Seitsemäs päivä

28.10.2010

Heräsin turvallisesti lusikassa Puttosen kanssa. Savolaismies imi peukaloaan, minä olin tarrautunut hänen selkäänsä kiinni yhteisen peiton alla. Tuntui kuin olisin nukkunut ikuisuuden, mutta heräämättömät ja vakaat yöunet olivat hyvin tuore ilmiö. Jo kahdeksan tuntia unta tuntui taivaalliselta.
Hienovaraisesti kömmin taisteluparini sängystä ylös, venytellen raukeana. Sainin sänky oli tyhjä, mutta Veera nukkui sikiöasennossa omassa sängyssään. Vedin vaatteet ylleni – kamina oli sammunut, mutta pieni tupa suhteellisen lämmin neljän ihmisen energiasta. Ulkoilma näytti pienestä ikkunasta hyvin neutraalilta, peruskylmää ja kosteahko ilma, muttei sentään sadetta. Eilinen lihakeitto oli ollut taivaallista, mutta nyt se kaipasi jo osaksi luonnon kiertokulkua. Avasin oven ja luikin kohti sivummalla olevaa puuceetä.
Myös vessakokemus oli hyvin taivaallinen – sisävessat eivät tietenkään toimineet vedenjakelun häiriinnyttyä, mutta miellyttävästi sisustettu ja mukava ulkohuussi toimi aivan yhtä hyvin. Tälläinen luksus oli minulle jo hieman liikaa, mietin hetken olisinko jäänyt huussiin asumaan.

Paluu arkeen vessataivaasta oli hyvin tyly pudotus. Avattuani oven, minua tervehti vanha, laiha nainen, jonka vaatteet olivat repeytyneet, suunpielet vääntyneenä kaikki hampaat paljastavaan irveeseen. Nainen oli käytännössä edessäni, josta hän alkoi samantien krampaten hyökkäämään päälleni. Olin karjaista helvetisti säikähdyksestä, minulla ei ollut edes pistoolia mukana. Repäisin vessan oven kiinni ja pidin sitä tukevasti paikallaan. Nainen tömähti suoraa ovea vasten ja hapuili vessan sydänikkunasta päätäni kohti. En edes yrittänyt pitää ovea kiinni, vaan heittäydyin vessan takaseinään, josta hain vauhtia. Potkaisin täydellä voimalla oven auki lennättäen sen takana olevan tartunnan saaneen naisen suoraa vessan ovelta taaksepäin. Huusin samantien apua, mutta en voinut jäädä tähän odottamaan – vessapolulta oli sen verran matkaa takaisin pistoolin luo, etten voisi jättää tartunnan saanutta paikallista emäntää harhailemaan ympäriinsä.
Nainen nousi hyvin vaivalloisesti pystyyn, jolloin potkaisin hänet uudestaan rintakehästä maahan. Maiharit tarjosivat kyllä suojaa, mutten halunnut vielä käsivarsiani purentaetäisyydelle. Potkin naista päähän, yrittäen pitää hänet kauempana ja hyvällä tuurilla murtaa kallon. Mutta en halunnut riskeerata, vaan karjuin uudelleen apua. Tällä kertaa minulle vastattiin.
”Tule pois sieltä, tämä on meikäläisen!”
Näin Markon juoksevan takaani kiväärin kanssa. Juoksin hänen taakseen, kun tartunnan saanut nainen kömpi vaivalloisesti pystyyn. Marko odotti kärsivällisesti että nainen ontui muutaman askeleen häntä kohti ja ampui vasta sitten. Hävyttömän pieni reikä napsahti keskelle naisen kalloa ja tuo kaatui maahan. Laukauksen ääntä ei kuulunut, jolloin vilkaisin Markon asetta hieman oudoksuva ilme kasvoillani.
”Hehheh, Feinwerkbau, parasta saksalaista tavaraa johon ei tarvitse aseenkantolupaa.” Hän piteli käsissään kilpa-ammuntaan tarkoitettua ilmakivääriä. Ilmakivääriksi sillä oli hävyttömän kova lähtönopeus ja ajoi asiansa. Marko vilkaisi minua nopeasti.
”Eihän se purrut sua?”
”Ei, meikä sai sen nopeesti maahan, meinasi vaa yllättää vähän pahasti.” Irvistin läheltä piti -tilanteen johdosta, mutta Marko otti sen kevyesti.
”Juu, tuli varmaan pohjoispuolelta, sieltä ei jaksettu laittaa hälylankoja vielä kuntoon.”

