Vaikea maa – Z-Day Finlandiin perustuva kirja – on julkaistu!

Vaikka Z-Day Finland on jo jäänyt viettämään eläkepäiviään, innostuin kuluneen parin vuoden aikana pistämään kasaan jatko-osan alkuperäiselle blogille, joka sijoittuu kahdeksantoista vuoden päähän ensimmäisestä yöstä.

Tämä odottelun jälkeen kirja on nyt tilattavissa kaikelle kansalle tarvekustanteena täältä (Books on Demandin kautta)! Detaljit kuvassa alla ja sen perään vielä pari jatkoselvennystä uteliaille.

Uusi teos on siis täysin itsenäinen kirja. Se ei edellytä vanhan blogin tuntemista, mutta alkuperäisen tarinan seuraajille mukaan mahtuu varmasti paljon yksityiskohtia, jotka eivät muuten välttämättä aukenisi. Mutta varoitus jo etukäteen – tässä kirjassa ei sitten ole niitä zombeja. Siinä on sen sijaan paljon muuta.

Ja joo, kirja on sääli kyllä melko hintava (plus kuljetus vielä päälle), e-kirja vähemmän. Tämä johtuu juuri siitä, että se painetaan tarvekustanteena tilausmäärien mukaan, eikä tällä hetkellä ole oikein syytä olettaa, että se hinta notkahtaisi. Tämän lisäksi Vaikea maa on melko tuhti, 800-sivuinen harkko, eli pelkästään sen painamiseen vaaditaan paljon materiaa.

Muutoin kirja seuraa vanhaa ja tuttua päivä-kerrallaan formaattia, mutta se ei kulje minäkertojan voimin, jonka lisäksi tarinassa on useampi juonilinja. Kuten takakansi lupaa, ”[K]irja vie lukijan road tripille maailmanlopun jälkeisille metsäteille ja rannikkosaarille, jossa tutut maisemat ovat villiintyneet, rakennukset rapistuneet ja ihmisten välille kiilannut syvä epäluottamus tahdittaa jokaista kanssakäymistä.”

Viimeisenä, iso kiitos tämän blogin lukijoille vuosien varrelle mahtuneesta rohkaisusta. Tämä teos olisi aivan varmasti jäänyt kirjoittamatta ilman teitä. Suomalainen zombikirjallisuus ei ole kovin kummoinen vaihtoehto urapoluksi, mutta onneksi näitä runosuonen sykähdyksiä pääsee jakamaan kouralliselle muita intoilijoita.

Uusi blogi ja jatkotarina julkaistu – Harvan turva!

Terve kaikille pitkästä aikaa! Iloisia uutisia kaikille, sillä alkuperäinen Z-Day Finland on saanut spinoffin, joka kulkee työnimellä Harvan turva!

Olen kirjoittanut tässä parin vuoden aikana jatko-osaa valmiiksi, joka tultaisiin julkaisemaan perinteisemmässä kirjamuodossa (katsotaan milloin se saadaan julkaisukuntoon, joko toimittajan kautta tai omakustanteena). Tästä huolimatta kirjoittaessa runosuoni alkaa sykkiä ja tästä syntyi ajatus hieman toiseen miljööseen, mutta Z-Day Finlandin tuttuun maailmaan sijoittuvasta jatkotarinasta. Vaikka tapahtuma-aika on tuttu ja turvallinen vaihtoehtoinen loppuvuosi 2010, paikan ja kerrontatavan muutos toivon mukaan uppoavat hyä vanhoihinkin lukijoihin! Vanhaan tapaan, myös uusi blogi on julkisesti ja ilmaiseksi näkyvillä ja noudattaa turvallista harvahkoa ja epäsäännöllistä julkaisutahtia.

Uutta jatkotarinaa saa myös jakaa ja mielellään kommentoida vanhaan tuttuun tapaan. Päivityksistä ilmoitetaan Facebookin puolella, mutta katsotaan jos saisin rykäistyä tulille myös jonkun muun alustan, jonka kautta sen seuraaminen olisi helpompaa. Ehdotuksia otetaan vastaan ja antoisia lukuhetkiä yksin kullekin 8)

Uutta blogia pääset lukemaan täältä: https://zdayfinland.wixsite.com/harvan-turva

Uudelle lukijalle

Tervetuloa suomalaisen zombikirjallisuuden verkkojärkäleen, Z-Day Finlandin pariin!

Jos olet täällä ensimmäistä kertaa, siisti juttu! Edessäsi on blogimuotoinen, hieman päälle sadan yksittäisen päivityksen mittainen, about tuhatsivuinen jatkokertomus alkutalvesta 2010, jolloin maailmanlaatuinen epidemia valui maailman ylitse. Kuulostaako perin tutulta ja kalutulta aiheelta? No ei se mitään, sillä tällä kertaa härväys keskittyy peräpohjolan armottomaan talveen, jossa syödyksi tuleminen on vain yksi uhka kylmän, nälän ja fennomaanisen ärtymyksen keskellä! Ja mikä parasta, koko setti on luettavana ihan kaikille ilman mitään maksuja tai muitakaan pelleilyjä.

Pieni disclaimer – tekstiä on tullut osissa vuodesta 2010 saakka, jonka vuoksi se ei ole laadullisesti erityisen tasapaksu paketti. Tämä tarkoittaa myös oikolukemisen puutetta, jonka takia typoja tai muuta virheitä löytyy säännöllisesti. ”Sori siitä”, kuten sanonta kuuluu. Onneksi näistä typoista ei tarvitse maksaa mitään, koska koko paketti on wanhan internetin hengessä täysin julkinen ja ilmainen. Tätä tarinaa, näin 2016-henkisesti, saa jakaa eteenpäin kanavalla tai toisella, niin siitä vaan! Tätä on tehty rakkaudesta lajiin ja alunperin täysin kieli poskessa ”kun jengi pysyy hengissä”, kuten 2011 kommentoin.

Teksti on kääntymässä lähitulevaisuudessa myös ainakin e-kirjaksi, kunhan oikolukuprojekti ja uudelleenkirjoitus alkupään tekstien osalta saadaan valmiiksi. Aikataulu on toivon mukaan ennen 2020 puolta väliä. Entistä ehompi paketti tulee pitämään sisällä uudelleenkirjoitettua tekstiä varsinkin blogin alkupäästä, prologit ja epilogit, silmittömän päheen kuvituksen ainakin kanteen ja koko paketin helposti luettavassa e-kirjaformaatissa. Ai juku!

Navigointia helpottamaan teksti on jaettu yläpalkkiin eri viikoille.

Tarinan alkuun pääset myös tästä: https://falimu.wordpress.com/2010/11/08/z-day-finland-2/

Blogin päivityksiä, julkaisuprosessia jne. voi seurata myös Facebookissa: https://www.facebook.com/falimu1/

Synergiaehdotukset, muut utelut ja ihan vaan palautteen voi laittaa sähköpostitse: zdayfinland@gmail.com

 

Antoisia lukuhetkiä!

Kymmenennen viikon kooste

Juuh elikkäs viimeinen viikkokooste.

Tästä eivät tarinat jatku, mutta ihan vain selailun helpottamiseksi tämäkin löytyy täältä.

Seitsemäskymmenesensimmäinen yö

1.1.2011

Minä en enää tuntenut kylmää tai lämpöä. Jalkani tuntuivat katoavan maahan. Oli vaikea sanoa missä ne eivät enää olleet osa ruumistani ja missä kylmä tanner kohtasi kenkäni. Käteni olivat tunnottomat ja yhtyivät talviseen ilmaan. Kasvoni olivat ilmeettömät. Ne eivät kyenneet liikkumaan. Mutta minun ei ollut kylmä.
Pahinta oli sekavuus. Mikäli minulla ei olisi ollut tietä edessäni, olisin luultavasti eksynyt välittömästi. Ei sillä, että tiestä olisi ollut paljoa apua. Metsä kohosi kaikkialla ja katseeni oli sumea. En ollut aivan varma kävelinkö edes tiellä valtaosan ajasta. En ollut varma kävelinkö ylipäätään. Jokainen askel oli ihme. Jouduin kokoamaan itseäni aina hetken, ennen kuin pääsin edes nostamaan jalkaani. Se aurasi raskasta lunta ja asettui tukevasti maahan kiinni. Painovoima tuntui viholliselta.

Oli vaikea edes arvioida milloin olin syönyt kunnolla. En ainakaan Sääksjärveltä lähdön jälkeen. Oli vaikeampi arvioida milloin olin levännyt pelkäämättä. Luultavasti Viitasaarella. Ehkä ennen sitä. Pimeys ympärilläni oli täysin läpäisemätön. Oli vaikea sanoa olinko enää edes hereillä.

Ja tie ei vain muuttunut. Hädin tuskin näin sen. Kehoni ei tuntenut kylmää, mutta en myöskään valtaosin tuntenut enää kehoani. Vain kurkkuputken jäätyminen tuntui enää omalta itseltäni. Jalat, kädet, kasvot, kaikki muu oli katoamassa.
Oli kuin haihtuisin talveen. Vain pakottavat lihasimpulssit tuntuivat vievän askelia eteenpäin. Mieleni pinnisteli jokaisen kohdalla. Minä en ollut enää kehoni valtias. Jokaiselta hetkeltä talvi, pimeys ja kylmyys ottivat sen enemmän ja enemmän omakseen.

Vastusteluni oli lähinnä kosmeettista. Metsä huojui ympärilläni. Tiesin siellä olevan tartunnan saaneita. Minua seurasivat kymmenet silmäparit. En vain jaksanut edes katsoa niitä takaisin. Suljin silmäni askelten välissä. Ne tuntuivat tahmeilta. Luomeni olivat luultavasti lähes jäässä. Nälkä ei ollut edes tunne muiden joukossa. Se oli kuin humala, joka teki kaiken mahdottomaksi. En muistanut kylläisyyttä kunnolla. En muistanut oikeastaan mitään kunnolla. Ystäväni, kumppanini, äitini ja siskoni, kaikki haihtuivat pimeyteen. Täällä olin vain minä, minä ja sairaat, me kuolevat.

En tehnyt vastarintaa. Minä kävelin vain, koska en osannut tehdä muutakaan.

Metsätie oli vain yksi monista. Ne kaikki näyttivät samalta ja mielessäni muuttuivat yhdeksi mössöksi. Tiet Lappeenrannasta Haminaan, Joutsan maaseudulla, Toivakan metsissä, Kivijärveltä kohti Vimpeliä – ne kaikki olivat samaa synkkää maailmaa, jossa vanha maailma ei enää ollut. Vanha maailma eli vain ihmisten kanssa pienissä pesissä, jossa elämä voittaisi.
Ja näillä teillä kulkeva oli aina yksin kuolemaa vastaan. Tie veti meidät lähemmäs vaeltavia ja taistelevia eläimiä, metsästäjä-keräilijöitä, sitä muotoa jonka ihmisrotu tiesi vain perimässään. Se elämäntapa oli raaka ja armoton. Se imi kaikki voimat ja murskasi kaiken toivon täydellisen hitaasti. Kalori kerrallaan, hetki hetkeltä katoavan tunnon myötä, mielen horjuessa askelten tahdissa.

Tie tuntui yhtäkkiä tukevammalta allani. Katseeni tuijotti yhä koskematonta lumipeitettä, mutta nyt edessä oli oja.
Olin huomaamattani päätynyt maantielle. Tuhansien askelten jälkeen tunsin kovan asvaltin jopa lumen lävitse. Metsätie oli johtanut suoraa metsän ympäröimälle maantielle. Se jatkui oikealle ja vasemmalle. En osannut sanoa sen enempää. Silmäni eivät nähneet enää kunnolla muuta kuin huojuvat puut. Ja ne tuntuivat ympäröivän minut täysin.

En ollut varma oliko tie edes olemassa, vai olinko vain keskellä metsää. Jalkani tärisivät. Päätäni painoi lämpö. Samoin myös kehoani. Oli, kuin olisin sädellyt sisältä. Käänsin pääni hitaasti vasemmalle ja yritin siristää silmiäni. Tie jatkui metsään. Käänsin pääni oikealle ja siristin silmiäni. Metsää, tien perässä oli vain metsää. Sen tumma silhuetti nieli kaiken ympärilläni.
Oloni oli yllättäen todella miellyttävä. Heikkous otti minut omakseen.

Romahdin polvilleni keskelle tietä.

Tuijotin käsiäni. Ne tuntuivat tummuneen, mutta se johtui vain pimeästä. Oli niin kovin pimeää. Vain lumi oli hieman vaaleampaa. Kaikki sen muodot kuitenkin katosivat hämärään. Hämärä oli jo minussa. Ja se oli hyvä.

Minä olin niin kovin väsynyt.

Suljin silmäni hetkeksi. Jalkani olisivat varmasti puutuneet. Olin tuntevinani niiden valuvan nestettä, ehkä verta tai hikeä, mutta samalla en tuntenut jalkojani ollenkaan. Kaikki tuntui turpoavan. Se ei ollut kivuliasta, lähinnä outoa.
Ja aika kului. Käteni retkahtivat reisieni päälle. Ryhtini romahti kumaraan. Tien seuraaminen olisi vain mahdotonta. Voisin valita oikein tai väärin. Tai väärin ja väärin. Jokainen valinta olisi vain askel syvemmälle kohti pimeyttä.
Eikä minulla ollut enää voimia tai edes kykyä liikkua. Jos minulla oli kohtalo, se oli tuonut minut tuntemattomien pahaisten maalaisteiden risteykseen. Ruumiini olisi yksi niistä sadoista ja tuhansista, jotka tämä talvi veisi. Sairaana tai ilman. Ehkä joku muu voisi elää minun uhraukseni takia. Se oli lopulta yhdentekevää. Pääni valtaava pimeys oli niin lävitsepääsemätön, ettei mikään armo tai oikeus tulisi rikkomaan sitä.

Vihdoin sykkeeni hidastui. Kehoni rentoutui. Hartiani lyyhistyivät, tunsin vain etäisesti käsieni jännityksen katoavan. Veren kohina korvissa laantui. Aloin kuulla sen täydellisen hiljaisuuden, jota pohjoinen oli pullollaan.

Kaikki nämä päivät ja yöt pelkoa, ja vihdoin se kaikki oli hiljaa.

Pääni retkahti taaksepäin. Avasin luomeni vaivalloisesti. Uuden ajan taivas oli sama kuin vanhakin. Samat tähdet katosivat silmieni ja mieleni pimeyteen, mutta tiesin niiden olevan siellä. Ne olisivat siellä minun ja kaikkien tuntemieni jättäessä tämän maailman. Meidän perintömme toistemme kautta tuskin kestäisi pidempään kuin taivas.

Ja niin, taivas muisti minua vielä kertaalleen. Se kirkastui. Vaaleni. Silmieni edessä maalautui kirkastuva, täplien tuikehdinta, joka maalasi kirkkaudellaan koko taivaankannen. Se oli uskomattoman kaunis.
Se valaisi jopa mieleni. Minä en pystynyt vetämään silmiäni pois siitä. Pimeys väistyi todella nopeasti. En ymmärtänyt sitä. Kaiken piti olla mustaa, mutta valo painui jopa silmäluomieni lävitse.

Kuulin kilinää.

 

 

 

Ne eivät olleet tuomionpäivän kellot tai jouluisat kulkuset. Ne olivat ketjujen kilinää. Ilmeisesti kuuloni ei pelannut hyvin, sillä erotin vasta niiden takaa moottorin tasaisen hurinan. Avasin silmäni ja ymmärsin, ettei taivas suinkaan ollut valaissut itseään.
Kääntäessäni päätäni sivulle valot osoittivat suoraa vasten kasvojani. Ne olivat niin voimakkaat, että pimeään tottuneet hämärät silmäni kipuilivat niiden edessä. Kaksi riviä kirkkaita valoja, jotka valuivat hiljaa minua kohti.

Katsoin niitä voimattomana. Sitten valot taittuivat hieman sivulle ja ketjun kilinän sekä matalan hyrinän yli kuulin renkaiden narskuvan lumipeitteellä.

Suuri avolavainen auto valui viereeni. En haistanut pakokaasua, mutta näin sen leijailevan punaisten perävalojen hehkussa. Auton maavara oli korkea ja lyhistyneessä ryhdissäni olin kuin lapsi sen vierellä. Lumiketjuihin osui muutama heijastunut valonsäde, jotka katolle lisätyt valonheittimet lähettivät metsän täydellistä pimeyttä torjumaan. Moottorin hurina oli huomattavan voimakas, mutta aistini eivät olleet tarpeeksi teräviä kuulemaan sitä täysin. Sen sijaan korkeammat äänet saapuivat kylmän ilman läpi jäätyneisiin korviini. Maastoauton jarrut kirskahtivat ja sen pelkääjän puolen ovi avattiin.

“Ootsä elossa?”
Maastoauton hytistä kuului naisääni. Se oli minulle vieras, enkä nähnyt sisävalon paistaessa naisen piirteitä kunnolla. Siristelin silmiäni. Kasvojani vasten hohkasi lämpö. Se tuntui erilaiselta kuin sisäinen, harhainen hehkuni, joka oli kaatamassa minut lumen pinnalle. Tämä lämpö ei säteillyt auton suuresta moottorista tai paahtavista valoista.
Se tuli auton ratin takaa. Naisen ääni ja pelkkä katse veti minua puoleensa. Oli vaikea verrata sitä tunnetta mihinkään, ehkä korkeintaan siihen vaistoon jolla pieni lapsi hakeutuu vanhempiensa luo. Minä en ollut nähnyt tätä autoa koskaan, kuullut tätä ääntä koskaan tai nähnyt tätä naista koskaan.

Silmieni tottuessa äkilliseen valoon, tajusin olleeni hieman väärässä.

Pitkät kiharat hiukset alkoivat piirtyä sisällä olevan lampun valossa. Ne olivat niin kovin tummat ja niin kovin tutut. Minä tiesin miltä ne tuntuivat. Miltä ne tuoksuivat. Näin hiusten taakse, jossa ovaalit naisen kasvot sinisine silmineen katsoivat minua huolestuneesti. Minä olin nähnyt hänet monta kertaa. Hänen laiha kehonsa oli kääntynyt levottomasti minua kohti penkillä, mutta hartialinja oli sama, joka oli seurannut uniani yöstä toiseen.

Hän oli ollut mukanani jo useamman yön.

Kesti pitkä tovi ennen kuin sain koottua itseni. Yritin ensiksi puhua, mutta kurkustani ei tullut sanoja. Pinnistelin hetken ja sain vihdoin äänen ulos.
“Kyllä.”
Naisen kasvot rentoutuivat. En luultavasti näyttänyt paljoa tartunnan ja kylmän kaatamaa ihmisen raakiletta kummallisemmalta. Oloni ei tuntunut myöskään paljoa paremmalta. Nainen taputti penkkiä vieressään.
“Tuu tänne. Sä taidat tarvita kyytiä.”

Nouseminen sattui raajoihini, mutta irvistäen sain nostettua toisen polveni ylös ja tuettua itseäni sen varassa. Minä olin luultavasti enää vain laiha raakile siitä, mitä olin palatessani palvelukseen reservistä. Purin huultani ja sain nostettua itseni pystyyn. Muutama askel ja kapusin astinlaudan kautta tuskallisesti maasturin penkille. Minulle oli täysi mysteeri miten jalkani edes tottelivat minua. Ne olivat antaneet kaikkensa. Nainen seurasi tarkkaavaisesti kamppailuani, mutta hymyili romahtaessani istuimelle.
Huohotin äänekkäästi ja suljin auton oven perässäni. En edes tuntenut kunnolla lämpöä. Vedin toisen käteni valon eteen peittämättömänä. Näin ensimmäistä kertaa sen tummat täplät. Näitä oli luultavasti myös jaloissani. Nainen hymähti.
“Sä taisit olla siellä aika kauan.”
Nyökkäsin. En jaksanut edes puhua. Hän hymähti ymmärtäväisesti ja näytti katsovan minut läpi. Hän kantoi vyöllään puukkoa, mutta piti olkapäänsä rentoina ja hymyili ystävällisesti.

Tummahiuksinen kuljettaja käytti kättään vaihteella ja auto alkoi hiljalleen jatkaa tietä eteenpäin. Minulla ei ollut mitään ymmärrystä suunnasta tai vauhdista. Olin unen ja tajuttomuuden rajamailla. Pää kallellani katsoin naista, joka näytti jopa huvittuneelta. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän hymähti ja pudisteli päätään.
“Mä en ollut varma, löytäisinkö sut.”
En jäätyneiltä kasvoiltani osannut oikein reagoida. Nainen vilkaisi minua hymyillen. Hänen ikäänsä oli todella vaikea arvioida. Sen jälkeen hän katsoi olkansa yli vielä takapenkille. Sain silmäni hädin tuskin käännettyä sinne suuntaan.

