Kahdeskymmeneskuudes yö

Posted: 02/10/2011 in Päivät

17.11.2010

Oloni oli parempi kuin ikuisuudelta tuntuvaan hetkeen. Vaikka uni oli levotonta ja vainoista, heräilin aina silloin tällöin, olin silti hyvin levännyt. Ylikierroksilla käynyt ruumis pääsi lataamaan akkuja ja lämpö laski. Tuntui siltä, että minulla oli jälleen energiaa toimia.
Kello oli hieman yli keskiyön, mutta unirytmini ei elänyt lainkaan tartuntaa edeltänyttä aikaa vastaten. Kun syksy pimensi iltoja, pimeän aika oli lähinnä triviaalia. Yön käsitys oli muuttunut, kun nukkuminen oli täysin mielivaltaista.
Myös molemmat nuorista olivat levottomassa unessa, tosin epäilin että ainakaan Sini todellisuudessa nukkunut. Ensio oli alakerrassa ja ilmeisesti piti huolta, että me muut kykenisimme lepäämään rauhassa.

Tarkastin oliko vyölläni kaikki ne välineet, mitkä sillä pitikin olla. Pistooli oli lippaineen paikalla, mutta lataamaton.  En heittänyt maastopuvun takkia ja lippistä vielä päähäni, pääasiassa laiskuuden puolesta. Lihakset tuntuivat kankeilta, mutta nappasin rynnäkkökiväärin mukaani ja astelin pienestä huoneesta hiljaa kohti alakertaa.
Saavuin keittiöön, missä pimeään tottuneet silmäni erottivat tumman hahmon tuijottamasta minua. Vein käden jo refleksinä rynnäkkökiväärin varmistimelle, mutta Ension kuiskaus saavutti minut.
“Tuu tänne vaan. Ollaan hiljaa.”
Tunnelma oli painostava. He eivät olleet ilmeisesti tappaneet yhtään tartunnan saanutta ja olivat altavastaajana tottuneet vain piiloutumaan. Meidän strategiamme oli ollut tartunnan uhkaa kunnioittava, mutta tiukka arsenaali aseistusta salli hangoittelun vastaan ja väkivaltaisemman lähestymistavan. Erotin pimeässä Ension pitelevän veistä, mutta se näytti historianmaikalla luonnottomammalta kuin hänen olallaan roikkuva valonvahvistin.
“Mä otin vapauden lainata tätä, jos olisi epäselvyyttä että tänne tulis joku…” Hän nöyristeli, mutta minä heilautin kättäni hieman levollisesti.
“Joo, tyhmäähän sitä olis jättää käyttämättä. Mutta pitäkää mut vaan tietoisena paljon sitä on käytetty, että tiijetään onko pattereita jäljellä.”

Olimme hetken hiljaa. Huomasin keittiön pöydän vieressä kolme siististi pakattua reppua, sekä muutaman muovipussin. Ensio huomasi katseeni.
“Me pidetään kaikki valmiina, jos tulee lähtö. Tässä on melkeen meidän kaikki ruoka ja muut tavarat, mitä me tarvitaan.”
“Fiksua.”
“Joo. Joni on tehnyt sääntöjä, mitä se haluaa noudattaa. Me noudatettiin niitä lähinnä sen rauhoittamiseksi. Se on outo poika, liikaa telkkaria ja internettiä.”
“Millasia sääntöjä?”
“Jotain helppoja, mitä se hokee typeryksissään itsekseen, malliin ’sääntö numero yksi, älä mene minnekään mistä on vain yksi pakotie; sääntö numero kaksi, älä koskaan pidä enempää ääntä kuin tarpeellista.’ Tällaisia, sillä on pieni kirjanen jonne se on pistänyt näitä ylös. Paljon itsestäänselvyyksiä, mutta myös jotain nokkelaa.”
Tajusin heti mistä poika oli keksinyt sääntönsä. Hänen opettajansa populaarikulttuuritietous ei ollut aivan samalla tasolla kuin oppilaillaan.
“Se on yhdestä elokuvasta. Zombielandista. Ihan hyvä pätkä.”
“Jaa, se nyt selittääkin. Tosin ei se kaikkea selitä. Kyllä säkin huomaat sen ajallaan, että tää poika ei ihan tarpeeksi elä tässä maailmassa. Noita lapsia on vaan jäänyt jälkeen niin monta, että mä en enää jaksa kiintyä näihinkään. Melkoinen pedagogin vastuu.”
Hän puhui hieman sekavasti, mutta ymmärsin miehen olevan äärimmäisen stressaantunut. Kalpeudessaan harhainen ja muutenkin inhimillisen rasituksen toisella puolella. Veikkasin, että vain oppilaat pitivät hänet riistämästä omaa henkeään. Mies vaikutti hyvin raadolliselta ja hädin tuskin pysyi järjissään. Aloin vasta nyt huomata, että kaupunki oli hänelle kuin vankila, josta ei voinut lähteä. Ainoa vaihtoehto oli piiloutua sen sisälle ja yritä selvitä.
Tosin minulla oli aivan päinvastainen käsitys siitä ajasta ja tilasta, missä me nyt elimme.

“Mä oon jo kertaalleen paennut Jyväskylästä. Tossa kymmenisen päivää sitten.”
“Ja sä palasit takaisin?”
“Jep. Meitä tuli useempia hakemaan ruokaa niille, jotka oli turvassa jo kaupungin ulkopuolella. Ihmiset ei ole valmiina tälläseen säähän ja siihen, ettei marketista pääse enää ostamaan irtokarkkeja, kun tulee nälkä. Noh, mutta siinä vaiheessa tosiaan homma meni vituiksi ja meikä jäi kaupunkiin. Mutta me paettiin viimeksi täältä tosiaan keskustasta, tosta kaupunginkirjaston vierestä.”
Hän vaikutti epäuskoiselta, mutta pimeässä en nähnyt miehen ilmettä.
“Miten te teitte sen?”
“Kahdella kuorma-autolla, toisessa oli lumiaura edessä. Se raivas melkein kaiken tieltään, niin että homma onnistui.”
“Mistä me nyt revitään tähän hätään kuorma-auto?!” Hän lähes sähähti, mutta tajusi sitten äänensä nousseen ja vaikutti rauhoittuvan samoin tein.
“Se ei nyt oo pointtina. Mutta tätä kaupunkia ei olla piiritetty. Täältä pääsee pois – se ei ole helppoa, mutta eipä ole mikään muukaan. Kai sä tiedät, että se rautatiesuunnitelma oli vakava ehdotus.”
Mies hiljeni hetkeksi. Silloin hiljeni myös koko pimeä keittiöhuone.

“Mä haluaisin uskoa tohon.”
“Ette te voi tännekään jäädä. Tässä kaupungissa kaikki kuolee ennen pitkään.”
Mies hymähteli itsekseen. Aivan kuin olisin nähnyt hänen katseensa kirkastuvan. Hänen äänensä vaikutti yhä epäröivältä.
“Jaha, no mikäs siinä.” Mies otti pari askelta ja heitti reput keittiön pöydälle.
“Sitten meidän varmaan kannattaa lähteä saman tien? Eikös?”
Yllätyin hänen ripeästä toiminnastaan hetkeksi, jolloin virnistin itsekseni.
“Noh, tottahan se on.”
“Ootko sä siinä kunnossa, että voidaan mennä?”
Noh, en minä mitään maratonia olisi lähdössä juoksemaan, mutta hymähdin itsekseni lyhyen arvioinnin jälkeen.
“Jos te olette, niin pistetään kamat kasaan.”
“Hyvä. Mene herättämään Sini ja Joni ja nappaa tavarat. Mä laitan valmiiksi kaikki pakkaukset.”