Astelin nuoremman Roposen kanssa kohti päärakennuksen tupaa. Hän kyseli kohteliaasti olinko nukkunut hyvin, vastasin että varmaan paremmin kuin koskaan. Kiittelin paljon myös eilisen kattauksista, joihin hän vain hymyili ja käski kiittää äitiään.
Astelimme sisälle huoneeseen jossa Terhi jututti nyt jo vaatetettua Jonia. Tuo jutteli huomattavasti verkkaisemmin ja aivan yhtä hävyttömään sävyyn.
”- no meikä opiskeli sit vuoden mediajuttuja, mut vittu se mesta oli täynnä niin hinttiä porukkaa että ei sitä vittu kukaan kestäny. Sit tulikin jeesattua Jonnan faijaa, enkä mä jaksanu mitää lukuhommia tms. homojuttuja -” Hän keskeytti välittömästi kun huomasi minun tulleen sisälle.
”Huhta, tää mamma on ihan mahtava! Vitusti pillereitä, alkaa olla tää kipuki kivaa!” Hänellä oli päällään jokamies-paita ja juoksushortsit. Eksoottinen pukeutuminen eksoottiselle miehelle. Tulin hymyillen tiedustelemaan hänen vointiaan.
”No kuume laskee, mutta odotetallaan nyt hetki. Joni menetti ilmeisesti aika paljon verta, niin keho palautuu hitaasti…”
”Äää paskanvitut. Meikä vois pelata vaikka futista!” Hän heilutteli jalantynkää tyytyväisenä ja nauroi päälle paskaisimman naurunsa. Jonin nauru todellakin oli paskainen.
”Hyvä kuulla että kaikilla menee mukavasti.” Irvistin vastaukseksi, kun talon vanha emäntä tulikin jo tervehtimään minua.
”Noniin, eikös meidän nuoriso jo heräilekkin!” Hilla hyökkäsi heti taluttamaan minua kädessä. Olo oli oudohko, olin äsken saada hänen ikäiseltään naiselta tartunnan vessareissulla, mutta nyt hän ohjasi minua kohti leivinuunia.
”Minä oonkin jo ehtinyt sämpylöitä leipoa, syöppä nytten kun ne on vielä tuoreita!”
Kiitin kauniisti ja istuuduin aamiaiselle. Talon kaksi vanhempaa miestä olivat kuulemma metsällä, harmaahapsista vain Strindberg torkkui nurkan nojatuolissa.

Pian myös Puttonen ja Veera liittyivät aamiaispöytään. Lämmin leipä kilpaili vain eilisen lihakeiton kanssa viikon aterioista. Puttonen spekuloi hieman Jyväskylän tilannetta, Veera oli vaitonainen. Hilla ilmoitti että hänellä oli vaikka kuinka paljon mustikkahilloa jos tarvitsisimme. Puttonen ilmoitti että hän halusi Hillan adoptoivan hänet. Ruokailu oli muutenkin hengeltään hyvin kevyt, jopa Saini jutteli kevyesti liityttyään pöytään.
Ruokailun jälkeen Hilla näytti meille lyhyesti mökin ympäristön paikkoja. Saunarakennuksen, kaksi piharakennusta (joista toisessa olimme nukkuneet), suuren puuvajan ja vessan. Ilmoitin siivoavani ruumiin vessapolulta, mutta Hilla vain pudisteli hymyillen päätään ja ilmoitti minulle asian laidan lyhyesti.
”Kyllähän nyt vanha nainen toisen jaksaa aina kalmistokuoppaan raahata – elä sinä selkääs pilaa!” Siitä hän sujuvasti siirtyi näyttämään meille ’kalmistokuopan’. Tusinan verran ruumiita, jotka oltiin raahattu sinne mökin alueelta. Ilmeisesti niitä saapui tännekin silloin tällöin. Uteliaisuudesta esitin hänelle kysymyksiä jatkuvasti.
”Mitäs jos noita tulee enemmänkin?”
”Elä poika huolehdi, me päästään aina naapurin mökille tuonne saareen, mutta täällä on vaan niin mukava olla ettei ole tullut tarvetta!” Vanha nainen hymyili karmottavan rehellisesti, siihen nähden että yhden sortin maailmanloppu oli parhaillaan käynnissä. Vastasin hymyyn hieman epävarmemmin.