Takapenkillä lepäsi turvatuolissa todella pieni lapsi. Parikuukautinen vauva.

Tummahiuksinen nainen näytti huomaavan ilmeettömän kummasteluni.
“Se ei oo mun. Vanhemmat – noh, niille kävi niinku ihmisille käy.” Nainen sanoi hieman surumielisesti. Hän kuitenkin vaikutti jotenkin tyrmistyneeltä. Lämmin olemus loisti pientä huvittunutta epäuskoa. En ollut missään tilassa kommentoimaan, mutta onneksi hän hoiti puhumisen. Osasin jollain tavalla myös arvata, mitä hän oli sanomassa.
“Tota, tää voi kuulostaa todella oudolta.” Hän vilkaisi minua vielä kertaalleen ajaessaan, ikään kuin varmistaakseen. “Mutta mä oon nähny sut aiemmin. Useesti.”
Tiesin välittömästi mitä hän tarkoitti. Sain vihdoin sanan ulos itsestäni.
“Unessa.”
Nainen nauroi ääneen. Hän ymmärsi välittömästi, että kokemus oli jaettu.
“Joo, just niin. Unessa.” Huolimatta todella onnettomasta kunnostani tajusin hymyileväni. Oli kuin jokin todellakin osui paikalleen.

“Onko sulla nimeä lumimies?”
Pinnistelin hetken saadakseni huuleni jälleen liikkumaan.
“Jaakko. Jaakko Huhta.”
Hän katsahti minua ja välissä tietä hymyillen.
“Terve Jaakko. Tervetuloa matkaan.”
Käänsin katseeni tielle. Valonheittimet paljastivat edessämme loputtoman metsän ja pienet lumihiutaleet heijastivat valoa voimakkaasti takaisin. Kokosin ajatuksiani kysymystä varten. Tilanne oli outo. Olin yhä kuin unessa. Kehoni lämpiämisessä menisi vielä pitkään. Auto hurisi tasaisesti eteenpäin.
“Minne me mennään?” Tiedustelin naiselta käheästi. Hän näytti hetken miettivän vastausta, ikään kuin ei itsekään tietäisi tarkkaa suuntaa.
“Eteenpäin. Pohjoiseen.”
Hänen kasvoilleen nousi ilkikurinen ilme. Kiharat hiukset heilahtivat kun hän kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
“Ouluun?”
Naama peruslukemilla vastasin katseeseen.
“Käy.”

Hiljaisuus laskeutui hyttiin, aivan kuten se oli laskeutunut kaikkialle. Synkkä ja kylmä metsä jatkui loputtomasti. Maailman valot olivat sammuneet ja äänet vaimenneet. Uusi maailma ympäröi minut täydellisesti. Oli selvää, ettei vanhaan olisi enää paluuta. Tämän uuden ajan elo oli raakaa ja lyhyttä. Silti elämä jatkui. Yksittäisissä taloissa, pienissä kylissä, saaressa elävissä yhteisöissä, muurien takana, metsän siimessä, katseiden ulottumattomissa ja kaikissa niissä paikoissa, joissa ihminen osoitti jälleen kykynsä mukautua maailman muutoksiin.

Lokakuun alusta oli ikuisuus, varsinkin kun yksittäiset päivät mursivat mieliä ja kehoja kuin vuodet. Moottorin tasainen hurina ja auton heiluminen otti minusta vihdoin voiton. Näin naisen seuraavan väsymystäni ystävällinen ilme kasvoillaan. Hän oli odottanut minua pitkään.
Vihdoin uni vei minut mukaansa.

Seitsemäskymmenes päivä

31.12.

Hytisin itseni hereille. Heinäpaali oli ollut vain sen verran lämpimämpi, mitä jäätymisen estämiseen tarvittiin. En kutsuisi kuitujen keskelle ahtautumista varsinaiseksi levoksi. Pelonsekainen ja harhainen mieli kipuineen palasi takaisin tähän maailmaan sumeana. Olin haudannut paljaat kämmeneni syvälle alusvaatteisiin. Olo oli loputtoman kankea.

Romahdin paalista ulos heinien pöllähtäessä. Naamani söi lunta hetken aikaa. Olin aivan kuvottavan heikko. Oksetti, päätä särki, vatsa kramppaili, lihakset olivat vetelät, niveliä kiristi. En hetkeen edes nähnyt mitään, sillä jopa pilvisen päivän valaisema luminen pelto oli paalin pimeyden jälkeen sokeuttavan kirkas.

Raahasin itseni hiljalleen pystyyn. Jäin tuijottamaan taivasta silmien tottuessa. Lisää lunta. Sama kylmyys. Tämä maailma ei antanut armoa. Olin käyttämässä myös sen loppuun, sillä onneni oli jo selvästi kulunut pois. Olisin voinut napata pihalta lapion matkaani, mutta se painoi liikaa. Taloon murtautuminen oli tuhoon tuomittu yritys. Olisi vain pakko jatkaa eteenpäin.

Palasin takaisin tielle. Vaikeinta eteenpäin menemisessä oli se, ettei minulla ollut päämäärää. Mikä tahansa ilmansuunta oli yhtä hyvä kuin edellinen. Pääni heilahti ilman lihakontrollia puolelta toiselle kun yritin katsoa ympärilleni. Edessä oli vain tie, muuten pellon takana odotti yhtä syvä metsä kuin aina aiemminkin. Sumeat silmäni eivät erottaneet jälkiä missään. Tämä korpimaa oli hyvin yksinäinen.

Aloin raahautua yhä kylmästä täristen eteenpäin. Minun olisi päästävä eteenpäin. Paikoilleen jääminen tarkoittaisi kuolemaa. Kaikki mennyt oli jäänyt taakse ja nyt edessä oli vain hyytävä kylmyys.
Kylmyys ei tuntenut vihaa tai totellut käskyjä. Se puri minun lopuillaan olevaan kehoon kuin keneen tahansa. Sen puolueeton ja armoton voima oli täysin ihmisestä itsenäinen. Hallalle oli yhdentekevää elinkö tai kuolinko, se kyllä jatkuisi päivästä toiseen, kunnes aurinko alkaisi jälleen ottaa valtaa pohjolan talvesta.
Siispä minä saatoin vain toivoa parempaa. Jalkani vetivät laahustuksellaan lunta mukanaan. En jaksanut oikein edes nostaa niitä. Kylmyys kulki läpi kehoni ja yritin pysyä liikkeessä vain jotten jäätyisi.

Myös pääni alkoi tuntua todella paksulta. Vaikka harvat valoisat tunnit tekivät lumisesta maisemasta täysin selvän, se hämärtyi jo silmissäni. Tuijotin pääasiassa tietä raahatessani jalkoja eteenpäin. Erotin vain sivusilmällä miten pellot vaihtuivat jälleen metsäksi ja miten täysi hiljaisuus ympärilläni jatkui jatkumistaan.
Varpaita ja sormia paleli todella paljon. Niiden tunto oli kadonnut lähes heti heräämisen jälkeen. Minulla ei eläessäni ollut ollut näin kylmä. Tärisin haparoidessani voimattomilla jaloillani eteenpäin. Jaksoin mennä eteenpäin vain, sillä paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto. Tämä kurjuus ei loppuisi siihen. Minä voisin joko jäätyä luhistuneena, tai kävellen. Molemmat vaihtoehdot olivat yhtä kurjia. Erotuksena oli vain se, että kävelemällä saattaisin jopa kohdata jotain.

Nappasin maasta lunta suuhuni. Sen suli rakeista kylmäksi vedeksi. En edes tuntenut kylmyyttä muuten, paitsi hampaiden hermojen vihloessa. Suuni oli muuten turta kylmyydestä, kuten muukin kroppa. Tungin käteni housujen kauluksesta alusvaatteisiini samalla raahaten itseäni eteenpäin.
Maisema ei tuntunut vaihtuvan. Näin vain omat jalkani hangessa, pään retkottaessa voimattomana. Minuutti vaihtui toiseen, sitten tuntiin, sitten toiseen. Aika alkoi menettää merkityksensä. Jos mielessäni oli kummitellut vielä eilen synkkiä ajatuksia kohtalostani ja suunnitelmia pahimman välttämiseksi, nyt ne olivat kadonneet. Tässä kurimuksessa oli vain minä ja luita asti kulkeva kylmyys. En edes uskonut, että sää oli erityisen raaka. Mutta voimattomuus ja heinäpaalissa vietetty yö eivät riittäneet pitämään kehon lämpötilaa yllä. Olin varmasti alilämpöinen. Tai ainakin minusta tuntui siltä.

Saatana miten palelsi. Kylmää kylmän perään.

Olisin juossut itseäni lämpimäksi, jos minulla olisi ollut voimia siihen. Jokainen jalan nosto alkoi tuntua tuskalta. Lihakset olivat niin energiattomia, että niihin sattui. Keho poltti itseään loppuun todella kovaa vauhtia. Minussa ei ollut rasvaa enää karkumatkan jälkeen ja nyt viimeiset kalorit paloivat suoraa lihaksista.
Eikä sekään auttanut. Pinnistin toisinaan katsomaan ylöspäin. Maalaistien mutka oli ehkä sadan metrin päässä. Laahustin sinne aikani kumarassa, mutta nostaessani katseen tovin päästä, en vieläkään ollut perillä. Aika kului ja kynttiläni liekki lepatti yhä heikompana.

Sumuinen mieli alkoi hyväksymään oman kuolemani. Tässä ei olisi vaihtoehtoja.

Havahduin ajatusteni sumun keskeltä maisemaan. Siristin katsettani terävämmäksi. Olin saapunut suurelle peltoaukealle. Siis todella suurelle.Tasaista laakeutta oli silmin kantamattomiin. Mutta se ei ollut suinkaan tyhjää.

Lumisista pelloista loisti tummia möykkyjä. Niitä oli satoja molemmin puolin, ehkä jopa tuhansia. Määrää oli vaikea sanoa, sillä katseeni harotti väsyneenä. Luulin aluksi näkeväni harhoja. Peltomaisema oli kuin dalmatialainen täplineen. Möykkyjen päällä oli lunta vaihtelevasti. Niitä oli kaikkialla.
Kävellessäni pidemmälle tietä myöten muutama tummista kasoista oli nyt tien vieressä. Tosin tie alkoi myös olla liioiteltu termi. Suuren aukean tuuli oli tasoittanut lumipeitteen kaikkialta. Tie ei edes erottunut millään tavalla kaikesta muusta valkeudesta. Se katosi möykkyjen täplittämään maisemaan kuten kaikki muukin.

Ja minä saavuin yhden kasan luo. Se ei ollut mikään kasa. Se oli ruumis.

Olin nähnyt ruumiita niin paljon, etten väsyneenä hätkähtänyt sitä. Sen sijaan jopa täydessä sekavuudessani mieleeni alkoi pureutua tilanteen ymmärrys. Siristin silmiäni ja katsoin edessäni makaavan, elottoman ihmishahmon takaa molemmille puolilleni. Lähellä olevat epäsäännölliset myökyt paljastuivat ruumiiksi. Joka ainoa kasa, jonka erotin. Keltaisia urheilutakkeja, vaelluskenkiä, pipoja tupsuineen, rukkasia ja ilmeettömäksi jäätyneitä kasvoja. Kaikki erottamani tummat hahmot alkoivat saada muotoa. Ne makasivat maassa kuin salaman iskemänä. Hieman erillään toisista. Satoja ja satoja ihmisiä täysin hengetönnä.

Kävelin ensimmäisen ruumiin ohi. Olisin nielaissut pelosta, mikäli suuni olisi edes erittänyt enää sylkeä. Täydellisen palelun lisäksi mieltäni painoi nyt myös pahaenteinen ilmapiiri. Jokaisen ohittamani ihmisen jälkeen saavuin toisen luo. He makasivat maassa usein selällään. Kasvot kohti taivasta, silmät jäätyneinä kohti ikuista maailmankaikkeutta. Suupielet olivat vääntyneet kivuliaasti, iho oli kalvakka ja vaalea. Useiden päällä lepäsi lunta.
Erotin vasta muutaman ruumiin ohitettuani vanhemman naisen kangastakilla olevan oksennuksen. Seuraavan, hädin tuskin kymmenen vanhan lapsen, takki oli revennyt. Sen alta paistoi sekä verta, että haavaumia. Olisin voinut vannoa sen olevan puremajälki.

Kaukana häämöttävä metsänraja paljasti tien aukon, mutta valuin tuskallisen hitaasti sitä kohti. Ohitin kymmeniä vainajia laahustaen kuolettavan hitaasti ruumiiden välistä. Ihmisiä kaikista ikäryhmistä ja luokista. Tämä pelto keräsi heitä tuhatpäisen lauman. Minulla ei ollut mitään ymmärrystä, miksi näin olisi käynyt. Mutta joka ainoalla oli luultavasti tartunta. Se ei silti suojannut heitä armottomalta talvelta. Talvelta, joka näytti kaatavan myös minut.

Astuin epähuomiossa lumipeitteen läpi syvälle kuoppaan. Olin luultavasti valunut ojan puolelle ja kaaduin lumihankeen käsieni varaan. Lihaksia kivisti ja kylmyys oli täysin läpitunkeva. Tuijotin aukean kalmiston keskellä lumista pintaa. Miksi minä edes taistelin?
Annoin käsieni antaa periksi ja pyörähdin selälleni lumihangelle. Hengitykseni ja sykkeeni olivat korkealla, mutta tuijottaessani valkoista taivasta ne laskivat hiljaa.

Ehkä minä voisin ummistaa silmäni. Vilu antaisi periksi väsymyksen tieltä. Voisin liittyä kuolleiden seuraan yhtenä heistä. Tartunta oli vienyt ympäriltäni niin monia, etten tiennyt miten selvitä pidemmälle. Oli selvää, ettei minulla olisi kovin ruusuista tulevaisuutta. Tänne, tuhansien muiden keskelle, olisi helppo kadota. Vain yksi menehtynyt enemmän ihmiskunnan historian surullisimmassa kappaleessa.

Käänsin katseeni sivulleni. Siellä makasi kolme lähekkäin olevaa jäätynyttä ruumista. Yksi, tukevahko viisikymppinen mies, tuijotti jäätyneillä silmillään lävitseni. Oma katseeni sumeni häntä katsoessaan useaan otteeseen. Minulla alkoi olla enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin terveiden ja elävien. Meitä molempia ajoi vain nälkä. Meitä ei auttaisi kukaan. Henkemme oli arvoton ja tulevaisuutemme lyhyt.
Tunsin unista yhteenkuuluvuutta kylmyyden ja taudin voittamien kanssa. Oli onnesta kiinni, että olin selvinnyt näin pitkään.

Kun tartunta oli saapunut maailmaan ja vihdoin Suomeen, se oli aloittanut ajanlaskun uudestaan. Se oli myös asettanut ajastimen minun elämälleni. Tauti oli laajempi kuin pelkkä virus tai bakteeri. Se rapautti yksittäisen ihmisen lisäksi yhteiskunnan. Kaikki ne ihmiset, jotka oli miljoonilla verkoilla sidottu toisiinsa, tippuivat pois niistä ketjuista, joilla sivilisaatio toimi. Mikä oli ollut ennen, ei ollut enää. Tauti oli tappanut sen. Se ei ehkä tappaisi kaikkia ihmisiä, mutta se jättäisi perimäämme jäljen.

Kevyet lumihiutaleet laskeutuivat kylmille kasvoilleni. Alkoi jo hämärtää.

Tauti nakersi yksittäisen ihmisen nopeasti. Mutta se sairaus, jonka ihmiskunta kohtasi, oli hitaampi. Se oli ollut myös minulle hitaampi. Turvaverkot ja perustarpeet muuttuivat niin nopeasti, ettemme olleet valmiita siihen. Vaikka tartunta ei enää surmaisi meitä, nyt sen tekisi armoton uusi maailma. Sen tekisi tämä julma talvi, muut vähäisemmät taudit, nälkä, onnettomuudet tai muiden ihmisten epätoivo.
Tämä väkivaltainen ja pelokas maailma oli saanut myös minut kiinni. Minä en kuollut kylmään. Minä kuolin pakenemiseen. Minä kuolin heikkojen ihmisten kamppailuun vallasta. Minä kuolin pelkoon.

Mutta en vielä.

Kiteiset ja elottomat silmät tuijottivat lävitseni yhä. Kipristelin hetken tunnottomia jalkojani ja käsiäni. Hämärä laskeutui, mutta minun oli jatkettava. Nälkä oli halua selviytyä. Ja se oli ainoa asia, joka erotti meidät sairasta. Tartunnan saaneet elivät vain syödäkseen. Me söimme eläkseemme. Minun henkeni oltiin pelastettu moneen otteeseen. Veera, Puttonen, Rajasalot, Joni, Peissi, Sofia , Pilvi ja lukemattomat muut olivat pitäneet minut hengissä näin pitkään. Vaikka olisin yksin, tämä hetki oli osa sitä tietä. Minä olin sen verran heille velkaa, että minun pitäisi yrittää.

Kokosin itseni vaivalloisesti. Käänsin kylkeä, vein kyynärvarteni tukevasti maata vasten ja nousin polvilleni. Tuin itseäni maasta ja sain vihdoin jalkapohjat maata vasten. Punnerrus seisoma-asentoon tuntui samalta kuin yrittäisi nostaa liian suurta painoa. Olin pyörtyä veren täyttäessä jälleen humisevan pääni. Se kirkasti katseen hetkeksi. Minun oli mentävä eteenpäin.

Ohitin minua tuijottaneen miehen. Hänen takanaan oli kaksi muuta ruumista, aivan yhtä elottomia. Oksennus erottui vaatteista jopa lumipinnan alta, samoin vääntyneet kasvot. Piruparat olivat kaikki kokeneet saman kohtalon. Ehkä aiemmassa elämässä ja maailmassa he eivät tunteneet toisiaan, mutta tauti oli ajanut heidät samaan kohtaloon. Pohjalainen peltomaa oli nyt massojen hauta.

Olin kävelemässä nuorehkon naisen ruumiin ohitse, kun huomasin hänen selässään repun. Arvioin väsyneenä tilannetta hetken, mutta mihinkä minulla olisi ollut kiire. Tarvitsin ruokaa tai oikeastaan mitä tahansa.
Ruumis oli hieman sivummalla oletetusta tiestä, mutta onnistuin astelemaan sen luo kaatumatta. Sen vierellä oli useampia muitakin ruumiita, kuten kaikkialla muuallakin. Laskeuduin polveni varaan naisen ruumiin viereen ja aloin riuhtomaan reppua pois selästä. Nainen oli kaatunut puolittain sen päälle ja tuijotti ilmeettömästi taivasta minun taistellessani hänen jäätyneen käsivartensa kanssa. Reppu ei vain liikahtanut ja minulla ei ollut voimia saada sitä kunnolla pois käsivarren takaa, joten aloin käsikopelolla kaivelemaan repun sisälmyksiä.

Oli kuitenkin täysin hiljaista. Tästä syystä tajusin melko nopeasti kuulevani jotain. Se ei ollut edes korinaa, vaan enemmänkin voimakas hengityksen pihinä. Tajusin vasta keinokuitujen kahistessa kääntyä katsomaan taakseni. Ääni oli hiljainen, mutta tässä hiljaisuudessa tuuli kantoi lähes minkä tahansa äänen.

Takanani oli noussut seisomaan mies.

Työhaalareissa ja hyvissä talvivaatteissa. Hän oli maannut puolittain yhden ruumiin alla. Hänen ryhtinsä oli haparoiva. Miehen hahmo yritti silti saada itsensä kunnolla pystyyn.
Ja hän kääntyi hitaasti minua kohti. Käsi syvällä repussa tajusin tilanteen vakavuuden. Tuhansista jäätyneistä yksi oli vielä hengissä. Jäätyneen, valkoisen parran päällä loisti kaksi sinistä silmää. Erotin parrassa sekä verta, että oksennusta. Sama irvokas kuviointi toistui työhaalarilla.
Näin miehen pysähtyvän hetkeksi tuijottamaan minua. Hänen liikkeensä olivat kankeita ja jäisiä. Käsi yhä repulla mittasin etäisyyttä. Kymmenkunta metriä. Miten tämäkin helvetin vastoinkäyminen osui tälle reissulle. Minä en ollut juoksukunnossa. Olin myös aseeton, heikko ja hädin tuskin tajuissani. En ollut aivan varma oliko yksi ruumiista edes noussut ylös, vai näinkö näkyjä. Ilmeisesti myös haalareissaan seisova sairastunut mies oli samassa tilanteessa, jonka vuoksi hän ei edes kaikessa lihan himossaan käynyt minuun käsiksi.

