Kahdeskymmenesviides yö

15.11.2010

Minulla oli ollut parempikin fiilis. Uni oli perkeleen levotonta ja vainoharhaista. Vaikka asunnosta ei edes kuulunut ääniä, säpsähtelin jatkuvasti hereille. Tuikut sammuivat yksi kerrallaan, mutta en jaksanut laittaa uusia tulille. Niitä tarvitsisin vielä huomenissa. Yritin silti levätä ja nukkua koko päivän. Pää oli täynnä perkeleesti ajatuksia. Olin juuri surmannut ainakin kaksi ihmistä, nostanut aseen niin palvelustovereitani, saman maan kansalaisia (joita olin aiemmin luvannut suojella) ja kanssaihmisiä vastaan. Aika raffia. Yritin kuitenkin ohittaa moraaliset dilemmat mahdollisimman pienellä vaivalla. Niiden pohdiskelu ei pitäisi minua hengissä. Uni pitäisi.
Puoliksi nukutun päivän jälkeen sisäinen kelloni alkoi aavistella, että päivä tulisi pian pimenemään. Olin uskomattoman kylmissäni. Täkit ja peitot eivät voineet mitään lämmittämättömän vessan kylmille kaakeileille ja hikisille vaatteille. Myös vatsa kiersi voimakkaasti. Näin kuvottavaa oloa en ollut kokenut vähään aikaan. Halusin kuitenkin uskoa, etten ollut sairastunut, vaan että tämä johtui yleisestä paskasta ravinnosta ja lämmön puutteesta. Silloin en menettäisi toimintakykyäni samalla tavalla, kuin kuumeen noustessa.

Aloitin päiväni, eli yön, oksentamalla osan eilisestä ateriastani lavuaariin. Vältin tietoisesti vessanpönttöä, sillä toivoin sieltä löytyvän yhä vettä, eikä sitä oikein saanut mistään. Karjuin laattaustani antaumuksella pimeässä vessassa, eikä kaikki tavara osunut posliiniseen astiaan. Kylmä hiki puski päälle, mutta tuijotin kirpeältä haisevaa oksennusta ja odotin kunnes olisin heittänyt kaiken menemään.
Kyse oli luultavasti huonosta ateriasta. Jokin oli saattanut olla vanhaa – omenamehu, keksit tai kuivana vedetyt nuudelit eivät ilmeisesti olleet parasta tavaraa rauhoittamaan vatsaa. Kyyneleet nousivat silmiin vatsan kouristaessa itsensä ympäri ja nostaessa tutut matskut takaisin nieluun. Jepjep, hyvät nuudelimausteet näköjään maistoi ainakin kahdesti.
Minulla meni yllättävän pitkään skarpata. Olo oli aivan perkeleen hutera. Ulkona olisi kylmä, onneksi ei kuitenkaan mikään paukkupakkanen.
Kurlasin suuni vedellä ja päädyin vielä nielemään sen. Nestettä ei pitänyt päästää hukkaan missään nimessä. Fiilistelin kuvottavaa oloani hetken ja latailin energiaani pöntöllä istuen. Nyt ei vaikuttanut siltä, että tulisin vielä selviytymään tästä. Mutta mielessäni tiesin, että minun pitäisi vain päästä eteenpäin täältä. Jokainen lihas tuntui voipilaalta. Tällä hetkellä minun pitäisi palautua eilisestä, ei sylkeä ainoita mahdollisia kaloreita lavuaariin.

Vedin housut paremmin jalkaan ja suljin maastotakkini. Sytytin sytkärillä vielä pari tuikkua, joiden valossa tarkistin aseeni ja panokset – vaikka muistin kyllä niiden määrän melko hienosti. Tarkisin myös valonvahvistimen, sekä otin suullisen lisää vettä. Tätä paremmin minä en luultavasti pystyisi valmistumaan.
Otin kirveen toiseen käteeni ja korjasin tuolit pois, joilla olin pönkittänyt vessan oven kiinni. Pidin sitä varmuuden varalta kädessäni, vaikken uskonut nilkuttajien päässeen yksiöön sisälle. Niiden täytyi olla vähintään yhtä heikossa kunnossa kuin minunkin. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei tilanne ollut niin huono, mitä kuvittelin.
Huoneisto oli lähes yhtä pimeä kuin vessa, mutta ainakin koskematon. Asetin pienet tuikut keittiön pöydälle ja tarkistin eilisiä aterioitani. Ei ollut paljoa tarkistettavaa, huoneistossa haisi karmealta jo pilantuneen ruuan takia, mutta nyt siihen oli sekoittunut myös oksennukseni. Olin syönyt kaiken, mitä sillä hetkellä olin löytänyt. Paketeista päätellen päiväys oli kunnossa.

