Kolmaskymmenesviides päivä

27.11.2010

”Voi vittu.”
”Sanoppa muuta.”
Ninja näytti kohtuullisen tuskastuneelta jopa omassa mittakaavassaan. Hän piti Karhua tiukasti otteessaan InterCityn pöytää vasten ja päästi käyntiäänenään sujuvaa kiroilua. Mutta mies oli kärsimätön. Hän manasi teini-ikäistä lappalaista pahemmin.
”…pillupillupillupillu…” Hän oli hyvin vihainen naista kohtaan. Mutta minä näin toisessa päässä junavaunua seisovat pelokkaat lukiolaiset. Karhu yritti väittää vastaan ja päätyi parahtamaan poikkeuksetta, Ninjan pitäessä hänet tiukasti otteessaan.
Oli sanomattakin selvää, että tilanne oli hankala. Minulla ei ollut helppoja ratkaisuja, eikä kukaan muu tulisi tekemään niitä. Joni ja Sini olivat selvästi vain sivussa seisojia, mutten voinut jättää heitä ohittamatta. Karhun tappaminen olisi varmin tapa, mutta menettäisin melko varmasti lukiolaisten luottamuksen. Toisaalta Ninja halusi verta. En tiennyt minkä takia, mutta hän näytti olevan hyvin varma Karhun petturuudesta. Toisaalta juuri hän oli löytänyt naisen aseen, muttei ollut nähnyt olosuhteita.
Tärkeimpänä taustalla oli siitä huolimatta minun henkilökohtainen päätökseni. Pystyin kyllä perustelemaan itselleni jokaisen ratkaisun. Sillä ei olisi väliä. Lopputulos lopulta ratkaisisi päätöksen.

Me olisimme paremmassa turvassa ilman mahdollista petturia. Olisi lapsellisen helppoa ratkaista asia tässä ja nyt. Ninja kannusti siihen. Hän tosin huoritteli myös kohtuullisen luovasti samalla, jonka takia miehen uskottavuus sekoittui puhtaaseen naisvihaan (tai ehkäpä ihmisviha oli parempi kuvaamaan hänen luonteenlaatuaan). Me voisimme myös tehdä Karhusta esimerkin. Ampua jalkaan ulkona. Laukaus houkuttelisi varmasti paikalle muutaman tallustajan, eikä aseeton nainen pääsisi karkuun. Näin minä olin tehnyt Viitasaareen pyrkiessä vastaan tulleille isälle ja pojalle, tosin he olivat suoraa uhanneet meitä aseella.
Karhu ei ollut tehnyt vielä mitään. Hän olisi voinut käyttää sitä.
Hän oli kuitenkin kyennyt pelastamaan Pikku-Inarin aiemmin, keskellä yötä ja täydessä kaaoksessa. Ainakin muiden sanojen mukaan. Se kertoi naisella olevan sopivaa kylmäverisyyttä toimia. Hän olisi voinut ampua minut lapsellisen helposti meidän paetessamme. Hän olisi voinut ampua meidät kaikki jo pysähtyessämme junalle.
Ja mikäli hän tosiaan oli Syövän ja muiden puolella, teloittaminen tai kuolemaan jättäminen näyttäisi hyvin pahalta. Minä en tiennyt miten pitkälle Syöpä olisi valmis menemään takaa-ajossa, olettaen että he edes aloittaisivat sellaisen. Mikäli osoittaisimme naiselle armoa, saattaisimme kohdata sitä myös itse.

Tärkeintä oli kuitenkin tietää, voisimmeko luottaa Karhuun.

