Kolmaskymmenesviides yö

26.11.2010
Nukuttuani oman osani, päästin Peissin sänkyyn ennen puoltayötä. Tai oikeammin Peissi työnsi minut vuoteelta pois ilmoittaen, että oli hänen vuoronsa. Rento kaveri. Hieman yllättäen Kasperi oli yhä hereillä, mutta hän oli päästänyt tytön nukkumaan. Ymmärsin, tte mies halunnut levätä ennen kuin tuntemattomat olivat poissa. Luottamus oli melko kortilla.
Annoin hänen ottaa kuvia myös yöllä, sillä mies halusi jostain syystä dokumentoida minut, puhdistamassa asettani kynttilänvalossa. Kuulin Lilli-Marian hiljaisen tuhinan viereisestä huoneesta ja Jonin räkäisen kuorsauksen toisesta. Kasperi ei voinut nukkua ennen kuin me lähtisimme.
”Kirjotan sit tän kuvan alle, että meä yritin puukottaa yliluutnantti Huhdan, että sen takkii on toi ohtan arpi.”
Hän naurahti. Minun haavaani sattui, mutta virnistin hänelle vastaukseksi.
”Eiku oikeesti, meä oon pahoillani.”
”Joo. Sattuuhan noita. Kyllähän se oli lähellä etten mä ampunu sua samalla.”
”Juu.” Hän hymähti. ”Korvissa tinnuttaa viäläki.”
Puhdistin hetken hiljaa asetta. Ihmisistä oli tullut todella pelokkaita. Ja se pelko teki kaikille pahaa. Kaikki olivat epäluuloisia, kukaan ei luottanut keneenkään. Ja todellisuudessa tähän epäluuloon ja epäluottamukseen oli aivan oikea syy. Myös minä olin juuri kavaltamassa Syöpä ja muita. Olisi hetki, jolloin olisi liian myöhäistä kääntyä takaisin. Se olisi tänä yönä, silloin kun nappaisin Karhun kyytiin ja ajaisimme pois, minä olisin tehnyt rikoksen kanssaihmisiä vastaan. Enää ei rakastettu lähimmäistä. Luotettiin vain sen verran, että selvittiin hengissä.
Kun mentiin perusasioihin saakka, me kaikki olimme vain itsekkäitä eläimiä. Karhu oli ollut valmis ostamaan minut seksillä pois.

Emme keränneet erityisemmin ruokaa, mutta söimme nopeahkosti lähes heti, kun olin herättänyt kaikki. Kello oli juuri puolen yön ylitse, mutta sen ei pitäsi olla ongelma. Me pääsisimme kyllä eteenpäin hyvin nopeasti kelkoilla ja Karhulle oltiin annettu oikea aikataulu. Hän odottaisi ulkona kello kahteen, oli sää mikä hyvänsä. Meillä ei tosin olisi mitään syytä pitää häntä odottamassa yhtään pidempää, kuin oli tarpeen.
Kasperi hyvästeli meidät melko vähäeleisesti, mutta otti kuvia koko valmistautumisemme ajan. Hän alkoi käydä hieman rasittavaksi kuvausintonsa kanssa, mutta mies selitti, ettei ollut nähnyt yhtä rähjäistä selviytyjäryhmää vähään aikaan. Toisaalta hän ei ollut nähnyt yhtään ketään vähään aikaan, mikä hieman lievensi haukkuja.
Kahden hyvin vähätuntisen yön jälken aloin ymmärtää mitä hän tarkoitti. Se vähä hygienia, mistä olin pystynyt pitämään huolta, oli nyt mennyttä. Haisin eiliselle hielle, eikä pelkkä vaatteiden kuivattaminen poistanut hajua. Sänki oli kasvanut nopeasti takaisin. Olin ehtinyt ajaa partani viimeksi Viitasaarella, eli eipä se ollut ihmekään. Myös muut olivat yhtä syöpäisiä. Me emme puhuneet toisillemme juuri kasvokkain, pääasiassa sen t
c
akia, e
ttä kaikkien henki haisi. Olin uuden arpeni takia harkinnut jopa mahdollisuutta palata takaisin talolle, sillä tarvitsisin desinfiointia kohtuullisen nopeasti.
Pahinta oli silti hampaiden särky. Kunnon suuhygienia olisi tarpeeseen. Myös Joni valitti hampaidensa kivistämisestä enemmän kuin korvansa poltteesta. Tosin nämä kaikki olivat toissijaisia asioita. Niin pitkään, kun meillä olisi suojaa, vettä, ruokaa ja ammuksia , olisimme jossain määrin turvassa.
Kaikesta epäluulosta huolimatta saimme vielä onnentoivotuksen sulkiessamme oven perässämme.
”Onnea ja selvitkää hengissä. Meä pidän näyttelyn joskus ja teijjän kuvat on siällä.”
”Valitse semmonen missä meikä näyttää komeelta.” Ninja kuittasi lyhyesti.
”Taetaapi olla vaekeeta.”
Tämän jälkeen hän sulki oven perässämme. Olin kuulevinani Kasperin asettelevan lasisen pullon oven kahvan päälle. Tämä tie takanamme oli nyt suljettu ja seuraava suunta olisi eteenpäin.
Vedimme molemmat kelkat käyntiin ladon sisällä ja tarkastimme vielä taskulampulla, että kaikki oli kunnossa. Retkikelkan pitkällä istuimella oli tilaa kahdelle hengelle. Työkelkka oli vielä pidempi, mutta sen perässä oli metallinen kehikko, minne saattoi helposti jättää tavaraa. Veikkasin, että meistä kaikki viisi mahtuisivat kyllä tähän kyytiin, jos tulisi totinen tilanne. Karhulla saattoi olla epämukavaa loukkaantuneen jalkansa kanssa, mutta se olisi pienin murheistamme.

Tarkastelin vielä pimeänäkölaitteella pihaman ja lähistön, ennen kuin lähdimme matkaan. Joni roikkui minun selässäni, Sini Ninjan. Ninja oli ennenkin ajanut matkakelkalla, mutta kumpikaan meistä ei ollut erityisen kokenut näillä vekottimilla. Ne rikkoivat hiljaisen, kuun valaiseman yön hämästyttävällä metelillään kevyesti. Onneksi kelkka oli käyttöjärjestelmältään niin yksinkertainen, että jopa Apple-fanaatikot olisivat ihmeissään. Minulta kesti noin puoli minuuttia tajuta kaasun herkkyys ja ohjauksen jäykkyys, ennen kuin pääsimme lähtemään.
Sen jälkeen kaikki menikin hyvin nopeasti. Käännyimme pihamaalta takaisin omia jälkiämme kohti ja ajoimme takaisin puiden peittämää maalaistietä. Pidimme molemmat moottorikelkan valot sammutettuina, kuten sovittu. Se tosin oli jokseenkin turhaa, sillä ainakin ajaessa kelkat vaikuttivat pitävän sen verran pahaa meteliä, että ne luultavasti kuuli kauan, ennen kuin niiden valot rikkoisivat talvisen maiseman.

