Kahdestoista päivä

2.11.2010

Sovimme että hakisimme tavarat vasta aamuyöstä ja ottaisimme ne sitten käyttöön saman tien. Emme kuitenkaan pystyisi yöllä tekemään mitään, joten olisi parempi että asiat hoidettaisiin kun niistä olisi paras apu. Yö meni lepäilyyn ja vartiovuoroihin, aivan kuten normaalistikin. Oli hiljaista, mutta olosuhteisiin nähden seesteistä. Lahtinen manaili aina silloin tällöin itsekseen ja käyttäytyi epävarmasti, mutta käskin hänen rauhoittua. Se toimi, näinkin yksinkertaisiin asioihin tarvittiin ohjeita.
Annoimme Jukan nukkua ja sovimme että hakisin Puttosen ja Petterin kanssa radion ja panokset. Thijs ja Antti hoitivat tähystyksen ja suojauksen, kun hoidimme reissun kellarin kautta. Vaikka kadulla oli suhteellisen monta nilkuttavaa hahmoa, matka oli suhteellisen tapahtumaköyhä. Pari piti lyödä maihin, mutta emme joutuneet käyttämään yhtään panosta. Selvisimme ilman tappioita takaisin, kantaen armeijan virallista kärsimyskuutiota – myös 217:na tunnettua radiota – ja repullista panoksia ja kranaatteja.
Teimme inventaarion kun aurinko alkoi nousta. Myös Jukka heräsi mukaan tarkastelemaan ennen kaikkea radion kasausta. Aivan kaikki osat eivät olleet tallella, mutta onneksi ne mitkä tarvitsimme. Marssiantenni puuttui, mutta toinen antenni löytyi kyllä. Kiikutimme laitoksen katolle, sillä tarvitsimme hyvän kuuluvuuden.

Tiedustelin Lahtiselta taajuudet, mutta hän sanoi että ne olivat valmiiksi asetettu, eikä varataajuutta käyttänyt kukaan. Akku oli vääntynyt jonkin verran, mutta Puttonen sai sen kuntoon. Siitä löytyi myös latausta, sillä kyseessä oli kestävämpi ja virrakkaampi kertakäyttöväline, joita oltiin tarkoitettu hätätapauksia varten. Ja tämä selkeästi oli sellainen.
Puttonen ja Jukka istuivat ilmastointipiipun takana kanssani kun nostin luurin ja aloin kokeilla vastausta. Jukan mielipiteen mukaan olisi parempi että minä olisin vastuussa tästä kokeilusta, sillä hänellä ei ollut sotilasarvoa. Thijs hoiti vartiointia katolla samalla kun painoin tangetin alas ja heitin ensimmäisen kutsun.
”Komentopaikka, yliluutnantti Huhta.”
Odotin hetken ja toistin yhteyskokeilun. Tällä kertaa minulle vastattiin.
”Huhta, luutnantti Ojakangas. Kuka olette ja missä olette.” Radion rätisevä ääni oli epävarma, vaikka puhuttelija vaikuttikin kapiaiselta. Minulla ei ollut suurempia vaikeuksia pitää vakuuttavuuttani kasassa.
”Lappeenrantaa puolustaneesta asemasta, ollaan nyt kaupunginkirjaston lähellä, missä te?”
”Harjun tornilla, kapteeni Kallion alaisuudessa.”
”Selvä. Tiedättekö taistelutunnusta?”
”En.”
”Otan teihin yhteyttä kun kapteeni Kallio on paikalla.”
”Selvä. Neljän miehen partionne Keljoon ei selvinnyt. Ainoastaan Lahtinen on turvassa kanssamme.”
”Sain. Loppu.”
”Loppu.”
Suljin tangentin ja vilkaisin nyrpeästi sekä Puttosta että Jukkaa. Ilmeisesti he olivat samaa mieltä tulkinnastani.
”Olipas vitun kuiva kaveri. Kirjakieltä.”
”Joo, armeijan kanssa on kyl tylsä olla tekemisissä.” Jukka vakuutteli minua.

