Neljäskymmenestoinen päivä

4.12.

Nukuin pitkää tuntia vartiovuoroni jälkeen, sillä olin joutunut Sinin takia pysymään hereillä aivan liian myöhään yöhön. Oli jo valoisaa, kun Kerttu herätti minut ja Joni. Tuntui siltä, että olin nähnyt levottomia unia koko yön, mutta naisen huudahdus ja ravistelu karkoittivat muistot unista samoin tein jonnekin muistin tavoittamattomiin.
”Herätkää! Herätkää!”
Pomppasin pystyyn välittömästi pelkissä alusvaatteissa ja repäisin rynnäkkökiväärin valmiiksi mukaan. Joni pyöri myös huomattavasti kömpelömmin ylös, mutta myös hän sai aseen käsiinsä. Kerttu toimi selkeästi harkinnalla ja laski äänensä heti herättyämme. Vetäessäni palveluspuvun housuja jalkaan hän puhui samalla selkeään ääneen, mutta kuulosti hermostuneelta. Ääni värisi. Minua ei väsyttänyt tippaakaan. Korkea syke tuntui ensimmäisten hyvien yöunien jälkeen tuskalliselta, mutta sen valitteluun ei ollut aikaa.
”Kaks miestä tulossa tänne suksilla. Ne on kohta pihassa!”
Ovelta ei nähnyt järin kauas tielle, mutta me emme paljoa muuta tarvinneetkaan kuin väsneen hetken. Meitä ei yllätettäisi enää.

Menin samoin tein ikkunaan rynnäkkökiväärin kanssa. Mielessäni häivähti myös toivo, että tulijat saattoivat olla Viitasaarelta. Sukset tosin saivat minut skeptiseksi tästä ajatuksesta. Mutta ainakin Kerttu puhui totta. Kaksi miestä tulivat jo käytännössä pihamaalle. Ehkä parikymmentä sekuntia ja he olisivat ovella. Tyypit eivät erityisemmin varoneet, kaksi miestä näkivät selvästi että talon pihamaalla oli jälkiä eivätkä silti epäröineet lähestyä meitä suoraa. Tämä saattoi olla jokin houkutuslintukin, mutta tärkeämpää oli keskeyttää heidän matkansa, ennen kuin he olisivat ovella. Vielä toissapäivänä emme olisi edes fyysisesti kyenneet reagoimaan näin nopeasti, mutta nyt adrenaliini toimi ja kropassa oli voimaa. Aloin käskeä muita samaan tapaan kuin aiemmin, minun ollessani vielä Jyväskylässä. Nyt minulla oli voimaa siihen.
”Ladatkaa aseet! Joni, jää ovelle tähtäämään. Kerttu, pysy ikkunassa ja katso ettei niitä tule muualta!”
Toimin välittömästi, silä kyse oli sekunneista. En pukeutunut suuremmin rientäessäni ovelle ja ladatessani aseen kävellessä.

Varmistin oli jo alhaalla kun tönäisin oven selälleen ja kylmä ulkoilma iski ruumiiseni. Mutta minä en palellut. Miehillä oli karvahattu ja pipo päässään, molemmilla hihtoa varten suunnitellut tuulipuvut. Heillä oli selässä ja vyöllä lyömäaseet, joita oltiin käytetty. Vasara ja sorkkarauta. Molemmat olivat parrakkaita, ehkä neissä- viisissäkymmenissä. Karvalakkimies näytti hieman nuoremmalta ja myös hänen partansa oli siistimpi. Pipopäisen, kirves lonkalla vetävän miehen parta oli kasvanut rehellisesti yli mitastaan ja alkoi tavoitella jäätyneen huurunsa kanssa lempeää Juha Mieto lookia. Minä en tosin jänyt ihastelemaan sitä. Vetäisin kiväärin piippulinjan suoraa miehiä kohti ja tuin aseen olkapäätäni vasten, kävelen samalla paljain jaloin portaita alas. Huomasin karjuvani veren humistessa päässäni. Olin valmis tappamaan nämä kaverit jalansijoilleen, vaikka he tulivat paikalle rauhallisesti ja avoimesti.
”KÄDET YLÖS! KÄDET YLÖS HETI!”
Etummaisena perinteistä suksiva kaveri ei edes ehtinyt hidastaa nostaessaan kätensä. Hänellä oli reppu selässään, mutten nähnyt mitään merkkiä ampuma-aseesta. Myös toinen kulkija näkyi selvästi. Myös takimmaine mies hidasti ja nosti kätensä. Karjuin komentoja marssiessani paljain jaloin lumessa. Vilkaisin nopeasti olkani ylitse. Myös Joni tähtäsi heitä metsästyskiväärillä ovelta. Käskin molemmat miehet lasketumaan polville ja tiputtamaan sauvat käsistään. He tottelivat sanomatta mitään.