Kesäisesti kuvioitu palveluspuku m05 ei pitänyt tuulta tarpeeksi hyvin, eikä minulla ollut tarpeeksi vaatetta alla. Kävelessä kroppa oli lämmennyt, mutta näin kelkalla ajaessa viima puri suoraa vaatteiden lävitse. Ilmeisesti se puri myös muihin. Joni rutisti selkääni kuin parempikin poikarakastaja. Saatoin tuntevan hänen tärisevän, mutta ainakin toivoin sen johtuvan viimasta. Ninja ajoi jatkuvasti hieman perässä, sillä minä olin meistä se, joka oli painanut kartat mieleeni. Minulla oli myös melko selkeä suunnitelma mitä kautta tulisimme liikkumaan. En halunnut mennä kelkoilla yhtään lähemmäs taloa, kuin oli tarpeellista.
Niiden jälkiä oli vaikea peittää ja niistä oli mahdoton erehtyä. Tästä syystä, emme halunneet ajaa edes taloa edeltävän risteyksen ohi, koska muuten Syövän porukka huomaisi petoksemme luultavasti päivän kuluessa. Mikäli noutaisin Karhun jalan ja astelisimme talosta lähtiessämme tekemiemme jälkien kanssa samaa matkaa, he saattaisivat hämääntyä sen verran, etteivät enää ehtisi autolla perään.

Mutta moottorikelkat olivat muuten täysin ylivoimaisia. Vaikka Syöpä lähtisikin ajamaan meitä takaa ja vaikka heillä jostain syystä olisikin korkea nelivetoajoneuvo talvirenkaila (jota heillä ei ollut, ja joka oli melkolailla vähimmäisvaatimus, että tässä lumessa kykenisi ajamaan), me voisimme silti jätättää heidät minä hetkenä hyvänsä, poikkeamalla tieltä pois. Kelkoilla pääsisi avoimista metsistä ja penkereiltä minne tahansa. Auto ei kykenisi seuraamaan meitä millään ilveellä.
Siitä huolimatta, että kylmyys tuntui repivän vaatteiden läpi luihin saakka, minä olin hyvin tyytyväinen. Kelkat menivät kovaa. Jopa vanha työ-Lynx jyski lumen läpi ilman pelkoa. Vauhtia ei ollut viittäkymppiä enempää, mutta näin nopeasti minä en ollut päässyt eteenpäin ikuiselta tuntuvaan aikaan. Ja parasta oli tieto siitä, että nämä kelkat olivat nyt meillä. Se luminen kärsimys ja taivaltaminen, mikä oli eilen vienyt tunteja, taittui nyt minuutissa. Pitkä suora, joka oli tuntunut loputtomalta, jäi taakse vain silmänräpäyksessä.
Huomasin Ninjan nousevan sivulleni. Hän näytti peukkua. Ja aivan kuin olisin nähnyt kunvalossa myös hänen selkäänsä liimautuneen Sinin virnistävän. Näin hommien pitäisikin edetä.

Hidastimme valtatien lähestyessä sen verran, että sain kaivettua valonvahvistimen esille. Tie oli tyhjä, emmekä edes hidastaneet, vaan ohitimme kyläkoulun ja ylitimme sen ilman suurempia ongelmia. Tiellä oli yhä ilmeisesti samat renkaanjäljet, jotka olimme nähneet myös mennessä. Minua inhotti jättää tielle jälkiä, sillä tässä luultavasti tulisi kulkemaan liikennettä jatkossakin. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, sillä me häviäisimme alueelta hyvin nopeasti tarvittaessa.
Ajoimme Taulun kartanon ohitse ja käännyimme vanhojen jälkiemme ylitse oikealle. Niiden seuraaminen ei ollut järin vaikeaa, sillä olimme menneet myös edellisenä yönä tästä näissä olosuhteissa ja olin painanut maisemat mieleen. Ja jäljet olivat lähes ainoat, joka teki tästä naurettavan helppoa.
Jatkoimme muutaman kilometrin eteenpäin tietä myöten, kunnes nostin käteni ilmaan pysäyttämisen merkiksi. Ninja totteli minua melko varovaisen nopeasti ja hidasti, kunnes molemmat kelkat olivat pysähtyneet rinta rinnan.

Olimme puolen kilometrin päässä tienristeyksestä, josta pääsisi nousemaan takaisin kohti taloa. Sinne oli matkaa vielä risteyksestäkin parisen kilometriä, mutta lähemmäs minä en uskaltanut mennä kelkoilla. Ne pitivät uskomatonta meteliä näin hiljaisessa talviyössä. Jo pelkästään tyhjäkäynnin ääni tuntui patarumpujen hakkaukselta, kun mistään muualta ei kuulunut yhtään mitään.
Ninja kääntyi puoleeni ja hytisi silminnähden. Hänen yllään ol ijostain syystä nahkatakki, eikä alla tarpeeksi paljoa vaatetta. Noh, ainakin mies näytti syvälle vedetyssä pipossaan ja kumisaappaissaan naurettavalta.
”Eikö me ajetakaan sinne?”
”Ei. Mä käyn hakemassa Karhun sieltä.”
”Miks? Me saatais se nopeemmin näillä.”
”Kaks syytä. Mä en halua jättää jälkiä ihan siihen risteykseen, sillon on ilmeistä, mitä me tehtiin. Sit toinen on se, jos Karhua on seurattu tai se on jääny kiinni. Sillon siellä on varmasti mies passissa oottamassa.”
Sain hyväksyvän nyökkäyksen. Käänsimme kelkat ympäri ennen lähtöäni ja jätimme ne käyntiin. Sini seurasi kelkoilta vielä sata metriä minua, että kykenisi antamaan ennakkovaroituksen, mikäli hän kuulisi laukauksia. Tältä etäisyydeltä moottorikelkkojen moottorien ei pitäisi kuulua risteykseen saakka, tosin se oli vain arvio. Oli miten oli, minä pidin vielä varmistimeni ylhäällä.

Lähdin itsekseni kävelemään kohti risteystä. Yksin talvisella metsätiellä kävely, oli jokseenkin rauhoittava kokemus noin yleensä. Nyt ei ollut yleensä. Silmäilin lähes vainoharhaisesti ympäristöä, sillä lievästä unenpuutteesta johtuen olin näkevinäni metsässä liikettä hetkittäin. Onneksi matka ei ollut pitkä – tosin ehdin jo jossitella meidän jättänen kelkat liian lähelle risteystä. Laiskuus oli vaarallista, sillä jos oltiin aivan rehellisiä, minä en ollut halunnut kävellä kilometriä.
Vasemmalla puolellani, talon puolella, alkoi avautua hakkuuaukea. Sen keskellä olisi tie, jota Karhun oli täytynyt kävellä, tullakseen risteykseen, ehkä parinsadan metrin päähän. Kello oli noin yksi, eli hänen pitäisi olla täällä varmasti, mikäli nainen ei ollut estynyt. Tämä oli asettamamme aikakehyksen sisällä.

Tie kääntyi juuri sen verran oikealle, että näin puiden takaa tiellä seisovan hahmon. Tumma silhuetti seisoi suoraa keskellä risteystä, haluamatta piiloitella. Sen oli oltava Karhu, mutta minä halusin olla varma. Turhia riskejä ei kannattanut ottaa. Pysyin yhä mutkan takana katveessa, hieman ojan vieressä, ja kaivoin esiin valonvahvistimen. Onneksi olin käyttänyt vekotinta säästeliäästi, sillä siinä ei ollut pattereita loputtomiin.
Näissä olosuhteissa laite oli kuitenkin parhaimmillaan. Vihreänkelmeästä näkymästä piirtyivät selkeät piirteet esille. Kuun valaisema talvimaisema oli muutenkin sen verran valoisa, että nyt tämä näytti kirkkaimmalta kesäpäivältä.
Tarkensin kevyen kiikaroinnin kohti risteyksessä värjöttelevää hahmoa. Harmaa pitkä villakangastakki näytti kellertävältä, mutta tunnistin täältä ryhdin. Hahmon kääntyessä ympäri, näin myös kasvot. Se oli Karhu, aivan varmasti. Hänellä ei ollut paljoa tavaraa mukana, mikä oli ymmärrettävää – sillä juuri sitä varten me olimme ottaneet hänen varusteensa.
Kaikki näytti olevan hyvin. Oli pakko myöntää, että ilahduin itse hieman enemmän, mitä oletin. Olin jo laskemassa valonvahvistinta, kun silmääni osui yllättävä kirkkaus hakuuaukealta, melko kaukaa Karhun takaa.

