Kahdeskymmenesneljäs yö

14.11.2010

Aamukolmelta olimme kaikki valmiina. Täydet lippaat aseissa, miehet syöneinä ja yö suhteellisen hyvin nukuttuna. Ainakin Harri valitteli levottomia unia, mutta minusta tuntui, että kaikilla oli niitä. Se kuului nykyiseen stressinpurkuun olennaisena osana. Painajaisia kuului nähdä. Se oli vähintään kohtuullista näissä olosuhteissa.
Puttonen oli laittanut kuorma-auton jo lämpimäksi. Poltimme savukkeet odotellessa muita, mutta kaikki valmistuivat hyvin nopeasti. Tunnelma oli levoton, sillä kello oli yhä kaksi aamuyöstä. Valoa ei ollut oikein missään. Lumi kyllä piti ympäristön hahmotettavana, mutta ei tätä voinut sanoa erityisen hyväksi tavaksi elää. Jopa minun oli hieman kylmä. Öinen pakkanen oli suhteellisen kireä. Tämä ei ollut enää mitään alkutalvea. Ilmatieteenlaitos olisi ollut kätevä näitä reissuja suunnitellessa.
Hyppäsimme porukalla ajoneuvoihin. Autojen valojen käyttö oli kielletty, sillä emme halunneet herättää mitään huomiota lähtiessämme Jyväskylään ja varsinkaan saapuessamme sinne. Tällä kertaa emme myöskään heittäneet musiikkia soimaan. Puttonen asetteli valonvahvistimen päähänsä ja me istuimme hänen vieressään vaitonaisina Petterin kanssa.
Totinen toiminta alkaisi tästä. Meidän täytyisi pysyä liikkeessä ja pysyä hiljaa. Minä en halunnut tämän reissun päättyvän katastrofiin.
Me olimme olleet pitkään onnemme rajoilla. Hyvä suunnittelu oli pelastanut paljon, mutta en ottanut riskejä. Ilmeisesti juuri sen takia minä olin porukan johtaja.

Matka Jyväskylään kestäisi jopa hillityllä vauhdillamme puolisen tuntia. Ja tämä oletti, että väylät olisivat yhtä hyvässä kunnossa kuin aiemmin. Niiden pitäisi olla. Me olimme ajaneet ne vain viikkoa aiemmin, eikä tällä hetkellä liikenne ollut järin liikkuvaa.
Petteri oli huomattavasti Puttosta levollisempi. Hän jopa kävi omaa typerää small talkiaan ohjaamossa.
”Tiijäkkö, mä oon sillon tällön aiemmin miettiny jos tämmönen zombi-invaasio tapahtuis. Ja sillon kelailin vaan, että olis se aika vitun siistiä.”
”No ookko sitte vaihtanu mielipidettä?” Puttonen pelkästään hymähti kysymyksensä.
Petteri jäi hetkeksi miettimään asiaa ja sitten naurahti.
”En!”
Hän nauroi päälle. Aika hyvin mieheltä, joka oli nähnyt paljon paskaa kanssamme.
”Ei mutta vakavissaan, mun skenaario oli se, että pelastaisin Jessica Alban ja voisin nussia keskellä tyhjää Hartwall Areenaa.”
”Voithan sä vieläkin tehä sen, kuka tietää, että se voi olla hengissä vieläki?” Heitin hänelle toiveita luovan skenaarion.
”Joo, mut jenkkeihin on vähän hankala päästä. Anysway, pitää ottaa se työn alle ku täällä on hommat hyvin reilassa.”
”Täällähä on hommat hyvi reilassa.”
”Joo. Hemmetin hyvin!”
Pääsimme Jyväskylästä pohjoiseen vievälle tienpätkälle. Toinen kaista oli yhä täysin tukossa ja siellä hortoili yhä muutama tumma hahmo. Puttonen ajoi hitaasti, mutta varmasti. Valonvahvistin mahdollisti pimeän matkamme. Taaempi auto vain seurasi etummaista. Me olimme käyneet läpi paikan, missä tulisimme pysähtymään supermarketin takana. Olimme jo kaupungin rajojen sisäpuolella. Toivoin mielessäni, ettei paska osuisi tuulettimeen. Se oli raskas ja epärealistinen toive.

