohuoneeseen ja tupaan, jossa ei tuoksunut ruoka. Keittiössä seisoi kaksi minulle tuntematonta miestä, keittiön pöydän vieressä yksi. Hämärään tottuessa huomasin kaikkien tuttujen istuvan lattiatasolla. Kerttu ja Sini olivat vierekkäin seinää vasten Hulkon isän ja pojan vieressä. Hilkka Pänkäläinen lohdutti itkusta tärisevää naista, joka ilmeisesti oli Markuksen ikääntynyt kriisiajan tyttöystävä, Pirkko, jota en ollut myöskään aiemmin tavannut. Oikeastaan tässä olivat kaikki meikäläiset. Yksi kuolleena, loput kuusi onneksi elävänä. Plus me neljä. Kiakki olivat aseettomia ja melkoisessa shokissa. En ehinyt noteerata edes paikalla olleita miehiä, kun meidät käskytettiin seinän viereen istumaan. Kukaan ei ottanut kenkiä tai takkeja pois. Näin Kalevan kasvoilta aitoa kauhunsekaista lamaantumista. Ymmärsin hänen pelon järkipeleissä. Meidät saatettaisiin hyvinkin ampua.

Arimo yritti kumartua kyselemään vaimoltaan jotain, mutta nuori kimeä-ääninen mies iski häntä kiväärinpiipula kylkeen ja karjaisi heti maahan. Se aiheutti muissa lähinnä säikähdyksen reaktioita, mutta Arimo ainakin totteli. Me olimme lähes kaikki saman seinän vieressä, jossa oli vain kirjahylly. Toisessa reunassa oli Pilvi, joka näytti jalkojensa päällä istuessaan jopa rentoutuneelta. Huomasin heti hänen mielentilansa olevan erilainen kuin muilla. Mutta en ehtinyt kohdata hänen katsettaan. Suoraa edessämme seisoi pistooli kädessään heiluva, romuluinen ja todella rikollisen näköinen mies puhutteli meitä. Sivummalla oli toinen mies, kirves kädessä ja metsästyskivääri pöydällä. Hänellä oli harvinaisen rujo Agassin tennistukka 80-luvun synkimmiltä vuosilta. Kuulin myös yläkerrasta askelia. Pistoolia kantavan miehen rujo preesens pakotti kaikki kuitenkin keskittymään häneen.
„Alas siihen seinälle. Ei tarvi ruveta ikäväksi.“
Ikävä oli hyvin kylmänkalsea tapa ilmaista asia. Hän viittoi meihin jatkuvasti pistoolilla ja miehen sormi oli liipaisimella. En tunnistanut pienikaliiberista asetta, mutta siinä ei ollut erikseen varmistinta. Ja he olivat tappaneet jo yhden meistä. Tilanne näytti todella synkältä. Vieressä nyyhkivä Pirkko oli ainoa ääni. Muut vaikuttivat vieläkin olevan shokissa. Näin sivusilmälläni Kertun katseen tuijottavan tyhjään. Se oli pingottuneen vauhkona. Hän pelkäsi niin ettei saanut sanaa suustaan. Myös Sini ymmärsi pelätä. Mutta näin hänen purevan hampaitaan yhtään.
Tytöllä oli vielä energiaa.

„Noniin, jos joku teistä herrasmiehistä voisi vastata pariin kysymykseen!“ Pistoolia huolettomasti heilutteleva, tumma rantarosvo asteli ruokapöydän viereen, kun kimeä-ääninen nuorempi poika ojensi hänelle rynnäkkökiväärini. Mies hypisteli sitä lähes perverssillä mielenkiinnolla. Hän laski pistoolin pöydälle ja nappasi sarjatuliaseen käsiinsä jopa ihaillen. Muut ryhmässä ilmeisesti odottelivat hänen käskyjään, kun mies haltioituneena tuijotteli asetta.
„Melkosta rautaa. Ehkäpä te ette ihan paskaa puhunukkaan. Täys lipas ja kaikkee…“
„Jarmo, mennäänkö me takas pihalle?“
Rosvomainen, Jarmoksi puhuteltu mies hymähti ja nyökkäsi.
„Otan Niki messiin. Kattokaa ettei ketään tuu.“
Hän nyökkäsi ja tokaisi jotain venäjäksi toiselle nuorelle miehelle. He hävisivät nopeasti ovesta. Samalla yläkerrasta asteli tilaan uusi pölmähtyneen näköinen mies, joka oli huomattavan ylipainoinen. Hän kantoi rautakankea. Tumma mies puhutteli tulijaa nopeasti.
„Löytykö mitään?“
Tuo pyöritteli päätään.
„No vittu etittekö loppuun?“ Tummahipiäinen mies kouri rynnäkkökivääriän todella huolimattomasti. Minua pelotti että hän saattaisi ampua meidät jopa vahingossa.
„Noku tänne tuli joku.“ Tukevampi kaveri selitti.
„No Teme voi ettiä niitä.“ Ikävännäköinen kaveri kääntyi suoraa meitä kohti kannoillaan ja hymyili pahaenteisen ystävällisesti.
„Ja te voittekin tosiaan vastailla vähän kyssäreihin, eiks jeh?“

Hän vilkaisi vanhempaa miestä, joka oli riisunut meitä aseista ulkona ja heilautti rynnäkkökivääriä. Arimon kivääri oltiin laskettu keittiön pöydälle lataamattomana. Vanhempi mies osoitti suoraa minua. Tajusin vasta silloin ruskeasilmäisen miehen tuijottavan minua.
„Terve. Ootkos sä näitä pomomiehiä?“
Kysymys oli hämmentävä. Eikä vähiten sen takia, että mies rennosti osoitti haarojani omalla kiväärilläni. Mies ei ollut minua järin paljoa pidempi, korkeintaan hiemna päälle 180-senttiä, mutta raskasrakenteisempi. Kauhtuneen villapaidan alla oli tynnyrimäinen rintakehä. En kuitenkaan alkanut hänen odottaa vastaustaan.
„Ei meillä oo täällä. Viitasaarella ne on.“ Olin sopivasti tyhmä vastaamaan, sillä en ehtinyt erityisemmin harkitakaan vastaustani. Mies vilkaisi sivulla olevia tuttujani.
„Ja siellä sitten on armeijan jätkiä?“
„Joo.“ En nähnyt syytä valehdella. Minulla ei ollut sellaista pokeria, jolla oltaisiin aseella uhattuna yritetty bluffata.
„Paljonko. Tai paljon siellä on ylipäätään porukkaa?“
„Ööö, en mä oo laskenut, mutta ainakin neljäkymmentä varusmiestä ja ehkä kolmesataa siviiliä.“
„Ja sä et oo niitä?“
„En.“
„Mistä sä sait ton aseen sit? Niiltä.“
„E. Löysin Jyväskylästä.“
Kysymykset olivat painostavia. Hän tarkoituksella tuli lähemmäs.
„Mitä sä oot siellä tehny?“
„Mä tulin sieltä. Jotain viikko sitten.“
Hän vilkaisi sivulle ja siirtyi sujuvasti Kertun luo.
„Pitääkö paikkansa?“
Kerttu tuijotti miestä nopeasti ja nyökytteli levottomasti ja hätäisesti. Mutta minä en kiinnittänyt häneen niinkään, vaan vieressä istuvaan Siniin. Tuo tuijotti myös edessä olevaa, Jarmoksi tituleerattua miestä. Minä tunnistin tuon katseen Sinin silmistä. Vaikka hän oli ollut ennenkin pahoissa paikoissa, Sini ei siitä huolimatta ymmärtänyt perusasioita. Hänen katseensa oli nimittäin täynnä uhmaa. Ja sinä et alkanut vittuilemaan miehelle, joka tähtäsi sinua aseella.
„Ja tää jätkä nyt on se Jaakko, eikö?“ Jarmo tivasi yhä Kertulta, mutta Sini sylkäisi maahan hänen edessään.
„Ime jätkä lekaa.“