Tupakan tulipesä.

Se hehkui läpi pimeyden kuin majakka. Ensin olin nähnyt sen vain vilaukselta, mutta kun tarkensin sinne suoraa Karhun ohitse, näin hehkun selvästi. Se oli kuin halogeenivalo, jonka hehku valaisi myös taaksensa ilmestyneet kasvot. Näin kaukaa ja tällä zoomilla oli turha spekuloida kasvojen piirteitä, mutta tunnistin pilkkihaalareien ylösvedetyn hupun, joka piirtyi selvästi hekun ympärille.

Hitsaaja.

Jos Hitsaaja oli tuolla, niin täytyi olla muidenkin. Minä en keksinyt mitään syytä, miksi Hitsaaja olisi tullut tänne yksin seuratakseen Karhua.
He olivat saaneet jotain kautta Karhun aikeet selville. Tajusin tupakoinnista, että Karhu tiesi tästä myös itse. Hänet oltiin pakotettu tänne silti. Oli täysin järkevää olettaa, että paikalla olisi siis myös muutama muu.

Syke oli noussut aivan helvetisti. Tämä tarkoitti hyvin montaa eri asiaa. Minä en tiennyt mitä muut aikoivat, mutta petoksemme oli käynyt ilmi. Siitä tulisi rangaistus ja se ei tiennyt mitään hyvää. Tosin tilanne oli se, että me emme olleet vielä jääneet kiinni.
Käsitin, että juuri tämä oli se tilanne, missä joutuisin tekemään vaikeita päätöksiä. Juuri tämä.

Minä voisin palata takaisin kelkoille. Vaanijat eivät olleet mitä ilmeisemmin huomanneet minua, mutta se tarkoittaisi Karhun jättämistä. Minä en ollut jättänyt ketään taakse tähän mennessä, vaan me olimme aina yrittäneet pitää huolen siitä, ettei kukaan jäisi tartunnan saaneiden armoille. Olimme lähteneet lähes itsetuhoisesti auttamaan Tapsaa ja hänen toveriaan Jonttua Jyväskylässä, vaikka meillä ei ollut lainkaan varmaa tietoa siitä, missä he olivat. Olimme hakeneet kierrätysastioihin piiloutuneet varusmiehet turvaan, vaikka meillä oli vain radiotieto heidän sijainnistaan.
Mutta nyt tilanne oli paljon vaaralisempi, kuin silloin. Syövän porukka oli valmistautunut siihen, että minä tulisin tänne. Tai oikeammin me. He käyttivät Karhua syöttinä. Tyttö ei voinut tälle mitään ja epäilin, että he olisivat yhtä valmiita ampumaan hänet, kuin minutkin.

Aloin tutkailla tien vierestä ympäristöä. Näin vielä pari kertaa vilauksen tulipesästä, joka kertoi selvästi, missä Hitsaaja olisi. Mutta mikäli muita oli, niin heistä minulla ei ollut mitään tietoa. He saattoivat olla kummalla puolella tienristeystä tahansa – hakkuuaukealla kuten Hitsaaja, joka oli hieman korkeammalla ja josta oli parempi näkymä, tai sitten tien toisella puolella metsässä. Oli miten oli, täältä minä en näkisi heitä. Hakkuuaukea oli epätasainen ja nousi ylämäkeen. Sen ja tien välissä oli myös muutamia puita pystyssä, jotka vaikeuttivat näkemistä omalta osaltaaan. Myös kuu oli mennyt piiloon.
Minulle jäi käytännössä yksi vaihtoehto. Jouduin vaihtamaan paikkaa. Voisin mennä metsää hiljalleen eteenpäin, mutta silloin voisin melko hyvin jopa kävellä jonkun väijyssä olijan päälle. Metsäaukea oli avoimempi, mutta minulla oli valonvahvistin, jonka takia näkisin siellä joka tapauksessa paremmin, kuin minua odottava seurue.
Ilmeisesti yrittäisin kuitenkin pelastaa naista, vaikka se olisi omalle selviytymiselleni lähes täysin tarpeetonta.

Palasin muutamankymmentä metriä taaksepäin, josta en edes nähnyt Karhua. Tämän jälkeen lähdin tien vasemmalla puolella olevalle hakkuuaukealle, joka oli myös sopivan katveen peitossa. Edessä oli kevyt kumpu, josta näkisin luultavasti koko ympäristön.
Kömmin harmiteltavan hitaasti lumessa eteenpäin. Sitä ei ollut järin paljoa, mutta maa oli hyvin rikkonaista. Kantoja ja risuja lumipeitteen alla. Meinasin kaatua kertaallen, jonka jälkeen jouduin hidastamaan vauhtia. Tarkistin myös vainoharhaisesti kymmenen metrin välein ympäristön, mutten hahmottanut edes valonvahvistimella uusia hahmoja. Myös Karhu ja hänen takamaastossaan ollut Hitsaaja jäivät kummun taakse peittoon.
Pääsin hiljalleen kumpua eteenpäin. Syke alkoi nousta. Kummun päältä näkisin kyllä kaikkialle, mutta myös minun silhuettini näkyisi hyvin selvästi. Kumarruin alemmas ja lopulta lähes konttasin, kun talolle tulevan tienristeys aukeni eteeni.
Tosin se ei auennut sellaisenaan.
Neljän metrin päässä minusta istui mies.

