Seitsemäskymmenes päivä

31.12.

Hytisin itseni hereille. Heinäpaali oli ollut vain sen verran lämpimämpi, mitä jäätymisen estämiseen tarvittiin. En kutsuisi kuitujen keskelle ahtautumista varsinaiseksi levoksi. Pelonsekainen ja harhainen mieli kipuineen palasi takaisin tähän maailmaan sumeana. Olin haudannut paljaat kämmeneni syvälle alusvaatteisiin. Olo oli loputtoman kankea.

Romahdin paalista ulos heinien pöllähtäessä. Naamani söi lunta hetken aikaa. Olin aivan kuvottavan heikko. Oksetti, päätä särki, vatsa kramppaili, lihakset olivat vetelät, niveliä kiristi. En hetkeen edes nähnyt mitään, sillä jopa pilvisen päivän valaisema luminen pelto oli paalin pimeyden jälkeen sokeuttavan kirkas.

Raahasin itseni hiljalleen pystyyn. Jäin tuijottamaan taivasta silmien tottuessa. Lisää lunta. Sama kylmyys. Tämä maailma ei antanut armoa. Olin käyttämässä myös sen loppuun, sillä onneni oli jo selvästi kulunut pois. Olisin voinut napata pihalta lapion matkaani, mutta se painoi liikaa. Taloon murtautuminen oli tuhoon tuomittu yritys. Olisi vain pakko jatkaa eteenpäin.

Palasin takaisin tielle. Vaikeinta eteenpäin menemisessä oli se, ettei minulla ollut päämäärää. Mikä tahansa ilmansuunta oli yhtä hyvä kuin edellinen. Pääni heilahti ilman lihakontrollia puolelta toiselle kun yritin katsoa ympärilleni. Edessä oli vain tie, muuten pellon takana odotti yhtä syvä metsä kuin aina aiemminkin. Sumeat silmäni eivät erottaneet jälkiä missään. Tämä korpimaa oli hyvin yksinäinen.

Aloin raahautua yhä kylmästä täristen eteenpäin. Minun olisi päästävä eteenpäin. Paikoilleen jääminen tarkoittaisi kuolemaa. Kaikki mennyt oli jäänyt taakse ja nyt edessä oli vain hyytävä kylmyys.
Kylmyys ei tuntenut vihaa tai totellut käskyjä. Se puri minun lopuillaan olevaan kehoon kuin keneen tahansa. Sen puolueeton ja armoton voima oli täysin ihmisestä itsenäinen. Hallalle oli yhdentekevää elinkö tai kuolinko, se kyllä jatkuisi päivästä toiseen, kunnes aurinko alkaisi jälleen ottaa valtaa pohjolan talvesta.
Siispä minä saatoin vain toivoa parempaa. Jalkani vetivät laahustuksellaan lunta mukanaan. En jaksanut oikein edes nostaa niitä. Kylmyys kulki läpi kehoni ja yritin pysyä liikkeessä vain jotten jäätyisi.

Myös pääni alkoi tuntua todella paksulta. Vaikka harvat valoisat tunnit tekivät lumisesta maisemasta täysin selvän, se hämärtyi jo silmissäni. Tuijotin pääasiassa tietä raahatessani jalkoja eteenpäin. Erotin vain sivusilmällä miten pellot vaihtuivat jälleen metsäksi ja miten täysi hiljaisuus ympärilläni jatkui jatkumistaan.
Varpaita ja sormia paleli todella paljon. Niiden tunto oli kadonnut lähes heti heräämisen jälkeen. Minulla ei eläessäni ollut ollut näin kylmä. Tärisin haparoidessani voimattomilla jaloillani eteenpäin. Jaksoin mennä eteenpäin vain, sillä paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto. Tämä kurjuus ei loppuisi siihen. Minä voisin joko jäätyä luhistuneena, tai kävellen. Molemmat vaihtoehdot olivat yhtä kurjia. Erotuksena oli vain se, että kävelemällä saattaisin jopa kohdata jotain.