Välissä Puttonen ehti polttaa tupakan ennen kuin meihin otettiin taas yhteyttä. Myös Lahtinen liittyi seuraamme. Tällä kertaa tilanne oli hieman jännittyneempi. Karskihko ja matala miesääni puhutteli minua radiosta.
”Huhta, Kallio.”
”Huhta.”
”Noniin, kukas helvetti te ootte ja mistä tuutte.”
”Herra kapteeni, yliluutnantti Huhta Lappeenrantaa puolustaneesta osastosta, tultiin aika pitkä matka tänne. Minulla on käsky eversti Roposelta, joka pitäisi toteuttaa.”
Hetken hiljaisuutta. Sitten närkästänyt ääni vastasi.
”Kuuleppas nyt Huhta.” Kapteenin äänensävy ei todellakaan mairitellut. Se päin vastoin yltyi. ”Mä en tiedä mitä vitun käskyjä sä oot saanut, mutta yhden asian mä tiedän.”
”Herra kapteeni?”
”Turpa kiinni. Mä oon jumissa vitun tornissa, kun omat miehet on saatana soikoon lukinnu meikäläisen tänne. Ne lähtis varmaan kaikki pakoon, mutta meikäläinen saa ammuttua joka ainoan miehen joka täältä tornista yrittää pois. Lahtinen ja ne heput pääs läpi, ammuttakaa sekin äijä samantien kun saatte kiinni! Ja vittu mä en päästä muita minnekään täältä, tää on saatana sotilastehtävä ja jos noi vitun lapset kuvittelee että ne voi niskuroida, niin saatana SAAVAT YRITTÄÄ!”
Hänen puheensa yltyi lähes samantien huudoksi. Lahtinen oli kääntänyt kasvonsa muualle vieressäni. Kuulosti myös siltä että muut huusivat kapteenin taustalla ja sitten keskustelu katkesi nopeasti. Ymmärsin vasta nyt että hän oli valehdellut meille päin naamaa ja ensisijaisesti häpesi, mutta myös pelkäsi reaktiota.
”Yliluutnantti! Tulette vittu tänne ja päästätte meikäläiset pois!” Sitten yhteys taas katkesi. Painoin oman tangenttini pohjaan hyvin lyhyesti.
”Loppu.”
”Täällä on alakerrasta alikersantti Juhola! Älkää vittu auttako tota hullua jätkää! Se vittu tappaa porukkaa enemmän-” ”-JUHOLA SAATANA, VITTU MINÄ SYÖN TEIDÄT, AVATKAA SE OVI!” ”Herra Kapteeni, ampukaa itsenne!” ”SAATANAN JUHOLA, TEEN TEIDÄN VITUN MIKKIHIIRI-POPPOOOSTA KARVALAKIN ITTELLENI!”
Väittely äityi pahaksi. Ilmeisesti myös alakerrassa ovet teljenneellä porukalla oli radio hallussaan. Laskin oman radiomme ääntä sen verran että pystyisimme keskustelemaan rauhassa.