En aluksi meinannut erottaa sitä tummemmista kivistä, mutta sitten suurikokoinen hahmo kääntyi minua kohti. Tunnistin kaljupään samoin tein. Näin myös mesästyskiväärin, joka nojasi kiveä vasten hänen vieressään.
En erottanut miehen katsetta, mutta hän varmasti katsoi minua. Hän oli istuutunut hieman laiskasti, mutta oli selvästi jännittynyt tajutessaan jonkun yllättäneen itsensä.
Tiputin varmistimen alas rynnäkkökivääristä ja latasin aseen. Jäin polvilleni istumaan märkään ja lumiseen maahan, kivääri yhä lonkalla. Tältä etäisyydeltä Ysisormi olisi kuollut aivan varmasti. Tuijotimme toisiamme varmaan viisi sekuntia ennen kuin kumpikaan sanoi mitään. Molemmat tiesivät tilanteen.
”Terve.”
Ääneni varmuus yllätti jopa itseni, sillä olin hyvin jännittynyt. Sormi käytännössä liipaisimella.
”Odotitte vissiin meikää.”
Ysisormi ei edes yrittänyt kääntyä kivääriään kohti. Hän ymmärsi asemansa.
”Sä teit vittumaisen tempun Rambo. Syöpä olis halunnut luottaa suhun.”
Hänen matala äänensä oli todella pelottava. Vaikka mies näyttikin pieneltä kivien taakse ahtautuneena, tiesin kyllä missä kunnossa hän oli. Järkälemäinen kaveri voisi repiä minulta raajat irti, mikäli minulla ei olisi tätä etulyöntiasemaa.
”Monta teitä on täällä? Mä tiedän että sä et oo yksin.” Minä en halunnut jäädä mihinkään väittelyyn ja pitkittämiseen. Jo pelkkään kömpimiseeni oli mennyt sen verran aikaa, että kello lähestyisi kahta. Ja se oli taka-aikaraja, jonka olin antanut Karhulle. Myös muut tiesivät sen ja silloin viimeistään menettäisin etulyöntiasemani. Ysisormen väijypaikasta näki lähes koko alueen. Ymmärsin helposti, minkä takia olin yllättänyt hänet juuri täältä. Mutta mies ei ollut järin yhteistyöhaluisella tuulella.
”Haista Rambo vittu.”
”Älä nyt edes jaksa vittuilla siltä puolelta piippua.” Nousin hiljaa vain toisen polveni varaan ja kohotin aseen.
”Mä voin ampua sut tähän. Mulla on valonvahvistin ja ne on kuolleita miehiä heti kun kuu menee pilveen. Sä voit pelastaa sekä ittes, että muiden hengen. Mä haluan vaan tytön pois.”
Ysisormi oli hetken aikaa aivan hiljaa, mutta hymähti sitten.
”Syöpä on täällä kanssa.”
”Missä täällä.”
Hän heitti levottoman viittauksen olkapäänsä yli.
”Melko lähellä tietä.”
”Oliko muita?” Yritin kysyä mahdollisimman neutraalisti.
”Ei.”
Jep. Vähän niinkuin odotinkin. Hän ei ollut tyhmä mies noin isoksi mieheksi ja jopa kuulosti vakuuttavalta. Sääli, että minä olin tehnyt tiedusteluni paremmin.

”Vitun jätkä.”
Olin helvetin kiihtynyt. Tällä kertaa minulla oli jopa valinta siitä, joutuisinko surmaamaan terveen ihmisen. Mutta oli täysin selvää, että he olisivat tehneet minulle saman. Purin huultani, etten olisi alkanut huutamaan öisellä hakkuuaukealla.
”Mä tiedän että siellä on muita. Ja tässä on nyt kaks vaihtoehtoa. Joko sä kerrot ne kaikki tai sitten tulee ruumiita.”
Hän oli jälleen hetken hiljaa ja paljasti myös Hitsaajan ja Kissakoiran olevan passissa. Hän antoi ainakin oikean Hitsaajan paikan. Kuumotin miestä vielä hetken, mutta hän väitti kertoneensa kaiken hyvin vakavalla naamalla. Minä uskoin häntä jo nyt, mutta heristin asettani varmuuden varalta. Onnekseni olin äkännyt Hitsaajan aiemmin, muuten olisin lähtenyt aivan väärällä taustatiedolla liikenteeseen.
Tosin epäonnekseni en ollut järin varautunut tähän hommaan.Neljä miestä, ilmeisesti kaikki aseiden kanssa.

”Hyvä. Nouse seisomaan ja huuda Karhulle, että lähtee kävelemään eteenpäin. Huuda muille, että nousee seisomaan ja tulee tielle aseetta. Ilmota, että muuten mä tapan koko porukan.”
Ysisormi vain tuijotti minua. En ollut suoraa sanoen läheskään yhtä varma siitä, pystyisinkö tappamaan koko porukkaa, kuin hän oli minun tappamisestani. Suuri mies kuitenkin nousi seisomaan ja vei kädet torveksi suulleen. Hän teki sen hyvin hitaasti. Marraskuisen yön pimeys särkyi hyvin nopeasti hänen nostaessaan äänensä.
”Karhu. Lähe kävelemään tietä pitemmälle!” Hän vaikutti epäröivän hetken, kunnes jatkoi.
”Rambo tähtää mua aseella. Älkää ampuko!” Mies ei vaikuttanut erityisen hätääntyneeltä. Minusta tuntui enemmän hätääntyneeltä kuin Ysisormesta, joka oli luonnostaankin eläimellisen vakaa. Olisin voinut askarrella valonvahvistimen kiinni myös rynnäkkökivääriin, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Pystyin kuitenkin seuraamaan ympäristöä. Minä tiesin missä Hitsaaja ja Syöpä olivat, mutta en nähnyt heitä tästä asemasta. Olin sen verran katveessa, että pystyin keskittymään lähinnä edessäni olevaan Ysisormeen. Sivusilmälläni näin kuitenkin epäröivän Karhun. Yllätyin hieman, kun Ysisormi huusi tuolle uudestaan.
”Ala kävellä perkele! Tää ei oo mikään vitsi!” Hän ei kuulostanut hätääntyneeltä, vaan lähinnä vihaiselta. Näin kuitenkin Karhun hahmon alkavan nilkuttamaan eteenpäin kohti tulosuuntaani ja moottorikelkkoja. Sinne olisi matkaa, enkä minä voinut vain jäädä tänne.
”Noni. Huuda muulle porukalle, että tulee tielle aseetta.”
Hän käänsi päänsä minua kohti hieman närkästyneenä.
”Mitä vittu luulet, että ne tulis siihen vaan ammuttavaksi?”
Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Heillä ei ollut lähes mitään syytä luottaa minuun. Minä voisin vain ampua heidät aivan suoraa halutessani. Ja julmaa kyllä, ensimmäistä kertaa oikeasti harkitsin sitä. Mutta olin saanut ainakin Karhun menemään poispäin, mikä oli yksi voitto. Tästä oli tosin vähän vaikea edetä minnekään.

”Rambo!” Kuulin huudon jostain toiselta puolelta tietä, se oli selvästi Syövän ääni. En halunnut karjua itse, mutten halunnut käskyttää jo valmiiksi hermostunutta ja väkivaltaista Ysisormea. Huomasin silti puristavani kovempaa rynnäkkökivääristä. Se saattoi tosin johtua siitä, että kylmä viima kävi hakkuuaukean ylitse ja pöllytti hieman lunta kuunvalossa.
”Tulkaa tielle ja tiputtaka aseet! Mä tulin tänne hakemaan vaan tytön!” Näin Karhun kävelevän epävarmasti oikealla. Hän oli yhä meidän kaikkien nähtävissä, sillä naine jostain syystä epäröi.
”Rambo! Huhta!” Näin nyt Syövän nousevan omasta piilostaan esille. Hänellä ei ollut asetta käsissään. Tunnistin hänen matalan silhuettinsa siitä, ettei miehellä ollut Hitsaajan pilkkihaalaria tai Kissakoiran huonoa ryhtiä, vaan oma untuvatakkinsa ja vanhemman miehen tietty arvokkuus yhä tallella.
”Sä oot kusettanut meitä jo kerran! Luuletko että me oltaisiin toistamiseen niin tyhmiä!?”
Oli surkeaa todeta, ettei hän ollut aivan väärässä. Mutta minä halusin ostaa aikaa sen verran, että empivä Karhu ehtisi pois heidän näköpiiristään.
”Ette näköjään, jos te ootte täällä vittu odottamassa, että pääsette ampumaan mut!” Minä en todellakaan halunnut antaa lainkaan periksi, sillä vaikka jouduinkin huutelemaan Ysisormen takaa, minulla oli silti kaikki valttikortit käsissäni. Mikäli Syöpä porukkansa kanssa tosiaan oli juuri siellä, missä luulinkin heidän olevan.
”Tää on ainoa mahdollisuus, että te pääsette kaikki terveenä pois täältä! Muuten tästä tulee veristä!” Minulla ei ollut onnekseni ongelmia vakuuttaa häntä. Edessäni seisova Ysisormi tosin puri huultaan.
”Näyttää vähän pattitilanteelta!” Syöpä vastasi ja laskeutui takaisin kivien ja kantojensa sekaan. Tämä ei tiennyt hyvää. Minä en myöskään voisi käydä mitään väsymistaistelua, sillä edessäni seisova jätti pelotti minua aivan helvetisti. Tämä oli pakko ratkaista nopeasti.