Nuoriso heräsi hieman kankeasti, mutta he seurasivat kuin lampaat Ension käskyjä. Kauhu oli tehnyt myös näistä kahdesta täysiä lampaita, eikä heillä ollut pienintäkään mentaliteettiä itsenäiseen toimintaan. Tai ainakin siltä se vaikutti, kun molemmat seurasivat opettajansa kehoituksia. He pelkäsivät enemmän omaa voimattomuuttaan, kuin seurasivat Ension auktoriteettiä.
Söimme vielä suhteellisen raskaasti yläkerrassa, jolloin minä aloin selostaa reittiä. Pimeys oli puolellamme. Samoin sää, sillä pilvet peittivät kuutamon. Muutama leuto aste pakkasta, minkä pitäisi olla pelkästään hyväksi.
Selitin reitin konkreettisesti. Meidän olisi päästävä ensiksi junaradalle, sen jälkeen kaiken pitäisi onnistua lähes ongelmitta – ainakin Vaajakoskea ylittävälle rautatiesillalle saakka. Eihän pelkkä yössä eteneminenkään helppoa ollut, puhumattakaan vaaroista ja pitkästä matkasta, mutta jos me emme pääsisi vesistöjen ylitse siltaa myöten, me emme pääsisi luultavasti miltei mitenkään muutenkaan.
Normaalioloissa kävely Vaajakoskelle ja Tölskän Tarzanin maastoon Jyväskylän äärinurkkaan, kestäisi ehkä pari tuntia. Arvioin, että meillä menisi ainakin kolme tunia, mahdollisesti jopa neljä. Lyhyesti sanottuna pienelle nelikollemme saattaisi tulla kiire, mikäli yrittäisimme ehtiä ennen valoisaa.

Mutta vaikein osuus oli heti alussa. Kun keskustasta päästäisiin rautatielle, pystyisimme kulkemaan penkereen puolella kaikessa rauhassa. Tai ainakin se olisi näkösuojassa. Kukaan ei suuremmin vastustellut suunnitelmaa.
Nopein reitti olisi suoraa Väinönkadulle ja siitä aseman kohdalta ratapihalle. Se oli viimeksi melkein tapattanut minut ja aivan liian lähellä keskustaa. Mutta minä muistin myös toisen reitin, jota kautta olimme käyneet etsimässä Tapsaa ensimmäisellä Jyväskylän visiitillämme. Tapsan olinpaikka oli ollut suhteellisen lähellä täältä, kulman takana olevalta Harjun ammattikoululta vain pari korttelia syvemmälle Puistokadun ja sen viereisen hautausmaan suuntaan. Sieltä pääsisimme Tourujoen rantaan, joka oli sopivasti hieman katveessa. Meillä saattaisi olla jopa mahdollisuus päästä eteenpäin ja suoraa rantaraittia kiertävälle lenkkipolulle. Sieltä pääsisi helposti rautatietä pitkin Vaajakoskelle saakka, eikä matka kestäisi edes niin pitkään, mikäli onnistuisimme löytämään auton.

Ajan kanssa kaikki oli selvää. Me sovimme muutamista yhteisistä merkeistä, mistä pitää kiinni. He kaikki tunnustivat sen, että minun kannattaisi edetä ensimmäisenä valonvahvistimen kanssa. He pysyisivät lähellä, ellen sanoisi toisin. Pimeä oli yhä meidän puolellamme ja pimeä oli ystävä. Me heitimme reput niskaamme ja valmistauduimme lähtöön. Ulkona oli sopivan pimeää ja Jonin rannekello näytti kolmea (tosin hänellä ei ollut hajuakaan toimiko se yhä).
Minä menin ensimmäisenä valonvahvistimen kanssa. Etenin pihan nurkalle josta katsoin nopeasti tien yli. Suoraa edessämme oli Harju, jossa oli sentään jonkin verran suojaisempaa pusikkoa. Ja tässä pimeydessä saatoimme pysyä hyvinkin piilossa siellä.
Edessä oli tyhjää. Heilautin kättäni jotta pihamaalla oleva seurue seuraisi minua tien yli. Lähimmät hahmot olivat sen verran kaukana, että niiden oli vaikea nähdä meitä ja mahdoton arvioida olisimmeko terveitä vai jo tartunnan saaneita. Jalkani tuntuivat yhä jokseenkin painavilta hölkötellessäni tien ylitse. Minä olin ainoa, joka kantoi aseita. Myös  Ensiolla oli lapio, mutta hän oli maininnut, ettei ollut tappanut yhden ainutta tartunnan saanutta. Eli kirveeni, pistoolini ja rynnäkkökiväärini olivat pääasialliset suojavälineemme. Vaihtoehtona oli tosiaan turvautua pelkkään piiloitteluun.
Pysähdyimme Harjun lenkkipolun laitaan, jossa tarkkailin jälleen ympäristöä. Sen jälkeen käännyimme suoraa suuntaan, josta olin myös saapunut tänne. Kiersimme Harjun stadionia Mäki-Matin puolelta hyvin rauhallisesti, puulta puulle. Kertaalleen jouduimme pysähtymään, kun edessä oli yksittäinen, hädin tuskin tajuissaan oleva nilkuttaja. Iskin sitä kirveen hamarapuolella niskan seudulle, joka riitti rauhoittamaan tilanteen. Ilmeisesti kylmyys ja nälkä purivat näihin yhä, eivätkä kaikki olleet hengissä ja suurin osa ilmeisesti majoittui sisätiloihin suurempina ryppäinä.

Me löysimme rauhassa tiemme Harjun ammattikoulun takaseinustalle, jota kautta pääsimme melko nopeasti ja suojaisesti tien varteen. Sieltä pystyi erottamaan useampia hahmoja, jotka olivat pääasiassa talojen seinustalla. Harkitsin hetken kiinnittäväni valonvahvistinta rynnäkkökivääriin, mutta tässä vaiheessa ei ollut tarvetta vielä motivoitua ampumiseen. Kyttäilimme pimeässä sen verran pitkään, että kylmä tuntui purevan kevyesti pukeutuneisiin teineihin.
Ja samalla myös pimeys tuntui toisista ilmeisen pakottavalta. Kuulin hämärästi Jonin mutinan taustalta.
Shinigami, mä tunnen miten se on läsnä.”
Poika oli animefiili. Ei pelkkä japanilaiseen animaatioon keskittyvä epäsosiaalinen pikkupoika, vaan henkilö, jolla on pakottava tarve tehdä kaikkea mahdollisimman outoa. Kiljua huudahduksia kielellä, jota ei itsekään oikeastaan osaa muuten kuin animaation kautta. Olisi varmaan pitänyt ampua jannu niille jalansijoilleen. Tiesin sen verran tästä pelleilystä populaarikulttuurin kautta, että shinigami oli jonkinnäköinen kuoleman jumala – kristittyjen viikatemies oli huomattavasti loogisempi versio samasta kaverista.
Mutta valitettavasti ampuminen ei ollut vaihtoehto, varsinkaan näissä olosuhteissa. Harhainen japaninörtti ei ollut miellyttävintä mahdollista seuraa. Mutta jostain kauempaa kuului muutaman kiväärinlaukauksen äänet. Ne käänsivät melko lähellä olleiden hahmojen rintamasuunnan toisaalle, jolloin käskytin porukkaa nopeasti.
“Perässä, nyt!”