Tuulipukujen lävitse nousi kostea höyty. Nämä kaverit olivat hiihtäneet ilmeisen vauhdilla, silä he näyttivät olevan hiessä. Molempien kasvoila oli vakava ilme, mutta kumpikaan ei katsonut minua kohti. He olivat ilmeisesti olleet aseiden kanssa tekemisissä jo aiemminkin, eivätkä ottaneet riskejä. Minulla ei ollut palveluspukua päälläni, mutta maastokuvioisista palvelushousuista olisi saattanut päätellä armeijataustan.
Olin ehkä viiden metrin päässä miehistä. Kylmä alkoi purra jalkoihini. Olimme hetken kaikki hiljaa. Taivaalta satoi kevyesti lunta. Aamupäivän pakkanen oli pistävä, ehkä nelisentoista astetta. Paljaasta ylävartalostani karkasi yhä sängyn uninen lämpö. Edessäni olevat miehet tuijottivat maata. He tunsivat piippulinjojen osoittavan itseään ja se oli suurempi paine, mitä moni oli kokenut ennen kriisiä. Tässä oli heille kyse elämästä. Minä en aikonut tappaa heitä, mutta emme voineet olla liian varovaisia. Ei ollut aivan kerrasta kyse, kun myös minua oltiin tähdätty aseella. Tähän mennessä useasti jo tappavassa tarkoituksessa.
”Onko teillä aseita mukana?” Ohjasin ensimmäisen kysymyksen nuoremmalle, siistipartaisemmalle miehelle. Hänen nenänsä ja poskensa punottivat. En tiennyt mistä miehet olivat tulossa, mutta meidän oltava varma pelisäännöistä. Hän vastasi hetken odotettuaan varmalla äänellä.
”Ei muuta kun tää kirves ja sorkkarauta.”
Otin muutaman askeleen taasepäin ja ohjeistin herrasmiehiä lyhyellä käskyllä, tuijottaen heitä yhä tähtäimen lävitse.
”Heittäkää ne oikealle puolellenne.” He toimivat käskettyä. Vilkaisin nopeasti olkani ylitse Jonia ja viitoin häntä tulemaan vierelleni. Jonilla oli kengät jalassa. Myös hän piti kiväärin yhä miehiin tähdättynä. Ilmoitin lukiopojalle lyhyen käskyn.
”Jätä se ase tähän ja tsekkaa niden vaatteet ja varusteet.” Tämän jälkeen ohjasin seuraavan käskyn miehille.
”Pysykää paikoillanne. Me tutkitaan teidät ja katsotaan asiaa sitten.”

Joni kopeloi miesten vaatteet ja otti reput selästä melko kömpelösti ja hitsaasti. Jalkojani palelsi ja olkapäitä hapotti jatkuva tähtääminen, mutta maltoin mieleni rauhallisesti. Kun Joni tuli miesten reppujen kanssa sivummalle ja kertoi heidän olevan puhtaita, käskin häntä ottamaan kiväärinsä ja puhuttelin miehiä.
”Ok, te ootte kuivilla. Mutta ketä te ootte, millä asialla te ootte täällä, mistä ootte tulossa ja miksi?”
Kaksi miestä nostivat nyt ensimmäistä kertaa katseensa maasta. Myös minun äänensävyni oli rauhallisempi, sillä he olivat siististi totelleet koko ajan komentojani. Polvillaan olevat errasmiehet vilkaisivat toisiaan hieman kysyvästi. Jalkojani palelsi jo parni minutin seisoskelun jälkeen, jonka takia hopuutin heitä hieman ja kehoitin miehiä tiivistämään. Etummainen, nuorempi mies kohensi hattuaan ja yskäisi.
”Me löydettiin tän talon osoite tossa nelostiellä olevasta autosta, ihan siitä tuulilasinpyyhkijän alta. Makkonen -” hän nyökkäsi takanaan olevaa miestä kohti ja jatkoi ”- tässä on paikallinen ja tiesi tän tien. Tultiin katsomaan, mitä täällä olisi. Ja te näköjään olitte täällä.” Hänen tapansa puhua oli rauhallinen ja mies kurtisti toista silmäkulmaansa kysyvästi. Nyökkäsin. Tarina vaikutti uskottavalta.
”Jätittekö sen lapun siihen?”
”Joo.” Hän nyökkäsi. En nähnyt syytä, miksi mies valehtelisi.
”Mistä te ootte tulossa ja minne menossa?”
Miehet vilkaisivat jälleen toisiaan, mutta etummainen antoi rohkaisevan nyökkäyksen takanaan olevalle. Karvahattuinen nuorempi mies jatkoi.
”Meillä on talo tossa kuuden kilometrin päässä. Me ollaan oltu takaa-ajossa. Viimeyönä ohikulkija, joka me majoitettiin, raiskasi Makkosen tyttären.” Takana oleva vanhempi mies puri hammasta. Myös etummaisella herrasmiehellä oli huomattavan tukala ja rauhaton olo tätä epämiellyttävää asiaa kertoessa. Mutta hän silti jatkoi. Minä nyökkäsin hänelle myöntävään sävyyn, muistaessani takapäiviltä myös Ranta-Knuuttilan tapauksen. Tällä kertaa joku oli onnistunut. Aioin pelata samaa korttia näiden miesten kanssa.
”Saitteko tekijän kiinni?”
”Saatiin. Se on parin tunnin matkan päässä täältä itään. Me seurattiin jälkiä läpi yön.”
Nyt ensimmäistä kertaa hiljaa ollut, Makkoseksi viitattu mies avasi suunsa.
”Tunnistatte sen jos meette Saarijärveä kohti. Makaa keskellä peltoa. Rintakehässä on puukolla viilletty RAISKAAJA. Jos ette muuten tunnista, niin sen kivekset ja kyrpä on revitty irti ja löytyy tyypin suusta.”
Nyökkäsin hyväksyvästi. Taaempi mies puhisi vihaa ja inhoa, mutta samalla myös tyydytystä. Heillä oli ollut melko väkivaltainen matka.
Nostin varmistimen ylös ja laskin kiväärin.
”Ottaka kamanne ja tulkaa sisään. Täällä meinaa tulla vähän kylmä.” Pakkasessa seistessä jalkani olivat hiljalleen alkaneet menettää tuntoaan. Mutta nämä miehet ymmärsivät kyllä tuntemattomien ihmisten varautumisen. Minun olisi myös tärkeää näyttää, että ymmärsin heidän tekonsa ja että he avoimesti kertoivat asiasta. Kun julkista oikeutta ei enää ollut, oli luonnollinen siirtymä, että oikeus otettiin omiin käsiin.
Viittasin Jonia laskemaan aseensa. Tämän jälkeen ojensin käteni ja vedin miehet pois hangesta.