Vastakkaisella kaupungista ulos menevältä kaistalta ei näkynyt mitään muuta, kuin lumen peittämä autojen massa. Väylä kaupungista pakoon oli aivan yhtä tukossa kuin aiemminkin ja todisti samaa murhenäytelmää, jonka olimme nähneet jo aiemminkin. Palokan suunnalta Jyväskylän väylät olivat aivan tukossa. Ainoastaan muutama pakkasessa sinnittelevä, hoiperteleva hahmo erottui autojen keskeltä. Se vahvisti myös epäilyn siitä, että kylmä sää oli taltuttamassa tartuntaa, tappamalla sen kantajat yksi kerrallaan.
Puttonen piti yhä sopivan rauhallista vauhtia, vaikka olimme juuri ajamassa takaisin vaaravyöhykkeelle. Takanamme Audi seurasi kärsivällistä kuudenkympin vauhtia. Liikenneturvallisuus ei ollut leikin asia, vaikka vaarallisempiakin uhkia oli. Yksikään sotilaistamme ei kantanut enää kypärää – kolaroidessa se olisi saattanut murtaa niskat, sillä komposiittisuoja kasvatti pään painoa ja niskan rasitusta kriittisen verran. Sen lisäksi sirpalesuojalla ei enää ollut samankaltaisia funktioita kuin aiemmin. Me tosin kannoimme Puttosen kanssa sirpaleliiviä, lähinnä sen takia, että se kyllä pitäisi myös puremat poissa.
Tunnelma kasvoi hetki hetkeltä, kun lopulta ajoimme sisäänajoväylälle. Olimme nyt Seppälän suunnalla. Tästä olisi vajaa kilometri supermarketille. Vaikka meillä ei ollut ajovaloja päällä, jokainen meistä rekisteröi pimeässä harhailevat tummat hahmot.
Puttonen kaarsi rauhallista, mutta ripeää vauhtia ylläpitäen sisään rampilta. Hän ilmeisesti muisti reitin, sillä mies osasi nyt jo ennakolta väistää ne kaistat, jotka autot olivat tukkineet. Hän heitti suosiolla välittömästi jalkakäytävän puolelle ja otti vasta sen jälkeen suuren rekan tielle. Vauhtia ei ollut hädintuskin neljää kymppiä, mutta se riitti hyvin. Valonvahvistimen kanssa Puttonen näki kyllä kaiken ja osasi hommansa.
Vilkaisin nopeasti peilissä. Audi tuli epävarmasti perässä, sillä sen kyytiläisistä Tammenahoa lukuunottamatta kukaan ei ollut nähnytkään tätä reittiä.
Tarkkaavaisuudesta huolimatta Puttonen ehti valovahvistin silmillään kommentoida kuitenkin yhtä asiaa.
”Ei vittu, en tiijä näättekö työ, mutta helevetisti jälkiä. Aivan helevetisti.”
Me emme näin pimeässä erottaneet jalanjälkiä, mutta jotain muuta minä huomasin ajaessamme Ahjonkadun ohitse.
Joku muukin oli ajanut täällä autolla, sillä lumessa oli selvästi renkaanjäljet.

