Kahdeskymmenesviides päivä

16.11.2010

Sini keventi takkinsa pois huoneessa, jolloin näin hänen t-paitansa. Olisin revennyt nauramaan, mikäli suuni ei olisi ollut täynnä pestoa. Tumma naisten paita, jossa luki valkoisilla, raskailla kirjaimilla “GUNS ARE NO USE”. Kivan väkivallanvastainen paita, tosin olin minäkin ollut pasifististi ennen kuin joka ainoa naapuri, tupakaveri, opiskelututtava, kollega ja perheenjäsen yritti syödä minut. Poislukien nämä kolme henkeä.
Sain peston kanssa oikein ruisleipää. En ollut varmaan ikinä syönyt mitään niin hyvää – mutta toisaalta tällaisia fiiliksiä tuli äärioloissa viikottain. Paksu ja öljyinen kerros maustetta pienellä ruispalalla. Heillä ei oikeastaan ollut paljoa muuta ruokaa kuin pestoa, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Se vaikutti tällä hetkellä lähinnä jumalten keksinnöltä.

“Miten sä jouduit tänne?” Kysyjä oli tällä kertaa Joni. Outoa kyllä, hän oli tehnyt sinunkaupat lähes samantien, eikä vaikuttanut erityisen sosiaalisesti taitavalta kaverilta noin muutenkaan.
“Mennäänkö pitkän vai lyhyen historian mukaan?”
“Mennään sen mukaan että sulla ei ole arvomerkkilaattoja. Miksi?” Puhuimme kaikki hiljaisella äänellä. Jo Ension ensimmäinen kysymys oli terävä. Hän luultavasti haistoi, ettei minun tilanteeni ollut järin tavanomainen.  Mutta hän oli silti siviili, eikä tiennyt tilannetta armeijan riveissä. Mutta aivan täyttä totuutta minun ei kannattaisi kertoa. Ei vielä.
“Ne heijastaa valoa ja paljastaa kivasti, eikä mielellään käytetä näissä olosuhteissa. Aijoo, oli mullakin muuten teille jotain tuomisia.”
Kaivoin hetken reisitaskujani, joka sai muut seuraamaan kiinnostuneena. He eivät olleet järin pettyneitä, kun nappasin keskelle lattiaa, jossa istuimme, pussillisen nallekarkkeja.
“Jakakaa rauhassa, meikäläisen vatsa ei välttämättä kestä niitä vielä.”
“Miten sä oikeen löysit tänne?”
“Te näätte tän?” Koputin valonvahvistintani havainnollistavasti. “Meikä pysty erottamaan tällä valon teidän ikkunasta. Paljaalla silmällä siihen ei olis pystynyt, mutta pimeessä se kyllä erottu oikeilla vehkeillä.” Osoitin jälleen havainnollistavasti takanamme olevaa ikkunaa. Sen päälle oltiin teipattu pahvi, joka vältti myös lämmön karkaamisen. Hyvä ratkaisu, kaikin puolin.
“Olis kanssa yks tärkeä kysymys. Onko sua purtu?”
“Ei.”
“Sun paita on veressä.” Sini huomautti keskustelun rinnalta. Hänen äänensä oli pelokkaampi, mitä olin odottanutkaan.

