Kuudeskymmenesviides päivä

Hämärä alkoi vallata maisemaa kaikessa hiljaisuudessa. Maantie kulki Lappajärven viereisten peltojen ohi ja paikoitellen kaunis maisema aukesi kauas järven ylitse. Yö oli kuitenkin pimeä, lumisade peitti paremman näkyvyyden. Traktorin himmeät valot läpäisivät maisemaa ja paljastivat eri syvyisiä painaumia maantien lumipeitteessä. Köröttelimme rauhassa eteenpäin ja vilkuilin hermostuneesti kelloa.

Oli selvää, että meidän jäljittämisemme olisi naurettavan helppoa. Traktorin jäljet purivat lumeen valtavan uran. Mikäli Viitasaaren sotilaat olisivat etsimässä meitä, he löytäisivät meidät varmasti niin pitkään kuin jatkaisimme traktorilla. Mutta halusin käyttää ainoaa ajoneuvoamme niin paljon kuin mahdollista. Jalan olisimme aivan liian hitaita paetaksemme. Ainoa vaihtoehtomme olisi pakoilla tiheissä metsissä, jonne kelkat eivät pääsisi. Sitä ennen haluaisin välimatkaa, sillä se olisi myös etumatkaa kohti rannikkoa tai etelää. Jokainen kilometri olisi kotiin päin, ja samalla pois Viitasaarelta. Jossain vaiheessa sotilaiden olisi luovutettava.
“Peissi! Sä sanoit että niillä oli ollu ongelmia kelkkojen kanssa!” Huusin metelin yli. Meillä saattoi hyvinkin olla yllättäviä onnenpotkuja, mutta en laskisi niiden varaan.
“Joo! Mut se oli jotai skeidaa ketjujen kanssa tai tällee! Emmä hiffannu vittuukaa siit!” Hän karjui minulle vastaukseksi. Tämän jälkeen Peissi jatkoi vaatimattomasti.
“Mä toivon et ne ei jahtaa meitä!”
“Kuinka niin?!”
“Mä en haluis tappaa niit. Mukavii jäbiä.”
Ymmärsin hänen yskänsä. Olin miettinyt asiaa posottaessamme eteenpäin jo ennen Sääksjärveä. Minäkään en pitänyt ajatuksesta surmata ihmisiä sen enempää kuin kukaan muukaan. Näillä sotilailla tuskin oli mitään tekemistä kanssamme, enkä edes tuntenut kaikkia viitasaarelaisia. He olivat silti täysin syyttömiä tähän ajojahtiin, varsinkin jos he eivät olleet edes etsimässä meitä.

Ensimmäinen esteemme kuitenkin nousi eteen hämärän aamuyön loppupuolella. Edessämme oli pieni silta yllättävän korkean Ähtävänjoen yläpuolella. Joki virtasi paikoitellen todella voimakkaasti ja oli auki pakkaspäivistä huolimatta. Se ei tosin ollut meidän ongelmamme. Ongelma oli kaksi toisiinsa törmännyttä autoa sillalla, jotka tukkivat tien. Toinen oli tien suunnassa, mutta toinen törmännyt siihen edestä käsin ja makasi tiellä poikittain tukkien ajotien. Näin ajovaloissa kuljettajan makaavan yhä ratin päällä, jonka likaisenvalkoinen ilmatyyny oli painunut kasaan.
En jäänyt arvailemaan mitä täällä oli tapahtunut, mutta autojen päällä olevasta lumesta päätellen tapahtumasta ei ollut kovin montaa päivää aikaa. Järveltä tuleva tuuli oli myös heittänyt lumen niiden sivustalle. Tie oli kuitenkin tukossa.
“Vittu.”
Minä en ollut aivan yhtä herkkä näille ongelmille kuin Peissi. Vedin jarrun päälle ja jätin tyhjän vaihteen silmään.
“Tsekataan meidän perse! Me ehkä voidaan työntää väylä auki!” Avasin hytin oven ja loikkasimme molemmat ulos.

Eniten minua ärsytti tilanteessa tuhraantunut aika. Me voisimme kääntyä takaisin päin, mutta etelämmässä oleva alue olisi mahdollisesti tutumpi Viitasaaren sotilaille ja varmuudella sääksjärveläisille. Kävelin ilman kivääriäni traktorin taakse tuijottamaan sen perää. Suuret renkaat menivät traktorin rakenteen yli, eikä se soveltunut työntämiseen. Pahimmillaan renkaat saattaisivat haukata koko koneen auton päälle, joka saattaisi keikauttaa koko laitoksen.
Manasin antaumuksella. Peissi tuijotti traktorin perää tajuamatta tilanteen laatua kunnolla.
“Jää ulos! Mä kokeilen työntää sen!”
Nousin takaisin traktorin hyttiin ja suljin oven perässäni. Peissi jäi ulos tähystämään taaksemme. Kello oli kuitenkin vasta puoli kahdeksan – en tosin tiennyt oliko traktorin kello edes oikeassa ajassa. Takaa-ajajiemme ei pitäisi olla edes hereillä.