Me jatkoimme tarkkaavaisesti suoraa eteenpäin. Ainoa poikkeus oli yksinäinen tallustelija, joka kolahti suoraa kuorma-auton lumiauraan ja lennähti raskaamman liikkeen alta pois. Oli hauska nähdä miten luontevasti Puttonen suhtautui jo nykyään ihmisten yliajoon. Mutta huomiomme kiinnittyi muualle, sillä olimme saapumassa supermarketille.
”Aja suoraa vähän sen takaoven ohi. Me hypätään siinä pois ja sen jälkeen perutat auton paikalleen.” Kuittasin asian nopeasti Puttoselle ja sen jälkeen ohjeistin Petteriä.
”Mee sanomaan Audille, että ei avata tulta, vaan käytetään lyömäaseita jos niitä tulee. Yritetän saada mestat tyhjäks. Selvä?”
”Selvä juu.” Hän ei kuulostanut erityisen stressaantuneelta, huvittavaa kyllä.”
”Ok. Kaikki valmiina.”
Kuorma-auto kiersi kaikessa rauhassa supermarketin parkkipaikkaa pitkin sen taakse. Parkkipaikalla ei ollut useampia autoja, sillä hinnat olivat räjähtäneet ja kauppojen aukioloajat epäsäännöllistyneet hyvin nopeasti kriisin alkaessa. Nyt oli helppo ymmärtää, minkä takia ulkomaankauppa ja tuonti olivat vain viikoissa joutuneet täyteen kriisiin. Oli ylipäätään ihme, että marketeilla oli jäänyt jotain varastoon. Pienemmät kaupat oltiin rohmuttu nopeasti tyhjäksi, varsinkin maaseudulla.
Ajoimme täsmälleen samalle ovelle, jossa olimme piilopitelleet yhden yön. Lastaustyöstä tulisi pitkä ja vähäuninen, mutta siihen me olimme valmistuneetkin. Minulla ja useimmilla muilla oli taskut täynnä suklaapatukoita. Korkeaoktaanista ja epäterveellistä, mutta tällä kertaa kalorit olivat tärkeämpiä kuin diettien seuraaminen.
Puttonen hidasti autoa nopeasti ja käänsi sen tottunein käsin. Me olimme käyneet jopa nämä yksityiskohdat etukäteen lävitse ja Audi tiesi hidastaa takanamme. Kun Puttonen oli kääntänyt perän kohti takapihan seinää, me hyppäsimme ajoneuvosta ulos jo ennen peruttamista. Sekä minä, että Petteri olimme kääntäneet aseemme selän puolelle. Juoksin kuorma-auton eteen kirves kädessä, Petteri pinkoi samantien Audille.

Ei kulunut paljo kymmentä sekuntia kauempaa, kun porukkamme oli muodostanut lyömäasein suojatun kehän kuorma-auton ympärille. Vaikka ainoastaan auton hiljainen hyrinä särki takapihan hiljaisuuden, nilkuttajia oli jonkin verran yhä liikkeellä. Mutta ne olivat hiton hitaita ja kankeita – löimme maahan yhteensä neljä kappaletta välittömästä läheisyydestä. Jore otti niistä kaksi komean kolauksen saattelemana. Hänen pesäpallomailansa ei tarvinnut toista iskua, vaan miehen jykevä isku mursi ilmeisen helposti hauraan kallon.
Suoraa sanoen näytti pelottavan paljon siltä, että kaveri oli lyönyt ihmisiä ennenkin.
Auto sammui takaamme ja käskin neljää miestä hiljaisesti sähähtäen jäämään suojaamaan selustaa. Hyppäsin Petterin ja Jussin kanssa lastauslaiturille, jolloin Puttonen liittyi seuraamme. Avasimme nopeasti lavan ja vedimme eilen kasatun lastausalustan esille. Se oli hieman liian lyhyt ja rattaa pitäisi työntää hieman tiukempaan yläluisuun, mutta ainakin se toimi. Tästä reissusta tulisi kuitenkin raskas, sille ei voisi mitään.
Tämä jälkeen juoksimme nopeasti ovelle. Se oli aivan yhtä auki kuin pitikin olla, eikä lumessa ympäristössä ollut erityisemmin jälkiä. Mutta me emme ottaneet riskejä, vaan jokainen piti yhä lyömäaseensa paikalla ja vetäisi taskulamput esille. Puttonen sai sammuttaa ensimmäistä kertaa tunnin sisään valonvahvistimen ja heitti sen nopeasti taisteluliivinsä lonkkakoteloon.
Etenimme koko hallin läpi kahdesti ennen kuin uskalsin huutaa sen olevan tyhjä. Myös muut vastasivat huutoon.
Kokoonnuimme tämän jälkeen keskelle ja kävimme asiat nopeesti läpi.
”Ok, eli ette löytäny ketään?”
”Ei, oli jopa meijjän vanhat jätökset paikallaan.” Puttonen tuumasi.
”Mulle tuli yks juttu mieleen.” Petteri sutkautti nopeasti.
”Kerro.”
”Eikös se sen saatanan amatsoninaisen ukko pajautellu ihan helvetisti? Pakko sillä on olla jotain varastoja, ainaki Antti arvostais.
”…”
Jäimme kaikki hetkeksi tuijottamaan nuorempaa Rajasaloa. Hän irvisti.
”Kamoon, tärkee asia!”
”Ei oo nyt ajankohtainen.”
Petteri pihahti. Ilmeisemmin hän olisi halunnut kyllä keventää tunnelmaakin, vaikka olikin perkeleen vaarallista.