Juoksimme suoraa Yrjönkadulle katsomatta taaksepäin. Jatkoimme samalla vauhdilla suoraa syvemmälle matalien kerrostalojen alueelle Kyllikinkadulle. Mikäli joku olisi meidät nähnytkin, hukkuisimme nopeasti muutaman korttelin välimatkalla. Seurue oli yllättävän nopea ja omien jalkojeni hapot ja väsymys pitivät vauhdin myös muille sopivina. Mutta tusin miten perässäni tulevat kolme henkilöä olivat selkeästi kauhuissaan avoimilla kaduilla. Minulle tämä oli sen sijaan tuttua touhua jo aiemmin.
Käännyimme sisäpihalle, jossa hidastin vauhdin hölkkään. Jatkoimme suoraa tämän korttelin läpi, mutta siinä kohti minä tein virheen. En ollut tarkistanut kulmalta, mitä sisäpihalla odotti. Tämä oli nimittäin Keskustan terveysaseman kortteli, joka oli ehdottomalla vaaravyöhykkeellä. Ja edessä oli pihalle jäänyt, varmaan kymmenen sairaan lauma.

Vaikka muut kauhistuivat, minä olin käskenyt heidän olla vaiti heti lähteissä. Hölkkäsimme rauhassa hieman sivummalta parkkipaikkaa myöten kohti terveysaseman kulmaa ja pääsimme lähes ohi koko kööristä. Ilmeisesti näin pimeässä, nälkäisenä ja kylmissään niiden havainnointikykyä ei kannattanut yliarvioida.
Mutta kyllä ne huomasivat meidät. Näin valonvahvistimesta miten Sini lätkäisi molemmat kätensä suunsa peitoksi, ettei huutaisi.
Sillä hetkellä me aloitimme taas juoksun. Menimme suoraa Tapionkadun ylitse, mistä lähti jalkakäytän luiska suoraa seuraavalle pihalle. Kuulin miten perässäni Joni puuskutti jotain yhdentekevistä säännöistään, tyyliin “Ei koskaan suljettuun tilaan” tai vastaavaa. Perässämme oli ainakin kahdeksan terveysaseman henkilökunnan verenhimoista hoitsua ja muuta vastaavaa ahdistelijaa. Ne näkivät meidän kääntyvän sisäpihalle. Ensio liukasteli lumessa, mutta piti itsensä silti pystyssä.
Enempää minä en ehtinyt nähdä rynnätessämme pihan lävitse. Myös siellä oli muutama hahmo, jotka huomasivat välittömästi meidän juoksevan ohi, mutta me olimme hyvin lähellä sitä reittiä, josta olimme kulkeneet Tapsan ja Jontun hakureissulla. Tämä tarkoitti sitä, että minulla oli suunnitelma, millä saisimme perään lähtevät jahtaajat nopeasti eksytettyä turvallista reittiä. Meidän pitäisi vain ehtiä seuraavalle kadulle.

Tulimme Tellervonkadulle korttelin läpi melko kovaa juosten. Tällä kertaa Ensio kaatui, mutta nousi lähes samoin tein pystyyn. Minä ryntäsin valmiiksi lauta-aitaa kohti, jonka takana olimme edenneet Puttosen kanssa. Se oli sopivan korkea ja tiesin että sisällä olisi turvallinen asunto, josta pääsisi suoraa rakennuksen lävitse. Nilkuttajilla kestäisi paljon pidempään päästä aidan ylitse ja sen jälkeen olisimme jo turvassa asunnon toisella puolella, josta pystyisimme myös torppaamaan useamman oven kiinni.
“Tästä yli!” Ääneni oli kuuluva sähähdys, mutta nyt oli tärkeintä, että kaikki saivat viestin perille. Laskin käteni alas ja torppasin ensimmäisenä kevyen Sinin aidan yli, sen jälkeen pitemmän Jonin, joka kuului tippuvan toiselle puolelle. Ensio tuli viimeisenä, heitti lapionsa yli ja oli selkeästi kolmesta painavin.
Kun tuli minun vuoroni nilkuttajat lähestyivät jo korttelin lävitse. Vaikka olin yhä voipunut. Sain hieman vauhtia potkaisemalla itseni aidasta ylitse lähes yhdellä heitolla.
Aidan sisäpuolella kaikki kolme näyttivät vain odottaneen minua. Ryntäsin suoraa asuntoon, jossa odotti sama pinnasänky kuin edelliselläkin kerralla, kymmenen yötä tartunnan jälkeen. Asunnossa ei ollut ketään, ovi rappukäytävään oli auki.
Me menimme suoraa siitä ja vilkaisin nopeasti ulko-ovea raottamalla talon takapihan. Tyhjä. Viittasin vielä Ensiota sulkemaan taakse jääneen asunnon oven, kun varmistuin turvallisesta reitistä. Rappukäytävä oli aavemainen, mutta nyt ei ollut aikaa jäädä fiilistelemään sitä. Minä en ottanut riskiä, että törmäisimme uudestaan takaa-ajajiin.

Menimme takapihan lävitse, josta näki suoraa Yrjönkadulle ja tiputtauduimme alemmalla tasolla olevan roskakatoksen kautta seuraavalle takapihalle. Pääsimme rauhallisempaa Kalervonkatua pitkin häiritsemättä. Etenimme matalan pensasaidan raatojen takana hiljaa, jolloin näin muitakin vanhan Puistolan osia. Myös täällä oli muutamia autoja keskellä katua, joista yksi oli palanut läpeensä muodottomaksi. Sääli että keskustasta ei päässyt autolla enää minnekään. Se olisi nopeuttanut prosessia huomattavasti.
Pääsimme Puistokadulle pienen leikkikentän lävitse, josta näkyi jo tuttu hautausmaan kiviaita. Tällä kertaa Puistokadulla ei ollut laajempaa tarttuneiden kokousta, kun viimekerralla olimme vältelleet lähes satapäistä vainoojaryhmää. Juoksimme nopeasti hautausmaan aidalle ja sen ylitse.
Toisella puolella etenimme muutaman haudan suojaan. Ironista kyllä, kuolleet olivat ainoat, joihin tämä zombitartunta ei koskenut.

Vanhalla Hautausmaalla Ensio puuskutti hetken villisti ja pudisteli päätään.
“Se oli lähellä.”
Myös minua hengästytti, mutta ei läheskään yhtä paljoa.
“Se on aina lähellä. Sitä varten pitää olla nopeita ja hiljaa. Ok?” Viimeisen vahvistuksen viittasin kahdelle nuorelle, jotka molemmat nyökyttelivät. He elivät stressitilassa jatkuvasti ja olivat tottuneet, tai oikeastaan melkein tarvinneet jotakuta, joka käskisi heitä. Näissä olosuhteissa harva kykeni säilyttämään mitään itsevarmuutta.
Pimeässä myös nuoret nojailivat hautakiviin, joiden päälle oli laskeutunut ohut lumipeite. Minä tähystin hetken ympärille ja annoin tuomioni tilanteesta.
“Levätkää tarpeeks, mutta kohta mennään. Meillä ei oo enää paljoa aikaa ennen aamua. Tai on ihan hyvin, mutta Vaajakoskelle on pitkä matka. Sen jälkeen me ollaan turvassa, eli jaksakaa nyt. Toi oli pahin osuus ja se on nyt takana.”