Sitten hän otti askeleen minua kohti. Repäisin käteni repusta ja nousin ynähtäen pystyyn. Katseeni oli miehessä, joka sai laahustavia askelia eteenpäin. Hän oli kuin irvikuva tartunnan saaneista alkuvaiheessa. Otin pari askelta taaksepäin, kohti tietä, seuraten yhä miehen liikettä. Hän valui todella kankeasti, hädin tuskin kehonsa herrana minua kohti. Jos aiemmin tartunnan saaneet olivat ryntäilleet kömpelösti eteenpäin, tämä kaveri näytti elävältä kuolleelta. Zombilta, kuten tapana oli sanoa.

Raahasin omat askeleeni takaisin tielle. Horjahdin ylittäessäni ojaa, mutta pysyin pystyssä. Kankea, haalareihin sonnustautunut mies tuli perässäni. Sykkeeni oli jälleen koholla liikkeestä. Korviani olisi varmaan tinnuttanut, mutten kuullut mitään kohisevan veren ja sekavuuden ylitse.
Tunsin lumen narskuvan jalkojeni alla. Askeleet olivat raskaita, mutta jouduin repimään itseäni eteenpäin tiellä. Katsoin olkani yli minua jahtaavaa tallustajaa. Hän kompuroi ojan yli, mutta pysyi pystyssä. Meillä oli etäisyyttä ehkä kymmenkunta metriä. Suu levottomasti kallellaan, verinen parta huurussa, mies tuntui hiljalleen lämpiävän takaa-ajoon. Jouduin kiristämään askeliani, joka tapahtui pelkän mielen voimalla. Kehoni oli jo kulutettu loppuun.

Huolimatta piinaavasta tilanteesta, vauhti ei paljoa muuttunut. Raahasin jalkojani lumipeitteen lävitse. Ne olivat yhä kuin lyijystä tehty. Aukeaa oli loputtoman paljon jäljellä. Vilkaisin jahtaajaani jälleen olkapääni ylitse. Hän oli yhä vain muutamien harppauksien päästä minusta, mutta liikkui aivan yhtä vaikeasti. Alilämpöisen ja nälkiintyneen kehon lisäksi myös tauti teki liikkumisesta hankalaa. Välillä mies näytti horjahtavan, mutta pysyi silti pystyssä. Hän halusi upottaa hampaansa lihaani.
Minä jouduin kiristämään tahtia, vain hidastaakseni sitä uudestaan. En jaksanut paljoa sprinttailla, mutta toisaalta ei jaksanut myöskään minua jahtaava mies. Jouduin vilkuilemaan olkani yli jatkuvasti. Etäisyys pysyi, toisinaan kasvoi, toisinaan kaventui.

Meidän matkamme jatkui läpi ruumiiden täyttämän pellon. Pitkä matka taittui koomisen hitaasti. Takaa-ajaja ja takaa-ajettu raahasivat itsensä väsyneinä ja pakotettuina eteenpäin. Etäisyyttä oli toisinaan hädin tuskin harppauksen verran, toisinaan parikymmentä metriä. Täydellisessä hiljaisuudessa me matkasimme niin verkkaisesti, että ulkopuoliselle näyttäisimme jopa matkatovereilta.
Eikä ihme. Oma kankea nilkutukseni, kumara ryhtini ja lasinen katseeni oli lähellä tartunnan saanutta miestä. Hän valui perässäni nilkuttaen voimakkaasti. Hengityksemme eivät edes höyrynneet, ja tarkemmin ottaen minä muistutin enemmän sairasta, kuin jahtaava mies tervettä. Nälkä ajoi häntä ja selviytyminen minua. Pakottavat ja eläimelliset vietit olivat ottaneet meistä molemmista vallan, sairaita tai ei.

Raahautuessamme peltojen yli aika kului hitaasti. Hämärä laskeutui jokaisen hitaan askeleen myötä. Metsänrajan lähestyessä meitä lähestyi myös pimeys. Minua vaivasi epätoivo, mutta samalla se ajoi minua eteenpäin. Nälkä tai kylmyys tappaisi minut tällä menolla, mutta silti taistelin tätä miestä vastaan. Minä halusin silti elää. Me kaikki halusimme. Kehoni tuntui niin kylmältä, että keuhkoni jäätyivät sisältä päin. Jopa sisäelimet vaikuttivat pakastuvan. Mutta minun oli pakko painaa. En tuntenut enää jalkojani tai sormiani.
Ja perässä minua odotti varma kuolema. Miehen askellus kävi vaikeammaksi ja hänen laahaavat kenkänsä vetivät lunta mukanaan. Hän ei luovuttanut. Tauti veti ihmisen äärimmilleen. Hän ei ajatellut väsymystä tai kuolemaa. Hänen oli nälkä.

Ikuisuudelta tuntuvan marssin jälkeen puut nousivat edessäni. Ohitin viimeisiä ruumiita ja perässäni kankea mies oli jäänyt hieman kauemmas, mutta vain hieman. Olin aivan poikki. Tämä nopea marssi ei lainkaan sopinut keholleni, vaikka olimme tuhertaneet pitkällä pellon poikki menevällä tiellä varmaan ainakin pari tuntia. Se oli tuntunut ikuisuudelta. Pelkkää vilua ja pelkoa. En edes tuntenut enää nälkää. Vatsani kramppasi välillä muistuttaakseen siitä, mutta jouduin silti vain repimään itseäni eteenpäin.

Ja puuston rajassa oli tien kohdalla aukea väylä. Se oli kuin portti tulevaisuuteen.

Mies ei jaksaisi enää kauaa. Minä olin kuitenkin myös niin väsynyt, etten jaksanut edes vilkuilla olkieni yli. Sokea luottamus nousi päähäni. Olin näkevinäni tumman puuston kaartuvan riemukaarena edessäni, jonka edessä oli vain pimeyttä. Pelkäsin ja olin näkevinäni muidenkin sairaiden nousevan pystyyn. Mutta ei. Perässä oli vain sama mies, verta parrassa, oksennusta haalareissa. Ja hänen kehonsa alkoi antaa periksi.

Kun pääsin puuston rajaan, oli jo pimeä. Käännyin katsomaan taaksepäin. Mies seurasi minua, mutta hädin tuskin edes kykeni ottamaan askelia. Oli kuin hän jäätyisi paikalleen. Jatkoin metsätietä vielä hitaat kymmenkunta metriä ja käännyin sitten taaksepäin. Miehellä kesti samaan raahautumiseen kaksinkertainen aika.
Hänen jalkansa antoivat periksi. Krampit reisissä saivat miehen horjumaan. Hänen katseensa lävisti minut tyhjänä. Pimeässäkin kuvittelin sinisten silmien loistavan, mutta sen oli oltava kuviteltua. Suu oli yhä mielipuolisesti auki.

Ja lopulta mies kaatui.

Hänen jalkansa vain antoi periksi. Näytti siltä, että lihas vain supistui ja hän romahti kyljelleen maahan. Haalareineen hän pöllähti kevyelle lumipeitteelle räpäyttämättä silmiään. Hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Tuijotti vain perääni. Näin raajojen jännittyvän pakonomaisesti, mutta joko hänellä ei ollut voimaa tai koordinaatiota käyttää niitä. Partainen pää rehtkahti levottomasti lumista maata vasten. Hän ei räpäyttänyt silmiään lainkaan. Tuijotti vain.

Nyökkäsin miehelle väsyneesti. Tämä oli yhteisen matkamme päätöspiste.
“Soronoo.”
Sen jälkeen käänsin selkäni ja aloin raahautua eteenpäin.

Mieltäni ei vallannut helpotus. Olin näkevinäni metsässä molemmilla puolillani liikettä. Olin niin hidas, että kuka tahansa muu jahtaaja olisi saanut minut kiinni. Ja aivan poikki. En tiennyt miten kaukaa olin edes tullut. Koko päivä oli kulunut vain askeltaessa eteenpäin. Jouduin pysähtymään hengähtämään jällleen. Syke oli katossa ja ajatukseni yhtä muussia. Tungin lunta kylmien leukojeni väliin juodakseni. Sulanut vesi sai mahan kramppaamaan hetkeksi ja meinasin luhistua polvilleni. Se meni ohi, mutta tuntui syöneen vieläkin enemmän voimiani.
Nostin katseeni edessäni olevalle tielle. Se ei mennyt minnekään. Mikään ei osoittanut tien olevan erilainen kuin mikään muukaan ohittamani pätkä. Käännyin katsomaan taakseni. Joko minä olin kulkenut kauemmas peltoaukeasta tai sitten olin kuvitellut sen täysin. Takanani oli vain metsäistä tietä. Yritin muistaa jotain maamerkkejä ennen tai jälkeen pellon. Mitään ei tullut mieleen.

Pääni oli tukossa. Kehoni tuntui lämpiävän. En tuntenut enää jalkojani tai käsiäni, mutta kylmä ei enää vaivannut minua.

Se oli erittäin huono asia.

Aloin raahata jalkojani eteenpäin. Askel, toinen, kolmas. Jokainen tuntui maratonilta. Olin kuulevinani metsästä rapinaa. En kuitenkaan jaksanut katsoa sinne. En enää edes tuntenut nälkää, vain voimattomuutta. Minua väsytti niin paljon. Sivusilmällä luulin nähneeni liikettä kuusikossa. Pääni vajosi vain alemmas. Jokin näytti silmäparilta. Kuulin askelia takanani. Ne olivat vain omiani. Näin jäljet edessäni, mutta ne katosivat.

Maailma ei ollut enää vakaa. Muodot, äänet ja muistot vaihtoivat paikkaa. Oloni oli kuiva ja jopa lämmin. Minun olisi jaksettava. Tämäkin tie johtaisi vielä jonnekin. Minä pääsisin jonnekin. Nenässäni haisi rikki. Eihän mikään voisi haista enää rikille. Jokin lämmitti taivaalla, mutta siellä ei ollut edes kuuta. Pimeys oli muuttunut lähes täydelliseksi. Vain aaltoileva puusto tien molemmin puolin kertoi, että minä olin tiellä. Minä olin matkalla en minnekään. Minun oli vain mentävä.

Minun oli pakko jaksaa. Minä elin.

Kuudeskymmenesyhdeksäs päivä

30.12.

Yö kului nukkumisen irvikuvana. Nälkä ja kaikkien paikkojen kolotus herätti minut säännöllisin väliajoin. Selän taakse sidotut kädet tekivät kaikista asennoista epämukavia. Oloni oli kuumeinen, mutta se saattoi myös johtua nälästä ja väsymyksestä. Minua vahti jokaisessa välissä ainakin yksi sotilaista, toinen partioi muuten talossa ja toisinaan jopa pihamaalla. He eivät ottaneet riskejä. Uuni oltiin laitettu lämpiämään uudemman kerran. Minä makasin epätoivosta lamaantuneena sohvalla kuin kuollut. Tieto seuraavan päivän päätöksestä painoi mieltä.

Houreinen mieleni palasi menneisiin viikkoihin. Oli vaikea edes muistaa, millainen elämä ja maailma oli ollut ennen kriisiä. Perheeni ja siskoni olivat olleet etäisiä, mutta silti omalla tavallaan rakkaita. Niin varmasti kaikki perheet olivat. Ehkä he olivat kunnossa. Huoli oli ensisijaisesti heistä, jotka tiesin selvinneiksi. Uudet ystävät, matkatoverit ja muut kohtalot, jotka minuun oltiin sidottu, pyörivät päässä.
Minun kuolemani tulisi vapauttamaan myös heidät. Muistot tosin alkoivat pian hautautua uneen. Unieni tummahiuksinen nainen tuntui läheisemmältä kuin monet muut. En ollut koskaan aiemmin nähnyt paljoa unia. Minulla ei ollut erityisempiä syitä edes muistella Oulua tai mitään paikkoja. Lapsuuteni kodit, vanhat kämpät, työpaikat ja koulut, kaikki vaikuttivat yhdentekeviltä. Olimme kulkeneet ihmisten taloista ja asunnoista seuraaviin. Niitä ei enää omistanut kukaan. Maailma kuului nyt kaikille, jotka saisivat lukot murrettua. Päätökset nostaa ase ihmistä kohti määrittelivät meidän keskinäiset suhteemme.

Mikä oli ollut ennen, ei ollut enää. Kurja ja väkivaltainen maailma totteli uusia sääntöjä.

Säpsähdin hereille lopulta aamun jo hämärtäessä. Vieressäni istui itse kersantti Karzan, joka selaili kirjahyllystä löytämäänsä Aku Ankkaa. Reikäisen talon sisäpuoli oli yhä hämärä, enkä varsinaisesti kyseenalaistanut hänen valintaansa välttää pienemmät printit. Muut sotilaat valmistelivat pihalla kelkkoja. Olin ollut taju kankaalla luultavasti sen ajan, mitä he olivat tehneet päätöksiä ulkosalla.
Päätäni särki ja oksetti. Karzan käänsi katseensa minuun yskiessäni kuivasti. Hänen ilmeensä oli surumielinen.

Virkkunen ja Hänninen pistivät piponi takaisin päähäni, tarjosivat hieman vettä ja nostivat minut sohvalta. He kantoivat haparoivan ruumiini pois talosta Karzanin tullessa perästä. Pihalla Koisalo laittoi moottorikelkan tavaroita paikalleen. Minut laskettiin istumaan talon rappusille ja Karzan käveli kelkoille.
“Miltä näyttää Laura?”
“Joo tähän ei kyllä mahdu viidettä tossa kunnossa.” Kelkkojen takaosassa oli jo huomattava määrä tavaraa säkeistä laatikoihin. Olin erottavinani tipahtelevien silmäluomieni takaa myös polkupyörän kantolaukut, jotka oltiin viritetty kantotilaksi. Karzan pudisteli päätään.

Tajusin, että tämä keskustelu liittyi mahdollisuuksiini tuoda minut takaisin Viitasaarelle. Kuulin Hännisen niiskaisevan taustalla, tosin se saattoi johtua myös nuhasta. Ymmärsin yskän. Jos minua ei voisi kuljettaa, vaihtoehtoja olisi vähän. He eivät voisi päästää minua vapaaksikaan tai yrittää noutaa muuten.
“Pistää kyl vittu vakavaks.” Virkkunen kommentoi hiljaa.
“Ei vittu…” Hänninen pyöritteli päätään ja sylkäisi sivulle.

Karzan kääntyi kannoillaan ja rynnäkkökivääri olallaan palasi portaille. Hän nielaisi äänekkäästi ja puhuttelusta huolimatta vältteli katsettani.
“Tota noin – me tehtiin eilen päätös. Meillä on käskyt, että jos sut löydetään, niin se on sitten elävänä tai kuolleena.” Hänen äänensä melkein hajosi loppua kohti. Nämä sotilaat eivät olleet mitään murhaajia. He eivät luultavasti koskaan olleet kuvitelleet edes joutuvansa tähän tilanteeseen. He olivat kaukana päättävästä upseerista, kriisissä joka oli vienyt kaikilta paljon. Ilmeisesti he halusivat tarttua ihmisyyteensä tiukasti.
“Ja me ei voida kuljettaa sua takasin. Se on liian pitkä matka, meillä ei oo tilaa, eikä me voida ottaa riskejä.” Hänen puhettaan seuraava hiljaisuus oli läpitunkeva. Oikeastaan kiusallinen. Mutta miten muuten voisi kertoa kenellekään, että hänet tultaisiin tappamaan?
“Mä ymmärrän.” Totesin hiljaiseen ääneen. Minä olin jopa sinut tämän todellisuuden kanssa.

Neuvottelu ei loppunut kuitenkaan siihen. Sotilailla oli käskynsä. Mutta niiden toteutus oli sitten vaikeampaa.
“Miten se tietää että tää just oli se Jaakko Huhta? Siis vaikka Virkkunen ja Koisalo voikin tunnistaa sen.” Hänninen kysyi kireään äänensävyyn. Karzan ei osannut vastata.
“Mä en ala vittu viemään kenenkään päätä takaisin.” Virkkunen ilmoitti hyvin hirteisesti. En ollut varma vitsailiko hän aiheesta, mutta väkivaltaisempaan historianvaiheeseen kuului myös hyvin raa’at todistustavat. Pään irroittaminen tosin oli ymmärrettävästi hyvin epämieluisa temppu kaikille. Minä en välittänyt asiasta erityisemmin. Itse olisin ollut siinä vaiheessa jo hyvän aikaa kuollut.

Surullisinta tilanteessa oli, että tiesin miten viesti palaisi takaisin. Kaikki toverini kuulisivat sen. He tosin jakoivat tietoja minusta, jotka vain he voisivat vahvistaa.
“Viitasaarella Puttosen lisäks on tyttö, jonka nimi on Veera. Sanokaa sille, että Peissi on turvassa. Voitte kanssa kertoa nää mun kertomuksen yksityiskohdat, ne varmasti vahvistaa että se oon tosiaan minä..” Mietin hetken ja lisäsin jatkoksi. “Ja sanokaa sille, että mä en niin välitä Salatuista Elämistä. Sen takia en jaksanut jauhaa niistä ajomatkoilla.” Typerä yksityiskohta, mutta yksityiskohtia tarvittiin. Se ei kuitenkaan ollut riittävä todiste. Huomasin Karzanin kasvoilta väsyneen skeptisyyden. Hän ei pitänyt tilanteen pitkittymisestä. Mies näytti pahoinvoivalta, mutta taisteli silti tilanteen läpi.
“Me tarvitaan kovia todisteita kanssa. Pelkkä sun vanhojen kavereiden vahvistus ei varmasti kelpaa Lintulalle ja pelkät Virkkusen ja Koisalon todistukset on aika hataria. Me tarvitaan jotain kiinteetä. Vihkisormus tai jotain.” Hän oli pedantti mies, mutta ymmärsin yskän. Luottamus ihmisiin oli matala ja pahimmillaan tämä vahvistus lähinnä vahingoittaisi viitasaarelaisten luottamusta Veeraan. Mietin pitkään jotain kiinteää, joka olisi todellakin yhdistänyt minut Jaakko Huhtaan. Se oli hankalaa. Vihkisormusta minulla ei ollut, tai edes tuntolaattaa. Koko matkani oli perustunut tavaroiden hylkäämiseen. Eikä vain tavaroiden, vaan myös ihmisten. En ollut jättänyt matkan varrelle muistokirjoituksia ja kaikki todisteet olivat ihmisten muistin varassa.

Paitsi tietenkin yksi esine. Kaikessa kurjuudessani mieleni kirkastui pienestä oivalluksesta.
“Teillä on mun vanha rynkky siellä vieläkin. Sen sarjanumero on 673329.” Oli jopa koomista, miten palvelusaseen numero oli painautunut mieleen. Kaiken kokeman jälkeen se kyllä pysyi siellä, vaikka olin ehtinyt helliä kyseistä tappovälinettä vain muutamien viikkojen ajan. Muistin tosin myös varusmiespalvelukseni aikaisen kiväärin numeron myös, mutta tämä riittäisi varmasti. Kersantti Karzan vilkaisi miehistöään ja nyökkäsi.
“Joo, eiköhän se riitä.” Hän kaivoi esille pienen muistion ja pyysi minua toistamaan numerosarjan. Tein näin käskystä.

“Voinko mä toivoa jotain?” Kysyin varovasti. Tosin varovaisuus oli tarpeetonta. Minusta tuntui, että kaikkien sympatiat olivat minun puolellani. Karzan nyökkäsi.
“Mun virheitä ei pistetä kenenkään muun piikkiin. Pitäkää huoli, että muita ei rangaista.” Kun maailman jättäminen oli lähellä, prioriteetit muuttuivat. Kersantti näytti ymmärtävän sen. Virkkunen vaikutti sympaattiselta. Hänninen oli peittänyt kasvonsa ja Koisalo katseli muualle.
“Me tehdään parhaamme. Mä en voi luvata muuta, mutta mä teen parhaani sen eteen.”
Itku tuli kurkkuuni ja kakistelin jonkin aikaa saadakseni sanan ulos.
“Kiitos.”