Aloitimme pakkauksen tarkistamalla ruokapakkaukset. Osa niistä oli jo auki edellisen vierailumme jäljiltä. Kun tartunta oli levinnyt maailmalla, ruokakuljetukset olivat alkaneet katkeilla. Pienemmissä maaseudun ruokakaupoissa ei ollut mitään ja kysynnän räjähtäessä elintarvikkeiden hinta oli räjähtänyt varmaan kolminkertaiseksi. Osa ruokatavarasta oli loppu, mutta melkein suurempi osa vanhentunut. Siitä huolimatta suurimmat tuontisapuskat, kuten hedelmät, olivat muutenkin huonosti säilyviä.
Me olimme katsoneet valmiiksi, mitkä ruokalajit olivat ensisijaisesti pelastettavissa. Ne olivat hyvin peruselintarvikkeita – jauhoja, pastaa, riisiä, säilykkeitä. Myös suola ja sokeri olivat korkealla tärkeysjärjestyksessä. Vasta sen jälkeen tulisi muutamat eksoottisemmat hankinnat, kuten makeiset ja kahvi. Mutta tiesin, että me kaikki halusimme myös niitä mukaan ainakin yhdet suuremmat lavat.
Kartoitus oli tylsää hommaa, eikä vaikuttanut edesauttavan lainkaan lähtöämme. Mutta minä tiesin sen olevan olennaista. Revimme puukoin pakkauksia auki ja tarkistimme sekä niiden sisällön, että sen laadun. Tähänkin meni yli puoli tuntia. Kello juoksi meitä vastaan, sillä ainakin minä halusin lähteä ennen kuin aurinko nousisi.
Meillä olisi ehkä kolme tuntia aikaa saada kaikki pakattua rekkaan ennen kuin hämärä alkaisi pilata suojaamme. Puttonen kiikutti valonvahvistimen vartiossa oleville miehille ja aloitimme pakkauksen. Sovimme etukäteen, että tekisimme tunnin vuoroja suurten konttien kiikutuksessa kuorma-autoon. Sen jälkeen vartijat ja roudarit vaihtaisivat paikkaa.
Aikaa tuhrautui vielä lisää kun etsimme kärryjä, joilla liikutella tavaroita. Paikat olivat yllättävän siistissä järjestyksessä, sillä ilmeisesti supermarket oli jäänyt sulkemiskuntoonsa jo ennen kuin Jyväskylän puolustus oli murtunut.

Pääsimme aloittamaan tavaroiden kuljetuksen. Me tulisimme lastaamaan yli kymmenen tonnia ruokaa kyytiin. Suosimme tiiviisti pakattua lavoja, joita aloimme hiljalleen raahaamaan perille. Pihamaalla pääasiassa Jore hoiti lähellekään auto saapuvat nilkuttajat, jotka kiinnittävät huomiota kilkkeeseen ja kolinaan, jota operaatio aiheutti.
Lastauslava oli liian jyrkkä ja jouduimme tosissaan puuskuttamaan raskaampia lasteja sisään. Laskimme jopa aseemme poikkeuksellisesti maahan, sillä nyt tehokkuus oli tärkeintä. Puskimme kaikki hiki hatussa, mutta ilman Jussia suuremmista kuormista ei olisi tullut yhtään mitään. Mies oli kuin järkäle ja hoiti usein itse nostotyön, kun muut tyytyivät puskemaan lavat perille. Hiljainen puuskutus täytti talvisen ilman.
Meillä ei ollut kylmä. Yritimme sitä paitsi pitää vauhtia. Mikäli auto olisi vain puoliksi lastattu, reissu olisi puoliksi epäonnistunut. Me emme tulleet tänne sitä varten, että joutuisimme tulemaan uudestaan.
Lopulta teimme hieman liian pitkän vuoron, mutta olin täysin valmis ottamaan taukoa. Hiljaisin komennoin vaihdoimme paikkoja vartiomiesten kanssa ja astuimme kuorma-auton ympärille vartioon.