Heillä oli erinomaisen hyvät ja nopeat varusteet. Tuoreet murtomaahiihtosukset monoineen. Molemmat kiittelivät vedestä ja lämmöstä. Vanhempi mies, Makkonen, riisui takkinsa ensimmäisenä. Hänellä oli ennen konfliktia ollut luultavasti hieman ylipainoa, mutta nyt miehen lämpökerraston päällä ollut Sleepy Sleepersin t-paita roikkui hikisenä melko tyhjänä. Hänelä oli melko turpeat kasvot, joita tuuhea parta peitti. Pettyneet ja vihaiset, muta samaan aikaan yleistä lempeyttä hohkaavat silmät. En uskonut, että tämäkään mies oli suunnitellut murhaajan uraa. En ollut minäkään.
Toinen kaveri oli puheliaampi. Hän esittäytyi, kun nostin hänet hangesta. Mies oli Hannes Joutsjärvi, häellä oli melko akateeminen ote ja tarkkaavaiset silmät tumman viiksi-parran päällä. Hiestä märät hiukset olivat karvalakin alla vetäytyneet litteäksi pehkoksi. Tumma hiusraja oli paennut nelikymppisellä miehellä jo jonkin aikaa. Hän oli ystävällinen, mutta samalla myös hieman varuillaan, vaikka oli saanut kirveensä takaisin.
Kehoitin Kerttu keittämään molemmille miehille teetä. He kiittelivät ja asettivat takkejaan ja lapasiaan kuivamaan yöllä lämmittämämme pönttöuunin viereen. Istuuduin rynnäkkökivääri yhä olallani, puolialasti miesten kanssa pöytään. Olin sentään vetänyt sukat jalkaani. Joni selosti Sinille tapahtunutta, kun minä aloin kyselemään heiltä. Tai olin aloittaa. Joutsjärvi aloitti kertomaan jo aiemmin.
”Joo, me ollaan hiihdetty varmaan viisi-kuusi tuntia tänä yönä putkeen. Se kaveri tuli eilisiltana meille hakemaan lämmintä paikkaa. Se toimi harkiten ja ehti lähteä karkuun Saarijärven suuntaan. Ehkä tunnin, puolentoista etumatka kaikessa sekoilussa. Mutta sillä oli uudet Haltin kengät, hiton hyvät olikin. Ja jätti tuoreet jäljet lumeen. Me pystyttiin seuraamaan sitä kilometritolkulla. Tossa, vajaa parikymmentä kilometriä tästä länteen, Kaveri näki kyllä meidät ja yritti juosta pellolle. Ei se voinut kantohangessa mitään. Väsytti itsensä hangessa hapoille ja me saatiin se kiinni.” Hän katsoi ruskeilla silmillään hieman ujosti naisseuruettamme. Kerttu kantoi teekuppeja pöytään. Makkonen murahti säälimättömästi.
”Jos joku sanoo, ettei kosto kannata, puhuu paskaa. Mulla ei oo ikinä ollut näin tyydyttynyt olo. Nyt mä voin palata ja kertoa tyttärelle, että kukaan ei voi koskea siihen ja selvitä hengissä.”

Huolimatta synkästä tarinasta nämä herrasmiehet olivat hyvin ystävällisiä ja tervehtivät ja kiittivät teestä. Se vaikutti luontaiselta. Siistejä ja rehdin oloisia jannuja kaikin puolin. Mutta minua kiinnosti olennaisemmat asiat.
”Teidän ei tartte sen tarkemmin kertoa, mistä tuutte. Me ollaan vaan ohikulkumatkalla.” Yritin uskotella samaa heille, mitä uskottelin myös meillekin. Totuus oli, että täällä viettämälle ajalle ei näkynyt vielä loppua. Olisi varmaan pitänyt koputtaa puuta varsinkin taustalla köhivän Sinin puolesta.
”Paljonko teitä sit on? Teillä ei ollut näemmä myöskään aseita edes takaa-ajoon?”
Joutsjärvi nyökkäsi ja hörppäsi teetä.
”Meitä on vajaa tusina. Makkonen perheineen, minä, naapurin eläkkeellä oleva muori ja italialaisperhe.”
”Italialaisperhe?”
”Joo. Kaksi kouluikäistä lasta, oppivat englantia tässä hiljalleen. Niiden isä, joka on jonkin sortin bisnesmies, oli jostain syystä nähnyt ongelmat kaukaa ja maksanut naurettavan hinnan siitä, että oli päässyt kuukautta ennen konfliktia Suomeen. Aivan levottomia rahasummia, se sanoo maksaneensa lähemmäs sata tuhatta euroa lennoista ja mökistä talven ylitse Suomessa. Lahjoi viranomaisia, kun huhut rajojen sulkemisesta tuli tiiviiksi. Mielenkiintoinen kaveri, antanut vähän globaalimpaa näkökulmaa tähän kriisiin.” Joutsjärven matala ja toteava tapa kertoa vaikutti hänelle luontaiselta. Mies jatkoi kertomusta levollisesti.
”Mä olen kirjoittanut ylös kaikkia tapahtumia, mitä mistään kuuluu. Näin laajassa, koko rodun olemassaoloa koskettavassa kriisissä on tärkeää, että se dokumentoidaan jollain tavalla.”
Hymyilin hänelle suoraa. Tummista silmänalusista huolimatta miehen silmissä oli pilke. Toivo. Kumarruin häntä kohti hieman varovaisesti.
”Mitäs te teitte ennen Sairautta?”
”Kirjanpitoa. Tylsä tarina, ei siitä sen enempää. Isoisä oli sotaveteraani ja joskus sanoi, ettei niitä asioita uskoisi, mitä kunnon Helvetti tekee ihmiselle. Siksi ne pitäisi kirjoittaa ylös.” Hän pyöräytti silmiään ja naurahti.
”Sen nyt uskoo nykyään melko helposti.”