Sotilaat eivät uskaltaneet edes liikahtaa. Koisalo kääntyi takaisin ja näin myös hänen silmiensä vettyneen. Ilmeisesti edessä oli vain yksi kysymys ja kaikki tiesivät sen. Tilanne raukesi kun Hänninen otti muutaman askeleen talon seinustalle, nojasi siihen ja oksensi vuolaasti useamman kerran. Karzan puri huultaan.
“Kuka tekee sen?”
Ei vastauksia. Kaikkien katseet pakenivat lumipeitteeseen. Vain minä pystyin katsomaan heitä silmiin. Nuoria ihmisiä, jotka univormu pakotti julmiin päätöksiin. Murhaaminen ei ollut kenekään luonteessa. Luultavasti he olisivat toivoneet tulitaisteluiden päättäneen tämän tarinan. Kuulin hännisen kähistävän itkahduksen ulos ja oksentavan uudemman kerran. Karzan puristi nyrkkiään väkivaltaisesti.
Kului minuutti ja sitten toinen. Ilma tuntui pysähtyneen. Aamun pienet valonkareet olivat kadonneet ja kevyt lumisade täytti jälleen ilman.

Sitten Karzan alkoi kiroilla kovaan ääneen. Hassut kersantin väkäset pakottivat hänet kantamaan vastuun tilanteesta. Hän polki jalallaan maahan ja tuijotti hetken taivasta.
“Voi Jumalan vittu. Selvä sitten.”
Hän käveli minun luokseni kalpeana kuin kalma itse ja nappasi minua kainalosta.
“Noniin Huhta, eiköhän mennä.”

Teloittaminen pihamaalle olisi ollut liian irvokasta. Raskain jaloin aloin kulkea kersantin kanssa kohti metsänreunaa. Kuulin takaani Hännisen kakovan tyhjää vatsalaukkuaan ylös. Oli kuin ulkona ei olisi ollut enää niin kylmä. Mieleni huusi yritystä paeta, mutta tiesin sen täysin turhaksi. Minä en selviytyisi pitkälle tai pärjäisi minkäänlaisessa kamppailussa. Kädet sidottuna, ruumis lopussa ja mieli palasina olin täysin löyty.
Kohta vaaleus vaihtuisi pimeydeksi. En edes tajunnut itkeväni. Kyyneleet vain valuivat ulos. Oli kuin keho ei olisi ollut enää omani. Kadotessani puiden taakse Karzanin kanssa tuntui siltä, kuin katselisin tilannetta ulkopuolisena.

Raahauduimme muutamia kymmeniä metrejä metsän puolelle. Karzan alkoi kuiskaamaan minulle hyvin valittelevaan sävyyn tilannetta.
“Huhta, mä en oo nukkunu lainkaan. Tää on vitun kamala paikka. Ota ihan rauhassa.”
Menimme syvemmälle metsään. Oli kuin hän haluaisi myös pois kaikesta tuntemastaan. Keskelle tiheää kuusistoa, jonne ruumiini voisi unohtaa. Askeleet eivät enää tuntuneet painavilta. Tunsin ryhtini kohoavan. Karzan piti kiväärinsä olalla yhtä, ja tilanteessa oli jopa jotain irvokasta juhlallisuutta. Kaikesta kammottavuudesta huolimatta sen varmuus auttoi minua kohtaamaan sen. Kaikki oli palasina, joten kohta myös minä voisin olla.

Minä olin valmis.
Saavuimme hädin tuskin parin metrin kokoiselle aukealle, jossa oli pienehkö siirtolohkare. Karzan päästi minusta irti. Olimme ehkä sadan metrin päässä pihamaalta. Se tuntui tarpeettoman pitkältä ja julmalta matkalta, mutta ehkä hän pelkäsi tovereidensa tulevan katumapäälle julmasta päätöksestä.
Mies komensi minua nyt uudestaan löytämällään itsevarmuudella.
“Huhta. Tää on tärkeetä. Istu alas ja kuuntele.”
Hän puri huultaan hetken. Huomasin miehen silmien kostuneen.
“Sä et kuole tänään.”

Tuijotin häntä epäuskoisesti. Tämän oli oltava jokin vitsi. Olisin paskonut jo housuihini, jos minussa olisi ollut ulostetta jäljellä. Mutta mikään Karzanin kasvoilla ei viitannut valheellisuuteen. Hänen jännittynyt kehonsa ei ollut päättäväinen, vaan koko tilanteen ristiriitaisuus loisti tavasta, jolla mies piteli rynnäkkökivääriä sivullaan kuin sählymailaa.
Mies istuutui kannon päälle. Hän ei kehdannut katsoa minua silmiin, mutta puhui silti vakaasti. Hän oli kalpea, mutta päättäväinen.
“Huhta, me keskusteltiin tästä paljon. Meidän pitää tehdä, mitä meidän käsketään. Sen takia Lintula haluaa sut hengiltä. Että järjestys säilyy.” Hän huokaisi kovaan ääneen ja helpottuneena hänen katseensa tuntui keskittyvän nyt ensimmäistä kertaa todella minuun. “Ja sitä ei pidetä yllä verellä, vaan tiedolla.” Hän asetti kiväärinsä lepäämään jalkojensa päälle ja jatkoi.

“Mä en ole ampunut terveitä. Enkä aio tänäänkään.” Hän huokaisi syvään.
“Me ollaan niin uhanalainen rotu, ettei murhatöitä tarvita yhtään enempää kuin niitä on nyt. Yliluutnantti Lintula on oikeessa. Ihmiset tarvitsevat sääntöjä ja järjestystä, että kaikki toimisi kunnolla. Mutta se ei oo niin yksinkertaista. Säännöt ei ole sama kuin oikeus.”
Hän vilkaisi olkansa yli. Olimme hetken aivan hiljaa. Niin oli myös metsä. Olimme keskenämme ja Karzan selvästi halusi kertoa minulle päätöksensä taustan.
“Tiiätkö, vielä pari kuukautta sitten, ennen kertausharjotuksia, mä olin palaamassa takasin oikikseen opiskeleen. Käymättä oikeusfilosofian perusteita läpi, on aika selvää, että meillä ei oo mitään kunnollista oikeuslaitosta tai edes lakeja. Lintula haluaa jakaa kenttäoikeutta, mutta sen on tarkotus pääasiassa pönkittää sen omaa auktoriteettiä.” Ilmeisesti Karzan oli hieman skeptisempi esihenkilöstön johtotavoista. Kevyet lumihiutaleet tippuivat puiden välistä maaston lumiselle peitteelle.
“Se ei oo oikein, eikä kestävä ratkaisu. Mutta meidän pitää tehdä seurata käskyjä. Ja jos se käsky on tuoda tieto sun kuolemasta, me voidaan tuoda se tieto. Mutta mä en oo palvellut Suomea ja sen kansalaisia tappaakseni oikeutuksetta. Se ei oo, miten tästä kriisistä selvitään.” En ollut varma, oliko Karzan tehnyt päätöksen aiemmin vai vasta kävellessämme tänne. Hän ei vaikuttanut mieheltä, jolla sisu menisi kurkkuun. Mitä enemmän hän puhui, sitä itsevarmemmalta kersantti vaikutti. Oloni oli epätodellinen. En edes tajunnut sitä.

Karzan nousi pystyyn ja kiersi selkäni puolelle. Yhä lamaantuneena tunsin hänen katkaisevan nippusiteen toisesta ranteestani. Hän sen jälkeen asteli takaisin eteeni ja itsevarmasti latasi aseensa.
“Mä ammun nyt kahdesti. Sen jälkeen jää maahan. Suojaa kuulos.”
Nostin käteni korvilleni ja istuin paikallani kun kersantti vei aseensa olkaa vasten ja puolihuolimattomasti ampui kertaalleen lumiseen tantereeseen. Laukauksen terävä ääni vaikutti vavisuttavan lähipuita. Hän näytti laskevan hitaasti kymmeneen, ja ampui samaan paikkaan uudestaan.

Mies kääntyi sen jälkeen minua kohti. Hän näytti helpottuneelta. Me molemmat ymmärsimme, että tämä oli Jaakko Huhdan loppu. Tämä todellakin tapahtui. Karzan puhui päättäväisesti.
“Sä ehkä selviät tästä eteenpäin, ehkä et. Se ei ole mun päätettävissä, eikä Lintulan. Meille sä olet nyt kuollut mies, kuollut ja vapaa tästä maailmasta. Sä varmasti ymmärrät, että se tarkottaa ettei sulla ole mitään mahdollisuuksia palata Viitasaarelle.”
Nyökkäsin ymmärtääkseni.
“Kiitos.” Karzan ei oikein osannut ottaa kiitosta vastaan vaan katsoi kiusallisesti muualle.
“Makaa siinä. Joku tulee ehkä tarkastamaan ruumiin.” Hän oli selvästi valmiina ja kaivoi taskustaan jotain. Kersantti heitti minulle tölkillisen tomaattimurksaa. “Mulla on tässä kans rekvisiitat, mut niillä ei pötkitä pitkälle. Jos joku tarkastaa sua, ne saattaa ampua uudestaan. Mä pidän huolen, ettei kukaan tarkasta pulssia, mutta nyt on sun aika olla kuollut.”

Hän otti hieman haparoivan askeleen taaksepäin ja vääntäydyin polvilleni kohti tannerta. Repäisin tomaattitölkin auki ja asettelin sitä paljaalle kädelleni. Kuulin Karzanin ottavan jo muutaman askeleen taaksepäin ja käännyin katsomaan olkapääni ylitse.
“Kersantti.”
“Joo?”
“Onnea matkaan.”
“Kiitos.”
Tämän jälkeen hän asteli pois.

Maskeeraukseni oli melko heikko. Painoin tomaattimurskaa päälaelle hatun päälle ja hieman lumelle. Jäin makaamaan kädet yhä selän takana kylmälle tantereelle. Oli kummallista olla hengissä, kun kuoleman piti jo tulla. Epäuskoisena makasin liikkumatta maassa useamman minuutin. Lumi oli märkää, ilma kylmää, hiutaleet tippuivat kuusipuiden välistä päälleni.
Pian kuulin kahdet askeleet jostain takaani. Yritin pysyä rentoa ja välttää hengityksen näkymistä. Kuulin lyhyen ja todella tuskastuneen sananvahidon kahdelta henkilöltä, joista toinen oli ilmeisesti Koisalo, toinen Karzan. He totesivat, että homma oli hoidettu. “Rauha sille”, jatkoi Koisalo ja he poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin. Kukaan ei halunnut ihailla murhatöitä pidempään kuin täytyi.

Jäin makaamaan tantereelle vielä pitkiksi minuuteiksi paikallani. Kuulin täydellisen hiljaisuuden yli, miten moottorikelkat käynnistyivät ja ajoivat pois. Tämän jälkeen ilmassa ei ollut muuta kuin lumisadetta.

Makasin paikallani varmaan puoli tuntia varmistaakseni tilanteen. Täyttä valkoista vaikenemista. Olisin hyvin saattanut jäädä tähän metsään. Mieleni valtasi epäuskon jälkeinen helpotus. Vastoin kaikkea järkeä, ja vain armosta, minulla oli mahdollisuus taistella vielä omasta hengestäni.
Samalla myös kehoni raukeus ja täysi voimattomuus valtasi minut. Tuntui siltä, että olisin voinut vain nukahtaa sille paikalleni. Vedin käteni takin sisälle piiloon kylmältä. Terästin kuuloani. Vaikka keho painoi yhtä paljon kuin aiemminkin, aloin löytää sisältä jotain uutta. Haluni elää oli palaamassa.

Minä olin kuollut. Kuollut, että voisin elää.

Vain tuuli humisi puiden oksissa. Hiutaleet tipahtelivat maahan, mutta muuten kaikki oli paikallaan. Oli aika nousta. Puskin itseni tantereesta ylös. Käsivarret tuntuivat heikolta. Näkökentässä tuntui olevan häiriöitä. Olin aseeton.

Mutta hengissä. Niin, niin hengissä.

Ensitöikseni nappasin altani tomaatisosepurkin. Kaadoin sen ahnaasti nieluuni ja revin purkin palasiksi, nuollen sen sisäpinnan läpi. Sen jälkeen kahmin soseen punoittaman lumen maasta ja nielin sen kylmänä. Vatsani oli protestoida yhtäkillistä ruokaa vastaan, mutta se pysyi sisällä.
Nousin polvelleni ja tuijotin käsiäni. Nippusiteet eivät haittaisi minua enää. Minun oli päästävä liikkeelle. Liike oli pitänyt minut elossa kaiken tämän ajan. Jalkojani heikotti, nousu pyörrytti ja kaikkialla kivisti.
Minun olisi liikuttava.

En voinut palata talolle, eikä siellä olisikaan mitään. Tuntui siltä, että kaikki vanha jäisi taakse. Peissin jälkien seuraamisessa ei olisi mitään mieltä. Kaikki onni hänen matkalleen. Minä olin yksin. Kukaan ei enää jahtaisi minua. Kukaan ei enää auttaisi minua. Vain kylmä pohjola yrittäisi pistää minut hengiltä. Ja sitä vastaan minun olisi liikuttava. Aivan kuten esi-isät ikuisuuksista saakka olivat taistelleet talven kylmyyttä ja kurjuutta vastaan, nyt minä kohtaisin samat haasteet, alastomampana kuin koskaan.

Hieroin käsiäni hetken yhteen lämmittääkseni niitä. Ainoa suunta olisi eteenpäin. Järvi oli muistini mukaan jossain sivummalla, mutta yrittäisin pysyä piilossa ainakin hetken. Minä tarvitsisin lämpöä, juomaa ja ruokaa, siinä järjestyksessä. Keho jaksaisi polttaa itseään energiaksi jonkin aikaa, mutta leudohkosta kymmenen tai viidentoista pakkasasteen säästä ei selviäisi kuin suojalla. Voisin syödä lunta, mutta se oli kylmä ja huono kehon kosteuttaja. Kaikki tavarani, kartoista ja tulitikuista puukkoihin, kivääristä puhumattakaan, olivat lähteneet sotilaiden mukaan.

Lähdin kävelemään metsässä hitain askelin eteenpäin. Minä en voisi kiirehtiä, sillä loukkaantuminen näin heikkona olisi lopullinen isku selviytymiselle. Aurinko oli pilvien takana jossain takavasemmalla. Kello oli luultavasti hieman yli puolen päivän. Jatkoin siis kohti pohjoista.
Löysin järven rantaviivan ja jakoin metsän peitossa tuskallisin hitain askelin. Lumen narskuna jalkojen alla oli ainoa ääni kaikkialla. Järven jää oli yhtä koskematon kuin ennenkin, lukuunottamatta kelkkojen uria. Ylitin kohdan, josta sotilaat olivat ilmeisesti tulleet järven jäälle. Jatkoin sen ylitse peittelemättä jälkiäni sen kummemmin.

Jokainen askel oli heikoissa jaloissa taistelu. Jouduin välillä pysähtymään haukatakseni happea. Syke oli korkealla, mutta keho tuntui heräävän. Se oli loppu, mutta halusi taas taistella.

Saavuin lopulta järven päässä olevan salmen luo ja jatkoin pienen ojan yli kohti pohjoista. Löysin hiekkatien, joka erkani järvestä kauemmas kohti pohjoista. Minulla ei ollut enää mitään suuntaa. Halusin vain pois. Jokin veti minua kohti pohjoista, sillä pääni ei enää pysynyt harkinnassa mukana.
Jalat laahustivat tiellä ja keräsivät lunta. Jouduin turhautuneena katsomaan taakseni, miten kymmenessä minuutissa menin vain satoja metrejä eteenpäin. Jalat painoivat kuin lyijy. Päätä särki. Nostin lunta imeskeltäväksi, mutta janoni ei tuntunut sammuvan. Tomaattimurskan vähäiset kilokalorit paloivat nopeasti. Tajusin, että Karzan oli valmistautunut jo aiemmin minun armahtamiseeni.
Hän oli hyvä mies. Käsitykseni oli subjektiivinen, mutta rehellisen kiitollinen.

Armo oli se viimeinen lahja, jota tässä maailmassa tarvitsi. Ihmiset olivat nälkäisiä ja peloissaan. Jos joku malttoi olla painamatta liipasinta, se oli pieni ihme. Ja nämä sotilaat olivat armosta olleet minulle myönteisiä. Yksikään ei halunnut kuolemaani omalletunnolleen. Yksi otti sen vastuun, vain jotta muiden ei tarvitsisi. Ja hänkin teki sen vain maineen tasolla. En tiedä olisinko toiminut toisin hänen tilanteessaan, mutta mieleeni palasi se hetki, kun Peissi oli halunnut surmata meidät pettäneen Karhun junassa. Voisin selittää tämän armahduksen sillä samalla karmalla, jonka olin tuolloin antanut. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin sattumasta. Kaksi sotilasta, jotka olivat taistelleet hetken rinnallani osuivat paikalle. Sekä ideologinen kersantti ja Hänninen, jonka pää ei todellakaan kestänyt aseettoman ampumista. Se oli onnen kauppaa, mutta toisaalta myös hieman todennäköistä. Minä olin auttanut ihmisiä Viitasaarella ja ennen sitä. Jopa yliluutnantti Lintula oli tiedostanut tämän. Lopulta vaakakupissa painoi juuri se, mitä sinne jätti.

Tie vaikutti loputtomalta ja se vaihtui koskemattomaksi metsäautotieksi. Pahimmillaan jäisin jumiin metsään. Lunta oli ehkä tarpeeksi, että voisin rakentaa yöksi pienen lumisuojan. En kuitenkaan voisi laskea mitään sen varaan. Jos tämä tie ei johtaisi minnekään, olisin täysin keskellä ei mitään. Siellä olisi paha selviytyä varusteitta.
Silti minun oli pakko jaksaa. Askel. Toinen. Kolmas. Mutkainen väylä oli tasainen ja kauniin lumen peittämät puut tien molemmin puolin reunustivat matkaani. Liikuin kuin taudista jäätynyt sairas. Minusta oli tullut samanlainen, ruuan ja selviytymisvietin ajama raakile, kuin niistä tuhansista, jotka eivät onnistuneet paeta sairautta.

Eikä minulla ollut mitään hajua miten pitkään kävelin. Maisema hämärtyi ja tie jatkui pitkin koskematonta luontoa.

Vatsani alkoi jälleen kipristellä nälässä ja jouduin pysähtelemään. Jalat nousivat enää tahdonvoimalla. Silmissä sumeni toisinaan ja myös pakkanen tuntui hiljalleen purevan. Käteni olivat nyrkissä syvällä taskuissa. Tämä tie ei tuntunut päättyvän koskaan, eikä johtavan minnekään.
Se oli kuin unessa. Juokset, muttet liiku. Jokaisen mutkan takana oli uusi mutka. Koskematonta metsää ja luminen tie. Maisema ei tuntunut vaihtuvan ja vain pimeys vahvistui.

Tuntui siltä, että olin kokenut tämän aiemminkin. Loputtomat askeleet. Pimeyden vahvistuessa metsä tuntui heräävän. Luulin unen ja heikkouden sekoittamana näkeväni siellä jotain. Hahmoja. Silmäpareja. Mieleni oli kuulevinaan korinaa, jonka tautiset jättivät jälkeensä. Toisinaan havahduin sen olevan omaani.
Saattoi olla, että minä olin saanut tartunnan. Ehkä minä todellakin laahustin vain sen nälän voimalla, minkä tauti iski ihmiseen. Ryhtini oli kumara, lihaskontrolli huono. Nilkutin silti eteenpäin. Kilometri muuttui pimeäksi. Samoin sitä seuraava.

Aika kului ja pilvinen taivas jätti jälkeensä vain lumen tuoman valon. Kuu paistoi pilvien lomasta. Askelia lukuunottamatta oli hiirenhiljaista. Mieli unohti välillä, että todellakin kävelin. Jos ihminen saattoi jatkaa tajuttomana tekemistä, se tapahtui nyt.

Tajusin olevani elossa vasta saapuessani pienen maalaistalon peltoaukealle. Kuin tautinen ainakin raahasin itseni kohti rakennuksen etuovea. Sen korkean kivijalan päälle johtavat portaa tuntuivat vuorikiipeilyltä. Hengästyneenä kokeilin ovea, joka oli lukossa. Katsoin ikkunoita, jotka olivat liian korkealla. Kylmyys tuntui purevan takkini läpi ja vilunväreet kulkivat kropan lävitse.

Raahasin itseni piharakennusten oville. Ne olivat myös lukossa. Yritin hajoittaa ensin yhden ikkunan, ennen kuin tajusin sen olevan liian pieni sisään ryömimiseen. Pihalla ei ollut edes kunnon työkaluja, jotka olisivat voineet auttaa. Vanha harjanvarsi vain. Talo oli niin huonossa kunnossa, etten tiennyt sen tarjoamasta suojasta tai elintarvikkeista. Minulla ei ollut varaa pysähtyä. Oli pakko jatkaa matkaa.

