Kuudeskymmenesviides yö

26.12.

Peissi ravisti minut hereille. Oli täysi mysteeri miten hän oli onnistunut heräämään juuri oikeaan aikaan, mutta mahdollisesti hän ei ollut nukkunut lainkaan. Ainakin hän oli yhtä yrmy kuin yleensä. Kaikki tavarat olivat valmiina. Kaappimme oli jo tyhjä ja vain sängyn vieressä odottava kivääri, sekä ulkovaatteeni vaativat mitään toimenpiteitä. Peissi jopa lukitsi kaapin ja jätti avaimen tyynynsä alle, joka saattaisi parhaimmillaan hämätä muita ja antaa meistä lähinnä aamuvirkun vaikutelman.
Mutta nyt oli syvin mahdollinen yö. Rakennuksessa kuului vain kuorsaus. Peissi liikkui tennareineen kevyesti kuin paras mahdollinen varas. Laitoin varoen kengät jalkaani ja asetelin matalin ja hitain askelin ulos huoneesta. Lattia narisi, muttei erityisen paljoa.

Kuljimme mahdollisimman varovasti sivuhuoneiden kautta välttääksemme nuorisoseurantalon salin. Siellä yöpyvät sotilaat olivat suurin uhka, mikä meihin kohdistui. Olisimme voineet yrittää myös radikaalimpia liikkeitä – varastaa heidän aseensa tai jopa vahingoittaa nukkuvia sotilaita – mutta tässä oli jälleen kyse riskien hallinnasta. Vahingonteko olisi varmin tapa paljastaa ketä olisimme ja varmistaa takaa-ajo. Poistuimme rakennuksesta mahdollisimman pienin äänin synkkään ja kylmään talveen.

Suunnitelmamme nojasi puhtaasti huonoon tiedonvaihtoon. Sotilaat eivät saisi tietää, keitä me olimme. Kukaan ei saisi kokonaiskuvaa siitä, miten me lähdimme. Peissi oli käyttänyt kaiken (hyvin kyseenalaisen) sosiaalisen taitonsa saadakseen pohjoisen portin auki keskellä yötä kahdelle miehelle, jotka eivät edes olisi kylän virallisia asukkaita. Marssimme itsevarmasti ja kiireettömästi läpi talojen, jutellen rauhalliseen sävyyn.
Kylä oli hiljainen. Talojen ikkunat pimeitä. Vain raskaat lumihiutaleet täyttivät ilman liikkeellä. Tapaninpäivän vastainen yö oli raukea ja kaikki jännitys oli päämme sisällä. Peissi kertoi lyhyesti suunnitelmansa. Se oli yhä hyvin suuripiirteinen. Mutta minä jouduin luottamaan häneen, aivan kuten hän luotti minuun. Me olimme ottamassa valtavia riskejä.

Kiipesin traktorin koppiin ja Peissi asteli itsevarmasti miekkansa kanssa kohti pohjoista porttia. Traktorin mölinä täytti koko kylän, mutta se ei varmasti ollut ainoa kerta, kun he kuulisivat moottorin ääniä öisin. Tämä olisi suurin ja epävarmin osa suunnitelmaa. Jos me emme pääsisi pois kylästä, olisimme kusessa. Toivoin todella että Peissi tiesi mitä hän oli tekemässä.
Peissi asteli traktorin ajovaloissa kohti suljettua porttia muina miehinä. Hän tervehti suurieleisesti vartijaparia, jotka seisoivat pienen nuotion vieressä. Tuijotin silmä kovana heidän sananvaihtoaan.

Se ei näyttänyt menevän hyvin.

Lumisateen läpäisevissä ajovaloissa Peissi levitteli käsiään turhautuneesti. Hän viittilöi traktorin suuntaan, sitten portin puoleen. Kiväärini lepäsi matkatavaroiden ja lumikenkien kanssa hytissä heti selkäni takana. Peissi voisi tarvittaessa myös vetää miekkansa esiin, mutta se tuhoaisi koko yrityksen. Toivoin todella hartaasti, että kumpaakaan ei tarvitsisi käyttää. Me emme saisi etumatkaa ja perässämme olisi sotilaiden lisäksi koko Sääksjärvi. Minulla ei ollut varaa suututtaa joka ainoaa kohtaamaani tahoa.
Purin huulta ja Peissi kaivoi samalla taskuaan. Hänellä oli siellä suttuinen paperinpala, jossa oli ilmeisesti jokin taulukko. Koko operaatio vaikutti kummalliselta. Peissi levitteli käsiään ja jopa traktorin moottorin yli kuulin hänen äänensä kiroilevan turhautuneesti.