Tyttö osoitti olkapäätäni. Kosketin sitä ja tunsin ihon olevan herkkä. Ehdin jopa säikähtää, kun vedin t-paitaani sen verran, että huomasin siinä selvän veritahran. Tajusin kuitenkin sen olevan samoja haavoja, joita olin paikkaillut viime yön konfliktin jäljiltä. Mutta ne olivat näemmä auenneet, taas, mikä ei ollut hyvä asia.
“Ei, nää on tullu sirpaleista.”
“Näytä.” Ension ääni ei ollut huumorintajuinen.
Otin paitani pois hieman vaivalloisesti. Vaikka täällä olikin lämmintä ja minulla oli ruokaa, olin silti palautumassa. Muiden katseet vaikuttivat hieman jännittyneiltä, mutta minä tiesin mikä oli issue. Käänsin selkääni valoa kohti, joka tuli muutamasta kynttilästä.
Jep, olkapäätäni päällysti veripeite. Se oli hien ja paskaisen t-paidan taikkia ohuen ja hajonneen näköinen, mutta oli selvästi huomattavissa, ettei kyseessä ollut puremajälki. Samalla keksin kohtuullisen hätäisen valheen, mutta juuri nyt en keksinyt parempaakaan. Enkä tuntenut näitä henkilöitä tarpeeksi, että olisin voinut tunnustaa heille eilisen tulitaistelun muun armeijan kanssa.
“Meitä kohti avattiin eilen tuli. Suojauduin, mutta siinä lentää aina ihan helvetisti sälää. Ei oikein pystytty vastaamaankaan, mutta mulle ei käynyt pahempaa.”
“Tota, käänny ihan ympäri vaan. Onko sua paikattu ollenkaan?”
“Pistin itteäni vähän kuntoon, mutta tsekatkaa vaan.” Käänsin selkäni heidän suuntaansa. Outoa kyllä, Sini tarkasteli selkääni. Hän haki kynttilän lähemmäs.
“Sulla on jotain paskaa siellä.” Tyttö tarkasteli olkapääni suurinta ja vuotavinta vammaa.
“Joo, siellä voi olla sirpale.”
“Se on parempi ottaa pois.” Ensio kuulosti vakuutteneelta omasta argumentistaan. “Oliko sun linkkarissa pinsetit?” Hän phuutteli Jonia, tuo räpelsi Sveitsin armeijan luottokalun esille ja otti pinsetit esille. Minä nyökkäsin.
“Ottakaa sinne kuulumattomat tavarat pois sieltä.”

Olin saanut juuri tarpeeksi aikaa ajatella sopivaa tekosyytä. Ilmeisesti he eivät tienneet koko tarinaa, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Se jätti minulle juuri tarpeeksi aikaa piilottaa identiteettini, mutta keksiä sille näennäisen sopiva tarina.
“Tossa aamuyöstä, mitäköhän siitä olis, ehkä 30 tuntia sitten, joku yritti tappaa meidät ampumalla. Tai sitten useampi tyyppi. Ainakin yks meistä sai osuman, mutta kaikki joutu juoksemaan kun paikalle ryssi hirvittävä määrä zombeja.” Puhekielessä termi oli alkanut elää. “Ei siinä sitten voinut helvettiäkään. Mä jäin eroon ja yritin jälkeenpäin päästä vaan pois keskustan suunnalta levättyä yhden yön. Ei ole ollut kauheen hyvä happi ilman ruokaa ja juomaa.”
“Joo, noi zombit kuulee kyllä laukaukset. Me kanssa huomattiin, että ne kokoontuvat rakennusten suojaan kylmältä suurempiin ryhmiin ja poistuvat sieltä vaan metelin takia.” Ension äänensävy oli analyyttinen. Hän nojasi seinää vasten ja katsoi Sinin ronkkivan olkapäätäni.
“Missä tää tapahtui?”
“Ei kauheen kaukana täältä. Vaajakosken moottoritien sisäänajon kohdalla about.”
He katsoivat toisiaan hieman kyseenalaisesti. Hetken mielessäni kävi ajatus siitä, että kusetukseni ei mennyt lävitse. Mutta sitten tajusin Sinin niistävän kovaan ääneen.

