Ensimmäinen päivä

Tarkistin pihamaan vielä kertaalleen ikkunoista ennen kuin poistimme oven tukkeet. Rantis jäi talon portaille kun tarkistimme tyhjältä vaikuttavan pihan ja välittömän ympäristön. Majapaikkamme näytti päivänvalossa hieman vähemmän ränsistyneeltä, ruma talonperkele varmasti, mutta ajoi korkean kivijalkansa kanssa asian. Talon viereisestä ladosta löytyi julmetut kasat perunoita, joita lipastimme huolella. Perunakellarin vierestä nappasin kirveen, joka istui nätisti voimankäyttövyöllä teleskooppipatukan ja käsirautojen väliin. Puttonen haaveili moottorisahasta, mutta kyseessä oli lähinnä huono vitsi. Todellisuudessa niin raskaalla ja äänekkäällä työkalulla ei tehnyt mitään tartunnan saaneita vastaan. Vanhana sähkömiehenä hän nappasi työkalupakin, koska kuulemma ”Eihän tuota koskaan tiijä tartteeko sitä”.
Toimivaa ajoneuvoa ei löytynyt. Latoon oltiin ajettu sisään kyllä hirviporukkavolvo, jota tuskin oltiin ajettu tämän vuosituhannen puolella. Palasimme takaisin taloon ja telkesimme oven henkilökohtaisen huollon ajaksi.

Paljastui että jossain vaiheessa juostessamme tai jo puolustuksessa Ranta-Knuuttila oli paskonut housuunsa jännityksestä ja pelosta. Hän haisi kuvottavalle ja pesi pakaroitaan sillä välin kun Puttosen kanssa keitimme perunoita puuliedellä. Vaikka emme yöllä olleet käyttäneet valoja, se ei ilmeisesti olisi ollut mahdollistakaan. Sähköhella ei mennyt päälle, sama asia kaikkien muiden sähkölaitteiden kanssa. Jääkaapissa oli vielä jonkin verran höökää, mutta senkään valo ei toiminut (joka olisi saattanut paljastaa sijaintimme keskellä yötä, mutta onni onnettomuudessa).
Minulla oli onneksi lähialueen kartta ja summittainen ajatus siitä mitä kautta olimme edenneet.

Olimme molemmat huolissamme Puttosen kanssa perheidemme kohtalosta, savonlinnalaisena miehenä hän halusikin jatkaa suoraa pohjoiseen tarkistamaan tyttöystävänsä vointi. Itse kieltäydyin – tämä tarkoitti että meidän olisi pitänyt kiertää tai mennä Lappeenrannan lävitse. Ainoa positiivinen puoli tässä olisi ollut se, että olisimme ehkä päässeet etenemään Saimaan vesistöjä pitkin – toisaalta mikäli pääsisimme etelään niin voisimme poiketa suoraa merelle ja löytäisimme Haminasta luultavasti enemmän ammuksia kuin tarvitsisimme.
Lopulta kysymykseksi tuli etäisyys – Haminaan matkaa oli ehkä 60 km mikäli olimme missä veikkasin. Savonlinnaan matka oli enemmän kuin kolminkertainen. Me tarvitsimme ajoneuvon molempiin paikkoihin lähtemiseen – ilman tartunnan saaneiden uhkaakin Haminaan kävely olisi kestänyt yli kaksi vuorokautta ja ollut tarpeettoman raskasta kevyesti ylipainoiselle Ranta-K:lle.
Kaikki kolme ruokailivat vaitonaisena. Kertasin päässäni edellisillan läpimurtoa. Tartunnan saaneet olivat alkaneet edetä nopeammin vasta kun ne näkivät uhrinsa tai kuulivat laukaukset. Kaikki meistä olivat aseistautuneet rynnäkkökiväärillä, jotka olivat äänekkäitä laitoksia. Aloin kaivamaan eilisiltana löytämiäni kaappeja, joista yhdessä oli tyhjiä muovipulloja. Puttonen heitti työkalupakista veitsen ja irrotin kolmesta puolen litran muovipullosta pohjan. Työkalupakista löytynyt jeesusteippi osoittautui tarpeelliseksi kun teippasin puoliavoimen muovipullon rynnäkkökiväärini päähän ja kehotin poikia tekemään samalla tavalla. Muovipullo vaimensi laukauksen varsin tehokkaasti, vaikka paska väline noin muuten olikin ja häiritsi tähtäämistä valtavasti. Mutta veikkasin että hiljaisuus oli tärkeämpää kuin taistelukyky. Tämä luultavasti pelasti henkemme myöhemmin.
Laskeskelin kartasta että jos tartunnan saaneet olisivat liikkuneet koko yön (ei ollu mitään syytä olettaa etteivät ne olleet), he olisivat edenneet ehkä kolmekymmentä kilometriä ohitsemme.
Koska meillä ei ollut reppuja, jouduimme kuljettamaan pääosin mukaan haalimamme ruuan (pääasiassa perunoita ja ruisleipää – hajotkaa etelä-karjalaiseen diettiin) ja varusteet muovipusseihin. Puttonen halusi korkata isännän haalimat tupakat, mutta kielsin häntä taistelutilanteen takia.
Jätimme maalaistalon ovelle vielä paperille kirjoitetun lapun. ”Pahoittelut materiaalivahingoista, jugurttinne maistui paskalle.” Tämä jälkeen jatkoimme metsätietä lounasta kohti, jokainen mies levottomassa taisteluvalmiudessa. Suomen Z-dayn ensimmäinen aamu oli hieman usvainen ja satoi kevyesti vettä. Kostea ilma oli viileää ja olo perin levoton. Metsätien vierellä talot näyttivät täysin samalta kuin ennenkin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtanutkaan.