Ajoin traktorin hieman lähemmäs edellä olevaa, poikittain jäänyttä autoa. Jos se oli törmännyt, käsijarru olisi tuskin päällä. Auton painavin osa oli moottori ja keula. Reunan puolella oli jo valmiiksi tilaa, joten para vaihtoehto olisi työntää autoa sen verran, että saisi ujutettua traktroin lävitse. Keulan tukevin osa oli pohjan rakenne, joka osuisi suunnilleen auton ikkunoiden kohdalle. Takaosan painopiste olisi luultavasti takaikkunoiden ja peräluukun välissä.
Käytin hieman kierroksia ja ryömitin traktorin varovaisesti farmari-Peugeotin viereen. Tähtäsin keulan tarkasti takapenkin ja kontin jakamaan pilariin ja aloin hiljalleen antaa sille painetta.

Aluksi ikkunat murenivat ja paine taittoi metallia. Kiroilin ääneen, sillä jos koko ranskalaisen auton katto lähisi irti, meidän hevosvoimamme menisivät täysin hukkaan. Nostin jalkaa kytkimeltä hiljalleen ja paine alkoi pusertamaan autoa enemmän, mutta lopulta huomasin lumen liikahtavan auton katolta. Yritin kääntää rattia hiljalleen ohjatakseni painetta enemmän takaosaan, ja törmäyksessä kiinni jäänyt Peugeotin keula pysyi kuin pysyikin paikallaan.

Myös traktorin keulassa tuntui paineen jännitys. Jatkoin silti kaasun antamista ja tien tukkiva auto alkoi kääntyä todella vakaasti. Vanha työkone mylvi ja vastentahtoisesti Peugeot antoi tietä. Se taittui lähes kokonaan tien suuntaisesti, mikä jätti auton taakse tarpeeksi tilaa. Kuulin Peissin kiekuvan riemuissaan traktorin ulkopuolella ja pakitin hieman taaksepäin irtaantuen Peugeotista, jonka jälkeen luovin sujavasti sillan toiselle puolelle.
Kärsimätön Peissi oli loikkaamassa samoin tein takaisin traktoriin, mutta viitoin hytistä häntä pysymään yhä ulkopuolella. Käänsin traktorin ympäri ja käännyin toiselta puolelta kohti Peugeotia. Toistin saman operaation, kun sillan toiselle puolelle tullut Peissi ihaili suomalaisen insinööriosaamisen voimannäytettä. Traktori työnti ranskattaren hajoilevan lasin tippuessa lumelle.
Annoin traktorille tarpeeksi kaasua ja lopulta farmariauto tukki sillan jopa pahemmin kuin aiemmin. Moottorikelkoilla olisi todellinen työ päästä tästä ohi, ja ne eivät varmasti voisi työntää autoa pois. Viitoin Peissiä hyppäämään takaisin hytin suojaan.

“Vittu, siinä oli semmosta tiäks vanhaa kunnon vittu monster truck menoo!” Hän nauroi ääneen. Nyökkäsin.
“Ne kelkat ei varmaan mahdu tosta sillan läpi! Jos ne kiertää, ni ton joen jää saattaa pettää! Mä en muuten olis yrittänyt, mutta se saattaa hyvinkin pysäyttää ne!”
“Vittu sä oot nero!”
“Kiitos Peissi!”
“Oikeesti jäbälle vittu nobel!”
“Mikä nobel!?”
“Rauhan! Ja kirjallisuuden!”
“Ai kirjallisuuden?!”
“Joo! Sä kirjotat meitsin muistelmat vielä ja se on muute vittu bestseller!”
“Sovittu!”

Puskimme lumipeitteen ylitse ensin kahden maantien risteykseen ja luovin siitä nopeasti pienemmälle, lähes koskemattomalle metsätielle. Traktorin valoissa vilahti Hanhikankaantien tienviitta. Peissi ähelsi itseään mukavampaan asentoon takanani.
Aurinko oli nousemassa. Huolimatta sankariteoistani sillalla, olimme käyttäneet arvokasta aikaa aivan liikaa. Pilvinen taivas ja lumisade olivat yhä auringon tiellä, mutta miljoonien kilometrien päästä sen säteet valaisivat kylmän ja kuolleen pohjolan talven.

Matka jatkui muuten ongelmitta. Tiellä oli muutama auto ojassa, mutta onnistuimme väistämään ne ilman sen suurempia ongelmia. Näin myös ensimmäistä kertaa pari ruumista ohittamallamme pihamaalla. Olimme ilmeisesti tarpeeksi kaukana Sääksjärven vaikutuspiiristä, että he eivät ehtineet siivota tätä aluetta. Pian molemmat puolet tiestä muuttuivat täysin metsäksi ja pysähdyin tihrustamaan traktorin hyttivalon alla karttaa. Olimme yhä menossa oikeaan suuntaan, mutta toivottoman hitaasti.

Innokkuudesta huolimatta yritin pitää järjen matkassa. Köröttelimme tuttua vajaata kahtakymppiä eteenpäin metsätietä, jossa ei tällä hetkellä ollut talvikunnossapitoa. Se tuntui piinaavan hitaalta, mutta ojanperällä traktorista ei olisi meille mitään hyötyä. Aurinko oli hiljalleen ryöminyt pilvisen taivaan taustalle. Jouduimme pysähtymään kahteen otteeseen tihrustaessani karttoja. Olimme niin pienillä metsäteillä, että niitä piti arpoa. Osa teistä ei johtanut minnekään, tai muuttui liian hankalasti kuljettaviksi metsäautoteiksi. Meillä ei olisi varaa ottaa väärää risteystä. Traktorin jäljet huusivat muuten neitseellisessä lumessa, ja meillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta peitellä jälkiämme.
Aloin hiljalleen pohtia myös muita vaihtoehtoja, mutta traktori oli silti nopein väline, mitä meillä oli. Pienet metsätiet olivat usein esteettömin väylä ja meillä ei ollut tarvetta mennä asutuksen keskelle ennen kuin vähäiset muonavaramme loppuisivat. Onneksi olin piirtänyt reitin valmiiksi, sillä tien päällä sen arpominen olisi ollut hankalampaa.

