Kuudestoista päivä

6.11.2010

Heräsin miellyttävään ruuan tuoksuun. Aamiaisena oli jälleen pastaa ja papuja, sillä olin määrännyt kaiken yhä säännösteltäväksi, vaikka meillä oli varmaan kuukaudeksi ylimääräistä evästä mukana. Keittiön nurkassa suuret lavat ruokatarvikkeita vaikuttivat loputtomilta, mutta inventaarion mukaan nekin loppuisivat aikanaan. Ja talvesta tulisi pitkä.
Taina oli keittänyt teetä. Koko porukka ylisti häntä kilpaa innovatiivisesta aamiaisratkaisusta. Puttonen kaivoi takapihalle ”paskapoteroo”, kuten hän sen miellyttävästi ilmaisi. Vessaahan me emm epystyneet käyttää, sillä juokseva vesi oli kadonnut luonnonvara. Puhdistin aseeni eteisen lattialla Puttosen kanssa ja samalla täytimme lippaat. Eilen oltiin ammuttu paljon ja ase oli tärkeä pitää toimintakykyisenä. Tänään olisi tiedossa lähialueiden tiedustelu jalan – tarvittaessa nappaisimme ainakin muutamia työkaluja, sekä ajoneuvoja mikäli niitä löytyisi. Meininki oli suhteellisen verkkainen. Kaikki vaikuttivat huomattavasti rentoutuneemmilta – varsinkin ne jotka olivat pysyneet koko kriisin ajan Jyväskylässä. Meille maaseudun rauhallisuus oli tutumpi. Puttonen vaikutti huomattavasti rennommalta kuin aiemmin, luultavasti samasta syystä. Hän oli loppuvaiheessa Jyväskylää tullut jopa jokseenkin äreäksi, minkä huomasi käskytyksestä.
Muut olivat suhteellisen rentoutuneita. Osa otti päivätorkkuja heti yöunien jälkeen, muutama valmisteli jo seuraavaa ruokailua, Kaisa luki Coelhoa talon kirjahyllystä. Seesteisen tunnelman keskeytti huoneeseen saapuva Petteri. Hän oli ollut vartiossa, mutta näytti tapansa mukaan innostuneen yllättyneeltä.
”Jätkät, tuolla ulkona on hevonen!”
Muutama jatkoi uniaan, mutta nousin Puttosen kanssa välittömästi pystyyn.
”Hevonen?”
”Neljä jalkaa, semmonen iso puikula, hevonen.”
Iso puikula oli hieno määritelmä, vaikka tilanne olikin hyvin harvinaislaatuinen tartunnan jälkeen. Pistin nopeasti aseeni kasaan ja huikkasin Puttosta tulemaan perästä. Petteri ohjasi minut etupihalle, jossa Thijs seisoskeli vartiossa.

”Yup. That’s a horse.”
Hollantilaismiehen syväanalyysi pysäytti minut suoraa molempien kuorma-autojemme eteen. Ilmassa oli jälleen heikkoa lumisadetta, mutta keskellä edustan peltoa myllersi aivan oikea hevonen. Minä en kyseisistä elukoista ymmärtänyt yhtään mitään, mutta siinä se toljotti välittämättä meistä. Lunta oli jo muutama sentti maassa, mutta keli suhteellisen hyvä noin muuten.
”Mistä se tuli tohon?”
”En tiijä, se vaan oli siinä.”
”Onko se tehnyt mitään?”
”No vittu hevosjuttuja, mtä ne nyt tekee!”
Petterin syväanalyysi kilpaili jopa Thijsin kanssa. Minä käänsin rynnäkkökiväärini selän puolelle ja aloin astella pellolle.
”Sano Puttoselle että meikä menee ettimään mistä se tuli.”
”Minkä helevetin takia, se on pelkkä hevonen!”
”Se ei oo pysyny ittekseen välttämättä hengissä, ja meikä veikkaa että lumessa saattaa olla sen jäljet.”
Astelin lähemmäs elikkoa, jolloin se havahtui minua kohtaan. Minulle itse hevonen oli aika triviaali värkki, koska en osannut käyttää tai hyödyntää sitä mitenkään. Astelin sitä kohti suhteellisen varovaisena, mutta eläin ei suuremmin reagoinut minuun. Joko se haisti ettei minulla ollut tartuntaa ja oli todennäköisesti muutenkin tottunut ihmiskontaktiin. Itse kammoksuin hevosta suhteellisen suurena ja pelottavana eläimenä, jolla olisi kyllä voimaa murskata yksittäinen ihminen. Taaempana Thijs ja Petteri pällistelivät touhujani kun kiersin hevosta suhteellisen rauhalliseen tahtiin. Tajusin ainakin sen että kyseessä oli uroshevonen, sillä peniksestä nyt ei voinut erehtyä. Mutta kiinnitin huomiota enemmän jälkiin.

Ne tulivat suoraa alempaa mäestä, missä oli hevostalleilta näyttävä rakennus. Tallien ovi oli raollaan, eikä hevonen ollut voinut päästä sieltä omin avuin ulos. Se oli myös tullut tähän varmaan viiden minuutin sisään. Astellessani kuulin taaempaa miten Puttonen juoksi viereeni.
”Perkele, oisit ny oottanu että mie saan aseen puhistettua!”
”Ota ihan rauhassa, aloitetaan tää homma tuolta. Joku on päästäny ton elikon pihalle.”
Puttosella oli rynnäkkökivääri käsissään lähestyessämme rakennusta, mutta minä olin hieman kärsivällisempi. Mikäli meitä olisi vastassa joku, toivoin että tilanteesta selvisi ampumatta. Toisaalta kapteeni Kallio oli tähän mennessä osoittautunut vaarallisimmaksi henkilöksi ja häntäkään en ollut tavannut henkilökohtaisesti. Pelkästään kiväärin kantamalla oleminen oli riittänyt.
Raottaessani ovea ensimmäisenä pistin merkille kannabiksen käryn. Avasin ovea enemmän, jotta myös Puttonen mahtui siitä myös sisälle. Tilasta tuli heti valoisampi ja näin lähes samoin tien kokonaiskuvan mitä siellä tapahtui.
Keski-ikäinen, hieman parrakas ja tukeva mies nukkui nuhjuisessa nojatuolissa keskellä huonetta. Maassa oli tuhkakuppi, joka tulvi tumpeista. Miehen vierestä löytyi naurettavan ruostunut talikko. Kaksi hevosta oli yhä tallissa ja ne eivät erityisemmin reagoineet meidän saapumiseemme. Astelimme sisään ja kiersimme miehen molemmin puolin. Puttonen tarkisti oliko paikalla ketään, minä pidin käden varmuuden varalta pistoolilla ja kiersin miehen selän puolelle. Hän haisi kitkerälle ja nukkui sen verran sikeästi, ettei ollut vaikea veikata mitä mies oli nauttinut. Maissipiippu tuhkakupin vieressä vahvisti epäilyt.
Päihteiden vaikutuksessa olevien ihmisten kanssa toimiminen oli minulle epämiellyttävää, sillä ne eivät toimineet samalla harkitsevalla logiikalla, kun ihmiset yleensä. Tätä varten olin valmis herättämään hänet selän puolelta, sillä vaikka kannabis ei erityisen vihaiseksi tekevä nautintoaine ollutkaan, se muutti silti käyttäytymistä.