”Mä annan teille kakskymmentä sekuntia aikaa! Huuda jengilles että tulee aseetta tielle, tai muuten kuula alkaa lentää! Mulla on sitä enemmän ja paremmat varusteet! Mieti nopeasti pirun ilmakiväärin kanssa, lähettekö ottamaan riskiä!”
Otin varmuuden varalta pari askelta taaksepäin. En edes laskenut mielessäni kahteenkymmeneen, vaan aloin vasemmalla kädellä laittaa valonvahvistimen laitteistoa kiinni rynnäkkökivääriin. Olin tehnyt sen peräti kahdesti aiemmin ja silloin valoisassa, valvotuissa olosuhteissa, täydessä ruumiin ja sielun voimissa. Mutta nyt minulla oli yli satakiloinen mies vahdittavana ja kolme aseistettua miestä jossain lähipuskissa, joista en tiennyt sen paremmin.
Lienee turhaa sanoa, ettei homma mennyt aivan kuten elokuvissa.
Varsinkin kun viiden sekunnin jälkeen aseen laukauksen ääni repi ilmaa.

Hätkähdin laukauksen ääntä enemmän, verta joka ryöpsähti suoraa kasvoilleni. En tässä pimeydessä nähnyt sen lähdettä, mutta näin suuliekin välähdyksen Ysisormen suuren hahmon vasemmalla puolella, ilmeisesti siellä missä Kissakoira oli. Syöksyin maahan kesken valonvahvistimen asentamisen ja iskin polveni kannonkulmaan. Myös ysisormi kaatui maahan.
Hän kaatui maahan.
Mies huusi kuin pistetty sika.
Näin silmäkulmastani miten hänen allaan lumi värjäytyi mustaksi. Yritin samalla hakata kämmenselällä valonvahvistinta kiinni, kun kuulin minua suojaavien kivien toiselta puolelta Kissakoiran innostuneen, kimeän äänen.
”SAINKO MÄ SEN?!”
Oli hetken hiljaista, kuulin Ysisormen huohotuksen ja lähes väkivaltaiset yritykset pitää itsensä huutamatta. Mutta Syövän ääni hoiti huutamisen. En ollut kuullut hänen koskaan käyttävän tälläistä kieltä.
”VITUN SISKONNUSSIMA IDIOOTTI! Sä ammuit Ysiä! VI-TUN IDIOOTTI!”
Juuri samalla hetkellä sain valonvahvistimen kiinni rynnäkkökivääriin asetettavaan kehikkoon. En antanut heille enempää aikaa.

Nousin polveni varaan ampumaan. Minulla oli melko hyvä käsitys siitä, missä kaikki olivat. Suuliekki oli paljastanut Kissakoiran, Syöpä oli käynyt esillä ja olin nähnyt Hitsaajan aseman jo aiemmin. Käänsin aseen nopeasti kohti Kissakoiraa ja annoin palaa.
Ammuin kaksi nopeaa sarjaa hänen suuntaansa, mutta en edes erottanut kellertävän valonvahvistimen nähden miehen hahmoa. Hän oli tiukasti kivikon suojassa, mutta automaattiase sai luultavasti kaverilta paskat housuun hyvin nopeasti. Käännyin välittömästi polvella ja tähtäsin Syövän ja Hitsaajan vierekkäisiä paikkoja. Molemmat olivat syöksyneet maahan jo ensimmäisten sarjojeni kohdalla, mutta yksittäiset laukaukset kohti molempien suojaisia asemia pitivät heidät varmasti piilossa tarpeeksi paljon.
Harppasin maahan vatsalleen kääntyneen Ysisormen ohitse ja nappasin hänen kiväärinsä nojaamasta kiveä vasten. Heitin sen nopeasti maahan, vilkaisten levottomasti maassa ulisevaa kaljupäätä. Minulla ei ollut mitään hajua mihin olin osunut häntä, mutten aikonut jäädä ottamaan selvää.

Nostin vielä rynnäkkökiväärin ja ammuina kaksi laukausta molempien, sekä Syövän että Kissakoiran asemia kohti. En suoraa sanoen yrittänytkään osua, sillä syöksyin välittömästi sen jälkeen kummun takarinteelle, jota kautta olin sinne kiivennytkin. Ja minä juoksin kolhimani polvi ontuen eteenpäin toivottomassa kivien ja kantojen louhikossa, joka olisi hankala jo ilman lunta, valoisalla kelillä. Mutta näissä olosuhteissa kahden kiväärin kanssa juostessa, eteneminen ei ollut järin helppoa. Onneksi eläimellinen pakenemisen raivo vauhditti minua.
Kaaduin kahdesti ja jalkaan sattui saatanasti. Mutta en edes huutanut mitään, sillä minun oli päästävä pakoon tästä. Ja mielellään saatava etumatkaa mahdollisimman paljon.
Karhu. Karhun oli oltava vielä jossain edessä tiellä.
Ryntäsin ojan ylitse takaisin tielle, josta näki vielä risteykseen, mutta rikoin varmaan henkilökohtaisen pikamatkan ennätyksen juostessani sata metriä pois hakkuuaukean vierestä. Jalkani saattoi vuotaa verta, mutta parempi se kuin ylimääräinen persreikä päässä. Kissakoira oli luullut osuneensa minuun. En uskonut osuneeni häneen tai keneenkään muuhunkaan, mutta sen takia tässä oli pidettävä kiirettä.
Lähes välittömästi hakkuuaukean jälkeen edessäni ilmestyi säikähtänyt Karhun hahmo. Tyttö oli jäänyt tuijottamaan taaksepäin, mutta en halunnut huutaa hänelle.
Juoksin naista kohti ja nappasin häntä käsipuolesta.
”Juokse!”
Käsky oli pelkkä sähähdys hampaiden välissä.

Huolimatta omasta kolhustani, Karhun nilkutus hidasti myös minua. Mietin hetken, minkä takia edes yritin pelastaa naista, mutta sitten kirosin ja käskin hänen pysähtyvän.
”M-mutta miks-”
Hän ei ymmärtänyt minua täysin, mutta naisella ei ollut mitään kannettavia tavaroita, eikä hän ollut painava. Heitin molemmat kiväärit selkään, komensin samalla sähisevällä äänellä naista pitämään kiinni ja nappasin häntä sekä kainalon alta, että haarojen välistä kiinni. Nostin Karhun palomiesotteeseen selkääni ja aloin juosta. Se oli kivuliasta polvelle, mutta me pääsimme eteenpäin.
Minä en tiennyt millaista luodinreikä reidessä oli juosta, mutta ainakaan Karhulta se ei onnistunut. Manasin juostessa ja tajusin myös järkyttyneen Karhun ulahtavan kivusta, kun retuutin häntä kovakouraisesti eteenpäin. Mutta nyt ei ollut paljoa vaihtoehtoja. Me voisimme yhtä hyvin olla ruumiita, mikäli Syövän porukka tajuaisi lähteä takaa-ajoon, eikä vain olettaisi minun piileksivän yhä kivikossa haavoittuneen Ysisormen kanssa.