„Mitä vittua?“
Tumma mies rynnäkkökiväärin kanssa ei aluksi tajunnut lainkaan, mitä hänelle oltiin juuri sanottu. Tilanne oli niin absurdi. Purin huultani samalla, sillä Sini yritti ilmeisesti aktiivisesti tapattaa itsensä. Tai meidät muutkin. Yksi ruumis ei saanut hänen pahasuisuuttaan aisoihin. Ja tyttö näytti ettei hän todellakaan ollut kykenevä harkitsemaan päätöksiään.
„Että kuuleppa nyt runkku, olisit ees vittu kohtelias. Sä ammut yhden meistä ja sit tuut pelaamaan vitun Onnenpyörää tän porukan kanssa -“ Minä olin nähnyt ärtyneisyyden kasvavan, mutta nyt miehen mitta täyttyi. Hän nappasi Siniä hiuksista kiinni ja repäisi tytön irti seinästä ja heitti keskelle lattiaa, heilauttaen rynnäkkökiväärin tähtäämään suoraa tyttöä selkään. Tämän jälkeen hän ponnekkaasti potkaisi Siniä muutaman kerran kylkeen karjuen.
„Nyt vähän kunnioitusta pikkuhuora!“ Sini älähteli maasta kun mies rempaisi häntä täydellä raivolla kiväärillä yläselkään. Tyttö luhistui maahan ja rimpuili tajunnan rajamailla. Mutta mies potkaisi mutaman kerran kylkeen vielä varmuudeksi, ennen kuin sai puuskutettua uhkausia lisää.
„Toi vitun vajukki yritti olla sankari, mutta sä nyt vaan kerjäät tätä!“ Hän vaikutti siltä että ampuisi tytön hetkenä minä hyvänsä, mutta potki naisen toisin päin. Sini oli hädin tuskin tajuissaan, hänen kasvonsa olivat naarmuuntuneet lattiaa vasten. Mies repäisi toppahousujen sepaluksen rikki ja kivääri toisessa kädessään karjui solvauksia. Hän aikoi raiskata Sinin. Mutta minä en kuitenkaan katsonut suvereenia väkivallantekoa. Kaikki muut tekivät kyllä niin. He olivat kauhusta jäykkiä. Paitsi Pilvi.

Myös Jarmon kolme aseistettua toveria tuijottivat hänen tempaustaan, mutta muiden jähmettyessä näin Pilvin toimivan. Toimiminen oli juuri oikea sana kuvaamaan hänen liikettään. Nainen ei kiirehtinyt vaan kylmänviileästi paransi asentoaan, nousten lähes liioitellun hitaasti seisomaan. Hän oli Jarmoksi nimitetyn miehen selkäpuolella ja myös huonosti kahden muun miehen näköpiirissä. Liikkeet olivat mekaanisia, mutta pehmeitä. Naisen silmissä oli pelottavanviileä kiilto, jossa oli jotain epäinhimillistä. Tajusin ettei Pilviä pelottanut lainkaan. Hän otti kaksi askelta ja nappasi pöydälle Jarmon laskemaan pistooliin kiireettömästi ja hiljaa.
Eleissä ei mennyt varmaan neljää sekuntia kauempaa, mutta se kylmänviileä tapa sai ne näyttämään todella painostavilta. Nainen tiesi aseen olevan ladattu ja varmistamaton. Hän oli painanut mielen missä se oli. Hän oli painanut mieleen missä viholliset olivat. Sen jälkeenhän vain toimi. Kun muut huomasivat tilanteen, Pilvi asteli käsi ojennettuna kohti huoneen keskipistettä, tähdäten kiväärillä aseistautunutta vanhempaa miestä pistoolilla. Hänen liikkeensä olivat luontevan eleettömiä, kuin nainen olisi pelannut sulkapalloa.

Ja sitten hän ampui vanhempaa miestä päähän. Yksi terävä laukaus. Ja mies tipahti niille jalansijoilleen kivääri yhä käsissään.

Tämä sai kaiki käännähtämään katsomaan Pilviä. Mutta nainen ei reagoinut katseisiin tai jännittyneisyyteen stressaamalla. Jarmo, joka oli repinyt omia housujaan jalasta, tuijotti häntä silmiin, kun nainen käänsi aseen ja ampui neljä kertaa miestä ylävartaloon. Tuo tippui aivan Sinin viereen lattialle.
Huoneen humppatukkainen kolmas mies oli säikähtänyt, mutta yritti haparoivin käsin nostaa metsästyskivääriä pöydältä. Pilvi ampui häntä kolmesti selästä lävitse. Luodit pirstaloivat kaakelia tullessaan toiselta puolelta ruumista lävitse.
Neljännellä, paksummalla miehellä ei ollut mitään aikomustakaan pistää vastaan. Hän oli tiputtanut sorkkaraudan ja hypännyt maahan ulisemaan armoa ennen kuin Pilvi edes kääntyi häntä kohti. Mutta Pilveä ei kiinnostanut psyykkisesti neutraloitu mies. Sillä hän kuuli äänen ovelta.

Laukaukset olivat kiinnittäneet ulos jääneiden miesten huomion. Pilvi ei ehtinyt tähdätä heitä, mutta näin naisen silmien laskelmoivan tilaneen salamannopeasti. Hän käveli ripeästi keittiön ikkunaa kohti, muttei ehtinyt työtasoja pidemmälle. Silloin kaksi juoksevaa miestä vilahtivat ikkunasta. Nainen ampui kahdesti suoraa keittiön poikki ja ikkunan lävitse heitä kohti. Minun oli mahdoton nähdä osuiko hän omasta kulmastani, mutta nainen kääntyi samoin tein ympäri ja tähtäsi maassa makaavia hyökkääjiä. Ja nainen karjui käskyjä kuin olisi suunnitellut tämän näin.
„Jaakko! Pysäytä ne!” Hänen äänensä ei ollut se sama naisen ääni, joka yleensä puhui partaansa, eikä välittänyt muista ihmisistä. Nyt Pilvi huusi ja käski, kääntäen samalla tähtäimen maassa huutavaan haavoittuneeseen. Hän heilautti pistooliaan kohti rynnäkkökivääriä, joka oli tipahtanut maassa korisevan Jarmon jalkoihin. Nappasin sen ja ryntäsin yhä kengät jalassa ulos ovesta, jonka kaksi miestä olivat jättäneet auki.

Me emme olleet sisällä paljoa varttia kauempaa, mutta minulla oli todella kuuma. Kylmä ulkoilma iski vasten kasvoja ja käännyin heti siihen suuntaan, minne oletin miesten juosseen. Ilmeisesti he olivat säikähtäneet nähdessään omia ruumiitaan tai muuten pakenivat vähäisin perustein. Ryntäsin talon kulman taakse, josta näin molempien miesten selät.
He pinkoivat hangen lävitse melko vaivalloisesti. Kauemapana olin näkevinäni puustonrajan taakse jäävän autonperän, jonne he ilmeisesti pakenivat. Sydämeni hakkasi ja sanoja oli vaikea saada suusta ulos, mutta kun vihdoin sain huudettua, ne kyllä kuuluivat.
„Pysähtykää! Seis tai ammun!“
Jälkeenpäin nauraisin käskylle. Seis tai ammun. Oneliner oli lainattu suoraa Komisario Palmu ja Zombiepidemiasta, josta ei tulluit muiden Palmu-elokuvien vertaisia hittejä. Mutta silloin minua ei naurattanut lainkaan

Molemmat miehet olivat nimittäin aseissa. Toinen tosin pudotti sen samoin tein ja nosti kätensä kohti ilmaa. Toinen vain jatkoi juoksemista kahta kauheammin. Toistin käskyn vielä kuuluvammin, mutta mies vain pinkoi.
Tähtäsin rynnäkkökiväärillä, joka oli varmasti ladattu. Välillämme ei ollut etäisyyttä seitsemääkymmentä metriä enempää. Ja mies juoksi suoraa minusta poispäin hitaassa lumessa. Ensimmäisen laukauksen tähtäsin massakeskipisteeseen, mikä ei ollut vaikeaa. Hengästyksestäni huolimatta tähtäys oli helppoa ja vain miehen horjahtaminen sai luodin osumaan muualle kuin keskelle selkää.
Se napsahti olkapäähän. Näin vaatteiden pöllähtävän selvästi siinä. Mies horjahti alas, mutta nousi nopeasti ja juoksi kivusta älähtäen. Tähtäsin uudemman kerran edes harkitsematta adrenaliinihöyryissäni muuta vaihtoehtoa. Tällä kertaa laukaus osui alaselkään kompuroivaa miestä.
Hän keräsi itseään hetken, jolloin karjuin miestä luovuttamaan. Mutta tämä nousi ja yritti jälleen lähteä kävelemään. Hänen toverinsa seisoi selin ja tuijotti kahdesti haavoitettua sankaria, joka rämpi eteenpäin lumessa lähes epäinhimillisistä vaurioista huolimatta. Viimeisen ampumiseni tähtäsin harkiten, mikä ei ollut vaikeaa. Mies piti yhä asetta käsissään, muttei kääntynyt. Hänen vauhtinsa oli todella hidas ja liikkeet takkuisia. Ja ne hidastuivat jatkuvasti. Tähtäsin tarkoituksella miestä jalkoihin. Ensimmäinen laukauksista meni ohi, mutta toinen räväytti jalassa olleet lasketteluhousut auki reiden kohdalta. Huuto pääsi ilmoille kun juoksija vihdoin tipahti maahan. Ja nyt hän ei enää noussut.