“Joo, se meteli herätti puolet kaupungin sairaista. Me oltiin silloin vielä piilossa neljän muun oppilaan kanssa siinä Puistokoulun takana olevassa kirkossa – onko se nyt adventistien, mormoneiden vai minkä – no kuitenkin, se meteli sai ne tartunnan saaneet liikkeelle ja Veli-Matti käytti taksulamppua. Tai varmaan se paljasti meidät. Noh, kuitenkin, pari tuli ikkunoista sisään, kaikki olivat niin peloissaan että joku kirkaisi. Sen jälkeen helvetti olikin irti.”
Minä irvistin. Mutta se tosin johtui siitä, että Sinin käsi oli hairahtanut. Ilmeisesti näiden tietojen kertaaminen oli hänelle kova paikka. Myös Joni tuijotti lattiaa.
“Anteeksi, oppilaan?”
“Joo. Kaikki kakarat oli Lyseosta. Opetin siellä historiaa, mutta kun kaupunki jäi saarroksiin, joku idiootti sai päähänsä laittaa tekstiviestiaallon, että kokoonnutaan sinne ja kerätään porukka auttamaan vapaaehtoistyönä. Ja vaikeassa paikassa näitä lapsia tuli paljon. Ei ollut ihan selvää kuka asiasta oli vastuussa, mutta muutama opettaja tuli paikan päälle. Me pyydettiin armeijalta ohjeita, jos vaikka apua olisi tarvittukin. Mutta siinä taisi käydä niin, että kaupunki oli jo piiritetty, sillat räjäytetty ja kaikki jumissa. Me jäätiin Lyseon sisälle kiinni. Pari sotilasta oli siellä kanssa, jotka pakeni sisään.”
“Ja tää oli silloin, kun tartunta pääsi Jyväskylään?”
“Kyllä. Me oltiin jumissa siellä kolmetoista päivää. Yksi huone kerrallaan koko lukiosta tuli ahtaampi suojatila. Tartunneet pääsi sisään ja aina meistä joku sai tartunnan. Mutta se ei ollut se vaarallisin asia.”

Sini veti pienen metallinpalasen pois selästäni. Hän tuijotti kuitenkin myös lattiaan. Myös Joni oli vaitonainen. Ensio katsoi Siniin merkitsevästi, mutta sitten siirsi katseensa minuun.
“Mä tunsin paljon niistä lapsista. Ei ne paljoa muuta olleet kuin lapsia. Mutta lukiopojat on jo isokokoisia, eikä siinä tilanteessa opettajan auktoriteetti paljoa paina. Eikä pari varusmiestä heilumassa ja käskemässä kaikkia aseidensa kanssa, auta asiaa millään tavalla. Homma meni aivan viidakoksi jo ennen kuin ruoka ja vesi alkoi loppua. Nuorista tuli eläimiä. Lopulta, kun me jouduimme erillemme tusinan oppilaan ja sattumalta samaan tilaan jumittuneen vanhemman miehen kanssa, minä sain porukan haltuun. Sen pelon, sorron ja helvetin jälkeen minä halusin vain tuikata vanhimman suomenkielisen koulun tuleen.”
Hänen äänensä värisi. Minun oli helppo arvioida, mitä oli tapahtunut ja mitä Ensio ei halunnut sanoa joko kahden nuoren kuullen tai ei vain itse pystynyt muotoilemaan tuntemuksiaan sanoiksi. Joten oli viisaampi vain ohittaa aihe.
“Te pakenitte sieltä?”
“Kyllä. Tosin sen jälkeen elämä ei ole kamalasti helpottunut. Missään ei ole ollut turvallista. Me jouduimme vaihtamaan paikkaa useasti keskellä yötä, joku sai tartunnan, toisinaan sitä ei tajuttu ennen kuin myöhäistä. Rohkein, tai sitten julmin, meidän pojistamme, joutui lopettamaan armoa anelevan luokkakaverinsa, joka oli kuitenkin oksentanut juuri ja näytti kaikki merkit tartunnasta. Tapahtuihan näitä. Meistä kukaan ei ole nukkunut hirveästi koko kuluneena aikana.”
Ja sen huomasi kaikkien kasvoista. Tummat silmänaluset, kalpeat kasvot. Joku voisi väittää, että nämä terveet ihmiset, olivat lähempänä ulkona vaanivia sairaita, kuin sitä mitä he olivat oikeasti olleet. Seuraava lause ei yllättänyt minua.
“Oli sitten se yksi tyttö, mikä sen nimi nyt olikaan, joka lähti tietoisesti antamaan itsensä taudille kun muut nukkuivat. Fiksu likka, tosin hiljainen ja synkkä.”
“Se oli Annemari.” Sini sanoi takaani. Tajusin heti, että tyttö oli ollut hänelle läheinen.
“Annemari.” Ensio pudisti päätään. Kuulosti hetken siltä, kuin hänen äänensä olisi murtunut.
“Niin monta. Niitä lapsia oli niin monta. Eikä tämä helvetti ole loppumassa. Missään vaiheessa.”

