Neljäs yö

25.11.2010

Heräsin tarkoituksenmukaisesti pilkkopimeän yön aikaan. Vedin vaatteita päälleni ja herätin siinä samalla Puttosen. Hän ärisi keskeytettyjen unien voimalla ennen kuin muistutin herätyksen syyn. ”Se auto pitää tarkastaa.” ”Joo joo saatana…” Veera oli herännyt samalla. Hän vaikutti nukkuneen levottomasti, mutta halusi auttaa tarpeen mukaan. Olimme jo päivemmälle sopineet että minä kävisin tarkastamassa kapiaisen taskusta löytyneiden avainten toisen pään – luultavasti Fiatin joka oli vastapäisellä parkkipaikalla vajaan sadan metrin päässä. Syy tähän oli yksinkertainen – olin huomattavasti nopeampiliikkeinen kuin Puttonen, vaikka hänkään ei ollut erityisen hidas. Pääasiallinen syy oli kuitenkin taitoni käyttää valonvahvistinta, mikä mahdollisti helposti tartunnan saaneiden välttämisen pimeän aikaan. Ei tosin ollut järin pimeää, lähinnä kylmää. Kuutamo valaisi pihamaan tummaa asfalttia kun astelimme alimpaan asuinkerrokseen. Se oli yhä hieman päälle kaksi metriä maanpinnan yläpuolella, vanhojen kasarmirakennusten korkean kivijalan takia. Oven barrikaadien avaaminen olisi ollut meluisaa ja hidasta, josta syystä olimme valinneet etenemispuoleksi parkkipaikan puoleisen ikkunan. Otin mukaani avaimet, valonvahvistimen, kirveen ja rynnäkkökiväärin yhdellä lippaalla. Kaikki muu vaatteiden lisäksi oli liijoittelua, minun piti päästä nopeasti alas ikkunasta, sekä autolle, tarkistaa sen kunto ja takaisin kasarmille. Helppo homma, mutta piti vain varmistaa että avaimet kävisivät ja että bensaa riittäisi. Ikkuna avattiin Puttosen yleistyökaluilla, tärkeimpänä apuna jälleen puukko. Viileä ulkoilma sekoittui viileään sisäilmaan, kun katselin pimeästä rakennuksesta valonvahvistimella kuun valaisemaa pihamaata. Parkkipaikan ympärillä ei ollut paljoa tartunnan saaneita, välissä ei lähes yhtään. Hiljaisella liikkeellä saattaisin hyvinkin selvitä sinne. Heitimme alas lakanoista tehdyn köyden, jonka sidoimme tuvan kaappin lukkoon kiinni. Paitsi että kyseessä oli idioottikliseinen laitos, sen oli tarkoitus palvelulla minua vain mikäli en jostain syystä hyppäämällä pääsisikään sisälle. Niin Veera kuin Puttonenkin jäivät hiljaa tirkistelemään avoimesta ikkunasta kun itse hypähdin alas.

Pidin rynnäkkökivääriä ylhäällä ja joustin jaloista voimakkaasti. Tämän jälkeen vilkaisin nopeasti uudelleen ympäristön valonvahvistimella. Olin yksin maatasossa – lähin liikkuva hahmokin oli kymmenien metrien päässä ontumassa päämäärättömästi. Lähdin kumarassa juoksemaan pitkin pihamaata, johon oli tiivistynyt ilmasta viileä kosteus. Puristin vasemmassa kädessä Fiatin avaimia, joiden pitäisi avata lukitut ovet avainten näppäintä painamalla. Ne olivat ainoa esine jota oikeastaan tarvitsin tällä hetkellä, ne määräsivät hyvin pitkälti sen, voisimmeko ottaa mukaan ylimääräisiä aseita ja panoksia huomenna. Hypähdin kaljujen rajapensaiden ylitse ja pysähdyin hetkeksi parkkipaikan viereen. Tähystin ympärille valonvahvistimilla. Ainakaan autojen yli ei näkynyt suoraa hahmoja, mutta puristin vasemmalla kädelläni yhä rynnäkkökiväärin kahvaa. Ase kulki aina taistelijan mukana, ilman sitä minulla ei olisi paljoa mahdollisuuksia. Sitten alkoi varsinainen etsintä, aloin näpyttä avaimen näppäimiä. Pimeässä yhtäkkiä unohdin kumpi oli aukaiseminen, mutta luultavasti auto löytyisi joka tapauksessa. Liikuin kyyryssä lyhyitä autorivejä. Useat autoista olivat täysin koskemattomia, muutamat oltiin kolaroitu toisiinsa, osasta oli ikkunoita rikottu ja ovia puolittain auki. Nostin valonvahvistimen toiselle silmälle, toinen puolestaan oli tottunut kuunvaloon paremmin. Autojen ulkopuolella oli jonkin verran liikettä, mutta niiden välistä en erottanut mitään. En ollut erottaa kahisevaa ääntä hieman takanani, kunnes se sai minut säpsähtämään ja kääntymään nopeasti. Erotin vasemmalla puolellani autossa jonkun heiluvan takapenkillä. Se ikkuna oli täysin hajalla ja etuovi auki. Auton sisältä kuulin korahduksia ja raapivaa ääntä. Se ei kuulostanut samalta kuin tartunnan saaneiden kurkusta erottuva korina, johon sekoittui sylkinen sävy. Tarkastin nopeasti ympärilleni, jonka jälkeen nousin kumarasta ja otin muutaman askeleen kohti autoa. Napsautin varmuuden varalta varmistimen pois aseesta, mutta tähtäsin sitä vasta valonvahvistimella. Ääni kuului takapenkiltä. Huomasin kuvotuksen käyvän läpi ruumiini kun äänen syy selvisi.