Varmistettuani kaikkien olevan valmiina, pääsimme jatkamaan. Saavuimme Tourujoen uomaan, josta olin aiemmin Puttosen kanssa kulkenut veneellä. Silloin veden päälle kumartuneissa puissa oli vielä ollut lehtiä, mutta nyt vain niiden luurangot peittivät jokea. Vastakkaisella puolella oli taloja ja hahmoja, mutta ne eivät erottaneet meitä tummaa töyrästä vasten. Kävelimme hiljaa ja varovaisesti eteenpäin, sillä olimme yhä keskustan alueella, vaikkakin hyvässä katveessa.
Tourujoki virtasi yhä vieressä ja peitti kaupungin hiljaisuutta. Oli häiritsevän autiota, mutta tästä asemasta me emme nähneetkään paljoa kymmentä metriä kauemmas. Joen päälle nojaavat lehtipuut estivät suuremman näkyvyyden myös eteenpäin. Pääsimme kuitenkin häiritsemättä kävelysillan alta ja lopulta näkemättä vilaustakaan rantaraitin lenkkipolulle. Olin paennut samaisen sillan ylitse jahtaajiani vain parikymmentä tuntia aikaisemmin. Tästä muistutti vain sekava määrä jalanjälkiä, joihin omat jälkemme sekoittuivat astellessamme poispäin Jyväskylän keskustasta.

Alkoi olla melko kylmä, kun äskeisen spurttauksen jälkeinen hiki johti kylmää ilmaa. Tästä huolimatta meidän oli jatkettava kävelyä. Kaikki matkasivat turpa kiinni ja muu seurue pysyi tiukasti perässäni, kun astelimme Jyväsjärven vierellä kulkevaa asfaltoitua lenkkipolkua kohti Vaajakoskea. Sinne oli matkaa useampi kilometri, vieressä kulki lähes jatkuvasti moottoritie, mutta se oli lähes autio. Samoja autonraakileita, jotka olimme nähneet ensimmäisellä Jyväskylän visiitillä. Kaupunki ja sen tuore Lutakon kaupunginosa jäivät taaksemme, mutta näimme ne yhä järven selän ylitse. Ennen valaistu Kuokkalan silta näytti tällä hetkellä lähinnä kuolleelta betonilta, joka hohkasi neuvostoestetiikkaa. Vain näin pimeässä ymmärsi valaistuksen tärkeyden esteettisessä mielessä, mutta hetki ei ollut järin otollinen suurempaan taiteen olemuksen pohdintaan.
Meillä kaikilla oli suhteellisen paljon kantamuksia ja varmistin kuiskaten, jaksaisivatko kaikki. Sain epäröiviä, mutta myöntyviä vastauksia. Luultavasti tarvitsisimme tauon, mutta minä halusin, että pääsisimme edes järven vieressä olevan voimalan suojaan. Siellä lenkkipolun ylitti myös junarata, joka tarjoaisi meille paremman, korkeamman ja peitteisemmän reitin.
Askellus sujui kuitenkin suhteellisen hitaaseen tahtiin. En voinut kiihdyttää vauhtia, sillä pimeys olisi pahimmillaan saanut ryhmän hajoamaan. Ja juuri nyt meidän ei kannattanut huudella toisiamme. Viileä tuuli oli ainoa, joka rikkoi täyden hiljaisuuden. Tunnelma oli kuin ydintuhon jälkeen – ei mitään liikettä tai eloa näköpiirissä. Talojen muodot erottuivat kyllä moottoritien takana, mutta ne eivät näyttäneet mitään merkkiä asutuksesta. Ne olivat vain rakennuksia.

“Mun polvi tuntuu pahalta, voidaanko pysähtyä.” Sinin ääni jopa kuulosti heikolta. Hän puhui hyvin yhtäkkiä ja epäröimättä sanoja.
“Onko se paha?” Ensio ehti esittää kysymyksen, mutta minä tiesin jo vastauksen.
“Mä en tiijä pystynkö kävellä.” Tyttö jatkoi epätoivoiseen sävyyn. Kuulosti siltä, kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. “Mä kolautin sen pahasti kun mentiin sen aidan yli.”
Muut olivat hiljaa. Minä olin yhä nälkäinen ja väsynyt, mutta tajusin, ettei huutaminen tai kärttyinen puhetapa auttaisi meitä yhtään. Sini ehti pyytää jo anteeksi monta kertaa pudotessaan istumaan, ennen kuin edes ehdin vastata.
“Noh, meidän pitää silti päästä helvettiin täältä. Pääsetkö sä liikkumaan ilman reppua?”
“Tosi hitaasti varmaan.” Hänen äänensä oli hyvin heikko, eli ainakaan kuiskauksille ei ollut suurempaa tarvetta. Olimme vain muutaman sadan metrin päässä rautatiestä, mutta siitäkin olisi vielä matkaa. Purin huultani, mutta en halunnut kiivastua. Me emme voisi edetä näin, sillä pimeä väistyisi selvästi ennen kuin olisimme moottoritien viereltä pois. Sen jälkeen meidät näkisi kuka tahansa. Voisimme tietty piilotella aikamme, mutta kylmä sää heikensi vain selviytymismahdollisuuksia. Edes me kolme emme jaksaisi kantaa kaikki tavaroita ja Siniä koko loppumatkaa tarvittavaa vauhtia, tai ainakin se olisi helvetin vaikeaa, kun minäkään en ollut kunnossa. Ja minulla ei ollut mitään varmuutta, voisimmeko löytää autoa läheltä – sillä nimittäin saattaisi hyvinkin päästä tarpeeksi lähelle, että kykenisimme ylittämään sillan. Se, että löytyisi toimiva auto, jossa olisi vielä avaimet paikallaan, olisi täysi ihme.

Ellemme olisi jättäneet sellaista moottoritielle edellisellä reissulla.

Tajusin yhtäkkiä, että olimme liikkuneet kaksi viikkoa tartunnan saapumisen jälkeen samaa moottoritietä Puttosen ajamalla, kolaroidulla hirviporukka-Volvolla. Me olimme jättäneet sen paikalleen tien viereen – auto piti meteliä, mutta oli peräänajosta huolimatta huomattavasti nopeampi kuin ihminen. Se oli tosin noin kolmen kilometrin päässä, mutta meillä ei ollut paljoa vaihtoehtoja.
“Ok, mä kannan sut Sini tonne sillan kupeeseen. Sen jälkeen mä käyn hakemassa auton, mutta siinä kestää hetken aikaa. Teidän pitää pysyä piilossa, okei?”
Seurasi hetken sekava väittely. Jouduin vakuuttamaan, että auto olisi paikallaan. Jopa kevyttä Siniä kantaessa jalat alkoivat painaa ja samalla Ension skeptinen asenne ei yhtään rohkaissut minua, nuorista puhumattakaan. Olin kärsivällisyyteni rajalla kun kiipesimme junaradan kupeeseen, moottoritien ylittävän sillan tuntumaan ja laskin tytön kevyelle lumipeitteelle.
“Sinne on vaan kolmisen kilometriä. Ilman varusteita mä pystysin juoksemaan sinne tässäkin kunnossa jossain vartissa.” Se oli vale, mutta minä halusin vakuuttaa heidät. Eikä todellisuuskaan ollut paljoa kurjempi. “Me päästään sillä suoraa sillalle, mutta meillä ei käytännössä oo muuten mahdollisuuksia.”
Me kaikki odotimme Ension vastausta. Hän vaikutti tuskaiselta nojatessaan penkereeseen ja vilkuillessaan ympärilleen. Mutta lopulta mies nyökkäsi.

Vetäisin nopeasti hieman ruokaa ja vettä heidän seuranaan ja vilkuilin valonvahvistimen lävitse ympäristöön. Mikäli jotain kävisi, heidän tulisi seurata minua. Mikäli minulle kävisi jotain, heidän kannattaisi paeta pois kaupungista keinolla millä hyvänsä. He eivät vaikuttaneet vakuuttuneilta, kun laskin taisteluvyöni alas ja käskin odottaa paskana olevaa Volvoa, jonka he kyllä kuulisivat tulevan.
Tarkistin vielä rynnäkkökiväärini olevan kunnossa (muistan miten kylmemmissä keleissä lataaminen ei onnistunut liian viileällä aseella, mutta se onneksi oli vasta parinkymmenen pakkasasteen paikkeilla) ja lähdin hölkkäämään rautatietä kohti itää.