Vanhempi herra Roponen ja Taneli saapuivat paikalle molemmat kivääriä kantaen. Heillä oli päällään metsästäjien maastotakit ja Tanelilla tyylikkäästi istuva baskeri. Kalervo Roponen roikotti riekkokoppeloa kädessään ja tervehti meitä linnunraatoa heiluttamalla.
”Katoppas mamma mitä löydettiin.”
Hilla alkoi päivitellä että hänen taas pitäisi nylkeä lintuja, mutta Kalervo veti minut sivummalle. Hän puhui minulle merkitsevään sävyyn muutaman hiljaisemmin mainitun sanan, samalla kun Taneli rupatteli Puttosen ja Hillan kanssa.
”Lähdeppäs tuon Markon kanssa metsälle kohta, saatte vähän puhuttua.”
Nyökkäsin hänelle merkitsevästi ja astelin tuvan puolelle etsimään Markoa.

Marko odotti minua tuvan puolella ja heitti minulle suoraa Dragunovin käteen muutaman lippaan kanssa. Miehellä itsellään oli sama vanha pystykorva kädessä ja hän vain kuittasi että valmistaisin itseni – kohta olisimme metsällä. Mietiskelin vain millaista riistaa Dragunovilla metsästettäisiin, sitä ei kuitenkaan oltu tehty pienriistaa varten.
Heitin raskaammin vaatteita palvelusasun alle ja liityin sitten Markon seuraan. Hän opasti minut metsään varsin suurella luottamuksella – olimmehan tavanneet toisemme ensimmäistä kertaa vasta eilen.
”Et taida olla mikään yliluutnantti?”
”En, meikä lainasi puvun kun oma repeytyi meidän suojautuessa Haminaan.”
”Näinhän minä ajattelin. Mitä teillä oikein kävi?”
Astellessamme metsään kerroin lyhyesti tarinamme. Jätin joskin paljastamatta Ranta-K:lle tapahtuneet asiat, mutta Marko tuntui nyökyttelevän myöntelevästi. Hän oli kiinnostuneempi yleistilanteesta kuin henkilökohtaisesta tarinastamme. Astelimme pellon reunalle kun hän heitti pallon puolestaan minulle.
”Sinä ilmeisesti haluat tietää mitä minä tiedän?”
”Juu, mielellään kyl.”
”Selvä. Tässä on aika paljon tapahtunut, mutta te nyt olittekin ensimmäisenä ottamassa tartuntavaaraa vastaan. Sain Helsinkiin tiedon samana yönä, vaikka meillä oli kyllä arvio tartunnan luonteesta jo tiedustelujen perusteella. Se oli vaan niin helvetin heikko että emme uskaltaneet tehdä evakuointeja tai mitään – siirtää nyt koko pääkaupunkiseutu maalle, hullultahan se kuulostaisi!” Hän manasi itsekseen ja näytti minulle kädellä että laskisin polvelle pellonreunaan. Tottelin käskyä.
”Ei kukaan ollut tälläiseen valmiina, mutta eipä se paljoa olisi auttanutkaan. Se että Jyväskylässä puolustus oli valmiina, oli ihan puhdas sattuma. Muutama rohkea komentaja Keuruulta ja Tikkakoskelta löivät viisaat päät yhteen ja toimivat nopeasti. Mutta pelkään että sekään ei riitä. Oulussa saattaa olla jonkinlainen puolustus, mutta sieltä minä en ole saanut mitään tietoa. Toisaalta radiosta loppui myös akku eilen, joten eipä täällä ole pahemmin juteltukaan.” Hän osoitti kädellään kohti pellon laidassa olemaa maalaistaloa, jonka pihassa näkyi liikettä. ”Kolme maalia, 250 metriä.”
Kohotin Dragunovin ja säädin sen kiikaria hieman epävarmasti. Olin vain nähnyt miten asetta oltiin käsitelty, tämä oli ensimmäinen kerta kun se oli omassa käytössäni. Kiikarin läpi näki selvästi miten vaikeasti kävelevät hahmot kelasivat pellonreunaa pitkin. Laskin sen jälkeen makuulle saadakseni paremman asennon, Marko tähysti kivääri kädessä kyykystä. Näitä maaleja vastaan ei tarvinnut piiloutua erityisemmin, ampuma-ase oli ylivoimainen vastustaja tartunnan kanssa.