Muutaman kuukauden ikäinen imeväinen. Toinen käsi oli vain tulehtunut tynkä, luonnottomasti vääntyneet kasvot ja kasvamattomat hampaat yrittivät louskuttaa puoleeni. Sillä oli tartunta. Turvaistuimen hihnat estivät sitä aikaisemmin pakenemasta tartunnalta, nyt ne estivät sitä käymästä minuun käsiksi. Olin nähnyt jo satapäin erilaisia tartunnan saaneita, mutta tällä kertaa käänsin kasvoni pois. Jokin lapsessa oli jopa minulle liikaa. Minulla oli luonnostaan ominaisuus, joka useilta ihmisiltä puuttui. Osasin ohittaa asioita, joka mahdollisti toimimisen. Tunnistin asiat nopeasti ja osasin yleistää näkemäni yksityiskohdat. En ajautunut paniikkiin. Lähes välittömästi kasvoni käännettyä tarkistin jälleen ympäristön ja aloin edetä.

Kääntyessäni seuraavalle parkkeerattujen autojen riville, minulla yllättäen tärppäsi. Vastapäisessä rivissä pienen Fiat Punton valot välähtivät painaessani avaimen lukitusnäppäintä. Etenin nopeasti sen viereen ja avasin avaimella lukot vielä varmuuden varalta. Tarkastin ensin ulkoa sisätilavalon. Avatessani oven se syttyi päälle, mutta pimeänäköön tottunut vasen silmäni suljettunakin löysin kytkimen ja vaihdoin sen nopeasti pois päältä. En tiennyt miten tartunnan saaneet reagoisivat valoon tai näkisivätkö ne minut siinä, joten vilkaisin lyhyesti ympärilleni. Vieläkin parkkipaikka vaikutti autiolta. Menin avatusta ovesta autoon sisälle. Bensatilanne oli ainoa minkä autosta halusin tietää – se oli pieni, mutta kolme ihmistä ja joukkueelle sopiva määrä aseita mahtuisivat kyllä sisälle. Käänsin virtakytkintä varovasti. Bensamittari heräsi henkiin ja alkoi kiriä kohti puoltaväliä. Se saavutti lähes kaksi kolmasosaa. Sitten tajusin että olin tehnyt virheen. Koko parkkipaikan hiljaisuuden täytti Vinnie Pazin esikoisalbumin mätke. Hakkasin säikähtäen radion pois päältä, mutta virhe oli luultavasti jo tapahtunut. Melkein kuulin miten tyhjiltä seiniltä kaikui äskeinen rap-ilottelu, joka teki pilkkaa yrityksestäni pysyä näkymättömistä.