Vilkuilin aina parin sadan metrin välein valonvahvistimella ympärille, mutta rautatien ympärillä todellakin oli tyhjää. Rakennukset ja roskien täyttämä moottoritie eivät tarjonneet juuri mitään liikettä. Vaikka pimeässä ratakiskoilla juoksiessa vauhti olisi voinut olla parempikin, en silti repinyt itseäni liian pitkälle. Olimme kaikki oppineet, että näissä olosuhteissa suorituskykyä tarvitsi myös huomenna.
Huvittavaa kyllä, tällä kertaa yksinäisyys tuntui jopa hyvältä. Olin paremmassa kunnossa ja etenin omilla ehdoillani. Homma oli niin sanotusti lapasessa.
Jaksoin jopa pitää jonkinlaista vauhtia rynnäkkökiväärin kanssa. Tiesin laskevani sen varaan, että Volvo nyt ensinnäkin löytyisi sieltä ja toiseksi lähtisi käyntiin. Toinen vaihtoehto olisi, että etsisin uuden auton jostain, mutta se olisi epätoivoista.
Tietty minä voisin myös jättää opettajan ja kaksi lukiolaista rautatien penkkaan, mutta silloin heittäisin hukkaan kaiken aiemman yrityksen auttaa heidät pois kaupungista.

Lopulta pääsin perille hieman päälle parissakymmenessä minuutissa. Huomasin ensimmäisenä Volvon viereen jääneen rumpusetin, jonka muistin kohdanneeni (ja ihmetelleeni) aiemmin. Tuijotin autoa hetken aikaa kauempaa, ennen kuin uskalsin astella sen viereen. Otin jopa kiväärin pois selästä ja tähtäilin sillä varovasti ajoneuvoa, vaikka tiesin ettei siellä pitäisi olla mitään. Ilmeisesti Haminassa kohtaamani autoon jäänyt lapsi oli jättänyt traumoja sen verran, että en uskaltanut luottaa niihin aivan sellaisenaan.
Elämä näytti hyvin kertakäyttöiseltä. Samaa, peräänajosta haavoittunutta Volvoa olimme käyttäneet hädintuskin varttia pidempään. Ruokaa ei myöskään saanut mistään lisää ennen kesää, mutta sitä kului jatkuvasti. Näytti siltä, että tällä hetkellä me elimme huomattavasti nopeammin, mitä resurssit sallivat. Bensiiniä ei ollut tullut maahan hetkeen ja pelkästään polttoaineella varustetut autot olivat harvassa.
Asetellessani kiväärin pelkääjän paikalle ja kokeillessani auton virtalukkoa, tajusin tilapäisten suunnitelmien kestämättömyyden. Mutta tällä hetkellä me emme pystyneet elämään muutenkaan. Kaupungista olisi päästävä pois.

Avaimet löytyivät paikaltaan ja auto käynnistyi hieman pitkän startin hehkutuksen jälkeen. Räppäsin auton valot välittömästi pois päältä ja suljin oven. Kokeilin rauhallisesti kaasua. Jep, se vastasi. Myös bensaa oli tarpeeksi.
Käänsin auton ympäri, jolloin hajonnut puskuri hakkasi tiiviisti tietä vasten. Sillä ei ollut väliä. Se pari hauskaa kilometriä, mitkä joutuisimme autolla liikkumaan, menisivät vaikka työntämällä koko autoa. Aloin kohottaa vauhtia viiteenkymppiin. Kovempaa en viitsinyt ajaa auraamattomalla tiellä ja näin levottomana maailmanaikana.
Sama matka, mikä juosten oli tuntunut raskaalta, meni nyt hetkessä. Ainoa ongelma näytti olevan yhä laahaava, hajonnut auton perä, mutta sille ei voinut mitään.
Olin paikan päällä hetkessä. Heitin Volvon jo valmiiksi ympäri takaisin kohti Vaajakoskea ja hyppäsin autosta pois rynnäkkökiväärin kanssa. Hyinen ilma iski samoin tein vasten kasvoja ja yön pimeydelle tarjosi haasteen vain valonvahvistimen vihreä kehä. Se tuntui muuttuvan himmeämmäksi. Patteri oli loppumassa.

Kolmihenkinen seurue saapui kumarassa kohti autoa. Pidin rynnäkkökiväärin valmiina, mutten osoittanut heitä sillä. Ensio kutsui minua hieman epävarmasti.
“Jaakko?”
“Joo, tässä. Hypätkää kyytiin, meidän on ihan turha tuhlata aikaa.”
He saapuivat minua kohti, jolloin saatoin erottaa heidän kasvonsa. Ilmeisesti myös he pystyivät erottamaan minun ääriviivani. Ja auton.
“Mutta, toi autohan on paskana.” Sini tokaisi siltä seisomalta.
“Turpa kiinni, se on vitun hyvä Volvo.” Hermostuin hieman, tosin se oli kohtuullista, sillä tämä Volvo oli juuri pelastamassa meidän henkemme. Varsinkin Sinin.
Me kaikki hyppäsimme auton kyytiin. Auton takaikkunat olivat hajalla, jonka takia ilmastointi oli suhteettoman toimivaa.
“Turvavyöt kiinni, olkaa valmiita poistumaan autosta kanssa nopeesti jos tarvii.” Siinä taisivat olla ainoat ohjeet, mitkä kykenin antamaan, kun nostin kytkimen, oli minun vuoroni pyytää apua.
“Ensio, päästäänkö me mistä sinne sillalle?” Minä en ollut paikallinen samalla tavalla kuin hän oli, vaikka olinkin asunut tässä kaupungissa muutamia vuosia. Auton lähtiessä Ensio vaikutti mietteliäältä, mutta vastasi nopeasti.
“Mä en oo aivan varma, mutta meidän pitää ajaa liikenneympyrästä suoraa, Pandan tehtaan ja vanhan Vaajakosken aseman ohitse, jonka jälkeen heti oikealle kun pystyy.”
“Selkee.  Jos joudutaan juoksemaan, ni sit joudutaan juoksemaan. Sini, mä otan sut kantoon mikäli tulee liian kiire.”

Ajoimme Vaajakosken moottoritietä pitkin hillityllä vauhdilla. Huomasin valonvahvistimella aamuruskon ilmoittavan päivän saapumisesta jostain puustonrajojen huitevilta. Hämärä oli saapumassa, mutta me olimme pääsemässä kohteeseen hyvin nopeasti.
Rauhallinen tahti jatkui, mutta saavuimme liikenneympyrään. Vaikka olin muistanut auton, en sen sijaan muistanut kaikki ohjeita, mitkä olin silloin saanut.
Liikenneympyrä oli hyvin tukossa. Itseasiassa olin hieman hämmästynyt tukon luonteesta. Toki siihen liittymässä oli tiellä myös henkilöauto, mutta sen vieressä oli täysikasvuinen Massey Ferguson, traktoreiden jaloa lajia. Henkilöauton voisi ehkä vielä työntää pois, mutta traktoria ei mitenkään.