”Ketäs työ ootte?”
Olin juuri nappaamassa miestä olkapäistä kiinni ravistellakseni hänet hereille, kun joku puhutteli meitä närkästyneeseen sävyyn. Ainoastaan nukkuva mies ei reagoinut asiaan mitenkään, mutta niin minä kuin Puttonenkin käännyimme katsomaan puhujaa. Huoneen perällä meitä tuijotti ainakin minua pidempi, ratsastusasussa oleva, lihaksikas keski-ikäinen nainen. Hän piteli kädestä pientä lasta, joka tapitti minua suurin silmin. Tilanne oli sen verran outo etten oikeastaan osannut reagoida siihen mitenkään juuri sillä sekunnilla. Oli lähellä etten änkyttänyt.
”Tuota, rouva .. yliluutnantti Huhta ja kersantti Puttonen. Teidän hevonen oli ilmeisesti pihalla ja tultiin katsomaan onko täällä joku hengissä.”
”Jahas, ja mihinkäs johtopäätökseen työ tulitte?”
”No tuota, te ainakin ootte.”
”Juu, no toi isäntä näköjään lattailee omijaan. Oottekos työ sitä porukkaa joka tuli eilen mäjen päälle?”
”Kyllä.”
Nainen oli miellyttävän suorapuheinen. Hänen kasvonsa olivat turpeat ja muutamia kiloja liikaa. Lähemmäs astellessa kävi kuitenkin selväksi että hän oli harvinaisen jykevärakenteinen leidi, minua pitempi ja luultavasti raskaampikin. Melkoinen jätti.
”Juu, mie oon Koverskoin Ulla, tässä o Anselmi -” hän viittasi hymyillen jaloissaan pyörivään lapseen ja sen jälkeen nojatuolissa torkkuvaan partasuuhun ”- ja meijän ukko tossa on Tapani, mutta sanokaa Tapsa vaa.” Hymähdin ja esittelin meidät etunimillämme, mikä tuntui hieman oudolta tällä hetkellä. Tosin siihen nähden että perheen isä oli pajaritorkuissa lapsensa edessä ei tuntunut yhtään enempää normaalilta, joten kaipa tilanteen pystyi ymmärtämään. Tosin perhe ei vaatinut sen suurempia selityksiä, emäntä kertoi että hän oli aivan normaalisti lähdössä ratsastamaan. He asuivat parin kilometrin päästä, mutteivät olleet lähteneet pakoon muun populan takia, koska ”muuten nuo hevoset jäis ihan ittekseen”. Ihmisten realiteetit ja itsesuojeluvaiston puute vaikuttivat hämmentävältä.

Tosin hämmentävää oli myös miten nopeasti tuoreiden naapureidemme tapaaminen sujui. Tapani ei edes herännyt keskustelumme aikana, mutta Ulla kehotti meitä tulemaan kahville heidän luokseen tänä iltana, mikäli meillä olisi aikaa. Hän myös paljasti että asuttamastamme talosta oli lähtenyt reiluhko perhe, joka oli kuulemma matkalla jonnekin päin Kajaania. Hän meinasi ehtiä juoruamaan koko naapuruston näkyvien rakennuksien tarinat, mutta onnistuin kääntämään keskustelun tiedustelutiedoiksi. Ulla nimittäin nautti siitä että koko alue oli lähes tyhjänä – hän saattoi ratsastaa missä tahansa kun töihinkään ei ollut kiirettä. Pörröpäinen Anselmi seurasi keskustelua tiiviisti tuijottelemalla. Oli vaikea sanoa minkä ikäinen poika oli, mutta ainakaan hän ei sanonut sanaakaan vaikka olikin suhteellisen suurikokoinen.
Kävimme porukalla hakemassa ulos menneen uroshevosen takaisin. Sain myös pienen annoksen alan ammattilaisen tietoutta.
”Juu, se o meijjän siitosori! Komee eläin ku mikä! Kahto vaikka millanen kyrpä, aivan valtava leka!” Tottakai hänen poikansa oli mukana, mutta en edes välittänyt noteerata asiaa sen enempää. Tämän jälkeen Ulla suurieleisesti vilkutti meille hyvästiksi ja lupailin että pistäytyisimme ainakin talleilla huomenna jos ehtisimme. Astellessamme poispäin Puttonen irvisti minulle.
”Puhupa pahasti savvoo.”
”Tuliko kotosa olo?”
”Ei. Se on vissii Kuopijosta.”
Hymähdin hänen erottelulleen Pohjois- ja Etelä-Savon välillä. Minä en olisi erottanut murteita toisistaan.
Astelimme parin sentin lumipeitteen päällä takaisin mäen päällä olevaan maalaistaloon. Ovella vartio oli vaihtunut Tapsaan ja Jonttuun, jotka kyselivät uteliaana naapureistamme. Selitin laiskasti heidän olevan perusharmittomia tyyppejä, jotka saattavat tulla piipahtamaan. Se riitti vaimentamaan jatkokysymykset hetkeksi. Jonttu sen sijaan oli ihmetellyt koko vartiovuoronsa ajan rekkojen puskureita. Hänen ajamaansa autoa oli suojellut lumiaura, joka oli täynnä vaikka millaista ihmiskuonaa. Hänen suosikkinsa oli kuorma-auton tuulilasinpyyhkijään jäänyt silmämuna. Toisesta autosta löytyi vielä hävyttömämpää jälkeä – sen nokka oli puolittain ruhjoutunut useista osumista ja konehuoneeseen lähes näki suoraa. Keula oli ottanut kolhuja, eturenkaista vain toinen lokasuoja oli paikallaan ja jollain ilveellä myös korkealla oleva sivupeili irronnut. Toinen etuvalo oli täysin paskana. Verta ja muuta muhennosta oli molemmissa. Totesimme että laitteet pitäisi pestä kun tilanne sen sallisi, mutta se ei ollut ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä.

Ruokailu oli jälleen hyvin askeettinen. Nuudeleita ja herkkusieniä. Harvinaisia hyödykkeitä, mutta erinomaisen hyvä valinta. Jukka istuutui viereeni lattialle.
”Me aiotaan pitää talokäräjät safkan jälkeen, onnistuuko sulle?”
”Joo, ei ongelmia.” Näytin hänelle peukkua suu täynnä nuudelia.
”Aijoo, sit porukka on kysellyt että mitä seuraavana tapahtuu.”
”Seuraavana?”
”Niin, tai siis aiotaanko me jäädä tänne?”
Pysähdyin hetkeksi miettimään asiaa. Meillä ei oikeammin ollut mitään suurempia tietoja siitä, mitä tuleva pitäisi sisällään. Olimme vastanneet juuri välittömään uhkaan, mutta olimme yhä alle puolen tunnin ajomatkan päässä Jyväskylästä. Meillä oli ruokaa kyllä hetkeksi, mutta pitkällä aikavälillä me emme voisi jäädä asumaan yhteen omakotitaloon. Minulla oli yhä käskyt, joita noudattaa. Ja se ei tarkoittanut pelkkää passiivista toimintaa. Tärkeä osa oli luoda toimiva yhteys selviytyviin joukkoihin ja yrittää luoda toimiva yhteiskuntarakenne, joka mahdollistaisi laajemman jälleenrakennuksen, sekä tartunnan torjunnan. Oli huvittavaa puhua jälleenrakennuksesta, sillä tämä kriisi oli tuhonnut pääasiassa vain ihmiset. Ja ”vain ihmiset” taisi olla juuri se olennaisin asia minkäänlaisen yhteiskunnan olemassaoloon.
Mutta juuri nyt meillä oli hyvin vähän tietoa siitä, mistä lisää selvinneitä edes voisi lyötää. Tämä paikka tarjosi välittömän suojan kaupungin kuumottavammasta tilanteesta. Toisaalta meillä oli epämääräinen huhu, että Viitasaarelle olisi paennut suurempi ryhmä selviytyjiä, mutta mitään konkreettista tietoa aiheesta ei ollut.
”Ei muuten mitään kiirettä, mutta se yks sotilas, Sorvari, on aika paskassa kunnossa. Antti epäilee keuhkokuumetta ja sanoo että ainakin joku apteekki pitäis ryöstää.”
”Miten paha tilanne?”
”No ei nyt minuutista kiinni, mut tilanne voi pahentua aika nopeesti. Parista päivästä viikkoon.”
Nyökkäsin. Se oli juuri nyt tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiä asioita. Mutta me ehtisimme kyllä pitää talokäräjämme. Väkeä vaan oli niin paljon että Jukka oli ajatellut jakaa porukan kahteen ryhmään. Hän sanoi hieman suunnitelleensa jotain tiettyjä kipupisteitä, mitä keskustelupiirin oli tarkoitus auttaa. Itse en ymmärtänyt tekniikasta järin paljoa ja vaikka se vaikuttikin meidän kesken hyvin paljon ryhmäterapialta, muille Jukka oli puhunut lähinnä ”talokäräjistä”. Tarkoitus oli paitsi hoitaa hieman henkistä hyvinvointia, myös avata muiden taustoja. Ne saattoivat paljastua hyvinkin tärkeiksi yhteisten intressien kannalta ja yleisen tiedon puolesta.