Ensimmäinen laukaus kaatoi silhuetin pellon toisella puolella kuin puun. Myös seuraava osuma oli puhdas. Viimeinen nilkutti sekavasti eteenpäin, jonka takia jouduin keskittymään ja ennakoimaan sen liikkeitä hieman. Osuma meni kuitenkin suoraa ohimosta sisään. Kolmella panoksella kolme täysosumaa – tältä etäisyydeltä se ei ollut mikään saavutus ja ase tuntui hyvältä käsissäni. Märkä maa tuntui kostealta palveluspuvun lävitse, tukki istui tukevasti olkapäätäni vasten. Marko antoi lisää ohjeita ja osoitti oikealle metsään katoavaa tietä kohti.
”Yksi maali, 200 metriä.”
Käännyin linkuttavaa hahmoa kohti, joka liikkui meitä päin tuskallisen hitaasti. Vedin rauhassa etuvedon pois ja laukaisin. Suoraa nenänvarresta sisään.
”Hyvä. Välillä pitää tehdä vähän harvennusta että ei tule aamun kaltaisia tilanteita.” Hän virnisti ja taputti minua olkapäähän. Varmistin aseen ja nousin ylös.
”Eikö täällä – meinaan siis Suomessa – tiedetty ollenkaan mihi meijän pitäis varautua?”
”Noh, sehän nyt on toinen juttu.”
”Mutta te ootte ilmeisesti aika korkeassa asemassa.”
”No jaa, pääesikunnassa. Sanotaan vaikka että kyllähän minä sinua voisin käskyttää.” Hän iski silmää tuttavallisesti ja tähysti hieman pellosta eteenpäin.
”Kerroppas Jaakko, uskotko sinä salaliittoihin?”
”No jopas yrität provosoida.”
”No juu, aika pahasti.” Hän virnisti ja alkoi kävellä pellon laitaa eteenpäin. Seurasin miestä perässä. Marko kaivoi taskustaan tupakkaa ja sytytti sen kävellessään. ”Terhi ei pidä siitä että poltan. Oli maailmanlopun epidemia tai arkinen työkeskiviikko, tupakka ei saisi palaa.” Hän tarjosi minulle savukkeen, jonka otin kiitollisena. Meillä oli suhteellisen hyvä tupakkatilanne, vaikka Puttonen yrittikin taistella sitä vastaan.
”Sanotaanko että ei tämä ihan puskista tullut. Vaikka meillä ei ollut selvää ja varmaa tietoa tartunnassa, kaikki valtiot halusivat kahmia tietoa tartunnasta niin paljon kuin mahdollista. Ja maailma ei ole enää sitä mitä ennen vanhaa, sinäkin varmaan osaat jo lukea netistä uutisia?”
”Juu, kuulemma sielläki on jotain julkaisijoita.” Muistelin miten katselimme oudoksuen Kiinasta tulleita videoita, joissa ihmiset repivät toisiaan kappaleiksi keskellä suurkaupunkien katuja. Se vaikutti absurdilta silloin, mutta nyt kaikki vaikutti selkeältä. Luultavasti myös sensuuri ja kontrolli oli purrut tähän.
”Kyllähän valtion tärkeimmät tahot on evakuoitu sinne tänne. Tosin meillä on – tai no oli – aika paljon idiootteja päättämässä asioista. Kuviteltiin että virukseen riittävät rokotteet ja länsimaiden tiukka terveydenhuolto kyllä toimii – eikä ollut varmaa tietoa edes siitä oliko se virus. Oli miten oli, veikkaan että hallituksella ja tärkeimmillä toimihenkilöillä on asiat hyvin. Isä sai myös varoituksen epävirallisia reittejä ja ymmärsi lähteä mökkeilemään hyvissä ajoin. Minä olin varuillani ja ehdin lähteä Helsingistä jo yöllä, ennen kuin valtaväylät menivät täysin tukkoon liikenteestä.” En täysin ymmärtänyt miten tärkeä henkilö Kalervo Roponen oli edes ollut, mutta veikkasin että suomalaisten oma vapaamuurarikerho osasi kyllä pitää huolen siitä, että he selviäisivät. Oli maailmanloppu tai ei.