Astelin yhä jännityksestä hengästyneenä lumessa miesten perään. Pidin kivääriäni valmiina, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään ollakseen uhkana. Toinen kiroili lumen keskeltä lähes ymmärtämättömästi ja vaimeasti. Toinen mies seisoi kuin jäätyneenä.
Astelin piinaavan hitaasti ehkä viiden metrin päähän hänestä. Kyseessä oli kimeä-ääninen, nuorempi heppu. Ensimmäinen kysymykseni yllätti itsenikin, mutta se ei olut ihmekään.
„Minkä takia sun kaveri ei pysähtynyt?“
Minuun selin oleva, käsiään levittelevä mies empi hetken, mutta vastasi vapisevalla äänellä.
„Ei se osaa suomea.“
Käskin hänet toverinsa luo, joka makasi maassa verissäpäin. Tältä etäisyydeltä tajusin hänen kiroilevan venäjäksi. Mies vuoti verta hyvin paljon, mutta pakotin hänen toverinsa siirtämään tuon. Ammuttu venäläismies huusi ja huusi, mutta käskin kiväärillä osoittaen heitä menemään takaisin eteenpäin. Talolta kuului kasi tai kolme vaimeaa laukausta, jonka takia halusin pitää heidät edelläni. Jos tästä tulisi pankkivankitilanne, minulla olisi ainakin kaksi niitä. Ja talon ainoa automaattiase.

Sitä ei kuitenkaan tarvittu. Hyökkääjistä oli ainoastaan tukevampi mies hengissä. Myös viides, ilmeisesti yläkertaan jäänyt mies oltiin ammuttu portaisiin. Jonilla oli käsissään metsästyskivääri ja epäilin hänen olevan syypää viimeiseen vainajaan.
Minä ohjasin kiväärillä venäläisestä verestä tahriintuneen kaksikon molemmat osapuolet keskelle huonetta, aivan Jarmoksi nimetyn miehen ruumiin viereen. Pilvi seisoi heidän edessään pistooli kädessä ilmeettömänä. Otin hieman yllättäen muutaman askeleen taaksepäin ja irvistin itsekseni. Hän oli todellakin ottanut roolinsa.
Venäläismies aneli armo. Tietenkin venäjäksi. Hänellä oli valtavat kivut. Kyyneliä, rukoilevia elkeitä, kaikkea.
Pilvi katsoi ensin heitä, sitten taka-alalla olevaa tukevampaa miestä ja tokaisi lyhyesti nuorempaa miestä menemään pois toverinsa vierestä. Ja sitten hän käski tukevampaa miestä kohottamaan katseensa. Venäläismies jäi polvilleen puoliksi rukoilemaan, puoliksi pitelemään itseään. Pilvi näytti laskevan mielessään asiakohdat yhteen ja sen jälkeen ojensi kätensä ja ampui eteensä kyyristyneen miehen. Kylmänviileästi, suoraa otsasta sisään. Ruumis oli eloton jo ennen kuin se kosketti maata.

Me kaikki jäimme tuijottamaan hänen kylmäveristä elettään. Mutta nainen vain vilkaisi kahta henkiin jäänyttä.
„Ja nyt te alatte vastata kysymyksiin. Toi teidän kaveri ei pystynyt.“
Hän näytti kaapin paikan hyvin tehokkaasti. Osoitti miten pienestä harkitsemattomuudesta muiden elämä olisi kiinni. Molemmat olivat lähes paniikissa ja tyytyivät nyökyttelemään. Tämän jälkeen Pilvi suuntasi sanansa hieman yllättäen Hulkon puoleen.
„Matti, onko meillä pitkiä nippusiteitä?“
Hulkko ei tajunnut että häntä puhuteltiin, ennen kuin Pilvi toisti kysymyksen.
„Joo, autotallin puolella.“
„Olisitko niin kiltti, että kävisit hakemassa niitä? Semmoiset kymmekunta.“
Hulkko änkytti jotain hetken, jolloin Pilvi vilkaisi minua lyhyesti.
„Jaakko voi varmaan auttaa?“
„Joo. Pärjäättekö te täällä.“
„Toki. Arimo, otatko ton Jaakon rynkyn vaikka?“

Minulla harvoin oli yhtä orpo olo luopua aseestani kuin nyt. Vaikka uhka oltiin neutralisoitu, epävarmuuden tunne ja adrenaliinipiikin jälkeinen sekavuus olivat yhä päällä. Päässäni humisi. Pilvi oli ampunut kaikki ne miehet kylmäverisesti. Yksi oli puhdas teloitus. Mutta minä en ollut ainoa jota asia vaivasi. Hulkko oksensi ulkona melko brutaalisti. Hän pyyhki suunpieliään kun paha olo oli virrannut miehen lävitse ja kysyin oliko mies kunnossa.
”Jooh, en vaan oikeen ollut motivoitunut näkemään tollasta.”
”Tollasta? Ai ruumiita vai?”
”Joo. Tai siis, mitä tuolla nyt tapahtui.”
Ymmärsin nopeasti mitä hän tarkoitti.
”Ai että nainen pystyy teloittamaan porukkaa yhtä psykopaattisesti kuin mieskin?”
”Joo.” Hulkko sai kakistua ulos. ”Ja että Pilvi elää meidän kanssa ihan päivittäin.”
Käännyin katsomaan taaksemme vain virnuillakseen partaani hetken. Löysin ihanat sukupuoliroolit jälleen uudestaan.
”Sä et varmaan ole koskaan urheillut naisten kanssa?”
”En. Mä oon käynyt armeijanikin, ennen kun Rehnistä tuli puolustusministeri. En mä oo nähnyt naisia tekemässä mitään, mikä olis voinut valmistaa mua tähän.”
”Noh, nykyaika taitaa jättää kaikki psykopaatit päällimmäisiksi.”

Löysimme nippusiteet ja pistimme niillä miehet pakettiin melko nopeasti. He olivat alistuneita rooliinsa eivätkä vastustelleet. Joni vartioi heitä Pilvin kanssa, Arimon hiihtäessä Viitasaarelle kertomaan tapahtumista. Pilvi oli jälleen jossain määrin jopa mielenkiinnoton, tai ainakin yhtä vähäpuheinen kuin ennenkin. Purin hammastani ja kyselin muutamia kysymyksiä. Paljastui ettei ammuttu mies ollut venäläinen, vaan latvialainen. Heitä oli kaksi lisääkin hidän porukassaan, joka oli yhteensä noin kaksikymmentähenkinen. He olivat vain etsimässä ruokaa, molemmat miehistä vakuuttelivat, mutta minä en uskonut tätä väitettä. Tiedustelin nämä yksityiskohdat vain välittömimmän vaaran varalta. Sen jälkeen jätin heidät vartioon hetkeksi, sillä minua ei motivoinut kysellä enempää asiasta. Armeijan pojat hoitakoot loput. Sekin olisi vielä edessä, sillä he tulisvat tänne varmasti.

Mutta minä keskityin tärkeämpään. Sini oli lähes täydessä shokissa. Kerttu piteli tyttöä, siinä missä Hilkka Pänkäläinen piteli yhä Pirkkoa. Molemmat olivat itkuisia Hulkon talon makuuhuoneessa. Katsoin lyhyesti Kerttuun päin, joka näytti järkyttyneeltä, mutta myös surulliselta. Tilanne oli todella karmiva, kun muistin sen historiasta. Sini oli joutunut raiskatuksi ilmeisesti jo koululla kriisin alkuvaiheessa. Huolimatta melko hankalasta luonteestaan tyttö ei voisi todellakaan ansaita tällaista.
„Tota, eihän se…“
„Ei.“
Olimme hetken Kertun kanssa hiljaa. Hän silitteli Sinin hiuksia ja katsoi minua pelokkaana. Minä purin huultani. Tämä oli niin kohtuutonta. Juuri kun luulimme selvinneen loppuun saakka. Viitasaaren piti olla se turvallinen paikka, mutta me olimme juuri käyneet todella lähellä kuolemaa. Tämä osoitti meidän heikkoutemme ja haavoittuvaisuutemme niin konkreetisesti ettei tänä yönä kukaan luultavasti voisi nukkua kunnolla.
Minä olin luultavasti tällä tapaa pettänyt heidät. Mutta joku ei ollut.

Pilvi käveli huoneeseen viimeisenä ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän käveli suoraa minun ja Kertun luokse, jolloin annoimme hänelle tilaa. Nainen nosti määrätietoisesti järkyttyneen näköisen Sinin kasvot itseään kohti ja ilmoitti asian, kuin olisi kertonut ruuan olevan valmista.
„Sini. Mä tapan kaikki, jotka yrittää satuttaa sua.“
Tytön katse kohdistui ensimmäistä kertaa. Ja se kohdistui juuri Pilvin silmiin. Ja Pilvi jatkoi lyhyesti.
„Ok?“
Sini nyökkäsi vastaukseksi. Tämä oli hieman epätodennäköisen ystävyyden alku.