Käännyimme muutaman kilometrin päästä toiselle metsätielle, joka osoittautui toiseksi vastoinkäymiseksi. Köröttelimme tuttua ajovauhtia pienellä metsätiellä poikkeukselliseen mäkeen, joka oli keskellä pientä kilometrin etappia ennen seuraavaa käännöstä. Paikka oli hieman tuulisempi ja lunta oli vähemmän, mikä oli ensiksi tervetulluthelpotus. Yhtäkkiä huomasin vauhtimme tasaisesta kaasusta huolimatta hidastuvan. Lisäsin hieman kaasua, jolloin ymmärsin ongelman. Jopa painavan traktorin renkaat sutivat tyhjää.

Kevyen lumipinnan alla oli käytännössä pelkkää mustaa jäätä.

Se oli poikkeuksellisen tiheää, ja päälle jäänyt lumikerros, johon rengas puri, esti kunnon pidon pintaan saakka. Yritin polkea kaasua ja moottori vastaisi jyrinään, jolloin myös Peissi tajusi yskän. Hän tuijotti olkani yli tietä samalla kun vauhtimme hidastui käytännössä seisomiseen.
“Mitä vittua!”
“Jäätä! Me ei päästä tästä!”
Hölläsin kaasun kokonaan irti ja vedin jarrun pohjaan. Huomasin traktorin jopa valuvan hieman alaspäin. Olimme pienen mäen puolivälissä ja irvistin eteenpäin. Ei tämän nyt pitäisi näin vaikeaa olla.
“Saatanan saatana!” Innoistuin kiroamaan jopa itsekseen. Traktorin valuminen uhkasi vielä sitä kohti tien laitaa ja jouduin iskemään pakin päälle.
“Vittu kaasua lisää vaa!”
“Ei se toimi silleen!”
Hölläsin traktoria hieman taaksepäin vakaammalle lumipeitteelle. Purin huultani pysähtyessä ja huikkasin Peissille ollessamme vakaalla maalla.
“Mennää tsekkaan! Katotaa päästäskö vauhdilla ylös!”

Kömmimme aseiden kanssa ulos hytistä ja jätimme traktorin käyntiin takanamme. Olimme jälleen keskellä korpea ja ympäristössä ei näkynyt edes taloja joista voisimme etsiä apuvälineitä. Peissi näytti siltä, että pohti maansa myymistä ja jalan jatkamista. Tarvoimme lumessa sutimisjälkiemme kohdalle ja jäimme tuijottamaan niitä analyyttisesti. Sääli ettei meillä ollut mukanamme yhtään osaavampaa kuskia. Mitä olisinkaan antanut Puttosen ammattitaidosta tällä hetkellä.
Kevyen lumen alta paljastuva jääkerros oli lähes peilinen ja paksu. Alkutalven kylmät ja sateiset yöt olivat jättäneet tiukan kerroksen, jota ei niin vaan murrettaisi. Traktori hyrisi taustalla kärsivällisenä, mutta me emme jakaneet olotilaa.
“Mitä vittuu me nyt.”
“Me ei voida mennä takas.” Etumatkamme oli aivan liian lyhyt hukattavaksi. Jalan jatkaminen tiellä olisi aivan liian hidasta. Tuijotin hetken aikaa metsää, mutta meillä ei ollut mitään hajua minne suuntaan jatkaa vähäisillä varusteillamme.
“Me kokeillaan uudestaan. Enemmän vauhtia.” Tiesin yrityksen riskit. Jos jää alkaisi ohjata meitä sivummalle, olisimme hytti kumossa ojan puolella. Tilanne oli uskomattoman turhauttava, varsinkin kun kello tikitti meitä vastaan.

Loikkasin takaisin rattiin Peissin jäädessä miekkoineen ulos. Pakitin huolella satakunta metriä taaksepäin ja jäin hetkeksi tuijottamaan tietä. Se ei ollut edes suora, vaan lievästi vasemmalle kääntyvä vanha metsätie, joka oli laidoille kupera. Jos jää alkaisi vetämään traktoria sivulle, olisimme varmasti ojassa.
Purin huultani hetken. Vaihtoehdot olivat vähissä. Mutta traktori ojassa oli vain hieman huonompi vaihtoehto kuin kiertäminen takaisin päin. Hukkaisimme silloin ainakin puoli tuntia, ehkä jopa tunnin, ja tämä tohelointi oli maksanut meille jo kalliin vartin.

Iskin pienen vaihteen silmään ja aloin lisäämään kaasua roimasti.