Marko Roponen veti raskaat savut ja katseli ympärilleen vaaleaa syyspäivää.
”Ja hommassa oli turhaa positivismia – ehkä virus ei leviäisikään näin pohjoiseen. Ja jos leviäisi, olisi väistämätöntä että valtaosa väestöstä saisi tartunnan. Näin ennakkoanalyysejä, joihin kukaan ei ollut oikein edes noteerannut. Niissäkin kuitattiin ettei olisi järkeä levittää koko siviiliväestöä maaseudulle. Ensinnäkään kaikille ei olisi majoitusta tai ruokaa. Infrastruktuuri ei kestäisi sitä ainakaan nykyisillä bensan hinnoilla – eikä öljyä varmaan tällä hetkellä saataisikaan koko valtioon. Edessä olisi joko nälänhätä tai paleltuminen ja elävät ihmiset ovat kuitenkin ihmisten ainoa luonnollinen vihollinen, oli tartuntaa tai ei. Terveet ihmiset vain osaavat syyttää esivaltaansa, toisin kuin nämä.”
Hymähdin itsekseni ja puristin otetta Dragunovista. Marko tuskin kertoi minulle tätä huvikseen, sillä kyseessä oli hyvin arkaluontoista tietoa. Oikeastaan enemmän kuin arkaluontoista – monta surkeaa yhteensattumaa, mutta lopputulos oli sama. Valtaosa väestöstä oli käytännössä menehtynyt. Roposella oli surumielinen sävy kun hän puhui asiasta. Vaikutti silti siltä, ettei hän oikeastaan voinut asialle mitään.
”Ja tämä oli suoraa sanoen ainoa tapa turvata että edes osa ihmisistä säilyisi. Meillä on varmaan paremmat mahdollisuudet kuin koko keskisellä Euroopalla. Sillä väestötiheydellä koko paska luultavasti saa tartunnan. Ja on pelattava varman päälle.” Hän veti tupakkansa rauhassa loppuun paikallaan ja tähysti uutta eteen auennutta peltoaukeaa. Se oli tyhjä.
”Toinen asia on se, kauanko tämä kestää ja pystytäänkö edes jälleenrakennukseen. Lahti paloi melkein kokonaan, Tampereen länsipuolen tuhoista edes minä en ole tietoinen. Jos pieni ja rauhallinen Suomi on vain muiston raakile, niin miten sitten tieheämmin asutetut alueet.” Hän kaivoi esille uuden tupakan ja sytytti sen edellisen tulipesästä.
”Maailma ei tule olemaan entisensä. Minä puhuisin lempeästi maailmanlopusta tässä tapauksessa.”
”Joo, jotain sellaista me vähän ollaan huomattu. Mutta minkä takia tälläne villi palopuhe?”
Marko naurahti. Hänen jykevä profiilinsa oli minua suurempi, ei pelkästään keskivartalolle hiljalleen hiipivän lihavuuden, vaan myös perusraamikkuuden ja pituuden puolesta.
”Minä haluaisin että voisit auttaa minua. Vain koska tällä hetkellä en tiedä ketään jolla olisi paremmat selviytymistaidot.”

Keskustelimme lyhyen aikaa siitä mitä hän tiesi ja mitä halusi. Olin paljon hiljaa ja myöntelin. Mies soi minulle tietoja, joita vain kourallinen selviytyjistä tiesi. Hän oli ilmeisesti valvonut edellisen yön ja miettinyt mahdollisuuksia hyvin tiiviisti. Hyväksyin hänen tarjouksensa, lähinnä sen takia koska se antoi myös päämäärättömälle matkallemme tarkoituksen. Minä en rehellisesti sanoen enää tämän keskustelun jälkeen uskonut että vanhempani tai sisareni olisivat hengissä, puhumattakaan ystävistäni. Surin Puttosen epätietoista tilannetta, mutta Veeralla, Sainilla, Tanelilla ja Jonilla ei varmasti ollut enää ketään etsittävää. He olivat seuranneet miten heidän läheiset ihmisensä oltiin revitty heidän vierestään pois – näiden ihmisten oli tarkoitus enää pysyä hengissä.
Palatessamme takaisin mökille olin vaitonainen. Ruokana oli kalaa, jopa parempaa kuin eilinen lihakeitto.