Armeijalla kesti lopulta lähes neljä tuntia tulla paikalle. Arimo oli hiihtänyt täyttä vauhtia, mutta heillä ei ollut valmiina moottorikelkkoja, suksia tai miehiä. Lopulta paikalle tuli Arimon lisäksi viisi sotilasta kahdella kelkalla. Arimo ja yks sotilaista oli hinauksessa jälkimmäisessä kelkassa. Myös yliluutnantti Lintula saapui paikalle. Verrattuna sotilaisiinsa, joiden uniformu ja vaatetus vaihteli kevyesti, hän näytti lähes viimeistellyltä. Miehellä oli päällään yhä kesäinen maastopuku, vaikka pakkasta oli luultavasti kymmenkunta astetta. Hänen vaatteensa olivat puhtaita ja miehen katse terävä. Ainoastaan kevyt vaalea sänki paljasti hänen olleen kentällä melko pitkään.
Tämä oli ensimmäisiä kertoja kun minä en itse ollut se viimeinen päätöksentekijä. Se oli jossain määrin vapauttava tunne. Sillä kaikesta piiloitellusta konfliktista huolimatta yliluutnantti näytti hoitavansa tehtävänsä erinomaisen hyvin. Pistin merkille hänen laittavan kaksi miestä vartioon ja tuli kahden muun kanssa sisälle. Olimme vieneet ruumiit ulos, mutta mies ei noteerannut niitä ensimmäisenä. Hän tervehti meitä melko välittömän oloisesti ja kysyi missä vanhit olivat. Hulkko opasti hänet sisälle, kun me seisoimme Kertun ja Sinin kanssa hieman sivummalla.
Aikaa kului vain pari minuuttia kun mies palasi jälleen ulos Hulkon kanssa, Hulkko viittasi minuun nopeasti ja Lintula asteli luokseni. Mies oli arjalaisuudessaan Hitlerin märkä uni. Minua kylmäsi sisältä ajatus siitä, että mikäli hän tietäisi minun olevan Jaakko Huhta, hän tuskin epäröisi ampua minua itse. Me olimme luonnolliset viholliset, lukuunottamatta nykyistä valhetta.

„Te vissiin olette Jaakko Mahlamäki?“ Hän otti hanskansa pois kädestä saapuessaan eteeni. Nyökkäsin myöntäväksi vastaukseksi.
„Yliluutnantti Lintula. Toimitte hyvin täällä, en tiedä olisko noi omatkaan miehet selvinneet tilanteesta näin hyvin.“ Miehen kättely oli vakaa. Hän oli luultavasti lähes samanikäinen minun kanssani. Miellyttävältä vaikuttava mies. Tosin ilmeisistä syistä n varmaan koskaan voisi tutustua häneen paremmin.
„Pilvi hoiti suurimman osan hommista.“
„Joo, mutta mä tiedän miten vaikea on toimia paineen alaisena. Se Joni tais kanssa tulla teidän kanssa? Teki kanssa oman työnsä kunnolla.“ Joni oli ampunut yläkerrasta tulleen viimeisen hyökkääjän. En ollut ehtinyt jututtaa poikaa aiheesta.
„Onhan tässä ollut kokemusta hommista.“
„Sanoppa muuta.“ Onneksi hän ei kysellyt enempää.
„Te vissiin ehditte kuulustella miehiä jonkin verran?“
„Joo, aika lyhyesti. Niitä ei ole enää tässä maastossa enempää. Ovat ainakin kuudenkymmenen kilometrin päästä matkalla. Tuola metsänrajassa niillä on avolavainen auto, todella korkealla maavaralla. Eikä niitä odoteta takaisinkaan, eikä kukaan oikeastaan tiedä missä ne ovat. Ne on osa hieman isompaa, vajaan kolmenkymmenen hengen porukkaa.“
„Kertoko ne sen uskottavasti?“
„En oikeen usko että ne valehteli.“
„Minkä takia?“
„Pilvi teloitti niiden yhden kaverin nenän eessä. Eiköhän se pidä pelon sopivasti perseessä ettei huvita lasketella luikuria.“
Yliluutnantti vaikutti miettivän asiaa hetken. Taisin ymmärtää hänen yskänsä. Mies saattaisi pitää Pilviä läsnä kuulusteluissa jatkossakin, sillä naisella olisi hyvä pelotevaikutus.
„Hyvä hyvä. Ja joku porukasta puhui venäjää?“
„Puhui juu. Mutta se on latvialainen.“
„Joo. Tässä lähimaastossa yksi selviytyjien porukka joutui ryöstetyksi ja … sanotaanko että kaltoinkohdelluksi tuossa jonkin aikaa sitten. Vaikuttaa samalta porukalta.“ Muistin hämärästi tämän keissin, vaikka se oli silloin kun olin saapunut Viitasaarelle toisen kerran.
„Voi olla. Vaikuttaa samanlaiselta toimintatavalta.“
Vilkaisin Siniin päin, joka oli Kertun kanssa astellut hieman sivummalle. Yliluutnantti nyökkäsi merkitsevästi. Hän oli ilmeisesti kuullut mitä oli tapahtunut.

„Me viedään nää kaverit kuulusteltavaksi Viitasaarelle. Haluutko että jätetään tänne vielä ylimääräinen vartiomies?“
„Eipä taida olla tarvetta. Mutta mites tästä eteenpäin?“
Yliluutnantti vaikutti hetken mietteliäältä ja vilkuili takanani olevaan hämärtyvään taivaanrantaan. Mies oli selvästi ajatellut asioita jo etukäteen, mutta hän punnitsi mitä sanoisi.
„Tehän tulitte tänne vasta jonkin aikaa sitten?“
„Joo, pitää paikkansa.“ Pelkäsin hänen alkavan kysellä, mutta yliluutnantti alkoikin selittää tapahtumia tarkemmin.
„Tää häröpallo jonka kanssa tultiin perille sai jäädä pääasiassa sillä perusteella, että me tarjotaan koko Viitasaarelle suojelua. Ja nyt se lupaus on vähän hankala pitää. Ellei tossa kuulustelussa selviä jotai erikoista, mä veikkaan että me saatetaan hyvinkin etsiä noiden hyökkääjien loppuporukka käsiimme.“
„Siis kostoreissu?“ Yksinkertaistin keskustelua tarkoituksella. Yliluutnantti kohtautti olkapäitään.
„Mä puhuisin mielummin uhkaavan ryhmän poistamisesta. Niillä ilmeisesti kuitenkin on pysyvä majapaikka jossain ja me pystytään kaivamaan se esille. Mä veikkaan että meillä on pari kolme päivää aikaa ennen kuin ne alkaa epäillä jotain.
Mies tosiaan puhui vakavissaan iskusta terveitä ihmisiä vastaan. Mutta hänen äänessään oli selvää epävarmuutta. ikään kuin ammattisotilas ei olisi halunnut turvautua väkivaltaan. Mutta tämä vaikutti pakkotilalta. Yliluutnantti oli melko nuori, luultavasti vasta kadettikoulusta valmistunut.
„Millon tän tietää varmaksi?“
„Paha sanoa. Varmaan huomenna. Mä en haluaisi asettaa enempää ihmisiä vaaraan kohtaamalla tätä ryhmää uudestaan, mutta mä en myöskään voi taata turvallisuutta jos ne on yhä tuolla jossain.“
„Aika kovia toimia.“
„Sanoppa muuta.“

