Yhdeksästoista päivä

9.11.2010

Jakaannuimme heti aamusta kahteen neljän hengen porukkaan. Puttonen otti mukaansa Oivan ja kaksi muuta sotilasta, minä sain mukaani Petterin, Tapsan ja hieman yllätyksellisesti Tainan. Viimeinen oli ilmeisesti Petterin opastuksella oppinut rynnäkkökiväärin perusteet, muttei ollut kertaakaan päässyt ampumaan sillä. Petteri itse kantoi mukanaan tarkkuuskivääriä, mutta hallitsi ilmeisesti lähes kaikki aseet, mitkä hänelle vain haluttiin kouluttaa.
Valmistauduimme hieman ennen auringonnousua liikkeellelähtöön. Meillä oli useampi tunti aikaa etsiä käyttökelpoisia autoja lähialueelta. Puttosen porukka lähti liikenteeseen Peugeotilla pohjoiseen, mutta meidän tehtävämme oli katsoa lähitaloja etelän puolelta. Valmistauduimme taskulampun valossa eteisessä, osan porukasta vielä nukkuessa.

Nuorempi Rajasalo suhtautui koko ’zombi-invaasioon’ (kuten hän sitä itse nimitti), jokseenkin huumorilla. Hän oli ilmeisen nopeasti muistanut kaikki varusmiespalveluksessa oppimansa kikat ja sulloi nyt kaikkien kaliberien ammuksia takkinsa täyteen eteisessä. Rynnäkkökivääriin, tarkkuuskivääriin ja pistooliin sopivia panoksia. Hyvä ettei ottanut haulejakin mukaan. Vieressä pällistelevä, hieman tukevahko alikersantti Oiva ihmetteli miehen käytöstä.
”Mut ethän sä kanna muuta ku tota tarkkia mukanas?”
”Kato jos sattuu muihin vekottimiin tarviimaan panoksia, ei koskaan tiijä mitä käy.” Hän iski vittuilevaan sävyyn taskulamppu kasvoja valaisten silmäänsä alikersantille.
”Toi on ihan turhaa, sä vaan sekotat ne keskenään!” Alikersantti jostain syystä halusi haastaa itseään vuoden-pari vanhempaa reserviläistä. Petteri sen sijaan näytti asiat yksinkertaisesti. Hän ensin iski povitaskuunsa, sitten takin alataskuun, sitten farkkujensa taskuun. Jokaisessa kilahti.
”Alla isommat, yllä pienemmät. Painon mukaan. Pysyy keharitkin mukana, eiks jeh, Oivis?”
Keskustelu loppui nopeasti ja Oiva alkoi murjottaa näin vähäisistä kuittailuista. Huomasin miten Puttonen virnuili piilossa tärkeilevälle alikersantille. Vaikka me emme keskenäistä skismaa tarvinneetkaan, pieni piruilu tuskin oli pahasta. Petteri sulki villatakkinsa ja heitti löytämänsä karvalakin vinoon päähänsä. Mies näytti jokseenkin typerältä, mutta ilmeisesti hän teki sen tarkoituksella. Isoveljensä vakavuuteen verrattuna Petteri piti huolen siitä, ettei homma käynyt liian totiseksi.

Astelimme pihamaalle sopivasti varustettuna. Petteri kantoi kivääriä rennosti edessään, meillä muilla oli rynnäkkökiväärit olalla. Minä olin ainoa ryhmästämme, joka oli varustautunut pistoolilla. Puttonen hoputti omaa porukkaansa hyppäämään pihassa odottavaan, Peugeottiin, jonka tuulilasi oli tuhannen säleinä. Komensin nopeasti porukkamme liikkeelle, sillä autot olisi hyvä löytää mahdollisimman nopeasti. Molemmat porukat hakisivat kaksi, mikäli mahdollista. Ensimmäinen puolipartio hoitaisi ensimmäisen auton perille, toinen seuraavan. Me olimme jakaneet homman niin, että Petterin kanssa hoitaisimme jälkimmäisen auton.
”Millon mä pääsen ampumaan?” Olimme hädin tuskin päässet alas pihatieltä, kun untuvatakkiin sonnustautunut Taina vaikutti varhaisesta ajankohdasta huolimatta innostuneelta.
”Pari kilsaa, niin ei houkutella ketään metelillä talolle.” En ollut sinällään järin innostunut turhista elementeistä, sillä me olimme yhä kuumottavassa tilanteessa. Sää vaikutti yhä kylmältä. Menisimme puolisen kilometriä etelään, jonka jälkeen tie haarautuisi oikealle. Sillä puolella pitäisi olla muutama kappale maataloja, joista toivon mukaan löytyisi ainakin ensimmäinen auto.