Illaksi teimme Puttosen kanssa hieman halkoja, tytöt auttoivat omalta osaltaan talon töissä. Jonin tila tuntui parantuvan, hän nukkui paljon mutta vaikutti siltä että niin tartunta kuin tulehduskaan ei ollut saanut miestä. Kuume oli laskemaan päin ja hänen juttunsa kävivät selkeämmiksi (siinä määrin missä ne nyt pystyivät selkeytymään). Väki tuntui iloisemmalta levätyn yön jälkeen vapaana päivänä. Erityisesti Hilla oli tyytyväinen kun talossa oli ’nuorempaa väkeä’.
Puttonen kertoi ikionnellisena saaneensa valonvahvistimeen uudet patterit. Hän myös kaavaili saunaa tälle illalle. Emme olleetkaan peseytyneet viikkoon, joten epäilin että jokaiselle idea oli tervetullut. Metsästysreissun johdosta otin hienoiset ruokalevot, jotka venyivät päivän loppupuolelle.

Sauna oli parhaita kokemuksia mihin olin pitkään aikaan törmännyt. Voitti helposti seksin, joskaan en ollut siihenkään törmännyt aivan hetkeen. Saunoimme Puttosen kanssa ensiksi nuoremman ja vanhemman herra Roposen seurana, jotka lähtivät kuitenkin verrattain nopeasti saunasta pienen sanailun jälkeen. Olo oli kuin rauhan aikana. Olutta ei vain ollut, mutta se ei ollut tällä hetkellä primääritarpeissa. Jäimme makoilemaan lämpimään puusaunaan vielä hetkeksi, jolloin aloin puhuttamaan Puttosta.
”Kuule Jani.” Pidin hieman taukoa tuijottaessani saunan kattoa. ”Ajattelin että me lähtisimme huomenna.”
”Jaa.” Hän hymähti. ”Mie jo aattelin että eikai myö jäähä asumaan tänne.”
”Eip. Sain käskyn eversti Roposelta.”
”Mitä, onko toi vanha patu eversti?”
”Ei vaan Marko. Teki töitä pääesikunnassa.”
”Jaajaa. Millanenkos käsky on.”
”Pitäisi mennä ottaan yhteys Jyväskylässä mahdollisesti oleviin joukkoihin. Meikällä on tarkemmat tiedot, mutta jaan ne sulle sitten kun on tarpeellista.”
”Jaajaa. Vai että huomenna. Taitaa olla tärkeitä juttuja.”
”Nojoo. Aika tärkeitä. Sut on muuten ylennetty kersantiksi ja meikäläinen ylilutisi. Ihan vaan että meillä olis jotain uskottavuutta. Ja me palvellaan nykyään sisäministeriötä.”
Oli hetken aikaa hiljaista. Sitten Puttonen repesi hallitsemattomasti nauramaan saunassa.
”Ethän sie vittu voi olla tosissas! Tolleen vaan! Eihä sisäministeriöökään varmaan oo enää olemassa!”
”Jep, ei varmaan. Mutta käsky on käsky, täällä vissiin julistettiin sotatila sen ensimmäisen päivän jälkeen. Ei sillä että kukaan siitä olis kuullukkaan.”
”Mut mitä helevettiä, eihän täällä oo paljoo ketään hengissäkään.”
”Iloisten arvioiden mukaan ehkä satatuhatta henkeä, maaseudulla ja lapissa vissiin. Ja mitä sain selvää niin Suomen johto on kyllä jossain evakossa. Pitää valmistautua kasaamaan meijän valtiota puolustukseen.”
”Jaha jaha…”
”Tosin voihan se olla että me kymmenen ollaan viimeiset.”
Puttonen oli hiljaa. Makasimme molemmat lauteilla selällään eikä kumpikaan välittänyt heittää lisää löylyä. Tuijotimme kattoa ilkosillamme varmaan viisi minuuttia, kunnes puhuin hänelle hiljaa.
”Mä kyllä ymmärrän jos et halua lähtee, tää on kuitenkin ainut suht turvallinen paikka mitä ollaan löydetty. Tänne voi melkein jäädä.”