Ninja ei voinut, eikä edes halunnut. Se toisaalta suojeli myös minua, sillä miehen vihaisuuden ja pessimismin yhdistelmä tulisi vielä tarpeeseen. En ollut nimittäin aivan varma, pystyisinkö edes ampumaan Karhua. Tärkeää oli kuitenkin tietää, että Ninja pystyisi.
Ulkona hämärä alkoi muuttua valoisaksi. Aurinko oli nousemassa horisontin yli ja pian nauttisimme hyvin valoisasta talvipäivästä. Minua väsytti hyvin paljon. Kahden vuorokauden aikana huonosti nukutut muutamat tunnit olivat myrkkyä. Meidän olisi päästävä karkuun, vaikka jo junalle pääsy oli tarjonnut suhteellisen hyvän etumatkan. Moottorikelkat olivat täysin ylivoimaisia tällä kelillä ja auraamattomilla teillä, mutta minä en halunnut pelleillä enää tuurin kanssa. Se, että olin yllättänyt Ysisormen eikä toisin päin, oli tarpeeksi. Meillä oli ollut tarpeeksi onnea jo hyvin pitkään, vaikka järkyttävä arpi naamassani oli vain vuorokauden ikäinen ja nyt huomattavasti kivuliaampi kuin aiemmin.
Revolveri kädessäni oli lämmin ja painava. Annoin sen rauhassa roikkua kädessäni ja laskeuduin kyykkyyn suoraa Karhun naaman eteen. Ninja piti naisen kyllä paikoillaan pöytää vasten.
”Kerttu. Mä en ammu ihmisiä kovin mielellään.” Pidin äänensävyni niin ystävällisenä kuin pystyin. Tosin en voinut piilottaa epäluuloa aivan täysin. Ja sitä, että nykyisessä elämäntilanteessani väittämä vaikutti valheelta.
”Mutta me jätetään sulle kaksi vaihtoehtoa. Joko tulla meidän mukaan tai jäädä tänne.”
Ninja parahti samalla sekunnilla vieressäni.
”KAMOON! ET SÄ NYT VOI VITTU OLLA TOSISSAS!?” Hänen parahduksensa täytti koko vaunun. Minä en ollut vielä laskenut revolveria kädestäni.

”Äijä nyt vitun oikeesti, onko sulla pillusokeus vai etkö saanu happea raskauden aikana, tää muija yritti tappaa meidät!”
”Ei.” Vilkaisin kiihtynyttä miestä nopeasti. ”Sillä on ollu parikin paikkaa ampua meidät. Se ei oo käyttänyt yhtään. Olis kohtuullisen epäreilua, että me käytetään heti ensimmäinen.”
Myös Karhu heräsi tilanteeseen. Hän oli selvästi jännittynyt, niisti yhä voimakkaasti. Naisen nenä vuoti verta suoraa pöydälle, mutta kuulin silti pienen kuiskauksen häneltä.
”Kiitti.”
”VITTU!”
Ninja otti tilanteen hyvin kevyesti. Hän päästi naisesta irti voimakkaasti ja asteli samoin tein pois vaunusta, ilmoittaen mielipiteensä.
”MINKÄ VITUN TAKIA FIKSUT ÄIJÄT PISTÄÄ KAIKEN LIKOON VAGINAN PERÄSSÄ?! MÄ EN YMMÄRRÄ TÄTÄ VITUN PASKAMAAILMAA!”
Häntä vastaan oli vaikea väitellä. Miehen emätinkeskeinen elämänkatsomuksensa (ja suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen) oli jokseenkin vaikea keskustelupinta.

Otin askeleen taaksepäin. Karhu laskeutui rauhassa penkilleen ja piteli kasvojaan. Oli vaikea sanoa parahtiko hän kivusta vai helpotuksesta, mutta nainen itki siinä selvästi. Minulla oli yhä ase kädessäni, vaikka uskoin, ettei nainen pystyisi käymään minuun käsiksi oikein millään.
”Sulla on tosiaan ne kaks mahdollisuutta. Sä tiedät itekin, että luottamus on hyvin kortilla just tällä hetkellä. Sä saat kaks minuuttia aikaa.”