Lopulta yliluutnantin toinen kyyti, korkeamaavarainen katumaaturi saapui paikan päälle. Jäät eivät varmudella kestäneet sen painoa, joten auto joutui kiertämään useamman kilometrin päästä pohjoisesta järven, jonka selkää moottorikelkalla kylä pääsi jo ajamaan. He ottivat molemmat vangit peräkonttiin sisään sekä jalat että kädet niputettuina. Päädyimme lopulta siihen ratkaisuun, että yksittäinen varusmies jäi turvaamaan näennäisen hyvänolon puolesta Kymössä olevia talojamme. Hulkko piteli pojastaan kiinni lujaa koko päivän. Pieni mies oli nähnyt ilmeisesti ensimmäistä kertaa jonkun lähipiiristään kuolevan nenänsä edessä kuluneena päivänä. Pirkko oli lähes kyvytön toimimaan, mutta Sini oli yllättävän aktiivinen. Toimme tilapäisesti ylimääräiset petivaatteet meidän taloomme. Koko porukka nukkuisi siellä tämän yön. Toisessa talossa leijaili yhä rautainen veren tuoksu. Olimme jääneet hetkeksi kahdestaan siivoamaan sitä Jonin kanssa. Poika oli melko vaitonainen koko päivän. Niin tosin olivat kaikki muutkin. Lattia puhdistui sentään kovalla hankauksella, mutta veriset matot piti luultavasti heittää pois.
Tajusin vasta valmistuessamme puhutella huolestuneen näköistä nuorta miestä. Mieleeni palasi se tosiasia, että hän oli tappanut viimeisen taloon jääneen vihollisen. Sikäli kun vihollisia oli. Mutta siinä tilanteessa kaikki toimivat vaistojen varassa.
„Joni.“
„Joo.“
„Sä kuulemma toimit hyvin siellä.“
„Mä ammuin jonkun.“
„Joo, mutta niin piti tehdä.“
Hän oli hetken hiljaa. Vastasin hänelle lyhyesti.
„Mä tiedän ton tunteen. Toivotaan ettet joudu kokemaan sitä uudestaan.“
„Joo.“
Joni puristi vaaleanpunaisen veden takaisin ämpäriin ja osoitti portaita.
„Se vaan tuli tuolta, Pilvi oli kääntynyt toiseen suuntaan ja sillä oli puukko kädessä. En mä kauheesti ajatellut.“
„Sä teit oikein. Ainakaan meitä ei kuollut enempää.“
„Mä en tiedä olisko mun ollut pakko apua sitä.“
„Mä ammuin pihalle sen yhden miehen, koska se ei pysähtynyt. Ja se ei pysähtyt, koska se ei ymmärtänyt suomea.“
„Aika turha syy kuolla.“
„Jep. Tosin kyllähän äiti sanoi että kieliä on tärkeää osata.“
Korvissa tinnutti. Sisätiloissa ampuminen luultavasti pahoinpiteli vieläkin enemmän jo aiemmin kärsinyttä kuuloani.

Tupajärjestely oli hieman sekava kun talon ihmisten määrä oli yli tuplaantunut. Sovimme seuraavasta päivästä jatkuvan jälleen normaalin päiväjärjestyksen. Muutoin asiat sujuivat normaalisti, paitsi että kaikki vaikuttivat jokseenkin shokeerautuneilta. Teimme ruokaa, mutta vain Jonilla näytti olevan ruokahalu tallella. Minä kokosin vartiovuorot, joista ylimääräinen sotilasvahvistuksemme otti solidaarisuuttaan neljä tuntia. Veikkasin että harva muukaan nukkuisi enempää. Kukaan ei kuitenkaan halunnut olla yksin. Samasta syystä otin meikäläisten vartiovuorot pareittain. Joni ja Arimo ottaisivat toisen, minä ja Kerttu ensimmäisen.

Jäimme istumaan naisen kanssa piharakennuksen rapuille. Aseessani oli puolisen lipasta jäljellä, mutta en halunnut kajotakaan vekottimeen. Se, että minua oltiin osoiteltu omalla aseellani, tuntui häpäisevältä. Kerttu oli yllättävän rauhallinen tilanteeseen nähden. Hän tuijotteli tähtiä hiljaisuudessa, jonka päätin rikkoa sujuvimmalla small talkillani.
„Kaleva tietää noista tähtikuvioista enemmän.“
„Aika autistinen heppu.“ Nainen kuittasi sarkatakissaan. Hymähdin vastaukseksi ja keskustelu kuoli jälleen lyhyeksi minuutiksi.
„Mulla on todella paha viba tästä.“ Hän jatkoi.
„Sama. Haisee siltä, ettei tämä ollut tässä.“
„Millainen haju se on?“
„Paha selittää. Mutta mä oon haistanut sen aiemminkin.“
„Sä oot sitten kuitenkin ilmeisen väkivaltainen tyyppi.“
„Se taitaa nykyään olla ihmisen rodullinen ominaisuus.“
„Joo.“
Lyhyt hiljaisuus laskeutui jälleen hetkeksi pakkasyöhön.
„Vittu se on pelottava nainen.“ Hänen ei tarvinnut käyttää nimiä. Oli ilmeistä että puhuimme Pilvistä.
„On.“

Me naimme Kertun kanssa talon ulkoseinää vasten muiden nukkuessa sisällä. Pakkanen puri pakaroita.

Viideskymmenes päivä

Posted: 11/01/2014 in Päivät

11.12.

”Mitä kello on?” Säpsähdin hereille, kun joku hääräsi jotain makuuhuoneessa. Paikka oli vieras ja olin ensimmäisenä nostanut kyynärpääni kasvojen eteen. Oli pelottavaa huomata, että unesta päästyä valveille, uhka oli samoin tein kirkkaana mielessä. Tiesin heti missä rynnäkkökiväärini oli, mutta sen jälkeen uninen mieli alkoi muistaa.
Tämä oli varmaan turvallisin paikka, missä olisin voinut olla. Vihollisen keskellä, mutta samalla myös ystävien keskellä. Ainakaan minua ei herätetty aseella tähdäten, eli jokin oli mennyt oikein. Vieressäni oli Tammenaho, joka vilkaisi kelloaan.
”Yheksän.”
”Ketä täällä on vielä?”
”Puttonen ja me lähetään tunnin päästä vartioon. Jukan pitäis tulla takaisin ennen puolta päivää. Jotain tyttöjä on alakerrassa.” Hän puhui hieman kuiskaamalla. Nostin itseni sängystä pystyyn ja vilkaisin viereiseen sänkyyni. Petteri nukkui siinä syvää unta. Tammenaho nosti sormen huulilleen.
”Se on ollu koko yön hommissa. Tuli takaisin ihan pari minuuttia sitten.”
Katsoin nuorempaa Rajasaloa ihmeissäni. Hän näytti olevan niin syvässä unessa, ettei varmasti heräisi kirveelläkään.
”Siis pari minuuttia sitten?”
”Joo, se taittelee vaatteet, menee sänkyyn ja nukahtaa. Ja sit se nukkuu, kunnes se herää. Vähän ku pieni lapsi. Ottaa virran pois, niin se ei tee mitään.”
En välittänyt täydentää, että Petterillä oli muutenkin taipumuksena pieni lapsekkuus.

Vedin kerraston kalsarit ja housut jalkoihin, jonka jälkeen kömmin alakertaan. Katariina ja Veera siivoilivat aamiaistarpeita samalla kun Hanna puhdisti aseita. Jäin kuuntelemaan hetkeksi heidän keskusteluaan portaista.
”Aiotko sä mennä vartioon?” Katariina viittasi kysymyksensä ilmeisesti Hannalle. Hän vastasi hyvin pirteään sävyyn takaisin.
”Joo. Mulle olis kuulemma ylimääräinen asekin. Ja oon parempi ampumaan ku osa varusmiehistä.”
Katariinan ääni oli hieman kiusaantunu.
”Mustakin olis mukava osata ampua, mutten tiedä olisko se hyvä asia?”
”Miten niin?” Tunnistin Veeran äänen missä tahansa. Katariina tuhahti äänekkäästi.
”No siis, jo ennen tätä aikaa mulla vaihteli mielialat aika paljon. Sillon varmaan mulle ei olis kannattanut antaa asetta. Tää elämä voittaa kyllä normaalin arjen. Mulla ainakin pyöri päivittäin mielessä, että tapanko itseni, vai kaikki ympärillä.”
”Kätevää kun selvisit tänne saakka.” Hanna kommentoi ilmeisen sarkastiseen sävyyn. Mutta ilmeisesti he olivat tutustuneet toisiinsa niin hyvin, ettei Katariina ottanut kommentista itseensä.
”Joo, toivotaan että nyt on helpompaa.”