Tämän jälkeen aloitimme dialogin, joka jatkui muutaman tunnin. Myös Kerttu ja Joni istuutuivat pöytään, jonkun vilkaistessa aina toisinaan pihamaalle. Makkonen oli vaitonainen, mutta tarkasteli ja kommentoi keskustelua aina toisinaan. Joutsjärvi sen sijaan osoitti suoraa kiinnostusta meitä kohtaan. Hänestä paistoi lävitse tutkimusmatkailijaluonne. Ja mies puhui paljon. Hän kertoi, ettei ollut saanut vaimoonsa enää jossain vaiheessa mitään yhteyttä, joka oli sitten ollut viimeinen linkki läheisiin ihmissuhteisiin. Täällä hän oli lapsuudenkotinsa perässä, mutta päätynyt päivittäisen selviämistaistelun merkeissä yhdistämään voimansa Makkosen perheeseen. Heillä oli kaksi taloa asuttuna, mutta Joutsjärveä kiinnosti kaikki. Kun kävi selväksi, että meillä oli keskinäinen luottamus, myös hän innostui kyselemään.
”Minne te ootte sitten matkalla?”
”Viitasaarelle. Mä jouduin erilleen siitä porukasta pari viikkoa sitten. Nyt olis tarkoitus päästä takaisin.”
Hän vilkaisi tuolin selkänojalla olevaan palveluspukuuni ja teki nopean johtopäätöksen. Mutta se oli hieman yllättävä, sillä myös mies itse oli yllättynyt.
”Mutta eikös armeija tullut sinne vasta sillon?”
”Armeija? Siis Viitasaarelle?”
”Joo. Ainakin, kun me käytin siellä hakemassa insuliinia ne oli jo melkein puhdistaneet kaupungin puolen. Siis ettekö te varmasti tiijä tätä?”
Jouduin pudistelemaan hämilläni päätäni. Tämä selitti paljon. Hyvin paljon. Sykkeeni kohosi, mutta yritin piilotella sitä tiiviisti. Mikäli armeija tosiaan olisi jossain muodossa siirtynyt Viitasaarelle, se saattaisi selittää, miksi Peissiä ei kuulunut. Mikäli minut oltiin yhdistetty kapteeni Kallion kuolemaan johtaneeseen tilanteeseen, meillä ei välttämättä olisi mitään asiaa sinne. Tosin minä en voinut tietää, onnistuivatko Puolustusvoimien hajalla olevat Jyväskylän joukot edes viestimään toisilleen. Saattoi olla, että se rikos oltiin annettu iäksi anteeksi. Myöskään kukaan nykyisestä porukasta ei tietänyt siitä. Joni katsoi minua hieman kysyvästi, muttei luultavasti tajunnut jännitystäni kun vastasin lakonisesti Joutsjärvelle.
”Mä saavuin sinne siviilien kanssa. Meitä ei ollut kuin puolen tusinaa varusmiestä ja reserviläistä siinä mukana.”
”Joo, no se selittää. Mä ehdin haastatella siellä vähän porukkaa, kun tuli piipahdettua paikalla.” Joutsjärvi kohautti olkapäitään ja hörppäsi laiskasti teetään, vaikka hänen silmistään paistoi ilmeinen kiinnostus.

”Yks kaveri siellä kertoi, että armeija puhdisti Viitasaaren kantakaupungin melko nopeasti. Ne odotti saapumisensa jälkeen vain järjestäytymisen verran. Ne neljä päivää olivat aika tapahtumarikkaita. Ampuminen jatkui seuraavat vuorokaudet. Se vaimeni loppua kohti, mutta piti porukan hereillä vielä silloinkin, kun me päästiin paikalle. Mutta mitä mulle kerrottiin paikallisten suusta, oli se, ettei se ampuminen pitänyt hereillä niin pahasti.” Hän pudisteli päätään ja katsoi minua intensiivisesti suoraa silmiin.
”Hereillä piti tieto siitä, että jokaisessa kellarissa ja ullakossa oli joku tartunnan saanut ihminen, joka saatoi olla jonkun läheinen tai omainen. Varsinkin syntyperäiset viitasaarelaiset, tai ne pari minkä kanssa tehtiin vaihtoa, näytti hirvittävän väsyneitä. Mä en tiedä mitä ne teki ruumiille, mutta jokaisella ruumiilla oli varmasti kasvot. Ja ton kokoisella paikkakunnalla ne on tutut kasvot. Noh, oli miten oli, se paikka on puhdas. Kaipa ne joutui putsaamaan kantakaupugin, koska kohta jää olis varmasti kantanut.”
Nyökkäsin hänen päättelyketjulleen. Tummahiuksisella ja rauhalliseleiselle Joutsjärvelle oli upea asenne päällä. En tiedä, että ymmärsikö hän millainen valta hänellä oli tietoa keräämällä. Tai ehkä ymmärsikin. Miehen muistiin pistämät yksityiskohdat tulisivat tulevaisuudessa olemaan sitä historiaa, mitä luettaisiin. Ja historia olisi aina voittajien kirjoittajaa.