Kun neljä ryhmämme jäsentä kolistelivat tavaroita takanamme, minä ehdin keskittyä ympäristöön. Jopa näköetäisyydellä oli hämärässä muutama nilkuttaja, jonka pystyi erottamaan vaaleammasta lumen pinnasta. Ne hädin tuskin liikkuivat, eivätkä tulleet tänne päin. Ja hätätapauksessa meillä oli yhä aseemme, mikäli tilanne yltyisi liian pahaksi. Hiljainen tuuli puhalsi kuitenkin parkkipaikan ylitse, enkä erottanut mitään erityisen hälyttävää.
Ensimmäisen puolen tunnin aikana tapahtui hädin tuskin mitään. Hikisissä varusteissa vain alkoi tulla kylmä pakkasessa seisoskellessa. Ainoastaan Puttonen pysäytti yhden liian lähelle eksyneen nilkuttajan.
Hieman ennen vaihtoa havahduin seuraamaan tarkemmin horisontin puolta. Seppälän alue oli pääasiassa suurempia kaupparakennuksia ja teollisuushalleja täynnä. En ollut aivan varma, mutta olin erottavinani hieman taaempana olevalta talonkatolta valoa. Siristin pimeässä silmiäni, mutta en siitä huolimatta erottanut mitään suurempaa.
Vilkuilin talon katolle päin varmaan koko loppuajan, pitäen samalla lähimaastoa silmällä. Joko minusta oli tulossa vainoharhainen tai sitten silmät temppuilivat. Vaikka olimme nukkuneet, kroppa ei ollut tottunut näin epäsäännölliseen unirytmiin. Kello lähestyi yhä uhkaavammin aamua.
Vain hieman ennen aamua varmistuin havainnostani. Valo ei ollut lähempänä vierellä olevien rakennusten katolla, vaan syttyi pidemmäksi aikaa kauempaa, ehkä kahdensadan metrin päästä Vasarakadun ylitse. Näin pimeällä oli vaikea arvioida etäisyyttä, enkä edes muistanut mikä liike oli kyseessä. Se oli kuitenkin huomattavasti supermarkettia matalampi ja välissä oli vain muutama havupuu. Näin selkeästi, että joku oli sytyttänyt taskulampun katolla.
Myös Puttonen huomasi havainnon kun puhuttelin häntä.
”Meitä tarkkaillaan.”
”Ootko varma? Myö ollaan oltu aika hiljaa.”
”Joo, mutta toi kuorma-auto varmaan huomattiin jo kun tultiin kaupunkiin sisään.”
”Onko ne sitte Kallion porukkaa?”
”Paha sanoo. Jos niillä on pimeänäkölaitteet, niin ne varmasti tietää, että me ei olla. Mut paha sanoa.”
Myös Petteri asteli viereemme. Hän ilmeisesti oli huomannut saman ilmiön jo aiemmin minun kanssani.
”Puttone, lainaas niitä valonvahvareita.”
”Ei niillä tonne saakka erota mittään.”
”Joo, mutta kokeillaan nyt kuitenki.”

Seisoimme kaikki kolme rivissä, kun Petteri tarkasteli katonharjaa valonvahvistin kädessään. Hän sääti hieman etäisyyttä, mutta sen jälkeen ilmeisesti näki hyvin, mistä oli kyse. Myös me erotimme valonväläykset yössä. Mikäli kyseessä oli sotilaita, he olivat luultavasti varusmiehiä. Tai sitten he eivät halunneetkaan pysyä meiltä piilossa.
Vaikka tältä etäisyydeltä oli vaikea erottaa hahmoja valonvahvistenkin kanssa, Petterillä oli tarkka näkö ja hän osasi lukea liikkeitä suhteellisen hyvin. Hän oli hyvä tässä ja tarkasteli vakaalla kädellä kauempana olevaa valoa.
”Ainakin kolme henkeä. Ainakin yhdellä ase tai vastaava. Meikä veikkais, että sotilaita, mutta en voi sanoa varmaksi.”
”Ok. Meidän pitää olettaa, että ne on. Mennään vähän suojaisempiin asemiin, mut ei ihan heti. Ei anneta niiden huomata, että me ollaan niistä tietosia.”
Astellessamme parempiin paikkoihin toinen puolikas ryhmästämme saapui juuri sopivasti tekemään vaihdoin. Kerroin nopeasti Tammenaholle ja Jannelle havainnostamme. He olivat samaa mieltä ohjeista ja jäivät seuraamaan valoja.
Me riensimme sitä suuremmalla syyllä pakkaamaan tavaroita. Olimme korkeintaan puolessa välissä työtä, tuskin sielläkään, ja aika oli käymässä vähiin.