Se parisataa metriä, jotka jouduin kantamaan Karhua, olivat fyysisesti hiton raskaat. Vaikka nainen oli hyvin kevyt, minä olin huonossa kunnossa, huonolla ruualla, huonolla unella ja vammautunut. Kun tie hieman oikeni ja näin kaksi moottorikelkkaa suoraa edessämme.
”Koneet käyntiin! Me lähetään vittuun tästä nyt!”
En saanut vastakysymyksiä. Laskin Karhun maahan vasta kelkan vieressä. Joni ja Sini hyppäsivät pienemmän matkakelkan kyytiin Ninjan kanssa, minulle jäi Karhun kanssa työkelkka. Iskin Jonille metsästyskiväärin käteen ja käskin pitämään huolen siitä. Jopa näissä olosuhteissa näytti siltä, kuin hän olisi saanut käsiinsä esimmäisen pornolehtensä.
Ninja karjui minulle nopeita kysymyksiä hyvin paljon siinä sekavasa tilassa, kun teimme lähtöä.
”Mitä vittua ne laukaukset oli?! Vitun vittu, tapoitsä jonkun?! Mitä vittua siellä tapahtu!”
Ne olivat enemmän ilmoituksia hänen kiihtymyksestään, kuin oikeita kysymyksiä. Karjaisin vaan selventäväni tilannetta myöhemmin. Meidän oli nyt mentävä.

Tällä kertaa en antanut työkelkalle armoa. Puskimme poispäin risteyksestä, takaisin vanhoja jälkiämme. Silmissäni vilkkui yhä näky kaatuneesta Ysisormesta. En uskonut hänen kuolleen. Se mies ei kuolisi yhdestä luodista. Ainakaan tavallisesta. Hopealuoti olisi ehkä paremminkin paikallaan. Tai kalju hirviö pitäisi polttaa ristillä, kuten muutkin riivatut.
Mutta meidän oli päästävä helvettiin täältä. Mielessäni kävi miljoona skenaariota. Me voisimme miehittää lähistöltä talon ja pistää sinne vartioinnin käyntiin. Esimerkiksi peltoaukealla olleita taloja, jotka olimme nähneet eilisyönä, hakiessamme kelkkoja. Mutta tärisevän Karhun puristaessa selkääni tajusin, että meidän pitäisi päästä täältä kauas.
Meillä oli etumatkaa, mutta heillä oli yhä katumaasturi, jolla kyllä pääsisi suhteellisen hyvin tässäkin lumessa eteenpäin. Tai minä en itse olisi uskaltanut ajaa järin kovaa, mutten tiennyt miten kovaa he uskaltaisivat. Oli miten oli, meitä olisi lapsellisen helppo seurata. Kaksi moottorikelkan uraa muuten koskemattomassa lumessa.
Käännyin tottumuksesta vasemmalle kartanon kohdalta, jonka ohitimme jo kolmatta kertaa kahdenkymmenenneljän tunnin sisään. Olimme tulossa valtatielle. Se oli varmasti suorin reitti pois täältä. Mikäli kääntyisimme etelän suuntaan, menisimme kohti Mikkeliä ja kauemmas näiden kilipäiden talosta. Mutta Viitasaari oli päinvastaisessa suunnassa. Me emme hyötyisi mitään Mikkelistä. Ei ollut hyötynyt Kasperikaan eilispäivän kertomuksen mukaan.

Lähestyessämme valtatietä, viitoin kohti pohjoista. Kolmipäällä ajava Ninja näytti jälleen peukkua vahvistukseksi ja käännyimme kohti Lievestuoreen taajamaa menevää tietä, jota kautta pääsisimme myös syvemmälle pohjoiseen.

Vanhan metsäkoneen moottori huusi varmaan kaikkien desibelisuositusten yli, kun ajoimme Mikkelintietä pohjoiseen. Sitä ei oltu tehty tälläiseen käyttöön, mutta melu oli näissä vehkeissä lähinnä käyntiääni, eikä mitään mistä huolestua. Kilometrit jäivät jälleen takaisin hyvin nopeasti. Grilli vilahti ohitsemme, samoin Toivakkaan johtava risteys. Me saisimme kyllä hyvin etumatkaa, mutta se ei ratkaisisi vielä ongelmaa.
Olimme saapumassa kohti Ysitien risteystä, jonka vieressä istui Lievestuoreen kylän viehkeä Shell. Siis yhtä ruma rakennus kuin mikä tahansa muukin huoltoasema. Mutta sinne meillä ei muutenkaan olisi ollut erityisemmin asiaa.
Ilman kelkkoja meillä ei olisi ollut mitään asiaa koko risteyksestä eteenpäin. Se oli kolarisuma.

Varmaan viisitoista autoa pellit solmussa ja saman verran parkissa niiden takana. Ohjasin kelkan ojanviertä risteyksen ohitse vasemmalta, sillä olin näkevinäni huoltoaseman pihassa muutaman horjuvan hahmon. Me emme edes yrittäneet ajaa ristekysen ohitse kohti kylää, tai kääntyä vasemmalle. Mikäli muistin kartan oikein, sillä oli sama huvipuistontapainen, jonka ohitse olimme menneet muutamia päiviä sitten, saapuessamme Syövän talolle. En halunnut heidän käyttävän samoja jälkiä.
Ja edessä aukeni ojan takaa pellonpätkä, sekä maalaismaisemaa. Viitoin tieltä risteyksen etuvasemmalle, maalaistaloa kohti. Vaikka Syöpä tulisi jahtaamaan meitä autolla, tästä he eivät pääsisi seuraamaan meitä vahingossakaan.

Päästin urku auki peltoaukean lävitse maalaistalon luokse. Emme pysähtyisi sinne, sillä tästä näki vielä ysitielle. Myös jälkemme johtivat suoraa talolle, enkä uskonut muutenkaan että hevostalleilta vaikuttavat maalaistalon viereiset rakennukset olisivat turvallisia. Tämä oli niin lähellä valtaväylää, että siinä olisi todennäköisesti useampiakin tartunnan saaneita. Mutta jatkoimme maalaistalon pihan lävitse suoraa peltoa pitkin.
Oikealle puolelle jäi jostain syystä pellolle hinattu keltainen bussi. En ymmärtänyt minkä helvetin takia se oli siinä, mutta kauempana edessämme näkyi myös toinen. Edessä oli myös tie ja jyrkästi kohoava junaradan penkere. Pysähdyimme melkolailla keskelle peltoa.
Sykkeeni oli yhä korkealla, mutta ainakin kuulin moottorin ylitse nyt ensimmäistä kertaa oman ääneni. Ninja pysäytti kelkan viereeni (hieman liian eteen, koska ei hallinnut hommaa näemmä aivan niin hyvin, mitä oli vakuutellut).
”Jaakko!” Hieman yllättäen Sini huusi ensimmäisenä Ninjan takaa nimeäni.
”Mitä siellä oikeen tapahtu!?”
Pudistelin päätäni. Tyttö roikkui hyvin ahtaalla Ninjan selässä, sillä Joni oli puristunut häneen kiinni kuin mielipuoli. Se oli ymmärrettävää, sillä Joni oli melko lähellä kelkasta tippumista, mikäli olisi erityisemmin päästänyt löysää. Kaiken lisäksi sekä Sinillä että Ninjalla oli reppu selässään.
”Meidän pitää pysähtyä! Mä selitän sit! Ninja, tiijätkö, onko tässä lähellä mitään paikka missä me oltais hetki turvassa? Ei mielellään liian näkyvillä!”
Ninja näytti hetken mietteliäältä. Hänen parranhaituvansa olivat huurussa ja pöllynnyt lumi oli kastellut miehen housut. Onneksi hänellä oli sentään kumisaappaat jalassa, eikä niitä hiton tennareita, kuten tavallisesti.
Yhtäkkiä hänen ilmeensä kirkastui.
”Se Juna o tässä ihan vieressä!”
”Juna?”
”Joo, pysähtyny juna! Se on tyhjä, Hitsaaja näytti sen mulle, kun mentiin hakeen pirtupannua. Se on aika hyvin piilossa, me voidaan pysähtyy siinä!”