Oli hetken aikaa hiljaista. Sitten Puttonen rämähti jälleen nauramaan.
”Oot sää se vaan huumoriveikko Huhta! Että myö niinko jäätäis paikallemme, perkele Veeran isin autossahan on vaikka kuinka paljon lööbeniä jälellä. Ja ethän sää pärjäis päevääkään ittekses!”
Hymyilin hänelle vastaukseksi. Ääriolosuhteet olivat hioneet meidät läheiseksi jo aiemmin, mutta nykyinen poikkeustila oli saanut minut luottamaan täysin tähän mieheen.
”Hyvä. Mä mietin vain siitä Savonlinnasta, haluutko sä vielä palata sinne?”
”Jaa, eipä sille taida voida mitää. Kyllähän mie oon Riikan puolesta huolissani, mutta nyt ihan rehellisesti … Emmie usko että sille enää voi mitään. Ja se on fiksu tyttö, pärjää kyllä ittekseen jos on pärjätäkseen. Mie en tässä voi enää auttaa.” Hän hymähti itsekseen ja nousi istualteen. ”Ja käskyhän on aina käsky, kylhän mie sen tiijän.”
Peseydyin järvestä kannetulla vedellä vanhanaikaisen, puulattiaisen kylpyhuoneen puolella. Pääsimme Puttosen kanssa myös molemmat ajamaan partamme. Omani alkoi olla sen verran hävyttömän näköinen että olisin varmaan ampunut jos peilikuvani olisi tullut vastaan.
”Mitenkäs Veera?”
”Saa nähä. Pitää kertoa sille iltapalalla tästä.”

Nappasin pistoolin pesualtaan vierestä ja astelimme takaisin iltahämärässä kohti tupaa. Illalliseksi oli päivällisen tähteitä ja eilisen sämpylöitä. Ne olivat yhä erinomaisen hyviä yhä. Terhi oli myös koonnut meille kuivaruokaa valmiiksi retkelle. Ilmeisesti lähes kaikki talossa jo tiesivät aiheesta. Kävin lyhyen keskustelun ainoan vanhan seurueemme henkilön kanssa, joka sattui olemaan kuusitoistavuotias tyttö.
”Veera, me aiotaan lähteä huomenna Puttosen kanssa.”
”Joo. Saini kertoi mulle.”
”Jep. Meikä sai itsekin kuulla vasta hetki sit. Sori etten maininnut aiemmin.”
”Joo ei hätää. Mä oon jo pakannut.”
Puttonen oli tukehtua leipäänsä ja myös minä olin asiasta suhteellisen yllättynyt.
”Siis pakannu.”
”Siis pakannut joo.”
”Tiijätkö sä minne me lähetään?”
”En ihan varmuudella, mut mä tuun mukaan. Jyväskylään vissiin?”
”Joo, Jyväskylään. Mutta ootsä ihan varma tästä.”
Hän katsoi hieman loukkaantuneena minua silmiin. Ensimmäistä kertaa huomasin hänen katseessan vihaa tai uhmaa, joihin ei aiempina päivinä ollut varaa.
”Kuuleppa nyt, minne muuallekaan mä menisin kun teidän mukaan?”
Jäin hetkeksi katsomaan tytön vakavaa naamaa, sitten tuo jatkoi ruokailua. Seurasin hänen esimerkkiään hitaasti ja aloin ymmärtää asian. Tytöllä ei ollut ketään muuta. En tiennyt millainen hän oli ollut ennen tartuntaa, mutta vaaleahiuksinen nuori nainen tukeutui ja luotti meihin. Emme olleet puhuneet paljoa, mutta hän toimi varmasti ja aivan käskyjen mukaan. Vaikken ollut nähnyt hänen ampuvan yhden ainoaa laukausta, tyttö oli aina auttanut meitä parhaansa mukaan. Olin aiemmin ehkä miettinyt että hän olisi vain lisää taakkaa, mutta tällä hetkellä tilanne oli päinvastainen. Hän auttoi meitä parhaamme mukaan, eikä pyytänyt mitään. Ja minä en uskonut että hän tällä hetkellä luotti kenenkään.
Veera tulisi mukaamme. Minä halusin myös sitä, että hänellä olisi jossain vielä paikka missä elää turvallisesti. Hän ei ansainnut vähempää.
Joni keskeytti mietteeni lyhyesti.
”Ja mää tuun vittu kanssa mukaan, ette saatana yritä luikkia karkuun!”
”Eläpäs jalkapuoli huutele!”
”Veän sua Huhta turpaan jos vielä vittuilet, meikä on messissä!”
Kävimme sanaharkkaa, jossa hän perusteli mukaantuloaan lähinnä kahdella asialla. 1. Hän oli kovin turpaanvetäjä ja jokseenkin natiivi jyväskyläläinen. 2. Hän tiesi että Jyväskylässä oli apuvälinekauppa, ja tarvitsi ylimääräisen jalan. Ainakin toinen peruste oli täysin paska, eikä ensimmäisessäkään ollut tällä hetkellä oikein uskottavuutta. Riitelimme hetken, jonka aikana hän uhkasi ampua itsensä, zombit, meidät, Jumalan, Saatanan ja runkkarienonsa jos tuo tulisi vastaan Jyväskylässä.
Sanoin että miettisimme sitä uudestaan aamulla.