Pidin hienoista meteliä kävellessäni keittiöön, etten vaikuttaisi ikävän salakuuntelevalta. Tervehdin naisia ja jäin hajamielisesti tuijottamaan huonetta yhä hieman unisena.
”Huomenta.”
”Huomenta huomenta! Sulle on puuroa odottamassa. Vähän kylmää, mutta mitäs nukuit!” Hanna vastasi uskomattoman innostuneella ja kirkkaalla äänellä. Veera kääntyi ja vastasi pelkällä hymyllä. Katariina tervehti lyhyen ujosti, mutta myös positiiviseen sävyyn. En ollut nähnyt häntä eilen, minkä vuoksi olin hieman yllättynyt naisen läsnäolosta. Hänellä oli kuitenkin raskaita psyykkisiä traumoja jo Jyväskylässä, enkä tiennyt oliko kuulemani keskustelunpätkä luotettava merkki hänen toimintakykynsä palaamisesta.
Kävin kaapimassa puuroa lautaselle. Veera hymyili vilkaistessaan suuntaani. Hänelle oli todellakin tärkeä tietää, että olin hengissä. Se tarjosi tiedon siitä, ettei tässä maailmassa kaikkea menetetty. Tyttö oli kuitenkin joutunut luopumaan koko perheestään jo taudin ensimmäisinä päivinä Suomessa. Hän tarvitsi jotain pysyvää.
Istuuduin asetta puhdistelevaa Hannaa vastapäätä. Vaalea nainen avasi keskustelun sujuvasti.
”Millasella aikataululla sä liikut?”
”Ootetaan nyt ensin että nään Jukan. Lähen varmaan puoliltapäivin. Kattoo nyt.”
”Tarviitko mitään mukaan?” Veera kysyi uteliaana. Pudistelin päätäni.
”Varmaan parempi, jos liikun mahdollisimman vähillä tavaroilla. Mutta kiitti kuitenkin.”
”Juu ei mitään.” Veera hymähti. Hän vaikutti hieman ujostelevan minua, mikä oli ymmärrettävää. Olin unohtanut sen, ettei tyttö alun perinkään ollut järin dominoiva persoonallisuus. Hannasta ei voinut sanoa samaa.
”Hei onko sulla ton kasvojen arven lisäksi muita taistelujälkiä?”
”Ei varmaan näin päheitä.” Naurahdin ja tungin puuroa kitusiin. ”Jotain pienempiä jälkiä selässä. Pari kertaa käytiin kyllä lähellä hengenlähtöä.” En antanut sanoille liikaa painoarvoa ruokaillessa. Turha dramatiikka ei huojentaisi ketään tai tekisi minusta jälkiviisaampaa. Hanna nyökkäsi hyväksyvästi.
”Meillä onkin ollu vähän tylsää täällä ilman sua. Kukaan ei keilaa autoja rekoilla tai aloita maailmansotaa, kun et oo maisemissa.” Hänellä oli hauskan positiivinen virnistys, vaikka me molemmat tiesimme mistä nainen puhui. Heillä oli huomattavasti turvallisempaa ilman minua.
”Joo, mä yritän vierailla täällä harvakseltaan. Saatte nukuttua yöt rauhassa. Voisinko mä jeesata teitä jotenkin täällä? Kymössä ei oo paljoa tavaroita, mutta jotain sentään.”
Hanna pudisteli hetken päätään, kunnes kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
”No internet vois aina olla nopeampi.”
”Katotaan jos voin tehä sille jotain.”

”Missä Jukka oikeen on? Lähteekö se aina noin aamutuimaan?”
”Joo, se on yrittäny järjestää noita pesuasioita tällä hetkellä. Varmaan vääntää kättä joko yliluutnantin tai Raivion kanssa. Jotain peniksenmittailuhommia, kuten odottaa saattaa.”
”Kuinkas näin?” Yllätyin hieman vertauskuvasta. Tosin Hanna oli asetta puhdistellessa kohtalaisen sinut oman maskuliinisuutensa kanssa arvioidakseen muiden tilannetta.
”Aika kukkotappeluksihan se menee. Katotaan kuka määrää ja ketä. Jukka on varmaan nuorin, mutta se ei anna periksi. Tosin se tarkottaa, että ne saa ongelmia silloinkin kun niitä ei olis muuten. Ei siinä kummallisia riitoja tule, mutta esimerkiksi työnjakokeskusteluissa on aina vähän turhaa kädenvääntöä.”
”Voittaako Jukka?”
Hanna päristeli huuliaan mielenkiinnottomasti.
”Niinku mä sanoin, ei tossa oo mistään oikeista asioista kiinni. Pojat läpsyttelee kikkejään pöytään kilpaa, kunnes tulee joko konsensus.”
Hänen antamansa mielikuva oli kieltämättä huvittava.
”Jukalla varmaan on eri kuva asiasta.”
”Joo, mutta kyllähän sä miehet tiedät. Te ootte niin hirvittävän herkkiä noista ilotikuistanne.”
Veera tirskahti taustalta. Vastasin myöntävästi Hannalle ja keskityin puurooni.

Kylmä puuro oli omian herättämään ajatukset uuteen päivään. Naapuritalossa piilotteli Peissi, Jumalan lahja kirosanojen epäluovalle käytölle ja aseettomalle väkivalllalle. Samalla myös mies, jolle useat olivat velkaa elämänsä. Peissi oli hieman kuin ihmisen muodon ottanut rokote tautia vastaan. Hänen ympärillään siltä oli turvassa, mutta muita riskejä kyllä löytyisi. Ja suuri osa ihmisistä ei pitänyt rokotteen ottamisesta.
Torkuin sohvalla vielä hetken aamiaisen jälkeen ja nautin mahdollisuudesta nollailla ennen Kymönkoskelle palaamista. Muu seurakunta jutteli ympärillä nukahtaessani.

En muistanut herätessäni varmuudella nähneeni unta, sillä en ehtinyt vain tunnin kestävillä torkuilla vaipua erityisen syvään horrokseen. Räpyttelin silmiäni ja tajusin käyneeni jälleen Oulussa, kuten kaikissa unissani. Olin haistavinani yhä vaaleahiuksisen naisen, johon törmäsin nykyisin lähes aina unessa. Ja olin nähnyt paljon ruumiita. Mutta niitä näki valveillakin.
Jukka istui viereisellä lepotuolilla juomassa teetä ja lukemassa Pietari Päivärinnan omaelämänkertaa. Noustessani hieman pystympään asentoon, Jukka kommentoi teosta siirtämättä katsettaan siitä.
”Pitäisi varmaan pitää päiväkirjaa. Elämänkerrat ovat mielenkiintoisia pääasiassa vaan sen takia, että niillä on ympärillä kiinnostava historiallinen ajanjakso.”
Olin hieman pöpperössä ja samasta syystä väsyneen nokkelana. Veera oli yhä huoneessa, mutta muut olivat lähteneet.
”Onko tämä kiinnostava historiallinen ajanjakso.”
”Eiköhän kaikki ole.” Jukka sulki kirjan ja kääntyi minua päin.
”Sä lähdet vissiin takaisin päin?”
”Joo, mulle ei annettu vapaa-aikaa. Meen koppaamaan Pallosalaman ja sen jälkeen palataan.”
”Ok.” Jukka näytti mietteliäältä ja vilkaisi Veeraa, joka ainakin päällisin puolin ei osoittanut meihin huomiota.
”Sä varmaan ymmärrät, ettei tällaisista visiiteistä voi tulla tapaa.”
”Tää oli aika iso riski jo nyt.”
”Ja on jatkossakin. Oletuksena on kuitenkin, että noin kakskymmentä ihmistä osaa pitää turpansa kiinni aiheesta. Täällä on muutenkin kireät välit, niin yhden ainoaa lisäsalaisuutta ei tarvittais.” Nyökkäsin hänelle myöntävästi ja olin nielaista muistaessani, ettei Jukka tiennyt Peissistä. Mietin kertovani hänelle asian, mutta pidättäydyin kuitenkin halulta paljastaa uutta, syvempää salaisuutta. Salaisuuden lähtökohtainen idea oli se, ettei sitä kerrottu eteenpäin. Ei edes luotettaville tahoille.
”Mitä me voidaan tehdä?”
”Ei varmaan oikein mitään. Keskittyä päivittäisiin rutiineihin ja odottaa kevättä.”
”Helpottais, mikäli me voitaisiin pitää yhteyttä. Jos tulee kriisitilanne.”
”Jep. Mutta radioita ei oo muutenkaan tarpeeksi, eli en usko että se onnistuis. Mutta mä voin lähettää sulle viestejä viikottaisen safkalähetyksen mukana.”
Kohautin olkapäitäni ja nousin sohvalta.
”Se taitaa olla parasta, mihin me pystytään tällä hetkellä.” Mieltäni korvensi tosin ajatus viikottaisesta lähetyksestä. Asiat tapahtuivat nykyään niin nopeasti, että viikossa kaikki saattaisi olla kuollutta.
”Vielä yks juttu. Ota vielä tää messiin, se voi helpottaa elämää.”Hän ojensi minulle hiihtomyssyn, jonka saattoi tarpeen tullessa vetää naaman eteen. Kiitin Jukkaa kauniisti. Tässä lahjassa oli sydän takana.