Astelin Sinin ja Jonin luo, kaivaen viimeisen tupakkani. Jätin askin tyhjänä taskuuni lähinnä varmuuden varalta, sillä en jostain syystä halunnut heittää sitä pois. Minua puistatti. Niin myös edessäni olevia lukiolaisia. Tosin heillä se johtui ilmeisesti siitä, että sytytin tupakan ladattu revolveri kädessäni.
Luotin harmaaseen alueeseen. Voi olla, että Karhu oli hyvinkin ollut jo alkujaan juonittelemassa minua ja meitä vastaan. Mutta hän tulisi muuttumaan tilanteen mukaan. En kesken jääneestä käyttäytymistieteiden sivuaineesta huolimatta voinut ennustaa näitä asioita varmasti, mutta minulla oli jonkin verran luottoa Tukholma-syndroomaan. Eikä hän voisi tehdä meille pahaa näin raa’assa maailmassa jo pelkästään sen takia, sillä hän ei selviäisi täällä yksin.
Ne olivat hyvin ohuita argumentteja sen puolesta, miksi en halunnut ampua häntä. Enemmänkin väitteitä sen puolesta, etten halunnut jättää häntä. Minua inhotti ajatus siitä, että olin yhdessä vietetyn ajan takia nähnyt hänessä myös inhimillisemmän puolen, enkä sen takia kyennyt tekemään täysin järkevää ja tunteetonta ratkaisua. Joku olisi perustellut tätä inhimillisempänä ratkaisuna, mutta minusta se oli puhdasta typeryyttä.
Ei kulunut edes minuuttia, kun Karhu ilmoitti ratkaisunsa takaani hiljaisella ja epävarmalla äänellä.
”Mä haluun teidän mukaan.”

Hän oli kuin lapsi. Niin olivat myös lukiolaiset. Koko porukka oli niin hävyttömän nuorta, ettei heitä voinut väittää erityisen aikuismaisiksi. Tosin eipä pystynyt kovin montaa muutakaan. Ääriolosuhteet veivät hyvin monelta toimintakyvyn. Jälkiteinit eivät edes rauhallisempana maailmanaikana olleet helppoa porukkaa, puhumattakaan nyt. Tosin ainakaan he eivät olleet yhtä ylipainoisia kuin ikäpyramidin vanhempi pääty.
Tulimme porukalla pois junavaunusta suoraa kelkoille. Sään selkeydyttyä ja auringon hiljalleen noustessa, huomasin meidän olevan yhä aivan asutuksen vieressä. Mutta jokin junaradan oikealla puolella olevissa taloissa oli outoa. Rumia ja hyvin tylsiä, edullisia rivitaloja keskellä metsää. Ja niiden vieressä oli tiheä aita piikkilankoineen päivineen.
Vaikka Ninja protestoikin päätöstä vastaan, hän selitti meidän olevan aivan Lievestuoreen asevarikon vieressä. Armeijan huoltolaitos oltiin ulkoistettu jollekin firmalle, minkä nimeä hän ei saanut päähänsä. Syöpä oli kertonut hänelle tämänkin vähän, minkä mies tiesi.
Auringon noustessa näimme talojen välissä myös muutaman huojuvan ihmishahmon. Tästä mestasta ei olisi paljoa enempää riemua, kuin junastakaan. Kävin nopeasti jäljentämäni kartaston lävitse ja tein päätöksen.

Viittasin Karhua asettumaan Ninjan taakse. Kumpikaan ei protestoinut, mutta näyttivät selvästi vastustavan päätöstä. Minä olin siitä huolimatta se kaveri, joka kantoi kolmea asetta mukanani. Tungin revolverin tukevasti vyöni alle, jossa se oli epämukavasti, mutta tallessa. Juniorit hyppäsivät pitkäpenkkisen työkelkkani taakse ja nykäisin moottorin varmasti käyntiin. Kahdeksankymmenluvun kone alkoi murisemaan kovalla äänellään selvästi.
”Eiköhän lähdetä.”
”Minne?” Ninja heitti kysymyksen ilmoille. Minulla oli suunnitelma tätä varten.
”Turvaan.”