”Mut mistä te tulitte? Siis ymmärsinkö mä oikein, että Jyväskylästä.”
”Mä tulin Viitasaarelle ensin Jyväskylästä, mutta tuntuu että siitä on ikuisuus aikaa. Ja Jyväskyläänkin mä saavuin vasta sen jälkeen, kun tartunta oli levinnyt sinne. Pahin oli varmaan melkein ohi. Tosin ihan vitullinen hulina siellä oli silloinkin käynnissä.”
”Joo. Olisit nähnyt sen tivolin silloin, kun se alkoi. Jyväskylä oli melkein viimenen ja ainoa kaupunki, joka onnistui turvaamaan itsensä. Ainakaan mä en ole kuullut muista.”
Joni seurasi hämmentyneenä vierestä keskustelua.
”Mä olin Jyväskylässä alusta saakka.”
”No, sä varmaan tiedät sit minkä takia se selvisi?”
”No tota-” Joni puri hetken hammasta ja mietti. ”Koska ne räjäytti Vaajakosken sillat?”
”Noh.” Joutsjärvi siirsi teekupin edestään ja hymähti itsekseen. ”Ei nyt varsinaisesti. Tää on vähän laajempi homma. Oli pari muutakin paikkaa, missä sitä kokeiltiin, mutta Jyväskylässä hommat hoidettiin periaatteellisesti hyvin.”
Miehen tapa kertoa asioita oli melko raadollinen. Samasta syystä hän loi meitä kohtaan arvioivan katseen ja lisäsi lauseeseensa täydennyksen.
”Tietenkin jollain tapaa periaatteellisesti. Eettisesti on sitten toinen asia. Jyväskylä pelastui sen takia niin pitkään, koska siellä ei tullut sisäistä tartuntaa. Se, minkä takia niin kävi, johtui kahdesta syystä. Eristäytymisestä ja ehkäisystä. Kumpikaan tapa ei ollut varmasti laillinen tai hyvinvointivaltion näkökulmasta eettinen. Joku teki silti jotain oikein – ainakin jossain määrin.” Joutsjärven katse oli tarkkaavainen. Hän seurasi medän reaktoitamme tarinaan. Mies ei tuonut liikaa esille omaa näkemystään, vaan pyrki pysymään objektiivisena puhuessaan.
”Liikenteen sulkeminen nyt oli hyvä ajatus joltakulta, mutta tärkeämpää on se, että se tehtiin tarpeeksi aikaisin. Tottakai sillä oli hankaliakin puolia. Ihmiset eivät päässeet sisään, mutta eivät myöskään pois. Lähellä olleet pari varuskuntaa oltiin organisoitu siinä määrin hyvin ja improvisoidusti, että se jopa onnistui jonkin aikaa. Mutta se, että ensimmäiset tartunnat Suomessa alkoivat levitä ja koko kaupunki yritettiin sulkea samoin tein… Mitenköhän mä sen muotoilisin?” Joutsjärvi veti pohtivan ilmeen kasvoilleen ja hymähti itsekseen.
”Tuli aika paljon tyytymättömyyttä, kaikki eivät tajunneet tilanteen vakavuutta. Mä kuulin monta tilannetta, jossa poliisi ja sotilaspoliisi joutui taltuttamaan yksittäisiä tyyppejä, jotka joko halusivat sisään tai ulos. Jonoja oli molempiin suuntiin. Lopulta ne joutuivatkin avaamaan sen pohjoisväylän, mutta liikenne tukki sen samoin tein kun sana alkoi kiertää. Kaupungissa oli siinä vaiheessa vielä sähköäkin ja toimiva lämmitys. Missä vaiheessa ja minkä takia voimalat pistettiin kiinni – siitä mulla ei ole mitään hajua.”
Jäin tuijottamaan häntä hetkeksi. H’n puhui paljon asiaa ja ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti. Kyseessä oli kyseenalainen liike. Liikkumisen rajoittamista tavalla, johon demokraattisen valtion kansalaiset eivät olleet tottuneet. Se selitti paljon. Autojonot ennen Jyväskylää, mutta myös puolustuksen toimivuuden. Minulla oli silti samoin tein jatkokysymys.
”Mutta ei mikään eristys oo täydellinen? Miten ne pystyi pitämään tartuntatapaukset ehkäistyinä, ettei homma levinnyt kaupungin sisältä käsin?”
Partasuinen mies yskäisi ja loi minuu jopa surullisen katseen.
”Se on se puoli, joka oli erityisen kyseenalainen ja erityisen toimiva. Ne levitti tehokkaasti tietoa, mitä tehdä Sairaiden kanssa. Kaikki piti tuoda terveyskeskuksiin nopeasti. Terveyskeskuksiin, ei sairaaloihin. Ja niistä piti ilmoittaa, mikäli niitä edes epäiltiin. Yksityisiin numeroihin ja osoitteisiin, hätäkeskus oli kuitenkin kriisin alkuajoista saakka täysin ylikuormitettu. Se onnistui noin pääasiassa. Mutta sairaala oltiin jo eristetty vain ’tavanomaisille’ potilaille. Terveyskeskukset … noh, kukaan tartunnan saanut ei päässyt sinne sisälle.” Huomasin Kertun hengttävän raskaasti. Hän vaikutti jopa poikkeuksellisen järkyttyneeltä, ikään kuin olisi arvannut, mitä oli tulossa.
”Siellä odottivat koirat. Koirat tunnisti tartunnan lähes aina nopeasti. Ne haistoi sen ja haukkui aggressivisesti. Paikalla oli jälleen hoitajien ja lääkärien sisään poliisi ja/tai sotilaspoliisi. Ne vei tartunnan saaneet pois. En tiedä minne. Luultavasti ampuivat samoin tein. Joku sanoi, en muista kuka, että muutama lääkäri yritti jotain poikkeuksellisia metodeita. Amputointi oli ilmeisesti suosiossa, jos tartunta oli vasta saatu, eikä levinnyt vielä koko ruumiiseen ja aivoihin. Se selittää, minkä takia me ollaan törmätty muutamiin yksijalkaisiin tai -kätisiin ruumiisiin ja Sairaisiin.” Se selitti myös sen, minkä takia aiemmin tuntemani Joni, joka heilui mielipuolisesti miekkansa kanssa, oli selvinnyt tartunnalta. Noh, siinä hetkessä. Amputointi ilmeisesti saattoi hyvinkin pelastaa ihmisen. Mutta muuten kertoma oli kammottavaa kuulla. Järjestelmällistä teloittamista.