Ja se vain tuntui jatkuvan. Pitkästä minuutista toiseen.
Sitten, kuin yhtäkkiä, toinen vartijoista asteli ovelle. Peissi pyöritteli päätään ja näytti siltä, että olisi alkanut huutaa hetkenä minä hyvänsä. Tästä positiivisesta kehityksestä huolimatta hän näytti puhuttelevan toista vartijaa hyvin aggressiivisesti. Hieman yllättäen hihanauhallinen vartija näytti selittelevän tilannetta nyt Peissille, eikä päinvastoin. Ajovaloista näkyi miten hänen ilmeensä oli kireä ja katse vältteli helsinkiläismiehen eteenpäin kumartunutta päätä. Toinen vartijoista avasi portin tällä välin ja Peissi loputla asteli poispäin. Hänen suunsa kävi hänen astellessaan traktorin hyttiin, ja näin suun kiroilevan rytmikkäästi.

Peissi avasi oven ja loikkasi sisälle muina mieheni. Aukinaisen oven takaa pääsi täysi moottorin melu sisälle ja Peissi joutui huutamaan sen päälle iloiseen sävyynsä.
“Noni talla pohjaa saatana!”
En lähtenyt portista yhtä dramaattisesti, vaan ajoin rauhassa ulos. Vartijat tähyilivät meitä hieman närkästyneinä, mutta sulkivat portin takanamme ilman sen suurempaa kohellusta. Tilanne oli jotenkin absurdi. Peissillä ei ollut mitään neuvotteluvaltteja saada meitä pois kylästä. Mutta siitä huolimatta hän oli onnistunut uskottelemaan, että portit oli pakko saada auki ja heti, keskellä yötä. Aloin unenpuutteissani kehon innostuessa jopa nauramaan. Traktori valui tasaista vauhtia eteenpäin pitkin pimeää tietä, kun vihdoin sain puhuteltua Peissiä.
“Mitä sä oikeen sanoit niille?!”
“En vittu mitää oikeeta!” Hän nauroi päälle. “Olin vaa iha vitu ärsyttävä ja kuumottava! Vanha stevaritaktiikka – jos sä vaa vittu paahdat ni jengi kyl antaa periks. Mulkku pärjää, väitä vastaa kaikesta, ne kyllä antaa periks. Mä oon joutunu vääntää nii mone nistin kans tätä samaa paskaa, et pari rehtiä junttia kyl antaa periks ku pyörität jotain vitun feikkiä vartiolistaa niitten naaman eessä ja sanot et vartiopäällikkö ja Harakka vahvisti hommat! Sanoin vaa et me käydää poimiin meidän vanha asestash ku ollaan jäämäs tänne ja ollaan skutsista takas ennen kahtatoista.” En saanut lainkaan selvää hänen koko strategiastaan, mutta Peissi vaan nauroi. Ilmeisesti hänen yhdistelmänsä valheita, lupauksia ja jankkausta oli turhautuneen stadilaisen paras ase kunnon kusetuksessa.
“Vitun amatöörit – kunno puuhasteluvartio. Ne on ampunu tuhat vitu tautista, mut sanan säilää ei vaan vittu torjuta!” Hän päästi räkäisen naurun oman tyytyväisyytensä merkiksi. Matkatoverini oli kyllä veijareista omituisin. Oli jotenkin käsittämätöntä uskoa, että hän vain väitti tiensä ulos koko kylästä vastoin vartijoiden ohjeita ja sääntöjä. Mutta toisaalta muistin saman tapahtuneen usein armeijan leivissä. Kuka tahansa, jolla oli tarpeeksi nappuloita, kusetti muita tehdäkseen elämästä mukavampaa. Sama toistui kaikkialla. Peissi selitti asiaa vielä hetken, mutta hän ei ollut erityisen kummoinen pedagogi. Ilmeisesti jatkuva vänkääminen, ja täysi kaiken vaihtoehtoisen toiminnan mahdollisuuden kiistäminen oli se kummallinen tapa, jolla mustan sai valkoiseksi ja suljetut ovet selälleen. Ihmiset lopulta halusivat luottaa toisiinsa ja eivät sietäneet kiusallisia kohtaamisia. Vaikka maailma paloi, meidän sisällämme oli yhä vuosikymmenien usko, että kaikki järjestelmät toimivat, eikä maailma ollut askeleen päästä täydestä anarkiasta.