Tie oli hieman metsätietä suurempi, mutta kesti jälleen lähes tunti, ennen kuin sain tuhottoman pitkältä tuntuvan matkan kurottua kiinni. Sen jälkeen vastassa oli toinen, vastaava pientila. Sen pellolla oli yhä paaleja. Jälkiä ei missään.
Kaikki oli harmaata. Vain tumma rakennus seisoi keskellä peltoja. Sama operaatio, ovenkahvan kääntö. Kaikki lukossa. Ikkunoiden ruudut olivat liian pieniä. Peissi olisi vain murskannut säleikön, mutta minä en jaksaisi murskata muuta kuin pääni. Ikkunaton lato oli myös raskaalla munalukolla kiinni. Sen kulmalla oli kuitenkin lapio.

Lapio tuntui painavan liikaa käsilleni. Raahasin sitä maata pitkin ja kipusin takaisin portaitten vuorenhuipulle. Iskin sen laiskasti ikkunaan, mutta vain lasi helähti ja tippui maahan. Minua palelsi niin paljon.
Keräsin kaikki voimani ja iskin uudestaan ikkunan säleikköä. Lisää sirpaleita, mutta muuten naarmutin vain maalipintaa. Käteni tiputtivat lapion paikalleen.
Minä en ikinä pääsisi ikkunasta sisälle.

Minun oli saatanan kylmä. Pääni alkoi olla sumea pakkasesta. Tähystin ympärilleni. Ei mitään suojaa. Kellarin ovi oli yhtä lukossa kuin kaikki muutkin pelastuskeinot. Jalat tärisivät ja minua oksetti.
Säpsähdin katseeni tarkentuessa pellolle. Ehkä tämä olisi pelastukseni. Se oli epätoivoinen idea, joka oli ainoa idealaatu joita enää oli.

Nappasin maasta varovasti särkyneen lasinsirpaleen. Pitelin sitä varoen kädessäni ja aloin raahautua kohti tietä. Jalkoja heikotti niin paljon, etten todellakaan tiennyt selviytyväni enää pitkälle. Minulla ei ollut hajuakaan kauanko olin kulkenut. Maailma tuntui sumenevan.
Ennen tietä käännyin pellolle ja harpoin ojan yli. Se oli ylitsepääsemätön ponnistus ja kaaduin hetkeksi. Itseni kerääminen kesti pitkän tovin. Täysi pimeys ympärillä luulin näkeväni jälleen hahmoja. Tajusin, ettei se ollut tautisten uhka, vaan pimeys. Se pian nielisi minut.
Nojasin valkoista heinäpaalia vasten puristaen lasinsirpaletta. Aloin hakkaamaan keskeltä sen päällysteeseen reikää, ja lopulta revin puolen metrin kaistaleen pois. Oljet pistelivät paljaita, kylmettyneitä käsiä. Revin niitä pois ja aloin painautua syvemmälle paalin sisälle. Se pysyi kasassa yllättävän hyvin.

Hengästyneenä mittailin hetken tekemääni reikää, jonka jälkeen aloin ahtautua sinne sisälle. Heinä ja sen väliin mahtuva ilma oli loistava eriste. Kroppani oli vaan niin kylmä, ettei se aluksi edes huomannut lämpöä.
Hiljalleen aloin kuitenkin tuudittua pimeään, syyslaitumelta haisevaan traktorinmunaan. Kesti vain hetken, ennen kuin tajuntani antoi periksi.

Kuudeskymmeneskahdeksas päivä

29.12.

En ollut varma mikä oli enää unta ja mikä todellisuutta. Olin torkahtanut yöllä useaan otteeseen ja herännyt vain omaan nälkääni. Täysin pimeässä talossa uuni hehkui yhä lämpöä, mutta seinien rei’istä sisään valui sama väkivaltainen kylmyys kuin aiemminkin. Sen kohtaaminen yksin oli kammottavaa. En tiennyt varmuudella tässä pimeydessä olinko talossa yksin. Aseetta marssin huoneita läpi ja katselin hiljaista pihamaata. Se oli niin kovin hiljainen. Halusin melkein huutaa sotilaille vain tietääkseni olevani hereillä ja yhä tässä maailmassa.

Ehkä minä olin jo kuollut. Ehkä tämä talo, kaikkine kipuineen, vatsan ja lihasten kramppeineen ja totaalinen hiljaisuus oli se helvetti, jonka minä olin ansainnut. Ehkä tämä oli se ikuisuus, joka minulle oltiin suunniteltu.

Jos Jumala oli olemassa, hän oli kyllästynyt täysin ihmisiin. Tauti oli kuin vedenpaisumus, joka puhdisti maailman sitä pahoinpitelevästä, ylilaiduntavasta ja itsekkäästä ihmisrodusta. Siitä selvinneitä odotti kiirastuli, joka muistutti millaisia petoja me todellisuudessa olimme. Minä olin tehnyt väärin. Olin surmannut ihmisiä. Olin toiminut yksin tuomarina ja toimeenpanijana ilman empatiaa tai edes harkintaa. Tajusin Ranta-Knuuttilan hengissä selviämisen olevan suurin ihme, joka koko matkallani oli tullut vastaan. Minä olin antanut hänelle kuolemantuomion ja jostain armosta hän oli yhä hengissä. Tosin niin olin minäkin. Jos tätä olotilaa saattoi pitää järin eloisana.

En edes kuullut kellon tikitystä. Viltti päälläni laahustin ikkunasta toiseen. Takapihan puolella katsoin pimeässä niitä pieniä jälkiä, jotka Peissi oli jättänyt. Hän oli sentään päässyt pakoon tätä kurimusta. Hyvä. Olisimme olleet liian väsyneitä tulemaan toimeen näin pitkään. Talon takana aukeava järvi oli täysin ilmeetön. Sen valoton lumipeite sai kevyitä hiutaleita yllensä. Istahdin ikkunan eteen tuomalle penkille vain hetkeksi. Jalat eivät meinanneet kantaa. Minun täytyisi istua.

Katseeni hämärtyi. Yö muuttui synkemmäksi.

Yhtäkkiä, näin keskellä järven jäätä hahmon. Se näytti astelevan lumesta piittaamatta minua kohti kevyissä vaatteissa. Askeleet tulivat hitaasti ja itsevarmasti kohti taloa. Se kesti tuhottoman pitkään. Hoikka naisen hahmo lähestyi rantaviivaa. Harmaassa pimeydessä se rikkoi muuten valkoisen lumen rajan ja ylevässä ryhdissä tuli suoraa kohti ikkunaa. Puristin nyrkkiä kuin halvaantuneena, sillä kiväärini oli jossain muualla.
En kyennyt nostamaan silmiäni naisesta. Enkä edes nousemaan seisaalleen. Kehikon läpi näin naisen katsovan suoraa minua kohti. Hän ei osoittanut pienintäkään haparointia. Askeleet kyntivät lunta. Naisen sylissä oli pieni nyytti. Se näytti lapselta. Hän lähestyi minua ja erotin pian jo kasvot. Ne olivat puhtaat. Kiharat tummat hiukset valuivat kevyelle takille.

Ja hän tuli ikkunalle. Siniset silmät terävinä kuin tähdet. Hän tuijotti minua suoraa. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta. Ja sitten nainen oli siinä. Pieni käärö sylissään, jäätynyt katse minussa. Sykkeeni oli pilvissä ja päässäni humisi. Oli kuin katse löisi minut pian alas tuolilta. Kehossani ei ollut enää mitään jäljellä ja vain tuo tuijotus piti minut pystyssä. Kapea huulet aukenivat ja tavasivat jotain. En kuullut mitä. Hengitys huurtui lasiin.
Sitten hän sanoi sen uudestaan. Tällä kertaa ääni tuli selvästi tajuntaani.
“Huhta.”

“HUHTA!”

Säpsähdin hereille. Pääni nousi ikkunalaudalta ja lasi oli nukkuneesta hengityksestäni huurussa. Huuto tuli talon toiselta puolelta. Kipu ja nälkä muistuttivat heti olemassaolostaan, mutta tunnistin nyt huutajan. Se ei ollut naisääni, vaan kersantti Karzan. Ja ääni tuli raollaan olevasta ikkunasta talon toiselta puolelta. Ponnahdin pystyyn ja kyyryssä loikin talon toiselle puolelle vilkuillen hermostuksissani ulos.

Siellä oli jo valoisaa. Uni oli ottanut minusta niskalenkin useammaksi tunniksi. Saatana. Oli pelkästä tuurista kiinni, ettei minua oltu surmattu ikkunalaudalle. Nyt pääni oli kuitenkin poikkeuksellisen terävä, vaikka lihassärky ja täysi voimattomuus jatkuikin. Onnistuin silti nappaamaan jopa kiväärin matkaan ryömiessäni lasinsirujen keskeltä ikkunan alle.

“TERVE!” Ääneni ei ollut lainkaan niin uhmakas tai voimakas mitä yritin antaa ymmärtää. Tämä yö ei ollut lopettanut piiritystä. Vaikutti siltä, että väsytystaktiikka oli tuomittu epäonnistumaan.
“MIKÄ MENO?!” Karzan puhutteli minua tuttavallisesti. Tiesin silti, että tervehdyksen takana oli ikkunaa kohti osoittava rynnäkkökivääri.
“EI PASKEMPI. TYLSÄÄ.” Totesin lakonisesti ja harkitun itsevarmaan sävyyn. Todellisuudessa olin viittä vaille valmis antamaan periksi. Varsinkin kuullessani Karzanin vastauksen.
“YKSIN VARMAAN ON! ME LÖYDETTIIN SUN FRENDIN JÄLJET!”

Hänen huutonsa oli hieman vahingoniloinen. Tieto oli varmasti kohtuullisen tuore, sillä muuten he olisivat kertoneet sen jo aiemmin. Heidän neuvotteluvalttinsa olivat kuitenkin nyt huomattavasti paremmat ja sotilaat varmasti tiedostivat sen. Jos he aiemmin luulivat, että vastassa oli kaksi aseistettua miestä, nyt määrä oli pudonnut puoleen sekä miesten että aseiden määrässä. Kiroilin mielessäni paljastusta ja epätoivo iski minua vasten kasvoja. Karzan painotti tilannetta uudestaan.
“HUHTA! ME TIEDETÄÄN, ETTÄ SÄ OOT YKSIN SIELLÄ!”
Mietin hetken bluffaamista. Sillä tuskin olisi merkitystä. Vesivarannot olivat vähissä, takka ei pysyisi lämpimänä pitkään, uusia polttopuita ei olisi ja huonekalujen silppuaminen vaatisi liikaa energiaa, jonka lisäksi ruokavarastoni oli yksiselitteisesti loppu. Pitkien sekuntien aikana puristin kivääriäni vimmatusti ja mietin vaihtoehtoja.
“HUHTA! MITÄ TEHÄÄN?!”
Niitä oli kolme. Ja yksikään ei olisi hyvä.

Annoin ajan kulua ja mietin tilannetta pitkään. Voisin yrittää pitkittää piiritystä, mutta en kestäisi fyysisesti enää vuorokautta pidempään. Mikäli jatkaisin sitä, voisin yrittää haavoittaa sotilaita, mutta se oli ensinnäkin epätodennäköistä ja todennäköisemmin johtaisi taisteluun, jota minulla ei olisi enää energiaa jatkaa. Se olisi paska idea. Parhaimmillaan yllyttäisin piirittäjiä väkivaltaan. Pakomahdollisuus saattaisi avautua, mutten selviytyisi pitkälle.
Toinen vaihtoehto oli antautuminen. Mikäli pitkittäisin tätä päätöstä, se olisi muutenkin todennäköisempää. Antautuminen ainakin osoittaisi yhteistyöhaluja. He saattaisivat tappaa minut välittömästi, mutta se olisi yhä armollinen vaihtoehto. Minä olin jo käytännössä heidän armoillaan. Parhaassa tapauksessa he veisivät minut Viitasaarelle ja saisin ainakin hetken lepoa, jonka aikana voisin kerätä voimiani. Ehkä minun jopa annettaisiin elää. Ehkä onnistuisin jopa pakenemaan. Olisin silti täysin heidän armoillaan. Ei sillä, etteikö se olisi tilanne jo nyt.
Kolmas vaihtoehto sitten olikin synkempi ja lopullisempi. Laskin katseeni kivääriini.

Sen ainoa etu olisi kärsimyksen lopettaminen nopeasti.

Annoin minuuttien kulua rauhassa. Tämä päätös päättäisi mahdollisesti lyhyestä elämästäni. Minulla oli muutama desi vessavettä jäljellä ja ehkä parikymmentä luotia. Niillä ei pötkittäisi pitkälle. Tai ei edes huomiseen. Kehoni saattaisi romahtaa ja oloni oli jo nyt sairaalloinen. Peissillä oli vuorokausi etumatkaa ja mikäli sotilaisiin olisi luottaminen, hänen kohtalonsa ei kiinnostaisi heitä tippaakaan. Tässä oli kyse enää omasta kohtalostani, joten harkitsin pitkään todennäköisimpiä selviytymismahdollisuuksiani.

Totuus oli hyvin synkkä. Minun pitäisi luottaa sotilaiden inhimillisyyteen. Se oli hatara toivoa, sillä minulla oli maineeni Jyväskylän tulitaistelusta, jossa oli pahimmillaan kuollut heidän tovereitaan. Sen jälkeen olin jopa taistellut heidän rinnallaan Viitasaarta vastaan hyökännyttä porukkaa vastaan. Olin yrittänyt ampua myös näitä sotilaita kohti, mutta ne laukausten vaihdot olivat alkaneet maantiellä varoituslaukauksista. Jos olisin ampunut kohti, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Mieleni alkoi jossitella, mutta se ei muuttaisi tosiasioita.

Kaiken kivun ja nälän keskellä tiesin, ettei todellisia vaihtoehtoja ollut. Sääli, etten ollut uskovaista sorttia. Tämä olisi ollut oiva hetki rukoukselle.

“KARZAN!” Tajusin äänestäni paistavan heikkouden.
“HUHTA!” Kersantti vastasi tahdikkaasti.
“MITE TEILLÄ MENEE?!”
“IHAN HYVIN, KIITOS KYSYMÄSTÄ!”
Pidin hetken taukoa ja mietin taktiikkaani. Se ei ollut kummoinen.
“HYVÄ!” Purin huultani hetken aikaa. Päätös oli tehty, mutta se vaikutti todella raa’alta. Minut saatettaisiin tappaa minä hetkenä hyvänsä.
“MUN KAVERI – TE ETTE HALUA SITÄ, EIKÖ NIIN?”
“EI! MEILLÄ ON KÄSKY VAAN SUN OSALTA!” Karzanin vastaukset olivat nopeita ja varmoja. Noh, ainakin kärsimykseni päättyisivät nopeasti, jos se käsky olisi sellainen.
“HYVÄ!”

Pidätin hengitystäni hetken ja nielaisin. Kyyneleet puskivat esiin. Syke ja tinnitus täyttivät koko kuuloni. Herranjumala miten minä pelkäsin kuolemaa kaikkien näiden koettelemuksien jälkeen.
“MÄ HEITÄN ASEEN IKKUNASTA JA TUUN ULOS! ÄLKÄÄ AMPUKO!”
“SELVÄ!”

Puristin kivääriä viimeisenä oljenkortenani vielä hetken. Mieli halusi vielä kertaalleen yrittää hämäystä. Hyppäystä ikkunasta ja ravausta metsään, mutta se voisi päättyä vain yhdellä tavalla. Oman piipun nieleminen olisi yhtä varma ratkaisu tähän tilanteeseen. Vastentahtoisesti avasin ikkunaa ja hengitin syvään. Sen jälkeen lennätin kiväärin ikkunasta ulos. Se tössähti kivijalan alla hangelle kuin mikä tahansa metallinpätkä.
Samalla mieleni kuitenkin keveni. Päätös oli tehty. Nyt vastuu hengestäni olisi muualla. Se avuttomuuden tunne oli jopa lähes autuas, vaikkakin sekoittui täydelliseen pelkoon.

Astelin tuulikaapin suljetun oven eteen täydessä ulkoiluvarutuksessa, joka oli tosin repeytynyt sieltä täältä lasinsirpaleiden keskellä rymyämisestä. Ryhtini oli huono jalkojen tutistessa jo pelkästä seisomisesta. Suuta kuivasi. Pää humisi täysin. Oven takana odotti täysi tietämättömyys tulevasta. Tunsin itkun nousevan. Tällaisena hetkenä en voinut kuin toivoa, että olisin hyvinkin saanut jonkun muun selviämään hengissä omalla sohelluksellani. Tämän maailman kaaos olisi vihdoin nielemässä minut. Niin ironista kuin se olikin, siitä oli vastuussa viimeinen sivistyneen yhteiskunnan selvinnyt instituutio, valtakunnallinen väkivaltamonopoli. Sotilaat olisivat varmasti valmiita. Minä en ollut. Tarttuessani oven kahvaan minua syleili sama kuolemanpelko, joka sukupolvesta toiseen oli kulkenut ihmisen kanssa. Ainoa omassa päätösvallassani oleva asia oli sen kohtaaminen.

Käänsin kahvan alas ja avasin oven varovasti selälleen.

Ulkona oli pilvisestä säästä huolimatta kirkasta. Kirpakka pakkasilma tuntui pölystä tunkkaisen ja lämpimän tuvan jälkeen raikkaalta. Avasin silmät kohti taivasta ja kohotin käteni pääni päälle, ottaen haparoivat askeleet talon portaita alas. Hehkuva piharakennuksen raunio verhosi pihan savuun, enkä nähnyt siellä ketään. Riekalainen mieleni ei edes halunnut katsoa metsänreunaa kohti. Jokainen askel saattoi tarkoittaa, että luodit lävistäisivät kovia kokeneen kroppani.
Tästä huolimatta marssin kädet ilmassa hitaasti pihamaalle. Väsynyt jalan nosto tuntui ikuisuudelta, jota seurasi toinen. Lumi narskui jalkojen alla. Muuten piha oli täysin hiljainen. Hehkuvan raunion lämmittäessä poskeani tila tuntui pettävän rauhalliselta. Kaikessa onnettomuudessa kyynelten yhä jäähtyessä poskillani huomasin kehoni rauhoittuvan. Se oli valmis jo antamaan periksi.

Minä olin valmis kohtaamaan loppuni.

Valuessani hitaasti kohti pihamaan keskustaa, sitä ei kuitenkaan tullut. Hetken aikaa taivasta tuijottaessani aloin jopa kyseenalaistamaan koko tilanteen. Olinko yhä unessa? Vai kuvittelinko vain keskustelleeni kersantin kanssa? Mieli murtui vähemmästäkin ja nyt se saattaisi kävelyttää minut houreissani metsään jäätymään. Pysähdyin keskelle pihaa, taivasta kurkottaen vain olemaan. Hetken aikaa talvinen ilma hyväili puhtaalla viileydellään kehoani ja tuulenvire heitti savun pois pihamaalta.

Kuulin lopulta huudon, joka oli varmasti oikea. Se oli nyt voimakkaampi kuin talon sisältä kurkkiessa ja kuului tutulle äänelle, joka oli ollut ainoa seuralaiseni.
“Polvillesi! Pidä kädet ylhäällä!”
En laskeutunut polvilleni, vaan enemmänkin romahdin niille. Tipuin suoraa istuutumaan kantapäideni päälle ja laskin vihdoin katseeni alas.

Metsänreunasta, sekä etuoikealta että vasemmalta asteli neljä sotilasta, kaikki kiväärit tanassa minua kohti. He liikkuivat hitaasti lumessa armeijan talvitakit päällä. Univormut soljuivat heikossa näkökentässäni taustalla olevan valkoisen ja vihreän kuusikon kanssa kuin unessa. Määrätietoisesti sotilaat kävelivät parikymmentä metriä kiinni ja jäivät muutamien metrien päähän minusta. Pari tähtäsi taloa, kaksi minua. Kolme miestä ja yksi nainen. Jokaisella oli tummat rynnäkkökiväärit vakaasti tanassa ja tähtäimet tiukasti silmien edessä, vihreä taisteluvyö heiluen. Kolme sotilasta ja tummapartainen kersantin natsoilla varustettu mies.
Kersantin ääni oli vakaa, mutta nyt hän ei enää huutanut.
“Ootko sä yksin?”
Nyökkäsin. Se tuntui riittävän vastaukseksi. En erottanut vetisten ja väsyneiden silmieni kanssa heidän ilmeitään, mutta ilmeisesti myös he ymmärsivät miten loppu olin. Laskeuduin maahan kuin hidastetusti ja ruumiini antautui syleilemään kylmää ja lumista maanpintaa. Tuijotin kyljeltäni savuavan piharakennuksen raunioita, jotka olivat lähes yhtä eheät kuin minä itse.