Jouduin pysäyttämään auton, mutta jotain oli tehtävä. Myös sen jälkeen liikenneympyrässä oli ryysistä, mutta sen verran, että siitä pääsisi vielä ajamaan lävitse. Auto pysyi käynnissä, valot sammuksissa ja tuijotimme kiinteästi risteystä.
“Tota, joudutaanko me juoksemaan…” Jonin epävarma ääni kuului takapenkiltä. Purin hammasta, mutta tiesin miten tällaisessa tilanteessa pystyi toimimaan.
“Pitäkää auto käynnissä. Ensio, katotaan saadaanko toi auto työnnettyä posi tieltä tai jos siinä on avaimet sisällä.”
“Mikä vittu siinä on ettei ihmiset osaa enää parkkeerata kun maailmanloppu tulee.”
“Mä suojaan meitä kiväärillä jos tarvii. Osaako kumpikaan teistä ajaa?” Ohitin miehen napinan samoin tein ja keskityin olennaiseen. Meidän ei kannattanut jahkailla tässä tilanteessa.
“Mä oon käynyt autokoulun pari tuntia, mutta -” Joni lähes änkytti vastauksen.
“Hyvä, tuu ratin taakse jos jotain tapahtuu. Me liikutaan nyt.”

Hyppäsimme Ension kanssa autosta pois. Minä otin sen kymmenisen metriä toiselle autolle juosten kiinni ja samalla tarkastelin ympäriinsä. Muutama huojuva hahmo lähistöllä, mutta ne eivät ainakaan vielä huomanneet meitä. Juoksin autolle ja kokeilin sen kahvaa. Lukossa. Auto oli suhteellisen uusi bemari, joka näytti verrattain pelottavalta. Ensio mutisi hyvin väsyneesti taustalta.
“Helvetin bemarikuskit.”
Näin auton sisällä käsijarrun olevan ylhäällä. Myös vaihde oli silmässä. Vittu. Me emme saisi autoa liikkumaan niin mitenkään päin työntämällä. Jos renkaat eivät rullaisi, meidän pitäisi käytännössä nostaa autoa. Mutta tähänkin oli ratkaisu. Ja se oli jälleen kerran väkivalta.
“Mee valmiiksi perään. Mä laitan sen liikkeelle.”
Ension astellessa tumman BMW:n takaspoilerille, minä otin kiväärin hihnan pois ympäriltäni ja nostin asetta. Iskin metallisen perän läpi auton ikkunasta, mutta se taisi olla ensimmäinen virhe.

Varashälytin räjähti soimaan ja koko Vaajakoski tiesi mitä oli tapahtumassa. Ikkunan lasi helisi alas ja jäin tuijottamaan kiväärin tukkia. Ensio sai paskahalvauksen.

“Työnnä!” Karjaisin käskyn ja kumarruin avoimesta ikkunasta – tai paremminkin hajonneesta, mutta funktio oli sama – repäisin vaihteen vapaalle ja käsijarrun alas. Kimeä varashälitin huusi niin perkeleesti. Hädin tuskin kuulin omaa ääntäni kun laitoin vauhtia Ensioon.
“TYÖNNÄ SAATANA!”
Hyökkäsin bemarin takapuskuriin ja aloimme puskemaan sitä eteenpäin Ension kanssa. Ulina ei loppunut vaan melu jatkui huomattavan hirveänä. Yritin samalla katsoa ympärille. Valaistuvassa aamuyössä näkyi jo selkeästi useita hahmoja, jotka tulivat hatarasti meitä kohden. Jokaiselta suunnalta. Ja ensimmäiset olivat hyvin lähellä. Tajusin yhden uhkaavan naaman nousevan melkein heti bemarin takaa.
Rykäisin rynnäkkökiväärin eteen ja tähtäsin nopeasti auton sivulle horjuvaa hahmoa suoraa kasvoihin. Keski-ikäinen nainen. Laukaus suoraa nenänvarteen. Tosin ehkä kolmen askeleen päästä se ei ollut järin vaikeaa.
Ensio kuitenkin säikähti ja oli vetäytynyt kyykkyyn laukauksesta. Käänsin kivääriä ja ammuin kahdesti seuraavaa hahmoa.
“TYÖNNÄ! ME EI VITTU JÄÄDÄ TÄHÄN!” Oli hauska huomata, että ääritilanteissa käytin voimasanoja huomattavasti useammin. Tämä oli ymmärrettävää.
Puskin autoa itse eteenpäin ja myös Ensio auttoi. Hieman kauempaa, Vaajakosken keskustan suunnalta tuli ainakin tusinan lauma meitä kohti. Lähempänä oli pari yksittäistä. Ja auto huusi kuin tapettava sika. Mutta se meni eteenpäin. Juuri tarpeeksi.

“Takasin autolle! NYT!”
Ryntäsimme takaisin päin, mutta huomasin vasta silloin miten oman Volvomme takaa saapui kaksi nilkuttavaa hahmoa. Ensio näytti jäätyvän paikalle, mutta minä jatkoin juoksua. En voinut ampua, sillä molemmat lukiolaiset olivat autossa ja ilmeisesti Joni ei tajunnut toimia lainkaan. En ottanut riskiä, että osuisin heihin.
Jonin ilme etupenkillä muuttui. Minä ryntäsin suoraa auton konepeltiä kohti ja ponnistin siihen. Hyppäsin siitä suoraa auton katolle, jossa nostin kiväärin. Ylhäältä sain kaksi suoraa laukausta, joista toinen tiputti ensimmäisen ahdistelijan. Mutta se teki myös jotain muuta. Käänsin piipun ampuakseni myös toisen, mutta ase ei totellut. Luistin oli jäänyt taakse. Se oli jumittunut.

Tiputin kiväärin suoraa auton katolle ja repäisin vyöltä kirveen. Hyppäsin käytännössä suoraa autoa lähestyvän nilkuttajan naamalle, jonka käsikirves leikkasi hyvin likaisesti, mutta toimivasti. Olin törmätä jo pystyyn kuolleeseen kannibaalitaudin kantajaan, mutta se lakosi alta pois. En jäänyt tarkistamaan olinko tappanut varmasti molemmat, sillä varashälytin houkutteli keskustasta saapuvaa ryhmää yhä lähemmäs.
Ensio hyppäsi jostain syystä takapenkille. Minä avasin kuljettajan puolen oven, jonka takana Joni tuijotti minua lamaantuneena.
“LIIKU! Pelkääjän paikalle friikki!” En puhutellut häntä järin kauniisti. Tosin verinen kirves kädessä minulla oli oikeus siihen.
Poika heilui kuitenkin käskystä vaihdekepin ylitse ’haulikkoistuimelle’ melkein tajuamatta mitä teki. Minä nappasin kiväärin katolta ja hyppäsin hänen tilalleen.

Auto liikkui eteenpäin ennen oven sulkeutumista.

Kiihdytin liikenneympyrään, missä väli traktorin ja bemarin kohdalla oli juuri sopiva. Tosin liikkuminen oli sen verran nopeaa, että toinen sivupeli otti osumaa traktorin kyljestä, mutta ainakin liikuin eteenpäin. Sini kiljaisi.
Poistumaliittymässä oli suoraa keskellä mies, joka suunpielet veressä tuijotti minua. Minä en antanut hänen saastuneelle ruumiilleen armoa. Painoin kaasua, että isku lennättäisi tyypiin auton ylitse.
Volvon etupuskuri rysähti ja kaveri mäjähti suoraa tuulilasiin. Nyt Jonikin kiljui Sinin seurana ja niin kovaa että meinasi ilmeisesti ylittää auton varashälyttimen huudon. Verinen jälki keskellä ikkunaa ja jäätävä halkeama. Mutta pääsimme liikenneympyrästä (joka jo ennen tartuntaa oli perin vittumainen paikka autoilijalle kaksikaistaisuutensa vuoksi, jota kaikki eivät aikanaan käsittäneet.
Ajoin eteenpäin ja vaadin neuvoja. Säikähtänyt Ensio osoitti parin sadan metrin päähän, jossa oli risteys oikealle pienemmälle tielle.