Ensimmäinen ongelma kohdattiin jo kolmen kilometrin päässä, kun saavuimme kyläpahaseen joka oli tienristeys lähimmälle valtatielle – vaalimaantielle. Kyläkaupan ja kahden kurjan rakennuksen pihamaalla linkutti löysisti kuutisen hahmoa, joiden takai poikkesimme ojaan piiloon.
Kävimme nopean keskustelun siitä, miten toimia. Ketään ei huvittanut kohdata yhtään tartunnan saanutta, vaikka uskoin että päähän osuvat luodit pitäisivät ne maassa. Mutta näimme jo kaukaa että toisen kylän talon pihassa oli kaksikin autoa ja mikäli me joutuisimme näin usein pysähtymään niin emme saavuttaisi Haminaa ennen kuin panoksemme loppuisivat.

Tein selväksi Ranta-K:lle että hän käyttäisi tällä kertaa tulta säästeliäämmin. Yhteensä sadalla panoksella ei paljoa juhlittaisi. Puttonen jäi turvaamaan selustamme, kun etenimme RK:n kanssa suoraa tieuraa pitkin. Ehkä kuusikymmentä metriä ennen tienristeystä tartunnan saaneet huomasivat meidät ja alkoivat nopeasti kiriä meitä kohti. Komensin molemmat maahan ja käskin avata harkitun tulen, kun pääosuma on varma.
Ensimmäinen laukaus tuli itseltäni. Se kuulosti oudon vaimealta kumahdukselta muovipullossa, joka kuitenkin herätti loppujenkin tartunnan saaneiden huomion. Tähtäysvaikeuden takia osuma tuli rintakehän seudulle. Korjaava laukaukseni osui jo suoraa silmään. Ensimmäinen tartunnan saanut kaatui. Myös Ranta-K osui, mutta nopeasti lähestyvät viitisen tartunnan saanutta vaativat nopeampaa tulta. Etäisyyden kiriessä kiinni kaadoin kolme omalla puolella olevaa tarttunutta neljällä laukauksella. Taistelijaparini onnistui yhtä nopeasti.
Kun vielä tarkistimme tuliko talojen sisältä enempää hahmoja, takaamme kuului laukaus. Nopealla vilkaisulla näin kun Puttonen räjäytti n. puolen metrin päästä selkäämme yrittäneen zombin pään. Tämän jälkeen hän iski toisen takaamme tulevan hahmon maahan kiväärinperällä ja laukaisi aseensa kylmällä itsevarmuudella. Mies oli kärsivällisesti odottanut että sai varman osuman.

Nostin nyrkkini ilmaan ja tein etenemismerkin. Etenimme vain kohti taloa jonka pihassa olivat autot. Liike oli ensimmäinen prioriteetti, sen jälkeen voisimme tsekata lähikaupan (joka ei lähempää tarkasteltuna näyttänyt olevan edes hengissä).
Tarkistimme talon poikkeuksellisesti ikkunoista. Yksikerroksinen, punatiilinen, perin turha 60-luvun matala omakotitalo. Näissä asui valtaosa suomalaisista, enkä tosin ymmärtänyt miksi kukaan olisi rakentanut jonnekin Etelä-Karjalan perukoille uuden talon vielä silloin. Se vaikutti päällisin puolin tyhjältä, jolloin etenin kärjessä taloon.
Jälki oli aika brutaalia. Vaaleat verhot ja matto olivat paljon veressä. Olohuoneen ikkuna oli täysin hajalla. Toisessa makuuhuoneessa veren määrä oli kaksinkertainen. Tajusin että kylässä keskustassa olleet hahmot olivat luultavasti olleet myös tämän talon asukkaita.
Tsekkasin nopeasti keittiön – jostain syystä ihmiset pitävät auton avaimia lähes aina keittiössä. En löytänyt niitä äkistään, joten jatkoin talon tarkistamista. Kun se oli muuten päin onnistunut, tajusin lukitun vessan oven. Puttonen ja Ranta-K suojasivat selustaani, joten oma tilanteeni oli sinällään turvattu. Napsautin kuitenkin varmistimen pois kun esitin kysymyksen vessan ovelle.
”Onko siellä joku?”
Ei vastausta. Toistin kysymyksen.
”Joo.” Hento ja värisevä ääni vastasi epävarmasti pitkän tauon jälkeen.
”Täällä on alikersantti Jaakko Huhta, me tyhjensimme kylän tartunnan saaneista, voitte tulla ulos.”
”Tekö äsken ammuskelitte?” Ilmeisesti äänenvaimennin ei erityisemmin toiminut alle sadan metrin päästä talosta.
”Kyllä. Oletteko te terveenä?”
”Juu, oota mä avaan oven.”