Remmoimme raskaita jauhopaketteja suurissa lavoissa tonnikaupalla perille. Väliin mahtui myös säilykkeitä, mutta tällä hetkellä emme erityisemmin välittäneet yksityiskohdista. Sykähtelimme kahta kauheammalla vauhdilla, sillä ilmeisesti näköhavainto alkoi stressaamaan kaikkia. Välissä yksi suurempi kontti meinasi tipahtaa lavalta, mutta saimme sen hikisellä ähellyksellä kuitenkin perille.
Käskin porukan vetää suklaata ja juoda välissä, sillä meidän pitäisi pysyä myös hyvissä voimissa. Vaikka minulla oli paha kutina valohavainnosta ja kaikki halusivat mahdollisimman nopeasti pois, meidän oli silti valmistauduttava myös hätätilanteeseen. Silloin kaikkien oli oltava taistelukuntoisia.
Vasta tässä vaiheessa yötä minun mieleeni pyörähti ensimmäisenä sattuma edelliseltä päivältä. Sofia tosiaan oli suudellut minua hätäisesti lähteissämme. Se tosin oli ollut ilmeistä jo aiemmin, mutta ilmeisesti hän oli turhautunut passiivisuuteeni. Nainen oli kuitenkin poikkeuksetta ajautunut kanssani samaan tilaan, mikä oli usein tarkoituksellista. Tavaroita nostellessani päädyin kuitenkin kohauttamaan olkapäitäni. Minulla ei ollut tapana välittää näistä asioista niin paljoa. Aikaisemassa maailmassa olin toisinaan joutunut sen takia hieman epäsuosiollisiin tilanteisiin, mutta tällä hetkellä ruokatavarasta huolehtiminen oli ykkössijalla. Tartunnan jälkeinen maailma oli upean yksinkertaistettu.

Saimme lavan sen verran vajaaksi, että pystyimme vaihtamaan paikkoja vielä kertaalleen paikkoja vartioryhmän kanssa. Siinä olivat hyvät uutiset, me olimme pian valmistumassa. Mutta lainatessani Puttoselta valonvahvistinta se paljasti myös aikataulun juoksevan. Paljaalla silmällä taivaanrannan hehku ei näyttänyt järin suurelta, mutta valonvahvistin erotti sen selvästi pimeästä yötaivaasta.
Puttonen kusi muina miehinä keskelle takapihaa tarkkaillen samalla sektoriaan. Kello läheistyi aamun tunteja. Meille tulisi kiire, mikäli haluaisimme ennen valkeutta pois. Toisaalta näissä asioissa absoluuttisia määreitä ei ollut. Eniten huoletti vastapäisen rakennuksen katolta kadonnut valo. Joko he olivat tajunneet meidän huomanneen itsensä, tai he olivat vaihtaneet paikkaa muuten. Oli niin tai näin, epäilin tilanteessa olevan selkeästi riskinsä.
”Huhta, tuolta tulee yks.”
Jussi ohjasi minua kun syvennyin liikaa tutkiskelemaan taivaanrantaa. Vasemmalla puolellani oli noin kahdenkymmenen metrin päässä yksi nilkuttaja, joka eteni hitaasti meitä kohti. Laskin valonvahvistimen laukkuunsa ja nappasin kirveen vyöltäni.
Tämäkin ihmisraakile oli nälkiintynyt ja hidas. Se yritti lähemmäs päästyään kurkotella minuun, mutta olimme oppineet kärsivälliseksi näissä tilanteissa. Potkaisin omaa kokoluokkaani olevaa keski-ikäistä miestä vatsan seudulle. Kun hän tartunnan saaneelle tyypillisesti korahti ja taittui hieman kaksinkerroin, iskin miestä laajassa kaaressa kirveellä takaraivoon. Jähmeä veri levisi maan lumipeitteelle.