Ymmärsimme tämän olevan tapaamisen loppu.
”Pidä huoli ittestäs.”
”Sitä samaa, sä vaikutat väsyneeltä.”
”Jos et oo huomannut, tässä on takana pari vähän rankempaa kuukautta.” Jukka naurahti ja ojensi kätensä. Nappasin siitä kiinni ja huomasin meidän molempien hymyilevän. Vaikka tämä tapaaminen oli ollut riski, sillä oli silti hyvin suuri arvo. Minä veikkasin, että tältä kuolevasta tuntui, kun hän sai tehtyä rauhan vanhan vihollisen kanssa. Olin nähnyt kaikkien olevan turvassa ja hengissä. Se kertoi, etteivät minun uhraukseni olleet turhia.
Aina ei vain päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä. Ulkona satoi lunta ja paikkani oli takaisin pakkasessa. Ei tässä talossa, joka oli lämpimämpi, mitä pelkällä valkealla saatiin aikaan. Veera saattoi minut eteiseen ja katseli pukeutumistani. Hän ei koskaan ollut puhunut paljoa ja tuntui ujostelevan nykyään saman verran kuin ensimmäistä kertaa tavatessamme. Nykyään tyttö sentään hymyili.
”Toivottavasti sä pääset tulemaan tänne pian.”
”Joo. Pidä huoli Puttosesta ja muista, kun oon poissa.” Se oli hieman ironisesti sanottu. Veera oli tuskin viisikymmentäkiloinen tyttö, eikä klassinen esimerkki maskuliinisesta huolenpitäjästä. Hän kuitenkin nyökkäsi vakavalla naamalla.
”Mä pidän.”

Heitin ulkosalla kypärämyssyn päähäni ja hupun päälle. Jätin myssyn leuan alle, jolloin se jätti koko kasvot paljaaksi, mutta valmiiksi nostettavaksi nenän päälle. Kylmä ulkoilma sai hengityksen höyrystymään parransänkeen.
Nappasin seinustalta sukset ollalle ja motivoiduin lähtemään, kun talon kulman takaa asteli Milla. Naisella oli kädet täynnä polttopuita, mutta en jostain syystä jaksanut uskoa hänen törmäävän minuun sattumalta. Tummahiuksisen naisen määrätietoinen katse löysi minut välittömästi ja hän asteli luokseni nyökäten tervehdyksenä. Nainen jätti polttopuut ovenpieleen.
“Sä oot vissiin lähdössä?“
Vastasin hänelle myöntävästi. Nainen oli hieman kiusaantuneen oloinen, mutta otti tilanteen silti haltuun eilisyön kohtaamisen jälkeen.
“Mä saatan sut eteenpäin. ABC:lle, eikös se ollu?“

Jatkoimme matkaa puhuen kevyemmistä aiheista. Ympäristön ihmiset eivät järin paljoa noteeranneet meitä ja Milla lähinnä keskittyi kertomaan minulle jään kestävyydestä, mikä vaikeutti pilkkimistä. Meitä ei häiritty, jonka jälkeen ohjasin keskustelun enemmän siihen suuntaan, joka kiinnosti minua itseäni.
”Mistä sä tiesit ettei Peissillä oo tartuntaa? Sä otit valtavan riskin kun päästit sen pois.”
”Se oltais ammuttu. Mä en vois ottaa sitä riskiä, että puheet sen ampumisesta tosiaan kääntyis toteen. Se puremajälki nähtiin ja sä tiedät millainen jätkä Peissi on. Ne etti lähinnä tekosyytä ampua sen, kun kuuntelin keskusteluja.”
En voinut olla varma dramatisoiko hän vai oliko aivan tosissaan. Tosin tunsin Millaa huonommin kuin muuta porukkaa. En tiennyt miten varmuuden varalle hän saattoi pelata.
“Kai sä tiedät, että saatoit asettaa Peissin vaan pahempaan vaaraan? Emmä usko, että sitä oltaisiin vaan kylmästi ammuttu puremajäljen takia, jos mies on muuten kunnossa. Vittumainen, mutta kondiksessa.“
Millan vastaava katse oli jäätävä.
”Kuuleppa nyt, kun paska iski tuulettimeen jengi melko nopeasti huomaa, että omaan selviytymiseen pitää olla vähän ilkeä muille. Kato sitä yhteiskuntaa, miten hienosti meillä oli kaikki sosiaaliturvineen ja yhteisöineen, ihan kuin ihmiset välittäisi oikeasti toisistaan tai luottaisi toisistaan. Käytännössä me ollaan aina oltu kahden tunnin päässä tällaisesta kaaoksesta. Sellasta moraalia ja ihmisarvoa ei ookkaan, mikä kestäis oikein vanhan koulukunnan kunnon vitun kriisitilan. Jos kaikilta katkaistaisiin internet niin veikkaan että puolet kunnollisista veronmaksajista alkaa syödä toisiaan ihan huvikseen viikon sisällä.”
Internetvertaus meni hieman yli hilseen, mutta tajusin yhtäkkiä hänen väitteensä perustuvan kokemukseen. Meidän ryhmällämme oli aina jokin yhteisö johon luottaa ja katse kohti tulevaisuutta. Ja vahvoja johtohahmoja. Toisinkin olisi voinut käydä.

“Mä ymmärrän sua, mutta me ei voida tietää mitä tässä olis tapahtunut. Ei armeijakaan voi ketä tahansa ampua ilman että ihmiset alkais hermostua siitä. Nekin tietää sen ja seuraa omia ohjeitaan.“
”Mä en tiedä millaista koodistoa sä seuraat, mutta oli mullakin omani. Tällasissa tilanteissa ei oteta riskejä. Eikä kukaan muukaan halua ottaa. Meille ei oo jäänyt ihan hirveesti.“
“Jep. Just sen takia pitää tietää että myös noi varusmiehet on samanlaisia ihmisiä. Niilläkin on ollut perhe ja ystäviä. Ne ei oo mitään mielipuolia sotilaita, ei kukaan oo. Uniformun taakse on helppo unohtaa, että ne on menettänyt kaiken tän takia.“
Astelimme eteenpäin Millan ollessa hetken hiljaa. Hän veti kasvoilleen hieman epämukavan irvistyksen ja näytti hetken mietteliäältä.
“Mullakin meni kaikki. Hienot tutkinnot, säästetty ja kovaa työskennelty omaisuus, perhe, ystävät, kaikki keneen oli voinut luottaa, kaikki ketä rakasti, kaikki kenestä välitti. Meni koti, uskonto ja isänmaa. Mietin sitä vitun pihakivetystä, jota laitoin päivästä toiseen viime kesän. Upeat kokemukset, mitä mä koin puolisoni kanssa. Kaikki kerrat kun kiikutin lapset treeneihin. Kaikki projektit, joiden takia meinasi mennä mielenterveys ja menetin pitkät yöunet. Ne on nyt kaikki poissa, eikä millään tee mitään. Niitä ei saa takaisin ja tää tilanne ei tule parantumaan. Se ajaa ihmiset rankkoihin tekoihin ja me reagoidaan voimakkaasti ja väkivaltaisesti kaikkeen, jos se vaikuttaa uhalta. Sen takia ne vois ampua sen samoin tein.” Hän pudisteli päätään ja sylkäisi maahan. ”Mikä ihme tässä edes pidättelisi tervejärkistä ihmistä tappamasta itseään?”
”Biologinen ohjelmointi. Elämästä pitää pitää kiinni.”
”No olipas taas oppikirjavastaus. Vaikka sä miten ootkin jatkuvasti se kylmä ja rationaalinen tyyppi, niin tiedät että meistä kaikki flippailee ja on valmiita tappamaan.”
“Ei kaikki.“ Vastasin hieman diplomaattisemmin mitä halusin. “Osa myös lyhistyy kun pitäisi toimia.“
“Noh, niitä ei ole enää paljoa hengissä.“ Milla totesi virkamiesnaisen itsevarmuudella. Nyökkäsin hänelle lyhyesti.

Hyvästelimme toisemme melko ilmeettömästi sillanraadon kohdalla ja jatkoin siitä kohti ABC:tä. Milla ei ollut täysin kylmä, mutta jokin naisessa hämäsi minua. Minkä takia hän ylipäätään oli auttanut Peissiä? Pelkkä velkaa oleminen ei luultavasti riittänyt riskeeraamaan mahdollisesti omaa henkeään toisen puolesta. Mutta he eivät kuitenkaan tunteneet ennen kriisiä.
Saattoi olla myös kyse siitä, että minä aliarvioin ihmiset.

Saapuessani takaisin ABC:lle Mikko oli paikalla. Pallosalama. Hänen hääriessään teknisten aparaattien ympärillä, huomasin miehen lempinimen pitävän paikkansa. Mikäli Mikko olisi pukeutunut uuno-paitaan, tiaiset olisivat luultavasti erehtynet luulemaan miestä talipalloksi. Kaverin ylipaino ei ollut naurun paikka.
Eilisen välineet eivät näemmä korjaantuneet. Aleksandr ei ollut paikalla, joten tyydyin tervehtimään vain Mikkoa. Kaksi hänen kollegaansa eivät kiinnittäneet minuun erityisemmin huomiota.
“Ei näytä valmiilta.“ Minun ei ollut tarkoitus kuulostaa yhtä lakoniselta kuin lopputulos oli.
“Juuei.“
“Missäs on vika?“
“Suatana jos tiijettäis.“
Kävimme lyhyen neuvottelun, jonka aikana kävi ilmi, ettei heitä luultavasti saisi liikkumaan täältä ainakaan pariin päivään. Totesimme yhdessä minun roolini olevan Viitasaarelle melko turha, joten nappasin monot jalkaani sisätiloissa ja hyppäsin eilisen jäljille järvenselälle.