Kaaosta edeltävässä ajassa kaikki liikenne oli uskomattoman nopeaa. Alle satasen vauhteja ei edes pidetty kovin kummoisina. Mutta 70-luvun traktorissa, lumen peittämällä jäisellä tiellä viisikymmentä kilometriä tunnissa tuntui köröttelyn jälkeen lähes valonnopeudelta. Kiihdytin Valmetin karjumaan täydellä teholla ja talvinen maisema vilisi nopeasti silmieni ohitse. Pienempien eturenkaiden pito tuntui heti hämmästyttävän huonolta ja koppi tärisi vimmatusti. Ilman turvavyötä kiristin otetta ratista ja yritin pitää sen mahdollisimman vakaana, yrittäen samalla ohjata traktoria loivasti ylämäkeen.
Purin hammasta ohittaessani jäisimmän kohdan, johon olimme jääneet jumiin. Tätä herkkua oli kuitenkin edessä vielä satakunta metriä. Peissi tuijotti ojan puolelta tennarit lumessa, kun kokematon kuljettaja ja museorekisteriin kelpaava työkone taistelivat tietä ylöspäin. Olin tuntevinani jatkuvasti jään viettävän minua sivulle, mutta yritin vakaasti kääntää ajoneuvoa vasemmalle.
Lyhyt mäenpätkä tuntui jatkuvan ikuisesti, mutten höllännyt kaasua. Kiisimme jopa päälle viittäkymppiä ylöspäin, ja tärinä sai hampaani uppoamaan puremaani huuleen. Mutta uskollinen Valmet pysyi kuin pysyikin tiellä. Olimme lähes keskellä sitä, kun mäki alkoi hellittää. Nostin varovasti jalkaa kaasulta, mutten uskaltanut löysätä vauhtia ennen kuin mäen laki oli suoraa edessäni.

Pysähdyin läpeensä hiessä mäen päälle lähes lukkojarrutuksella – ikään kuin sellainen onnistuisi näin raskaalla härvelillä. Vilkaisin taaksepäin. Paksut renkaat olivat lennättäneet lunta pitkin piennarta. Ojasta nousi villisti tuulettava Peissi, joka pui nyrkkiään ilmaan ja karjui voitonriemuisena painokelvotonta tekstiä jopa traktorin pauhun ylitse. Hän kompuroi jäisen matkan tennareineen ylös ja koputti oveen.
“JES VITTU TAAS MENNÄÄN SAATANA!” Miehen kasvot loistivat voitonriemusta. Nyökkäsin hänelle tyytyväisenä. Samalla ymmärsin kuitenkin, ettei moottorikelkoilla olisi lainkaan samanlaisia ongelmia.

Käännyimme välittömästi seuraavasta risteyksestä oikealle, samanlaiselle metsätielle, joka oli kuitenkin onneksemme tasaisempi. Ajoin jälleen turvallista juoksuvauhtia. Veri oli hiljalleen palaamassa rystysiini, kun Peissi taputti minua olalle.
“Vittu mikä Fangio! Seuraavaks vittu maajussien vitun olympialaisiin vittu vetään traktorirallia! Nyt o vittu villiä!”
“Se oli ihan vitun karmea kokemus.” Hymähdin itsekseni. Sykkeeni oli hiljalleen tasaantumassa, mutta olin poikkeuksellisen varovainen.

Jatkoimme metsäteitä useamman kilometrin eteenpäin. Molemmilla puolilla tietä oli vain puhdasta metsää, missään ei näkynyt rusakkoa suurempia jälkiä, ja mutkaisella tiellä Valmet oli nyt huomattavasti varmempi peli, kun sitä ei tarvinnut piiskata äärisuorituksiin. Peissi vaihtoi kastuneet tennarinsa takaisin vedenpitäviin vaelluskenkiin hyvin epämukavasti ahtautuneena. Minä tuijotin tietä kuin mielipuoli.
Eteen tuli vielä yksi pienempi tienristeys, josta jatkoimme pienen soralammen ohi kohti suurempaa väylää. Aurinko oli noussut korkealle. Oli luultavasti jo keskipäivä. Olimme jättäneet jälkiä niin paljon, että kenelläkään ei olisi ongelmia seurata meitä.

Saavuimme suuremmalle maantielle, jonka osalta pääsin huokaisemaan helpotuksesta. Aloin jo pohtimaan uudelleen suurten teiden välttelyä, sillä pienemmät eivät olleet todellakaan ongelmattomia näissä olosuhteissa. Kaarsin traktorin takaisin kohti Oravaisia, joka olisi jo meren rannalla hieman päälle viidenkymmenen kilometrin päässä. Polttoaineemme oli tosin huvennut kovaa vauhtia. En ollut varma pääsisimmekö tällä tankillisella enää perille asti, mutta jokainen kilometri oli kotiin päin. Silloin olisimme rannikolla ja näkisimme meren jäätymistilanteen. Jos meitä onnisti, voisimme alkaa etsimään venettä. Jos ei, jatkaisimme etelään. Oli miten oli, sama matka olisi kestänyt ainakin kolme päivää jalan, joten halusin ottaa traktorista kaiken ilon irti.

Maantie ei tarjonnut yllätyksiä aluksi. Vanhoja jälkiä oli jonkin verran, jonka lisäksi tiellä oli käynyt moottorikelkka muutamia päiviä aiemmin. Emme tutkineet tilannetta tarkemmin, vaan jatkoimme tuttua verkkaista vauhtia eteenpäin. Ohitimme ojaan suistuneen auton, joka oli ollut siellä ainakin pari viikkoa. Tien vieressä oli myös ensimmäistä kertaa pari maalaistaloa peltoläikkyineen. Maisema oli jo hyvin tasaista ja pohjalaista, joka kävi viimeistään selväksi saapuessamme useamman kilometrin suoralle tielle.