Meitä kerääntyi yhteensä tusinan henkeä yläkerran sohvien viereen. Toinen porukan puolikas pääasiassa nukkui ja muutama oli vartiossa, joten kokonaisvaltaisesti enempää emme juuri olisimme voineetkaan ottaa mukaan. Tasajako toimi mukavasti.
Paikalla oli minun ja Jukan lisäksi myös hänen veljensä Petteri, sohvalla röhnöttävä Jonttu, sylikkäin istuvat Kaisa ja Tapsa, Sofia, joka oli hakenut myös Katan mukaansa, yllättävän pirteästi rupatteleva Emmi, hiljaa istuvat Topias ja Iina sekä viimeisenä teetä lisää keittänyt aliupseerioppilas Tammenaho – hauskannäköinen ja selkeästi nuorista sotilaista vähiten pidättyväinen, joka oli jo aiemmin ottanut kontaktia vanhaan porukkaan. Porukka puheli hiljakseen tai vain makoili lattian paksulla matolla. Minä olin jopa jättänyt rynnäkkökiväärini pois tätä tilaisuutta varten ja tila oli muutenkin sopivan seesteinen. Vain olut puuttui, muuten olisimme voineet olla tavallinen tuttavapiiri istumassa iltaa.
Jukka otti oman puheenvuoronsa lyhyesti ja epävirallisesti. Hän halusi pitää sanan vapaana, että ihmiset uskaltaisivat kertoa myös epävirallisia asioita ja tutustua toisiinsa.
”Joo, eli otetaan ihan lyhyt esittäytymiskierros, sanokaa muutama sana tyyliin mitä teette elääksenne – tai no mitä teitte – plus vaikka harrastukset.” Huomasin ettei hän avannut kysymyksiä siviilisäädyistä tai muista heti alkuunsa, koska ne saattoivat olla hyvinkin herkkä paikka. Useat olivat menettäneet läheisiään. Jukka jatkoi sujuvasti. ”Otetaan sen jälkeen vähän tarinointia ja turinointia tähän meidän nykyseen tilanteeseen liittyen. Ja tietty kerrotaan vähän lisää itestämme jene jene.” Hän selosti asioita vielä hetken, muttei liian ohjenuoramaisesti. Jukka oli hyvä siinä mitä teki, vaikka tilanne olikin hyvin erilainen kuin aiemmin. Hän veti esimerkin itse, eikä pyytänyt hiljakseen omiaan juttelevia Kaisaa ja Tapsaa edes vaikenemaan, sillä muut olivat hieman tarkkaavaisempia.
”Oon Rajasalon Jukka, päälle parikymppinen opiskelija – oon useamman vuoden lukenut psykologiaa, mutta olisin ensi vuodesta menny lukemaan sosiaalipsykologiaa Tampereelle mikäli tämmösiä hienosia olosuhteiden muutoksia ei olis sattunu. Aika paljon oon pyöriny järjestötoiminnassa, mutta tykkään myös urheilla. Futista tullu pelattua ja sen lisäks oon muutaman vuoden harrastanut itsepuolustusta ja kiipeilyä. Meikäläinen on armeijani käynyt ajallani ja opintojen oheessa myyn sänkyjä.” Sofia tirskahti yksikseen Jukan pätkätyölle, mutta hän jatkoi siitä huolimatta. ”Meikäläinen on siis Petterin veli, jos kukaan ei oo sitä aiemmin huomannu.”
Tämän jälkeen pallo lähti ympyrässä eteenpäin. Jäin ovelana viimeiseksi, sillä minä en ollut yhtä esimerkillinen tapaus kuin Jukka.

Seuraavana oli Petteri, joka otti asian hieman puolihuolimattomasti.
”Joo, meikä on siis Jukan veli, Petteri. Opiskelen kanssa yliopistossa, muuten tulee pelattua futista, vielä pari vuotta sitte ihan juniorien sarjatasolla. Jeps.”
Hänen kommenttinsa sai aikaan vähemmän sydämmellisen tunnelman, mutta seuraavana vastasi Jonttu, joka oli noussut istumaan sohvalla. Hän oli epämiellyttävästä ja likaisesta ulkonäöstään huolimatta hyvin läsnä.
”Oon Joakim, mutta sanokaa vaan Jonttu. Sukunimi oli Berg.” Vaikutin hieman hämmästyneeltä, miehellähän oli täysin ruotsinkielinen nimi – ei sillä että se olisi jotain epätavallista kaksikielisessä maassa. ”Oon 32-vuotias maansiirtopuolen heppu, tein aijjemmin hommia kanssa raksalla. Meikäläiseltä löytyy kanssa lapsi ja entinen tyttöystävä, mutta en tiijä tarkemmin onko ne hengissäkään. Eikä siitä naisesta vittuakaan väliä.”
Jukka nyökytteli päätään. Hänen kommenttinsa oli jokseenkin sovitteleva, tosin lähinnä ironinen.
”Siisti positiivinen asenne Jonttu. Seuraava vaan.”
Kaisa ja Tapsa täydensivät toisiaan. Tapsa oli hieman Kaisaa vanhempi, ei koskaan valmistunut, mutta silti hyvin palkattua tietojärjestelmiin liittyvää työtä tekevä mies. Kaisa opiskeli kielten opettajaksi, jonka takia he eivät olleet juuri välittäneet investoida mihinkään suurempaan. Tällä hetkellä heidän pienen elämäntarinansa vaikutti yhtä harmittomalta kuin muidenkin, mutta sen perheidyllinen tausta oli jokseenkin sokerinen.
”Moi, oon Sofia. Kakskymmentäkolme, alunperin kotosin Oulun suunnalta, mutta oon nyt pari vuotta asunu ja opiskellu Jyväskylässä. Tai siis opiskelin. No kuitenkin.”
Esittäytyminen jatkui jonkin aikaa. Sinällään meille ei paljastunut mitään uutta ja erityistä. Seurueemme oli lopulta suhteellisen homogeeninen, Topias selkeästi nuorin, mutta muuten valtaosa oli suhteellisen hyväkuntoisia nuoria aikuisia. Se ei ollut vahinko. Ymmärsin nopeasti että heikoin kansanosa ei ollut enää entinen huono-osaisin porukka. Tiivis opiskelijapiiri oli pelastuntu pääasiassa omaan pieneen sosiaaliseen verkkoonsa. Muutkin olivat valtaosin suhteellisen fyysisesti suorituskykyisiä. Meistä kukaan ei ollut ollut varakas. Kenelläkään ei ollut järin suurta ja tärkeää kulttuurillista statusta, osalla vain ystäviä, toisilla onnea.