Olo oli sen verran kuvottava, että päässä soi flaamitrance. Selailin yhä hyllyjä läpi, tällä kertaa hienovaraisemmin, mutta huonommalla menestyksellä. Minä tarvitsin kaloreita. Tosin en vetäisi niitä vielä, sillä vatsan pitäisi rauhoittua hetken.
Tajusin silloin palata takaisin vessaan. Tongin nopeasti hyllyköt läpi, jonka jälkeen löysin lääkkeet. Niitä ei ollut paljoa, sillä asukki oli ilmeisesti ottanut tärkeimmät mukaan. Mutta löysin puolikkaan liuskan buranaa, sekä närästyslääkettä. Jälkimmäinen oli minulle pelastus. Olin krapulassa tottunut nappaamaan kyseistä tököttiä jugurtin kanssa, joka rauhoitti vatsaa paremmin kuin mikään. Noh, nyt minulla ei ollut jugurttia, mutta ei kyllä krapulaakaan. Heitin yhden tabun naamaani ja tungin loput liuskat taskuuni. Ne saattaisivat nousta arvoon arvaamattomaan.
Tutkiskelin hetken lisää kaappeja. Löysin nallekarkkeja. Vitun nallekarkkeja, vieläpä täyden pakkauksen mikron takaa. Se ei vaikuttanut loogiselta paikalta kaikkien pölypallojen kanssa, mutta nappasin myös sen paketin taskuuni. 300 grammaa puhdasta hiilihydraattia. Juuri sillä hetkellä minusta tuntui siltä, että jokin ylempi taho saattoi olla sittenkin puolellani.
Avasin pussin, mutten vielä viitsinyt syödä yhtään. Minä tarvitsin niitä myöhemmin.

Mitään muuta hyödyllistä ei löytynyt. Tarkistin sälekaihtimista kadut ja sisäpihan. Ne olivat hiljaisempia sekä pimeämpiä. Helvetin hyvä. Taivaalta satoi paksuja, kosteita lumihiutaleita, mutta hanki ei näyttänyt merkittävästi kasvaneen. Sää oli melko lähellä nollakeliä.
Olo oli vieläkin kuvottava, mutta heräämisen jälkeisen itsemurhafiilarin jälkeen kuvottava oli jo aika helvetin loistava. Olin jo avaamassa ovea, kunnes tajusin, etten ottanut asunnosta vielä kaikkea irti.
Palasin ovelta yksiön kulmaan, josta löytyi sängyn lisäksi vaatekaapit. Olin tuhrinut jo muutamia toppeja verelläni, mutta avasin ne muina miehinä. Kaikki vaatteeni olivat hiessä, likaisia ja auttamatta kylmiä. Mikäli voisin voittaa jollain tapaa olosuhteita, olisi parasta valmistautua kunnolla.
Luojan kiitos kämpillä ei ollut asunut mikään 140-senttinen kääpiönainen ja löysin jopa t-paitoja ja college-housut, jotka istuivat palveluspuvun alle.

Sen jälkeen olin valmis. Asetin valonvahvistimen jälleen valmiiksi, latasin ja varmistin kiväärin. Minä tiesin kyllä minne olin menossa. Avasin varoen oven ja aloin liikkumaan nopeasti kylmässä ulkoilmassa. Kostea lumi narskui jalkojen alla. Ilman liikennettä siitä ei ollut tullut edes loskaista paskaa.

Minulle ei ollut jäänyt vaihtoehtoja. Tässä kunnossa en voisi matkustaa rautatietä myöten pois kaupungista. Sitäpaitsi, en ollut koskaan nähnyt mitä kautta se ylittäisi Vaajakosken, mutta ei ollut mitään syytä olettaa, etteivätkö armeijan joukot olisi räjäyttäneet myös sitä siltaa. Enkä myöskään jaksaisi juoksumatkaa pohjoisen vievää valtatietä myöten, varsinkin jos se oli yhtä kurjassa tilassa kuin eilisaamuna. Eikä olisi mitään syytä olettaa, etteikö se olisi myös tänäyönä.
Joten minun pitäisi päästä helvettiin tästä kaupungista Laajavuoren kautta. Sinne pitäisi mennä asutettujen alueiden kautta, mutta juuri nyt ne olivat ainoa, mitä saatoin toivoa. Minä tarvitsin ruokaa. Joten täytyi toivoa että myös löytäisin sitä jostain muualta. Minulla oli tietoa reitistä, jossa oli aina enemmän kuin yksi pakopaikka.
Mutta suunnitelmassa oli yksi keskeinen muutos. Tällä hetkellä minun olisi pakko etsiä ravintoa, sillä en varmasti selviäisi ilman sitä. Minä tarvitsin pysähdyksiä ja mielellään mahdollisimman turvallisella alueella. Jyväskylän intiimisti rakennettu keskusta oli liian hasardi, joten yrittäisin päästä Harjun toiselle puolelle Mäki-Mattiin heti kuin pystyisin. Se oli omakotitaloaluetta – paljon kasvillisuutta ja aitoja kaikkialla. Veikkasin että selviytymismahdollisuuteni paranisivat ehkä puolella. Vaikka olin ollut hyvä kvantitatiivisissa metodeissa, minulla ei kuitenkaan ollut mitään aineistoa uskomukseni pohjalle.