Käveleminen meni mukavasti. Molemmilla puolilla oli suht aukeaa, eikä paikalla näkynyt yhden ainoaa elävää (tai kuollutta) sielua. Astelin ensimmäisenä, keskellä tietä. Petteri heitti levottomia vitsejä tartunnan saaneista vauvoista jonkin aikaa, joille kukaan muu ei nauranut. Risteykseen saavuttua näimme jo pari ensimmäistä taloa, jolloin nappasin rynnäkkökiväärin selästäni. Emme välttämättä menisi lainkaan näitä taloja pidemmälle, mikäli löytäisimme täältä ajoneuvot. Tapsa hyräili jotain vanhempaa kantria, samalla kun minä käskin porukkaa levittyä. Kiersimme ensimmäiset kaksi taloa ympäri, joista toisessa oli auto pihassa, toisessa myös autotalli. Toisen talon ovi oli auki, jota piti pitää silmällä. Ympärillä oli jonkin verran peitteistä, pusikkoa ja vanhoja lehtipuita. Kaksikerroksiset puutalot edustivat vanhempaa rakennuskantaa, eikä niiden läpikotaisin tutkimisessa välttämättä olisi järkeä.
Menimme sen talon pihalle, jonka ovi oli auki.
”Taina, tänne näin. Harjotellaan ampumaan. Petteri ja Tapsa, tsekatkaa vähän ympärille.”
Nainen asteli hieman levottomana paikalle, sillä häntä ei oltu muuten totutettu aseen käyttöön. Tähtääminen, ampuma-asento, purkaminen, lataaminen ja muut perustoiminnot onnistuivat kyllä. Mutta ampuminen oli sitten täysin eri asia.
”Sä tiedät periaatteessa miten ampuminen toimii?”
”Joo, Pete opetti mut ampumaan tyhjällä aseella.” Ilmeisesti Petteri oli hoitanut opetuksensa useampana päivänä, sillä asioiden yksinkertaisuudesta huolimatta kyseessä oli kuitenkin suhteellisen paljon opeteltavaa.
”Hyvä, mee makuulle ja tähtää tohon liikennemerkkiin tuolla. Älä vielä lataa asetta, vaan tähtää pelkästään.”
Opastin häntä rauhallisesti ampumaan. Samalla näytin Petterille käsimerkin, että pitäisi silmällä ovea. Hän ymmärsi välittömästi, mitä olin ajatellut tässä tapahtuvan.

Taina harjoitteli tähtäämistä hetken, jonka jälkeen käskin hänen ladata ja varmistaa aseen. Tummahiuksinen nainen vaikutti keskittyneeltä, vaikka jokseenkin levottomalta. Käskin häntä tähtäämään vielä kertaalleen tienvarressa olevaan varoituskolmioon, jonka jälkeen totesin asian nopeasti, vilkaisten olkani ylitse Petteriä. Pete nyökkäsi ja nosti kiväärinsä kohti maalaistalon avointa ovea. Taina ei tajunnut tästä tuon taivaallista.
”Hyvä. Ammu nyt viisi laukausta siihen liikennemerkkiin. Älä välitä mitä tapahtuu täällä taustalla, varmista ase jos oot nousemassa siitä. Laske varmistin.”
Hän totteli ja nosti kiväärin oikeaoppisesti olkapäätään vasten. Ensimmäisen ja toisen laukauksen välissä oli pitkä, epävarmalta vaikuttava periodi. Olin muutaman metrin päässä naisesta, aivan varmuuden varalta. Vilkuilin samalla olkani ylitse Jukan suuntaan. Seuraavat laukaukset tulivat yksi kerrallaan. Lopulta viidennen laukauksen jälkeen annoin lyhyen komennon.
”Nosta varmistin.”
Samalla sekunnilla Petterin tarkkuuskivääri laukesi. Käännähdin nopeasti ympäri, ja huomasin talon avoimelta ovelta kaatuvan portaita pitkin miehen, jonka kasvot olivat täysin veressä. Petteri latasi aseensa, jolloin myös minä nostin rynnäkkökiväärini kohti ovea. Komensin samalla muita olemaan rauhassa.
Odotimme kymmenisen sekunttia, jonka jälkeen rakennuksesta asteli vielä kaksi muuta, ontuvaa ja veristä hahmoa. Odotimme kärsivällisesti, että ne astelivat ulos nousevaan päivänvaloon. Petteri ampui ensimmäisen, minä seuraavan. Kaikki kolme kaatuivat elottomana ovesta ulos vieviin portaisiin ja valuivat maahan. Astelin vielä ruumiiden viereen ja ammuin muutaman varmistuslaukauksen.
Petteri tähtäsi yhä ovea, jonka jälkeen virnistin meitä tuijottavalle Tainalle.
”Sori, me oltais voitu tutkia toi talo etukäteenkin, mutta se olis ollut vaarallisempaa ku houkutella ne laukauksilla ulos.”
Nainen vaikutti puoliksi loukkaantuneelta, mutta nyökkäsi silti. Hymähdin laiskasti ja osoitin taulua.
”Käydääns kävelemässä tuolla. Katotaan ne osumat ja sen jälkeen otetaan vielä seuraava rundi. Pete ja Tapsa, jääkää vaan tänne.”