Tuli järjestyksessä Katan vuoro. En ollut kuullut hänen puhuvan sanaakaan. Tyttö oli kuitenkin palannut suojataloon jo päiviä sitten, mutta myös Jukka kertoi hänen lähinnä kuulevan heidät, mutta olevan lähes täysin passiivinen. Kului juuri sen mittainen hetki, että hän olisi normaalisti vastannut. Mutta ennen kuin hiljaisuudesta oli tulossa kiusallista ja hiljaisuus pitkittymässä, Emmi otti tilanteen hämmentävän nopeasti. Hän aloitti aivan luontevasti, luokkaamatta Katan hiljaisuutta ja toisaalta tekemättä siitä numeroa.
”Hei, olen Kolehmaisen Emmi -” kaikki huomasivat mitä oli juuri tapahtunut, mutta kukaan ei erityisemmin reagoinut siihen. Sanaton sopimus vallitsi ja ihmiset eivät halunneet painostaa Kataa. Kaikki ilmeisesti uskoivat että oli parempi näin, eikä tilanne aukeaisi ainakaan painostamalla.
Lopulta oli oma vuoroni. Tiesin että minun tulisi esittäytyä kuten Jukan. Vakuuttavasti, ehkä hieman autoritäärisesti, mutta samalla osoittaen että olin vertainen muiden kanssa. Se ei ollut minulle ongelma, en vain halunnut pilata kylmällä esiintymisellä muuten rehellistä ja välitöntä tilaisuutta.
”Jakko Huhta, vasta ylennetty yliluutnantti. Oon lukenut myös siviilissä käyttäytymistieteitä ja meikäläisen sotilasura on hyvin jännittävä tolleen vaiheiltaan. Meikä ei ole täysverinen sotilas, älkääkä olettako niin. Mutta tottelen silti käskyjä ja niiden tärkein tarkoitus on pitää meidät kaikki ja myös muut hengissä.”
Lopetin lyhyeen tarkoituksella. En halunnut paljastaa itsestäni liikaa, mutta mursin ainakin sen käsimyksen että olisin kateeni Kallion kaltainen tunteeton sotakone, jollaiseksi sotilaat oli helppo mieltää. Tarkoitus oli näyttää että olin täällä heitä varten, enkä vain toteuttamassa mielivaltaista tehtävääni.

Jukka ottii seuraavan puheenvuoron kun kaikki olivat esittäytyneet. Hänen esiintymisensä oli häiritsevän inhimillinen verrattuna omaan lyhyeen esiintymiseeni. Olin nähnyt Jukan muutaman kerran pari vuotta sitten julkisesti puhumassa. Hän osasi olla tarpeen tullessa vakuuttava, vaikka tilanne ei olisi ollut pienen valiokunnan kokousta tärkeämpi. En ollut aivan varma asettiko hän tarkoituksella itsensä hyvin henkilökohtaiseen valoon. Se oli toki valmistelevampaa tälle keskustelulle, mutta olin hieman epäileväinen miehen suhteen. Toki minä oli ainoa joka tiesi hänen ja keskustelutilaisuuden tarkoituksen. Mutta vertaisterapia kuulosti hyvin jännittävältä, enkä ollut varma toimisiko se kuten hän haluaisi. Emme olleet koskaan käyneet läpi johtajakoulutuksessa varsinaista stressinhoitoa ja jälkikeskusteluja, joten minun oli vain luotettava häneen.
”Ok, nyt kun kaikki on tuttuja niin ajattelin että puhutaan vähän siitä, miten me kaikki ollaan tultu tähän tilanteeseen. Kaikki ei kuitenkaan ole tuttuja toistensa kanssa, eikä me voida jakaa edes samoja tietoja ilman että puhuttaisiin niistä. Me ollaan monet nähty paljon ihmisiä, jotka on saaneet tartunnan tai päässeet karkuun.On tärkeetä että kerätään pieni tietoverkosto pelkistä juoruista ja oletuksista mitä meillä on. Varsinki mahdollisia muita selviytyjiä koskevat tiedot on tärkeitä.” Hän verhosi tarinat jokseenkin taitavasti ja käytti hieman kieroja keinoja ihmisten avaamiseksi.
”Mä sain itse tiedon tartunnasta suhteellisen nopeasti, melkeen päivän ennen kun Jyväskylä jäi saartoon. Helsinkiläinen kaveri sai muhun yhteyden kännykällä sillon. Juhis oli joskus hyväkin kaveri, mutta se sano soittaneensa melkeen kaikille ketkä se tuntee. Se oli ite juuttunut katolle jo useaksi tunniksi, eikä päässyt sieltä pois. Kertoi että hän yrittää laskeutua tikkaita myöten alas, mutta halus ensin varmistaa että kaikki muut pystyy varautumaan. Kerto aika tarkasti mitä oli tapahtunut ja millanen tartunta oli. Millasia ihmisistä tuli, miten nopeasti se levis, miten sekavaksi koko kaupunki oli menny. Paloauto oli jumittanut tahattomasti koko Mannerheiminkadun ja kuulemma koko Helsinki oli täynnä kuolaavia ja ontuvia eläimiä, joilla oli enää pelkkä ihmisen muoto. Noh, mä en usko että Juhis on enää hengissä, mutta se käski mun paeta. Liian moni ihminen oli jääny jumiin Helsinkiin. Se teki miehen työn, mutta se ei varmaan pystyny tekemään enää mitään muutakaan.”
Tajusin että skeptinen oloni saattoi myös johtua itsereflektiosta. En halunnut asettua hänen haavoittuvaan rooliinsa. Mies kuvasi jonkin verran intiimejä suhteitaan, mutta ennen kaikkea omaa tilannettaan. Minä halusin pitää korttini piilossa jopa tältä ryhmältä. Vaikka tärkeää oli pitää heidät hengissä, halusin olla askeleen edellä. Jukka jatkoi – hänen tarinansa oli suhteellisen pitkä.
”Mä soitin Petterille ja äidille. Äiti onneks asuu maaalla kauempana, joten sen tilannetta ei voinu auttaa kun toivomalla. Mutta Petteri oli treeneissä – vaikka tilanne oli helvetin levoton jo pitkän aikaa, niin jätkä oli lähtenyt lätkimään!” Petteri naurahti sivummalla ja kommentoi jotain sarkastista. Jukka sen sijaan jatkoi tarinaansa tästä välittämättä. ”Petellä oli onneks auto ja sain velipojan kiinni melko nopeesti. Sovin kanssa Emmille ja Tainalle että ne mahtuis meidän mukaan ja yritettäisiin lähteä. Nopeesti.” Hän piti hetken hengähdystaukoa. Ihmiset seurasivat puhetta tiiviisti, sillä Jukan tapa puhua oli intiimi. Hän katsoi yleisöönsä ja näytti miten huolissaan oli ollut tilanteessa. Puhe äidistä jäi nopeasti taka-alalle, mutta kaikki ymmärsivät että se vaivasi häntä yhä.
”Me oltiin jo käytännössä lähdössä, ajamassa  Rantaväylälle Kuokkalan suunnasta kun varusmiehet pysäytti meidät. Ne oli ihan hiton hätääntyneitä, pysäytti järjestelmällisesti porukan ja kysyi että pystyttäisiinkö me jäämään linnoitustöihin ja osattaisiinko käyttää asetta. Ilmeisesti everstiluutnantin käskyt ja he puhuivat Suomen olevan – mikä se sana on suomeksi, martial law?” Joku auttoi häntä nopeasti. ”Jep, sotatilassa. Oikeastaan niiden olis pitänyt vaan sanoa että me oltiin velvollisia, mutta Petterin kanssa huomattiin mitä tapahtu. Uutinen oli tavottanu monet ja kaupungista lähti paljon porukkaa. Mutta ei lähellekään kaikki. Me mietittiin asiaa hetki ja todettiin että tästä ei tuu mitään, mikäli kadut vaan tukkeutuu. Me ei pelasteta itseämme ja myös muut kuolee. Sit Taina kysyi että voiko nekin auttaa. Se alikersantti vastas myöntävästi ja käski meidät itäpuolelle, ilmoittautumaan Vaajakosken S-marketille. Sanoi että meillä olis hädin tuskin puoli päivää aikaa.”