Sitten yllätykset alkoivat. Ja ne eivät olleet positiivista sorttia. Onnemme oli vihdoin loppunut.

Ensimmäisenä Peissi huomasi kaukaa takaamme ajovalon. Hän karjaisi minulle havaintonsa kovaan ääneen.
“Jaakko! Jotai meidän perseessä!”
Vilkaisin peilistä taakseni. Valon seuraksi liittyi toinen. Kaksi valopilkkua tummine pisteineen. Oli lähes välittömästi selvää, että me olimme nyt kusessa. Enemmän kusessa kuin koskaan aiemmin. Painoin kaasua ja karjaisin hänelle takaisin kysymyksen.
“Onks ne kelkkoja?!”
Peissi tihrusti takaikkunan nuhruisen lasin lävitse. Valot olivat yhä kaukana suoralla tiellä, mutta ne varmasti saavuttaisivat meidät.
“ON! VITTU NE ON SIT VITTU SIINÄ!”
Painoin kaasun pohjaan ja Valmet ulvahti jälleen uuteen rynnäkköön. Suoraa oli jäljellä vielä pari kilometriä ja ohitimme pienen peltokaistaleen. Puristin tärisevää rattia polvin tiukasti lattiassa kiinni. Kiroilin ääneen vilkuillessani peileistä taaksepäin. Kaksi valoa lähestyivät meitä armottoman nopeasti, mutten voinut olla siitä täysin varma.
“Saaks ne meidät kiinni!
Peissi tuijotti ikuisuudelta tuntuvan kymmenen sekunnin ajan taakse ja antoi tuomionsa.
“VITTU KYLLÄ!”

Meillä ei olisi enää vaihtoehtoja. Traktorimme ei pärjäisi kelkoille mitenkään. Ja todennäköisyys, että takaa-ajajat olisivat ketään muita kuin armeijan jeppejä, oli häviävän pieni. Yritin saada nopeasti jonkinlaisen taistelusuunnitelman luotua. Meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia rynnäkkökivääreitä vastaan rehellisessä kohtaamisessa. Traktorin melun ylitse tinnitukseni alkoi taas. Puristin rattia väkivaltaisella paatoksella ja Peissi huusi minulle tilannetietoja.
“Ne saa meidät kii! Vittu mitä tehään?!”
Näin edessäni tien mutkan, joka ainakin hetkellisesti tarjoaisi meille suojaa. Mutta kyse oli vain kymmenistä sekunneista tällä vauhdilla. Huudatin traktoria sitä kohti ja karjuin Peissille käskyjä.
“Kakssataa metriä ja mä pysähdyn! Hyppää ulos, ota meikän kivääri mukaan! Yritetään säikäyttää ne!”

Oli täysin selvää, että liikkuvasta moottorikelkasta ampuminen oli käytännössä mahdotonta. Samoin myös traktorista ampuminen. Jos me olisimme paikallamme, voisimme avata tulen ennen jahtaajiamme. Neljän konetuliaseen voittaminen yhdellä pulttilukkoisella kiväärillä oli käytännössä mahdotonta. Mutta me päättäisimme, milloin ampuminen alkaisi. Lisäksi minulla oli kiikaritähtäin, heillä ei. Taskussani oli yhä parinkymmenen patruunan paketti, lippaassa viisi lisää. Lipastamiseen ei vaan olisi aikaa, sillä olimme avoimella tiellä. Tämä pitäisi päättää nopeasti.

Saapuessani tien mutkaan iskin liinat kiinni ja karjuin Peissille käskyjä.
“NYT! Ulos!”
Hän liikkui ahtaassa tilassa hämmästyttävän nopeasti ja varmasti. Mies oli ulkona traktorista ennen kuin se oli täysin edes pysähtynyt. Heitin vaihteen vapaalle ja pomppasin hänen peräänsä lumelle. Peissi ojensi minulle kiväärin välittömästi ja tipahdin polvelle nostaen kiväärin suoraa olalle. Kiikari ei ollut täysin oikealle etäisyydelle valmiina, sillä takaa-ajajat olivat vielä ainakin kuuden-seitsemänsadan metrin päässä. He olivat saapumassa pienen pellon reunalle ja jatkoin käskyjen huutamista.
“Polvelle! Tähän mun viereen! Tähtää sillä miekalla niitä!”
“Mitä vittua, ei se siitä vittu sinkoo full-anime meiningillä!” Peissin vastaus oli niin kuiva ja tarpeeton, etten edes alkanut prosessoimaan sitä kunnolla.
“Joo, mutta ne ei sitä nää! Se näyttää kivääriltä! Tähtää sillä!” Turhautuneena Peissi juoksi vierelleni ja laskeutui polvelle imitoimaan omaa ampuma-asentoani. Olisin voinut vannoa hänen pitävän pilkkaavia ‘piu-piu’ ääniä, jos en olisi keskittynyt omaan tähtäykseeni.