”Lahtinen, aika tiukkaa matskua.”
”Herra yliluutnantti.”
”Lopettakaa se herroittelu, meikä yrittää vaan pitää porukan hengissä. Mitä helvettiä siellä tapahtui, avatkaa nyt vähän.”
”No herra yliluutnantti, tuota -” ”Sano vaan Jaakko tai Huhta, aivan sama” ”Öö, no siellä vissiin tilanne on kärjistyny siitä kun me lähdettiin. Meidän oli tarkotus mennä Keljoon viemään panoksia, mutta hakemaan kanssa apua, ko ei saatu pidettyä Kalliota kurissa. Se mies on skitsahtanu ihan vitusti, hakkaa mikäli ei saa tehtäviä suoritettua ja haluaa että me mentäis kadulle ja otettais yks kerrallaan tarttuneet alas.” Lahtisen tummat kasvot olivat hätääntyneet. Hän puhui nopeasti ja hätääntyneesti, sillä valheesta kiinnijääminen ei ilmeisesti ollut pojalle mukava asia.
”Joo, me lähdettiin kyllä karkuun suunnitelmallisesti ja teljettiin samalla se sinne sisälle. Ei tartunta saanu sitä meidän neljättä kaveria, vaan Kallio ampu sen Harjun rinteelle. Ja sit tarttuneiden pakeneminen oliki ihan vitun vaikeeta. Mut me tarvitaan apua – se jätkä vittu teurastaa koko sakin tehtiin me mitä tahansa. Joko syöttää meidät tarttuneille tai ampuu ite! Ymmärrä nyt että ei meillä oo vittu vaihtoehtoja ko niskuroida!”
Lahtinen vaikutti olevan kauhuissaan. Hänen katseensa oli pelokas, pupillit laajentuneet ja ääni särkyili. En epäillyt että koko tämä porukka oli nähnyt enemmän kuin yhden toverinsa raadeltavan heidän silmiensä edessä – sen verran kevyesti Lahtinen oli ottanut sen että hänen kaksi toveriaan kuolivat. Upseerinpelko oli pakottanut hänet valehtelemaan myös minulle. Ymmärsin vasta nyt miksi nuori mies oli aluksi ollut muualla kun kokeilimme radiota.
”Ok, rauhotu. Lahtinen, tiijätkö mikä meikäläisen tehtävä on?”
”Mikä?”
”Pitää huolta että armeijan toimintakyky säilyy kriisissäkin. Eikä kapteeni Kallio juuri nyt vakuuta mua.” Vilkaisin ensin Jukkaa ja sitten taas Lahtista.
”Kuuleeko kaikki armeijan porukat samalla kanavalla lähetetyt viestit?”
”Joo.”
”Selvä, venatkaapa hetki.”

Odotin rauhassa että radiossa huutelu lakkasi ja sen jälkeen kaivoin povitaskustani päiviä aiemmin eversti Roposen kirjoittaman käskyn. Luin sen hiljalleen läpi ja sen jälkeen tartuin radioon kiinni, painaen tangetin alas.
”Kaikki Suomen Puolustusvoimien yksiköt tällä taajuudella, minulla on eversti Roposen käsky, joka tulee välittää kaikille laillisen esivallan palvelijoille.
Käskyssä ilmoitetaan että ensisijainen tehtävä on turvata Puolustusvoimien kyky suojata siviiliväestöä tartunnalta, käyttäen mahdollisesti äärimmäisiä voimakeinoja. Tämän käskyn nojalla voidaan suorittaa pakkotoimia niin armeijan omaa henkilöstöä kuin siviileitäkin vastaan, mikäli se koetaan tarpeelliseksi yleisen turvallisuuden saavuttamiseksi.
Tämä tarkoittaa paitsi lupaa käyttää väkivaltaa tartunnan saaneita omia joukkoja ja siviileitä vastaan, myös lupaa kontrolloida terveitä yksilöitä, jotta yleinen turvallisuus ja selviäminen saavutettaisiin. Minulle on myönnetty oikeus välittää käsky eteenpäin ja valvoa sen toteutumista kunnes uusi käsky ilmoitetaan. Tällä käskyllä tähdätään yleisen yhteiskuntakontrollin säilyttämiseen ja Suomen tasavallan laillisen esivallan selviämiseen, jotta voimme turvata mahdollisimman monen selviämisen tästä kriisistä. Vaikka varsinaista hätätilaa ei ole ehditty korottaa eteläisen ja itäisen Suomen alueilla ennen tartunnan leviämistä, koko Suomea koskee täysi puolustustilalainsäädäntö.”
Pidin hetken taukoa. Kanavalta ei kuulunut mitään, jolloin jatkoin.
”Kallio, Huhta.” Kutsuin lyhyesti kapteenia.
”Kallio.” Hän vastasi kylmäkiskoiseen sävyyn.
”Herra kapteeni, luovuttakaa aseenne Harjun tornista. Te toimitte yhteisen edun vastaisesti ettekä luo olosuhteita, jotka mahdollistavat niin asevoimien kuin siviilien turvallisen selviämisen kriisissä. Olette syyllistyneet omien joukkojen surmaamiseen, eikä teitä voi pitää enää kyvykkäänä johtamaan joukkoja.”
Kului hetki hiljaista aikaa.
”Missä vitussa te Huhta oikeen olitte?” Kylmänkiskoinen ääni paistoi verenhimoisuutta. Kuulin taustalta miten hän huusi luutnantille, joka selitti jotain kaupunginkirjastosta. Sitten tuli hetki hiljaisuutta. Pyysin yhteydenottoa. Ei vastausta.