”Me jätettiin Emmi kämpilleen, käskin niiden varata varmuuden varalta tarvikkeita jos Jyväskylä joutuis saarroksiin. Mutta mä en arvannut että me jouduttaisiin siihen taloon saarroksiin vielä siinä vaiheessa. Emmi jäi Iinan ja parin kaverinsa kanssa sinne. Siinä vaiheessa kännykät ei enää toiminu, mä muistan ettei pystytty enää soittamaan niille kun lähdettiin ajamaan Vaajakoskelle. Se oli mitä, vajaa kaks viikkoa sitten?” Kukaan meistä ei vaikuttanut enää musitavan päiviä. Kaikki oli tapahtunut niin helvetin nopeasti. Yön ja päivän erot olivat hyvin triviaaleja. Vartiovuorot juoksivat jatkuvasti ja me olimme toimineet aina pimeyden ehdoilla.
”No kuitenki. Siellä me ilmottauduttiin jollekin vääpelille ja luutnantille, jotka jako saman tien tarvikkeita. Varusmiehet oli vaiteiliaita tai toimelijaita. Kukaan ei oikein osannut organisoida tilannetta. Osa oli ilmeisesti tullu etelästä ja puhui harvoin sekä hiljaiseen sävyyn. Yritin kysyä mitä helvettiä oikeen tapahtui yhdeltä pojalta, mutta se vaan sano että ’ampukaa päähän. Ampukaa niitä päähän’. Meille jaettiin rynnäkkökiväärit, mutta kukaan ei ollu tajunnut ottaa tarpeeksi taisteluliivejä mukaan. Lippaita ja panoksia riitti, mutta mä jouduin tunkemaan niitä vyön alle ja farkkujen taskuihin. Mesitä muodostettiin nopeesti kahdenkymmenen hengen ryhmä, mikä on aivan liian suuri ryhmä. Meikäläinen oli toinen varajohtaja ja joku väsynyt varusmieskersantti hoiti varsinaisen ryhmänjohtajan paikkaa. Varsinainen varajohtaja tais olla lähemmäs viittäkymmentä oleva ukko, joka valitti jo asemaan kömpiessä huonoa lonkkaansa. Me asetuttiin toiseen puolustusasemaan – ehkä kaks tai kolmesataa miestä, mikä vaikutti tosi paljolta sillon. Kaikilla ei ollut aseita, mutta osan tehtävä oli vaan lipastaa panoksia ja tukea. Me oltiin hätälinja siinä Kanavuoren kohdalla, pari kilsaa ensimmäisestä asemasta Toivakan risteyksestä takaisin päin. Koko porukalla ei ollu ku yks vääpeli, jonka piti ohjata ammattiupseerina koko joukkoa. Melkeen kaikki miehet oli reserviläisiä, mutta usea ei ollut koskenut vuosiin rynnäkkökivääriin. Eikä niitä oltu kohdistettu. Ihan helvetisti vääriä asioita.”
Hahmotin hänen ilmoittamansa paikan melko nopeasti. Se oli hyvin lähellä Viisarimäen risteystä, jossa olimme hylänneet mahdollisuuden ajaa suoraa Jyväskylään. Ymmärsin nopeasti että hän suuntasi tätä osaa erityisesti minulle, sillä Jukka uskoi asevoimien vastaisesta taustastaan huolimatta taitooni ymmärtää nämä asiat.

”Me kuultiin raskas tulitaistelu. Me tiedettiin että etulinjassa oli paljon porukkaa, pari pasia ja kaikkea. Ammuntaa kesti varmaan kymmenen minuuttia, jatkuvaa säkätystä. Mutta mä kuulin että usea ampui sarjalla – meille oltiin kyllä kerrottu että päähän tulisi tähdätä, mutta harva oli edes etukäteen nähnyt mitä vastaan me taisteltiin. Useimmat armeijan joukot oli tullu Keuruulta tai Tikkakoskelta, eikä kellään ollut ku huhupuheita miten torjua tartunta.” Ovelasti hän muotoili tartunnan saaneet ihmiset jo itsessään tartunnaksi, pitäen keskustelusta vielä tässä vaiheessa poissa sen tosiasian, että me ammuimme oikeita ihmisiä. Mutta en vielä tiennyt minne Jukka oli menossa tarinassaan.
”Petteri oli koko ajan mun vierellä. Jossain vaiheessa edestä alko juosta siviilejä meidän asemiin. Ne huusi, että ’älkää ampuko!’ Ei kukaan sitten ampunutkaan, mutta ne ryntäsi suoraa asemien ohitse. Vääpeli käski niiden ryhmittäytyä suoraa seuraavaan puolustuslinjaan, mutta en tiijä moniko pysähty ees kuuntelemaan. Jotkut oli jättäny aseen pois, toisilla oli täysin tyhjä katse. Sitten ei meinannut näkyä enää mitään, ammuntaa kuulu vaan vähän. Lopulta pois ajoi Pasi, joka veti suoraa tietä myöten meidän kohdalle. Sen renkaat oli läpeensä veressä, samoin keula. Sen luukusta heilui kapteeni Kalliio, jonka mä näin ensimmäistä kertaa sillon. Se käski meidän ampua ittensä jälkeen kaikki, ketkä tuli alas. Ja se painotti KAIKKI. Vääpeli vaan toisti käskyjä.”
Tässä kohtaa Jukan oli pakko pitää hieman taukoa. Hän hörppäsi vettä, ihmisten kuunnellessa kärsivällisesti.
”Kesti vaan viis minuuttia että liikettä alko näkyä. Ilma oli onneks valoisa ja suhteellisen hyvä, mutta sen takia se ehkä olikin niin karmeeta. Me nähtiin ja kuultiin kaikki. Ensimmäisenä meitä kohti juos miehiä, jotka vuos verta. Ne huusi taas että älkää ampuko. Mutta ne pääs ehkä viiteenkymmeneen metriin kun joku ampui ne. Kallio ei ollu vielä paikalla, mutta veikkaan että se oli joku palkollinen sotilas. Useat puhu asemissaan pelokkaana, mutta se keskusteluloppu nopeasti. Mutkan takaa me nähtiin miten meitä kohti alko valua nilkuttavia ihmishahmoja. Niitä oli aivan helvetisti. Vaan tumma lauma, joka tuli meitä kohti, kauempaa oli mahotonta erottaa muuta ku pari irrallaan olevaa hahmoa. Vääpeli käski meidän odottaa että ne olis ampumaetäisyydellä. Yllättävän hyvin koko porukka odottiki, mutta joku alko sitten ampumaan jo kahteensataan metriin. Mä säästin panoksia ja huusin kaikkia odottamaan että ne saa pääosumia. Mut kaikki ei kuunnellut, ei edes se meidän ryhmän johtaja. Se oli hämäävää – aika moni niistä kaatu kyllä osumista maahan, mutta se lauma ei vaan kaventunut. Ja sit kun ne oli sadassa metrissä, millon meikä alotti ampumaan ja pääosumiin ehkä pystykin, niin osa joutu vaihtamaan lippaita.”
Monta asiaa oli tehty väärin, mutta Jukan tarina jättimäisestä laumasta kuulosti hyvin oudolta. Olin tosin huomannut että tartunnan saaneet liikkuivat voimakkaasti ärsykkeiden perusteella, eikä ollut vaikea uskoa että suurta ryhmää olisi ajanut samat ärsykkeet. Se selitti myös minua, Tapsaa, Jonttua ja Puttosta jahdanneen suuren ryhmän, joita pääsimme onneksi pakoon hautausmaan ylitse veneeseemme.