Matka meni huomattavasti nopeammin ilman ylimääräistä pulkkaa ja puuskuttavaa talipalloa. Ainoa mikä huoletti minua, oli jää. Vaikka moottorikelkan jäljet kertoivat sen kestävän enemmänkin painoa, oli silti vasta joulukuun alku. Mutta sää oli todella kirpeä eikä pakkanen ollut laskenut alle kymmenen asteen ainakaan kuukauteen. Muistin miten konfliktin alkaessa maa oli ollut vielä jokseenkin musta. Se muuttui hyvin nopeasti. Tiedä vaikka koko planeetta olisi sairastunut tautiin ja jäänyt toipilaan tilaan.
Mutta täällä oli kaunista. Pilvetön taivas salli matalalle nousevan auringon paistavan ja ilman kosteusprosentti oli matala. Lumi pöllysi kevyenä tuulen mukana. Rynnäkkökiväärini muistutti minua, että ilman nykyistä kriisitilaa, tämä olisi saattanut olla todella miellyttävä päivä retkeilylle. Tosin en ollut erityisemmin ikinä nauttinut pidemmistä ulkoilmamatkoista, mutta näissä olosuhtissa en oikein voinut mennä elokuviinkaan.

Hämärä tuli hitaasti kun saavuin Kymönkoskelle. Suljettu lähikauppa oli hyvä maamerkki, sillä minulla ei ollut karttaa mukanani. Saattaisin hyvinkin tarvita sellaisen, sillä alue ei varsinaisesti ollut minulle tuttua. Arjen mukana paikat tosin tulisivat luultavasti tutuksi.
Ja omituista kyllä, paluu asuintalolle tuntui hyvältä. Savupiipusta nousi savu ja sisällä oli valoa. Rakennus näytti todellakin kodilta hämärtyvässä illassa.

Tervehdin ovelta pientä talouttamme. Sini ja Kerttu olivat paikalla ja sisällä haisi ruoka. Kerttu istui sohvalla ja vastasi tervehdykseen iloisena.
“Oho, sähän oot ihan aikataulussa!“
“Joo. Tosin se maailman suurin sähköjänis jäi vielä saarelle.“
“Sähköjänis?“ Hän ei ymmärtänyt vitsiä välittömästi. En jaksanut selittää sitä sen suuremmin, mutta Kerttu jatkoi silti.
”Me mietittiin, että oltaisko lähdetty etsimään sua, jos huomiseen mennessä ei olis kuulunut.”
”Ehei, todella huono idea!” Ilmoitti Sini itsevarmana.
”Jos tää olis kauhuleffa, se olis varmasti kuollut, ja me kaikki kuoltais kun mentäis etsimään sitä.” Sini veti järkyttyneen ilmeen päällensä. Minä irvistin lyhyesti.
”Tää ei ole kauhuleffa. Se ei ole kuollut, eikä me kuolla.”
”Ei niin. Me muututaan kannibaaleiksi vaan.”
”Nyt vittu.” Käänsi häntä kohtaa väsyneimmän ilmeeni. Tyttö nosti kädet ilmaan, kuin ei olisi nähnyt mitään pahaa sanomassaan. Huolimatta hänen mauttomasta sävystään, kaikista oli hyvä olla jälleen porukalla yhdessä.
“Oliko Kaleva täällä yövartiossa?“
“Joo. Mukava jäbä. Ei antanut yhtään pedariviboja.“ Sini kuittasi lyhyesti. Sarkasmi haisi hänen äänessään voimakkaasti. Kerttu ol iarmollisempi.
“Joo, kaikki sujui hyvin. Tosin hyvä että sä oot takaisin.“
Poissaoloni oli ollut Kymössä tapahtumaköyhää aikaa. Heidän kuulumisensa koostuivat pääasiassa tavanomaisista arjen askareista. Kerttu kertoi että tarvitsisimme lisää hygieaniavälineitä. Haavojen puhdistaminen kulutti niitä melko nopeaa tahtia. Onneksemme mikään ei kuitenkaan ollut tulehtunut. Kasvoihini jäisi ruma arpi, mutta Sinin mielestä se oli lähinnä positiivista. En tosin lainkaan epäillyt sitä, etteikö hän olisi niitä tyttöjä jotka diggailivat arpisemmista miehistä.

Joni tuli pilkiltä kämpille melko kyllästyneenä. Hän oli jälleen aidon rasittunut ja purnasi kevyeen sävyyn kunnes huomasi minut. Tervehdimme halaten. Tämän jälkeen nuori mies alkoi tuhoamaan lämmintä kalakeittoa ja manasi Arimon työtapoja. Kuulemma pelkkä terve järkikin sanoi, ettei mies voi tehdä yksitoistatuntista työpäivää ilman taukoja ja ruokaa – ei vaikka se tarkoittaisi pelkkää pilkillä istumista. Ei mikäli ulkona olisi pakkasta ja paikalle pitäisi kävellä useampia kilometrejä. Sini nälvi Jonia vässykäksi ja tämä närkästyi koko päivän sisätiloissa pysyneellä luokkakaverilleen. Kerttu hillitsi molempia kutsumalla heitä leikkisästi lapsiksi
Palasin ruuan jälkeen normaaliin rutiiniin. Tarkistin, että aseet olivat toimintakunnossa ja vilkaisin lyhyesti ikkunoista. Pimenevä maisema oli yhtä seesteinen kuin ennenkin. Kerttu oli syventynyt Vonnegutin kirjaan, mikä omalla tavallaan kertoi arjen saapuneen myös maailmanlopun aikoihin. Hollywood oli dramatisoinut turhaa tätäkin tapahtumaa.
“Täällä ei oo vissiin tapahtunut mitään erityistä?“
“Mä löysin dildon.“ Sini ilmoitti ylpeänä. Joni kavahti hieman.
“Kenen?“
“Vanhojen asukkaiden. Tai asukkaan. Jos mä ymmärsin oikein, niin täällä on ollut vaan yksin asuva mies, jolta on perhe lähtenyt.“
Hän analyysinsä oli osuva. Kaikki vaatteet olivat miesten ja suunnilleen samaa kokoa. Talo oli selvästi rakennettu viihtyisäksi, mutta sen somistelu oli hyvin korutonta ja tylsää. Keksiliäitä pikkuporvarillisia koristeita ei löytynyt mistään. Olisin helposti voinut kuvitella Mannerheimin kuvan istuvan seinälle. Siihen nähden seksilelu oli hieman epäortodoksinen maaseudun perinteikkäälle miehelle, mutta toisaalta, kuka minä olin tuomitsemaan tuntematonta miestä jonka talossa asuimme?
“Sepäs kiva.“
“Niin onkin.“ Sini hymyili herttaisesti.

Seitsemännen viikon kooste

Posted: 18/11/2013 in Toimitus

Juuh elikkäs iloista maanantaita kaikille!

Erityisempää tiedotettavaa tarinan osalta ei ole. Aikataulu jatkuu yhtä epävakaana kuin aiemminkin, mutta jatkuu varmasti. Kunnes se sitten loppuu, mutta se ei ole vielä ajankohtaista (ainakaan tällä vauhdilla). Kiitoksia kaikille, jotka ovat pysyneet kelkassa mukana. Tätä on kuitenkin jatkunut jo melko pitkään.
Ja blogiahan saa linkitellä eteenpäin kaikella riemulla. Kaikki ovat tämän löytäneet kuitenkin jonkin linkin takaa :3

Ja linkeistä puheenollen lyhyt muistutus: Falimu löytyy yhä facebookista, seuraavan linkin alta. https://www.facebook.com/falimu1
Blogin päivityksistä tulee ilmoitukset tuota kautta, eikä muuta spämmiä sitten senkään vertaa. Kysymyksiä voi ottaa facebookin kautta tai suoraa säpolla zdayfinland@gmail.com . Vastailen laiskasti, mutta vastailen kuitenni.

Uusia sisarblogeja on jälleen ilmestynyt yksi pitkän tauon jälkeen. Käykää ihastelemassa väkevää tarinankerrontaa myös toisen sukupuolen näkökulmasta, hyvin samoissa olosuhteissa @ tartunta.wordpress.com