Kävimme katsomassa ammunnan jäljet ja palasimme takaisin. Viisi laukausta lisää ja taas tarkistus. Varoituskolmio oli vajaan sadan metrin päässä ja Tainan osumatarkkuuskin oli kohtuullisen hyvä. Ammutin häntä vielä polvella, jonka aikana sekä Petteri, että Tapsa alkoivat närkästyä odotteluun. Käskin heidän tarkastaa uhrien ruumiit, mikäli niiltä löytyisi pihassa olevan auton avaimia. En halunnut mennä vielä sisälle taloon, sillä jos siellä oli ollut jo kolme tarttunutta, lisääkin luultavasti löytyisi.
Taina ampui viisi laukausta polvelta. Hän vaikutti huomattavasti itsevarmemmalta aseen käsittelyssä, vaikka koulutus olikin hyvin nopeaa. Tämä tulisi vielä tarpeeseen, sillä ampuma-aseen käsittely oli tällä hetkellä perustaito.
Laukausten jälkeen käskin häntä varmistamaan aseen.
”Miltäs tuntu?”
”Aika kovaa ääntä pitää. Ja vähän sattuu olkapäähän toi potkasu.”
”Joo, sattu meikälläkin. Siihen kyllä tottuu. Muista vaan miten se laukasu menee, tähtää rauhassa.”
Minua hieman lyhyempi nainen nyökkäsi. Hän vaikutti ymmärtävänsä opit, mutta olisi toinen juttu, miten niitä voisi soveltaa käytäntöön. Vaatisi paljon toistoja, että ääritilanteessa adrenaliinin iskiessä toimintakyky säilyisi.

Petteri käänsi kiväärinsä piipulla ruumiita ja tonki varoen niiden taskut. Pihamaalla oli yksi auto, ikääntynyt Saab, joka kyllä ajoi tarkoituksensa. Me pidimme kaikki hanskoja käsissämme, sillä kukaan ei halunnut selvittää, miten herkästi tartunta leviäisi avohaavojen kautta. Pidin sivusilmällä huolen, ettei hän toiminut aivan itsekseen. Mutta nuorempi Rajasalo osasi työnsä, hän piti toista kättään kuolleiden rintakehän lähellä, samalla kun tonki toisella taskuja. Tämä vain sen takia, että hän huomaisi mikäli tartunnan saaneet alkaisivat liikkumaan.
Sitten hän hihkaisi pirteänä. Käännyimme porukalla katsomaan karvalakkista nuorta miestä, joka heilutti toisessa kädessään auton avaimia.
”Nonni, eiköhän kaahata.”
Hän viskasi sen suoraa Tapsalle, joka ei tajunnut ottaa koppia, vaan tiputti avaimet suoraa maahan. Petteri vetäisi kasvoilleen pettyneen ilmeen ja kirosi liijoitellun epätoivoisesti.
”Awwwshit, yritä nyt ees!”
Tapsan poimiessa avaimen, Petteri asteli hänen luokseen ja heitti hieman yllättävän pyynnön.
”Hei pystykkö antamaan rynkkys mulle? Te kyllä pääsette perille, mut meikä vois tarvita sitä.”
”Mut sullahan on jo toi kivääri.” Hieman tukevampi ja vanhempi mies oli ymmärrettävistä syistä haluton luopumaan omasta rynnäkkökivääristään.
”Joo, mutta tossa portaillaki meikä joutu ampumaan kiikaritähtäimen yli. Vittu, hyvä että mä osun mihinkään tältä etäisyydeltä.”
Vastahakoisesti Tapsa ojensi kiväärinsä Petterille ja ainoan varalippaan, joka hänellä oli mukana. Minä kannoin reisitaskuissani ainoana koko ryhmästä neljää varalipasta, mikä oli riittävästi pidempäänkin operaatioon.
Tapsa ja Taina kömpivät Saabiin, joka käynnistyi pienellä yskäisyllä. Se oli suhteellisen siistissä kunnossa, eikä kahden lapion lisäksi takakontissakaan ollut mitään.
Petteri heitti tarkkuuskiväärin selkäänsä ja tarkasti oliko ase ladattu. Tajusin vasta nyt, että minä ja Puttonen olimme sotilaista ainoat, jotka eivät enää jaksaneet liikkua taisteluliivien kanssa. Nuoremmat varusmiehet kyllä kantoivat niitä, mutta meillä oli normaalioloissa mukana vain pari lippaallista panoksia ja juomapullo. Minulla ei tälläkään hetkellä ollut enempää, mikä oli outoa verrattuna siihen, miten alkuaikoina olimme varustautuneet. Kaikki varusteet olivat kyllä tallella, emmekä me luopuneet niistä, mutta laiskuus oli yllättämässä meitä.
Meidän pitäisi muuttaa käytöstämme huolellisemmaksi. Minä kannoin aina mukana voimankäyttöön tarkoitettua varustevyötä, missä lepäsivät käsiraudat, sumutin, taskulamppu ja patukka. Tai no, tässä tapauksessa myös käsikirves, joka oli pääasiallinen lähitaisteluväline. Ja pistooli lonkkakotelossa. Oikeastaan kannoin normaaliolosuhteissakin pienen armeijan verran aseita. Puttonen ei kuitenkaan jaksanut edes rauhallisissa oloissa pitää kaikkea mukanaan. Minä olin sentään oppinut, kun olin kertaalleen käynyt paskalla ilman aseistusta.