Lopulta tilanteen laukaisi, ei kukaan muu kuin Thijs.
”Cover!”
Laukauksia alkoi kaikua ja yhtäkkiä vieressämme alkoi ropista kattopelti. Heittäydyimme 217:n kanssa kuka toiselle puolelle kattoa, kuka tuuletuspiippujen taakse. Thijs ryömi viereemme suojaan kun laukaukset kajahtelivat Jyväskylän syksyisessä ilmassa ja peltikattoon ropisi rynnäkkökiväärin laukauksia. Ne eivät olleet tarkkoja, ja niitä ampui ilmeisen kiihtynyt henkilö. Selvisi nopeasti kuka, kun radio alkoi huutamaan.
”TE SAATANAN YLILUUTNANTTI LUULETTE KOMENTAVANNE MINUA! Vittu yrittäkää itse johtaa näitä saatanan naisia! Ottakaa siitä lisää morkulaa perkele!” Lisää laukauksia napisi kattoa vasten. Sen jälkeen lisää huutoa. Jukka vieressä painoi itseään kattoa vasten ja kiroili.
”Ihan helvetin psykoottinen äijä, mitä vittua me tehdään tuon kanssa?”
”Helevetti rei’itetään se heppu!” Puttosen vinkki oli yksinkertainen.
”Hey, should we return fire?”
Pidin hetken mietintätaukoa kunnes hyväksyin tilanteen.
”Nope. It’s still nearly 400 meters away, if he can’t hit us, neither can we. Waste of ammo.”
”Well cool, any suggestions?”
”We’ll get the sniper rifle from the hotel.”
Puttosen silmiin syttyi kirkas hohde. Jukka näytti epäluuloiselta.
”Siis se tarkki?”
”Just se.”
”Huhta, haluatko sä varmasti ampua upseerin, tai ylipäätään ketään elävää?”
”Vittu Jukka, se jätkä on vaarallisempi ko ykskään tartunta!”
Ennen kuin irtaannuimme nappasin vielä kaatuneen radion pystyyn ja painoin tangentin pohjaan.
”Herra kapteeni! Yliluutnantti Huhta, imekää sykkivääni!”
Pyörimme kattoluukulle yksi kerrallaan, muutama hajanainen laukaus napsahti vielä kattoon, mutta niiden osumatarkkuus ei ollut yhä pelottava kuin aluksi. Kuulin radiosta huutoa kun raahasin sitä viimeisenä sisälle, mutta emme reagoineet siihen erityisemmin. Tilanne tosiaan oli sekava, sillä huutoa tuli ainakin kolmelta eri taholta.

Veera, Hanna ja Maria olivat meitä vastassa portaissa ja kysyivät tietoa. Myös Jonttu pamahti paikalle hieman hölmistyneen näköisenä. Jukan kanssa kävimme raivokasta keskustelua samalla kun menimme kohti asuinhuoneistoa.
”Etkai sä nyt vakavissaan aio hakea sitä tarkkuuskivääriä!”
”Se o ainoa tapa millä varmasti päästään tosta jannusta eroon! Se hullu yritti ampua meitä, etkö sä vittu tajunnu!”
”Mie oon kyllä Huhdan mukana tässä, se heppu on hullu!”
”Mutta ei me vaan voida perkele ampua kaikkia, jotka ei tottele meitä!”
”Jukka, rauhotu!” Pysähdyin portaissa ja tartuin häntä olkapäästä kiinni. ”Totta helvetissä me yritetään ensin neuvotella, mutta se mies pitää käytännössä panttivankina varmaan yli kymmentä sotilasta tuolla ja ampuu myös meitä! Ei helvetissä voida jättää tilannetta tällaiseks, ymmärrä nyt että pitää olla valmiina ampumaan se mies jos vittu tilanne ei muutu minnekään.”
Osoitin ikkunasta kohti Harjun tornia ja selitin päätelmäni nopeasti.
”Se tila on helvetin pieni, eikä siellä oo muita kun luutnantti, kapteeni ja varmaan pari viestimiestä – sinne ei mahu mitään. Sellasessa tilanteessa se todennäkösesti ampuu jonkun niistä miehistä siellä sisällä, eikä uskalla nukkua tai edes laskea asetta. Kapteeni Kallio on vitun sekavassa tilassa, tajua nyt. Jos mitään ei tapahdu, ni me joudutaan ampumaan se! Ja siihen me tarvitaan se helvetin tarkkuuskivääri.”