En tähdännyt kelkkojen kuljettajia, vaan laskin kiikarin ristikon hieman niiden eteen, moottorin alapuolelle. Halusin heidän kuulevan ampumisen, näkevän suuliekin, ja näkevän lumen pöllähtävän. Se saattaisi hillitä taka-ajajiamme edes hetken. Suora ampuminen aloittaisi tulitaistelun ja täysin suojaton traktorimme pakottaisi meidät juoksemaan metsään ilman mitään varusteita.

Sykkeeni oli lähes maksimissa ja yritin hillitä hengitystäni. Keskittyminen sai traktorin melun ja tinnituksen häviämään jonnekin tietoisen mielen perukoille. Pystyimme varmaan jo kuulemaan takaa-ajajien moottorit, mutta minä keskityin vain näkemään heidät.

Kiristin hiljaa sormeani. Ensimmäinen laukaus kajahti ja rekyyli iski pitkästä aikaa olkapäätäni vasten. Lumi pöllähti kelkkojen edessä, mutta ne jatkoivat matkaa. Toinen kelkoista siirtyi hieman enemmän penkan puolelle.
Latasin aseeen ja tähtäsin edempänä olleen kelkan eteen. Meidän pitäisi näyttää, että olimme tosissamme. He pelkäisivät kyllä luoteja, sillä nämä olivat terveitä ihmisiä. Puhalsin ilmat ulos keuhkoista. Toinen laukaus ja lumi pöllähti selvästi heidän edellään.
Huomasin etumaisesta kelkasta kuljettajan nostavan toisen kätensä ylös ja viittovan kohti puskaa. Molemmat kelkat kääntyivät ojan yli ja kömpivät ensin pellolle ja sen jälkeen ajoivat metsän laitaan kovaa vauhtia pois näkyvistä. Karjaisin Peissille nopeita käskyjä.
“Vitun äkkiä traktoriin! Painutaan vittuun täältä!”
“Joojoo! Ei tarvi kiroilla niin saatanasti!” Herranjumala tämä kaveri oli aina tahdikas.

Rymysimme koppiin ahtaasti kuten aina aiemminkin ja iskin kaasun pohjaan. Peissi tihrusti taaksepäin samalla kun Valmet mylväisi eteenpäin. Villieläimen lailla se pöllytti kylmää ja kevyttä lunta ympäriinsä kirmatessaan tiellä.

Meillä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta paeta takaa-ajajia uskollisella menopelillämme. Olimme mutkan takana ja metsään pakeneminen saattoi ostaa meille parikin minuuttia aikaa. Mutta joutuisimme samaan tilanteeseen todennäköisesti hyvin pian. Pahimmillaan kelkat oikaisisivat jotain muuta reittiä ja kiertäisivät eteemme. Ne olivat meitä nopeampia jopa maastossa liikkuessa. Viereiset metsiköt eivät olleet Keski-Suomen kivikkoa, vaan pohjalaista harvaa talousmetsää. Me tarvitsimme pakoreitin, jota kelkat eivät voisi seurata.
“Peissi! Me ei voida vaan paeta tällee. Ne saa meidät kiinni!”
“Vittu ny taas vittu yhen ainoon kerran! Vittu mitä me voidaan tehä?! Meenks mä vittu työntämään tätä kivirekeä?!” Hänen äänensä alkoi hajoilla. Jopa Peissi tajusi, etteivät mitkään miekat suojelisi meitä useammalta sarjatuliaseelta.
“No me ei päästä tällä niitä karkuun!”
“No vittu lähetääks me sit vittu menee jalalla karkuu?!”
Hän huusi moottorin yli turhautuen, mutta se ei itseasiassa ollut huono idea. Se oli ainoa vaihtoehto. Vilkuilin ympärillemme. Olimme hakkuuaukean kohdalla, mutta se oli selvästi ikääntynyt ja täynnä nuorta, karsimatonta ja tiheää metsää. Tiellä moottorikelkka pysyisi aina kannoillamme, niin myös pelloilla ja kankailla, mutta tiheään metsään joutuessaan he joutuisivat jalkautumaan aivan kuten mekin.
“Me jäädään tähän! Ota kamat mukaan ja heitetään lumikengät jalkaan! Me mennään metsään!”

Päivän kolmas lukkojarrutus oli hieman vähemmän väkivaltainen kuin edeltävät. Heitimme lumikengät ja reput ulos ja loikkasimme aseiden kanssa perään. Moottorikelkkoja ei näkynyt perässä vielä ja vedimme nopeasti kengät jalkaan ja kymmenessä sekunnissa olimme ojan yli hakkuuaukean tiheikössä. Yksinäinen traktori jäi käyntiin tielle. Se saattaisi ostaa meille pienen hämäyksen. Takaa-ajajat varmasti tajuaisivat seurata jälkiämme, mutta jos me olisimme jalan, me olisimme nopeampia varusteidemme kanssa.

Yritimme juosta tiheän kasvuston läpi, joka pisti jopa Peissin puuskuttamaan minusta puhumattakaan. Hakkuuaukeat olivat kyllä pahinta mahdollista aluetta millekään suunnistukselle. Kantoja, tiheää uutta kuusikkoa, hakkuunjälkeistä jätettä ja suuria oksia kaikkialla. Peissi kaatuili kiroillen edellä hölkätessään ja varovaisempi oma juoksutapani oli jopa nopeampi. Pian traktorimme käyntiääni katsoi kuitenkin korvissa hakkaavan sykkeen tieltä. Emme kuulleet moottorikelkan ääniä ainakaan vielä.