Käännyttyä risteyksestä hiljaisemmalle omakotitaloalueelle Joni nielaisi äänekkäästi. Hän avasi varovasti keskustelun.
“Sä niinku tapoit niitä tosta vaan.”
“Joo, tää on ollut trendinä viimeaikoina.”
“Se näytti ihan ältsin siistiltä.” Hänen suunsa muodosi O:n. “Kakkoii.” Vittu japania taas.
Ensio kuitenkin huomasi rasitukseni ja osoitti takapenkiltä olkani ylitse.
“Tonne. Se silta melkeen näkyykin tästä.”
Hän oli oikeassa. Puiden välistä paistoi rautatie hieman matalammalla. Omakotitalojen välistä oli metsäinen, mutta varma pääsy sinne alamäkeä myöten. Joni kiljaisi onnesta ja alkoi selittää miten kaikki oli älyttömän hienoa ja käytti varmaan tuhatta lainasanaa animaatioista.
“Sä taisit sittenkin olla oikeassa Jyväskylän paosta. Se oli mahdollista.” Ensio hymyili takapenkiltä. Myös  Sini vaikutti rauhoittuneen.
Minä pidin silti veristä kirvestä kädessäni ja rynnäkkökivääriä sylissäni. Olin unohtanut puhdistaa sen ja ase jumittui välittömästi. Minulla ei ollut varaa tälläisiin virheisiin, jos nilkuttajia olisi ollut enemmän, niin olisimme todennäköisesti hengiltä. Tai hengissä hieman väärällä tavalla.

Aamuinen aurinko toi harmaan hämärän maisemaan. Näin rautatiesillan selkeästi. Tai sen mitä siitä oli jäljellä.
Se oli puoliksi romahtanut.

kommenttia
  1. falimu sanoo:

    Heitän pientä infoa aikataulujen muutoksista ja vastaavista. Tekstissä on toivon mukaan mahdollisimman vähän asiavirheitä, mutta se piti kirjoittaa useammassa pätkässä, mikä haittasi hieman asiaa.

  2. Koegi sanoo:

    En ainakaan kiinnittänyt huomiota virheisiin jos niitä oli, tosin sen verran intohimoisesti ja nopeasti luin että joutuu kyllä uudemmin selaamaan läpi 🙂

  3. C92 sanoo:

    taas aamun pelastus 😀 kuuman kahvin kanssa tämä toimii aivan mielettömän hyvin 🙂 ja älä pidä hoppua tarinan ilmestymisnopeuden kanssa sillä emmehän halua tarinan tason laskua 🙂 suuri kiitos sinulle falimu!!!!

  4. JJ sanoo:

    Helvetin hyvää settiä taas kerran. Aina upeeta kun tarina jatkuu.

  5. Nimetön sanoo:

    viihdoin!

  6. Mastakillah sanoo:

    Älä pidä kiirettä jos se on tae sille että tekstiä tulee jatkossa lisää eikä tarina lopu ikinä!
    Mahtavaa!

  7. jiikoo sanoo:

    mahtavaa pätkää taas. =)

  8. iHME sanoo:

    Mahtava pätkä, kuten aina.

  9. FailGuy sanoo:

    krapulan jälkimaininkien runtelema kehoni kiittää. =D

  10. asfr sanoo:

    Jääkiekkoilijoilla on luistimet, aseessa on luisti.

    PS. Hyvää settiä

  11. Nimetön sanoo:

    Ihanan ahdistava rykäisy.. Laittaisit nyt sen donate-napin tänne, niin saisit jotain ittelleskin tästä. Olisin ainakin valmis muutaman kympin tähän pistämään, niin laadukasta tavaraa!

  12. adadsa sanoo:

    Hitto kun oli ahdistava pätkä, loistavaa!

    Laittasit jo tänne sen donate-nappulan, voisin ihan hyvin muutaman kympin lahjoittaa, olet sen ansainnut!

  13. Nimetön sanoo:

    jumavitunlauta mies. taas ultimaalista settiä.

  14. Nimetön sanoo:

    \o/

  15. Nimetön sanoo:

    Melkein pääsi jännäkakka. Mahtavaa tekstiä!

  16. J1022V sanoo:

    Miksei kukaan koskaan pyöräile? Nopeaa ja hyvää kunnolle ja pääsee helposti vege Jykylästä…

  17. Nimetön sanoo:

    Näinkö tätä tarinaa jo pidemmän aikaa lukenut, niin herää kysymys. Onko tartunnan saaneet syöneet myös kaiki eläimet? Vai voiko niistäkin tulla tartunnan kantajia? Ainoat eläimethän on ollut se kissa sieltä talolta ja hevoset aikaisemmin. Mut ihmetyttää vain kun koiria on suomessa aika paljon.

    • Z Hunter sanoo:

      Vahva veikkaus: ne elukat, jotka on selvinny hengissä tartunnan saaneiden hampaista, on juosseet melkosen kauas ihmisasutuksesta heti tartunnan alussa.

  18. laatikkoinen sanoo:

    Mahtavaa tekstiä :3

  19. FailGuy sanoo:

    olisi kiva tietää että kenen zombeihin Falimu ihmisraunionsa perustaa… Romero? Brooks? Resident evil?etc…

  20. iHME sanoo:

    Eikös nuo ole jotain Romerero/Resident Evil/28 päivää myöhemmin hybridejä?
    Pystyivät tuoreina ja lämpiminä juoksemaan, eivät kuole helposti, mutta kuolevat siltikin kuten ihmisetkin ks. tietesti ennen sitä isompaa asutusta.
    Ja tartunnan nopeus ja oireet ovat jotain Resident Evil/28 päivää myöhemmin välltä.

    Näin itse näen asian.

    • FailGuy sanoo:

      Siinä täytyy olla ainakin pykälä, tahi kaksi Brooksia, koska nämä piruparat vaikuttavat hyytyvän kylmään. Ainakin yksittäiset perkeleet (kts. Puttosen löytämät, kylmään kuolleet perkeleet) =D. Pitänee odottaa Falimun kevättä, ja että ovatko keväällä sulavat piruparat vielä sodassa mukana. ps. olen humala. =D

      • Pege sanoo:

        Itse pidän näitä ”Falimun nilkuttajina” 😛

        Olen itsekkin miettinyt että kun/jos tämä tarina etenee kevääseen niin tuleekohan etelästä minkäänlaista ”uutta” zombie invaasiota.

      • FailGuy sanoo:

        Niin, ja heräävätkö mahdollisesti pakkaseen kuolleet nilkuttajat hankien alta kevään koittaessa? Vai tuhoutuvatko zombien aivot jäätyessään samalla tavalla kuin ”normaalien ihmisten”?

  21. Kuvalauta-nyymi sanoo:

    Kevääseen voi mennä hieman aikaa kun ensimmäinen Falimu-tarina julkaistu Laudalla 19.8.2010 tai sinnepäin ja tarina on nyt edennyt vuoden aikana kuukauden ”omassa” ajassaan 🙂

  22. jeesmies sanoo:

    Np. Anthrax – Fight ’Em ’Til You Can’t (Sopii yllättäen teemaan, testatkaa vaikka)

    P.S.
    Mahtavaa duunii Falimu!

  23. Ala-aste sanoo:

    Haluaisin vain… lisää, enemmän, nopeammin.

    Mutta tämä rytmi, 12h / luku, on oikeastaan nerokas keksintö. Toiminta pysyy tiiviinä ja juoni seurattavana.

  24. Ilmoitusluontoista asiaa: The Walking Dead 2. tuotantokauden ensimmäinen jakso ilmestyi eilen.

  25. Nimetön sanoo:

    hei, tuli vaan mieleen että miks kaikki juoksee ”lappiin”, eikä esim. ahvenanmaalle? joku pikku kökar olisi hyvä paikka olla.