Nappasin maasta lunta suuhuni. Sen suli rakeista kylmäksi vedeksi. En edes tuntenut kylmyyttä muuten, paitsi hampaiden hermojen vihloessa. Suuni oli muuten turta kylmyydestä, kuten muukin kroppa. Tungin käteni housujen kauluksesta alusvaatteisiini samalla raahaten itseäni eteenpäin.
Maisema ei tuntunut vaihtuvan. Näin vain omat jalkani hangessa, pään retkottaessa voimattomana. Minuutti vaihtui toiseen, sitten tuntiin, sitten toiseen. Aika alkoi menettää merkityksensä. Jos mielessäni oli kummitellut vielä eilen synkkiä ajatuksia kohtalostani ja suunnitelmia pahimman välttämiseksi, nyt ne olivat kadonneet. Tässä kurimuksessa oli vain minä ja luita asti kulkeva kylmyys. En edes uskonut, että sää oli erityisen raaka. Mutta voimattomuus ja heinäpaalissa vietetty yö eivät riittäneet pitämään kehon lämpötilaa yllä. Olin varmasti alilämpöinen. Tai ainakin minusta tuntui siltä.

Saatana miten palelsi. Kylmää kylmän perään.

Olisin juossut itseäni lämpimäksi, jos minulla olisi ollut voimia siihen. Jokainen jalan nosto alkoi tuntua tuskalta. Lihakset olivat niin energiattomia, että niihin sattui. Keho poltti itseään loppuun todella kovaa vauhtia. Minussa ei ollut rasvaa enää karkumatkan jälkeen ja nyt viimeiset kalorit paloivat suoraa lihaksista.
Eikä sekään auttanut. Pinnistin toisinaan katsomaan ylöspäin. Maalaistien mutka oli ehkä sadan metrin päässä. Laahustin sinne aikani kumarassa, mutta nostaessani katseen tovin päästä, en vieläkään ollut perillä. Aika kului ja kynttiläni liekki lepatti yhä heikompana.

Sumuinen mieli alkoi hyväksymään oman kuolemani. Tässä ei olisi vaihtoehtoja.

Havahduin ajatusteni sumun keskeltä maisemaan. Siristin katsettani terävämmäksi. Olin saapunut suurelle peltoaukealle. Siis todella suurelle.Tasaista laakeutta oli silmin kantamattomiin. Mutta se ei ollut suinkaan tyhjää.

Lumisista pelloista loisti tummia möykkyjä. Niitä oli satoja molemmin puolin, ehkä jopa tuhansia. Määrää oli vaikea sanoa, sillä katseeni harotti väsyneenä. Luulin aluksi näkeväni harhoja. Peltomaisema oli kuin dalmatialainen täplineen. Möykkyjen päällä oli lunta vaihtelevasti. Niitä oli kaikkialla.
Kävellessäni pidemmälle tietä myöten muutama tummista kasoista oli nyt tien vieressä. Tosin tie alkoi myös olla liioiteltu termi. Suuren aukean tuuli oli tasoittanut lumipeitteen kaikkialta. Tie ei edes erottunut millään tavalla kaikesta muusta valkeudesta. Se katosi möykkyjen täplittämään maisemaan kuten kaikki muukin.

Ja minä saavuin yhden kasan luo. Se ei ollut mikään kasa. Se oli ruumis.

Olin nähnyt ruumiita niin paljon, etten väsyneenä hätkähtänyt sitä. Sen sijaan jopa täydessä sekavuudessani mieleeni alkoi pureutua tilanteen ymmärrys. Siristin silmiäni ja katsoin edessäni makaavan, elottoman ihmishahmon takaa molemmille puolilleni. Lähellä olevat epäsäännölliset myökyt paljastuivat ruumiiksi. Joka ainoa kasa, jonka erotin. Keltaisia urheilutakkeja, vaelluskenkiä, pipoja tupsuineen, rukkasia ja ilmeettömäksi jäätyneitä kasvoja. Kaikki erottamani tummat hahmot alkoivat saada muotoa. Ne makasivat maassa kuin salaman iskemänä. Hieman erillään toisista. Satoja ja satoja ihmisiä täysin hengetönnä.