Noh, se askel oltiin kuitenkin otettu ja vielä toinen päälle. Ja Peissi hyödynsi vain niitä vanhoja muistoja entisestä maailmasta, jotka kummittelivat harvojen mielissä.

Poistuimme muutamien maalaistalojen ja peltojen keskeltä pian metsäisemmälle, pohjoiseen vievälle tielle. Se oli käytännössä auraamaton ja autojen jäljet olivat vanhat. Muutamia moottorikelkan ja suksien jälkiä lukuunottamatta pohjoispuoli oli neitseellisen lumen peitossa, ainakin sen perusteella mitä näin traktorin kopista.
Ajoimme kuitenkin todella hitaasti, korkeintaan kahtakymppiä. Tie oli jopa hieman mäkinen, joskaan ei erityisen kapea. Peissi tuijotti olkani ylitse lumisadetta ja metsäistä maisemaa. Soinen maasto oli lumen peitossa ja kuusimetsä täytti silmät molemmilta puolilta.

Olimme jälleen tien päällä. Ja niin paljon kuin olimmekin halunneet jäädä Sääksjärvelle, yhtäkkiä kaikki se lämpö, hyvin organisoitu ruokailu, lämmin pikkukylän ilmapiiri ystävällisine ihmisineen, kaikki oli jäänyt taakse. Eikä meillä ollut aikomustakaan palata sinne. Vaikka sotilaat olisivatkin muualla, meidän tempauksemme selittely ei varmasti ainakaan puoltaisi meidän pääsyämme kylän vakituisiksi asukkaiksi.
Mutta Peissiä tämä ei tuntunut haittaavan. Hän tuntui ensimmäistä kertaa useampaan päivään vapautuneelta. Hän naureskeli soiselle maastolle olkani ylitse kuten aiemminkin ja kiroili pimeyttä. Samalla hänen olemuksensa oli kuitenkin tyytyväinen. Mies oli yhä tennarit jalassaan ja hänen kasvoillaan oli sama itsetyytyväinen virhe kuin useissa muissakin tapauksissa.

En tiedä millainen tyyppi Peissi oli alun alkaen, mutta hänestä oli tullut jotain kesyttämätöntä. Vaeltaja ja irtolainen, joka viihtyi parhaiten ollessaan liikkeessä. Hän nautti turvasta, ruuasta ja suojasta kuten kuka tahansa meistä, mutta toisin kuin useimmat muut, tie oli hänen kotinsa.
Aloin ymmärtää myös, että näin oli tapahtunut myös minulle. Kaaos seurasi jalanjälkiäni ja suurin onni oli se, mikäli kukaan muu ei kärsisi siitä. Kaikki yhteisöt ja suojat olivat lopulta työntäneet minut pois. Olin usein myötävaikuttanut tähän itse, mutta se ei poistanut tosiasioita. Ainoa paikka, jonne minä kuuluin, oli tie. Matkalla nukutut tunnit omakotitalojen sohvilta laavuille ja mökkien lattioille, kaikki ne paikat olivat enemmän omiani kuin suojatut pihapiirit ja yhteisöjen talot.
Ihmistä ei määritellyt se, mitä hän halusi olla, millaisena hän näki itsensä, mitä hän ajatteli asioista, miksi hän toimi kuten toimi, tai miten hän perusteli tekonsa. Niistä saatettiin väitellä ja etsiä selityksiä, mutta viime kädessä ne olivat yhdentekeviä. Lopulta meistä jäi jäljelle vain tekomme. Vaikka miten olisin rakastanut lämmintä tupaa ja turvallista yhteisöä, olin lähes aina tien päällä. Minua ei määrittelisi aikani Viitasaarella, Jyväskylässä, Haminassa tai Sääksjärvellä. Olin ollut pääasiassa tien päällä koko uuden maailman ajan ja sellaisena minut myös tunnettaisiin.