Oli hetken hiljainen hetki. Tajusin että myös kaikki tytöt olivat kuulleet väittelymme, niin myös Lahtinen sekä Jonttu. Olimme porrastasanteella, aika usea taho tuijotti minua. Laukauksia ei enää kuulunut mutta sykkeeni oli korkealla vielä äskeisen tilanteen johdosta. Sitten Veera asteli ensimmäisenä eteenpäin. Hän oli kaikista läsnäolijoista selkeästi lyhin, mutta puhui vakaalla äänellä.
”Jaakko, voinko mä auttaa hakemaan sen kiväärin?”
Vilkaisin häntä. Tytöllä oli Puttosen voimankäyttövyö sidottuna lanteilleen ja sen pistoolikotelosta roikkui ladattu ase. Hän painoi ehkä puolet siitä mitä savolaismies ja vyö oli viimeisestä lenkistä kiinni. Mutta tytön katse oli päättäväinen.
”Sä et voi lähteä sinne ton radion takia, eikä voi Puttonenkaan, se on kuitenkin paras ampuja.” Väliin Jukka kuittasi lyhyesti ”Pete on” johon Veera kuittasi lyhyesti ”Ihan sama” ja jatkoi sujuvasti.
”Mä oon ainoa joka tietää minne me jätettiin ne aseet teidän lisäks.”
Tajusin että hän puhui järkeä, mutta yksin tyttö ei varmasti lähtisi. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, Lahtinen näytti hätääntyneeltä perässäni, Thijs oli vain helvetin sekaisin, vaikka Jukka välittömästi tulkkasi mitä oli tapahtumassa. Mutta yksin Veera ei lähtisi.
”Osaako kukaan muu käyttää tota radiota? Se on vittu sotilaan perusväline, kai joku teistä osaa!”
”Joo, meikä räpläs sitä oman palveluksen aikana.” Jukka kuittasi lyhyesti. Hyvä. Hän oli se joka luultavasti osaisi myös vastata viesteihin asiallisesti.
”Hyvä, meikä ja Veera lähtee hakemaan tarkkia ja muita aseita Albasta-” ”Ettehän työ kahestaan jaksa!” Puttonen huusi päälleni ”- ja valitaan joku kolmas mukaan, joka ei oo Puttonen. Sua tarvitaan täällä. Yks vapaaehtonen mukaan joka jaksaa juosta aivan saatanasti.”
Hetken aikaa muut epäröivät, mutta jostain takahuoneesta paikalle ryntäsi ensiksi Tapsa.
”Ei käy, sä oot liian hidas, kaikella rakkaudella.” Tiesin että Veera kyllä jaksaisi juosta, mutta sitten Maria nosti kätensä.
”Mä en kyl osaa ampua, mut jaksan juosta.”
”Aivan sama, meidän pitää vaan hakee se kivääri mahdollisimman nopeesti. Ei jäädä tappamaan tai ampuilemaan, pitää vaan pystyä juoksemaan useempi kilometri ja kantamaan kiväärejä mukana. Mä otan kevyen varustuksen, te ette kanna vielä mitään muuta. Kysyttävää?”
”Millon lähetään?” Veera vaikutti jopa minua määrätietoisemmalta. Oli yllättävää miten nuori tyttö tuntui niin kykenevältä toimimaan.
”Viidessä minuutissa. Lasketaan ikkunasta alas, se on nopeempi.”