Koukkasimme Varikon puolelle, jossa maa oli junaradan tasalla ja nousi nopeasti ylös. Junaradan viertä meni ilmeisesti latupohja tai jokin vastaava. Seurasimme sitä junan ohitse ja palasimme takaisin raiteille. Vaikka moottorikelkat kömpivät hieman kömpelösti junaradalle, se oli silti suorin reitti mitä minä tiesin. Ja tätä reittiä meitä ei voinut seurata autolla, mikäli Syöpä porukkansa kanssa yrittäisikään.
Pudotin menemään melko lailla niin kovaa kuin uskalsin. Meillä oli vähän valoisia tunteja ja ehtisimme luultavasti tämän päivän sisällä päästä niin kauas, ettei takaa-ajo olisi enää mielekäs. Syöpä ei porukkansa kanssa saisi hankittua myöskään omia kelkkoja, mikä olisi heidän ainoa todellinen vaihtoehtonsa seuraamiseen.
Muut ongelmat olivat maanläheisempiä. Minua väsytti aivan helvetisti. Ja paleli. Vaatetus ei ollut näin kovaan viimaan sopiva ja meiltä alkaisi paleltua raajoja kohtuullisen nopeasti tätä menoa. Tarvitsimme koko porukalla lepoa. Huomasin selässäni istuvan Sinin otteen välillä herpaantuvan. Kysyin Jonilta miten Ninja näytti jaksavan. Ilmeisesti hyvin, mutta tiesin ettei mies ollut mielissään tilanteesta. Ninja oli ollut valmis tappamaan Karhun vain hetkiä aikaisemmin ja nyt joutui kyydittämään aseetonta kelkkaa hyvinkin lähituntumalta. Mutta minä olin laittanut heidät matkustamaan kahdestaan juuri sen takia. Karhu ei varmasti uskaltaisi tehdä mitään, eikä voisikaan. Ninjan turhautuminen oli harmiteltavaa, mutta kaverin piti kehittää hieman kärsivällisyyttään.

Maisema vaihtui nopeasti. Muistin kartan melko hyvin jopa ulkoa, sillä tulimme samoille alueille, joita olimme kulkeneet Syövän porukan kanssa. Kuljimme rataa juurikin Jyväskylää kohti, mutta se ei ollut minun maalini.
Saavuimme Metsolahden asemanraakileelle, jossa olimme olleet yötä heti Sinin ja Jonin opettajan, Ension kuoleman jälkeen. Käänsin kelkan aseman pihalle ja poistuimme radalta. Pysäytin meidät aseman pihamaalle. Aivan kuin olisin nähnyt siinä vanhat jalanjälkemme. Ninja ajoi viereen ja näytti hieman epävarmalta. Hän joutui korottamaan ääntään kahden moottorikelkan jyrinän ylitse.
”Jäbä hei, onko fiksu homma tulla Syövän varmalle pysähdyspaikalle?”
”On.” Käännyin katsomaan suoraa Karhua, joka kökötti hyvin nöyränä ja pelokkaana Ninjan takana.
”Sulle viimenen paikka jäädä kyydistä. Ota tai jätä.”
Hän ei vastannut hetkeen mitään. Mutta ei näyttänyt siltä, että nainen olisi erityisemmin punninnut vaihtoehtoja. Hän puri ylähuultaan, johon oli valunut nenästä verta.
”Mä tuun teidän mukaan.”
”Selvä.”
Hyppäsin kelkasta pois ja nappasin rynnäkkökiväärin selästäni. Moottorikelkan kone oli yhä käynnissä. Karhu säpsähti eleestä silminnähden. Mutta käännyin kohti pientä asemarakennusta.
”Odottakaa hetki, mulla ei mene kauaa!”