”Sitten me alettiin jopa kaataa niitä. Mä en ollut ikinä ampunut elävää ihmistä. Ensimmäinen laukaus oli vaikea, piti kuvitella että oli ampumaradalla. Ja mä osuin, osuin varmasti. Me tiedettiin vaan että vastassa oli riivattu ihminen, mutta silti siltä etäisyydeltä kaikki oli ihmishahmoja. Huomasin että vieressä pari vanhempaa miestä ei ampuneet laukaustakaan. Toinen itki. En tiijä mistä se johtui, mutta ensimmäisen laukauksen jälkeen se oli pelottavan paljon helpompaa. Pete on helvetin hyvä ampuja, me oltiin vasemmassa laidassa, eikä meidän sektorilta päässyt ketään läpi. Tai no vielä siinä vaiheessa.” Jukan veli tuuletteli vaatimattomasti taustalla. Muut olivat hieman vakavampia. Tarkemmin sanottuna huomattavasti vakavampia.
”Ne tuli silti jatkuvasti lähemmäs. Ongelma oli lopulta siinä että meidät oltiin ryhmitetty sodanajan puolustukseen – eri tasoihin. Oikea laita oltiin laitettu blokkaamaan hieman ulompaa kuin muut, että puolustukseen saatais syvyyttä. Se olis toiminut hyvin elävää vihollista vastaan, mutta nyt tartunta vaan murti sieltä suoraa lävitse. Oikeella kontrolli petti täysin ja ne yritti perääntyä keskelle päin. Edessä oli varmaan satoja ruumiita, mutta puolustus murtu vaan hetkissä. Keskellä meikäläisten puolustajat sekotti päälle perääntyvän oikean laidan tartuntaan. Osalla tartunnan saaneista oli kivääri kaulalla jo ensimmäisestä torjuntapisteestä. Ne epäröi valtaosa ampua ja yhtäkkiä siinä oli täys kaaos päällä. Ja se saatanan kersantti komentaa meidät hyökkäämään vasempaan sivustaan, että muut vois perääntyä! Mä karjuin vastaan, että yritetään perääntyä ja torjua sisempää muiden perääntyminen, mutta se toimi niinku puolustuksessa aseellista vihollista vastaan. Ne toimintamallit ei päteny tähän viholliseen. Onneks vaan harva irtaantui hyökkäämään, tein vitun pahan rikkeen kun en totellut käskyjä, vaan huusin kaikkia perääntymään täyttä juoksua. Kun me irtaannuttiin Petterin ja parin muun kanssa, vaan parikymmentä metriä meistä ihmiset jo söi toisiaan. Se puolustus meni täysin kasaan – meikä alko ymmärtämään yhtäkkiä minkä takia ensimmäisestä torjuntapisteestä ei ollu tullu paljoa selviytyjiä.”

Hänen kerrontatahtinsa nopeutui tilanteen muuttuessa intensiiviseksi. Jukka muisti tarkasti paljonko hänellä oli kulunut panoksia ja muisti tarkistaneensa myös oman ryhmänraakileensa tilanteen.
”Me peräännyttiin täyttä juoksua taaemmas. Yks aina suojas muita vuoron perään mikäli yksittäisiä ontujia oli liian lähellä meidän peesissä. Sillon niillä oli paljon enemmän energiaa ja ne melkeen juos meidän perässä.  Taaempana ne vietti grillikestejä. Meidän lisäks oli vaan muutama selviytyjä. Niillä oli osalla puremajälkiä, mutta jostain syystä ne juoksi yhä ja huus niinku terveet ihmiset. Viissiin tartunta vaikutti ihmisiin eri nopeudella. En tiijä että riippuuko se pureman vakavuudesta vai mistä, mutta yks oli päässyt selustaan varmaan ensimmäisestä aallosta. Kolmannella torjuntapisteellä oli jo melkeen täys tulitaistelu käynnissä – eikä siellä ollut kun pelkästään ne puolustajat! Ne tähtäili melkeen toisiaan rynkyillä ja kuulin että ne karju miten jotkakuta oltiin purtu ja toiset karju ettei niitä oltu. Se ainoo kapiainen joka johti sitä pistettä, ei saanut mitään tolkkua tilanteeseen. Karjuin kaikkia, jotka juos meidän kanssa, heittämään kaikki paidat pois päältään. Yks mies ei suostunut. Se myös kakoi puhuessaan ja kaikki tajus että sitä oltiin purtu. Myös se itse tajus sen. Se ei vaan halunnut myöntää, että siitä oli tulossa yks niistä ontujista. Ja me oltiin siinä vaiheessa juostu pitkälle, yli kilometrin. Se tartunta sai jotkut saman tien, mutta toiset selvis niinkin pitkään.”
Jukka tuijotti hetken eteensä.
”Joku halus ampua sen miehen, mutta me vaan juostiin Petterin kanssa eteenpäin ja revittiin omat paitamme pois. Ei ollu aikaa jäädä tutkimaan näitä asioita, ei enää pystyny pohtimaan omia eettisiä periaatteita. Olis pitänyt ampua elävä ja vielä sillon terve mies, joka olis minä hetkenä tahansa saattanut muuttua uhkaksi. Mä vältin sen tilanteen ja juostiin rynkyt ylhäällä, ilman paitaa kolmannesta pisteestä läpi ja huudettiin kaikkia niitä menemään samalle tasalle asemiin. Ne ilmeisesti tajus että me oltiin terveitä, koska senkin aallon jälkeen me oltiin enemmän järjissämme kuin useet puolustajat. Se, että ne oli joutuneet ampumaan omia miehiään, oli syöny kaiken tahdon tapella.” Hänen tapansa puhua oli analyyttinen. Minä pidin siitä, vaikka hän luki ilmiöitä hyvin paljon auki. Samalla oli ilmeisen selvää, että myös vanhempi Rajasalo oli hyvin järkyttynyt. Hänkään ei ollut nähnyt yhdenkään ihmisen kuolevan aiemmin. Tai ampunut ketään. Nyt se olikin arkipäivää.
”Me juostiin suoraa neljänteen asemaan. Takaa alko kuulua jossain vaiheessa taistelua, mutta neljännessä asemassa käskin porukkaa ryhmittymään uudelleen samalle tasolle. Siellä ei ollut onneks ku joku hiton kokelas käskemässä porukkaa. Se vaikutti järkevältä kaverilta ja perustelin kahdella sanalla miten meidän pitäis toimia. Kolme miestä meni eteen tielle huutamaan kaikilta perääntyjiltä vaatteet pois, loput odotti samassa linjassa että se lauma tulis tulitasalle. Kaikki odotti tulenavausta. Me oltiin aivan hiestä märkiä Peten ja parin muun kaverin kanssa, eikä meillä ollu edes paitoja. Mutta siinä kiimassa ei kyllä tullu kylmä. Ja jollain ilveellä me jopa onnistuttiin neljännellä paikalla torjumaan se lauma. Saatiin pelastettuaki pari tyyppiä. Ruumiita tuli aivan helvetisti, mutta sen lauman koko oli kyllä pienentyny tosi paljon ensinäkemästä. On aika vaikea sanoo paljonko niitä oli yhteensä ollu, mutta veikkaisin paria tuhatta. Ja meiltä oli murtunu kolme ensimmäistä asemaa. Siinä vaiheessa päätettiin vetää puolustus Vaajakosken ABC:n tasolle, koska me ei oltu valmiita pitämään sitä asemaa pidempään. Radiolla laitettiin viesti taaemmas, että panostaisivat Naissaaren sillat valmiiksi. Valoisalla meillä oli vielä mahdollisuus torjua hyökkäys, mutta pimeän tullessa homma vaikeutuis suhteettoman paljon.”