Juoksin kohti keskustaa. Katseeni kävi jatkuvasti molemmilla puolillani, mutta Lutakossa oli hämmästyttävän hiljaista. Lehdettömät puut eivät tarjonneet pahasti suojaa, mutta se myös tarkoitti sen, että minä näin kaiken. Aion ylittää Rantaväylän Innova-tornin oikealta puolelta, josta pääsisin lähes saman tien keskustan alueelle. Siellä minun ei ollut tarkoitus oleskella, vaan juosta. Valonvahvistimen kanssa näin pimeässä pääsisin luultavasti suhteellisen helposti pakoon kaikkia mahdollisia jahtaajia.
Mutta perkele miten rynnäkkökivääri painoi.
Kaikki lihakset tuntuivat toimivan puolella teholla. Juoksu jäi nopeasti hölkkään, jonka jälkeen aloinkin jo kyyristellä ja jäädä haukkaamaan henkeä nurkan taakse. Tarkisti Blomstedin ravintolan kohdilla nopeasti alueen ja heitin nallekarkkeja naamaani. En ollut ikinä muistanut nallekarkkien maistuvan niin hyvältä. Ne maistuivat paremmalta kuin mikään.
En päässyt enempää vasemmalle, kohti Kuokkalaa vievää tietä, joten jouduin menemään hieman eteenpäin, suoraa kohti Rantaväylää. Jyväskylän ammattikorkean takana olevalla pystyparkkipaikalla kohtasin yhden kiinnostuneen nilkuttajan, joka eteni jumalattoman kankeasti. Odotin rauhassa sen tulevan ulottuvilleni ja iskin tautipesäkettä kirveellä suoraa ohimoon. Se kaatui maahan välittömästi ja jäi sätkimään. Hengästyin yhdestä lyönnistä. Hitto miten mies saattoi olla heikkona näin nollakelilläkin. Odotin hetken, mutta maassa koriseva ja vaalean lumen verellään sotkeva vihollinen ei noussut. Sätki vain.

Heti ääniä eristävän kiviaidan loputtua koukkasin Rantaväylälle. Eteen paljastui suora näkymä matkakeskukseen ja sen viereisille asemille. Valonvahvistimen avulla näin molemmilla puolilla muutaman silhuetin taapertelevista hahmoista, mutta ne olivat sopivan kaukana. Vilkaisin myös useamman kerran taakseni. Yksin oli jumalattoman raskasta matkustaa. Nuoskainen lumi oli päässy jo maihareiden sisälle ja kastellut tuoreet sukat. Ruumis kävi ylikierroksilla, mutta minua palelsi silti. Kävelin nopeasti ratapihan aidalle, jonka ylitys oli huomattavasti vaikeampaa kuin edellisellä Jyväskylän keikalla.
Kompuroin tyhjällä ratapihalla rynnäkkökiväärini kanssa. Tajusin vasta silloin laskea sen selkääni, sillä sen kannattelu oli liian raskasta ja epämukavaa. Muutenkin varustukseni oli hyvin pelkistetty – aseiden lisäksi kannoin lähinnä pelkkää vettä ja nallekarkkeja mukanani. Melkoinen sankari. Jouduin pysähtymään sähköjohtojen pylväille suojaan haukkomaan henkeäni.
En ollut aivan tajunnut millainen suoritus tämä matka oli. Vajaan viidensadan metrin matka tuntui puolimaratonilta. En ollut lopussa, mutta olo oli ollut parempikin.

Tajusin vasta nyt, että ratapihalla ei ollut lähes yhtään junaa. Suoraa edessä avautuvan parkkihallin alakerta näytti VV:n vihertävässä kentässä tyhjältä, mutta harkitsin sen kiertämistä. Suljetut tilat olivat juuri nyt pahin viholliseni, sillä hyvällä näkyvyydellä ja suurilla etäisyyksillä pääsisin aina karkuun.
Toisaalta, mistä tahansa menisin, joutuisin aina sisäpihoille tai rakennusten katveisiin. Eli parkkihalli ei ollut lopulta mitään muuta, kuin pimeämpi suoja. Sinne siis, muusta viis.
Vaikka minua väsytti, yritin jatkuvasti kääntää katsetta ja tarkkailla ympäristöä. Sekin tuntui raskaalta. Pelkkä kirves kädessäni, homma tuntui kyllä hoituvan. Keskustan puolella ratapihaa aidan ylitys oli huomattavasti helpompaa. Kiersin hieman oikealta, välttääkseni tasan yhden hahmon, joka erottui valonvahvistimen kautta. En voinut ottaa riskejä. Juuri nyt halusin vain pois tästä paskasta kaupungista.

Kuljin hyvin varovaisesti tyhjän parkkihallin alitse. Saatoin erottaa siellä täällä hahmoja ja kuulla askeleet ontossa rakennuksessa. Heikotus oli aivan uskomaton, mutta minun piti vain päästä eteenpäin.
Eteen ilmestyi kaksi hyvin heikosti pystyssä pysyvää tummaa mieshahmoa. Jouduin hetken seuraamaan niitä halliin jätetyn auton takaa, mutta kumpikaan hahmoista ei liikkunut minnekään. Takana näin Veturin huoltoaseman, jossa oli myös jonkinlainen ruokakauppa. Hitto, minä tarvitsisin ruokaa. Ja minun oli pakko päästä myös pois täältä. Edessäni olevat kaksi hahmoa olivat kuitenkin tiellä, enkä ollut varma jaksaisinko iskeä heitä molempia maahan.
Vaihtoehdot jäivät hyvin vähälle. Kokeilin niistä ainoaa turvallista, eli palelin ja kyyristelin auton takana odotellen kahden hahmon poistumista.

Se palkittiin hyvin niukasti. Molemmat hahmoista alkoivat valumaan hieman sivummalle, mutta tuskallisen hitaasti. Palelin liikaa ja olin kärsimätön. Ja en kestäisi kosteassa nollakelissä erityisen pitkään, pelkät nallekarkit eivät vieneet minua suojattomassa tilassa pitkälle.
Täällä ei onneksi ollut maassa lunta, katettu alue peitti sen. Yritin juosta mahdollisimman hiljaa kääntyneiden hahmojen takaa pois. Yritin välttää liian raskaita askelia ja melkein onnistuin siinä. Lähes hallin takana lasinsirut jäivät maihareiden alle. Sain varmaan pari sekuntia aikaa piiloutua, jolloin hyppäsin ylemmälle tasolle menevien rappusten alle.
Sen jälkeen oli taas hetki, jolloin piti vain turpa kiinni odottaa. Molemmat hahmot olivat kääntyneet tuijottamaan suuntaani. Heidän päänsä nojasivat laiskasti hartioihin. Makasin puolittain maassa, mutta olin valmis repimään rynnäkkökiväärin samoin tein selästä pois.

Sitten jostain kauempaa kantautui laukausten ääniä. Ne kiinnittivät ahdistelijoiden huomion ja minä juoksin välittömästi pihamaan lävitse huoltoaseman seinustalle.
Valtaosa sen ikkunoista oli hajalla. Toivottavasti sisällä olisi edes jotain ruokaa jäljellä. Tai ainakaan ei valtavaa määrää nilkuttajia. Mutta ilmeisesti kaupungilla oli myös joku muu yhä hengissä ja aseistettu, sillä ne pari laukausta, jotka olin kuullut, eivät olleet ainakaan harhaa. Toivottavasti niitä tulisi enemmän, sillä siinä tapauksessa minä pystyisin liikkumaan hieman paremmassa suojassa.
Käsi tärisi kun nostin kirveen jälleen valmiiksi ja vilkaisin sisään hajonneesta ikkunasta. Jopa valonvahvistimesta huomasi huoltoaseman lounastilan olevan tyhjä. Mutta aivan kaaoksessa. Hajonneita esineitä kaikkialla, pöydät olivat kaatuneet, jopa pari ruumista lattialla. Ei sentään liikettä.
Vilkaisin vielä kerran selustaani, jonka jälkeen kömmin rakennuksen sisäpuolelle.

Jopa lounaspuolelta näki, että kaikki epäpilaantunut ruoka oltiin revitty hyllyistä alas. Tämä oli hyvin keskeisellä paikalla kaupunkia ja veikkasin, että se oli saattanut tapahtua jopa ennen tartunnan leviämistä Jyväskylän keskustaan. Pimeässä huoneessa näin kuitenkin lattialle levinneitä esineitä. Kaikkea pientä ja hyödytöntä, poislukien puolen litran Jaffapullo. Poimin sen välittömästi ja tungin parhaani mukaan reisitaskuun. Sokerissa oli kaloreita ja kalorit pitivät minut hengissä. Pyörrytti.
Paljoa muuta ei löytynyt, enkä oikeastaan ehtinyt etsimään. Kaadoin nimittäin lattiatilaa tutkiessa yhden tuoleista.
Sen ääni särki hiljaisuuden kuin räjähdys. Tuntui siltä kun ääni olisi kaikunut ympäri rakennusta. Enkä osannut edes reagoida siihen, kun aseman tiskin takaa näkyi ensiksi käsiä. Sitten kolme uteliasta päätä. Tai utelias oli ehkä väärä sana, ne halusivat minun lihani.

Astelin varovasti taaksepäin, mutta tiskin takaa nousevat hahmot alkoivat ryömiä kohti. Ne tulivat tiskin yli, tipahdellen maahan ja nousten vaivalloisesti pystyyn. Kylmä hiki tuntui kaikkialla. Täällä haisi vitun kammottavalle. Puristin kirvestä kädessäni, mutta näin ahtaassa tilassa ja tässä kunnossa en voisi välttämättä mitään.
Pakitin nopeammin askelein pääovelle, joka aukesi keskustaan päin, suoraa Hannikaisenkadulle. Jouduin vilkuilemaan olkani ylitse kun uudet syöjättäret lähestyivät minua. Vittu, en ollut lainkaan motivoitunut tähän. Huoltoasema olisi pitänyt välttää.

Pystyin hädin tuskin juoksemaan, mutta käännyin ympäri ja liikuin nopeammin mitä kuvittelinkaan. Ryntäsin suoraa kadun yli, katseen hakiessa jokaista kulmaa. Poliisiasema oli aivan vieressä, mutta minun oli pakko juosta sen ohi. Sen sisällä näkyi pystyyn  nousseita hahmoja, jotka kömpivät oviaukosta perääni. Yhtäkkiä takaa-ajajieni määrä oli nelinkertaistunut.
Hengästyin helvetin nopeasti juostessani katua eteenpäin. Mistään ei kuulunut muita ääniä, kuin omat askeleet ja sydämen syke. Ne molemmat tuntuivat kaikuvan heikossa päässä liian vahvasti. Minä tarvitsin apua.
Ryntäsin vanhan Markantalon parkkipaikalle. Oli hämmentävää miten nopeasti perässäni tulevat hahmot pystyivät seuraamaan minua, sillä mitä heistä olin erottunut, oli lähinnä vain nahkaa ja luuta.
Mutta ne eivät pystyisi seuraamaan minua näin pimeässä. Minulla oli valonvahvistin ja se oli ainoa mahdollisuuteni. Silti pitäisi jaksaa vain juosta. Tosin oli turha sanoa etenemistäni juoksuksi. Kompuroin heikkouttani ja varusteet tuntuivat painavan tonnin. Sydän hakkasi kuin patarumpu jo tällaisestakin sprintistä.

Parkkipaikan yli päästyä hyppäsin aidan ylitse kerrostalon takapihalle. Tämän jälkeen konttasin ja yritin tasata hengitystä. Kevyesti lumnen nurmikko kasteli samantien maastopuvun housut ja kylmäsi kämmeniä vasten, mutta etenin matalana talon reunustalle, jossa uskalsin nosta pystyyn. Päässä humisi. Tästä näki jo pihan toisella puolella olevan entisen Jazz Barin, jonka välissä oli pensasaidan luuranko. Olin käytännössä kävelykadun vieressä. Jahtaajat näkyivät etäisesti, mutta uskoin olevani varjoissa piilossa.
Minulla oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa minne edetä. Joko Seppälän suuntaan, tai sitten kohti Mäki-Matin omakotitaloaluetta. Mutta takaisin ei voinut mennä ja kaupungista olisi päästävä ulos.

Kiersin talon seinustalta kadun puolelle, joka oli yllätyksekseni autio. Uskalsin jopa kävellä Ilmarisenkadun vastapuoleiselle seinustalle, jota myöten hivuttauduin seuraavaan risteykseen, poispäin keskustasta. Kolmikulman ostoskeskuksen liuku-ovet eivät enää toimineet sähköttä, mutta eipä sillä väliäkään ollut, mikäli kaikki lasiseinät olivat läpeensä paskana. En uskonut että pienestä S-marketistakaan löytyisi enää mitään.
Etenin yliopistonkatua myöten hieman ylemmäs ja juoksin puistokoulun aidassa oleville porteille. Pimeän kaupungin kadut olivat pahaaenteilevän tyhjät. Siellä täällä hajalla olleita autoja, irtosälää, mitä ikinä saatoit kuvitellakin. Mutta niiden päälle satanut pieni lumikerros oli armollinen, eikä kaupunki näyttänyt sotkuiselta. Pikemminkin vain kuolleelta. Jopa jalanjäljet olivat lumessa harvassa.
Kyyristellessäni ylöspäin Puistokoulun aidanviertä, sain muutaman näköhavainnon tyhjäpäisinä seisovista hahmoista. Ne olivat Puistokadun puolella ja tällä hetkellä halusin välttää mitä tahansa kohtaamista lihansyöjien kanssa.
Kömpiminen aidan yli näytti täydelliseltä ketteryyden puutteelta. Jaloissa tuntuivat eilisen ryntäilin hapot ja hajonnut iho, mutta valittamatta voisin tunnustaa että niin pitäisikin olla. Turvallinen aika Viitasaarella palasi mieleen. Sääli ettei tässä tilanteessa ehtinyt vittuuntua.

Turvallisin reitti oli luultavasti Harjua myöten, missä ohut havumetsä tarjoaisi minulle sentään jotain suojaa. Etenin kohti Väinönkadun kulmassa olevaa Pizzeriaa, jossa olin tosin vieraillut vain humalassa. Tällä hetkellä se kuitenkin toimi erinomaisen hienona maamerkkinä, jonka jälkeen pääsisin lähes suoraa Harjun kautta Mäki-Matin suojaisammalle alueelle.
Ja siinä kohdassa kaikki meni jälleen jokseenkin paskaksi.
Oli typerää kuvitella että voisin vain juoksennella pitkin katuja täysin ilman suojaa. Kun ohitin oikealla puolella katua olevan kerrostalon, lähes samantien seinustan takaa pamahti paikalle parisenkymmentä nilkuttajaa. Minä näin ne, ne näkivät minut. Myöhemmin tajusin tämän johtuvan kyseisessä kerrostalossa olevasta leipäjonosta, joka oli viimeisinäkin hetkinä ilmeisesti ajanut ihmisiä paikalle. Mutta sillä hetkellä en tehnyt suurempaa analyysiä. Nämä kaverit halusivat lihaa leipänsä päälle.

Lähdin välittömästi juoksuun, mutta niin lähtivät jahtaajanikin. Osa niistä oli nopeampia kuin aiemmin kohtaamani taudinlevittäjät, ilmeisesti pysyneet syystä tai toisesta paremmassa kunnossa. Keuhkojen pistosta huolimatta revin itseni juoksemaan ylämäkeen Pizzerian kulmalta. Mutta vain parikymmentä metriä edessäni oli kolme hölmistyneen näköistä irvinaamaa, jotka repeytyneestä vaatetuksesta ja tahraisist kasvoista päätellen eivät olleet ystävämielisiä. Ne olivat suoraa minun ja harjun välissä.
Minä en ollut siinä kunnossa, että olisin voinut juosta näiden läpi kuin kovempikin rugbyn pelaaja. Käänsin rynkyn nopeasti selästä märillä hanskoillani ja tiputin varmistimen. Ensimmäiset laukaukset tulivat kolmen laukauksen sarjana, suoraa etummaista tuijottelijaa yläkroppaan. Olin painanut varmistimen liian pitkälle. Jatkoin kuitenkin kevyttä kävelyä eteenpäin ja ammuin toiseen lyhyen sarjan, sitten kolmanteen. Vaikka ne eivät olisikaan ottaneet pääosumia, edessä olleet kolme hahmoa kyllä lakosivat maahan.
Mutta minä en ehtinyt huojentua, käännyin ympäri ja ensimmäinen perässäjuoksija oli vain parin askeleen päässä. Hätiköity sarja upposi suoraa vatsan seudulle ja jahtaaja lakosi levottomasti korahtaen suoraa maahan. Sain parin sekunnin etumatkan juosta seuraavia karkuun.

Loikkasin juuri ampumieni ihmishahmojen ylitse, jotka ilmeisesti vieläkin liikkuivat, mutta vain raskaasti ja tuskallisesti. Ja minä juoksin kohti Harjun lenkkipolkua, jota en onneksi ollut laiminlyönyt. Huonommalla aerobisella kunnolla olisin ollut jo hengiltä.
Käännyin katsomaan taakse sen verran, että huomasin Pizzeriasta ryntäävän kadulle lisää jahtaajia. Laukausten kaiku kulki läpi kaupungin ja houkutteli ilmeisesti jahtaajat ulos sisätiloista.  Minulla oli silti etulyönti, vaikka tunsin kuolevani rasitukseen. Hieman ennen Harjun ammattikoulua perässä oleva ryhmä oli etääntynyt ja niiden määrä oli kasvanut lähes kolmeenkymmeneen päähän. Mutta minä sukelsin asfaltoidulta tieltä heti Harjun pusikkoihin kun pystyin. Maiharit painautuivat lumeen ja askeleet tuntuivat raskaammilta. Mutta ainakin pääsin puiden suojaan. Oli helvetin pimeää, siinä määrin miten pimeää nyt Helvetissä oli. Mutta valonvahvistin oli minun Herrani ja valoni, voisi trippisempi uskonnollinen kaveri ilmoittaa.
Juoksin vielä pitkälle, lähes koko Harjun poikki, kunnes minun oli pysähdyttävä huohottamaan keskelle metsää. Hädissäni vilkuilin vielä taakseni ja otin askelia eteenpäin, mutta muutama puiden välistä vilahteleva hahmo ei olltu vielä akuutti uhka. Silti minä en voinut jäädä tänne.
Etenin puulta puulle melko ripeästi.  Harjun kenttä jäi vasemmalle puolelleni ja keskusta suoraa taakse.

Harju ei kuitenkaan alueena ole kovin iso – vain puinen kumpu keskellä kaupunkia, jonka päällä olevasta vesitornista kapteeni Kallio ahdisteli meitä aiemmalla Jyväskylän visiitillä. Minulla ei ollut tietoa siitä, mikä tilanne vesitornilla olisi nyt. Jos saisin itseni parempaan kuntoon tai hieman lepoa, voisin ehkä tarkastaa sen myöhemmin. Mutta nyt minun piti päästä suojaan.
Jäin harjun takaa kulkevan Pitkäkadun viereen hetkeksi kyyryyn muutaman kiven taaske. Vilkuilin ympärilleni sen verran, että huomasin olevani vielä ainakin pari minuuttia turvassa. Muutama hortoileva hahmo takana, pari yksittäistä edessä olevalla Mäki-Matin alueella. Mutta se ei ollut se, mikä kiinnitti huomioni. Valonvahvistimen avulla erotin nimittäin toisella puolella tietä olevista omakotitaloista valoa. Tai tarkemmin vain yhdestä talosta, eikä sekään ollut ensimmäisiä. Se oli vain pieni välähdys yläkerran ikkunasta, mutta tarkensin hieman katsetta talon suuntaan. Saatoin nähdä harhojakin, olo ei ollut terävin, mutta kuvittelin savupiipusta nousevan jopa savua.

Samalla takaa alkoi kuulua ääniä. Vilkaisulla huomasin takaa-ajajien hortoilevan vielä jonkin matkan päässä, mutta ne olivat tulossa kohti. Päätös oli tehtävä nopeasti. Vaikka minä löytäisinkin talosta muita selviytyjiä, minun pitäisi ensiksi päästä sisään ja en silloinkaan voisi olla varma, että asuttajat olivat ystävämielisiä.
Mutta minä en jaksaisi pakoilla koko yötä ja päivällä tilanne olisi vielä huonompi. Olin edennyt hädin tuskin kaksi kilometriä ja olin aivan paskana. Aikaakin oli mennyt vaikka kuinka. En ollut siinä kunnossa että pystyisin painimaan terveiden ihmisten kanssa, nälkiintyneet ja sairaat jahtaajatkin olivat jo melkein liikaa.
Etenin ensin hitaasti tien reunalle, josta otin nopean sprintin toisella puolella olevia taloja. Sukelsin välittömästi talojen pihoja suojaavan aidan katveeseen ja vilkaisin nopeasti ympärilleni. Olin tosin niin pahasti aitojen ja kaljujen pihakasvien peitteessä, etten itsekään osannut sanoa tarkkaan, oliko minut huomattu. Joten jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto. Nopeasti sisään taloon.

Kömmin aidan pieltä myöten ensin seuraavan omakotitalon pihalle, sitten seuraavalle pihalle. Ryömiskely pusikossakin tuntui vaikealta, mutta etenin kärsivällisesti. Tästä ei olisi mitään hyötyä, mikäli vain johtaisin metelilläni kaikki jahtaajat valaistulle ikkunalle. Tästä verhojen välistä saattoi jo erottaa pienen vaaleamman värin, mutta se oli yhä vaikeaa ilman valonvahvistinta.
Onneksi talon ovi ei ollut sen kadun puolella. Olin jo vaistonvaraisesti nostanut rynnäkkökiväärini valmiiksi eteen ja vilkuilin sekä ikkunoista sisään, että ympäristöön. Nousin pari porrasta etuovelle ja kokeilin kahvaa. Lukossa, mutta ovessa oleva ikkuna oli paskana. Jep, ei tänne taloon enää avaimilla kuljettu. Hapuilin hajonneen ikkunan lävitse lukkoa, kunnes löysin sen. Pienessä ähellyksessä sain sen auki ja avasin narisevan puuoven varoen.
Laskin varmistimen astuessani sisään taloon. Minulla parin ampumani sarjan jälkeen luultavasti kymmenkunta panosta jäljellä ja pistoolissa täysi lipas. Olisi pitänyt vaihtaa täysi lipas aiemmin, mutta toivottavasti en kohtaisi vastarintaa.
Talo oli selvästi käytössä. Täällä haisi elämä, täällä oli lämpöä. Kaikki huoneet olivat pimeänä, mutta valonvahvistimen lävitse erotin vielä hehkun vanhassa pönttöuunissa. Kädet tärisivät rynnäkkökiväärin kohottamisesta, mutta tarkastin kärsivällisesti alakerran. Tämä oli yksin hyvin raskasta, varsinkin tässä tilassa. Yksinäiset hetket Jyväskylässä olivat luultavasti kammottavimpia tähän mennessä.

Etenin lopulta alakerrasta yläkerran portaille, josta nousin varovasti kohti valoa. Vahvistimen lävitse saattoi erottaa selkeästi kevyen hehkun, joka oli luultavasti sama kuin ulkonakin.
Puisen vanhan talon yläkerta oli rumasti paneloitu ja harjakatto teki siitä suhteellisen matalan tilan. Täällä oli ilmeisesti jokin makuuhuone, jonka ovenraosta näin valon. Sen erotti selvästi jo ilman valonvahvistintakin. Vilkaisin nopeasti kaikki kulmat – jos talossa olisi jossain joku, se olisi tuolla. Astelin varovasti hieman oven eteen ja jäin kuuntelemaan. Narisevat askeleeni kyllä kertoivat saapumisestani.
Ensin ei pienintäkään ääntä. En halunnut uskoa, että tuolla edes olisi ketään. Jos olisi, he olisivat tarkoituksella hiljaa. Minä en halunnut astua tutkimattomaan huoneeseen suoraa sisään. Varmistin alhaalla tähtäsin ovea samalla kun aloin huhuilla. Huhuilu oli hieman väärä termi. Ääneni oli hädin tuskin kuiskausta kuuluvampi.
“Onko siellä joku?”
Ei vastausta. Mutta minä en uskonut tähän. Tämä oli ensimmäinen kaupungin valo, joka ei ollut itse sytyttämäni. Purin hetken huultani ennen kuin jatkoin. Halusin äänen olevan valppaamman kuuloinen, mitä todellisuudessa olin.
“Sanokaa nyt perkele. Mä en halua tulla sinne ja ampua ketään seulaksi, vaan koska te ette vittu viittiny puhua.”

Oven toiselta puolelta kuului liikettä. Sitten pari kuiskausta, joita ilmeisesti säesti elekieli. Sydänparkani syke oli aivan liian koetuksella tänään. Mutta vastaus tuli. Se oli epäilyttävän itsevarma miesääni.
“Mistä me tiedetään, että sulla on ase?”
Minä en halunnut jatkaa tätä keskustelua. Nämä kaverit vaikuttivat epäluuloisilta. Niin olin minäkin. Oli kulunut ehkä vuorokausi siitä, kun jouduin ampumaan terveitä ihmisiä. He eivät ilmeisesti halunneet paljastaa omaa varustustaan, jonka syytä en tosin tiennyt. Noh, pelattiin sitten sitä peliä.
“Siitä kun mä pystyn rei’ittämään teidät tän oven läpi. Mun ei tarvitse ottaa riskejä. Monta teitä on siellä?”
Hetken hiljaisuus ja kuiskailuja. Ainakin kaksi.
“Tulkaa ulos. Kaikki.” Korotin hieman ääntäni, mutta en vieläkään halunnut huutaa. Lisää kuiskailuja.
“Vitun jätkät, teidän etuovi on auki, me ollaan koko porukka yönaposteltavaa jos vittu aletaan rähisemään keskenämme.”
Yllätyin ihan itsekin miten paljon kiroilin. Mutta käteni tärisivät vimmatusti. En halunnut pitää rynnäkkökivääriä pitempään ylhäällä.

“Ok, me tullaan. Älä perkele ammu.” Vastaaja oli sama miesääni. Nyt sieltä kuului selkeästi useamman henkilön nousu. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja annoin heidän tulla rauhassa ovelle.
Ensimmäinen mies oli ilmeisesti puhuja. Nelissäkymmenissä, parta oli tartunnan myötä kasvanut ylitse, komeasti kaljuuntuva päälaki, hieman minua isokokoisempi, silmälasipäinen ja tiukkaan ääneen nähden lempeäkasvoinen mies. Hänen perässään tuli ensiksi nuorehko tyttö, ehkä viidentoista, mutta saattoi hyvin olla vanhempikin. Härö musta-pinkki kampaus ja ne vaatteet, mitkä tytöllä olivat luultavimmiten omia (ilmeisesti myös tämä porukka oli joutunut hyödyntämään muiden vaatekaappeja), olivat hyvin punk-henkisiä. Pelokkaan ja vihaisen näköinen nuori nainen. Maiharit jalassa, veikkasin että ne olivat pelastaneet hänet.
Perään tuli vielä kolmas henkilö. Ehkä parinkympin päälle oleva, laihahko nuorimies, jolla oli rasvaiset hiukset ja liian isot vaatteet. Minua pidempi, mutta veikkasin että selkeästi kevyempi. En ehtinyt pikaisesti analysoida asiaa tarkemmin, mutta otin askeleen taaemmas. En halunnut pidellä asettani pidempään ylhäällä, sillä vaarattoman näköinen porukka saattoi hyvinkin huomata tärisevät käteni.
“Hyvä. Mulla ei oo mitään halua ampua teitä, mutta luottamus on ollu viimeaikoina aika kortilla. Onko teitä purtu?”
“Ei. Laitatko vielä strippaamaan?” Mies kysyi hieman ilkeään äänensävyyn, mutta se oli asiallinen kysymys näissä olosuhteissa.
“En. Onko teillä aseita? Tai mitään millä puolustautua.” Ilmeisesti vanhempi mies oli hyvin ymmärtäväinen ja jopa varovainen, mutta hän vastasi rehelliseen sävyyn. Minun oli pakko luottaa arviooni miehen todenperäisyydestä.
“Ei muuta ku pesismaila ja rautakanki. Ne on tuolla huoneessa.”
“Jes. Onko teillä ruokaa?” Minun olisi luultavasti pitänyt pidättäytyä tältä kysymykseltä, mutta olin perkeleen heikkona.
“On.”
Laskin kiväärini alas ja nyökkäsin koko porukalle.

“Pahottelut, että ette voi nyt neuvotella, mutta meikällä on hyvä aseistus ja pystyn  suojella teitä tarpeen tullessa. Ja mä tarviin huoltoa just nyt, eikä tässä kaupungissa oikeen mestat toimi.”
Laiha poika vastasi nyökkäyksellä, punkneito vaikutti jopa entistä pelokkaammalta. Hän oli korkeiden maihareidenkin kanssa vain 160-senttinen, mutta minä haistoin tässä jotain taustalla. Vanhempi mies avasi tilanteen saman tien.
“Ok. Mutta jos sä kosket sormellakaan Siniin, niin mä tapan sut henkilökohtaisesti.”
“Jahas, sitä ollaan ystävällistä porukkaa. No se ei kuitenkaan kuulu mun agendaan.” Katsahdin tyttöä, joka vältteli jo avoimen pelokkaasti katsettani. “Teillä on ollu ongelmia armeijan kanssa.”
“No uniformut noin yleensä ei oo kauheen huudossa just nyt.” Mies irvisti. Me palaisimme aiheeseen luultavasti myöhemmin.
“Ok. Mutta otetaan first things first, mä jätin teidän etuoven auki. Se vissiin kannattais sulkea.”
“Joo, mee Joni laittamaan se ovi kiinni. Hiljaa.”
Laiha poika totteli. Siniksi viitattu tyttö pysyi yhä miehen vierellä. Joni liikkui hieman epäröiden ohitseni portaisiin ja sieltä ovelle.
“Hyvä. Sanokaa mua vaan Jaakoksi. Unohdetaan uniformu vähäks aikaa.”
“Ensio Joensuu. Joni meni just alas ja tää tässä on sini.”
“Jes. Otetaan ihan rauhassa sit. Mäkin tarviin teidän apua.”
“Sä näytät aika kalpealta soturilta. “
“Joo, on ollut vähän rankat pari vuorokautta alla. Safka tekis hyvää.”
“Ota pestoa, meillä on sitä aika paljon. Hyvää matskua, 80 prosenttia rasvaa ja menee suoraa kulutukseen. Voi olla vähän tuhtia ilman pastaa, mutta no can do.”

Minä olin turvassa. Tosin jännite tuntui huoneissa jatkuvasti. Ainakin sain jotain syödäkseni ja juodakseni, joten tilanne oli tilapäisesti parempi kuin koko yönä.