”Jyväskylä kaatui sitten kuitenkin. Se koki saman kohtalon kuin muut niistä paikoista, jotka olivat onnistuneet pitämään itsensä puhtaana jonkin aikaa. Nämä Sairaat ymmärtävät perusasioita. Ne osaavat avata ovia, rikkoa ikkunoita, etsiä ravintoa. Niillä ei ole kykyä tai resursseja monimutkaisempiin syy-seurausajatuksiin – korjatkaa toki mikäli mä olen väärässä – minkä takia ne usein seuraavat toisiaan. Ja ne liikkuivat suurissa massoissa valoja ja ääniä kohti. Tätä saattoi tapahtua kilometrikaupalla. Varsinkin valtatiet oli siinä vaiheessa meluisia ja asutus niiden varrella on tiuhempaa. Oli vain ajan kysymys, milloin ne massat saapuisivat pohjoisemmaksi. Etelässä meno oli vielä villimpää, Turussa ilmeisesti yritettiin myös puolustautua, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Toisinaan homma lähti käsistä pienien taktikointivirheiden takia. Mä kuulin huhupuhetta, että Oulu olisi sairastunut, kun Pendolinollinen Sairaita saapui sinne ja ne pääsivät valloilleen suoraa asemalla, joka oli täynnä ihmisiä – tosin tää oli vielä silloin, kun junia kulki. Kaikki yritti päästä pohjoiseen.”
”Hetkonen, miten sä tiedät Oulusta?” Kysyin nopeammin kuin oli tarkoitus. Joutsjärvi ei kuitenkaan suuremmin säihkätänyt.
”Ohikulkija kertoi. Nainen, joka oli ollut bussikuski. Se matkusti useamman puolalaisen kanssa jostain syystä, mutta ne ei pysähtyneet pitkäksi aikaa.”
”Miten noita ulkomaalaisia on niin paljon?”
”Pakenivat pohjoiseen, se on aika loogista. Ihmisistä on kuitenkin tullut ihmisten luontainen uhka. Täällä meitäon vähemmän. Se italialainen perhe, Lombardit, oli tehneet fiksusti. Ne menetti ehkä rahansa, mutta sillä nyt ei ole mitään arvoa noin muutenkaan. Mä veikkaan, että rajojen sulkemine oli fiksu temppu. Myös EU-maiden väliltä. Sä ehkä muistat sen hirvittävän keskustelun, että koko homma oli Schengeniä vastaan ja haettiin kansainvälistä yhteistyötä. Varmaan EU:n pahin kriisi ikinä. Onneksi vaalit oli jo pari vuotta sitten, saatiin päätöskin tehtyä. Joku viime hetken kriisihallitus olisi varmaan kussut poliittisten erimielisyyksien takai viimeisetkin hommat. Noh, jotain saatiin päätettyä. Tosin liian myöhään. Kaikki ratkaisut kohtasivat samat ongelmat. Liian vähän ja liian myöhään. Mä en tiedä paljonko rajavalvontaa sitten lopulta oli.”
”Mä olin rajalla kun paska osui tuulettimeen. Eihän se mitään herkkua ollut. Se raja olis pitänyt linnoittaa. Edes terveitä siviilejä ei saatu pidettyä poissa. Eikä meillä ollut koiria tai mitään.”
”Joo, tämähän se ongelma oli. Globaalissa maailmassa tää poikkeuksellinen virus levisi aivan uskomattoman nopeasti. Mä sanoisin, että totalitaristismille olisi ollut kysyntää.”