Pyysin häntä näyttämään tietä ja Ninja näytti. Kylmä viima puri hiestä märkien vaatteideni lävitse samalla, kun käännyimme junaradan edessä menevää tietä vasemmalle. Tie nousi juuri sen verran, että pääsimme radan viereen rakennettujen talojen pihan lävitse suoraa raiteille.
Pääselimme lumen tasoittamaa raiteidenväliä vain muutamansataa metriä eteenpäin. Raiteet erkanivat myös oikealle, jonkin pienen portin lävitse, mutta näin pimeässä oli vaikea nähdä pajoa edemmäs ilman valonvahvistinta. Kuu oli mennyt piiloon, mikä saattoi hyvinkin olla siunaus meille.
Ja aivan yllättäen, edessämme oli juna.

Täyskasvuisen InterCityn keula tuijotti suoraa meitä vastaan. Hidastimme sen eteen, kun kone ei näyttänyt väistävän. Tämä oli todellakin juna, eikä Hitsaajan aiempi höpinä ollutkaan pelkkää vihjailua hänen taipumuksestaan useamman miehen samanaikaiseen anaaliyhdyntään. Aivan täysikasvuinen, kaksikerroksisista vaunuista koostuva vekotin. Ninja sammutti kelkkansa ja hyppäsi siitä pois. Minä noudatin hänen esimerkkiän, kuten myös koko muu porukkamme.
Ninja oli selvästi kylmissään, sillä hän hytkyi hieman paikallaan lämmitelläkseen, selittäen samalla.
”Tässä ei o koskaan ollu yhtää tartunnan saanutta. Mä oon melko varma ettei nytkään, mut mennään korkeintaan ekaan vaunuun.”
Viittasin häntä menemään edeltä ja mies näytti esimerkkiä.
Lähes kaikki junan ovista olivat auki ja osa ikkunoista rikki. Se näytti kammottavalta pimeässä yössä, sillä se ei näyttänyt loppuvan minnekään. Siinä ei myöskään ollut yhden ainoaa ihmistä.

Junaan nousemine oli hieman hankalaa, mutta pääasiassa outoa, kun se ei ollut laiturilla. Ovi oli korkealla ja Ninja auttoi ovensuussa muita nousemaan. Onneksi vaunu oli lapsellisen nopea tarkistaa. Kerran läpi alhaalta, kerran läpi ylhäältä, tarkistin vessan ja se oli siinä.
Istuimme kahteen neljän hengen loossiin keskelle vaunua. Vaikka täällä oli lähes yhtä kylmä kuin ulkona, täällä ei sentään tuullut. Lattialla oli jonkin verran jäänyttä verta ja oksennusta, mutta sitä oli lähes kaikkialla. Muille se oli hieman epämiellyttävämpää, mutta minä olin hetki sitten tapahtuneesta ammuskelusta yhä sen verran kiihtyneenä, etten jaksanut välittää asiasta. Suoraa sanoen juna oli aivan helvetin kammottava ja kuumottava paikka, mutta minulla oli yhä kova panos piipussa. En ollut myöskään ehtinyt hengittää vapaasti puoleen tuntiin, Karhun puristaessa rintakehääni moottorikelkan kyydissä kuin mielipuoli. Minä en juuri nyt jaksanut välittää painostavasta ilmapiiristä pienen near-death-experiencen jälkeen.

Lukiolaiset istuivat toisella puolella käytävää omassa loosissaan, minä ja Karhu omalla puolellamme. Kaivoin kenttäpullon esille ja join paljon vettä, tarjoten sitä myös Karhulle. Ninja nojaili lukiolaisten välissä olevaan pöytään ja alkoi tiedustella tapahtunutta.
”Mitä helvettii siellä siis tapahtu? Me kuultiin vaan vitulline tulitaistelu. Mut te ootte ainaki kunnossa?”
”Joo.” Yskin hieman juontini jälkeen. Hapuilin viimeisiä savukkeitani, olettaen että ne olivat pysyneet ehjinä reisitaskussa.
”No kerro vittu!” Minä en ilmeisesti ollut ainoa stressaantunut. Tosin Ninja ei ollut kärsivällisyydestään järin tunnettu.

Sytytin savuketta ja yritin samalla jäsennellä asioita myös omasta päästäni. Kädet tärisivät sen verran, ettei siitä tullut erityisemmin mitään. Tungin käyristyneen tupakan luulilleni, utten osunut kunnolla peukalollani sytyttimeen. Sini nousi paikaltaan ja sytytti savukkeen. Sokaistuin hetkeksi liekistä, mutta onneksi pimeässä junavaunussa oli vain ystäviä. Kiitin ja aloitin kertaamaan tapahtumia.
”Kun mä pääsin sinne, mä näin Karhun valonvahvistimella, mutta myös Hitsaajan tupakan tulipesän. Mä tajusin, että ne oli saanu Karhun kiinni ja oli nyt väijyssä.” Karistin tuhkat suoraa lattialle, sillä tällä hetkellä junan kunnolla ei ollut erityisemmin väliä. Huomasin Ninjan kuitenkin kiihtyvän jollain tasolla. Hän puristi pöytää jonka päällä istui, niin selvästi, että nahkahanskojen natina kuului jopa hiljaisen kerrontani ylitse.
”Mä lähin kiertämään parempaan asemaan ja yllätin kiväärin kanssa olleen Ysisormen selän puolelta. Mä pidin sitä sen aikaa panttivankina, että Karhu pääs pois. Sen jälkeen joku, varmaan Kissakoira, ampu Ysisormea. Mä ammuin sitä, Syöpää ja Hitsaajaa kohti useemman kerran, että ne pysyis matalana. Sen jälkeen me juostiin karkuun. Mä en usko osuneeni keneenkään, mutta Ysisormi jäi siitä yhestä laukauksesta maahan makaamaan, mutta oli hengissä ainaki sillon kun mä juoksin.”
Muut kuuntelivat taphtumia tiiviisti. Myös Karhu. Hän näytti siltä, kuin aikoisi purskahtaa itkuun. Ninja näytti lähes raivostuneelta. Minä en tuntenut häntä tarpeeksi hyvin, mutta tiesin miehen luonteenlaadun.