Vaikka rakennukseen ei mennytkään uusia jälkiä, tarkastin ovelta nopeasti aseen kanssa sisätilat. Tämän jälkeen astelin vanhalle makuupaikalleni, jonka vieressä oli pöytä. Kaivoin taskustani talteen ottamani tussin ja aloin taiteilla.
Kirjoitin pöytään hyvin selkeällä käsialalla suurin kirjaimin viestin, joka ei jättänyt arveluita.

Karhu halusi jatkaa meidän kanssa. Jos seuraatte meitä -> minä tapan sekä teidät, että tytön.
<3:lla Rambo

Kaadoin pöydän ovea kohti. He eivät voisi missata viestiäni.

Tullessani takaisin pihalle, kukaan ei esittänyt suurempia kysymyksiä. Sen sijaan minä sain tiedotteen hyvinkin yllättäen Siniltä istuessani takaisin kelkan ohjaksiin.
”Hei, onko toi kelkan bensamittari rikki?”
En edes yrittänyt vastata hänelle. Katseeni jumittui samoin tein mittariin. Mikäli siinä olisi ollut valo, se olisi palanut. Työkelkka imi löpöä aivan käsittämätöntä vauhtia. En ollut suoraa sanoen varautunut tähän. Meidän ylpeä pakomatkamme uhkaavine viesteineen ja panttivankeineen sai hyvin dramaattisen käänteen. Vilkaisin nopeasti Ninjaa.
”Paljonko sulla on polttoainetta?”
”Kolmasosa.” Hän heilutti kättään ilmassa ilmoittaakseen arviosta. Nyökkäsin vastaukseksi ja kehoitin häntä seuraamaan perässä. Vähäisestä polttoainetilanteesta huolimatta me emme voineet pysähtyä. Mitä pidemmälle me pääsisimme, sitä parempi. Minulla ei tämän lisäksi ollut suoraa sanoen mitään hajua edes siitä, kulkivatko koneet kaksi- vai nelitahdilla. Toinen kysymys oli, voisiko niitä molempia käyttää. Tärkeintä oli kuitenkin päästä niin kauas kuin mahdollista.

Lähdimme nyt suoraa pohjoiseen vievää tietä, joka kulki aseman vierestä. Tie tuli nopeasti ysitien risteykseen, josta pääsisi sekä paluusuuntaamme kohti itään tai sitten länteen kohti Jyväskylää. Mutta me ylitimme sen suoraa. Tämä oli kartoissa merkitty Saviontieksi. Se menisi kohti Laukaan kirkonkylää ja Vihtavuoren kylää. Sitä kautta kiertäisimme Jyväskylän sopivan kaukaa idästä ja pääsisimme kohti pohjoista ja kohti Viitasaarta. Mutta bensa ei riittäisi niin pitkälle. Tärkeämpää olisi, että bensa riittäisi edes seuraavaan yöpaikkaan. Me tarvitsimme todellakin lepoa. Pääsimme nimittäin ajamaan esteetöntä tietä ja se ei ollut hyvästä.
Huomasin säpsähteleväni kelkan ratissa, vaikka viima saikin minut tärisemään kylmästä ja väsymyksestä. Ympäristön maisema oli suhteellisen eleetöntä. Puita ja hakkuita. Ei oikeastaan mitään kiinnostavaa.
Vilkuilin samalla polttoainemittaria. Se oli todellakin lopussa. Saatoimme kohta mennä enää pelkillä hyöryillä.

Ohitimme jonkinnäköisen tanssilavan, joka pisti järven rannasta silmään. Minä en luottanut rakennukseen yöpymispaikkana, joten jatkoimme eteenpäin. Olimme ehkä nelisen kilometriä Ysitiestä, kun tien molemmilla puolilla alkoi olla myös muuta asutusta. Ilmeisesti Savion kylä Syövän karttojen mukaan.
Me voisimme hyvinkin etsiä täältä yöpaikkaa, jossa ruokailla. Hyvällä tuurilla löytäisimme myös bensaa jostain näistä taloista, tai ainakin auton josta sitä voisi ryövätä.