Palasimme nukkumaan samaan piharakennukseen minne viimeksikin. Tällä kertaa tunsin oloni yllättävän rauhalliseksi, vaikka tiesin että lähtisimme aikaisin huomenna ajamaan. Olimme laittaneet varusteet valmiiksi autoon – rynnäkkökiväärit olivat sängyn vieressä, mutta muuten olimme saaneet täydennyksiksi ruokaa lähes viikoksi, panoksia ainakin yhtä pitkäksi aikaa. Lisäksi saimme tarkkuuskivääriimme ammuksia, joka mahdollisti hyvinkin ekonomisen ammuntatavan. Valonvahvistimessa oli pattereita niin hyvin, että pystyisimme lähtemään jo aamuyöstä, joten oli syytä nukahtaa tarpeeksi ajoissa.
Vaihdoin puhtaan alusvaatekerran ja kömmin turvallisesti Puttosen viereen. Meille oltiin annettu tehtävä, jonka toteuttamisesta en ollut täysin varma. Mutta tällä hetkellä minä tarvitsin enemmän kuin turvallisuutta. Tarvitsin jotain jonka vuoksi elää.

Lopulta pelkkä selviytyminen ei olisi mitään, jos ei olisi mitään mitä varten selviytyä. Marko Roponen oli antanut minulle tehtävän, joka oli osa laajempaa mittakaavaa. Se ei ollut elämää suurempi. Kuten yleensäkin, tämäkään sota ei jäisi kaipaamaan yhtä miestä. Mutta minä halusin tehdä näin. En ollut koskaan ollut järin armeijahenkinen, vaikka harrastin itsepuolustuslajeja, vihasin väkivaltaa enkä uskonut sen voimaan. Juuri se ajoi minua eteenpäin. Se oli lapsellinen halu auttaa vielä selviytyneitä, mikäli heitä olisi. Minua ei ajanut sotilasvalan velvoitus tai muu laillinen syy totella käskyjä – se valtio jota olin palvellut, oli luhistunut aivan kuten kaikki ihmisten instituutiot uuden viruksen edessä. En vain voinut olla paikallani ja suojella itseäni. Olin siinä harvinaisessa asemassa, että minulle oltiin sallittu mahdollisuus puolustaa itseäni, joten miksi en voisi myös suojella muita. Yksi mies ei takaisi elämää. Vaikka suuret ihmismassat olivat mennyttä aikaa ja turmiollinen yhtälö, yksin oli yhä vaikea selvitä hengissä.
Samasta syystä nukahdin tyytyväisenä Puttosen viereen. Pää oli täynnä ajatuksia, mutta väsymys ajoi voiton. Lepo oli tärkeintä.