    • FailGuy sanoo:

      Yksikin saarelle eksynyt zombi saattaa tappaa koko porukan suht nopeasti.ja oletetaan että nämä perkeleet voivat kulkea pohjia pitkin tai merivirtojen kuljettamana–> Aalloista nousevat zombit olisivat aika ikävä ylläri. Ja ofc. Pohjoisen aikaisempi ja pidempi talvi on eduksi.

      • lankkumestari sanoo:

        Falimu tarinan aikana on tullut selväksi ”zombien” kestävyys: ilmeisesti ne eivät tunne kipua, mutta silti perustarpeita on: ruoka, lämpö (ja ilmeisestikin happi myös; tosin asia on sellanen mihin jumal-falimu voi ainoastaan vastata). Happi tarpeena tuli esiin varsinkin Peissin tarinan kohdalla varsinkin, koska tarinan mukaan lurkkaajat ei menneet veteen.

      • Nimetön sanoo:

        ”kulkea pohjia pitkin tai merivirtojen kuljettamana–> Aalloista nousevat zombit olisivat aika ikävä ylläri”
        no ei siinä tapauksessa ”holy land” Viittasaarikaan mikään pelastus paikka ole ;))

      • FailGuy sanoo:

        Hyvä pointti… =D

      • Nimetön sanoo:

        Talvi on tulossa ja vedet jäätyy.. talsiihan ne lurkit jäitten päälläkin?

  26. Koegi sanoo:

    Kohta kuukausi edellisestä päivityksestä, milloin lisää? ;___;

  27. Pake sanoo:

    Voihan ne jäät räjäyttää jos dynyä löytyy ja samalla kutsua kaikki lähialueen zombit jäätymään.
    En ole kyseisellä paikalla käynyt, mutta eihän ne zombit sinne eksy jos eivät turhan kovaa meteliä pidä, kun nehän välttävät kylmää jotteivat jäätyisi ja voin kuvitella ettei kävely järven jäällä lähes kesätamineissa houkuttele. Joten uskon että odottavat rakennuksissa talven ja heräilevät keväällä.

  28. J1022V sanoo:

    Oon jo pidempään miettiny miks aina kaikissa Zombi -stooreissa SÄhkö ja vesi katkeaa? Eikai ne nyt vaan sen takia katkea jos tyypit lähtee työpaikalta. En toki ole sähköinsinööri enkä tarkkaan tiedä miten nää jutut menee, mut zombit tai nilkuttajat tuskin käy päävirtakytkintä kääntämässä.

    • Z Hunter sanoo:

      Ei sielä sähkölaitoksissa niitä työntekijöitä turhaan ole. Kyllä siinä tarvitaan ihmistä ylläpitämään järjestelmiä ja esim. turvevoimaloissa kuskaamaan sitä polttoainetta sinne voimalaan jatkuvalla syötöllä. Vesi- ja ydinvoimalat hyrskyttää varmasti hetken ilman ihmistäkin, mutta varojärjestelmät ajaa varmasti voimalan alas aika nopiaa kun ihmiset ei oo ratkaisemas ongelmatilanteita ja vahtimas valvomossa.

      + kriisin lähestyessä on varmasti poikkeustila päällä, joten sähkön, veden ja ruuan säännöstely ei ole mitenkään ihme

      • Zombi numero 3480267 sanoo:

        Itse asiassa ydinvoimaloissa myös henkilökunta säilyisi todennäköisemmin, kuin monessa muussa paikassa. Turvajärjestelyt ovat tarpeeksi rajut jo valmiiksi, ja lisäksi viranomaisia / sotilaita sijoitettaisiin suojaamaan laitoksia. Niissä on oikeasti moninkertaiset aidat ja ovet, joista ei tulla läpi ilman aivoja.

        Voimalat ovat myös kaukana ihmiskeskittymistä, ja meren äärellä. Ruokaa pystyy noutamaan jopa soutuveneellä, joko merestä tai kauempaa rannikolta.

        Sähköverkkoasiantuntija tarvitaan arvioimaan, pysyisikö verkko pystyssä, ja miten kauas voimaloista. Kolareiden ja taistelujen vuoksi osa sähköstä valuisi suoraan maahan kipinöivien ja hyppivien kaapelien kautta, kuten myös tulipaloissa sulaneista muuntamoista ja jakamoista.

  29. Taikuritaikoo sanoo:

    Milloinka me saadaan lissää häh! MINÄ OON OOTTANUT SORMI F5-NAPPIA RUMMUTTAEN JO AIKA KAUAN 😀

    Kunhan pilailin. Tämä on niin hyvää matskua että sopii odotellakin, nälkä kasvaa. Arvostan tätä toimintaasi.

    J1022V: En ole insinööri mutta työskenneltyäni bioenergialähteistä lämpöä tuottavan osuuskunnan jäsenenä voin arvata mahdollisen selityksen kysymykseesi. Vedenjakelu on enemmän tai vähemmän tietokoneiden, pumppujen tai vähintään jonkinlaisten sulkumekanismien mahdollistamaa toimintaa. Nämä ovat kaikki sähkönjakeluun pohjautuvia toimintoja. Sähkönjakelu puolestaan keskeytyy ennemmin tai myöhemmin vuorenvarmasti mikäli kukaan ei ole hallitsemassa prosessia, jossa sähköä tuotetaan ja jaellaan verkkoon. Kriisitilanteita (paljon Z-päivää pienemmissäkin) varten on erilaisia varajärjestelmiä tietenkin, mutta nopeasti leviävä epidemia rampauttaa todennäköisesti myös liikenneyhteydet, poliisin, pelastuspalvelut yms. saavutetaan tilannetta jota voisi kuvata luovalla armeijatermillä ”bordelli”. Tällöin kaikki menee päin yhtä juttua ja yhteiskunnan kannalta strategisesti tärkeissä tehtävissä työskentelevät ihmiset eivät pääse työpisteilleen pitämään prosesseja yllä (kuten sähköntuotanto), jolloin ne ennen pitkää pysähtyvät vuorenvarmasti ja mahdollisesti vaurioittavat järjestelmiä.

    Sähköjen katkeaminen kriisitilanteessa muuten riippuu paljon sijainnista, kaupungeista sammuu valot ensin, maaseudulta ei välttämättä ollenkaan. Bioenergiajärjestelmillä voidaan jo nyt mahdollistaa pienimuotoinen alueellinen energiaomavaraisuus, teknologian kehittyessä varmasti vielä suuremmassakin mittakaavassa. Esimerkiksi biokaasulaitoksella voidaan tuottaa sähköä ja lämpöä verkkoon maatilalla jo nyt, valitettavasti Pekkarinen ei mahdollistanut biokaasun syöttötariffin asettamisella sitä kannattavaksi toiminnaksi.

    Tämä on henkilökohtainen arvaukseni, mikäli jollain henkilöllä on parempaa tietoa niin olisin myös kiinnostunut aiheesta. 🙂

    • J1022V sanoo:

      Kiitoksia vastauksesta (molemmille, sekä Z hunterille että Taikuritaikoolle). Jotain vastaava itsekin oletin, mutta hyvä että siihen saatiin nyt vahvistus. 🙂

      Vesien katkeaminen ei Suomen luonnossa mikään katastrofi ole, mutta sähkö ois kyllä kiva luksus varmaan myös zombi-invaasion aikana. Pitääkin muistaa, jos joskus rakennan oman talon, että hankin sinne sähköt omasta tuulivoimalasta tai vaikka aurinkokennoilla. 😛

Jätä kommentti