Rakennukset eivät kuitenkaan olleet meidän suurin ihmettelynaiheemme. Tiellä näkyi nimittäin renkaanjälkiä. Saviontietä pitkin meni muutamia vanhempia painautumia, joiden päälle oli satanut lunta jo useammankin päivän verran. Mutta tien poikki menevien pikkuteiden suunnassa kulki aivan tuoreita jälkiä. Niitä oli useampia ja kaikki menivät samaa väliä. Se ei ollut silti ensimmäinen asia, jonka huomasimme.
Keskellä tietä oli suurempi roskalaatikko. Perinteinen suomalainen jätekuomu, joka vain istui keskellä tietä. Sen päällä ei ollut järin paljoa lunta, josta saattoi veikata, että laatikko oli laitettu paikalleen vain hetkiä aiemmin. Hidastin ja lopulta pysähdyin parisenkymmentä metriä ennen sitä. Ei tätä tietä varmasti oltu miinoitettu tai mitään, mutta aloin olla vainoharhainen. Roskalaatikkoon oltiin teipattu suurehko paperi kylkeen, jossa oli tekstiä.

Kaikki olivat jännittyneitä. Ninjakaan ei ajanut vierellemme, vaan pysyi turvallisen etäisyyden päässä. Tämä ei mitenkään voinut olla Syövän ja muiden aikaansaannoksia. Vilkaisin ympärille, mutta se näytti lähes koskemattomalta. Jalanjälkiä ehkä siellä täällä. Ei silti mitään, mikä viittaisi väijytykseen tai muuhun.
”Joni.” Käänsin päätäni nopeasti puhuakseni lukiopojalle.
”Pystytkö tsekkaamaan mitä tossa lukee.” Tältä etäisyydeltä tekstistä ei saanut selvää. Hieman yllättäen säikyhkö nuorukainen vastasi minulle epäröimättä.
”Okei!”

Hän hyppäsi pois kelkasta ja kevyesti hölkkäillen lähestyi keskellä tietä istuvaa likapönttöä. Mies kumartui tihrustamaan tekstiä hieman analyyttisemmin kuin tarpeellista. Joni palasi nopeasti takaisin ilman sen suurempia välikohtauksia ja referoi tekstin minulle.
”Siinä lukee, että tää on ’puhdas’ Savion kylä ja että tätä suojelee Ilmasotakoulun kolmannen reserviläissotilaspoliisikomppanian toisen joukkueen neljännen ryhmän ’jämät’.”
”Mitäh?” Olin hieman epäuskoinen. Reserviläiskomppanian sotilaspoliiseja. En oikein saanut asialle selvyyttä, sillä olimme kyläpahasessa maaseudulla. Periferialla, jossa ei ollut edes ruokakauppaa tai oikeammin mitään liikettä. Oli vaikea uskoa, että tätä paikkaa varten oltaisiin irroitettu erikseen armeijan joukkoja. Tosin ’jämät’ viittasi siihen, ettei tällä porukalla ollut tarinaa.
Menimme itse katsomaan tekstiä. Joni oli nähnyt aivan oikein. Pinkillä tussilla kirjoitettuja kirjaimia valkoisella paperilla. Autojen jäljet kulkivat roskakorin takaa. Sen sisällä oli roskia – yllätys yllätys. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään ohjeita tai toimintamalleja, vaan hädin tuskin pelkkä tiedonanto. Meillä ei ollut mitään käryä, missä tätä kylänraittia suojelevat sotilaat olivat ja miten heidät voisi tavoittaa. Tai suoraa sanoen, meillä ei ollut edes täyttä varmuutta siitä, oliko heitä olemassa ollenkaan.
Lentosotakoulu oli Tikkakoskella, mutta veikkasin reserviläisten siirtyneen samalla tavalla valmiustehtäviin, kuin minullekin oli tapahtunut. Tieto oli sen verran tarkasti kirjoitettu, etten uskonut tämän olevan mikään hämäyskään. Myöskään Ninja ei voinut kertoa tästä, sillä hän ei ollut koskaan käynyt tällä alueella, vaan oli tullut täysin eri suunnasta, kun oli törmännyt Syöpään ja muihin.