Käskyt kuulostivat kuin kaiuilta. Sotilas veti käteni selän taakse ja sulki ne nippusiteillä yhteen. Takaani kuuluvat kahdet askeleet nousivat taloon ja sotilaat tarkastivat sen vaivihkaan maatessani kylmällä tantereella. Makuuasento oli kaikesta pelosta huolimatta niin levollinen, että olin antautua uneen sotilaan tarkastaessa kroppaani aseista. Hän taputteli minut läpi ja sen jälkeen vaihtoi muutaman sanan kersantin kanssa, joka ilmeisesti yhä tähtäsi minua.
“Se on aseeton.”
“Ok, venataan taloa.”

Parissa minuutissa kaksi taloa tarkastanutta sotilasta tulivat talolta takaisin ja kuittasivat lyhyesti “tyhjä”. Makasin maassa kuin ruumis neljän sotilaan ympäröidessä minut ja ilmeisesti arpoen tilannetta. He olivat ehkä univormuissa ja aseissa, mutta siitä huolimatta sisimmissään siviilejä. Heillä oli käskynsä, mutta tässä tilanteessa myös oikeuden jakajan viitta. Minun surmaamiseni olisi ollut heille helppo ratkaisu. Yhtäkkiä heidän pitäisi tehdä päätöksiä, jotka olivat todella tärkeitä. He olivat ehkä ampuneet ihmisiä aiemminkin, mutta tämä tilanne oli todella uusi. Olin jahdattu ja pidätetty. Huolimatta laukausten vaihdosta aiemmin, tilanne oli todella raukea. Väkivallan uhka kohdistui vain minua kohtaan, ei heihin.

Kuulin takaani yhden varusmiehistä puhuttelevan kersanttia. Hänen äänensä kuulosti tutulta.
“Hei kessu. Mitäs nyt?”
Kersantti Karzan oli yhtä kujalla tilanteesta kuin kaikki muutkin. Kuulin hänen mietteliäisyytensä jopa näkemättä miehen kasvoja.
“Oliko se talo lämmin?”
“Joo.”
“Eiköhän mennä sisää. Ei meidän oo järkee palella tässä.”
“Mites teltta?”
“Onks siellä enää aseita tai muita varusteita?”
“Mä voin hakee radion talteen, mut muuten ei.”
“Siellä on se kitara Rikulle.”
“Sitä ei kukaan tarvii.”
“Joo. Eikä siitä radiosta kyl mitään kuulu, mut pistetään talteen. Mennään sisälle. Virkkunen, Koisalo, napatkaa toi jäbä mukaan. Me ollaan paleltu täällä tarpeeks pitkään.”

Kaksi sotilasta nosti minut kainaloistani pystyyn. En vastustellut vaan päinvastoin kaikki tuki oli tervetullutta. Haparoivat askeleeni olivat hyvin heikkoja. Vilkaisin vierelleni sotilaita ja tunnistin toiset nuoret kasvot, joissa kasvoi harva parransänki. Sotilas oli Virkkunen, joka oli ollut mukanani hyökätessämme osana viitasaarelaisten sotilaiden ryhmää meidät Kymönkoskella ryöstänyttä talokuntaa kohti. Se oli sama kohtalokas reissu, jolla minut oltiin tunnistettu.
Hän ja Koisaloksi kutsuttu naissotilas auttoivat minut eteenpäin rynnäkkökiväärit selän puolella. Olin täysin avuton ja heikkous iski nyt jalkoihin saakka. Olin täysin lyöty ja heidän armoillaan. Purin hammasta matkatessani takaisin talolle, jonka vankina olin viettänyt edelliset päivät. Kersantti Karzan meni edellä kivääri valmiina, mutta sentään alhaalla. Ilmeisesti he olivat melko varmoja siitä, että olin todellakin yksin. Hän kävi nappaamassa myös kiväärini talteen ikkunan alta ja pyöräytti sen välittömästi olalleen.

Päästessämme olohuoneen puolelle Karzan vihelsi helpottuneesti. Hän katsahti ympärillä aukenevaa tupaa ja pudisti päätään täydelliselle sotkulle.
“Melkoset asuntomarkkinat. Huhhuh.”
He saapuivat lasinsirujen ja pölyn täyttämään huoneeseen ryhdikkäästi. Minut laskettiin istumaan sohvalle. Lysähdin siihen koko kroppani painosta ja painovoima veti minut istumaan syvälle. Kolme sotilasta ympäröi minut aseet rennosti levossa. He ymmärsivät nyt miten vaaraton olin. Erotin nyt heidän kasvonsa selvästi. Sekä Koisalo että Virkkunen olivat nähneet minut aiemmin. Karzan oli uusi tuttavuus, mutta hän vaikutti hyvin jämptiltä. Mies veti sohvapöydän minusta hieman kauemmas ja istuutui sille, aivan kuten Peissi oli istunut sille vielä pari päivää aiemmin. Hän vilkaisi lyhyesti tovereihinsa.
“Joo, sama ukko. Tää on Huhta.” Virkkunen tokaisi. Koisalo nyökkäsi myöntävästi.
“Selvä homma. Sä et ilmeisesti kiellä sitä?” Hän puhutteli nyt minua. Pudistin päätäni.
“En. Jaakko Huhta. Se olen minä.”

Olimme hetken hiljaa. Sotilaiden tilanne oli hieman samanlainen kuin koiralla, joka jahtasi autoja. Koira ei varmasti tiennyt, mitä tekisi saadessaan auton kiinni. Nojasin sohvaa vasten ja rikoin hiljaisuuden.
“Se mun kaveri lähti tosiaan ja on jo kaukana. Mutta se ei varmaan kiinnosta?”
“Ei.” Kersantti Karzan oli ainakin johdonmukainen aiempien puheidensa kanssa. “Ei pätkääkään. Se oli sama tyyppi joka vapautti sut?”
“Joo, Peissi. Se sama, joka karkasi Viitasaarella karanteenista.”
“Joku auttoi sitä.” Karzan totesi retorisesti. Pudistin päätäni, vaikka tiesin valehtelevani.
“Te voitte kysyä Kymönkosken talolla olevilta tyypeiltä millanen tyyppi se Peissi on. Se on käsittämätön jannu. Nopee, notkee ja helvetin hiljainen. Melkein kuin haamu. Mä en tiedä miten se teki sen, mutta se on tehnyt kummallisempia temppuja aiemminkin. Ne sano sitä Ninjaksi aiemmissa mestoissa.”
“Onko se aseistettu?”
“Ei ampuma-aseilla.” Halusin puhua totta niin paljon kuin mahdollista.
“Me nähtiin toinen kivääri teillä, kun te ammuitte meitä tiellä.”
“Se oli hämäystä. Se on vaan pitkä lyömäase.” Olin hieman tyytyväinen onnistuneisiin hämäyksiin. Karzan vilkaisi tovereitaan. Virkkunen kohautti olkiaan.

“Tää on vähän kiusallinen tilanne Jaakko. Sä yritit ampua meidät kolmeen, neljään otteeseen. Mä olin melko varma, että tästä ei selvitä ilman verta.”
Katsoin häntä suoraa. Karzanin ruskeiden silmien tapitus oli niin vakava kuin kenen tahansa kuoleman rajoilla käyneen ihmisen. Purin huultani ja nyökkäsin.
“Totta, mutta mä en ampunut kertaakaan kohti. Sillon tiellä – te näitte mun kiväärin tossa pihalla. Siinä on hyvä kiikari. Ne oli varotuslaukauksia, mä olisin voinut myös ampua kohti.”
Karzan vilkaisi jälleen kohti Virkkusta, joka oli ilmeisesti ollut kelkan ratissa.
“Mites metsässä ja täällä?”
“Metsässä oli niin pimeetä, että kukaan ei nähny vittuakaan. Mä ammuin enemmän ääntä kohti. Täällä mä olisin voinut ampua teidät jo pihalle ja pakottaa perääntymään metsään. Me ei haluttu käyttää tappavaa voimaa ennen ku oli aivan pakko.”
Karzan oli selvästi mietteliäs. Hänen katseensa laski alas maahan ja hymähti itsekseen ennen kuin alkoi mittaamaan minun rehellisyyttäni.
“Ku otetaan huomioon miten paljon tässä on ollut lyijyä ilmassa, nii on aika kova väite sanoa ettetkö sä oo yrittäny vahingoittaa meitä.”
Nyökkäsin. Hänen skeptisyytensä oli ymmärrettävää.
“Varmasti. Mutta sä ihan selvästi tiedät, että meillä oli pari saumaa selvästi ampua ainakin yks teistä. Se olis pakottanu teidät hakemaan hoitoa haavottuneille ja ehkä pelastanu meidät.” Yritin pitää argumentoinnin mahdollisimman asiallisena. Sumein silmin tuijotin häntä takaisin. “Mutta me ei tehty niin. Ja nyt te ootte kaikki tässä, ilman reikiä.”
“Noh, se viimenen osuus on ainakin totta.”
“Mä en oo ampunut elävää ihmistä kohti sitten Viitasaaren ryöstelijöiden jälkeen. Me suojellaan omiamme. Mä toivoin silti, että tästä oltais selvitty ilman ruumiita.”
“Ai niinkun Jyväskylässä?” Karzanin sarkastinen kommentti osui minuun kuin luoti. He todellakin muistivat alkuperäiset syyt takaa-ajolle.

Hymähdin ja nojasin hetkeksi taaksepäin. Painotin mielessäni kuitenkin kahta seikkaa. Nämä sotilaat olivat ihmisiä. He tiesivät ja arvioivat tilannetta omien tietojensa mukaan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Toisekseen, he olivat varmasti siviilejä pohjimmiltaan siinä missä minäkin. He arvioivat tilannetta myös omantunnon kautta. Harva oli pelkkä väkivaltakoneiston palanen, joka toimi ilman ulkoisia vaikuttimia. Kumarruin selät käteni takana kohti Karzania ja vastasin myöntävästi.
“Aivan niinku Jyväskylässä. Olitteks te siellä?”
“Ei paikan päällä.”
“Tiesittekö te kapteeni Kallion?”
Tilaan tuli todella kiusaantunut hiljaisuus. Sillä hetkellä myös neljäs varusmiehistä, kalpeakasvoinen nuori mies asteli sisälle. Karzan vilkaisi taakseen ja sotilas liittyi seuraamme laskien radion – Suomen armeijan tutun venttiseiskan – viereeni sohvalle. Hän asteli sen jälkeen Karzanin taakse seuraten keskustelua hiljaa ja ilmeettä. Kersantti ei vastannut, jolloin käytin tilaisuuden hyväkseni.
“Te varmasti tiedätte, että se jätkä oli viittä vaille seinähullu. Valmis ampumaan omia ja siviilejä. Jo aiemmin Jyväskylässä se ei halunnut jutella, vaan avasi tulen meitä kohti. Kun me kohdattiin se toistamiseen, se uhkas tehdä saman.” Nielaisin äänekkäästi. Oli toisen valheeni vuoro.

Tärkeintä oli, että turvaisin muiden selustan. Minä voisin yrittää kertoa näkemykseni ja vierittää tapahtumien todellista syytä Rajasalon Peten ja Puttosen niskoille, jotka olivat alunperinkin kertoneet yliluutnantti Lintulalle minun olleen pääsyyllinen tapahtumiin. He olivat kuitenkin ampuneet ensimmäisen laukauksen, joka kaatoi Kallion. Totuus ei tosin auttaisi luultavasti ketään. Pete ja Puttonen olisivat kusessa, jonka lisäksi epäilys minun rehellisyydestäni olisi varmasti yhtä voimakas kuin aiemminkin. Sitä paitsi olin omalta osaltani vastuussa tilanteen kehityksestä. Vaikka vastuu oltiin vieritetty minulle, minun tulisi kantaa se yksin. Verbaaliakrobatialle ei ollut paljoa tilaa, kun olin jo kuoleman kielissä. Minä olin jo valmistautunut tulemaan ammutuksi pihalla. Jokainen sekunti oli lähinnä vain pieni lisä tässä kurjuuksien matkassa. Mutta ainakin minä voisin kertoa niin paljon totta, kuin mahdollista. Muut paikalla olleet tietäisivät kyllä, mitkä kohdat olivat väritettyjä.
“Mulla oli Viitasaaren alkuperäistä porukkaa matkassa ja omia palvelustovereita. Mä en voinut antaa sen hullun avata tulta ja jouduin tekemään sen päätöksen. Se kaveri oli liipasinherkkä sanan kaikissa merkityksissä ja me tarvittiin ruokaa ja kaikki elävänä takasin.” Pidin merkitsevän tauon ja vetosin lyhyesti heidän tietoihinsa.
“Jos te olitte Jyväskylässä, te tiedätte millanen kaveri se kapteeni Kallio oli.”

Karzanin katse oli rauhallinen ja arvioiva. Hän kuunteli minua tarkasti ja ilmeisesti punnitsi vaihtoehtoja. Lopulta hän kääntyi Koisalon puoleen.
“Sä varmaan tiedät meistä parhaiten.”
Koisalo, pitkähkö ja vaaleahko nuori nainen vihreässä palveluspuvussa, jonka alta paistoi untuvaliivi, yskäisi kuivasti. Ilmeisesti häntä inhotti olla samaa mieltä kanssani, mutta nainen silti hymähti katsoen sivulle.
“Joo. Kallio ampu ainaki yhen varusmiehen ite. Ja pari siviiliä. Se ei nukkunu, tai ainaki joi vitusti nukahtaaksee. Se oli vitun sekasin. Ne telkes sen tornii jossai vaiheessa, jonka jälkee osa meistä lähti helvettiin sieltä. Se ampu alikki Juholan sillon.” Ymmärsin yhtäkkiä, ettei kasvoilta hehkuva antipatia kohdistunut minuun, vaan kapteeniin. Vilkaisin naista kohti ja huomasin hänen huultensa kiristyneen.
“Sä olit sen alaisuudessa?” Kysyin varovasti.
“Se oli pitkä viikko. Me oltii jumissa Harjun tornilla. Ja sen mielestä ainoo tapa voittaa, oli tappaa tartunta. Ja kaikki muu, niinku ne sun vaihtoehtoset käskyt, oli sen tiellä. Tai mikä tahansa muu auktoriteetti. Ku me löydettii yliluti Lintula kauempaa Jämsäntieltä, se ei tienny paljoa mitää. Niillä ei ollut viestivälineitä, koko osasto, joka oli turvannu läntisiä teitä, oli lyöty tartunnan saaneiden toimesta. Ne oli syvällä metsässä.”
Hymähdin myöntävästi. Se oli ymmärrettävää. Karzanilla oli kuitenkin vasta-argumentti hänen kääntäessään katseensa jälleen minuun.
“Mutta sä et taida olla mikään yliluutnantti?”
“En. Mä sain ne natsat perheensä kanssa pakoilevalta everstiltä Joutsasta, joka anto sen käskyn kanssa. Se aiheutti Kalliossa aika paljon närää, kun saattiin siihen radioyhteys.” Yskin kevyesti väliin ja pudistin päätäni. Minun olotilani oli yhä todella heikko. “Siitä se koko paska sitten alkoi.”
“Oliko sen everstin nimi mikä?” Karzan kysyi tahdikkaasti.
“Roponen. Se varusmies, Puttonen, joka tuntee meikän, voi vahvistaa tän tarinan.” Karzan kirjoitti kaiken muistiin ja hymähti. Minua muistutettiin kerta toisensa jälkeen siitä, miten hatara koko tarina oli. Mutta ainakin se oli yhtenäinen. Täydensin sitä hieman.
“Ne käskyt ei olleet mitenkää kyseenalaset. Kalliolle oli vaan liikaa, että joku muu välitti korkeempaa viestiä.”
“Sille oli liikaa vähä mikä vaan.” Koisalo kuittasi. Karzan vilkaisi kulmiensa alta taistelutoveriaan hymähtäen.

Kersantin kirjoittaessa muistiinpanoja vilkuilin hänen vaitonaisia tovereitaan, etenkin kahta miessotilasta. He olivat tarkemmin katsoen myös väsyneen näköisiä. Tämä reissu oli ollut raskas varmasti kaikille, eikä heidän yöunissaan ollut sen enempää kehumista. Tilanne oli yhä tulenarka, mutta halusin silti ymmärtää tilanteen paremmin.
“Etitteks te meitä tänne saakka?”
Kersantti hymähti polvella lepäävän vihkon takaa ja vilkaisi minuun.
“Ei. Toinen partio kerto, että joku paikallinen oli havainnu teidät Kivijärvellä. Mut me oltiin täällä muuten tiedustelemassa.” Hän vilkaisi tovereitaan, jotka yhtyivät miehen kommenttiin.
“Meillä oli pitkä tiedustelureissu noin muuten.”
“Todella pitkä keikka.” Virkkunen täydensi.
“Joo. Oli todellakin. Että tääkin piti osua tähän.”
Nyt kun jännityksen uhka oli laantumassa, huomasin todellakin sääliväni näitä sotilaita. Jos meillä oli mennyt lähes kymmenkunta päivää tähän reissuun, myös heidän matkansa oli ollut melkoinen via dolorosa. Olin alkanut ymmärtää, että tilanteesta huolimatta jaoin paljon näiden sotilaiden kanssa. Oli kohtalon oikku, että me olimme vastakkain tässä tilanteessa.

“Mä kerroin kaiken jo Lintulalle Viitasaarella. Ne kuulusteli mut melko antaumuksella.” Muistin yhä, miten Lintulan muutama läheisempi sotilas oli pahoinpidellyt minua tuntikaupalla yrittäen saada kaiken tiedon minusta ulos. Kylkeni olivat vieläkin arat kokemuksesta. Tosin oli jo nyt melko selvää, että nämä sotilaat eivät olleet samaa porukkaa. Totesin myös tosiasiat viileästi.
“Mä tiedän, että ne aikoi teloittaa mut. Ja mä veikkaan, että se ei oo muuttunut minnekään.” Aloin vihdoin olla siihen myös valmis. Huolimatta sympaattisesta seurastani, tiesin että heillä oli käskynsä. Kehoni ja mieleni oltiin jo voitettu. Jokainen askel kohti väistämätöntä olisi kivulias. Minä olin lopettanut rimpuilun ja ajatukseni karkailivat jo kauas muistoihin, jolloin minulla oli vielä toivoa.
“Ei. Se ei oo muuttunu.” Karzan vahvisti.
“Tää ei näytä kovin hyvältä sulle. Vaikka kaikki nää jutut pitäiskin paikkansa.”
“Joo näin mä arvioinkin.” Hengitin syvää ulos ja pidin kyyneleet sisälläni. “Minulla ei tosin ole kamalasti syitä valehdella?”
Karzan ei vastannut minulle. Aloin arvella, ettei myöskään hän halunnut pitää yhtään ihmiskohtaloa omissa käsissään.

Kersantti vilkaisi muualle taloon ja kysäisi toiselta miessotilaista kysymyksen, joka ei varsinaisesti liittynyt minun kohtalooni.
“Hännine, te kävitte tän talon läpi hyvin?”
“Joo, ei ketää muita tai piilotettuja aseita?”
“Mites safkaa? Sängyt?
“Kaks hyvää makuuhuonetta. Kaikki kaapit tyhjiä, ei murentakaan.” Ilmeisesti heidän ruokatilanteensa ei ollut niin hyvä, mitä saattoi olla. Ulkona alkoi olla jo melko hämärää. Vangitsemiseni ja keskustelu oli kestänyt lyhyen päivän läpi. Autoin heitä hieman dramaattisella kommentilla.
“Mä en oo syönyt kahteen päivään. Vesi on kanssa loppu. Ja polttopuut.”
Kuulin Koisalon pihahtavan hampaidensa välistä “piruparka”. Karzanin ajatukset olivat käytännönläheisempiä. Ilmeisesti myös heidän takaa-ajossa ja piirityksessä väsynyt porukkansa tarvitsi hengähdystauon ennen kuin mitään päätöksiä tehtiin.
“Joo, me levätään täällä tää yö. Päätetään kaikesta huomenna.”

Koisalo jäi vahtimaan minua muiden pistäessä tilannetta pakettiin. Kersantti nousi pöydästä ja alkoi käskyttämään alaisiaan. Minä huokaisin hetkeksi. Ilmeisesti armonaikani pidentyi kahdellatoista tunnilla.
“Hännine ja Virkkune. Menkää pistämään sissiteltta pakettiin ja tuokaa ne kelkat tänne. Parempi nukkua lämpimässä talossa.”
Muut alkoivat hääriä ympäriinsä pimeyden laskeutuessa. Koisalo romahti luotien lävistämälle tuolille vieressäni. Karzan tarkisti asunnon makuuhuoneita. Osittain helpotuksesta, ettei henkeni lähtenytkään tänään. Väsymys iski minuun lähes välittömästi. Sama oli myös Koisalon kohtalo, sillä nainen tuntui lysähtävän tuolissaan hyvin rentoon asentoon. Rynnäkkökivääri jäi lepäämään syliin.
Hän vilkaisi minuun laiskasti.
“Paska reissu?” Hän kommentoi lakonisesti. Hymähdin myöntävästi.
“Vissiin teilläkin.”
“Joo.” Nainen huokaisi kovaan ääneen. “Vittu mitä paskaa.”