Kävelin ensimmäisen ruumiin ohi. Olisin nielaissut pelosta, mikäli suuni olisi edes erittänyt enää sylkeä. Täydellisen palelun lisäksi mieltäni painoi nyt myös pahaenteinen ilmapiiri. Jokaisen ohittamani ihmisen jälkeen saavuin toisen luo. He makasivat maassa usein selällään. Kasvot kohti taivasta, silmät jäätyneinä kohti ikuista maailmankaikkeutta. Suupielet olivat vääntyneet kivuliaasti, iho oli kalvakka ja vaalea. Useiden päällä lepäsi lunta.
Erotin vasta muutaman ruumiin ohitettuani vanhemman naisen kangastakilla olevan oksennuksen. Seuraavan, hädin tuskin kymmenen vanhan lapsen, takki oli revennyt. Sen alta paistoi sekä verta, että haavaumia. Olisin voinut vannoa sen olevan puremajälki.

Kaukana häämöttävä metsänraja paljasti tien aukon, mutta valuin tuskallisen hitaasti sitä kohti. Ohitin kymmeniä vainajia laahustaen kuolettavan hitaasti ruumiiden välistä. Ihmisiä kaikista ikäryhmistä ja luokista. Tämä pelto keräsi heitä tuhatpäisen lauman. Minulla ei ollut mitään ymmärrystä, miksi näin olisi käynyt. Mutta joka ainoalla oli luultavasti tartunta. Se ei silti suojannut heitä armottomalta talvelta. Talvelta, joka näytti kaatavan myös minut.

Astuin epähuomiossa lumipeitteen läpi syvälle kuoppaan. Olin luultavasti valunut ojan puolelle ja kaaduin lumihankeen käsieni varaan. Lihaksia kivisti ja kylmyys oli täysin läpitunkeva. Tuijotin aukean kalmiston keskellä lumista pintaa. Miksi minä edes taistelin?
Annoin käsieni antaa periksi ja pyörähdin selälleni lumihangelle. Hengitykseni ja sykkeeni olivat korkealla, mutta tuijottaessani valkoista taivasta ne laskivat hiljaa.

Ehkä minä voisin ummistaa silmäni. Vilu antaisi periksi väsymyksen tieltä. Voisin liittyä kuolleiden seuraan yhtenä heistä. Tartunta oli vienyt ympäriltäni niin monia, etten tiennyt miten selvitä pidemmälle. Oli selvää, ettei minulla olisi kovin ruusuista tulevaisuutta. Tänne, tuhansien muiden keskelle, olisi helppo kadota. Vain yksi menehtynyt enemmän ihmiskunnan historian surullisimmassa kappaleessa.

Käänsin katseeni sivulleni. Siellä makasi kolme lähekkäin olevaa jäätynyttä ruumista. Yksi, tukevahko viisikymppinen mies, tuijotti jäätyneillä silmillään lävitseni. Oma katseeni sumeni häntä katsoessaan useaan otteeseen. Minulla alkoi olla enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin terveiden ja elävien. Meitä molempia ajoi vain nälkä. Meitä ei auttaisi kukaan. Henkemme oli arvoton ja tulevaisuutemme lyhyt.
Tunsin unista yhteenkuuluvuutta kylmyyden ja taudin voittamien kanssa. Oli onnesta kiinni, että olin selvinnyt näin pitkään.

Kun tartunta oli saapunut maailmaan ja vihdoin Suomeen, se oli aloittanut ajanlaskun uudestaan. Se oli myös asettanut ajastimen minun elämälleni. Tauti oli laajempi kuin pelkkä virus tai bakteeri. Se rapautti yksittäisen ihmisen lisäksi yhteiskunnan. Kaikki ne ihmiset, jotka oli miljoonilla verkoilla sidottu toisiinsa, tippuivat pois niistä ketjuista, joilla sivilisaatio toimi. Mikä oli ollut ennen, ei ollut enää. Tauti oli tappanut sen. Se ei ehkä tappaisi kaikkia ihmisiä, mutta se jättäisi perimäämme jäljen.

Kevyet lumihiutaleet laskeutuivat kylmille kasvoilleni. Alkoi jo hämärtää.

Tauti nakersi yksittäisen ihmisen nopeasti. Mutta se sairaus, jonka ihmiskunta kohtasi, oli hitaampi. Se oli ollut myös minulle hitaampi. Turvaverkot ja perustarpeet muuttuivat niin nopeasti, ettemme olleet valmiita siihen. Vaikka tartunta ei enää surmaisi meitä, nyt sen tekisi armoton uusi maailma. Sen tekisi tämä julma talvi, muut vähäisemmät taudit, nälkä, onnettomuudet tai muiden ihmisten epätoivo.
Tämä väkivaltainen ja pelokas maailma oli saanut myös minut kiinni. Minä en kuollut kylmään. Minä kuolin pakenemiseen. Minä kuolin heikkojen ihmisten kamppailuun vallasta. Minä kuolin pelkoon.

Mutta en vielä.

Kiteiset ja elottomat silmät tuijottivat lävitseni yhä. Kipristelin hetken tunnottomia jalkojani ja käsiäni. Hämärä laskeutui, mutta minun oli jatkettava. Nälkä oli halua selviytyä. Ja se oli ainoa asia, joka erotti meidät sairasta. Tartunnan saaneet elivät vain syödäkseen. Me söimme eläkseemme. Minun henkeni oltiin pelastettu moneen otteeseen. Veera, Puttonen, Rajasalot, Joni, Peissi, Sofia , Pilvi ja lukemattomat muut olivat pitäneet minut hengissä näin pitkään. Vaikka olisin yksin, tämä hetki oli osa sitä tietä. Minä olin sen verran heille velkaa, että minun pitäisi yrittää.

Kokosin itseni vaivalloisesti. Käänsin kylkeä, vein kyynärvarteni tukevasti maata vasten ja nousin polvilleni. Tuin itseäni maasta ja sain vihdoin jalkapohjat maata vasten. Punnerrus seisoma-asentoon tuntui samalta kuin yrittäisi nostaa liian suurta painoa. Olin pyörtyä veren täyttäessä jälleen humisevan pääni. Se kirkasti katseen hetkeksi. Minun oli mentävä eteenpäin.

Ohitin minua tuijottaneen miehen. Hänen takanaan oli kaksi muuta ruumista, aivan yhtä elottomia. Oksennus erottui vaatteista jopa lumipinnan alta, samoin vääntyneet kasvot. Piruparat olivat kaikki kokeneet saman kohtalon. Ehkä aiemmassa elämässä ja maailmassa he eivät tunteneet toisiaan, mutta tauti oli ajanut heidät samaan kohtaloon. Pohjalainen peltomaa oli nyt massojen hauta.

Olin kävelemässä nuorehkon naisen ruumiin ohitse, kun huomasin hänen selässään repun. Arvioin väsyneenä tilannetta hetken, mutta mihinkä minulla olisi ollut kiire. Tarvitsin ruokaa tai oikeastaan mitä tahansa.
Ruumis oli hieman sivummalla oletetusta tiestä, mutta onnistuin astelemaan sen luo kaatumatta. Sen vierellä oli useampia muitakin ruumiita, kuten kaikkialla muuallakin. Laskeuduin polveni varaan naisen ruumiin viereen ja aloin riuhtomaan reppua pois selästä. Nainen oli kaatunut puolittain sen päälle ja tuijotti ilmeettömästi taivasta minun taistellessani hänen jäätyneen käsivartensa kanssa. Reppu ei vain liikahtanut ja minulla ei ollut voimia saada sitä kunnolla pois käsivarren takaa, joten aloin käsikopelolla kaivelemaan repun sisälmyksiä.