”Mitä meinasit?” Katselimme kahdestaan roskapönttöä Ninjan kanssa. Moottorikelkat olivat yhä käynnissä takanamme ja muut odottivat niiden luona.
”Meillä ei ole bensaa paljoa. Mua myös väsyttää uskomattoman paljon.”
”Joo, sama. Meinasin nukahtaa kans ruoriin.” Hänen silmänalusensa olivat hyvin tummat, eikä mies jaksanut pitää katsekontaktia yllä. Toisaalta, sen vähän aikaa mitä olin tuntenut Ninjan, hän oli vaikuttanut siltä, ettei järin paljoa harrastanut katsekontaktia noin muutenkaan. Hän oli sosiaalisesti hieman turhautuva tyyppi, eikä lopulta mikään ihmisläheinen henkilö.
”Meillä on ainakin päivän etumatka, sillä ne ei voi seurata meitä autolla. Me on ajettu vielä pitempää reittiä talolta, kun sinne tullessa.” Viittasin tarkemmin pieneen rautatieasemaraakileeseen, josta olimme lähteneet. Olin tarkoituksella jättänyt sinne viestin ja muotoillut sen siihen sävyyn, ettei Syövän porukalle jäisi syytä jatkaa meidän takaa-ajoamme, mikäli he olisivat sille tielle lähteneet.
”Haluutsä jäädä tänne yöks?”
”Taitaa olla meidän paras sauma. Eikä ainakaan tarvii pelätä nilkuttajia, mikäli toi ohje pitää paikkansa. Plus mulla on näitä nappuloita asepuvussa sen verran, että harva armeijan porukka käy meidän kimppuun.” Tajusin väsyneen ironian sanojeni takana juuri sen johdosta, mitä kapteeni Kallion kanssa oli käynyt. Nappuloideni takia mielivaltainen käyttäytyminen oli ajanut meidät konfliktiin, joka päätyi ruumiisiin. Tosin siitä minä en voinut ottaa koko vastuuta itselleni.
Ninja näytti epäröivän mutta pudisti sitten päätään ilmeisesti kyllästymisestä ja väsymyksestä.
”Ihan sama. Mä tarviin kanssa unta. Ja safkaa.”

Palasimme kelkoille ja kerroimme suunnitelman nopeasti muille kolmelle. Kukaan ei erityisemmin protestoinut. Ajoimme roskaboksin ohitse ja käännyimme vasemmalle pienemmälle tielle, jonka varrella oli useampia omakotitaloja. Niiden etäisyydet jo tiestäkin olivat tosin varsin suuria, eikä yksittäisistä taloista välttämättä nähnyt toisilleen. Ensimmäinen talo oli kuusiaidan ympäröimä, mutta Joni huomasi, ettei talossa näkynyt savupiippua. Menimme seuraavalle talolle hieman kauemmas, joka autotallinsa ja pihavajan puolesta saattoi olla hyvä paikka etsiä myös bensaa. Ajoimme suhteellisen röyhkeästi keskelle pihaa, joka oli sopivasti kauempana pienemmästä tiestä ja ainakin parisataa metriä suuremmalta väylältä.
Halusin kuitenkin lepoa aivan ensimmäisenä. Meillä piti olla vahtivuorot, sekä ulkoisia että sisäisiä uhkia varten. Sisäisillä uhkilla tarkoitin käytännössä Karhua, sillä en halunnut luottaa naiseen vielä niin paljoa. Häntä pitäisi kuulustella tarkemmin myöhemmällä ajalla, mutta nyt me jouduimme varautumaan ensisijaisiin tarpeisiin. Tien ja pihamaiden alueella näkyi muutamia ruumiilta vaikuttavia möykkyjä, mutta se saattoi toisaalta kertoa siitä, että tämä alue oltiin todellakin turvattu jo etukäteen.
Tarkistin nopeasti autotallin ikkunasta. Se oli valitettavasti tyhjänä, eikä autoa näkynyt muuallakaan pihalla. Siirryin rakennukselle rynnäkkökiväärin kanssa ja jätin muut pihalle hetkeksi.