Saab ajoi poispäin ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Katsoimme Petterin kanssa sen perään, molemmat hampaasti asti aseistettuna. Jos olin rehellinen, minusta oli mukavampaa toimia hänen kanssaan kahdestaan. Nuorempi Rajasalo vaikutti aseenkäsittelyltään erinomaisen hyvältä. Tiesin, että hän oli tottunut joukkuepelaaja, jolla oli silmää ja kyky seurata yleistä tilannetta. Mutta meillä molemmilla oli saman aselajin koulutus ja nuoremmalla Rajasalolla varusmiepalveluksesta oli hieman vähemmän aikaa takana kuin muilla ryhmäläisillä. Hän oli hävyttömän tarkka ampumaan ja kovakuntoinen, nopeaälyinen mies.
”Seuraavalle kämpälle? Vai tsekataanko toi autotalli ekana?”
”Autotalli, turha lähtee kauemmas.”
Astelimme naapuritalon autotallille, jonka ovi oli lukittu. Iskin muutaman kerran kirveellä lukon salpaan, jonka jälkeen Petterin ruojatessa repäisin oven auki. Eteen avautui täysin autoton tila, josta löytyi lähinnä työkaluja ja muuta talon irtaimistoa. Tyhjä arpa.
”Ok, sit eteenpäin.”
Suljimme oven perässämme ja astelimme eteenpäin tietä, kauemmas suojataloltamme. Monella muilla se olisi ollut jotenkin kuumottavaa, mutta ensimmäistä kertaa oli sellainen fiilis, että pystyin taistelemaan sujuvasti jonkun kanssa Puttosen lisäksi.

Seuraava talo oli parin sadan metrin metsätaipaleen päässä. Täällä ei tosin näkynyt muutaman talon pihalla yhtää autoa, emmekä nähneet myöskään järkevää paikkaa, minne ne oltaisiin jätetty. Jatkoimme matkaa jalan, vaikka minulla ei ollut aivan tarkkaa tietoa, missä lähimpien asuintalojen pitäisi olla. Meillä kummallakaan ei ollut erityistä kiirettä. Villakangastakissa ja farkuissa asteleva, hampaisiin saakka aseistettu Petteri kulki sujuvasti vihreän maastopukuni vierellä. Hänellä ei aseiden lisäksi ollut erityisen sotilaallinen habitus – jalassa hieman liian kylmät nahkakengät, jotka kyllä näyttivät hyviltä. Niiden funktio ei tosin ollut aivan sama kuin maihareilla, jotka olivat päivän pienessä lumisateessa huomattavasti kätevämmät.
”Olis tossa varmaan ollu autoja lähempänäki.” Hän totesi hieman lakonisesti.
”Joo, tosin tuleepahan lähialue tutuksi.” Ylimääräiselle kävelylle ei ollut järin helppoa keksiä minkäänlaisia optimistista kuviota, mutta eipä sillä suurempaa väliäkään ollut.
”Sais kyl löytyä jo seuraavista taloista, ei nappaa kävellä takas.” Petter mutristi suutaan protestiksi, mutta innostui yhtäkkiä.
”Tuolla eessä, näätkönää!”

Näinhän minä. Muutama talo ja lähemmäs kolmekymmentä huojuvaa hahmoa. Ne olivat kaikki kerääntyneet jostain syystä suurempaan joukkoon keskelle maalaistalojen välissä kulkevaa tietä. Niitä oli monta siihen nähden, että meitä oli vain kaksi. Mutta toisaalta, välissä oli yhä lähemmäs sata metriä.
”Maahan.” Sihahdin käskyn Petterille hampaideni välistä. Hän totteli välittömästi. Tipadimme molemmat katuun, repäisten samalla rynnäkkökiväärit valmiuteen.
Jäimme makaamaan siihen hetkeksi. Parikymmentä sekunttia, tuijottaen pelkästää eteemme. Nyt ehdin tarkastella näkyä selkeästi. Huojuvia hahmoja, tarkalleen kaksikymmentäkuusi kappaletta. Jo tältä etäisyydeltä pystyi sanomaan, että ne olivat tartunnan saaneita ihmisiä. Kun oli näin pitkään tarkastellut tartunnan aiheuttamia oireita, ne pystyi tunnistamaan jopa tältä etäisyydeltä. Lihaskontrollin huonontuminen erottui hyvin pitkälle, eikä edessämme oleva porukka ollut järin kontrolloidun näköinen. Maassa makasi jotain tummaa ja ympärillä seisovat ihmishahmot näyttivät jopa täältä saakka pakkoliikkeisiltä. Petteri analysoi tilanteen samalla tavalla kuin minä.
”Noni. Haluutko ryömiä takaisin vai mitäs tehtäis?”
”Jaa’a, pitääpä miettiä.”
”Meikää huvittais ampua.”
”Shama. Venaappa!” Petteri laski rynnäkkökiväärin viereensä ja nappasi selästään tarkkuuskiväärin. Etäisyyttä oli kuitenkin maksimissaan sata metriä, jossa jo rynnäkkökivääri olisi ollut ainoa tehokas ase. Nostin myös oman jyväni kohdalle, mutta en ymmärtänyt hänen käytöstään.
”Minkä takia sä vaihdat tarkkiin?”
”Öss öss öss” En ymmärtänyt helvettiäkään mitä hän tarkoitti. Mutta Petteri selvensi sanomaansa tähtäillessään kiikarin läpi.
”Yritän ampuu kaks yhellä laukauksella. Pään läpi seuraavaa kuuppaan – sen pitäis onnistua!” Petterin ääni kuulosti lapsenomaisen innostuneelta. Irvistin hieman kateellisena, sillä noin perverssiä asennetta tarttuneiden ampumiseen en ollut koskaan oppinut.
”Mut noustaan sen jälkeen pystyyn ja ryssitään päälle, meikä haluaa ampua niitä lähempääkin!”
Minulla kesti hetken aikaa ihmetellä, mutta sitten aloin lähes nauraa. Oli lähes absurdia, miten hän ei osannut ollenkaan pelätä vaaraa, vaan halusi toteuttaa itseään. Ja ilmeisesti ihmisten ampuminen oli hänelle selkein tapa. Nuorempi Rajasalo tähtäsi oikeaoppisesti kiväärillään, kieli keskellä suuta.
”Ootko valmis?”
”Valmis.”
Hän laukaisi aseen.

Minä en nähnyt yksityiskohtia, mutta kaksi peräkkäin olevaa hahmoa kaatuivat. Molempien päät nykäisivät pakottavasti taaksepäin ja vartalot heittäytyivät veteliksi. Tarkkuuskiväärin yksittäinen, kuiva laukaus kaikui kaikkialle, rikkoen hiljaisen lumisateen. Petteri latasi aseensa välittömästi ja ampui vielä toisen laukauksen. Tällä kertaa vain yksi hahmo kaatui, mutta erotin jopa miten sen kasvot muuttuivat luodin iskeytyessä ilmastoiduiksi. Nyt koko edessä oleva ryhmä oli kääntynyt meitä kohti. Tai oikeammin ne liikkuivat jo meitä kohti.
Laskin rynnäkkökiväärini varmistimen ja ammuin ensimmäiset tähdätyt laukaukset. Petteri pyöräytti tarkkuuskiväärin samalla selkäänsä ja nappasi rynnäkkökiväärin vierestään.
”Päälle vaan saatana!”
Siinä ei ollut mitään järkeä. Etäisyys oli meidän puolellamme. Saisimme helposti tarkoilla laukauksilla pudotettua koko nilkuttavan porukan. Mutta Petteri nousi seisomaan, enkä minäkään voinut jäädä yksin hänen tuekseen. Hyppäsin pystyyn ja nostin rynnäkkökiväärin.
Aloimme kävelle rauhallisin askelin, rynnäkkökivääri jatkuvasti tähdättynä, kohti meitä päin kävelevää ryhmää. Ammuimme molemmat rauhallisia laukauksia, jotka pudottivat kyllä kohteensa. Mieleni huusi, ettei tässä ollut mitään järkeä.
Mutta tämä oli helvetin paljon hauskempaa kuin pelkkä tarkkuusammunta.
Meidän tulituksemme oli kontrolloitua. Kohti nilkuttavat hahmot kaatuivat yksi kerrallaan samalla kun astelimme niitä vastaan. Näin jatkuvasti, että Petteri oli rinnallani. Hän hoiti homman hyvin ja keskittyneesti.
Matka meidän ja etenevän ryhmän välissä kaventui. Valtaosa panoksista oli osunut hyvin, ja porukka oli kaatunut edestä. Kun välissä oli enää parikymmentä metriä, välittömässä läheisyydessämme oli enää kaksi. Minä ammuin toisen, Petteri tarkalla tuplalaukauksella tiputti omaa uhriaan suoraa leukaan ja otsaan. Molemmat kaatuivat siististi maahan.

Pysähdyimme ja jäimme tähtäämään eteenpäin. Tarkistin nopeasti selustamme, mutta siellä ei ollut mitään.
”Oota!”
En ymmärtänyt mitä Petteri tarkoitti käskyllään, mutta katsoessani takaisin eteenpäin, näin mitä hän tarkoitti. Kaksi ampumaamme hahmoa nousi takaisin pystyyn. Emme olleet osuneet niihin tarpeeksi hyvin, joten tarvitsimme vielä paremman osuman.
”Venaa! Elä ammu toista, varmista vaan meikäläistä!”
”Ok!”
En ymmärtänyt minkä helvetin takia hän halusi minun odottavan, mutta tähtäsin rauhassa eteenpäin. Petteri ampui yksittäisellä laukauksella toista eteenpäin nilkuttavaa hahmoa suoraa nenänvarteen, mutta toisen hän jätti kävelemään meitä kohti.
Viimeinen pystyssä oleva nilkuttaja oli ylipainoinen, ehkä keski-ikäinen mies. Olimme osuneet sitä suunnilleen keskelle rintakehää, mutta se ei tuntunut haittaavan verta vuotavan miehen etenemistä. Hän käveli meitä kohti, verenhimoinen ja nykivä katse kasvoillaan.
”Mitä sä meinaat?” Minä en epäillyt Petterin järjenjuoksua, mutta tämä vaikutti hieman hölmöltä. Meitä lähestyvä nilkuttaja oli vain parinkymmenen metrin päässä.
”Venaa – venaavenaavenaa-” Petteri tähtäsi samalla ja kesken hokemisensa ampui.
Luoti iski suoraa eteenpäin astelevaa miestä vasempaan polveen. Hän tipahti samantien maahan. Jäimme Petterin kanssa seisomaan keskelle tietä, kun tartunnan saanut mies yritti repiä itseään ylös, mutta hänen toinen jalkansa ei toiminut jalkaan.
Odotin rauhassa ja Petteri tähtäsi uudestaan. Toinen laukaus kajahti ilmaan. Tällä kertaa toinen polvilumpio iskeytyi hajalle. Edessämme oleva mies rotkahti täysin maahan, kykenemättömänä käyttämään jalkojaan.

Laskin rynnäkkökiväärini ja jäin hieman hölmönä tuijottamaan ensin maassa makaavaa, pystyyn yrittävää ja kaatuilevaa uhriamme. Sen jälkeen vilkaisin Petteriä. Hän oli myös laskeutunut rynnäkkökiväärinsä, mutta näytti lähinnä tarkkaavaiselta.
Yhtäkkiä ymmärsin, mitä hän oikeastaan ajoi takaa.
”Siis, sä haluut nähdä sen?”
”No tota, meinasin vaan tsiigailla, että miltä tollanen tartunnan saanu zombi näyttää. Siis silleen ampumattomana.”
Astelimme molemmat lähemmäs. Jäimme ehkä neljän metrin päähän maahan rojahtaneesta miehestä, joka nyt yritti lähinnä ryömiä meitä kohti.
Se olisi ollut toisille pysäyttävä näky. Luonnottomaan virneeseen vääntyneillä kasvoilla sekä suunpielet että silmät nykivät. Hänen kehonsa ei saanut kunnollista kontrollia. Käsivarret yrittivät saada otetta maasta, mutta sormet haparoivat. Miehellä oli silti persoonalliset, turpeat kasvot. Suuri nenä, paksut kulmakarvat. Hän muistutti etäisesti vanhaa fysiikan opettajaani. Suusta valui kuola, kädet hapuilivat verenhimoisesti meitä kohti.
Jep, aivan kuin ilmetty entinen opettajani.
Otimme välissä muutaman askeleen taaksepäin, kun maahan jäänyt mies haparoi meitä kohti. Hänen liikeensä hidastuivat. Miehen verenvuoto oli hiljalleen vähentymässä, mutta tuon voimat näyttivät kyllä ehtyvän.
Repäisin pistoolini esille lonkkakotelosta ja tähtäsin sitä.
”Elä ammu sitä!”
”En mä tapa. Katotaan paljon se kestää.” Minun näkökulmani oli puhtaasti objektiivisempi. Huomasin Petterin nyökkäävän. Nostin pistoolin ja ammuin maassa matelevaa miestä toiseen olkapäähän. Hän romahti maahan. Tuon eteneminen ja meitä kohti hivuttautuminen ei siitä huolimatta loppunut. Hän ei näyttänyt tuntevan lainkaan kipua. Ilmeisesti tauti turrutti sen ominaisuuden täysin. Ilman sen suurempia tunnontuskia nostin pistoolin ja ammuin toiseen olkapäähän. Mies tipahti maahan, jonka jälkeen ammuin häntä vielä kahdesti selkään.

Tästä huolimatta hän yritti vielä heiveröisin liikkein ja sumein silmin päästä meitä kohti. Puolessa minuutissa eteneminen loppui ja uhrimme lopetti liikkumisen. Astelin hänen viereensä ja polkaisin pään sivulle. Silmät eivät liikkuneet tai reagoineet mihinkään. Hän ei pitänyt ääntä.
Jep. Mies oli kuollut.
”Katoppas. Näköjään niitä ei tarvitsekaan vaan ampua päähän.”
”Oli kyl suhteellisen vaivalloista.” Petteri pudisteli harmillisen näköisenä päätään. ”Vitusti piti ampua taas.”
”Jep. Vissiin ne kuitenkin kuolee ilman pääosumaakin.”
”Joo, ihan hyvä opetus.”
”Mennäänkö kattomaan se auto?”
”Jepa. Mennään.”
Jätimme ruumiit taaksemme ja astelimme tietä eteenpäin. Kolme ensimmäistä Petterin ampumaa ruhoa olivat syötyjen ihmisenjäännösten ympärillä. Se olisi ollut huomattavasti brutaalimpi näky, ellemme olisi nähneet niin paljoa ruumiita jo etukäteen.

Jo heti ensimmäisen talon pihalla oli auto. Ovet auki, avain lukossa, tankki täynnä, eikä ketään paikalla. Emme edes jaksaneet mennä sisälle, sillä kyseessä oli sen verran pätevä laitos. Neliveto Audi, vuosituhannen taitteesta. Enemmän mitä olisimme voineet pyytääkkään. Talojen ovet olivat puolihuolimattomasti suljetut, muttemme jääneet tutkimaan tarkemmin aluetta. Olimme sen verran kaukana suojatalostamme, että olisi kuitenkin viisainta palata hiljalleen takaisin.
Petteri hyppäsi rattiin ja minä hänen viereensä. Auto oli siistissä kunnossa, emmekä keksineet suurempia valituksenaiheita. Petteri käynnisti koneen ja moottori surahti kauniisti käyntiin.
”Fuck yeah.” Nelivedon moottori hyrräsi. Iskimme ovet kiinni ja nuorempi Rajasalo pyöräytti auton pihamaalla ympäri. Hän ajoi ilman sen suurempia ongelmia muutaman hetki sitten ammutun ruumiin ylitse ja jatkoimme matkaa kohti suojataloa. Petteri otti hieman perää irti maantien mutkissa, muttei sentään liikaa. Hän ei ollut riskialtis.
”Kuules -” Hetken mielenjohteesta halusin esittää hänelle kysymyksen. ”Minkä takia sä halusit ampua niitä lähempää ja kävellä kohti?”
”Emmä tiijä.” Petteri painoi kaasua ja rullasi nopeasti kohti taloamme. ”On vaan niin vitun tylsää pelkästään ampua niitä kauempaa.”
Arvailuni osui oikeaan. Hän halusi hieman viihtyä tässä maailmanlopun skenaariossa.

Saapuessamme pihaan olimme viimeiset. Kolme erinäköistä autoa odotti rivissä tien sivussa. Yksi niistä oli Tapsan ja Tainan nappaama Saab. Heitimme Audin jonon viimeiseksi. Se oli ehdottomasti kovatehoisin autoissa, josta Petteri irvaili vastaan tulleelle Oivalle. Pihamaalla oli puolentusinaa henkeä odottamassa meitä. Jukka näytti hyvin tyytyväiseltä pienestä armadastamme, jota ei ollut järin vaikea koota.
Kävimme lyhyen keskustelun ihmisten omaisuuden määrästä. Nyt, kun ajoneuvoja tarvitsevia, terveitä ihmisiä oli korkeintaan sadaosa siitä, mitä niitä oli ennen ollut. Kukaan ei luultavasti jäisi kaipaamaan Audiaan.
Myös Antti kertoi hyviä uutisia. Hän uskoi, että hyvällä tuurilla voisimme siirtää myös Sorvarin huomenna, mikäli matka ei olisi liian pitkä. Veikkasin, että parin tunnin matka ei vielä tappaisi ketään. Turvatalolle jäänyt porukka oli myös onnistunut hoitamaan pakkauksen suhteellisen hyvin, eikä tilanteessa ollut valitettavaa.
Vaikutti siltä, että mikäli Sorvari tosiaan olisi huomenna edes hieman paremmassa kunnossa, me saattaisimme pystyä lähtemään. Oli myös tosiasia, että Sorvarilla oli huomattavasti paremmat selviytymismahdollisuudet Viitasaarella, missä resurssit ja tilat olisivat paremmat. Meitä oli nyt kaksikymmentäkaksi, Sahan kuoleman jälkeen. Kaikki mahtuisivat autoihin, joita oli tarpeeksi myös järjestelyitä varten. Piti vain toivoa, ettei seuraavana yönä tulisi lumimyrskyä tai jättimäistä tartunnan saaneiden aaltoa. Tänään lumentulo oli ollut hillittyä, vaikka puuskainen tuuli oli enteillyt pahempaakin.

Tapasimme Jukan kanssa hieman pimeän jälkeen. Tupakoimme vartiossa ja kävimme suullisesti lävitse huomisen suunnitelmat. Se ei ollut järin monimutkainen operaatio, kunhan vain kävimme ensimmäisen ja toisen ryhmän johtajina lävitse, että molemmat tiesivät missä mentiin ja missä järjestyksessä. Samat asiat kuin eilen. Hetken päästä hiljennyimme ja jäimme tuijottelemaan pimeään.
”Kertoko Petteri siitä, että ne tartunnan saaneet voi tiputtaa muutenki ko päälaukauksilla?”
”Joo, kyl se mainitsi.”
”Jep. tosin se vaatii suhteettoman paljon vahinkoa, eli parempi pitäytyy noissa päähän kohdistuvissa vahingoissa.”
”Kuulitko mitä Puttonen oli löytäny?”
”En, me ei ehitty jutella tänään.”
”Noh, se löys pari jäätynyttä tyyppiä. Kasvot oli vääntyny silleen, että se epäili niillä olleen tartunta.”
”Ok, onhan tässä kylmä ollukin. Eilisyönä pakkanen laski vissiin alle kymmenen. Mut me tavattiin tänään niitä yli parikymmentä, eikä ne näyttäneet hyytyvän.”
”Hmm.” Jukka näytti meitteliäältä, mutta jatkoi nopeasti. ”Ne tosin oli vanhempia tyyppejä, huonokuntosia ja varmaan nälkiintyneitä. Eikä meillä oo varmaa tietoa, mistä saakka ne on tullu tänne. Tartunta kun ajaa ihmisiä näköjää lihanhimoissa aika kaukaakin.”
”Vissiin nekin hyytyy talveen.”
”Siltä pahasti näyttää.”
”Ei oo pelkästään huonoja uutisia.” Katsahdin Jukkaa. Hän hymähti tupakka suussa ja vastasi katseeseen.
”Ei oo ei.”