Oli kuitenkin täysin hiljaista. Tästä syystä tajusin melko nopeasti kuulevani jotain. Se ei ollut edes korinaa, vaan enemmänkin voimakas hengityksen pihinä. Tajusin vasta keinokuitujen kahistessa kääntyä katsomaan taakseni. Ääni oli hiljainen, mutta tässä hiljaisuudessa tuuli kantoi lähes minkä tahansa äänen.

Takanani oli noussut seisomaan mies.

Työhaalareissa ja hyvissä talvivaatteissa. Hän oli maannut puolittain yhden ruumiin alla. Hänen ryhtinsä oli haparoiva. Miehen hahmo yritti silti saada itsensä kunnolla pystyyn.
Ja hän kääntyi hitaasti minua kohti. Käsi syvällä repussa tajusin tilanteen vakavuuden. Tuhansista jäätyneistä yksi oli vielä hengissä. Jäätyneen, valkoisen parran päällä loisti kaksi sinistä silmää. Erotin parrassa sekä verta, että oksennusta. Sama irvokas kuviointi toistui työhaalarilla.
Näin miehen pysähtyvän hetkeksi tuijottamaan minua. Hänen liikkeensä olivat kankeita ja jäisiä. Käsi yhä repulla mittasin etäisyyttä. Kymmenkunta metriä. Miten tämäkin helvetin vastoinkäyminen osui tälle reissulle. Minä en ollut juoksukunnossa. Olin myös aseeton, heikko ja hädin tuskin tajuissani. En ollut aivan varma oliko yksi ruumiista edes noussut ylös, vai näinkö näkyjä. Ilmeisesti myös haalareissaan seisova sairastunut mies oli samassa tilanteessa, jonka vuoksi hän ei edes kaikessa lihan himossaan käynyt minuun käsiksi.

Sitten hän otti askeleen minua kohti. Repäisin käteni repusta ja nousin ynähtäen pystyyn. Katseeni oli miehessä, joka sai laahustavia askelia eteenpäin. Hän oli kuin irvikuva tartunnan saaneista alkuvaiheessa. Otin pari askelta taaksepäin, kohti tietä, seuraten yhä miehen liikettä. Hän valui todella kankeasti, hädin tuskin kehonsa herrana minua kohti. Jos aiemmin tartunnan saaneet olivat ryntäilleet kömpelösti eteenpäin, tämä kaveri näytti elävältä kuolleelta. Zombilta, kuten tapana oli sanoa.

Raahasin omat askeleeni takaisin tielle. Horjahdin ylittäessäni ojaa, mutta pysyin pystyssä. Kankea, haalareihin sonnustautunut mies tuli perässäni. Sykkeeni oli jälleen koholla liikkeestä. Korviani olisi varmaan tinnuttanut, mutten kuullut mitään kohisevan veren ja sekavuuden ylitse.
Tunsin lumen narskuvan jalkojeni alla. Askeleet olivat raskaita, mutta jouduin repimään itseäni eteenpäin tiellä. Katsoin olkani yli minua jahtaavaa tallustajaa. Hän kompuroi ojan yli, mutta pysyi pystyssä. Meillä oli etäisyyttä ehkä kymmenkunta metriä. Suu levottomasti kallellaan, verinen parta huurussa, mies tuntui hiljalleen lämpiävän takaa-ajoon. Jouduin kiristämään askeliani, joka tapahtui pelkän mielen voimalla. Kehoni oli jo kulutettu loppuun.

Huolimatta piinaavasta tilanteesta, vauhti ei paljoa muuttunut. Raahasin jalkojani lumipeitteen lävitse. Ne olivat yhä kuin lyijystä tehty. Aukeaa oli loputtoman paljon jäljellä. Vilkaisin jahtaajaani jälleen olkapääni ylitse. Hän oli yhä vain muutamien harppauksien päästä minusta, mutta liikkui aivan yhtä vaikeasti. Alilämpöisen ja nälkiintyneen kehon lisäksi myös tauti teki liikkumisesta hankalaa. Välillä mies näytti horjahtavan, mutta pysyi silti pystyssä. Hän halusi upottaa hampaansa lihaani.
Minä jouduin kiristämään tahtia, vain hidastaakseni sitä uudestaan. En jaksanut paljoa sprinttailla, mutta toisaalta ei jaksanut myöskään minua jahtaava mies. Jouduin vilkuilemaan olkani yli jatkuvasti. Etäisyys pysyi, toisinaan kasvoi, toisinaan kaventui.

Meidän matkamme jatkui läpi ruumiiden täyttämän pellon. Pitkä matka taittui koomisen hitaasti. Takaa-ajaja ja takaa-ajettu raahasivat itsensä väsyneinä ja pakotettuina eteenpäin. Etäisyyttä oli toisinaan hädin tuskin harppauksen verran, toisinaan parikymmentä metriä. Täydellisessä hiljaisuudessa me matkasimme niin verkkaisesti, että ulkopuoliselle näyttäisimme jopa matkatovereilta.
Eikä ihme. Oma kankea nilkutukseni, kumara ryhtini ja lasinen katseeni oli lähellä tartunnan saanutta miestä. Hän valui perässäni nilkuttaen voimakkaasti. Hengityksemme eivät edes höyrynneet, ja tarkemmin ottaen minä muistutin enemmän sairasta, kuin jahtaava mies tervettä. Nälkä ajoi häntä ja selviytyminen minua. Pakottavat ja eläimelliset vietit olivat ottaneet meistä molemmista vallan, sairaita tai ei.

Raahautuessamme peltojen yli aika kului hitaasti. Hämärä laskeutui jokaisen hitaan askeleen myötä. Metsänrajan lähestyessä meitä lähestyi myös pimeys. Minua vaivasi epätoivo, mutta samalla se ajoi minua eteenpäin. Nälkä tai kylmyys tappaisi minut tällä menolla, mutta silti taistelin tätä miestä vastaan. Minä halusin silti elää. Me kaikki halusimme. Kehoni tuntui niin kylmältä, että keuhkoni jäätyivät sisältä päin. Jopa sisäelimet vaikuttivat pakastuvan. Mutta minun oli pakko painaa. En tuntenut enää jalkojani tai sormiani.
Ja perässä minua odotti varma kuolema. Miehen askellus kävi vaikeammaksi ja hänen laahaavat kenkänsä vetivät lunta mukanaan. Hän ei luovuttanut. Tauti veti ihmisen äärimmilleen. Hän ei ajatellut väsymystä tai kuolemaa. Hänen oli nälkä.

Ikuisuudelta tuntuvan marssin jälkeen puut nousivat edessäni. Ohitin viimeisiä ruumiita ja perässäni kankea mies oli jäänyt hieman kauemmas, mutta vain hieman. Olin aivan poikki. Tämä nopea marssi ei lainkaan sopinut keholleni, vaikka olimme tuhertaneet pitkällä pellon poikki menevällä tiellä varmaan ainakin pari tuntia. Se oli tuntunut ikuisuudelta. Pelkkää vilua ja pelkoa. En edes tuntenut enää nälkää. Vatsani kramppasi välillä muistuttaakseen siitä, mutta jouduin silti vain repimään itseäni eteenpäin.

Ja puuston rajassa oli tien kohdalla aukea väylä. Se oli kuin portti tulevaisuuteen.

Mies ei jaksaisi enää kauaa. Minä olin kuitenkin myös niin väsynyt, etten jaksanut edes vilkuilla olkieni yli. Sokea luottamus nousi päähäni. Olin näkevinäni tumman puuston kaartuvan riemukaarena edessäni, jonka edessä oli vain pimeyttä. Pelkäsin ja olin näkevinäni muidenkin sairaiden nousevan pystyyn. Mutta ei. Perässä oli vain sama mies, verta parrassa, oksennusta haalareissa. Ja hänen kehonsa alkoi antaa periksi.

Kun pääsin puuston rajaan, oli jo pimeä. Käännyin katsomaan taaksepäin. Mies seurasi minua, mutta hädin tuskin edes kykeni ottamaan askelia. Oli kuin hän jäätyisi paikalleen. Jatkoin metsätietä vielä hitaat kymmenkunta metriä ja käännyin sitten taaksepäin. Miehellä kesti samaan raahautumiseen kaksinkertainen aika.
Hänen jalkansa antoivat periksi. Krampit reisissä saivat miehen horjumaan. Hänen katseensa lävisti minut tyhjänä. Pimeässäkin kuvittelin sinisten silmien loistavan, mutta sen oli oltava kuviteltua. Suu oli yhä mielipuolisesti auki.

Ja lopulta mies kaatui.

Hänen jalkansa vain antoi periksi. Näytti siltä, että lihas vain supistui ja hän romahti kyljelleen maahan. Haalareineen hän pöllähti kevyelle lumipeitteelle räpäyttämättä silmiään. Hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Tuijotti vain perääni. Näin raajojen jännittyvän pakonomaisesti, mutta joko hänellä ei ollut voimaa tai koordinaatiota käyttää niitä. Partainen pää rehtkahti levottomasti lumista maata vasten. Hän ei räpäyttänyt silmiään lainkaan. Tuijotti vain.

Nyökkäsin miehelle väsyneesti. Tämä oli yhteisen matkamme päätöspiste.
“Soronoo.”
Sen jälkeen käänsin selkäni ja aloin raahautua eteenpäin.

Mieltäni ei vallannut helpotus. Olin näkevinäni metsässä molemmilla puolillani liikettä. Olin niin hidas, että kuka tahansa muu jahtaaja olisi saanut minut kiinni. Ja aivan poikki. En tiennyt miten kaukaa olin edes tullut. Koko päivä oli kulunut vain askeltaessa eteenpäin. Jouduin pysähtymään hengähtämään jällleen. Syke oli katossa ja ajatukseni yhtä muussia. Tungin lunta kylmien leukojeni väliin juodakseni. Sulanut vesi sai mahan kramppaamaan hetkeksi ja meinasin luhistua polvilleni. Se meni ohi, mutta tuntui syöneen vieläkin enemmän voimiani.
Nostin katseeni edessäni olevalle tielle. Se ei mennyt minnekään. Mikään ei osoittanut tien olevan erilainen kuin mikään muukaan ohittamani pätkä. Käännyin katsomaan taakseni. Joko minä olin kulkenut kauemmas peltoaukeasta tai sitten olin kuvitellut sen täysin. Takanani oli vain metsäistä tietä. Yritin muistaa jotain maamerkkejä ennen tai jälkeen pellon. Mitään ei tullut mieleen.

Pääni oli tukossa. Kehoni tuntui lämpiävän. En tuntenut enää jalkojani tai käsiäni, mutta kylmä ei enää vaivannut minua.

Se oli erittäin huono asia.

Aloin raahata jalkojani eteenpäin. Askel, toinen, kolmas. Jokainen tuntui maratonilta. Olin kuulevinani metsästä rapinaa. En kuitenkaan jaksanut katsoa sinne. En enää edes tuntenut nälkää, vain voimattomuutta. Minua väsytti niin paljon. Sivusilmällä luulin nähneeni liikettä kuusikossa. Pääni vajosi vain alemmas. Jokin näytti silmäparilta. Kuulin askelia takanani. Ne olivat vain omiani. Näin jäljet edessäni, mutta ne katosivat.

Maailma ei ollut enää vakaa. Muodot, äänet ja muistot vaihtoivat paikkaa. Oloni oli kuiva ja jopa lämmin. Minun olisi jaksettava. Tämäkin tie johtaisi vielä jonnekin. Minä pääsisin jonnekin. Nenässäni haisi rikki. Eihän mikään voisi haista enää rikille. Jokin lämmitti taivaalla, mutta siellä ei ollut edes kuuta. Pimeys oli muuttunut lähes täydelliseksi. Vain aaltoileva puusto tien molemmin puolin kertoi, että minä olin tiellä. Minä olin matkalla en minnekään. Minun oli vain mentävä.

Minun oli pakko jaksaa. Minä elin.