Ovi oli yllätyksekseni auki. Pihamaalla oli myös muutamia jälkiä, mutta ne olivat ainakin viikon vanhoja. Asunto itsessään oli hyvin näppärä. Korkealle kivijalalle rakennettu, hyvällä maulla kalustettu, siisti talonpoikaistyylinen omakotitalo oli hieman nätimpi, mitä veikkasin. Korkeat huoneet ja suuret valoisat ikkunat tekivät siitä hyvin viihtyisän. Talo itsessään oli tyhjä, mutta sisältä löytyi kaksikin vanhaa kaakeliuunia ja kaksi makuuhuonetta.
Kaikki kaapit oli tyhjätty ruuasta ja jäljelle oli jäänyt vain jotain mausteita. Tämän lisäksi Joni löysi etsiessään foliota jostain hyllystä, josta hän sai idean lämmittää perunamme foliolla päällystettyinä uunissa. Hänen ideansa oli äkillisestä innostuksesta huolimatta sopiva myös minulle ja muille, sillä kukaan ei jaksanut virittää uuneihin mitään kattilajärjestelyä. Talossa ei myöskään ollut levyä, emmekä oikein jaksaneet hakea mistään lisää vettä. Täällä oli sitä paitsi kuolettavan kylmä, sillä olimme ajaneet pitkän matkan ja olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Minä olin vasta toipumassa kuumeesta ja olo oli sairas jo kolmantena ’terveenä’ päivänä jatkuvan liikkumisen, palelun ja valvomisen takia. Noh, ainakaan en ollut saanut luodista.

Söimme harvinaisen onnistuneen perunaviritelmän antaumuksella ja sovin nopeasti vartiovuoroista. Uskalsin laittaa kolmen tunnin vartiot, sillä kaikkien oli saatava unta paljon. Ilmoitin Karhulle suoraa, että hänet oltiin vapautettu tästä nakista. Nainen ymmärsi tilanteen eikä suuremmin protestoinut.
Meidät jaettiin myös kahteen makuuhuoneeseen, joista toinen oli ilmeisesti vierashuone. Minä ja Joni toisessa, muut toisessa. Pidin lähinnä piruuttani Peissiä samassa tilassa Karhun kanssa, lähinnä luottamussyistä. Kaikki aseet olisivat minun huoneessani. Mikäli vartiossa joku huomaisi jotain, hänen pitäisi herättää koko porukka. Mikäli se ei näyttänyt liian tärkeältä, vain minut. En tosin keksinyt mikä olisi niin tärkeää, että minut pitäisi herättää, muttei niin tärkeää, että kaikkia ei pitäisi herättää.
Otin toisen vuoron lähinnä solidaarisuutta. Talossa oli monta kelloa, joista pystyisi kyllä katsomaan aikaa. Poltimme myös pesällisen puita, mutta emme lämmittäneet taloa sen enempää. Me emme jäisi tänne muutenkaan asustamaan pidemmäksi aikaa, vaikka talo oli varmaan mukavin, missä olin loisinut pitkään aikaan.
Sini otti ensimmäisen vuoron kun muut laskivat levolle. Vaikka leposykkeeni oli korkealla, nukahdin parivuoteeseen lähes samoin tein. Viimeisenä muistikuvanani oli pihisevä Joni, joka piti minua kädestä.