Hikisenä saavuimme hakkuuaukean takarajalle, jossa oli nuorta, yhä tiheää mutta helpommin juostavaa metsää. Ensimmäisten kahdensadan metrin rämpimiseen oli kulunut aikaa ja energiaa, mutta nyt olimme huomattavasti nopeampi. Lumikengät olivat todella kätevät, vaikka lunta olikin metsässä vähemmän. Peissi katkaisi pari suurempaa oksaa ja yritti jopa peittää jälkiämme seuraavan sadan metrin ajan. Hölkkäsimme hieman siksakkia, ja toivon mukaan kevyt lumisade auttaisi jälkien peittämisen ainakin illan tullessa. Lyhyet ja kohtalokkaat hetket olivat menneet todella nopeasti ja vartissa olimme jo parin kilometrin päässä yksipuolisesta laukausten vaihdosta. Reppu selässä ja kivääri kädessä hidastimme ripeään kävelyyn. Meidän oli nälkä, mutta emme halunneet pysähtyä.

Ohitimme paljon eläinten jälkiä. Kaikkea hiiristä ja ketuista aina suuriin hirven jälkiin. Metsä alkoi yhtäkkiä sumentamaan kaiken suuntavaiston. Vilkuilin toisinaan vasemmalle puolelle jäävää aurinkoa, jotta pysyisimme edes auttavasti suunnassa.
Hölköttelyä jatkui kilometrin verran. En kuullut takaa-ajajia, ja tasainen metsämaa muuttui jatkuvasti edessämme. Välillä se oli myös kelkoille sopivaa, mutta toisinaan ei. Meillä ei ollut mitään käryä maastosta, joten meidän oli parempi vain juosta ja toivoa parasta. Emme tunteneet aluetta, sen maamerkkejä, ja kartoista ei ollut korvessa paljoa apua. Me eksyisimme lähes varmasti metsään. Mutta eksynyt olisi silti parempi kuin kuollut.

Tulimme järven rantaan, ilmeisesti sen pohjoispäähän. Hidastimme hölkän kävelyyn ja jatkoimme sen ohittamista. Matalahko järvi oli jäässä ja jokainen metri sen yli olisi liian nopea kelkoille. Metsässä voisimme vältellä takaa-ajajia yhä paremmin, vaikka se olikin kankaisempi. Kaivoin kävellessä karttaa esille ja yritin tunnistaa järveä. Se oli todennäköisesti Lappisenjärvi, sillä tämän kokoisia vesistöjä ei ollut paljoa lähialueella. Ohittaessamme pohjoispäädyn pienen uimarannan ja tien epäilykseni vahvistui. Jatkoimme väilttömästi tien yli metsään. Peissi nappasi lunta naamariinsa ja mussutti sitä puhuessaan.
“Minne vittuu me ollaa menos.”
“Länteen.” Olin hetken mietteliäänä. Meille molemmille oli selvää, ettei suunnallamme ollut oikeastaan väliä. Kunhan se oli piilossa.
“Syvemmälle metsään. Tää ei oo mitään Kainuun korpea, ja me varmasti tullaan teille jossain vaiheessa.”
“Me tarvitaa safkaa kans.” Peissi tiedosti tilanteen. Nälkään kuoleminen ei ollut paljoa luoteja parempi vaihtoehto. Nyökkäsin.
“Joo, yritetään olla piilossa tää päivä ja seuraava. Ehkä sit me voidaan alkaa etsiä taas ruokaa.”
“Tää päivä alkaa kyl olla aika finaalissa.”
Katsahdin taivaalle puiden oksien lävitse. Aurinko oli jo horisontin takana. Meillä oli ehkä vajaa tunti valoisaa aikaa jäljellä. Hento lumisade putoili taivaalta, mutta se ei varmasti peittäisi jälkiämme.

Aloimme hölkätä uuden eteen tulleen hakkuuaukean läpi. Tämä oli hieman korkeampaa puustoa, mutta yhä vaikeakulkuinen. Oksien ja kivikon läpi rämpiessämme tunsin huonojen yöunien alkavan painaa.
Ja tämä aukea oli pitkä. Samoja karahkoja ja kantoja kuin aiemmin, tällä kertaa jopa kilometrin verran. Aikaa tähän tuhriutui ainakin kymmenen minuuttia, melkein vartti. Olin kuulevinani kauempaa moottorin ääniä, mutta emme pysähtyneet arpomaan niiden kanssa. Puuskutimme kevyessä pakkassaassä eteenpäin vanhojen hakkuiden läpi.

Aukean lopussa Peissi katkaisi jälleen oksan läheisestä kuusesta. Jälkien peittäminen saattaisi jopa toimia pimeässä, mutta se ei varmasti toimisi pidemmän päälle. Alkoi olla jo liian hämärä, eikä auringosta olisi apua. Yritin pitää vanhempaan hakkuuikäiseen metsään saapuessamme suuntaa mahdollisimman vakaana. Meillä ei olisi varaa alkaa kiertää ympyröitä. Valitsin selkeän pisteen puisesta lähihorisontista ja yritin sen lähestyessä valita aina uuden.