Olimme jälleen hetken hiljaa. Tämä muutti tulevaisuudennäkymät. Eihän meistä kumpikaan ollut epäillyt, että tartunnan saaneet olisivat pahan riivaamia tai muuten epäinhimillisen immuuneja kaikille vammoille ja vaarallisille aineille. Autojen hakemisen lisäksi päivä oli opettavainen. Toivon mukaan talvi olisi kylmä. Tarpeeksi kylmä, että se tappaisi tartunnan saaneet, mutta niin lämmin, että me pysyisimme hengissä. Parhaassa tapauksessa voisimme kuukauden sisään hengähtää helpotuksesta tartunnan suhteen.
En voinut silti olla ajattelematta sitä, että maailmasta ei kuitenkaan tulisi vähemmän vaarallinen. Viime aikoina terveet ihmiset olivat olleet suurempi uhka kuin tartunnan saaneet.
”Tota, kerrottiinko sulle siitä, mitä Sahan kanssa tapahtu?”
”Joo. Siis se oli paskalla – ripulilla jos tarkemmin muistan – ja sai tartunnan koska ei ollu varovainen.”
”Niinhä siinä kävi. Me kuultiin vasta sen huuto. Rynnättiin Thijsin ja Oivan kanssa apuun ensimmäisinä. Meikä ja Thijs ammuttiin harkiten, mutta Oiva roiski liikkeestä. Se osu kanssa Sahaan. Kahdesti. Vitun kovaa suorittamista.”
Jukka sytytti uuden tupakan edellisen tulipesästä ja viskasi loppuunpalaneen pois. Hän jatkoi jälleen.
”Ei sillä, että olihan Saha saanu tartunnan ja useemman puremahaavan. Ei sitä olis voinu pelastaa. Mutta enemmän meikää hälyttää Oivan tulenkäyttö. Eikä se sit pystyny edes lopettamaan Sahaa. Sekin jäi Thijsille, jolla on muutenki aina välillä vähän epävarma olo kielimuurin takia.”
”Okei.” Mietin hetken pitäisikö minun mainita tämänpäiväisistä seikkailuista tarkemmin, mutta totesin sen hyväksi. Paitsi että Jukan piti tietää asia, myös meidän keskinäisen luottamuksemme piti toimia.
”Teidän Pete halus tänään lähestyä sitä nilkuttajalaumaa, samalla ku ammuttiin niitä. Mä en eka ihan hiffannu ideaa, sillä se nyt haluu aina sillon tällön hauskuuttaa itteensä. Mut tällä kertaa se oli jotenki totinen.”
”Joo, se varmaan treenas tota. Petteri haluu oppia vaaratilanteet ja selvitä niistä.”
”Selkee.”
Minun ymmärrykseni nuorempaa Rajasaloa kohtaan kasvoi hiljalleen. Hän oli älykkäämpi ja tähtäimellisempi, mitä miehen ilmaisusta saattoi päätellä. Veikkasin, että hän saattoi hyvinkin olla ryhmästämme sotataidoiltaan taitavimpia, vaikka porukasta löytyi kaikenkarvaisia tappajia. Tämä olisi hyvä pitää mielessä, mikäli tarvitsimme jatkossa oikeaa sotilaallista osaamista.

Vielä vartiovuoroni lopullakin Antti, Maria ja Kaisa viimeistelivät pakkauksia. Siirtäisimme ne huomisaamuna rekkoihin ja sen jälkeen aloittaisimme siirtymisen valoisan aikaan.
Astellessani portaita ylös, huomasin kissan tuijottavan minua rappusten yläpäässä. Vaikka olimme jatkuvasti liikenteessä, se tuntui aistivan että tällä kertaa lähtö olisi erityinen, lopullinen. Tervehdin tummaa pieneläintä vetämällä portaissa lippaan. Se ei väistänyt, jolloin minun sitten piti väistää talon ainoaa alkuperäisasukasta.
Se luultavasti selvisi tästä kriisistä huomattavasti talon ihmisasukkaita paremmin.
”Sinun lajisi ei onneks taida olla kuolemassa sukupuuttoon.”
Kissa tuijotti minua. Oli typerää kuvitella, että se ymmärtäisi. Mutta ainakin tein paskiaiselle selväksi, ettei meillä ollut mitään syytä turvautua tällä hetkellä eläinten suojeluun. Kissat olivat perin harmittomia elukoita, eivätkä ne suuremmin haitanneet minua. Mutta mukaan se ei tulisi.