”Noh, oli miten oli, Jyväskylässä hommat taidettiin hoitaa melko suvereenisti. En oo kuullut, että missään muualla väkeä oltaisiin teloitettu tai rajoitettu tuolla tavalla. Se oli raakaa, mutta niin oli tilannekin. Ja tavalliseen tapan armeijan kertauskutsut oli myöhässä ennen konfliktia, mutta Jyväskylässä ne pyysivät alle nelikymppisiä miehiä etsimään sotilaspassinsa ja ilmoittautumaan palvelukseen siviilitamineissa – ohjeistuksena tietty joku varustus, varsinkin telttoja ja makuupusseja pyydettiin ottamaan mukaan. Aseita ei ollut kaikille, mutta paljon kuitenkin. En tiedä kuka hoiti homman oikein siltä osin, mutta ne sai mobilisoitua edes jollain tapaa organisoituja reserviläisiä talvisodan Malli Cajander -hengessä. Reserviläisistä kuulemma osa oli saanut miehistövyön ja valkoisen hihamerkin, johon ommeltiin kiinni arvomerkit. Hyvää improvisointia, vaikka ei ihan Geneven lakien määritelmiä täyttäisikään.”
”Etkö sä tiedä, että missään muualla olis käynyt näin?”
”En. Mä veikkaan, että syjäisemmissä paikoissa on voinut käydä onni. Mutta Keski-Suomessa on sen takia paljon selviytyjiä. Veikkaan että Kainuussa olis varmaan enemmänkin, mutta sitä on paha lähteä lonkalta heittämään.”
”Toi on totta. Mä oon tullut pitkän matkan, Lappeenrannan eteläpuolelta, Hamina kautta ja piipahtanut Kouvolan ja Jämsän lähellä. Ei oikein missän oo ollut näin paljoa selviytyjiä. Toisaalta me ollaan vältelty Jyväskylää lukuunottamatta kaupunkeja. Hamina nyt on oma tarinansa. Mutta mä voin vaan kuvitella mikä oli tilane Helsingissä tai muualla Etelä-Suomessa.”
”Joo, ei niiden kaupunkien infra kestänyt joukkopakoa. Kehä kolmosesta tuli varmaan tän kriisin suurin katastrofi, jos pitää arvata.”
”Peissi tuli Helsingistä.” Kerttu ilmoitti yhtäkkiä. Hän sai välittömästi Joutsjärven huomion.
”Peissi?”
Kerttu katsoi minua kysyen mielipidettäni. Ilmeisesti hän tajusi kertoneensa hieman liikaa hieman liian nopeasti. Mutta minä nyökkäsin ja jatkoin.
”Yks meidän porukasta. Se on mennyt Viitasaarta kohti, kun bensa loppui kelkasta.”
”Moottorikelkasta?”
”Joo, seen piti olla siellä tiellä, mistä löysitte lapun.”
Hän pudisti päätään.
”Oli kyllä jäljet, mutta ilmeisesti joku nopeampi on vienyt sen.”
Kuulin Jonilta pettyneen huokauksen, mutta itse kohautin vain olkiani ja hymähdin.
”Toivotaan, että meni tarpeeseen. Olis mennyt meilläkin, jos tosiaan olis ollut bensaa kuten sillä kaverilla.”
”Mutta miten se Peissi pääsi Helsingistä pois?”
Minäkään en suoraa sanoen tiennyt, mutta Kerttu otti miettivän ilmeen kasvoilleen.
”Merta myöten. Mun käsityksen mukaan se pääs aivan keskustasta karkuun veneellä. Se ei paljoa halunnut puhua näistä hommista, mut se oli ilmeisesti pyrkinyt Hämeenlinnaan, missä sillä oli perhettä. Eikä onnistanut. Sit se jatkoi eteenpäin.”
”Musta olis mukava nähdä se tyyppi. Helsingistä ei oo tullut käytännössä ollenkaan tietoa. Pääkaupunki on yks valtava aukko.”