Hyppäsin autosta pois – se oli ainoa tapa toimia – ja tikkasin nopeasti kahden autorivin lävitse. Kapusin parkissa olevan Fordin konepellille ja vilkaisin tilanteen valonvahvistimella. Yhtäkkiä parkkipaikkaa lähestyi nopealla raivolla varmaan parikymmentä tartunnan saanutta. Nilkuttajat tulivat myös kasarmin suunnalta. Ne eivät vielä olleet ehkä nähneet minua, mutta suunnistivat äskeisen äänen suuntaa kohti. Pääsin viimeisen autorivin kohdalle, josta huomasin että kasarmin suunnalta nilkutti kourallinen kramppaavia hahmoja parkkipaikkaa kohti. Heittäydyin vaistonvaraisesti maahan ja ryömin parkissa olevan pakettiauton alle. Sydän hakkasi perkeleesti, mutta tämä oli nyt ainoa tapa jolla saatoin selvitä. Toin käden suuni eteen ettei hengitykseni ääni kuuluisi, mutta autojen välistä lipuvat askeleet selvästi kuuluivat. Kengät laahasivat maata, minä puristin rynnäkkökivääriäni niin kovaa, että luulisi piipun pian taittuvan. Auton vierestä liikkuivat yhdet naisten kävelykengät, kahdet maiharit. Vilkuilin hyvin hitaasti ja levottomasti ympärilleni. Ne etenivät tuskallisen hitaasti. Ja niitä tuli lisää. Ehkä kymmenet kengät. En edes tiennyt miten paljon aikaa kului, niin hitaasti tarttuneet nyt askelsivat. Verrattuna ensimmäisen yöhön nopeahkoon ja nykivään juoksahteluun. Aikaa kului. En uskaltanut liikkua, seurasin vain askelia.

Kului viisi minuuttia. Kymmenen. Kuulo oli herkistynyt ja tiesin että ohi kävelleet hahmot olivat taustalla. Edessä oli yhä lähes sadan metrin pätkä rakennukselle, mutta sillä ei näkynyt tällä hetkellä yhtään tartunnan saanutta. Odotin vielä viiteentoista minuuttiin. Kun ensimmäistä kertaa liikutin jalkojani, jo pelkkä kankaan kahina kuulosti liian äänekkäältä. Mutta hiljalleen aloin syömimään eteenpäin auton alta. Vilkaisin nopeasti molemmille sivuille ja syöksähdin jaloillani eteenpäin. Edessä oli aiempaa tiheämmältä vaikuttava pensasaita, jonka yli hyppäsin jatkuvasti nopeentuvasta vauhdista. Rynnäkkökiväärin kanssa oli vaikea pitää tasapainoa, mutta jatkoin hiljaista juoksua eteenpäin. Vilkaisin taakseni. Ei ketään, erotin kyllä selkiä autojen välistä, mutta toivoin niiden olevan selkiä. Kiihdytin juoksuun. Jalkojen iskut märällä asfaltilla tuntuivat kaikuvan seinistä. Edessä häämötti kyllä ikkuna, mutta matka sinne tuntui pitkältä. Ei horisontaalisesti, vaan tästä vinkkelistä selvisi myös että se oli odotettua korkeammalla. Nappasin nopeasti rynnäkkökiväärin pois kaulalta ja löin varmistimen alas. Sähähdin huulieni välistä ikkunassa näkyvälle kahdelle päälle varoituksen. ”Väistäkää ikkunasta!” Vikasin rynnäkkökiväärin kuin keihään suoraa ikkuna-aukosta sisään. Se kolahti jonnekkin tuvan perälle. Hyppäsin itse kiväärin perään, ojentaen käteni kohti ikkunan karmeja. Sain kiinni ainoastaan tiiliseinästä. Mutta Puttonen sai kiinni minusta. Savolaismies repi minut kiinni vain yhdestä kädestä suoraa sisälle. Toimitus oli varsin kivulias ja täynnä pidätettyä kiroilua, mutta loppupeleissä makasimme molemmat kontillamme tuvan lattialla. Veera sulki ikkunan ja tuijotti meitä. Molemmat sotilaat alkoivat selittämättömästi hihittää hätäiselle syöksylleni. Hän ei tuntunut käsittävän, mutta meillä oli helvetisti ongelmia pysyä nauramatta. Hetkeä aiemmin olin kuolla. Kömmimme eteenpäin nelinkontin, kun tyttö tuhahti hampaidensa välistä turhautuneen huolensa. ”Älä enää ikinä tee noin.” Palasimme hiljalleen yläkertaan jossa tarkastin ruhjeitani. Iho oli rikki sieltä täältä, mutta olo helpottunut. Puttonen nukahti sytyttämätön tupakka kädessään. Oli viimeinen yömme täällä. Aamulle meillä oli jo suunnitelma.