Ensimmäinen yö

22.10.2010

Viiden aikaan aamuyöstä ensimmäiset tarttuneet saavuttivat meikäläisten asemat. Tilanne yllätti meidät täysin, sillä olimme odottaneet että tartunnan saaneita alkaisi ilmetä yksittäin pikkuhiljaa, mutta yhtäkkiä kirkkaan tähtitaivaan valaisemalle pellolle ilmestyi satapäin hahmoja. Olin itse vartiossa juuri tällöin ja sain samasta syystä käyttööni valonvahvistimen – mikä luultavasti pelasti henkeni. Etuvartio meni suorittamaan kulunvalvontaa, sillä meillä ei ollut varmaa tietoa siitä miten taudinkuvan saaneet käyttäytyivät.
Seurasimme taaempaa kun kolmen miehen taistelijaryhmä komensi jatkuvasti lähestyviä ihmisiä pysähtymään. Kun näin ei tapahtunut, etummainen iski patukalla reisiin lähestyvää tartunnan saanutta. Se kyllä toimi ja mies tipahti paikoilleen, mutta jokaiselta puolelta lähestyi lisää tarttuneita. Etummainen sotilas, ensimmäisen joukkueen poikia, vetäisi kaasunaamarilla varustautuneena (kuten meistä valtaosa) kokonaisen pippurisumutteen kohti lähestyvää massaa. Ei mitään reaktiota. Etumies ei saanut rynkkyään toimimaan kun hänet revittiin maahan.

Kaksi miestä etutarkastajan takana avasivat tulen kun tartunnan saaneet lähestyivät myös heitä. Muiden oli vaikea kertoa mitä tapahtui, mutta valonvahvarin takaa näin nopeasti että urhit nousivat pystyyn, vaikka niihin oltiin saatettu ampua useamman laukauksen sarja, suoraa massakeskipisteeseen. Ja kaksi jäljelle jäänyttä etuvartion sotilasta eivät ymmärtäneet perääntyä, vaan luottivat aseiden ylivoimaan. Heidän selustaansa kiri nopeasti tartunnan saanut, joka oltiin jo kerran ammuttu maahan, mutta noussut taas ylös. Vain harva jäi maahan, mutta yhdistin vanhana zombifanina nopeasti sen pääosumiin – ilmeisesti mikään muu ei pysäyttänyt niitä.
Tilanne oli muutenkin absurdi – tartunnan saaneet repivät hampaillaan loukkoon jääneet sotilaat kappaleiksi. He hävisivät nopeasti ohi pyrkivään massaan, joka eteni suoraa kohti asemiamme pellon laidassa.

Joku hätäinen kanssasotilas avasi tulen vaikka käskyä ei ollut tullut. Useat yhtyivät tähän ja pian valojuovaluodit lensivät vain muutaman kymmenen metrin päässä eteneviä tarttuneita kohti. Karjuin omaa ryhmääni tähtäämään päähän, mutta jatkuvien laukauksien ja kuulosuojainten takia hyvin harva sai käskyä perille. Nopeasti jääkärit alkoivat huutamaan lippaanvaihtoja ja tartunnan saaneet nousivat maasta, vaikka niiden torsoon oltaisiin upotettu kymmenittäin luoteja. Komentoketju meni perseelleen. Yksi ryhmänjohtaja huusi ryhmänsä irtaantumaan, jolloin tarttuneet etenivät hänen sivustaltaan suoraa läpi. Kun ensimmäinen tajusi ampua valoraketin selkeyttämään tilannetta, huomasin että ne olivat nopeampia mitä oletin – etenivät lihaskramppien takia katkonaisesti, mutta pystyivät kevyeen juoksuvauhtiin. Huudot täyttivät pellon jo siinä vaiheessa kun karjuin ryhmäni perääntymään. Ennen omaa irtautumista tein vielä viimeisen vilkaisun valonvahvareilla tilanteesta. Monta miestä syötiin jo elävältä, eikä meitä kohti etenevien tarttuneiden määrä tuntunut vähenevän – ne oltaisiin saateta hyvällä valaistuksella ja päälaukauksilla torjua, mutta nyt se oli enää mahdotonta. Edes meille annettu tuliannos ei riittäisi siihen tällä ampumatarkkuudella. Nappasin valovahvistimen jonkun luojan lykyn takia mukaan – eipä ollut tietoa miten paljon sitä saattaisikaan tarvita.

Ryhmämme irtaantui hyvin nopeasti suoraa taaksepäin. Muutama mies kääntyi suojaamaan perääntymistä, eivätkä he ymmärtäneet että tulitusta tärkeämpää oli pysyä liikeessä. Ainakin yksi jäi perästä, muutama joutui eristyksiin. Jäljelle jäi lopulta vain kolme miestä, kun lyhyellä metsäkaistaleella muutama mies eksyi koko helvetin ryhmästä. Nuoret ryhmänjohtajat eivät ymmärtäneet tilannetta, eivätkä vanhemmat joukkueenjohtajat olleet valmistautuneet tälläiseen skenaarioon. Yksi lastasi miehiä nopeasti Masiin, jonka ajovalot jäivät takavasemmalle kolmen miehen ryhmäni edetessä heidän ohitseen kohti metsää. Oli vaikea sanoa pääsikö kukaan lisäksemme karkuun, sillä vanhoihin huutoihin sekoittui myös paljon uusia. Laukaukset ja valoraketit laantuivat nopeasti. Me kolme juoksimme aivan saatanasti. Takanani mies puuskutti, muttei sanonut sanaakaan.