Jouduimme odottelemaan pienen hetken täydessä hiljaisuudessa. Silmäni painoivat vimmatusti, mutta pimeys saapui myös luomieni takaiseen maailmaan. Kuulin pihalta moottorikelkkojen äänen ja vaitonaisesti Virkkunen ja Hänninen palasivat taloon sisälle. He vaihtoivat sanoja käytännönläheisesti. Koko voimattomuuteni otti minut omakseen. Keskustelun ajan skarppaaminen oli vienyt valtavat määrät energiaa, ja nyt olin täysin tyhjän päällä.
Romahdin kivun ja nälän sekaiseen horrokseen. Koisalo antoi minulle välissä vettä, mutta muuten makasin tajuttomuuden rajoilla koko yön.
Välissä kuulin sotilaiden keskustelevan kuiskaten minun kohtalostani. Välillä äänensävy oli jopa todella väittelevä. Nälän ja unen sekoittama mieleni ei saanut sanoista enää kunnolla selvää. Välillä unen ja todellisuuden rajapinta sekottui ja kuvittelin toisinaan jopa Peissin olevan talossa. Sekoitin kertaalleen vierelläni vartioivan Koisalon kasvot Sofiaan. Toisinaan luulin Puttosen tulleen taloon univormussaan.

Tästä sohvasta saattaisi tulla hyvinkin viimeinen leposijani. Särky ja nälkä herättivät minut pitkin yötä Mitä tahansa sotilaat päättäisivätkin, tarinani loppu kävisi armosta. Luotien sijaan nälkä ja hajoava kehoni veisivät minut muutoin pois. Mieleni oli turta, muttei enää pelosta. Väsymys oli sumentanut koko repaleisen maailman pelkäksi kohinaksi.

Kuudeskymmenesseitsemäs päivä

Toinen piirityksen aamu valkeni samassa kevyessä lumisateessa kuin edellisetkin. Kukuin hädin tuskin hereillä unettoman yön jälkeen. Nälkä kurni vatsassa ja keho huusi energian puutteesta. Nenäni vuoti, paranevat kylkeni kivistivät, tinnitus palasi eilisyön laukaustenvaihdon jälkeen ja jalkojen hapot eivät olleet vieläkään poistuneet. Kaikista pahinta oli kuitenkin yksinäisyys. Olin yksin neljää hampaisiin saakka aseistettua sotilasta vastaan hylätyssä, täysin luotien seulomassa talossa. Minulla ei ollut tietä pois ja jouduin kohtaamaan sen yksin.

Peissin lähtö oli vain muisto. Kiitollisuus oli vaihtunut piestyn mielen negatiivisuuteen ja melankoliaan. Jos olin aiemmin kyennyt suunnittelemaan asioita, nyt kaikki voimat menivät hengissä pysymiseen.
Piha oli savusta harmaa. Puinen piharakennus oli romahtanut yöllä liekkeihin ja roihu oli enää satunnaisia palopisteitä siellä täällä. Rauniot säteilivät yhä lämpöä, vaikka huolella kunnossa pidetty piharakennus oli muuttunut lähinnä hiillokseksi. Se savutti voimakkaasti ympäriinsä, joka tosin saattaisi parhaimmillaan olla minun etuni. Ehkä savupatsas houkuttelisi paikalle lisää porukkaa, joka sekoittaisi pakkaa edukseni. Se oli tosin laiha lohtu. Minulla ei ollut toivoakaan auttajista. Olin tehnyt Peissille selväksi, että hänen olisi aika huolehtia itsestään. Oma kohtaloni oli nyt oman onneni nojassa. En halunnut vetää häntä mukaansa tähän kurimukseen.

Join vettä pitääkseni nälän poissa. Sotilaiden olosuhteet saattoivat olla myös huonot, joten ehkä pystyisin väsyttämään heidät. Ehkä minä pystyisin pakenemaan seuraavana yönä. Aloin olla niin huonossa kunnossa, ettei talon puolustaminen enää onnistuisi pitkään. Kivääri lepäsi pääasiassa pöydällä, samoin myös lähes tyhjä reppu. Kuvainnollisesti myös oma reppuni alkoi olla täysin tyhjä. Kaikki resurssit olivat loppusuoralla.
Tämä koski myös vesivarantoa. Jouduin epätoivoissani keikkaamaan lisää nestettä vessanpöntön kannen alta. Sulaneet lumet oli pian juotu pois, ja kattilan pohjalla oli lähinnä pieniä lasinsirpaleita hajonneista ikkunoista. Onneksi ne olivat sentään vettä painavampia, enkä päätynyt hörppimään sirpaleita.

Ulkona oli yhä valkoista ja pilvistä. Katseeni hämärtyi hiljalleen kellon edistyessä. Kesken yksinäisen päivän jouduin myös tekemään tarpeeni muovipussiin keittiössä. Operaatio oli lähinnä naurettavan näköinen, mutta en voinut mennä uloskaan. Heivasin köyhät kakkani muovipussissa ulos ikkunasta. En kaivannut nykyiseen epämukavuuteeni enää hajua lisäämään epämukavuutta. Tilanne alkoi jo muutenkin olla tarpeeksi sietämätön.

Sotilaat pysyivät piilossa läpi päivän. En ollut nähnyt ketään pihalla, eikä heidän tarvitsisi ottaa riskejä. He eivät varmasti tienneet miten ahtaalla olin, sillä nälän ja matkustuksen pieksemä kehoni oli valmis antamaan periksi. Huomasin välillä nojaavaani seinään vain pysyäkseni pystyssä. Kiväärin kantaminen oli käynyt liian raskaaksi ja pessimistisessä mielialassa fatalistisen tarpeettomaksi. Jopa talon sisällä astelu painoi jalkojani, sillä en ollut saanut lainkaan lepoa. Edellispäivien nopeatahtiset juoksumarssit karkuun olivat jättäneet hapot reisiini, jotka eivät saaneet lepoa edes öisin. Minä en kykenisi taistelemaan lähes lainkaan.

Aurinko oli jo laskemassa, kun kuulin pihalta huudon. Jouduin hitaasti astelemaan seinää myöten ikkunan viereen kuullakseni toiston kunnolla. Sanoma oli samanlainen kuin aiemminkin.
“HUHTA!”
Jopa pelkkä huutaminen tuntui kuluttavan liikaa energiaa, mutta yritin silti kuulostaa vahvalta vastatessani.
“KERSANTTI KARZAN! MIKÄ MENO?!”
Kersantin äänessä ei loistanut väsymys eikä pelko. Hän oli valitettavan terävä.
“MEIDÄN TARJOUKSEMME ON YHÄ VOIMASSA! TULKAA ULOS!”
Jouduin ensimmäistä kertaa oikeasti pohtimaan tilannetta. Peissi oli luultavasti jo tarpeeksi kaukana, joten minun ei olisi enää pakko pyristellä. Mutta sotilaat saattoivat olla huonommassa tilanteessa, mitä annoin ymmärtää. Tärkeämpää olisi pitää itsevarma vaikutelma. Kurotin ikkunaa kohti mahdollisimman nopeasti.
“SAMA HOMMA! VOITTE VIELÄKIN PAINUA HELVETTIIN!”
Saatoin kuulla Karzanin kohtauttavan olkapäitään hänen vastatessaan.
“IHAN MITEN HALUATTE! MEILLÄ EI OO KIIRETTÄ!”
Ilmeisesti hän alkoi aistia ahdinkoni tai uhosi kiireettömyydestä sattumalta. Oli miten oli, heidän itsevarmuutensa oli minulle aina huonompi. He eivät ilmeisesti vieläkään huomanneet Peissin lähtöä, mutta olettivat muonituksen olevan heidän puolellaan.

Ulkona ei ollut kovin kylmä. Ehkä kymmenkunta astetta pakkasta. Kevyet pilvet ja lumisade olivat samoilla hollilla kuin jatkuvasti joulupäivän jälkeen. Sotilaita oli myös neljä, ja pari saattaisi aina etsiä uutta ravintoa kahden jäädessä vartioon. Aloin hiljalleen ymmärtää, ettei sinnittelylläni ollut paljoa järkeä. Ainoa syy oli lähinnä se, ettei antautumiseni tarjoaisi kovin hyviä vaihtoehtoja. Joko minut ammuttaisiin pihalle, tai vietäisiin Viitasaarelle teloitettavaksi. Tosin menon jatkuessa tällä tavalla, väsymyksen ja täydellisen ravinnon puutteen pieksemä kroppani antaisi pian periksi joka tapauksessa.

Uhmallani ei välttämättä olisi minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen. Sotilaat eivät näyttäneet horjumisen merkkejä. Minä popsin sillä välin viimeiset ruokani ahnaasti. Kaksi perunaa eivät pitäisi nälkää poissa pitkään. Tunsin kehoni heikentyneen. Se poltti viimeisiä rasvoja ja lihaksia pysyäkseen lämpimänä. En myöskään jaksaisi pian hajottaa edes huonekaluja pitääkseni kaakeliuunin tulta yllä.

Lyhyet valoisat tunnit loppuivat nopeasti. Niiden aikana silmien pitäminen auki oli helpompaa ja odotin pimeyttä täydellä pelolla. Onneksi piirittäjät luulivat Peissin olevan yhä talossa, eivätkä he ottaisi riskejä rynnäköinnin osalta. En ollut lainkaan varma pystyisinkö pysymään hereillä enää pitkään. Pääni ei yksinkertaisesti pysynyt enää kasassa ja hämärän myötä aloin näkemään lähes näkyjä.
Tilannetta ei helpottanut palavien raunioiden himmeneminen. Pihamaa olisi pian hämärä ja jäljelle jäi vain hiillos ja jatkuva savu. Piharakennuksen hehku oli sulattunut paljon lunta ympäriltään. Muuten mikään ei ollut muuttunut.

Epätoivo alkoi vallata mielen. En uskonut jaksavani enää kauas, enkä varsinkaan liikkeessä. Joko yrittäisin pyristellä talossa tai sitten minun olisi paettava ensi yönä. Tällä kertaa minulla ei kuitenkaan ollut mitään hämäykseen sopivaa voimaa. Nukahtelin myös pystyyn ja toisinaan unenpuutteinen mieleni vaelsi tajunnan rajamaille. Suunnittelussa ei olisi enää mitään järkeä, eikä järkeni kyennyt enää suunnitelmallisuuteen. Muovipussiin paskantaminen oli luultavasti hienovaraisin projekti mihin kykenin tällä hetkellä.

Viritin Peissin käyttämän varoituskeinon, juomalasin eteisen ovenkahvalle. Ulko-ovi oli yhä selällään, mutta tuulikaapin ovi oli sentään minun ja mahdollisten hyökkääjien välissä. Mikäli nukahtaisin pystyyn, se ehkä herättäisi minut. Saatana, miten väsynyt minä olin. Keho poltti itseään loppuun ja sykkeeni ei levännyt lainkaan. Matka oli ollut pitkä ja hiljalleen kroppa alkoi myös antaa periksi.

Pimeä laskeutui rauhalliseen tapaan. Se toisi samat uhat, yö toisensa jälkeen. Yritin vain pysytellä ikkunoista poissa, sillä yksikin unohdus saattaisi avata piirittäjille suoran linjan ampua minut niille jalansijoilleni.
Polttopuut olivat myös loppuneet ja uunissa roihusi kovaan ääneen päreiksi pistetty Ikean pöytä. Sen liimapuu paloi nopeasti. Tuijotin hehkua hetken. Onneksi täällä ei ollut ainakaan kylmä. Tosin kehoni paleli jokaisella hetkellä joka tapauksessa. Pitkät marssit suksilla, yksin jääminen ilman varusteita Jyväskylässä, haahuilut Haminan maaseudulla ja kaikki vastoinkäymiset alkoivat tuntua pieniltä murheilta.

Minä olin lopussa.

Kuudeskymmenesseitsemäs yö

28.12.

Me olimme valmiina.

Yön pitkät tunnit olivat kuluneet unta vastaan taistellessa. Onneksemme taistelut olivat jääneet siihen. Vihamieliset naapurimme olivat pysyneet hiljaa läpi yön, joka sopi meille. Taistelussa unta vastaan pari-kolme päivää valvoneet kroppamme olivat välillä joutuneet antautumaan. Vahdimme pihapiiriä vuoroissa, mutta kumpikaan ei saanut sekavassa tilanteessa varttia enempää vainoharhaista unta. Tunnelma oli hyvin vakava. Tarjoamani suunnitelma oli molemmille hyvin epämieluisa, mutta välttämätön. Kellon lähestyessä yhtä aamuyöllä tilanne alkoi realisoitua todella kovaa vauhtia.

Peissillä oli reppu pakattu ja tavarat valmiina. Omani olivat keittiön pöydällä valmiina. Reikäinen rakennus oli uunin johdosta huomattavasti lämpimämpi ja kaikessa luotien silpomassa kaaoksessaan jopa kotoisa. Sen tarjoama turva jäisi kuitenkin tilapäiseksi toiselle meistä.

Nämä olivat jäähyväiset.

Meille oli käynyt selväksi, että sotilaat halusivat minun pääni. Peissi oli tuntematon kiusankappale, joka tarkoitti, että hänellä olisi myös mahdollisuus paeta iäksi. Hän oli ottanut valtavan riskin raahatessaan minut talvisen helvetin läpi. Ja minä en voinut antaa sen valua hukkaan. Hän oli suojellut minua paremmin kuin minä olin koskaan suojellut ketään. Ja kun tilanne näytti toivottomalta, en voinut antaa hänen kaikkien kykyjensä päätyä ammutuksi sisäpohjalaiselle tantereelle.
Olin joutunut tekemään valinnan. Ainoa tapa, jolla joku selviäisi tästä hengissä, olisi ero. Sotilailla oli yksi tehtävä ja se olin minä. Peissi olisi kuka tahansa ja sellaisena hän voisi taistella vielä huomisesta. Mutta minun kanssani hän olisi samalla tavalla laukausten kohde kuin kuka tahansa seuralaiseni.

Ja minä en voinut antaa hänen maksaa synneistäni.

Edellisenä päivänä Peissi oli protestoinut äänekkäästi kiroillen päätöstäni. Viimeistään sotilaiden avatessa tulen, hän kuitenkin ymmärsi sen olevan ainoa vaihtoehto. Me olimme väsyneitä ja nälkäisiä. Jos me jäisimme tänne, me olisimme myös molemmat kuolleita. Neljä sotilasta ei ollut kuitenkaan tarpeeksi suuri porukka meidän jahtaamistamme varten. He tarvitsisivat kaikki vartioimaan taloa, sillä kaksi henkeä oli minimimäärä, jolla kaikki poistumistiet saataisiin turvattua. Tämän lisäksi heidän pitäisi ottaa vuoroja, sillä jahtaajat olivat myös epätoivoisia ja väsyneitä. Käytännössä tämä sitoisi koko porukan joko vartioimaan taloa tai jahtaamana poistujia. Molempien alueiden turvaaminen oli mahdotonta, sillä kaksi sotilasta olisivat huomattavasti haavoittuvaisempia kuin neljä. Ja tämä porukka ei halunnut kuolla. Ymmärsin sen täysin. Minäkään en halunnut.

Tosin minulle ei jäisi paljoa vaihtoehtoja.

Peissi tarkisti sytytysnesteistä kasatun palopommimme tilanteen. Me olimme tekemässä riskialtista, mutta tietoista uhrausta. Peissi pakenisi ja minä yrittäisin sitoa sotilaat talon puoleen, jotta hän pääsisi tarpeeksi kauas. Olin joutunut puhuttelemaan väsynyttä ja ärtynyttä Peissiä useampaan otteseen, jotta hän ei yrittäisi mitään typerää. Vaikka Peissin kyky käsikärhämässä oli hajonneen maailman parhaimpia, aseita vastaan hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta. Lyötynä Peissi lopulta taipui tahtooni. Hän ymmärsi, että meidän yhteinen matkamme loppuisi tähän.

Tämän lisäksi olin onnellinen, ettei se mennyt täysin hukkaan. Ilman näitä yrityksiä Peissi ei välttämättä koskaan olisi saanut selville, että hänen perheestään saattoi olla joku hengissä kaukana etelässä. Peissillä olisi suunta ja tarkoitus. Hän myös varmasti tekisi parhaansa turvatakseen lisää ihmishenkiä uudessa maailmassa. Minun henkeni, se olisi sotilaiden ja kohtalon käsissä. Ehkä jollain ilmeellä voisin puolustautua ja taistella nälkäisenä piirittäjiä vastaan. Heitä ei ollut montaa, ja jo yhden sotilaan haavoittaminen pakottaisi heidät vetäytymään. Jos he ottaisivat riskejä, minulla saattaisi olla mahdollisuus. Ja tänä yönä me pakottaisimme heidät ainakin yhteen riskiin.

Peissi kulki varovasti kyyryssä kodinhoitohuoneen puolelle. Seurasin hänen perässään kiväärini kanssa. Peissi vilkaisi minua puoliksi aukinaisen ikkunan alla.
“Onks nyt aika?”
Ulkona oli täydellisen hiljaista, aivan kuten siellä oli ollut tuntikaupalla.
“Joo, varmaan nyt on ihan yhtä hyvä ku milloin vaan.”
Lumisateen täyttämät tunnit olivat yhdentekeviä. Olimme suunnitelleet lähtöä tasatunnilla, joka saattaisi osua vielä vahdinvaihdon kanssa samaan aikaan, mutta muuten ajalla ei oikeastaan ollut merkitystä. Päätös lähteä olisi samanlainen, tapahtuisi se milloin hyvänsä. Juuri tämän takia tunsin palan kurkussani.
Se ei johtunut suunnitelman vaarallisuudesta. Tosin riskejä ei voinut vähätellä.

Suunnitelma oli todella vaarallinen. Sotilaat luultavasti näkisivät koko talon pihapiirin läpi. Heillä saattoi olla valonvahvistin, joka teki pimeästä vain meidän vihollisemme. Mutta sen vaikutuksen saattoi hyvinkin neutralisoida.
Peissi sytyttäisi piharakennuksen tuleen. Sytytysnesteen kanssa se saattaisi roihahtaa hyvinkin äkkiä. Kirkkaat liekit neutralisoivat mahdollisen valonvahvistimen tuoman edun ja valaisisivat koko pihamaan niin kirkkaasti, ettei valonvahvistinta voisi enää käyttää suoraa sitä kohti. Samalla Peissille aukeaisi mahdollisuus kiertää talon toiselle puolelle ja poistua varjoista kohti metsää ja sen taakse. Kelkat ja sotilaiden leiri olisivat tien puolella, joten reitti rantaa myöten metsiköstä saattaisi hyvinkin olla auki. Tuli vetäisi huomion samalla puoleensa.

Ainoa riski oli Peissin mahdollinen huomaaminen. Tätä varten minulla oli lämpimässä tuvassa kivääri valmiina. Minä avaisin tulen joko huomatessani liikettä tai ampumista ja vetäisin kaiken ampumisen puoleeni. Harkitsin tekeväni näin joka tapauksessa. Muutama panos sinne tänne ei muuttaisi keskeisesti piiritystilannetta. Ne kuitenkin paljastaisivat minun olevan yhä talossa, joka pakottaisi sotilaat keskittämään huomionsa siihen.
Tämän jälkeen olisimme omien onniemme orjia. Peissi tien päällä, minä talossa. Jos kaikki sujuisi hyvin, uusi aamu valkenisi vielä molemmille ja kehossamme ei olisi ylimääräistä ilmastointia.

Se oli todella paska suunnitelma, mutta tilanne oli epätoivoinen. Ja omalla tavallaan myös surullinen.

Olimme kyyryssä kodinhoitohuoneen kylmällä kaakelilattialla aseet valmiina, Peissi reppu selässä ja polttoainepommi olalla. Koko asunto haisi lämmittyään sytytysnesteelle. Hämärässä huoneessa olin erottavinani Peissin ulos tähystävillä kasvoilla vetiset silmät.
“Kuules jäbä.” Hän puhutteli minua katsellen liikkumatonta maisemaa ikkunasta, josta tulisi hyppäämään hengenvaaralliseen pakoyritykseen.
“Mä en vittu hiffaa mite sä oot hengis ees enää.” Hänen mietteensä oli helppo ymmärtää. Kun Peissi oli ensimmäistä kertaa nähnyt minut, kasvoni eivät olleet arpiset, selkäni kylläkin, mutta sen jälkeen minut oltiin piesty ja meitä oltiin ammuttua useamman kerran. Olimme käyttäneet onnemme loppuun.
“Mut mä toivon et sä pysyt elossa.”
“Kiitos.” Vakavoiduin hetkeksi. “Sama sulle. Onnea matkaan ja kiitos paljon kaikesta.”
Olin erottavinani hämärässä pienen hymynkareen Peissin vilkaistessa minua kohti.
“Äläkä unoha sit niit muistelmia.”
“En. Mä toivon, että sä kanssa löydät ne ketä sä etsit.”

Emme osanneet oikein sanoa mitään. Olimme tarponeet sata kilometriä hiljaisuudessa. Nyt puhuminen tuntui vaikealta. Peissi nyökkäsi myöntävästi.
“Tsemppii.”
“Samoin.”
Tämän jälkeen hän avasi ikkunan, heitti lumikengät ulos ja loikkasi ketterästi perään tennarit heilahtaen repun hihnasta. Nieleskelin hetken, mutta pakotin itseni tarkkaavaiseksi. Jäähyväiset olivat lyhyet ja saattoivat hyvinkin jäädä ikuisiksi. Mutta nyt meidän pitäisi olla terävinä.

Peissin tumma hahmo liikkui lumella nopeasti. Hänen pitkä miekkansa heilui lumessa pinkaisevan miehen mukana piharakennuksen seinustalle. Meillä ei ollut varmaa tietoa, missä sotilaat olivat vartiossa, mutta piharakennuksen ja päätalon tarjoama suoja, sekä avoin järvi, jättivät vain pienen kaistaleen metsää, josta Peissin saattaisi huomata. Purin hammasta kodinhoitohuoneessa ja tähtäilin sen molemmista ikkunoista ulos. Pihamaa oli kuitenkin aina yhtä autio.

Piharakennuksen seinustalla syttyvät pieni liekki paistoi kuin valonheitin muuten sysimustassa yössä. Peissi suojasi sitä kropallaan, mutta hänen täytyi olla nopea. Valo heittäisi kelmeän huntunsa nopeasti kaikkialle. Matkatoverini ei onneksi koskaan kärsinyt hitaudesta. En erottanut hänen hahmoaan tarkasti, mutta oletin hänen vetävän sorkkaraudan vyöltään ja rikkovan kovaäänisesti piharakennuksen ikkunan. Kolmessa sekunnissa hän heitti palavalla rätillä varustetun sytytysnestepaketin piharakennukseen sisälle ja pinkaisi välittömästi juoksuun.

Tulipalo ei syttyisi heti, joka antoi Peissille hetken juosta päärakennuksen turvaan. Hän pakeni kivijalan alla lähes ryömien. Seurasin henkeäni pidätellen ikkunasta, miten Peissi kiersi ikkunan alle ja liikkui lumikenkineen talon seinustaa myöten taakse. Kului pieni hetki, kunnes piharakennuksen sisältä alkoi paistaa kunnollinen roihu. Kiersin ikkunasta toiseen tarkastaakseni mahdollisen liikkeen, mutta koko piha oli yhtä autio kuin aina ennenkin.
Peissi oli jo näkymättömissä. Hän odottaisi järven puolella kunnon roihua ja sen jälkeen irtaantuisi rakennuksesta. Sitä ennen meidän pitäisi kuitenkin odottaa. Pahimmassa tapauksessa tulipalo ei jostain syystä lähtisikään käyntiin, mikä pistäisi koko suunnitelman uusiksi.

Jouduin tähystämään ikkunoista pihalle ikuisuudelta tuntuvan kahden minuutin verran. Sen jälkeen jokin materiaali piharakennuksen sisätiloissa kohtasi syttymispisteen. Roihahdus oli huomattavasti suurempi kuin aukinaisten sytytysnesteiden syttyminen. Olimme varmuuden varalta pistäneet nesteitä myös pieniin muovipusseihin, jotka muovin sulaessa antaisivat palolle lisää potkua. Seurasin nopeasti kasvavaa paloa suurella intohimolla. Se veti kaikki katseet puoleensa ja olin jopa unohtaa pihan tarkkailun.
Näin rakennuksen ikkunasta miten liekit lopulta alkoivat iskeä kattoon. Se heitti suuret valokeilat ikkunoista ulos ja yhtäkkiä koko piha vaikutti valoisalta. Juoksin nopeasti talon takapihan puolelle vilkaisemaan järvenrantaa.
Ehdin onnekseni erottaa pienen vilauksen Peissistä, joka katosi pihalta metsikön suojaan.

Onnea matkaan, ystävä hyvä. Nyt olisi minun vastuuni turvata hänen selustansa. Astellessani etupihan puolelle latasin kiväärin. Avoimesta ikkunasta saattoi jopa kuulla yltyvän tulipalon roihun, vaikka se ei vielä päässyt piharakennuksesta ulos. Rikoin pienen osan ikkunaruutua ja vein kiväärini piipun ulos, samalla mittaillen pihamaata kiväärin tähtäimen yli.

Olin kuulevinani huutoa ja pimeään tottuneet silmäni yrittivät vältellä palosta tulevaa suoraa valoa. Etsin pienintäkin tekosyytä laukaista kiväärin, ja muutamien kymmenten sekuntien päästä se vihdoin saapui.
Olin erottavinani yhden metsänrajan puista heilahtavan niin, että kevyt lumipeite hypähti pihamaan valoissa. Se riitti ja käänsin kiväärin empimättä kohti puun oletettua runkoa. Puristin kiväärin tukin tiukasti olkapäätäni vasten ja puristin liipaisinta. Luoti heilutti puun oksia entisestään ja ulkona ollut piippu päästi laukauksen äänen karkaamaan ulospäin. Latasin aseen nopeasti uudestaan ja toistin toimenpiteen. Uusi laukaus ravisutti puuta, jonka jälkeen repäisin kiväärin takaisin huoneen puolelle ja konttasin ikkunasta poispäin.

Enkä sekuntiakaan liian aikaisin. Viimeistään toinen laukaus kertoi piirittäjille sijaintini ja rynnäkkökiväärin luodit napsuivat ensimmäiseen ikkunaan. Kolme tai neljä laukausta, luultavasti vain yksi ampuja. Nyt minun olisi vain pidettävä meteliä.
Nousin varovasti tällä kertaa tuvan puoleiseen ikkunaan. Minulla ei ollut mitään käryä, missä ampuja oli, mutta vedin pipoa korville vähäisen ja kovia kokeneen kuuloni suojaksi. Latasin aseen ja palaneelta haiseva hylsy lennähti ulos. Tähystin hetken pihalle ja rynnäkkökivääri ampui vielä kahdesti alkuperäistä ikkunaa kohti. En nähnyt suuliekin välähdystä suoraa, mutta palavan rakennuksen valossa sen lennättämä lumi paljasti ampujan sijainnin. Ronskein ottein pistin piipun ikkunan säröisestä lasista läpi, nojasin tukkia vasten, ja laukaisin aseen jälleen oletettua ampujaa kohti. Ammuin vielä kaksi laukausta perään, jonka jälkeen riuhtaisin aseen ikkunasta takaisin lennättäen lasia sisätiloihin ja pyörähdin pois ikkunan alta.
Ryömin takki päällä jälleen uudelle ikkunalle, kun laukauksiini vastattiin kahdella lyhyellä sarjalla. Kuulin takanani miten luodit ropisivat ulkoseinästä sisään ja lasia murskautui jälleen. Luodit napsuivat takaseinällä jälleen kovia kokeneeseen kaakeliuuniin. Ilma haisi ruudilta ja pölyltä. Sisätilan täydessä pimeydessä en nähnyt käytännössä mitään ja jouduin keskemmälle tupaa, jotten olisi kontannut lasinsirpaleiden ylitse.

Ulkoa kuului vielä kaksi laukausta lisää, jotka osuivat ilmeisesti kodinhoitohuoneen puoleiseen ikkunaan. Jouduin odottamaan pienen hetken, sillä viimeistään nyt piirittäjät tiesivät minun olevan valmiina ampumaan mitä tahansa. Tongin takin taskusta panosrasian ja aloin täyttämään lipasta tärisevin käsin. Peissin lähdöstä oli kulunut ehkä pari kolme minuuttia, muttaainakin huomio oli täysin talossa. He eivät ehkä tajuaisi lainkaan, mikä tulipalon hämäävä tarkoitus oli.

Kuuntelin hajonneen ikkunan alta pihamaata. Pari ummehtunutta huutoa metsän puolelta kertoivat sotilaiden olevan valmiina. Odotin piinaavan pitkän minuutin. Ainakaan kukaan ei käynnistänyt moottorikelkan moottoreita. Palavan piharakennuksen hehku valaisi jo ikkunasta sisälle, mutta hajonneet ikkunat tekisivät sisälle näkemisestä todella vaikeaa. Laskin kymmeneen ja nostin pääni verhon rakoon.
Koko pihamaa alkoi olla todella hyvin valaistu. Palo oli edennyt jo piharakennuksen ulkoseinälle ikkunoiden kohdalla. Emme tienneet mitä siellä oli sisällä, mutta roihu alkoi muodostunut valtavaksi. Liekit iskivät pienen rakennuksen sisällä kattoon ja ne paloivat kirkkaina.

Pidin kivääriä lähellä rintaani vasten ja yritin varovasti tähyillä metsän puolelle. Roihuava piharakennus piirsi puiden rajat tarkasti, mutta niiden takana pimeys oli jopa synkempi kuin aiemmin. Lumihiutaleet tippuivat tasaisesti maahan ja hetken aikaa tuhopolton valaisema pihamaa oli rauhallisempi kuin koskaan.

Minä en halunnut sitä. Meidän pitäisi pitää meteliä.

Sain nopean ajatuksen. Ryömin sotkuisen, puun, tapetin ja pölyn täyttämän huoneen läpi eteiseen. Idea oli riskialtis, mutta halusin pitää tarpeeksi kovaa meteliä, jotta Peissi saisi tarpeeksi etumatkaa. Ja se tapahtuisi näyttämällä, että olin yhä talossa. Ryömin lopulta eteisen läpi ulko-ovelle, ja kurotin sen kahvaan varoen. Ovi naksahti selvästi auki ja valuin muutaman metrin taaksepäin, ennen kuin tökkäsin sen kiväärillä työntäen selälleen. Pakitin nopeasti taaksepäin, sillä avoin ovi oli varmasti kutsuhuuto kaikille talon etupuolta tarkkaileville henkilöille.
Pääsin kuitenkin ilman laukausten vaihtoa takaisin eteisen sisäpuolelle ja suljin tuulikaapin oven. Sitä ei voisi lukita, mutta ainakin se toimisi näkösuojana. Kukaan ei uskaltaisi rynnäköidä rakennukseen sisälle roihuavan piharakennuksen valaistessa koko pihan. Minulla oli yhä etulyöntiasema puolustautuessa.

Oven avautuminen ei kuitenkaan tuonut minkäänlaista reaktiota. Jäin odottamaan viideksi minuutiksi kodinhoitohuoneen takaseinälle, joka oli varjojen puolella. Näin siinä hiljaa liikkuessani koko etupihan, mutten nähnyt lainkaan liikettä. En myöskään kuullut kelkkoja, mutta tulipalo alkoi myös muuttua äänekkääksi. Se rasahteli ja poksahteli roihun päälle, joka luultavasti kyllä vetäisi huomion puoleensa. Mutta minä en voinut ottaa riskejä.

Ryömin kodinhoitohuoneen ikkunan alle ja köhäisin ennen kuin aloin karjumaan hieman aukinaisesta ikkunasta sisälle.
“TERVE!”
Kohtelias tervehdys kuului tilanteeseen kuin tilanteeseen.
“HALUUTTEKO NEUVOTELLA VIELÄ!?”
Jouduin odottamaan vastausta pitkät parikymmentä sekunttia. Sen jälkeen miesääni, joka kuulosti toiselta kuin aiemmin huutanut henkilö, vastasi.
“OOTA HETKI! KOHTA!”
Ilmeisesti kaikki sotilaat eivät olleet paikalla. Tämä oli hyvä minulle. Jokainen hetki sekaannusta olisi etumatkaa Peissille.

Jouduin odottamaan vastinetta lopulta pari minuuttia. Palasin huoneen takaseinustalle ja yritin havaita jotain pihan tuntumasta, mutten nähnyt mitään. Vaihdoin välissä huonetta, mutta kaikki ikkunat osoittivat pihan olevan yhtä tyhjä kuin ennenkin. Piharakennuksen palo sen sijaan kasvoi hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Ulkoa päin eroa ei huomannut välittömästi, mutta savua nousi huomattavasti enemmän. Tuli iski ulos myös muista rakennuksen ikkunoista, kertoen sisälämpötilan rikkoneen rakenteita.

Tulipalon päälle en kuitenkaan kuullut mitään muita ääniä. Kelkat pysyivät hiljaisina ja lopulta minun kyselyyni vastattin pusikosta. En nähnyt vieläkään huutajaa ja roihuavasta palosta huolimatta tilanne oli rauhallinen.
“HUHTA! HALUUTTEKO TE NEUVOTELLA?!”
Ryömin seinältä jälleen ikkunan alle, sillä huuto ei kuulunut kunnolla talon sisälle.
“KUKA SIELLÄ O?!”
Uteluni ei saanut välitöntä vastausta. Ilmeisesti johtava sotilas harkitsi tilannetta hetken, mutta vastasi sitten.
“TÄÄLLÄ ON KERSANTTI KARZAN! MITÄ HELVETTIÄ TE OIKEEN LUULETTE TEKEVÄNNE?!”
Hän viittasi ilmeisesti tulipaloon. Heillä ei näyttänyt olevan mitään käryä siitä, että Peissi oli lähtenyt. Ilmassa oli kyllä käryä noin muuten ja ikkunan vierestä haistoin tulipalon selvästi. Yskäisin kevyesti ja vastasin.
“ME VOIDAAN PISTÄÄ KOKO METSÄ TULEEN! HALUUTTEKO TE NEUVOTELLA?!”
“ONNEA YRITYKSELLE!” Vastaushuuto oli närkästynyt. “ME VOIDAAN KESKUSTELLA ANTAUTUMISESTA! SUN KAVERI SAA LÄHTEÄ, MUTTA SÄ TUUT MEIDÄN MUKAAN!” Arvaukseni osoittautui oikeaksi. Ilmeisesti he myös yrittivät kylvää eripuraa minun ja toverini välille. Noh, ähäkutti. Minä olin ihan perkeleen yksin.
“OOTA!” Halusin bluffata vielä hetken. Puristin kivääriäni itsekseni ja laskin kolmeenkymmeneen. Pihamaalta kuului tällä välin vain tuhopolton roihu. Virnistin nälkäisenä ja väsyneenä itsekseni ja käännyin jälleen ikkunaa kohti.
“MEILLÄ ON VASTAEHDOTUS!”
“NO MILLANEN?” Kersantti Karzanin ääni vastasi. En voinut vastustaa ilveilyä, sillä tämä sekaannus ja harhaluulot tuntuivat todellakin onnistuneen.
“TE SAATTE LÄHTEÄ, JA ME EI AMMUTA TEITÄ.”
“PASKA EHDOTUS!” Ilmeisesti myös kersantti oli melko ärtynyt.
“SAATTE KOLMEKYMMENTÄ SEKUNTTIA AIKAA!”
“POLTTAKAA OMA SAATANAN TALONNE!” Hän vastasi.

Pitkä hiljaisuus laskeutui järven rannalle. Odotin rauhassa lisäkeskusteluita, mutta niitä ei tullut. Kelkkojen ääniä ei kuulunut, enkä ikkunoista kurkkiessani nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Sykkeeni laskeutui hiljalleen takaisin aloilleen ja kävin lisäämässä puita ruhjottuun takkaan välissä.

Tunti pyörähti seuraavaksi ja täysi hiljaisuus pysyi. Kiersin rakennusta rutiininomaisesti ja yritin taistella väsymystä vastaan. Välillä huomasin tuijottavani ulos ilman pienintäkään tajun hiventä. Silmäluomet painoivat vimmatusti ja lämmityksestä huolimatta kroppani paleli. Aloin olla todella univelkainen ja yön pitkät tunnit liikkuivat hitaasti eteenpäin.
Ainoa valonlähde pilkkopimeässä Suomen talvessa oli komeasti roihuava piharakennus. Jäin välillä katsomaan aikaansaannostamme liekkien niellessä jo rakennuksen seiniä ja kattoa. Se hohkasi lämpöä jopa talon seinustalle saakka. Ilmeisesti armeijan porukka oli kuvitellut, että halusimme vain tuhota näköesteen metsän välistä, mutta todellisuudessa hämäys oli onnistunut paremmin kuin kuvittelinkaan.

Peissi oli nyt turvassa ainakin tältä porukalta.

Riutuneessa mielessäni olin hetken jopa onnellinen. Ainakaan hänen ei tarvitsisi maksaa minun virheistäni ja annoin miehelle mahdollisuuden taistella uudesta päivästä. Oma yöni valui hitaasti eteenpäin ja uneton mieli alkoi hiljalleen tehdä tepposia. Kompuroin pimeässä talossa ja olin näkevinäni pimeässä milloin mitäkin. Useampaan otteeseen tungin kiväärin ampumavalmiiksi ikkunasta vain todetakseni, ettei ampumiselle olisi mitään syytä.

Hiljalleen tuntien valuessa eteenpäin nälän ja väsymyksen lisäksi myös yksinäisyys liittyi vihollisteni joukkoon. En nähnyt millään kaikkialle ja vainoharhaisesti kuljin kivääri ojossa jopa huoneesta toiseen. Luotien pieksemä talo oli kuitenkin täysin autio. Keräsin toisinaan ikkunalaudoilta lunta kattilaan. Joutuisin puhdistamaan sen lasinsiruista sulaessa, mutta tämä operaatio oli parempi tehdä yön aikaan. Söin viimeisen pienen purkillisen herneitä kylmänä. Vastassa kurni jatkuva nälkä, ja olin kulkenut jo edellisen päivän liian vähällä ravinnolla. Huomiseksi minulla oli säästössä kaksi perunaa, jotka eivät olleet edes suurimmasta päästä.

Kuka tahansa löytäisi tämän talon, tulisi löytämään todella kammottavat olosuhteet. Olimme Peissin kanssa jättäneet jälkeemme täyden sotkun jo valmiiksi pengotussa asunnossa, jota luotisade vain täydensi. Tyhjäksi kalutut tölkit, levällään olevat kattilat ja lattialla lepäävät tyhjät sytytysnestepullot täydensivät kaoottista vaikutelmaa,
Aloin olla niin heikkona, että jätin kiväärin useasti pöydälle vilkuillessani ikkunoista ulos. Valtaosa voimistani keskittyi hereillä pysymiseen ja nuokahtelin jatkuvasti. Jouduin läpsyttelemään itseäni hereille toistuvasti, mutta ihmiskehon rajat alkoivat tulla vastaan nopeasti. Edelliset kunnon unet olivat kolmen päivän takaa. Vain kuolemanpelko piti minut jalkeilla.

Täysin hiljainen talo oli pelottavan tyhjä. Tunnin vyöryessä seuraavaan aloin jo ikävöidä Peissiä. Sontasuinen matkatoveri oli ollut minulle välttämätön tuki ja turva. Hänellä oli varmasti omat perkeleensä kesytettävänä, ja olimme jättäneet jälkeemme jo pitkän aikaa niin ruumiita kuin pelkoakin. Yhdessä se oli kuitenkin helpompaa.
Toivoin koko sydämestäni, että hänen pakomatkansa onnistuisi. Peissi oli nopea ja kiistämättömän selviytymiskykyinen. Tennareineen hän luultavasti selviäisi minua kauemmin, mikäli onni olisi myötä. Minä en voisi enää koetella onneani.

Minä päättäisin taisteluni tänne.

Yritin välttää torkahtelua muistelemalla menneitä. Kaikki ne kasvot, Puttosesta ja Veerasta, Peissiin ja Rajasaloihin valuivat mielen läpi. Jos jonkun olisi kuoltava näissä olosuhteissa, piesty mieleni alkoi tyytymään siihen lopputulokseen, että se olisi minä. Pihalla liekit nielivät kokonaisen rakennuksen mukanaan. Puiset rakenteet romahtivat äänekkäästi ja kipinä katosivat öiselle taivaalle.

Huomasin järven puoleisella taivaalla harmaan sävyjä. Valo otti hiljalleen vallan. Uusi päivä koittaisi ainakin kertaalleen.