Olimme valmiita viidessä minuutissa. Jukka kuittasi että radiosta erottui huutelua Harjun tornin alapäässä olevan alikersantin ja ylös teljetyn kapteenin kanssa. Sillä ei ollut väliä, me menimme ”köysihuoneeseen”, eli Sikiön kämppään, jossa tytöt heittävät reput niskaan. Maria oli naisista varmaan kovakuntoisin, mutta hän ei kantanut aseenaan mitään. Irvistin varautumattomuudelle, mutta meidän oli tarkoitus lähinnä juosta, ei taistella. Veeralla oli kyllä niin pistooli kuin pitkä keittiöveitsi mukanaan, mutta en ollut lainkaan varma pystyisikö hän edes käyttämään jälkimmäistä.
Menimme köysihuoneeseen, josta katsoimme nopeasti alas. Pihamaa oli suhteellisen tyhjä, eikä katutasolle näkynyt Harjun tornilta. Laskin ensimmäisenä itseni alas, sitten Veera ja viimeisenä Maria. Sivustalla oli muutama nilkuttaja joka tuli meitä kohti, mutta aloimme välittömästi juosta. Kaikilla oli reput selässä ja tarkoitus oli pitää vauhtia.
Ratapihalle päästiin vaivatta, siellä jouduimme kiertämään jonkin verran ettei kourallinen tartunnan saaneita olisi saavuttanut meitä. Tiputtauduimme ratapihalle ja juoksimme sen ylitse aivan kuten ennenkin. Maria pysyi viimeisenä, sillä hän ei tiennyt reittiä etukäteen ja vaikutti hieman epävarmalta.
Aidan ylitys oli nopea ja Rantaväylällä viihdyimme hädin tuskin kymmentä sekuntia, kun olimme jo suojassa. Jouduin etummaisena miehenä iskemään yhden tarttuneen kirveellä, mutta etenimme sen verran ripeää vauhtia päivänvalossa että kukaan ei saanut meitä kiinni. Normaaliolosuhteissa kyseessä oli kuitenkin ehkä vartin spurtti Alballe ja takaisin, enkä nähnyt mitään syytä ettemme olisi edenneet myös nyt niin nopeasti. Pimeällä oli pakko pysyä piilossa, mutta valoisalla oli pakko olla nopea.
Pääsimme lähes suoraa Alban pihamaalta sisälle rakennukseen. Tällä kertaa jouduimme jopa laskemaan profiilia ja pyrkimään mahdollisimman huomaamattomasti sisään. Etenin kärjessä kirves kädessä suoraa rakennuksen portaisiin. Hotelli oli tyhjä, eikä siitä löytynyt mitään. Matkalla tuli muutama ruumis vastaan, mutta siinä kaikki. Tytöt seurasivat hiljaa perässä, sillä tilanne oli suhteellisen hallussa. Portaat ylös ja käytävään, jossa uneton hotellihuoneemme oli.

Yksi nilkuttaja pamahti suoraa nenän eteen, kun käännyin kulmasta, mutta sain iskettyä sitä rintakehään, että sain lisää tilaa. Suhteellisen ahtaasta käytävästä huolimatta muutamalla iskulla puolipimeässä hotellikäytävässä päälle käynyt ontuja kaatui maahan, mistä sen otsalohko oli helppo murtaa. Etsimme hetken aikaa huonetta, kun Veera nappasi minua olkapäästä kiinni.
”Huhta, onko toi …” Hän vaikeni hiljaa. Käännyin katsomaan käytävän reunalla makaavaa ruumista. Sen pää oli hajonnut ja verta valunut kaikille vaatteille. Rotevan miehen ruumiilta puuttui jalka.
”Joo.”
Veera oli hetken vaiti, mutta nyökkäsi sitten. Astelimme hotellihuoneeseen välittämättä Jonin ruumiista sen enempää.