Selostin hänelle tilanteen rajalla ja kokemukset siihen liittyen. Jätin pois Ranta-Knuuttilan tapauksen ja keskityi nolennaiseen. Kaaokseen, varautumattomuuteen, huonoon onneen ja epäselvään ohjeistukseen. Tämän jälkeen avasin hänelle tilannetta myös Haminasta käsin, sekä matkalta kohti Jyväskylää ja miksi me menimme siihen suuntaan. Joutsjärvi oli ottanut muistiinpanovälineet esille. Hänen lisäkseen myös Kerttu ja Joni kuuntelivat intensiivisesti. Makkonen kyseli välissä Kertulta Sinin voinnista, joka selosti tytön sairastumisen olevan se syy, miksi me emme pystyneet liikkumaan. Hän ymmärsi asian ilmeisen hyvin. Peini punkkarimme näytti hyvin säälittävältä yskiessään peiton alla. Hänkin kyllä seurasi keskustelua, mutta oli sen verran kumehoureinen, että kykeni lähinnä pyytämään vettä itselleen.
Kun ulkona alkoi pimentyä, Joni alkoi tehdä uuniin valkeaa. Makkonen oli hieman kärsimätön, sillä hän ilmeisesti halusi palata perheensä luo mahdollisimman nopeasti. Minä ymmärsin yskän. En aikonut jakaa heidän kanssaan tapahtumia Syövän talolla. Se oli tarpeetonta historiikin kannalta, enkä minä nähnyt mitään syytä, miksi meidän olisi pitänyt asettaa itseämme kyseenalaiseen valoon. Viimeisenä kysymyksenä omaa välipalaansa, sokeroituja korppuja syöneet matkalaiset esittivät vielä muutaman kysymyksen.
”Ette oo sattuneet näkemään insuliinia lähimailla? Naapurin muorilla on tosiaan diabetes, jonka takia me ollaan käyty aina Viitasaarella saakka.”
Pudistin päätäni.
”Jos me päästään sinne tai muualle jostain syystä, niin voin tietty pitää silmät auki.”
”Joo, ei meillä akuutti tilanne ole, mutta tästä tulee pitkä talvi. Enkä mä nää mitään mahdollisuutta, että lääketehtaat pyörisivät ihan lähiaikoina.” Makkonen kaivoi jotain repustaan. Hän oli ollut hyvin vähäsanainen, mutta jäyhään ja protestanttiseen tapaan ojensi lyhyen lahjan.
”Kiitos pysähdyspaikasta ja muistakaa meitä jos sitä insuliinia löytyy.” Hänen kädessään oli heidän katuosoitteensa ja postinumeronsa, sekä askillinen savukkeita. Joutsjärvi hymähti.
”Kannattaa pitää tallessa. Tupakka ja viina ovat sellaista luksusta, että ne ovat alkaneet toimia uutena valuuttana parissa tapauksessa. Tai näin mä ainakin visioin.”
Kiitin heitä kohteliaasti. En ollut edes ajatellut asiaa, mutta se oli hyvin ilmeistä. Samoin kuin vankilayhteisöissä ja varuskunnissa, savukkeet nousivat nopeasti valuutan yli tärkeäksi vaihdannan välineeksi. Puhuimme lyhyesti, ettäsaattaisimme myös tavoittaa heidät aikaisemmin, mikäli tilanteemme muuttuisi Viitasaarelle menon suhteen. Joutsjärvi sanoi sen olevan ihan varteenotettava vaihtoehto, meidän ollessa raskaasti aseistettuja, mutta sanoi sen myös riippuvan paljon heidän muusta ryhmästään. Ymmärsin tilanteen, eikä asiasta tarinnut sen suuremmin loukkaantua. Näissä olosuhteissa auttoi paljon, mikäli ongelmat kohtasi realistisesti.

Miesten lähdettyä sytytin savukkeen itseleni talon portailla. Ulkona oli jo pimeää ja miesten suksien äänet katosivat nopeasti tietä myöten pois. Joni istui vieressäni kivääri sylissään. Lumisade oli loppunut ja kirkas tähtitaivas enteili kylmää yötä. Olisi parempi lämmittää taloa hieman raskaammin.
”Mitä me tehdään, jos Peissi ei tuukkaan takaisin?”
”Ei oo ajankohtaista miettiä. Me joudutaan olemaan täällä kuitenkin ainakin pari päivää. Pitää katsoa. Ehkä viikko. Voi olla, että huomenna voidaan mennä hakemaan lisää ruokaa sieltä talolta.”
Joni puri hammastaan ja vaikutti kärsimättömältä. En vastannut hänelle sen suuremmin, ennen kuin poika turhautuneesti yskäisi.
”Eikö siellä Viitasaarella olis lääkäriä tai jotain. Sini kuolee jos Peissi ei tuu.”
”Mä en osaa sanoa, että kuoleeko vai ei. Mutta me ei voida nyt muuta.”
”Vittu.” Joni painoi päänsä polviensa väliin. ”Mä en halua, että sille käy mitään.”
”En mäkään. Mutta me ei voida tehdä mitään epätoivoisia liikkeitä. Se ei auttais Siniä, eikä meitä muitakaan. Huomenna lisää ruokaa, sit sen jälkeen päivä kerrallaan.”
”Voitaisko me liittyä tohon Makkosen ja Joutsjärven porukkaan?”
”Ehkä. Niillä on tosin omat ongelmansa. Enkä mä halua tuoda meidän ongelmia siihen mukaan.”
”Eikö Viitasaarella oo?”
”On. Mutta ne on ollut munkin ongelmia.” Mieleeni palasi kuin raketti tilanne armeijan kanssa. Saattoi olla, että minä en olisi tervetullut sinne. Voi olla, että Peissikään ei ollut. Meidän olisi keksittävä takaraja Peissin odottamiselle. Saattoi olla, että hänen voimansa olivat loppuneet. Saattoi myös olla, että meillä ei olisi mahdollisuutta palata Viitasaarelle ja se johtuisi pelkästään minusta. Mutta meillä ei olut muutakaan toivoa. Minä olin antanut tälle porukalle maalin, todellisen Edenin puutarhan, joka tarkoitti tässä tapauksessa paikkaa, jossa olisi toivoa selvitä talven ylitse. Joni vaikuti epätoivoiselta ja hieman yllättäen hän oli löytänyt paikkansa ryhmän kantavina henkilöinä. Yskin savut pihalle ja niiskaisin. En minäään ollut kunnossa, mutta tällä kertaa olin nälkäinen, niinkuin normaali nälkäinen ihminen oli.

”Olisko iltapalan aika?”
”Joo, vois olla.”
”Päivä kerrallan. Meidän on vaan elettävä päivä kerrallan.”
”Joo. Mut se on vaikeeta.”
”Voi olla. Voi olla, että tälleen käy pitkäänkin. Mutta sille ei voi mitään. Siks meidän on totuttava siihen.”
Asiat eivät olleet niin huonosti. Tällä hetkellä perustarpeemme oltiin tilapäisesti tyydytetty.