Kalpea, mutta muuten hyväkuntoisen näköinen, ehkä 13-vuotias tyttö avasi oven. Hän piti sitä vain raollaan, koska tajusin tytön olevan alusvaatteisillaan. Pieni olento, ei luultavasti edes viittäkymmentä kiloa.
”Onko täällä muita?”
”Ei, ne puri porukoita eilen.” Tyttö vastasi nopeasti.
”Missä porukoidesi ruumiit sitten ovat.” Jostain typerästä syystä oletin että hänen vanhempansa olivat kuolleet puremiin.
”Täällä talossa ne käveli ja ryskytti ovea. Ei ne mitään puhunut, öris vaan.” Tytön silmät olivat kosteat. Tajusin että aiemmin meille kuvaileva vesikauhumainen tartunta oli hyvin nopeaa sorttia – ilmeisesti tytön vanhemmat olivat kaksi tartunnan saanutta, jotka Puttonen oli yllättänyt selkäpuoleltamme. Hän oli varmaan joutunut piiloutumaan heiltä läpi yön. Yhtäkkiä oma yömme vaikutti hyvinkin herkulta.
”Mikä sun nimi on.”
”Veera.”
”Noniin Veera, mulla on kaksi sotilasta mukana ja meidän on tarkoitus päästä Haminaan täydentämään ammuksia. Haminaan on pitkä aika kävellä niin varmaan tarviin porukoittes autoa.”
”Mitä mulle tehdään.”
Veera piti yhä ovesta tiukasti kiinni. Hän tuntui olevan yllättävän rauhallinen siihen shokkitilaan nähden, mitä tytön yö oli luultavasti ollut. Nyt piti tehdä nopeita päätöksiä, mutta en pitänyt ajatuksesta että ottaisimme ylimääräistä taakkaa mukaan. Toisaalta minua panetti, ja vaikka en raiskaajaluonne olekaan niin tiesin että jommasta kummasta taistelutoveristani saattoi sellainen löytyä. Ihmisten paras puoli pääsi esille vasta kriisissä. Veeran jättäminen tänne olisi tosin ollut varma kuolema. Jos ei tartunnan takia, niin tyttö tuskin selviäisi ilman ruokaa.
”Sinä voit jäädä tänne, tai lähteä meidän mukaamme. Mutta auton me otamme joka tapauksessa.” Minun ei ollut tarkoitus kuulostaa empaattiselta. Tosin parin sekunnin pohdinnan jälkeen Veera oli hyvin yhteistyöhaluinen.
”Ne avaimet on mikron vieressä. Voinko mä laittaa jotain päälle?”
Ääni pään sisässä sanoi tietenkin että ’ei’. Tottakai vastasin ”Pue jotain lämmintä, voi olla pitkä matka.” Kävin hakemassa auton avaimet ja nappasin eteisestä ilmeisesti tytön isän läppärirepun, johon aloin sulloa ruokatarvikkeita. Veeran perhe täydensi varastoa pavuilla ja herkkusienillä. Tyttö vaitonaisesti katsoi outoa rynnäkkökivääriviritelmääni.

Puttonen asteli sisään ja huomasi tytön nopeasti.
”Kuka toi on.”
”Veera. Se tulee mukaan.”
”Ok. Miks.” Heitin porkkanapussin Puttoselle ja hänen tunkiessaan sitä tetsariin selitin tilanteen lyhyesti.
”Me lainataan Veeran faijan autoa, eli Veera pääsee mukaan.”
”Mitäs Veeran isä sitten duunaa.” Vastasin Puttoselle lyhyellä vilkaisulla. Hän ymmärsi tilanteen samantien ja yhdisti sen veriseen olohuoneeseen.
”Veera, tossa on Puttonen” