Kolmaskymmenestoinen päivä

23.11.2010

Olin jälleen terve. Hieman voipunut, mutta terveempi kuin varmaan viikkoon. Todennäköisesti kuume oli kytenyt minussa jo useampia päiviä pohjalla ja noussut vasta nyt. Lääketiede ei tosin ollut vahvuuksiani, mutta ainakin olin terve. Juhlistin parantumista tavanomaisesti puhdistamalla niin rynnäkkökiväärini kuin pistoolinikin. Kerttu, eli Karhu, lueskeli Tex Willereitä toisella puolella huonetta. Olimme heränneet jokseenkin samaan aikaan hieman ennen auringonnousua, mikä olisi normaalina arkipäivänä ollut hyvin vastenmielistä. Mutta olimme lähinnä nukkuneet ja maanneet kaksi vuorokautta, joka kyllä oikaisi paatuneimmankin vuorokausirytmin.
”Mä ajattelin tänään palata talolle.”
”Joo sama mulla.” En oikeastaan yllättynyt hänen vastauksestaan, mutta halusin kuulla selityksen sille.
”Sulla on kuume laskenu kanssa?”
”Joo ja musta tuntuu ettei toi haava tulehdu.” Hän piti katseensa tiukasti Tex Willerissä ja hymähti itsekseen.
”Enkä mä jaksais jäädä tänne yksin.”
Näin vähän veikkasinkin. Tosin t-paidassa ja alusvaatteissa Tex Willeriä lukeva nainen vaikutti itseään ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta, kun hän samalla heitti välinpitämättömältä kuulostavia vastauksia.
Hän ei myöskään nostanut eilisen vakavampia keskustelunaiheita esille, vaan käyttäytyi hyvin femiinillä tavalla ärsyttävästi ja oli tahallisen hiljainen.

Kokosin tavarat valtaosin kasaan, kun Hillosilmä saapui luoksemme. Hänellä oli ruokaa, mutta nainen oli hieman pahoillaan turhasta kävelystä, kun kerroin että olisimme kohta joka tapauksessa tulleet ylös päätalolle.
Tosin Hillosilmä antoi meille myös uutisia saunan ulkopuolisesta elämästä. Se ei ollut erityisen lohdullista. He aikoivat haudata Inarin ja Pikku-Inarin ruumiit hieman keskipäivän jälkeen. Karhu oli hiljaa. Hän ei reagoinut millään tavalla siihen, mitä juuri oltiin sanottu. Ymmärsin tämän olevan naiselle jossain määrin tiukka paikka, vaikka eilen hän oli yrittänyt peittää nämä asiat mielestään. Toisaalta minulla oli epäilyt, että hän yritti myös lähinnä lahjoa minua seksillä, mikäli en olisi torpannut naista hienoisella tekosyyllä. Oli miten oli, minä kommentoin asiaa hyvin lyhyesti.
”Me ollaan sit siellä hautajaisiin mennessä.”

Kokosimme vähäiset tavaramme ja jätimme maton ikkunan peitteeksi, jotta lämpö ei täysin karkaisi rakennuksesta. Tajusin vasta tässä vaiheessa, että tämä mökki ei todellakaan kuulunut varsinaisen päärakennuksen kanssa samaan kompleksiin. Vaikka tämäkin oli vanha, se oli täysin eri vuosikymmeneltä – ellei sadalta – päärakennuksen ja latojen kanssa. Vaikka tämäkin oli ränsistynyt ja heikkokuntoinen vanha rakennus, se oltiin silti rakennettu vasta 1920-luvun jälkeen. Ja se oli paljon myöhemmin, kuin varsinainen tuparakennus, joka oli luultavimmiten itsenäistä Suomea edeltävältä ajalta. Ainakin siinä määrin, kuin Suomen valtiolla oli mitään merkitystä, enää tätä nykyä.
Oli miten oli, mökkiä luultavasti käytettäisiin jatkossakin sairastupana tai ainakin pesupaikkana. Eli ei ollut itse tarkoitus kylmettää sitä parin päivän hyvän lämmön jälkeen. Suljin avotakan ja saunan räppänät ja lähtiessämme varmistin, että ovi oli kunnolla kiinni. Kerttu, eli Karhu, nilkutti hyvin pahasti astellessame ylöspäin. Jouduin välissä taluttamaan häntä pahimpien nousujen yli, tosin lähinnä liukastumisen välttämiseksi. Nainen jollain tapaa häpeili omaa rajoitteisuuttaan, muttei sen suuremmin pyydellyt sitä anteeksi. Kuten aiemminkin, hän ymmärsi että näissä olosuhteissa piti vain tehdä mitä täytyi.

Saapuessamme päivänvalossa alamäestä vanhan maalaistalon ja sen piharakennusten alueelle, tajusin ensimmäistä kertaa, millaisesta paikasta todella oli kyse. Kävelimme metsän siimeksestä ehkä parisataa metriä talosta, missä ensimmäinen lato oli autonraatoineen, kun edessämme aukeni jonkinlainen viljelty alue. Ja tämä ei oltu viljelty millään ohralla tai viljalla, vaan omenapuilla. Käppyräisiä vanhoja, kauniita rankoja oli mäkeen kasvaineina varmaan satoja. Ne hallitsivat maisemaa kilpaa rinnalla olevien kuusimetsien kanssa. Surkeaa kyllä, ensimmäisenä ajattelin sitä, minkä helvetin takia meidän piti syödä niin paljon perunoita, jos omenoitakin voisi olla tarjolla. Tosin hyvin nopeasti tajusin omenoiden olevan korkeintaan homeessa. Perunalla, kuten kaikilla muillakin kuvottavilla perusruokatarvikkeilla, oli jumalansiunaama kyky säilyä niin pitkään, että ihminen kyllästyisi niihin.
Polku vei metsäautotietä pitkin, joka oli ilmeisen tarkoituksella ajettu keskelle omenapuutarhaa. Sen molemmilla puolilla näkyi vanhan ajan raatoja, joita ehkä tulevaisuuden arkeologit oppisivat arvostaa. Vanhoja auroja, autonraatoja – joista itselläni pisti silmään Ford Skyliner, joka olisi luultavasti museorekisterissä ollut kymmenien tuhansien arvoinen. Tällä hetkellä se tosin oli vain läpeensä ruosteessa. 30-luvun museoauto oli unohtunut tänne jo niin monen vuosikymmenen ajaksi, ettei se olisi edes vanhassa maailmassa olisi ollut saanut sitä arvoa, mikä sille kuuluisi.
Saavuimme lumisen, mutta silti silminnähden sammalta kasvavan kiikkukeinun ohitse sisäpihalle, jota ympäröivät latorakennukset ja päärakennus. Näin välittömästi lumessa ne veritahrat, jotka olivat jääneet Inarin pahoinpitelystä aiemmin. Piha oli täynnä tamppaantuneita kävelypolkuja, jotka menivät mitkä minnekin. Minulle ja Karhulle oli relevanteinta ulkopuolella itsekseen istuskeleva Hitsaaja, joka oli majoittunut keskelle pihaa perunalaatikon päälle. Hän istuskeli siinä kasuaalisti rynnäkkökivääri kädessään, näyttäen siltä että etsi vain seuraavaa henkilöä, jolle voisi heittää kaskujaan.

Ja niin hän tekikin.
”Kas, meirän vemppasiipi tais just saapua takaisin ruotuun!” Mies tervehti meitä iloiseen sävyyn, siihen nähden, että parin päivän henki oli ollut ilmeisen vakava.
”Joo, ollaan nyt vähän paremmassa kunnossa.” Kommenttini oli hieman ironinen, varsinkin siihen nähden, että puolittain talutin Karhua paikan päälle, joka yhä puri hammasta astuessaan kipeämmänpuoleisella jalallaan.
”No noitahan sattuu. Menkääs pirtin puolelle – Diakoni just valmistelee siellä vähä järjestelyjä siunauksien suhteen.”
Toisinaan kadehdin sitä tapaa, miten kevyen välittömästi Hitsaaja pystyi suhtautumaan rankkoihinkin tapahtumiin. Ilmeisesti hän lähinnä blokkasi vaikeat asiat ja käänsi huumorin puolustuksekseen. Olisi tosin naurettavaa, jos joku ei olisi tehnyt niin.

Sisällä tilanne oli vaivaantuneempi. Täällä laitettiin jälleen ruokaa, sillä astioita oli liian vähän ja ihmiset ruokailivat eri vuoroissa. Takapihalla oli suurin pata käytössä, mutta siinä pestiin petivaatteita ja pukimia. Käsipyykki oli hyvin raskasta ja mitä ilmeisimmin vähiten mieluinen nakki kaikille. Karhu sai vaimeita tervehdyksiä tältä porukalta, mutta minuun suhtauduttiin yhä penseästi. Ainoastaan Joni oli erityisen riemukkaan näköinen, kun palautin hänelle sarjakuvat. Tosin veikkasin nuorukaisen kiinnostuneen sarjakuvista näiden ääriolosuhteiden ulkopuolellakin. Hänellä oli kuitenkin myös asiaa.
”Hei toi Syöpä haluu nähä sut. Se on kamarin puolella tossa viereisessä huoneessa.”
Laskin tavarani kulmaan, poislukien rynnäkkökivääriäni. Olin hiljalleen alkanut ymmärtää, minkä takia sitä oltiin varusmiehenä painotettu niin paljon. Kuukausi taisi olla sopiva aika tiettyjen taitojen oppimiseen, joita äärioloissa tarvittaisiin.

Syöpä istui pienen kammarihuoneen kulmassa sen ainoan pöydän ääressä. Huone oli muuten täynnä pelkkiä nukkumispaikkoja. Pöytä oli pieni ja kristallisen vaasin lisäksi sille ei mahtunut kuin kynttilä ja kartta muistiinpanovälineineen. Ja kartta ei ollut kovin kummallinen. Puhelinluettelosta revittyjä paikkakuntien sivuja, mitä näin maalaisalueelta löytyi. Sen rinnalla oli tiekartta muutama irtopaperi. Kaikkia oltiin merkkailtu kuulakärkikynillä. Luultavasti kartat olivat vanhentuneita ja paikalliset täydensivät niitä tuntemuksellaan. Näin olan ylitse Syövän merkitsevän pienistä listoista jotain kirjoitusta ja uudelleenkirjoittaman sen yksittäisten rakennusten kohdalle, yliviivaten sen rakennuksen.
”Tarkastettuja rakennuksia.” Hän mutisi itsekseen. Mies ilmeisesti osasi odottaa minun saapumistani, koska oli ilmeisesti kuullut keskusteluni Jonin kanssa viereisessä huoneessa. Pöytä oli huoneen ainoan ikkunan edessä, josta talvinen iltapäivä soi vielä valoa.
”Me olemme käyneet läpi lähistön taloja parhaan kykymme mukaan, sen verran kun ollaan uskallettu. Kaikkeaia tavaroita ei ole voinut ottaa mukaan tällä nykytilanteella, mikä meillä on. Pontikkapannu oli tärkeä hakea kauempaakin. Pitkässä juoksussa me tarvitsemme polttoainetta.”
Tottakai Syövän kommentti kävi järkeen. Mutta minä en vieläkään ymmärtänyt, miksi mies keskittyi aiheeseensa juuri nyt. Hänen ajatusmaailmansa ei ollut minulle aivan täysin selvä. Suoraa sanoen minä tiesin kuolemansairaasta miehestä hyvin vähän.
”Millon ne hautajaiset on?”
”Parin tunnin päästä. Pari jannua on ollut kaivamassa hautoja koko päivän. Maa on aika jäässä ja me haluttiin haudata ne vähän nätimpään paikkaan, mäen huipulla kun on sopiva niitynkaistale.”
”Ok.” Veikkasin, että Ysisormi oli mitä varmimmin hoitamassa kaivamistyötä, mikä oli omalla tavallaan hieman kyseenalaista, juuri Ysisormen ollessa kriittisessä roolissa Inaria järkyttäneessä prosessissa. Mutta ketä muutakaan he käyttäyisivät hautojen kaivamiseen? Ysi oli suurempi ja parempi työmies kuin luultavasti kukaan muu.
”Aiotteko te haudata kaikki kuolleet?”
Syöpä tuijotteli hetken papereitaan, sitten huokaisi ja kääntyi minun puoleeni. Vanhan miehen silmänaluset olivat tummat ja iho näytti hauraalta. Hän oli hyvin väsynyt, mutta ei silti vaikuttanut ärtyisältä luodessaan silmälasiensa ylitse katseen minua kohtaan.
”Siihen meillä ei riitä energiaa. Mutta haudataan nyt Inari ja Pikku-Inari. Ne on kuitenkin ainoat, jotka meidän porukasta on kuollut terveinä. Tässä porukassa tarvitaan pieniä seremonioita. Jotain joka rikkoo tätä jatkuvaa tappiomielialaa.”
Nyökkäsin ja ymmärsin hänen logiikkansa, vaikka veikkasin Diakonin olevan jollain tavalla taustalla. Heidän oli kuitenkin pidettävä muu ryhmä järjissään. Isän ja lapsen kaksoisitsemurha-murha ei lainkaan auttanut asiaa, mikäli sitä ei käsittelisi.

”Mutta en halunnut jutella sen takia. Onko millainen olo?”
”Vähän väsynyt, mutta ei enää kuumetta.” Sain vastauksekseni hädin tuskin nyökkäyksen. Kiitin Syöpää, mutta hän ei suuremmin välittänyt siitä.
”Mitä veikkaat, pystytkö lähtemään päivän-parin päästä taas liikkeelle? Minulla olisi vielä yksi asia mielessä, mitä meikäläiset eivät välttämättä pysty hoitamaan.”
Olin suoraa sanoen aidosti yllättynyt hänen tarpeestaan. Mutta se ei ollut mikään ihme. Tämä saattoi osittain selittää Karhun hankalan suhtautumisen moniin asioihin. Annoin hämmästykseni näkyä.
”Tota. No jos pari päivää voi levätä, niin kyllä. Mut siis, minne? Miks?”
”Suljeppa toi ovi takanas.”
Ilmeisesti salaisuuksien aika oli alkanut. Minä tein työtä käskettyä, pyöräyttäen rynnäkkökiväärin olalta samalla selkään. Syöpä viittoi minua tulemaan viereensä. Hän näytti karttoja, mutta alkoi puhumaan jälleen polttoaineesta.
”Suomeen ei saada bensaa ihan lähitulevaisuudessa, ei varmaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. Mopopojat keksi, että liikkuvuus on ehdoton vaatimus, että voi pitää tilaa hallussa, saada haltuunsa tarvikkeita, pysyä hengissä ja suojella omaa ryhmäänsä. Meillä on polttoainetta, mutta lunta sataa sen verran, että yhden lumisen yön jälkeen sekä autot, että moottoripyörät jäävät hankeen. Eikä nyt ole ilmatieteen laitosta jeesaamassa.”
Huomasin mihin hän tähtäsi. Syövällä oli hieman dramaattinen puhetapa, joka sopi hänen vakavaan ja syvään katseeseensa.
”Eli me tarvitaan kulkuväline.”
Minä en vahingossa puhunut myöskään meistä.
”Precis. Ja mulla on tiedossa pari paikkaa, mistä niitä saattaa löytää. Mutta myös mopopojissa on paikallisia tyyppejä, jotka saattaa tietää näistä vekottimista. Me halutaan moottorikelkkoja. Ootko sä hyvä karttojen kanssa? Löydätkö neljä paikkaa, jos näytän ne tästä?”
”Melko hyvä, mutta enkai mä itsekseni sinne mene?” Heitin palloa tarkoituksella hänelle. Aavistelin jo vastausta, mutta kysyin sitä suorempaa, osittain antaakseni itsestäni tyhmemmän kuvan.
”Noh… Jutun juoni on siinä, että meidän porukka on konfliktissa mopopoikien kanssa. Ne tappoi jo miehiä meiltä.” Yhtäkkiä hänen vakava äänensä alkoi madaltua suorastaan uhkaavaksi. Minä tiesin, että Syövän veljenpoika oltiin surmattu. Tämä alkoi olla siis todella henkilökohtaista. Mutta oli jotain, mitä hän ei kertonut minulle. Sain sentään jotain irti.
”Ne saattaa tietää, ketä meidän porukkaan kuuluu. Sua ja niitä lapsia ne ei tunne, eikä Ninjaa, se saapu vasta … sen verran myöhään.” Hän ilmeisesti harkitsi puhumista murhasta, mutta ei halunnut edes sanoa niitä sanoja. Vaikka Syöpä oli kuoleva mies, ensimmäistä kertaa tajusin, miten paljon hänessä oli vihaa. Mutta hän oli hyvä peittämään sen. Ei purrut huultaan, ei hakannut nyrkeillään puuta, ei mitään. Hän oli viisaampi ja todennäköisesti vihaisempi.

Syöpä taisi olla juuri se, mistä Karhu oli varoittanut. Tuolla miehellä ei ollut enää paljoa menetettävää. Juuri sen takia, Karhu saattoi pelätä enemmän kuolevaa vanhusta, kuin mahdollisesti kieroutunutta uskon miestä tai kaljua jättiläistä. Hän kertoi minulle täsmällisesti ja elävästi, mutta silti omaa asemaansa suurempaa paljastamatta, mistä voisin liikkua ja mistä löytäisin todennäköisesti moottorikelkkoja. Hänellä oli muutama paikka kokeilla, mutta myös yksi täysin varma – jota hänen mielestään mopopojat eivät varmasti tietäneet. Syöpä oli jossain määrin paikallinen, hänellä oli kyllä kontakteja täällä.
Mutta ohjeet olivat selvät. Minä en saisi näkyä tai kuulua – hän kertoi jopa mistä löytäisin avaimet piharakennukseen, josta saattaisimme löytää kelkat. Mutta mikäli mopopojat, tai oikeastaan kuka tahansa, näkisi meidät tai jopa päätyisi puhumaan meille, en puhua sanallakaan tästä Toivakan viimeisessä kulmassa olevasta talonraakileesta.

”Parempi tosiaan jos löydät ne kelkat Makkosen talosta. Sillä on toinen työkelkka, ei jää jumiin minnekään.” Painoin samalla kartan mieleeni, mutta jokin kertoi, että tässä oli taustalla yhä jotain erikoisempia asioita. Syöpä ja mopopojat liittyivät jollain tavalla toisiinsa ja jostain syystä minusta tuntui, että pelkästään hänen veljenpoikansa kuolema ei ollut ainoa tapahtumaan liittyvä yksityiskohta.
”Se on suunnilleen parikytä kilometriä vanhaa Lievestuoreentietä, vai mikä se nyt oli – toi tossa. Se tulee suunnilleen lopussa, puistikkoa edessä, mutta sä erotat sen kyllä. Mutta kai sä pystyt tähän reissuun, ok?”
”Joo. Siitä on pari vuotta, kun mä oon ajanut kelkkaa, mutta se ei oo hirveen vaikeeta.”
”Nojoo, pysy tiellä. Mun muistin mukaan Ninja on kanssa joskus ajannut.” Hän innoistui jopa naurahtamaan Ninjan helsinkiläistaustalle. ”Lapinlomalla. Oikeen eräjorma.”
”Jeba. Itämetrossa ei hirveesti tarvii ajaa kelkkaa.”
”Jep. Varmista, että sillä ei palellu jalat. Vaihtokengät. Se ei voi piipottaa niissä hiton tennareissa kahtakymmentä kilsaa.” Virnistin hieman omahyväisesti hänen kommentilleen. Helsinkiläisyys itsessään ei vielä tehnyt kenestäkään kehitysvammaista.

Saimme matkan suunniteltua ja sovittua. Sini ja Joni saattaisivat tulla mukaan, pääasiassa tekosyyksi ja kantojuhdiksi, että saattueemme näyttäisi edes uskottavalta. Vain minä kantaisin aseita, vain uskottavuuden takia.
Tosin jostain syystä minusta tuntui, että myös Ninja oli tietynlainen valinta tähän hommaan. En jaksanut uskoa, että kaikki muut seurueeseen kuuluvat henkilöt, olivat edes jossain määrin täältäpäin. Taustalla oli paljon enemmän asioita. Mutta me olimme käyneet suunnitelmaa läpi tarpeeksi pitkään.
”Pistäppäs parhaas päälle. Meillä on hautajaiset sentään tulossa, ensimmäinen juhlapäivä sitten ikinä.”
”Lasketaanko uniformu edustuspuvuks?”
”Taitaa olla parasta koko tässä talossa.”

Koko porukka oli kokoontumassa hiljalleen pihalle. Alle parikymmentä nälkiintynyttä ja niiskuttelevaa, haisevaa ja väsynyttä ihmisparkaa. Karhu hymyili huomatessaan myös minun saapuneen. Näin teki myös Joni, jolla ei mitä ilmeisimmin ollut pahemmin vertaisseuraa, sillä lähinnä hänen ikäänsä (Sini poislukien) taisi olla Ninja, joka ei sosiaalisilla taidoillaan juuri loistanut. Hitsaajan isällä, jota kutsuttiin yleisesti pelkästään nimellä Faija, oli metsästyskivääri, Homolla revolveri ja minulla luontevasti rynnäkkökiväärini. Kissakoira jäi vahtimaan taloa, vaikka hautapaikka ei ollutkaan kaukana.
Lähdimme kävelemään melko vakavana kulkueena. Kukaan ei oikein tuntunut sanovan mitään ja talvipäivä kääntyi ehtoon puoleen. Ilmeisesti koko toimitus oli tarkoitus tehdä nopeasti, sillä kukaan ei halunnut olla pimeässä ja kylmässä. Siitä huolimatta kaikki näyttivät haluavan hautaanlaskuun. Kuten Syöpä oli sanonut, tämä taisi olla harvoja juhlatapauksia.
Lumeen tallotut jäljet, joita seurasimme, menivät ensin tietä hieman takaisin päin, siihen suuntaan, josta olimme talolle saapuneet. Sen jälkeen ne poikkesivat pahaiselle pellonkaistalle, joka nousi mäen huippua kohti. Mäki oli kohtuullisen suuri, mutta olimme viidessä minuutissa kävelleet pihalta pellon takana olevan pystymännikön lävitse jollekin niityn ja hakkuuaukean sekasikiölle. Siinä erottui selkeästi kaksi maahan kaivettua kuoppaa, joiden vieressä oli pressuun käärityt pötköt. Inarin ja hänen lapsensa tunnisti hyvin selkeästi jo kokoerosta. Vaikka kaikki loivat katseensa niihin, enemmän minua kiinnosti paikalla olevat henkilöt. Diakoni seisoi kädet Uudella Testamentillä hautakumpujen takana. Ysisormi tuijotti vakavana kuoppia tapansa mukaan naama näkkärillä, ilmeenkään värähtämättä. Hänen koiransa Reino makasi lumessa raukeana. Se ilmeisesti huomasi ihmisten poikkeuksellisen pessimistisen mielialan, eikä liikuskellut ympäriinsä paimenkoiralle ominaiseen tapaan.

Asetuimme hautojen ja käärittyjen ruumiiden ympärille. Aukean yli puhalsi viileähkö tuuli, mutta kaikki olivat pukeutuneet näennäisen siisteistä vaatteista huolimatta lämpimästi. Oli huvittavaa huomata, että koko porukka oli ilmeisesti jopa hieman valinnut housujaan. Hitsaajalla oli ruskea nahkatakki, joka hieman yllättäen jopa istui hänen pyylevähköön kroppaansa – jota varten pilkkihaalari oli silti ainoa oikea vaatekappale.
Diakonilla oli lasit päässään ja hän oli ilmeisesti ajanut myös partansa. Hän ei näyttänyt olevan erityisen kiusallisella alueella, mutta aloitti lyhyen puheenvuoronsa.
”Minä en ole pappi, enkä ole koskaan puhunut tavallisesti hautajaisissa, joissa se on tavallisesti papin rooli. Me emme elä enää tavallisessa maailmassa, vaan täällä haudattavia on niin paljon, ettei pappeja oli tarpeeksi edes niille harvoille, jotka voidaan haudata. Tämän takia me laskemme yhdessä haudan lepoon ensimmäiset, joita tauti ei meiltä vienyt.”
Huvittavaa, että Diakoni ei ilmeisesti ollut edes diakonin virassa. Tosin mitä minä olin käsittänyt, niin termnä se tarkoitti nykyään pelkästään ammattikorkeakoulututkinnon suorittamista, jossa oli nimenomaa erikoistunut kirkolliselle puolelle. Seurakunnissa kuitenkin pyöri diakoneja pilvin pimein, tosin minä en ollut kirkon kanssa muutenkaan tekemistä, joten saatoin olla väärässäkin. Diakoni oli kuitenkin uskon miehiä. Tai itseasiassa useammin naisia, koska diakonin asemaan ei liittynyt yhtä suurta uskonnollista debaattia, ja sosionomitutkinnon suoritti huomattavasti suurempi määrä naisia. Oli miten oli, Diakoni ei puhunut järin paljoa raamatullisista vertauksista, vaan pysyi hyvin pitkälti lähipiirissä. Kaikki kuuntelivat. Mutta kukaan ei itkenyt. Ruumiit olivat niin paljon kyyneleitä yleisempiä, ettei niitä haluttu jakaa kovin herkästi.
”Me olemme menettäneet paljon rakkaitamme ja läheisiämme. Kaikki meistä. Meillä ei ole ollut aikaa tai mahdollisuutta hautajaisille, mutta se ei vähennä sitä menetyksen arvoa, minkä me kaikki olemme kohdanneet.”
En ollut koskaan ollut erityisen hautajais-ihmisiä, mutta taloustieteellisesti jatkuva kuoleminen oli kyllä saanut ihmisarvossa aikaan sellaisen inflaation, että ihmishenki alkoi seurata samaa arvoa zimbabwen höpöhöpö-valuutan kanssa. Tosin vertaus olisi ollut hieman heikko koskettavaan hautajaispuheeseen.

Tilanne olisi voinut olla koskettavampi. Kaikkia tuntui vainoavan lähinnä se tyhjä tunne, kun kahden ihmisen, raa’an perhe-itsemurhan uhrin hautaaminen ei oikeastaan tuntunut miltään. Me olimme jättäneet paljon ihmisiä kuolemaan, tavalla tai toisella. Toiset olivat joutuneet hoitamaan asian itse. Suoraa sanoen Reino näytti enemmän liikuttuneelta kuin isäntänsä Ysisormi. Hän ei tehnyt elettäkään.
Diakonia ei pitänyt syyttää yrityksen puutteesta. Hän puhui rakastavasta Jumalasta, siitä miten meitä kaikkia muistettaisiin tänä kamalana aikana. Hän puhui siitä miten jokainen päivä oli silti siunattu. Mutta minusta tuntui ettei ketään kiinnostanut. Ei edes vanhempia naisia, Hillosilmää ja toista kylän leidiä, jota kutsuttiin Bansikaksi (jonkin oudon banaani-mansikka makuisen sekoituksen takia, mitä kukaan ei ollut erityisemmin selittänyt), uskonnollinen puhe ei liikuttanut. Protestanttinen etiikka taisi olla hiljalleen kuollut. Tämä porukka ei enää jaksanut itkeä, vaan ehkä he tappaisivat itsensä, mikäli tartunta ei sitä tekisi.
Lausuimme lyhyesti Isä Meidän rukouksen. En ollut järin uskonnollinen ihminen, mutta osallistuminen taisi olla sitä tärkeämpää. Ja tapa, miten Diakonin kanssa Ysisormi käänsi lapiolla kaksi pressulla peitettyä ruumista tömähtämään suoraa routaisiin hautoihin, ei ollut järin herkkä. Vietimme lyhyen hetken viimassa mäen huipulla, ennen kuin täytimme miesten kesken haudat. Hajoitetuista perunalaatikoista tehdyt ristit olivat rumat, mutta niihin oltiin kaiverrettu puukolla kaksi nimeä. En nähnyt niitä tarkemmin, mutta kummassakaan ei varmasti lukenut Inari.

Hautauksen jälkeen astelimme lumeen tallautunutta kinttupolkua takaisin päin. Olin Jonin takana, joka jutteli vaivaantuneeseen tapaansa edessään kävelevälle Hitsaajalle.
”Hei, minkä takia Inaria ja sen perhettä sanottiin Inareiks?”
”Mjuu, ne kato yritti mennä Inariin. Se oli ollu siellä mökkeilemässä. Aatteli elää kalaastamalla järvestä pari vuotta jollai hianolla mökillä.” Näin Jonin pidättelevän intoaan. Hän tajusi saman kuin minäkin. Myös täällä porukkaa oltiin nimetty matkustuspaikkojen mukaan, aivan kuten Zombielandissa, josta hän oli repinyt myös ohjesääntönsä, joista olin pakottanut nuorukaisen eroon. Mutta kaveri onnistui silti pysymään normaalien ihmisten keskustelussa edes jossain määrin.
”Mutta miks niitä kaikkia sanottiin Inareiks?”
”No emmää jaksanu keksii enempää nimiä ko niitä oli koko perhe!”
Tavallaan Hitsaajan selitys kävi järkeen. Hänen taipumuksensa kaivaa lempinimeä mahtoi olla pidemmän päälle todella raskas.

Tullessamme talon eteen hautajaiset saivat jokseenkin odotetun, mutta ilmoittamattoman käänteen. Faija, Hitsaajan isä, kantoi sisälle muutamaa muovipääläriä, jotka tunnistin samantien käymisastioiksi. Syöpä huomasi muutaman yllättyneen ilmeen.
”Siinä on perunaviiniä. Ei hirveen vahvaa tavaraa, mutta me alettiin tehdä sitä pirtua varten. Ajateltiin kuitenkin, että se tulee nyt parempaan käyttöön ihan juomana. Harvoin meillä on tälläisiä päiviä.”
”Siis perunaviiniä.” Homon naama näytti järkyttyneemmältä kuin hautajaisissa. ”Siis peruna-vitun-viiniä?”
”No teknisesti ottae se o lähempänä perunakiljua.” Hitsaaja kikatti. Homo kohautti olkiaan.
”Mä en ees tienny että perunasta voi saada alkoholia aikaan.”
”Mistäs veikkasit, että me täällä sitä etanolia tislattaisiin?”
”Niinpä niin.” Ilmeisesti Homo ei ollut kauhistunut viinin laadusta, vaan enemmänkin yllättynyt. Myös Joni heitti minuun kysyvän katseen, jollainen oli myöhäisteinille hyvin tavanomainen. Pystyikö perunastakin muka tekemään alkoholia? Näemmä.

Me joimme ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun tartunta oli levinnyt Suomeen. Alkoholista oli jo sitäkin ennen tullut edeltävässäglobaalissa epävarmuudessa suhteellisen harvinainen hyödyke, mutta vasta nyt siitä tuli oikea juhlatilaisuuksia varten pidätetty tuote. Perunaviini tai perunakilju, oli kohtuullisen hirveän makuinen tökötti, joka aiheutti luultavasti kuolettavaa ripulia seuraavaksi päiväksi. Sokeria, marjoja ja perunoita, kaikkea mitä ihminen tarvitsi eläkseen. Ja tietysti hiivaa, että elämässä olisi vähän potkuakin.
Juhla-aterialla oli myös perunaa, mutta liharuuaksi kaksi riekkoa, jotka Ysisormi oli metsästänyt pirtupannun etsimistä edeltävinä päivinä. Melko maukas ateria siis kaikin puolin, sillä se ei pitänyt sisällään pelkkää perunaa. Lautaset olivat sekava kokoelma erilaisista taloista ja nurkista revittyjä astioita, joissa oli jopa puisia kappaleita muiden seassa. Siitä huolimatta ruoka oli hyvää. Ihmiset tosin joivat pääasiassa vettä sen seurana, sillä he eivät halunneet pilata perunaisella ruokajuomalla ruuan makua.
Yksi asia oli kuitenkin samainen ”vanhan ajan” hautajaisten kanssa. Ruoka maistui kaikille ja teki ihmisistä puheliaita. Minun suunnitelmissani ei ollut juoda erityisen paljoa, sillä joutuisimme varmaan lähtemään moottorikelkkoja noutamaan jo parin päivän päästä, enkä ollut muutenkaan täyskuntoinen. Ja kuten mainittu, perunaviini maistui hirveälle.
Tosin silti se maistui. Suomalainen kansanluonne oli kestänyt pettuleivän, jäkälän, hirveimmät talvet ja talvisodat, joten kyllä se äärioloissa tuli toimeen. Ja jos känniin piti juoda perunakiljua, niin sitten sitä juotiin. Hitsaaja irvisteli ja valitti, mutta joi silti runsaasti parinkymmenen litran pääläristä. Hän ei erityisemmin metelöinyt, mutta Hitsaajan isä oli myös liittynyt seuraan ja jättänyt vartiopestinsä. Ilmeisesti Diakoni oli ottanut sen, koska hän ei juonut uskonnollisten syiden takia (vaan todennäköisesti aivan muiden syiden).
Hitsaajan isä, Faija, oli jossain määrin samaa rotua kuin poikansa. Hän oli kuitenkin joskus jopa asunut tässä talossa, mikäli miehen legenda jossain määrin edes piti paikkansa. Ja minä halusin uskoa että piti. Vain sen takia, että hänen tarinointinsa oli sangen viehättävää.
”Joo, muistan ku setävainaa Tapio kanssa lähesty ehtootaan. Se ol kätevä käsistään, se viänti ittelleen arkun ku oli siinä kaheksassakymmenissä. Ja laitto sen tuohon pirtin puolelle. Hyvän arkun viäntiki. Otti siinä torkkuja minkä töiltään ehti. Ei se vissii peljänny kuolemaa, eikä mittään muutakaa. Niitä ny sattuu.” Mies märehti päälle vielä hieman lisää perunaviiniä. Lähinnä minä, Joni ja Homo olimme kiinnostuneita hänen tarinoistaan. Muut seurustelivat vaitonaisesti keskenään. Näköjään pieni humala sai murrettua kiusallisen hiljaisuuden, joka tätä taloa vaivasi.

Ninja oli silminnähden päihtynyt. Hän ei huojunut erityisemmin, mutta mies oli ollut kovin allapäin jo eilisestä saakka. Hän ei ollut hymyillyt kertaakaan Inarin itsemurhan jälkeen ja oli jo sitä ennen ollut kovin vaitonainen. Minusta tuntui, ettei mies ollut oikein oma itsensä. Hän vaikutti hieman passiivis-aggressiiviselta, tiuski ja naljaili. Vihaiselle nuorelle miehelle ei pitänyt antaa ainakaan lisää viiniä, mutta irvistellen hän veti sitä jatkuvasti lisää. Kuulin sivummalta vartiosta lämmittelemään palanneen Diakonin, joka jututti niin Hitsaajaa kuin Ninjaa, jotka molemmat keskittyivät lähinnä juomiseen.
En tiedä kuka oli lähtenyt haastamaan Diakonia vakavaan keskusteluun – joka nykyään oli melko harvinaista – mutta heidän aiheensa olivat enemmän kuin vakavat.

“Kaikesta huolimatta, minä näen Jumalan kädenjäljen tälläisenäkin aikana.”
“Kerro nyt jätkä missä? On meinaan vähän vaikeeta nähdä mitään hyvää nykyään.” Negatiivissävyinen Ninja ei vielä sammaltanut, mutta puhui melko kovaan ääneen.
“Minä haluan ajatella, että Ihminen on luonut tämän viruksen, tahi mikä se ikinä onkaan. Me olemme pohtineet, että mistä se on tullut, mutta moni on päätynyt siihen, että se on luultavasti pakko tehdä ihmisen työllä.”
“No missä kohtaan se Jumala puskee mukaan?”
“Noh, säkin olet ollut täällä ulkona. Ja nähnyt mitä se tekee ihmisille, mutta pääasiassa niille, jotka ovat saaneet tartunnan. Täällä on kylmä, oikeastaan jossain määrin ennätyskylmä talvi, vaikka ilmastonlämpenemisen pitäisi olla pahimmassa mahdollisessa tilassa.” Hitsaaja meinasi alkaa mölytä taustalta, mutta Diakoni jatkoi rauhalliseen ääneensä. “Anna minun puhua. Koska sinulle ja minulle, meille, tämä pakkanen ja aikainen talvi on ollut Pelastaja. Minä uskon, että se on Jumalan kädenjälki. Hän haluaa pelastaa meidät tältä virukselta, jonka Ihminen on luonut. Hän haluaa jäädyttää tautisen ruton, vain sitä varten, että me voisimme elää yhä tässä maailmassa. Tämän talven jälkeen me olemme turvassa, koska Herra on niin ajatellut. Se on hänen lahjansa meille.”
Jopa Ninja jäi hiljaiseksi tilityksensä jälkeen. Totta kai huomasin miettiväni meteorologisia päätelmiä edellisestä kuumasta kesästä, joka todennäköisesti aina enteilee kylmempää talvea. Mutta tietenkin Diakoni selittäisi asian jälleen yliluonnollisella. En halunnut ottaa hänen väittämäänsä enempää kantaa. Mies oli kuitenkin löytänyt uskonsa, eikä minun argumentoinnillani ollut siihen paljoa vastaväittämää.
Yhtäkkiä Ninja puhutteli Hitsaajaa.
“Ootko miettiny mistä tää tauti tulee? Tai siis, että miks se on olemassa?”
“E.”
“No mitäs helvettiä sä sitten mietit.”
Vastaus tuli ilmeenkään värähtämättä.
“Pillua.”
“Niinko jatkuvasti?”
“Melekolailla.”

Illan eteneminen oli melko yhdentekevä. Sain lähinnä vahvistuksen tietooni, että valtaosa porukasta tunsi toisensa. Hitsaaja ja Karhu olivat olleet ylä-asteella rinnakkaisluokilla, mutta en saanut täyttä selkoa siitä, minkä ikäisiä he olivat. Hitsaaja, hänen isänsä ja Ysisormi olivat kaikki olleet myös samalla työpaikalla. Jokin metalli-alan yritys lähialueella, jota kaikki kutsuivat vain lempinimellä yleisen tavan mukaan. Traumatisoitunut nuorempi kaveri, Pianomies, oli ilmeisesti ollut lukiossa jossain lähialueella ja hänen vanhempansa olivat toisille tutumpia – vaikka kukaan ei niistä puhunutkaan. Pianomies oli ollut luokkakaveri Karvisen, Syövän veljenpojan kanssa. Mystinen kuvio kaiken mukaan. Mutta päättelin kyseessä olevan selkeä alue-yhteisö, joka oli sattumien kautta joutunut kriisin levitessä toistensa seuraan. Muualta tulleet, kuten Inari perheineen, olivat pääasiassa olleet toisessa talossa. Jo tartunnan ensimmäisen viikon jälkeen paikan päälle eksynyt Homo oli Ninjan lisäksi ainoa, joka ei ollut jossain määrin sidottu tähän alueeseen Lievestuoreen ja Toivakan kylien ympäristöstä.
Ulkona oli tullut jo pimeää. Sisällä oltiin sytytetty kynttilöitä ja muutama väsyneempi meni jo nukkumaan, mukaanlukien Hitsaajan isä, joka oli ollut vartiossa ilmeisesti edellisestä yöstä saakka. Diakoni oli ulkosalla ja myös Syöpä oli siirtynyt makuuhuoneen puolelle.Ysisormi jutusteli jurona kulmassa Hitsaajan kanssa, juoden jonkin verran, mutta vaikuttaen ainakin näennäisen selvältä. Samaa ei voinut sanoa Ninjasta. Hän tuijotteli kippoan ja heitteli lähinnä heikkoja nokkeluuksia.
Ilma tuntui painostavalta. Minulla oli yhä pistoolini reisikotelossa, mutta olin jättänyt rynnäkkökiväärini muiden aseiden kanssa keittiöön, missä niitä yleensä pidettiin lähinnä puhdistuksen takia. Vaikka valtaosa porukasta oli jossain määrin väsynyt ja tyytyväinen lyhyeen pakoon arjesta, minä näin tässä humalassa riskin. Ninja oli juonut. Ei missään nimessä liikaa normaaleissa raameissa, mutta nykytilanteessa hän oli jo riski. Mies ei ollu kohdallaan ja tähän oli syynsä.

”Hoi, Ninja.”
”Je?” Hän nosti katseensa tuvan pöydästä kun tulin jututtamaan häntä.
”Haittaako jos mä istun siihen?”
”Ääää, vittu iha sama.” Hän heilautti kättään välinpitämättömästi. Minä otin tämän myöntävänä vastauksena. Istuin hänen viereensä. Olin juonut sen verran, että aloitin keskustelun hyvin välittömään sävyyn. Tosin Ninja näytti siltä, ettei häntä kiinnostanut.
”Hei, tunsitsä Inaria ja sen lapsia hyvin?”
”E.”
”Sori. Mut sä vaikutat ottavan tän aika raskaasti.”
”E. En mä raskaasti. Vituttaa vaan.”
”Joo, mutta kyl sä tiedät että..”
”Elä nyt selitä vittu. Et sä tiijä, sä tulit vasta tänne.” Hän oli nostanut katseensa ja tuijotti minuun tiiviisti. Miehen ääni oli kohonnut. Tupahuoneessa myös muut alkoivat kuunnella Ninjan ääntä, joka ei suinkaan hiljentynyt.
”Sä et vittu tiiä mitään. Luuletsä, että me oltiin hakemassa pelkästään jotain vitun pirtuvekotinta? Viis äijää, aseistautunu hampaisiin saakka! Arvaappa, minkä vitun takia koko jengillä oli niin helvetisti aseita mukana, vaikka tänne ei jääny paljon mitään!?” Hän alkoi tivaamaan minulta arvauksia. Oli pakko myöntää, etten ollut tajunnut asiaa ennen. Mutta tajusin, mitä nyt oli tapahtumassa. Hän lähes huusi kysymyksensä. Ja ne kysymykset olivat ainoat, mitkä kuuluivat koko huoneessa. Muut olivat vaiti.
Ysisormi oli noussut seisomaan. Toivoin vakavasti, ettei Syöpä olisi nukkumassa.

”Hei Ninja, sä tiedät mitä me puhuttiin.” Miehenköriläs oli astellut eteemme kuin varkain. Reino oltiin päästetty pihalle, mutta kynttilänvalossa hämärältä näyttäytyvä miehenjärkäle oli täydessä mitassaan jo tarpeeksi pelottava näky ilman koiraansa. Ninja käänsi katseen hitaasti ja veti kasvoilleen maanisen humalaisen hymyn, ennen kuin vakavoitui.
”Vitun kalju homo. Sä tapoit ihmisiä sillonki. Sano se vitun ääneen. Me oltiin kostamassa mopopojille – vitun jätkille joita mä en koskaan ollu nähny, mutta te kyllä tiesitte.” Tässä oli paljon prosessoitavaa. Ninja hyppi suoraa Ysisormen nenille. Mutta hänen puheensa vanhoista tutuista vahvisti sen, mitä olin epäillyt jo aiemmin. Täällä oli ollut vanhoja kaunoja, mopopoikien ja täkäläisten välillä. Minä en edes tiennyt, mistä tämä johtui, mutta tilanne ei näyttänyt raukeavan. Kosto josta puhuttiin, tarkoitti luultavasti verikostoa. Ainakaan minä en keksinyt mitään muuta mahdollisuutta. Ysisormi tuijotti Ninjan levotonta naamaa kuolemanvakavana. Hänen äänensä kävi yhteen ilmeen kanssa.
”Nyt turpa kiinni, ne sai mitä ne ansaitsi, sä tiedät sen ja…”
”Älä suolla tota paskaa!” Ninja hyppäsi penkiltä seisomaan. Maaninen hymy oli hävinnyt. Hän oli vihainen, tavalla jota ei selväpäinen ihminen kykenisi selvittämään. Ninja oli ollut täällä vasta viikon, mutta nyt hän päästi angstinsa valloilleen. Melko miellyttävä nuori herrasmies, en ollut nähnyt hänen kertaakaan edes juttelevan Ysille, mutta nyt mies oli vain provosoiva, vittumainen ja varmasti rehellinen.
”Kaikki tietää mitä siellä oikeesti tapahtu! Kaikki tietää että Karvinen, Pianomies ja muut oli siellä varkaissa, koska ne oltiin käsketty sinne! Syöpä tapatti sinne veljenpoikansa vittu! Sen takia ne tapettiin, koska ne vittu varasti mopojannuilta!” Ninja ei voinut enää pitää sanoja sisällään, vaan karjui koko tuvan täydeltä. Hän ei välittänyt ilmeisesti sanattomista sopimuksista, jotka ryhmään olivat iskeytyneet. Kukaan ei ollut kyseenalaistanut näitä tekoja aiemmin.
Tajusin vasta silloin, miten tiivis rinki tämä rakennus asukkaineen todellisuudessa oli. Heillä oli vahva kollektiivi, joka ei kestänyt säröjä. Ja sillä tekosyyllä, ongelmiin ei tartuttu. Ei yhteisiä päätöksiä, läpinäkyvyyttä tai moraalia. Vain se mitä tarvittiin selviämiseen. Varkaus ja murha oltiin jo mainittu humalaisen Ninjan toimesta. Enemmälle ei kuitenkaan annettu tilaa, kun Ysisormi ilmoitti hyvin suoraa lopettavansa sisäisen kritiikin.
”Jatka tota niin mä revin sun kieles irti!” Ysisormi osasi kyllä vastata hänelle, eikä valtava kaljupää näyttänyt lainkaan sovittelevalta. Mutta Ninja ei ollut mikään fiksu mies, eikä varsinkaan mies, jolla olisi ollut liikaa itsesuojeluvaistoa.
”Yritä vaan paskamuna! Sä vitun elukka pidät tappamisesta, mutta yritä vaan saatana! Mua ei ammuta vitun ladon lattialle, polteta sisälle taloon tai hakata kirveenharjalla talon pihalle! Yritä vaan posliini, niin katotaan!” Ninja huusi lähes iloiselta kuulostavaa täyttä huutoa, joka viimeistään herätti viimeisetkin talon nukkujat. Miehet olivat jo lähes toistensa kurkuissa kiinni. He huusivat, mutta minä yritin kuunnella. Ninjan esimerkit eivät olleet sattumia. Mikäli hän mainitsi oikeita tapahtumia, se vahvisti jotain, mitä olin veikannutkin. Ysisormi oli surmannut eläviä ihmisiä, ilmeisen paljon. Minä en välittänyt, pitikö hän siitä tai ei. Terveiden ihmisten tappaminen ei voinut olla se periaate, jolla me selviytyisimme.
Sinä hetkenä tajusin, että me emme voineet jäädä tänne. Minun olisi palattava Viitasaarelle, sillä tämä paikka ei ollut mikään lupaus tulevaisuudesta.

Humalastaan huolimatta Ninja vaikutti fyysisesti hyvin skarpilta. Ysisormi oli puristanut kätensä nyrkkiin ja tuijotti jäätävästi nuorempaa miestä. Ninja näytti ohimennen jopa virnuilevan, aivan kuin hän haluaisi provosoida itseään päätä pitempää miehenjärkälettä, jolla oli varmaan puolisataa kiloa enemmän lihasta. Tosin minä en pelännyt Ninjan puolesta, sillä hän oli ilmeisen kokenut kamppailulajeissa, ehkäpä kansallista tasoa. Nuoremmaksi mieheksi hänen tekniikkansa oli Ysisormeen nähden täysin ylivoimainen, eikä kalju järkäle välttämättä edes pääsisi tummatukkaiseen nuorukaiseen käsiksi.
Mutta tilanne raukesi nopeasti, kun nukkumaan käymässä ollut Syöpä marssi siään tupaan makuuhuoneiden puolelta.
”Mitä helvettiä te oikein teettte?!”
Riitapukarit eivät katsoneet hänen suuntaansa, mutta lopettivat toistensa solvaamisen ja uhkailun. Syöpä oli pelkässä ohuessa t-paidassa ja alusvaatteissa, jolloin ensimmäistä kertaa tajusin hänen olevan heikossa kunnossa. Miehellä ei ollut erityisen paljoa lihasmassaa ja iho oli kalvakka. Tästä huolimatta hän marssi määrätietoisesti kahden itseään yli puolta nuoremman, aggressiivisen ja humaltuneen miehen väliin ja manasi itsekseen niin ärsyyntyneesti, ettei se voinut olla teeskenneltyä.
”Te saatanan riemuidiootit. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä, kuin nahistella keskenään. Jos teillä on jotain hampaankolossa, niin sanotte minulle sen ja päästän teidät painimaan selvin päin. Mutta toisiaane te ette ala telomaan, ettekä ketään muutakaan ilman lupaa. Ymmärrättekö?”
Kumpikaan nuoremmista miehistä ei vastannut hänelle. He vain tuijottivat toisiaan.
”Ymmärrättekö te?!” Syöpä nosti ääntään. Tällä kertaa molemmat miehet vastasivat myöntävästi ja astelivat hiljalleen erilleen. Vanhempi herrasmies puhutteli vielä molempien selkäpuolia.
”Ja kumpikaan ei juo enää mitään. Menette nukkumaan ja mietitte mitä helvettiä te oikein meinasitte tehdä.”

Molemmat todellakin poistuivat yöpuulle viiden minuutin sisään, kuten myös Syöpä itse. Vanhus oli melkoinen party pooper. Tosin bileitä kohottamaan saapui tupakalla ollut Hitsaaja, jota odotti täysin hiljainen huone.
”Häh? Mitäs helevettiä täällä on tapahtunu, kualiko joku?”
Kukaan ei erityisemmin vaivautunut vastaamaan hänelle. Veikkasin, että jossain toisessa tilanteessa joku olisi hyvin saattanut kuollakin. Viinapiru ei ainakaan helpottanut selviämistä ääritilanteissa.
Hieman yllättäen Karhu tuli luokseni oltuaan koko päivän jokseenkin puhumatta minulle.
”Tuutsä tupakalle?”
Kohautin olkapäitäni.
”Multa on loppunu kaikki. Pitää kanssa mennä nukkumaan.”
”Mulla on.” Hän antoi minulle merkitsevän katseen ja veti takkiaan päälle. ”Tuu nyt.”
Hänellä oli ilmeisesti jotain tärkeämpää sanottavaa. Ymmärsin sen liittyvän juuri tapahtuneeseen ja siihen, mitä Karhu oli aiemmin puhunut salaisuuksista. Vedin asepukuni päälle ja astelimme ulko-ovesta viileään ja pimeään alkutalven yöhön.

Astelimme hieman syrjemmälle tupakalle, jättäen ovea vahtivan Diakonin kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Silmäni eivät olleet tottuneet vielä pimeään ja naisen ilme paljastui vain hetkiseksi, hänen sytyttäessään savukkeen. Olimme ladon edessä, tarkkaan ottaen juuri sen ladon, jossa Ysisormi oli ampunut Inarin tartunnan saaneen vainon. Vanha puinen rakennus näytti olevan romahtamaisillaan, mutta oli ilmeisesti kestänyt niin monta talvea raskaita lumikuormia, ettei tämäkään tuottaisi ongelmia.
”Sä taisit tajuta, mitä täällä on oikeesti tapahtunu.” Nainen tarjosi minulle savukkeen.
”Jotain siihen suuntaan. Tunteeko Syöpä jotain niistä mopopojista.”
”Ainakin jotain niiden tärkeempiä tyyppejä. Syövän ex-vaimo oli jonkun mopopojan sisko. Ei vissiin hirveen kaunis tarina muutenkaan, mutta mä en siitä tiedä tarkemmin.”
”Ok. Ja ilmeisesti nekään ei ampunut ihan vahingossa sitä Syövän veljenpoikaa?” Tällä hetkellä johdattelu ei ollut erityisen vaikeaa. Ninja oli humalaisella avautumisellaan paljastanut enemmän kahdessa minuutissa kuin Karhu kahdessa päivässä. Mutta ilmeisesti Karhullakaan ei ollut erityisempää enää pidätellä salaisuuksia.
”Se on vähä katsantokysymys. Niiden näkökulman mukaan Karvinen, siis se Syövän veljenpoika, oli varkaissa, Syövän ja muiden mukaan ettimässä välttämättömiä varusteita meille. Mutta täällä on kato ihmisiä, jotka on asunut tällä alueella ja ei ollu valmiita siihen, että niiden tai niiden läheisten omaisuuteen kajottaisiin, vaikka nykyään meno on mitä on. Mitä mä käsitin Pianomiehen, sen neuroottisen pikkuhepun puheista, niin se tilanne oli muutenkin sekava. Ja Syövän kostoreissulla se ja muut tappo silti kaks niiden tyyppiä.” Hän puhui vakavaan sävyyn, puhaltaen savut ulos varsin raskaasti. Karhu painoi katseen hetkeksi hankeen.
”Tai oikeammin Ysi tappo, sille tappaminen on aika helppoa.”
Myös tässä porukassa oli murhaajia. Muistin Syövän sanat muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän puhui mopopojista ja siitä, miten väärät olosuhteet saattoivat ajaa hyvinkin tavalliset ja rauhalliset ihmiset tekemään asioita, joita eivät normaaleissa tilanteissa koskaan tekisi. Ymmärsin tämän täysin. Tosin uutinen oli se, että todellisuudessa hän oli puhunut heidän omistaan. Ymmärsin kyllä tilanteen, osittain samankaltainen kuin se, jossa ajauduin kapteeni Kallion kanssa tulitaisteluun. Kommunikaation puute ja hermostuneet ihmiset aiheuttivat paljon hallaa. Ja sen takia täällä oli täysi sotatila käynnissä.

”Mutta en mä sen takia sua tänne pyytäny.” Yhtäkkiä nilkutellut ja tupakoiva Karhu puhui minulle hieman hermostuneeseempaan äänensävyyn. Yleensä hän oli vahva ja jopa tyly, mutta tällä kertaa vaikutti jopa hieman epävarmalta.
”Anna palaa.”
”Syöpä pyys sua vissiin hakemaan niitä kelkkoja?”
”Joo. Täällä vissiin mikään ei pysy salassa.”
”Ei. Saa nähä päästääkö ne Ninjaa sun mukaan ollenkaan täniltasen jälkeen. Varmaan päästää, Syöpä tarvii sinne toisen aikuisen ja jotenkin uskottavan porukan, jota mopopojat ei varmasti tunne. Melkeen kaikki muut on paikallisia, tai sellasia, jotka ne on jo nähny. Me ollaan törmätty pariin otteeseen mopopoikien kanssa, mutta ne on ollu vaan yksittäisiä henkilöitä. Nekään ei oo kuitenkaan tyhmiä, sen takia tarvitaan ulkopuolisia.”
”Ok.” Minä tiesin jo mitä hän halusi. ”Ja sä taidat kysyä multa palvelusta?”
Karhu oli hetken hiljaa. Pimeässä oli vaikea nähdä mitään muuta, kuin savukkeen hehkuva tulipesä. Mutta minusta tuntui, että hän ei oikein osannut reagoida tilanteeseen.
”Joo. Mä haluun pois täältä.”
Hän hädin tuskin kuiskasi sanat. Diakoni ei ollut varmasti kuullut muutakaan keskusteluamme, mutta ilmeisesti tämä johtui siitä, että Karhua todellakin pelotti olla täällä. Kenelle tahansa tämä oli paha paikka jäädä yksin. Hitsaajaa lukuunottamatta tänne ei jäisi ketään samanikäistä. Ja jostain syystä Karhu vaikutti ulkopuoliselta. Ja kun tusinasta hengestä jo kolme olivat jollain tavalla vaarallisia, paljoa syitä ei tarvittu lisää.
”Ne ei päästä sua tolla jalalla minnekään.”
”Joo, mä tiedän.”
Ei ollut siis pienintäkään toivoa saada häntä meidän mukaamme. Me molemmat tiesimme sen, ettei jalkapuolella paikallisella naisella ollut mitään mahdollisuutta päästä meidän ryhmäämme poistumaan täältä hakemaan kelkkoja. Mutta hän oli sanonut juuri sen ääneen, mikä oli pyörinyt minun mielessäni jo pitkään. Me emme aikoneet palata tänne, riippumatta saisimmeko kelkat tai emme. Minä olin kertonut hänelle Viitasaaresta, kuten myös Syövälle.

Tupakat olivat palaneet loppuun, mutta kumpikaan ei viitsinyt vielä liikkua takaisin sisälle. Ulkona oli hyvin kylmä, kirkas tähtitaivas ei antanut paljoa armoa, vaikkei ollut vielä edes joulukuu. Tämä mutkisti paljon asioita. Olisi helvetin vaikeaa tulla noutamaan Karhua erikseen. Minä en tiennyt aivan täysin millainen persoona hän oli, mutta kuitenkin korkeakoulutettu, työssäkäyvä ja ilmeisen kunnollinen nuori nainen. Halusin silti tietää miten vakavissaan hän oli.
”Jos mä en olis maininnu olevani aseksuaali, olisitsä yrittäny lahjoa mua seksillä?” Kysymys oli hyvin suora. Mutta niin oli aihekin. Karhu aluksi kuulosti siltä, kuin olisi ollut loukkaantunut. Mutta sitten hän vaikutti jopa virnistävän.
”Varmaan. Ja mä tiedän, ettet sä ole.”
En yllättynyt siitä, ettei hätävalheeni saunalla mennyt läpi. Hän oli parempi valehtelija kuin minä. Nyökkäsin vastaukseksi. Tämä kuitenkin kertoi siitä epätoivosta, mikä naisella oli.
”Oikein arvattu. Mutta jutellaan tästä huomenna. Syöpä sanoi, että me lähdetään vasta huomenna aamuyöstä. Mä yritän keksiä jotain ennen sitä.”
”Ok.” Hän vastasi vaitonaisesti. Minä en suoraa sanoen voinut luvata paljoa, mutta lupasin sen verran, mitä pystyin. Siitä huolimatta Karhu hieman yllättäen astui askeleen eteenpäin ja halasi minua.
”Kiitos.”
”Älä vielä kiitä.” Hymähdin vastauksen. En ollut aivan varma naisesta vieläkään, sillä hän vaikutti jollain tapaa yhä laskelmoivalta. Luultavasti perunaviinin hirvitys oli tehnyt minusta hieman vähemmän laskelmoivan, sillä jatkoin vastaustani vielä jollain tavalla. ”Äläkä yritä käyttää sitä seksiä aseena. Siinä pelissä häviää kaikki.”
Sain vastaukseksi hieman kiusaantuneen hymähdyksen, mutta olipahan sekin jotain. Minä en halunnut ajatella sitä juuri nyt, enkä muutenkaan vähään aikaan.

Palasimme takaisin sisälle ja menin melko nopeasti nukkumaan, juotuani sen verran vettä, etten kärsisi krapulasta. Minun olisi nukuttava nyt paljon, herättävä vain syömään ja sen jälkeen palattava nukkumaan, jotta heräisin mahdollisimman aikaisin yöstä. Meillä oli pitkä matka marssittavana seuraavana yönä. Mutta ennen sitä minun oli keksittävä, miten saisimme Karhun mukaan. Minä en halunnut jättää naista tänne, tosin pääasiassa sen takia, että olin luvannut sen hänelle. Mutta vaikeaa tästä tulisi joka tapauksessa. Pitäisi vain keksiä jokin suunnitelma, joka toimisi.