Kuuntelin mielenkiinnolla Jukan tarinaa. Siitä kävi ilmi miten huonosti uhkaan oltiin varauduttu. Vanhat opitut mallit eivät toimineet enää. Samalla tavalla valtaosa taistelijoista oli otettu hyvin nopeasti tehtävään. He olivat heikosti varustettuja, eikä torjuntataistelua ehditty kouluttaa. Lopulta vaikutti siltä että omat tappiot olivat hyökkääjän tappioihin verrattuna hyvin suuret. Mutta hän sai myös jotain positiivista kerrottua.
”Me valmistauduttiin paremmin seuraavalla kerralla. Mä laitoin vielä viestejä kavereille, että kerääntyvät Emmin ja Iinan luo, mutta harvalle ne meni edes läpi. Hanna oli Petterin kaverina jeesaamassa meitä panosten kanssa, mutta se lähti seuraavana yönä jo pois, ku valtaosa huollossa avustavista siviileistä käskettiin takaisin. Me saatiin myös tieto että länsipuolella tartunnan saaneiden aalto oltiin saatu torjuttua. Mutta me jouduttiin varautumaan pahempaan – oltiin menetetty paljon miehiä, eikä tieto kulkenut. Hommaa johtanut everstiluutnantti oli jumissa lännen puolella ja pohjoisessa oli käynyt kolari jonka takia liikenne ei vetäny poispäin. Lyhyesti sanottuna me oltiin jumissa Jyväskylässä. Tää on ensimmäinen kerta koko kriisin aikana ku mä oon poissa siitä kaupungista.”
Jukka oli verrattain jyväskyläläishenkinen mies, mutta juuri nyt huomasi että se kaupunki edusti hänelle hyvin paljon pahaa.
”Eikä jäljelle jääneetkään miehet olleet aivan kunnossa. Meillä oli ruokaa liian vähän, toimitukset ei kulkeneet ihan etulinjaan saakka. Mutta se psyykkinen stressi oli paljon pahempi. Se oli ollut jokaiselle tulikaste. Ja ne ei joutunut ampumaan mitään kasvottomia zombeja. Oli vaikeeta erottaa mikäli joku oli terve. Oli aika paljon riitoja ja tappeluita, kaikilta oli mennyt läheisiä ympäriltä jo siinä vaiheessa. Ja se on helvetin paha lähtee ampumaan lasta, joka on vaan muutaman metrin päässä susta. Tartunnasta huolimatta ne oli silti ihmisiä. Mua kuvotti.”
Hän piti hieman taukoa ja tuijotti eteensä. Näin ensimmäistä kertaa tämän puolen hänestä. Kyseessä ei ollut väkivallan mies. Myös muut ymmärsivät että vahvasta johtoasemastaan huolimatta Jukka oli käynyt läpi yhtä raskaita asioita kuin toisetkin. Kesti hetken ennen kuin hän pudisteli päätään ja jatkoi lyhyesti.
”Noh. Sen jälkeen tää tarina liittyykin nopeasti teihin muihin. Me torjuttiin yöllä yksi pienempi aalto, joka siitä huolimatta imi melkeen kaikki meidän valoraketit. Seuraavana päivänä me jouduttiin perääntymään melkeen Naissaareen saakka. Lopulta Vaajakosken kohdalla jouduttiin räjäyttämään sillat, minkä jälkeen tartunta ei päässytkään suoraa meidän kohdalle. Mutta me jouduttiin vetäytymään nopeasti asemiin keskustan suuntaan, koska saatiin viesti että Tampereen puolella oli tullut täysi murto. Sotilaat oli hajallaan, eikä selkeetä puolustuslinjaa enää ollut. Kaikki oli hajallaan. Meikä nappas Peten kanssa auton ja mentiin saman tien Emmin kämpille. Keskustassa oli aivan täys hälinä, siviilit ryntäili kaikkialla, tiet oli vissiin tukossa eikä ollu selvää että kuka oli vastuussa ja komentamassa. Viestiyhteydet aivan vituillaan. Mä tajusin siinä vaiheessa että meidän olis paras pitää huolta ittestämme. Ja noh, lopun te kaikki tiedätteki.”
Kaikki jäävät jokseenkin hiljaa Jukan alustuksen jälkeen. Hän oli käynyt läpi tartunnan hektisen alun selostaminen oli ollut se piste, mikä mursi ihmisiä. Se oli lopunajan alkusoitto.

Jukka oli hetken hiljaa jolloin Kata alkoi yllättäen puhua. Hänen äänensä oli kevyen nasaali ja hapuili aluksi hyvin paljon. En ollut koskaan kuullut hänen ääntään, jonka takia tilanne vaikutti oudolta. Myös muut vaikuttivat jopa hätkähtävän naisen äkillistä puhetta. Vilkaisin rauhassa ikkunoihin ja ympärillemme.
”Mä olin ihan vitun yksin.” Hänen äänensä ei ollut itkuinen, katse kyllä oli tiukasti maassa, mutta tällä kertaa tyttö sentään puhui. ”Kun mä lähdin ettimään Teemua, ni mä en nukkunu kahteen yöhön. En mä nukkunut sen jälkeenkään. Mä vaan piilottelin. Jouduin meneen koko kaupungin läpi. Niitä oli ihan vitusti. Niitä nilkuttajia. Mä olin vaan hiestä märkä ja sato vettä. Mut mä pääsin sinne. Mä menin Mattilanpellolle saakka ja löysin Teemun.” Puhe oli takkuillut jatkuvasti, mutta nyt se lopulta katkesi. Kului piinaavan pitkä hiljainen hetki ennen kuin Kata sai puhuttua.
”Sillä oli tartunta. Mä houkuttelin ne muut pois sieltä talosta, mua pelotti niin vitusti. Mut sit…” Hän haukkoi henkeään, kunnes pelkästään älähti jatkon. ”Emmä voinu sille mitään. Mä telkesin sen toiseen huoneeseen. Mä itkin ja rukoilin vaan. Mä en nukkunu ollenkaan, mut ei auttanu. Se vaan raapi ovea. Se halus syödä mut. Ja mä vaan mietin – mä mietin että ehkä mun pitäis antaa sen purra mua.”
Koko muu porukka oli hiljaa. Siinä missä Jukka oli voinut kuvailla asiat yksityiskohtaisesti, minä en edes arvannut millaisessa stressitilassa Kata oli ollut. Unenpuute jo itsessään ajoi ihmiset heikoksi. Yhdistettynä yksinäisyys ja pelko, en pystynyt arvaamaan sitä, mitä hänelle oli käynyt. Minä en ollut joutunut viettämään lähes hetkeäkään yksin. Vaikka maailma oli pelkkää helvettiä, Puttonen ja Veera olivat jakaneet koko matkan. Noh, kertaalleen paskahuussissa oli ollut kuumottava tilanne, mutta silloinkin tukiverkko oli minut pelastanut. Silloin hän jatkoi, silloin naisen ääni alkoi särkyä.
”En mä voinu tappaa sitä. Teemu oli kaikki mitä mulla oli. Mä vaan jätin sen sinne – sehän on tartunta! Kyllä siihen löydetään parannus!” Hän alkoi itkeä.
”Mut kun mä tulin tänne, mä en enää uskonu. Mä en enää uskonu että mikään auttaa mua. Mun olis parempi olla kuollu, mun olis pitäny jäädä sinne, mä mietin monesti että menisin katolle ja jos teillä ei olis ollut ketään siellä -”

Hän haukkoi lähes henkeään itkuisena. Mutta minä huomasin Puttosen tulleen portaista ylös ja vilkaisevan suoraa minua kohti. Ilta oli hämärtymässä, mutta hän viittasi minua tulemaan. Kiersin ringin ulkopuolelta ja annoin Katan jatkaa. Kävelin suoraa alakertaan, missä Puttonen uskalsi puhua kuiskaten. Hän ei ilmeisesti halunnut rikkoa keskustelupiirin rauhaa.
”Viis zombia takapihan puolella. Huomattiin ne vartiossa, en viittiny ampua mut menään hoitaan ne.”
”Kuka muu oli vartiossa?”
”Hanna.”
”Ok, mä tuun jeesaamaan. Hajotetaan se ryhmä ja hoidetaan yks kerrallaan.”
Hän ojensi minulle Jonivainaan miekan, joka oli kulkenut mukanamme. Olin jättänyt kirveen rynnäkkökiväärini kanssa keittiöön, enkä viitsinyt häiritä siellä nukkujia.
Astelimme pihamaan kevyelle lumipeitteelle maiharit jalassa. Laskeva aurinko ei enää valaissut juuri kun tallustimme takapihan puolelle, jossa Sofian golfmailaa pitelevä Hanna jo odotti meitä. Hän oli piiloutunut säshkögrillin taakse rynnäkkökiväärin kanssa ja tarkkaili viittä taivaanrannassa liikkuvaa hahmoa. Ne olivat parinsadan metrin päässä talolta. Huikkasin hänelle jopa ääneen että nousee – ne eivät olleet huomanneet meitä, mutta niitä oli vain viisi ja matkaa talolle paljon. Viittasin Puttosta tulemaan oikealle puolelleni, Hannaa vasemmalleni.
Astelimme varmasti lyömäaseidemme kanssa peltoa pitkin, jolloin edessämme viisi hahmoa kääntyivät meitä päin. Viittasin kahta toveriani menemään hieman kauemmaksi. Me ottaisimme kohteet sopivasti erilleen jo nyt, vaikka matkaa olikin lähes viisikymmentä metriä.