Heistä kenenkään katse ei kohdannut omaani, eikä toisiaan. Oli vaikea sanoa itkikö kukaan muu, kuin Joni. He olivat jumittuneet tähän kaupunkiin taudin armoille hyvin pitkäksi aikaa. Se oli syönyt ihmisen sielun ja elämänhalun. Luultavasti tällä porukalla ei ollut paljoa enää jäljellä kyyneliä. He eivät edes puhuneet perheistään tai yksittäisistä ystävistä, pelkästään tapahtumista. Kaikki tiesivät, että olisi turhaa mässäillä omaisten kohtaloilla.
Mutta heillä oli toinen tilanne kuin minulla. Olin ehkä heikkona nyt, mutta tiesin kaupungista olevan myös tie ulos. Tai sen, että sitä pystyi  kulkea. Ja minä tiesin, että tautia vastaan pystyi taistella. Ei minullakaan ollut siihen lääkettä, mutta minulla oli kokemusta tästä. Aseet ja varusteet. Panoksia oli rajoitetusti, en tiennyt kauanko valonvahvistimen akku kestäisi, mutta minä tiesin miten niitä käytettiin ja miten kaupungista pääsisi ulos.
“Meidän pitää lähteä täältä mahdollisimman nopeasti. Mä tiedän paikan, missä on paljon muita selviytyjiä ja turvaa.”
“Anteeksi, sä et nyt varmaan ymmärtänyt.” Sini puhutteli minua hyvin suoraa. “Mä en usko, että haluun välttämättä elää muiden ihmisten kanssa.”
“Noh, mutta ainakin sä haluat elää.” Minä en jaksanut väittelyä. Mutta oli luonnollista, että he tuskin uskoivat minuun samantien tai tarttuisivat tilaisuuteen. “Ja mä oon poistunut tästä kaupungista, se on mahdollista. Mutta teidän pitää vaan kestää se matka pois. Meidän tilanne huonontuu jatkuvasti, mitä vähemmän meillä on ruokaa. Tässä väsytystaistelussa me hävitään, jos odotetaan kaikkien sairaiden kuolevan pois.”

Kaikki olivat hetken hiljaa. Minä jatkoin vielä lyhyesti.
“Te huomaatte, että mä selvisin yksin tänne. Mulla on välineet siihen ja tietoa siitä, miten täältä pääsee poi. Jos te pystytte siihen, meidän pitäisi selvitä kolmessa tunnissa pois tästä kaupungista.”
“Mä haluaisin uskoa suhun, mutta mistä?” Ensio kohotti katseensa. Hän ei halunnut antaa kenellekään vääriä toiveita, mutta minä en halunnut antaa hänen perustelevan asioita. Minä noudatin yhä käskyä, jonka olin saanut. Halusin auttaa heidät pois kaupungista, sillä todennäköisesti he eivät selviäisi täällä järin pitkään.
“Mä tiedän että lännestä ei pääse. Tiet on tukossa ja siinä on paljon asutusta, paljon zombeja. Pohjoiseen ei myöskään pääse, eilisen jälkeen Palokankeskukseen menevä tie parveilee noita kirottuja, Kortepohjaan matka on turvaton, eikä mulla ole mitään tietoa sieltä. Mutta mä uskon, että me päästään itään.”
“Sieltä on kaikki sillat räjäytetty. Eikä tällä kelillä jää kanna, eikä kukaan pysty uimaan noin kylmässä vedessä tässä kunnossa. Ja Vaajakoski on kaiken lisäksi virtaava, vaarallinen jo ilman sitä kylmyyttäkin!”
“Mutta tästä kaupungista vie rautatie pois, kohti itää, eikös?”
“Mä en usko, että armeija olisi ’unohtanut’ räjäyttää sitä siltaa.”
Hymyilin. Mutta vain luodakseni vakuuttavuutta, en ärsyttääkseni.
“Ne on saattaneet saada koko sillan alas, mutta rautatie on paksua ja umpimetallia. Eikä armeijalla ole ollut mitään syytä erikseen katkaista kiskoja. Mä uskon, että me päästään niitä myöten Vaajakosken ylitse. Zombit on siihen liian kankeita, niillä ei riitä motoriikka. Mutta meidän pitää vaan löytää se silta ja sinne pääsee rautatietä pitkin. Siellä on rauhallisempaa, mutta se on pitkä kävely Vaajakoskelle ja sitten tarpeeksi kauas kaupungista. Meidän pitää levätä siihen.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen huoneeseen. Nyt myös molemmat nuoret katsoivat minua. He eivät tienneet miten suhtautua ehdotukseeni. He eivät olleet nähneet toivoa niin pitkään aikaan, että olivat unohtaneet sen täysin.
“Minne me mennään sieltä?”
“Maaseudulla pääsee liikkumaan paremmin. Me hankitaan jostain auto, vaihdetaan omakotitalosta toiseen lepäämään, aika monessa on puulämmitys ja ruokaa löytyy sieltä täältä. Sen jälkeen te voitte valita, seuraatteko mua muiden selviytyjien luokse, vai jatkatteko omillanne. Mutta mä olen saanut käskyn auttaa siviilejä selviämään hengissä ja aion toimita niin.”
“Entä jos ne raiteet ei kuitenkaan oo paikoillaan?” Jonin epätoivoinen ääni kuului taustalta. Minä en jaksanut tätä väittelyä.
“Sitten me imetään kullia. Ei me tännekään voida jäädä. Siitä kaikkien pitäis olla samaa mieltä?”
Hiljaa kaikki nyökkäsivät.

Aloin selittää heille havaintojani ympäri Jyväskylää. Asettelin tavaroita lattialle havainnoidakseni paikkoja ja missä oli mitenkin levotonta. Minulla ei ollut tarkkaa tietoa, mistä junarata menisi Vaajakosken keskustan jälkeen (missä se ohittaisi Pandan tehtaan), mutta sen pisteen jälkeen olisimme näkymättömissä asutukselta. Eli meidän tulisi päästä sinne, jossa olisi luultavasti rautatiesilta Vaajakosken ylitse.
Tajusin olevani kyllä väärässä. Totta kai koko silta oltaisiin räjäytetty alas, ei siitä ollut lainkaan epäilystä. Minä en tiedä minkä kohtalon oikun takia se olisi muka pystyssä. Mutta tällä kertaa jouduin luottamaan intuitioon. Sieltä saattaisi päästä pois kaupungista ja huomattavasti turvallisemmin kuin mistään muualta.
Mutta minä en selittänyt tätä pelkoani. Sen sijaan näytin suoraa arvioni lähimpien kyläpahasten etäisyydestä ja yritimme kiihkeästi muistella, mitä rautatien varressa näkyi, kun Jyväskylästä lähti junalla kohti itää.

Ulkona oli tullut valoisaa, mutta minua väsytti. Vaikka sain hiljalleen syötyä, olin yhä heikkona. Eilinen oli ollut raskas meille kaikille. Myös he olivat joutuneet pakenemaan ja päässeet pakoon lähinnä onnen kaupalla. Tosin onnea nykyään tarvittiinkin. Kaikki muuttujat eivät koskaan olleet kenenkään hallussa.
Juuri sen takia minua epäilytti suunnitelmani, mutta se oli parasta mihin pystyin.  Mutta siitä huolimatta tärkin tarpeemme oli lepo. Ensio kertoi minulle, että he olivat haalineet ruokaa, polttopuita ja muita tarpeellisia välineitä aina vain öisin. Myös he ymmärsivät miten tärkeää piilottelu oli. Me emme pärjäisi parhaimmillakaan tarttuneille, sillä heidän määränsä oli yksinkertaisesti liian suuri. Tässä ei ollut paljoa vaihtoehtoja.

En tosin kestänyt erityisen pitkään hereillä. Ennen iltapäivää lakosin pienen takahuoneen lattialle. Käskin heidän herättää minut, mikäli jotain tapahtuisi. Mutta jätin aseet silti itselleni, sillä minä tarvitsin tätä porukkaa pahemmin unta. Ilmeisesti myös he hyväksyivät sen ja vaikuttivat lähes luottavaisilta.
Minusta ei silti tuntunut hyvältä, korkeintaan kuumeiselta. Myöskään ajatukseni ei ollut terävimmiltään, mikä selittänee sen, ettei keskustelu välttämättä mennyt niin hyvin, kuin olisi voinut mennä. Mutta ainakin meillä oli idea ja jonkinlaista keskinäistä luottamusta. Tällä hetkellä minä en voinut muuta kuin levätä.