Kaikki tavarat olivat sängyn alla tallessa. Haulikko, rynnäkkökiväärit, tarkkuuskivääri, panokset. Ne olivat yllättävän siististi mukana, joten jaoimme tavarat nopeasti kantoon. Kumpikaan tytöistä ei valittanut niiden painosta. En tarkistanut sen suuremmin niiden kuntoa, sillä meidän piti olla nopeasti valmiita. Aurinko alkoi laskea, eikä pimeällä ollut mahdollista ampua. Päivän pituus väheni myös jatkuvasti eikä tarkkuuskiväärillä olisi montaa tuntia käyttöaikaa enää jatkossakaan. Kiikarista tuli hyödytön värkki yöllä.
Takaisin etenimme ase ylös nostettuna. Rynnäkkökiväärit hankasivat ikävästi selässä, mutta tätä ei kestäisi kymmentäkään minuuttia. Olin verrattain väsynyt, sillä emme olleet syöneet järin paljoa muutamaan päivään – Jukka säännösteli ruokaa aivan kuten pitikin.
Tarkistin hotellin ovelta pihamaan ja pinkaisin juoksuun tytöt välittömästi perässäni.
Vajaassa kymmenessä minuutissa olimme takaisin köysihuoneessa. Laukaustakaan ei tarvinnut ampua, mutta reput täynnä panoksia ja useampi ase mukana olimme valmiita. Petteri oli valmiina odottamassa meitä.

”Heitä se tarkki vaan mulle ni päästään hoitamaan homma alta pois.”
”Onko radiosta tullu mitään?”
”Ei kauheesti. Se sama hullu siel manas ja sitten tuli loppu.”
Tarkistin tarkkuuskiväärin kunnon ja panostilanteen, piti luottaa että se oli kohdistettu. Meidän pitäisi aloittaa ampuminen välittömästi. Petteri nappasi kiväärin – hän oli kieltämättä porukan parhaita ampujia ja käsitellyt myös omassa palveluksessaan asetta. Jukka jäi päivystämään radiota ullakolle kun nousimme varoen katolle. Ryömin edellä katon tuuletuskanavan taakse ja Petteri seurasi minua kiväärin kanssa perästä. Peltikatolla hän otti luontevan ampuma-asennon, kun aloin tähystämään.
Katsoimme suoraa kohti Harjun tornia. Sen ikkunat olivat vaaleat.

Myöhäinen aurinko heijasti valon ikkunoista suoraa meitä kohti, eikä näkyvyyttä tornin sisälle juuri ollut. Petteri kiroili vieressä.
”Pitääkö noi ikkunat ampua paskaks?”
”Ei varmaan kannata, tulee pelkkiä pieniä reikiä ja sit ne tietäis että meillä on tarkki. Venataan.”
Petteri tähtäili kiikarin läpi varmaan puoli tuntia, kun auringon paikka hiljalleen muuttui. Se lopulta laski ja ilta alkoi pimentyä, mutta silloinkin tornin huippu oli liikkumaton. Lopulta ilma alkoi pimeentyä ja Pete ilmoitti ettei hänen silmänsä jaksanut tähtäillä enempää. Odotimme lyhyen hetken ja poistuimme katolta.

Muutamia muutoksia oli tehtävä – suunnittelimme seuraavana päivänä ottavamme yhteyttä kapteeniin, mutta siihen asti säästelimme radion akkuja. Oli tärkeää että se olisi käytössä myös sen jälkeen, mikäli joutuisimme ampumaan Kallion. Kun tilanne oli rauhoittunut, puhuimme myös seurauksista Jukan kanssa. Ajatuskin oli mieletön, ampua kaupungin komentava upseeri, koska tuo ei kyennyt johtamaan. Me kumpikaan emme juuri pitäneet tietyn profiilin kapiaisista, joille sotiminen oli elämäntapa, ja jotka olivat ehkä odottaneet tällaista kriisiä. Kun syke oli rauhoittunut, en uskaltanut vielä sanoa että pitikö meidän toimia niin – mutta ainakin nyt meillä olisi välineet vastata tuleen.
Vaihdoimme vartiopaikan parvekkeelle, sillä en halunnut kenenkään joutuvan enää katolle, missä vartiopaikka oli suoraa tornista näkyvissä. Vaikka etäisyyttä oli tosiaan se lähemmäs neljä-viisisataa metriä, emme ottaisi riskejä. Meitä oltiin ammuttu, yritetty tappaa. Oli triviaalia kenen toimesta ja minkä takia, mutta meillä oli oikeus itsepuolustukseen.
Tilanne oli absurdi. Oikeastaan se oli ollut absurdi jo kriisin alusta saakka, mutta se alkoi nopeasti näkymään ihmisissä. Ihminen taisi kuitenkin olla ainoa luonnollinen uhkansa.