Maailma pimeni ympärillä jatkuvasti. Nautimme vähäiset kuivat muonamme liikkeessä, mutta olimme pian liian väsyneitä hölkkäämään. Kuljimme voimalinjojen ali. Ylitimme pienen metsätien. Välissä oli aina vain metsää. Melko pian Peissi joutui luopumaan oksista ja tunsin myös hänen olevan väsynyt. Oma jaksamiseni tuntui jatkuvasti heikentyvän ja kylkien kipu alkoi myös yltyä. Mutta me emme voineet pysähtyä.

Tunti toisensa jälkeen kuljimme kuusimetsästä mäntymetsään, ylitimme tiheitä hakkuuaukeita, kiersimme väljiä. Pimeys täytti maiseman lisäksi myös mielen. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kaukana olimme.
Jalat olivat hapoilla ja jokainen askel tuntui kamppailulta. Jouduin pudistelemaan pimeydessä päätäni hereille, sillä en ollut edes varma aina oliko Peissi mukanani. Mutta hän kyllä jaksoi. Vuoroin edellä, vuoroin perässä. Vaikka mies vihasi metsää syvällä intohimolla, hän oli yhä meistä nopeampi. Molempien väsymys oli selvää, mutta samoin myös Peissin parempi sietokyky. Hän painoi eteenpäin lumikengillä ja oli myös oppinut kävelemään niillä kunnolla.

Metsä vain ei ottanut loppuakseen. Pimeys oli muuttunut pilvisen taivaan myötä lähes täydelliseksi. Vain valkoinen lumipeite piti huolen siitä, että maisema oli jotenkin erotettavissa. Me emme jaksaneet enää kauaa, mutta emme myöskään nähneet takaa-ajajia missään. Oli selvää, että meitä ajettaisiin takaa. se ei päättyisi pelkästään traktorin hylkäämiseen, vaan näin kauas jahdanneet sotilaat tuskin luovuttaisivat välittömästi. Aloin väsymyksensekaisessa päässäni pyöritellä syitä paljastumiselle. Niitä oli liian monta. Ranta-Knuuttila, sopiva profiili, pienet hiput nimistämme, öinen lähtömme – yksikin näistä vihjeistä olisi riittänyt jo itsessään.

Me emme voineet kuitenkaan jatkaa tätä ikuisesti. Kannoimme aseiden lisäksi yhä pientä määrää tavaroita, olimme nukkuneet huonosti ja parin päivän levosta huolimatta emme olleet vieläkään täysin palautuneet. Oli täysin selvää, että loukkaisimme jossain vaiheessa itsemme, tai riskeeraisimme matkalla myöhemmin sairastumisen. Pimeyden myötä myös kylmyys alkoi nousta. Me tarvitsisimme pysähdyksen.
“Peissi.” Puhuin rauhallisesti edelläni kulkevalle toverilleni.
“Joo.”
“Mä en jaksa enää kauaa.”
“Joo vittu hirveetä paskaa tää kyl on.”
“Ala nappaamaan oksia matkaan. Pistetään jossain vaiheessa nuotio pystyyn ja levätään.”
“Nuotio.” Hänen äänensä paljasti tilanteen epämiellyttävyyden.
“Vittu sen näkee kaikkialle.”
“Jep, mutta me jäädytään muuten. Parin tunnin pysähdys. Tunti unta per naama. Käyks se sulle?”
Oli täysin selvää ettei hän pitänyt ajatuksesta. En pitänyt minäkään. Minulla ei ollut pienintäkään hajua kuinka kaukana olimme tai miten kaukana takaa-ajajat olivat, mutta me todellakin tarvitsimme pysähdyksen. Olimme kulkeneet jalan varmaan viisi tuntia putkeen huonojen ja lumisten maastojen läpi. Jossain vaiheessa jalkani päättäisivät antaa irti. Kylkeeni sattui jo tämä rehkiminen niin paljon, etten halunnut kaatua.
“Ookoo.”

Nappasimme matkalla pieniä risuja ja puistelimme niitä lumesta mennessä eteenpäin. Meillä oli niitä kourallinen, mutta emme tarvitsisikaan niitä enempää kuin parin tunnin tarpeiksi. Saavuimme lopulta hieman kumpuilevaan kangasmetsään, kainalot täynnä keppejä. Silmäilin maastoa jonkin aikaa, ja erotin pienen penkereen. Se oli hädin tuskin puolen metrin korkuinen, mutta sen takaa löytyi suurehko luminen suppa, joka peittäisi näkyvyyden meihin ainakin hetkeksi.
Viitoin Peissille, että tämä olisi paikkamme. Hän ei protestoitunut. Pistimme sytyiksi välittömästi kaiken palavan materiaalin, pakkausjätteistä ja etiketeistä jopa muistivihkoon saakka. Meillä ei olisi aikaa tuhertaa sen kanssa liiaksi. Tuli onneksi lähti palamaan melko nopeasti ja siivosin maata sen läheisyydestä. Peissi ilmoitti ottavansa ensimmäisen vartiovuoron.

Romahdin reppuni päälle nukkumaan kylmässä talvi-ilmassa. Nuotion kipinät nousivat hetken aikaa kohti yllä aukeavien mäntyjen huippuja. Niiden takana paistoi pilvinen keskitalven taivas. Se oli musta kuin synti.

Minun ei tarvinnut houkutella unta. Väsymys otti peloista niskalenkin lähes heti.