”Ok. Eli ne oli oottamassa sua, right?” Ninjan puhe ei millään tavalla enää muistuttanut laiskaa helsinkiläisiskentää.
”Oli.”
”Ja niillä oli Karhu syöttinä silti?”
”Joo.”
Hän nousi seisomaan pöydästä, otti askeleen eteenpäin ja nappasi takaraivon hiuksista ja olkapäästä edessään istuvaa Karhua kiinni. Minä säikähdin jo tätä liikettä, mutta väistin taaksepäin. Ninja iski minua vastapäätä istuvan naisen kasvot suoraa pöytään ja otti kainalosta koko hänen käsivartensa haltuun. Karhu parahti kovaan ääneen. Sini kiljaisi suoraa Ninjan takana niin, että yhä ampumisen takia tinnittäviä korviani vihlaisi. Mutta Ninja vain repäisi naisen junanpenkistä ylös pöydälle ja liikutti toisen kätensä varmasti ja kovakouraisesti naisen housunpieleen.
Hän repäisi sieltä esille revolverin.

Ninja tiputti revolverin toiselle pöydälle ja painoi Karhun hyvin epämukavasti suoraa edessäni olevalle pöydälle. Hän piti naisen molemmat kädet selän takana ja karjaisi kuin mielipuoli.
”Vitun petturihuora! Mitä vittua sulla on ase mukana?!”
Molemmat lukiolaiset olivat kauhusta jäykkinä. Minä olin järkyttynyt. Miksi vitussa Karhulla oli ase mukana? Ninja jatkoi komentamista.
”Tutki tää visvapillu! Se ei ollu mikään vitun syötti! Tää kurahuora olis vittu tappanu sut!”
Minun oli vaikea sisäistää asiaa samoin tein, mutta päällisin puolin koulutuksen takia, osasin seurata Ninjan käskyjä. Kävin kovakouraisesti pöydälle nosteutun Karhun koko pukeutumista läpi. Hän itki hiljaa. En tiennyt johtuiko se kivusta, häpeästä vai mistä, mutta minä purin huultani.

Olin melkein kuollut naisen takia, joka mitä ilmeisimmin oli valmis tappamaan minut.

En löytänyt silti häneltä mitään muuta vaarallista, tulitikkuja lukuunottamatta. Astuin loossista taaksepäin ja nappasin revolverin toiselta pöydältä.
Tarkistin aseen vielä varmuuden varalta.
Kuusi panosta tallella.
Voi vitun vittu. Karhu oli todellakin valmis tappamaan minut.
Annoin Jonille ja Sinille nopean käskyn.
”Menkää kauemmas. Tästä voi tulla vähän ikävää.”
He menivät käytävän toiseen päähän kyselemättä, molemmat hyvin hätääntyneenä. Sini puri nyrkkiään. Ninja oli ainoa joka ei hätäillyt. Hän painoi kyynärpäällä naisen selkää ja piti tuon käsivarren tiukasti hallussa.
Minä en ollut koskaan ampunu revolverille. Tunnistin sen samoin tein samaksi aseeksi, joka oli pyörinyt myös Homon ja Hitsaajan käsissä. Olin nähnyt heidän virittävän sen, mutten halunnut tehdä sitä vielä.
Minä halusin vielä uskoa, että Karhu olisi viaton.

Kumarruin hänen eteensä. Naisen poski oli painettu pöytää vasten, mutta hänen kasvonsa olivat minua kohti. Huuli valui verta. Hän ei vaikuttanut hyvinvoivalta. Nenästä valui räkää, silmistä vettä. Oli vaikea sanoa itkikö hän, vai oliko muuten järkyttynyt. Minä hengitin hetken syvään. Olin tiputtanut savukkeeni lattialle ja kopeloin sen nopeasti käteeni. Nainen ei tehnyt elettäkään puhuakseen.
”Sulla mahtaa olla hyvä selitys.”
hän hengitti raskaasti pöytää vasten. Nainen puri huultaan silmät vetisenä.
”Ne pakotti mut siihen.” Hän änkytti vastauksen. Minä aloin jopa miettiä, oliko hän tarkoituksella hidastellut, meidän juostessa pois.
”Syöpä sai selville, että mä olin teidän kanssa samassa jutussa. Ne sano, että ne ampus myös mut, jos mä en ampuis teitä.”
Ninja painoi häntä kovempaa pöytää vasten.
”HAISTA VITTU!” Nainen parahti. Minä viittasin Ninjaa rauhoittumaan. Mutta olin yhtä epävarma tytöstä kuin hänkin. Olin vakuuttunut tuon rehellisyydestä kahden päivän intensiivisen yhdessäolon jälkeen. Mikäli hän oli suunnitellut tätä, he olivat suunnitelleet tätä siitä saakka, kun me olimme tulleet talolle.
”Kerro mulle, mistä se tajus meidän suunnitelman?”
Nainen haukkoi henkeään räkä poskella. Hänen kasvonsa olivat limassa ja veressä. Teki pahaa nähdä hänen kärsivän tuolla tavalla. Minua saatettiin silti yhtä selvästi kusettaa. Karhu parahti jälleen ja nikotteli itkuissaan.
”Ne- ne huomas kun mä lähdin. Reino haukku ja kaikki heräs. Ne pakotti mulle tän aseen! Sano että ne ampuu mut, jos mä en toimi niiden mukaan!” Tämä selitys tosin riitti Ninjalle.
”ÄLÄ VALEHTELE MULLE VITUN PIRIPILLU!” Hänellä ei ollut järin lempeän feminististä puhuttelutapaa.

Minä nousin seisomaan ja astuin askeleen taaksepäin Karhun luolta. Revolveri roikkui kädessäni kuin tuomarin nuija. Ninjalta paistoi koko hammasrivi, kun hän kääntyi puoleeni.
”Vittu. Tapa tää huora. Etkai sä oikeesti usko sitä? Se petti just meidät.” Tuijotin Karhun sekaista tukkaa järkyttyneen. Hän oli joko pettänyt minut helvetin pahasti tai sitten minun täytyi uskoa naista. Hän oli saattanut tämän koko ajan valmistella petosta. Joko Syövän pussiin tai pahimmillaan itsekseen. Hän oli saattanut ajaa meidät tähän tilanteeseen tarkoituksella. Hän oli yrittänyt tarjota minulle seksiä ja yrittänyt hyvin totisesti päästä pois. Minä en halunnut uskoa, että naisen kaikki puheet olivat täytty kusetusta. Diakonin perverssi tapa katsoa saattoi olla totta. Myös me koimme talon ilmapiirin uhkaavaksi.
Mutta mikään niistä ei selittänyt sitä, miksi hänellä oli ase mukanaan. Ellei nainen puhunut totta. En vain halunnut uskoa, että Syöpä antaisi petturille asetta. Tiesin, että nainen oli samalta alueelta kotoisin, kuin koko maalaisposse. He ehkä antoivat hänelle mahdollisuuden. Mahdollisuuden todistaa, että hän oli yhä lojaali talon porukalle.
Minä en koskaan saisi tietää, olisiko hän todellisuudessa ollut lojaali talon porukalle. Sillä me olimme yhä karkumatkalla, eikä tätä oikeudenkäyntiä voinut pitkittää.

Aurinko oli nousemassa. Oli ollut pitkä ja hektinen yö. Unettomuus kalvasi mieltäni helvetin pahasti. Samoin myös Ninjalla. Hän oli verenhimoinen. Sekä Sini ja Joni kauhuissaan. He eivät halunneet nähdä enää verta.
Päätös olisi viimekädessä minun. Junan vaunun hiljaa valaistuessa, aamuhämärän saapuessa, revolveri painoi kädessäni kuin tuomarin nuija. Tosin yksikään tuomari ei saisi tehdä näin raskasta päätöstä.