Tätä jatkui vartin, jonka jälkeen uskalsin pysähtyä. Näin nopeasti kukaan meistä ei varmasti ollut juossut koskaan. Kaikki puuskuttivat, jolloin uskalsin esittää nopean kysymyksen – kenen kanssa olin päässyt karkuun ja olivatko he haavoittuneita. Kaksi kuittausta.
”Puttonen, oon mie ihan ok.”
”Ranta-Knuuttila, kaikki ok.”
Kirosin mielessäni, Puttonen oli savolaiseksi hyvin terävä ja nopea, vähäpuheinen kaveri, mutta Ranta-Knuuttila tuttavallisesti sanottuna töhö pohjalainen. Hänelle ei oltu suotu hiljaisuuden kultaista lahjaa.
”Mitä me tehään?” Ranta-K., tuttavallisemmin RK tai Rantis, puuskutti hätääntyneen näköisenä.
”Paljon teille jäi panoksia.”
”Jotain nelisenkymmentä, varmaan vähän enempi.” Puttonen oli säästellyt tulessa. Minä en ollut toista lipasta koskaan aloittanutkaan, joten meillä kahdestana oli yhteensä ehkä sata laukausta.
”Mulla ei oo yhtään.” Rantis ilmoitti melkein ylpeänä. Eli se idiootti oli ampunut varmaan sarjalla, koska muuten oli helvetin vaikea saada yhdeksänkymmenen laukauksen päiväannos menemään vajaassa viidessä minuutissa, minkä tulenvaihto kesti pellonreunalla. Ärähdin nopeasti, mutta takaa yhä kantautuvat huudot pitivät ajatukset siinä hetkessä. Panosten tasaamiselle ei ollut aikaa.

Me jatkoimme etenemistä normaalia juoksuvauhtiamme. Perässä ei näkynyt liikettä, mutta en uskaltanut pysähtyä ja kaivaa valovahvistinta esille. Me emme olleet hirvittävän kaukana mereltä ja olisi vain muutamasta tunnista kiinni että aurinko alkaisi nousta. En uskonut että väsyneet, vartiossa valvoneet ja nälkäiset miehet pysyisivät vain juoksussa niin pitkään. Olin kuitenkin ryhmän kovakuntoisin ainoana urheilijana. Ja yö oli hiton kylmä.
”Jatketaan vielä pari kilsaa ja etitään sitten joku suojapaikka.” Puuskutin juostessa. Valonvahvistimen laukku hakkasi epämiellyttävästi reidelle ja rynnäkkökivääri painoi täysin turhan sirpaleliivin kanssa – se ei suojaisi puremilta jos törmäisimme tarttuneisiin. Ehkä kymmenen minuutin juoksun jälkeen saavuimme kangasmetsästä metsätielle, jota lähdimme sokeina seuraamaan eteenpäin. Jälkeenpäin mietin miten typerää oli jättää lukematta karttaa juuri sinä hetkenä, minulle kun sellainen oli suotu. Saavuimme lopulta maalaistalolle, joka seisoi pellon ja metsän laidassa rapistuneine maaleineen. Kun oveen hakkaaminen ei tuottanut tulosta, enkä viitsinyt huutaakaan, pistin kiväärinperällä ikkunan hajalle ja avasin oven. Rantis mussutti jotain ihmisten talojen hajoittamisesta. Minulla sen sijaan oli kutina että moni asia tulisi muuttumaan hyvin ratkaisevasti.
Telkesimme etuoven ja tarkistimme lyhyesti talon. Yksikerroksinen, pienehkö maalaistalo. Sen taakse jäi lato, jota tuskin oltiin käytetty ainakaan kolmeen vuosikymmeneen. Isäntääkään ei näkynyt – jääkaapista löytyi säännösteltyä ruokaa suhteellisen vähän. Puttonen piti vahtia kun tarkistin kaapit – kukaan meistä ei ollut ruokaillut edellisen iltapäivän jälkeen ja tiesin että kohta energiaa tarvittiin. Mitään käsittelemättömänä syötävää ei suuremmin ollut, tyhjensin purkillisen maustamatonta jugurttia kitusiin lähes samantien. Varmaan muutaman päivän vanhaa mausta päätellen, mutta muonituskeskus oli tehnyt ruuansulatuksestani terästä. Tärkeämpää oli kolme kartonkia tupakkaa, jotka löytyivät pöytälaatikosta. Näköjään isäntä tiesi mitä alettiin säännöstelemään ensimmäisenä, savukkeita ei ollut saatu ulkomailta varmaan kahteen viikkoon. Meillä kenelläkään ei ollut reppuja, jotka jäivät suoja-asemiin pellonreunalle.

 

Viimeisenä temppuna ennen kuin vaihdoin ovivartion Puttosen kanssa, lainasin Rantiksen kännykkää. Pistin molemmille vanhemmilleni ja siskolleni viestit, jotta se varmasti tulisi perille. Käskin heidän paeta vaarivainaan maatilalle syvemmälle maaseudulle. Heidän lisäkseen kotipaikkakunnallani Jyväskylässä asuville kahdelle läheiselle ystävälleni saman viestin – he tunsivat sisareni ja luotin heihin. Tämän jälkeen käskin molempia seurueestani lepäämään – lähtisimme etenemään päivänvalossa kohti lähintä kasarmia, joka olisi luultavasti Haminassa. Tarvitsimme vakavaa varustäydennystä – kaikilta puuttui vaihtovarusteet, ruuasta ja panoksista puhumattakaan. Elättelin myös toiveita että ehkä varuskutna olisi pystynyt puolustamaan itseään. Mikäli salaa päässäni spekuloima tilanne zombimaisesta tilanteesta olikin totta, armeija ei ollu valmis siihen. Piti vain toivoa että huominen menisi paremmin.