Tällaisena yönä tie veti minua puoleensa.

Kylät, linnoitukset ja ihmispaljous ei enää muistuttanut minua vanhasta maailmasta. Se muistutti minua jatkuvasta uhasta. Se teki minut lopulta vainoharhaiseksi ja säikyksi. Polkiessa kevyesti traktroin kaasua sykkeeni rauhottui. Olimme jälleen oman onnemme seppiä. Kannoimme aseita, meillä oli ruokaa pariksi päiväksi, lämpimät vaatteet yllämme ja kaikki työkalut jotka tarvitsimme. Vaikka saattaisimme olla hyvinkin matkalla kohti kuolemaamme, tämä oli meidän mukavuusalueellamme. Istuimme vaitonaisesti kopissa ja annoimme pimeän talvimaiseman valua ohitsemme.
Käänsin traktorin risteyksestä vasemmalle ja aloin puskea lunta koskemattomalla, pienemmällä maalaistiellä. Teollisuusmetsät, taimikot ja ojitetut suot jakoivat maisemaa tien molemmin puolin. Peissi tuijotti ikkunasta ulos hetken aikaa ja huokaisi niin kovaan ääneen, ettei edes moottorin jylinä peittänyt hänen pettymystään.
“Vittu Suomen luonto on kyl aivan täyttä skeidaa.”

Matka jatkui hiljaa kilometri toisensa jälkeen. Traktorin kello kertoi aamun lähestyvän hiljalleen. Ohitimme taloja ja peltoja, jotka aukenivat metsän keskellä. Käännyimme teiltä pienemmille ja jouduin tosissani keskittymään pitääkseni traktorin keskellä tietä. Tasainen ja koskematon lumipeite oli todella haastava, sillä näillä teillä ei oltu ajettu pitkään aikaan. Tien ylittivät vain yksittäiset kengänjäljet, jotka olivat ehkä muutamia päiviä vanhat. Olimme ohittaneet muutamia kutsuvia maataloja, ja Peissi vilkuili karttaa. Tiet alkoivat olla niin häviävän pieniä, ettei niitä meinannut enää edes erottaa.
“Ootsä varma et minne nää menee?”
“Länteen.” Vaikka olin painanut kartan mieleen, niin tiesin silti meidän olevan hyvin heikoilla hangilla. “Tää menee länteen, Lappajärven pohjospuolelta. Me voidaan sit kääntyy etelään. Mennään nyt niin syvälle ku päästään.”
Peissi nyökkäsi. Tänä yönä emme nukkuisi. Emme todennäköisesti huomennakaan. Olin valmis ajamaan traktorilla, kunnes polttoaine loppuisi. Se ei riittäisi pitkään, korkeintaan hieman päälle viisikymmentä kilometriä. Minulla ei tosin ollut pienintäkään käryä 70-luvun Valmettien kulutuksesta.

Saavuimme järven rannalle ryömittyjen kilometrien jälkeen. Välissä tosin oli hieman metsää ja lumisateen täyttämää pimeyttä, mutta metsätie saapui erehtymättömästi pääväylälle. Siinä oli enemmän ajoneuvojen jälkiä, joka oli varmasti viimeinen mahdollisuutemme eksyttää takaa-ajajat. Tienviitta osoitti kohti pohjoista. Pietarsaari 73. Peissi vaikutti tyytyväiseltä. Me todellakin olimme menossa jonnekin.
Rikoimme maaseudun täyden hiljaisuuden täydellisesti lähtiessämme paahtamaan kohti Pietarsaarta. Kiertäisimme Lappajärven yli, ja sen jälkeen jatkaisimme joko länteen tai etelään. Niin pitkään kuin traktori kantaisi, me yrittäisimme päästä kauemmas. Sen jälkeen vaihtaisimme jalan ja yrittäisimme etsiä toisen ajoneuvon.

Toivottavasti onnemme ei hylkäisi meitä. Hytti heiluen jatkoimme lumipeitteen kyntämistä eteenpäin.