Pojat alkoivat valmistua, mutta taivas kirkastui. Oli vielä hämärää, mutta se johtui osittain pilvisestä taivaasta. Tästä päivästä ei tulisikaan järin valoisaa. Nappasimme jo yötähtäimet ylös rynnäkkökivääreistämme ja vilkuilin perän puolelle. Tammenaho huikkasi sieltä nopeasti.
”Vielä kaks laatikkoa, venatkaa!”
Näytin hänelle peukaloa ja käskin vartioporukan tarkistaa nopeasti etualue. Myös tartunnan saaneet alkaisivat nähdä meidät suhteellisen nopeasti, joten tässä saattaisi hyvinkin tulla kiire. Enkä minä halunnut, että kuorma-automme jäisi ruopimaan ruumiisiin – niin ikävältä kuin se kuulosti sekä ruumiiden, että meidän kannaltamme.
Lähistöllä ei kuitenkaan ollut enempää meitä huomioivia tarttuneita. Palatessamme takaisin viimeinen kuorma oli nousemassa. Käskin Puttosen jo nousta käynnistämään auton. Me olimme saaneet paljon tavaraa mukaamme, mutta sitä oli myös jäänyt jonkin verran. Sulkisimme lastausovet aivan kuten aiemminkin. Minä en halunnut sataa viruksen häiritsemää ihmisraatoa lemmiskelemään pilaantuneen lihan kanssa, jos pystyisimme vielä hyödyntämään jäljelle jääneitä varastoja.
Toinen nelihenkinen porukkamme puski vielä viimeisen lavan ylös, mutta pian he olivat valmiina. Janne näytti minulle peukaloa ja he alkoivat laittamaan lavaa kiinni. Käännähdin katsomaan taivaanrantaa päin. Koko maisema oli alkanut muuttua valoisaksi. Tosin valoisuudesta oli turha puhua, kyseessä oli enneminkin aamuhämärä.
Se sai silti kelvata.
”Pete, sulla on se tarkki – tähtää auton takaa tonne katolle, kato että onko siellä joku vielä?”
Hän toimi käskystä ja tarkensi nopeasti tähtäintä asetuttuaan Audin taakse sihtaamaan. Petteri ei ollut ladannut asettaan, mutta tottuneesti tähysti talon katolle ampuma-asennosta. Samalla kun kuorma-auto käynnistyi ja sen lava kolahti kiinni, hän teki havainnon.
”Kolme jannua, ainakin kahdella rynkky, armeijan vehkeet yhdellä. Ne tarkkailee selvästi tänne päin.”
”Vittu.”
Me molemmat tajusimme mistä oli kyse. He olisivat kyllä lähestyneet meitä, mikäli he olisivat halunneet. Mutta he eivät halunneet. Ja tähän oli useampikin todennäköinen syy.
”Ammunko?”
Pohdin hetken tätä vaihtoehtoa, mutta toisaalta minä luotin epätietoisuuteen.
”Älä. Lähdetään ajamaan tosta niiden ohi oikealla – päinvastaseen suuntaan ku mistä tultiin. Yritetään vetää tämmönen kehitysvammasten hämäys.” Tällä kertaa selitin suunnitelman myös Puttoselle, joka näytti minulle peukkua ohjaamosta.

”Kaikki valmiina!”
”Jes, autoihin vaan! Seuratkaa meitä!”
Koko porukka ryntäsi nopeasti ajoneuvoihinsa. Kaikki ovet paukahtivat kiinni samalla sekunnilla. Olin jälleen kuorma-auton hytissä Puttosen ja Petterin kanssa. Mutta tällä kertaa meillä ei enää säteillyt jännitys. Olimme jokseenkin varmoja siitä, että nyt jokin oli vinossa. Meillä oli kyllä tarvitsemamme ruokakuorma – tonnikaupalla tavaraa. Mutta todellinen koetus oli vasta edessä.
Aurinko nousi. Aamu oli koittanut.