Sitten aloin kuulemaan ääntä takaani. Minulla kesti juuri sen verran aikaa kääntyä, että raskas hevonen rynnisty suoraa nenäni edestä, lennättäen lumista maata kavioidensa alta. Sen päällä ratsasti pitkä ihmishahmo, pidellen oikeassa kädessään lekaa. En tajunnut heti että ratsastajan päässä heilui ratsastuskypärä, jonka tunnistin nopeasti kuuluvan naapurin Ullalle. Hän jyrisi ratsain suoraa kohti nilkuttavia hahmoja edessämme, kun minä jäin hämmästyksestä vain seisomaan typeränä tuijottaen ratsastajan perään.
Ja tyylipuhtaasti nainen iski komealla heilautuksella rakennuslekalla ensimmäistä nilkuttajaa suoraa suusta sisälle. Laaja heilautus lennätti hahmon lähemmäs ylöspäin, josta se romahti liikkumattomana maahan. Välittömästi nilkuttajat alkoivat seurata häntä, mutta komeasti laukaten hevonen kiersi laajan kaaren, jonka jälkeen nainen iski seuraavaa hahmoista päähän. Sen jälkeen uusi kierros ja uusi osuma. Ja taas. Ja taas. Sitten jäljellä ei ollutkaan muuta kuin viisi raatoa.
Myhäilevä, roteva matamia ratsasti suoraa meidän eteemme ja näytti punakoilta kasvoiltaan säteilevän. Tervehdin häntä levottomasti heiluttaen kättäni.
”Kah! Eikös teijjän pitäis jo pikkuhilijaa käyvvä levolle, työ ootte tullu sevverran pitkää matkoo.”
”Juu, tosin oli noita tuolla.” Osoitin hieman epävarmasti osoittaen viittä ruumista.
”Ei hättöö, myö oon ratsastellunna täällä, ku noita heiluu aina sillon tällön tiellä. Ottakaa työ vaan ihan rauhassa leppoo!”
Hän heilutti laajaeleisesti jäähyväiset ja ratsasti pois. Noh, tämä ainakin selitti minkä takia lähiympäristössä ei ollut näkynyt yhden ainoaa nilkuttajaa. Hieman oudoksuen aloimme astella omia jälkiämme myöten takaisin talolle.

Porukka oli lyhyen episodin aikana alkanut hereillä ja purkautua yläkerrasta. Myös pimeys oli laskeutumassa, joten komensin ensimmäisen yövartion aloittamaan työnsä. Aloitimme vaatimattoman illallisen, joka oli hiljaisuudesta huolimatta jokseenkin vapautunut. Kata ei puhunut paljoa, kaikki näkivät hänen itkeneen, mutta sanoi silloin tällöin kiitokset ruuasta. Pieni ryhmämme näytti jokseenkin avautuneen, tai ainakin nyt ilmatila tuntui rauhallisemmalta. Vaikka kaikki eivät olleet paikalla kertomassa tarinaansa, eivätkä kaikki paikallaolijatkaan olleet niitä avanneet, myös heihin tuntui tarttuneen kevyempi ilmapiiri.
Kesken ruokailun Jukka loi minulle merkitsevän katseen. Vastasin siihen nyökkäyksellä. Me yrittäisimme tehdä tämän vielä uudestaan. Hanna istui viereeni jauhamaan mukavia. Vaikutti siltä että hänen hätätilaromanssinsa Puttosen kanssa loi tarpeen tutustua myös miehen ainoaan taistelupariin. Keskityin lähinnä vetämään pestoriisiä naamaani. Tarvitsin aikaa kaikkien Jukan kertomien tietojen sulatteluun, sillä niiden perusteella oli mahdollista arvioida kokonaisvaltaisesti, mitä oli tapahtunut ja minne selviytyjiä olisi saattanut jäädä. Yksi asia oli varma. Evakuointi oli sujunut huonosti. Liikenne ei vetänyt kokonaista kaupunkia pois hetkessä, joka selitti täysin pitkän jonon tartunnan saaneiden ihmisten autoja Jyväskylästä pohjoiseen.
Päässä pyöri paljon asioita. Vein astiat paikalleen ja nappasin aseeni mukaan. Tänä yönä oli tarkoitus nukkua yläkerrassa, sillä rakennus oli suhteellisen lämmin. Ovet teljettäisiin ja yöllä olisi vartio pystyssä. Vaikutti siltä että asunto palvelisi meitä ainakin hetken.
Ennen makuulle heittämistä Antti nappasi minua olkapäästä kiinni. Jäimme kahdestaan tyhjään eteiseen hiljenevässä talossa.
”Tota Huhta, semmonen juttu, että että…”
”Taivaalta sataa vettä.”
”Just niin. Eli toi yks solttupoika on menossa pahempaan tilaan.”
”Miten pahaan?”
”I’m not a doctor goddamit!” Antti lainasi populaarikulttuuria kätevästi, mutta jatkoi nopeasti. ”Mut mä veikkaan että se saattaa ihan vakavissaan kuolla. Nyt ei toi pelkkä lepo auta.”
”Ok, voidaanko me sille mitään?”
”Mä veikkaan että se tarvii antibiotteja, mut meillä ei oo niitä.”
”Eli Jyväskylään siis?”
”Ei välttämättä, jossain pienemmässä mestassa voi kanssa olla apteekkeja.”
”Ok, mutta puhutaanko hommasta huomenna paremmin.”
”Mä haluisin että homma olis jo huomenna hoidossa.”
Olin hieman laiska ja haluton tällä hetkellä keskusteluun, mutta nyökkäsin hänelle.
”Ok, jos kaikki on huomenna kohallaan, ni mä järkkään jonkun porukan lääkenoutoon. Jos muut ei lähe, niin meikä hoitaa homman. Selvä?”
Antti nyökkäsi. Olin lähdössä poispäin, kun hän vielä lisäsi.
”Tota, emmä haluais vaivaa aiheuttaa, mutta emmä haluu tappaa sitä heppua.”
”Joo.” Ymmärsin kuitekin mitä hän tarkoitti. Olimme vasta päässeet vakaaseen lepopaikkaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, jossa ympärillä ei pyörinyt satoja, ellei tuhansia tartunnan saaneita. Minun oli luultavasti hyväksyttyvä ettemme olleet valmiita pysähtymään paikoillemme. ”Mä teen parhaani asian eteen.”
Menin makuuhuoneeseen nukkumaan, jossa Veera ja Sofia olivat vallanneet yhden sängyn, Iina ja Emmi lattialta yhden patjan. Kyseessä taisi olla lämpimin huone, mutta minun osakseni jäi kömpiä Lahtisen ja Jontun väliin epämääräiseen peittorykelmään yläkerran aulassa.

Tämä oli hyvä päivä, mutta toimettomuus teki minut levottomaksi. Meillä oli yhä paljon ongelmia, joita en pystynyt ratkaisemaan. Ja ulkona pakkanen alkoi kiristyä. Oli ollut ensimmäinen valkea päivä. Talvi oli saapunut.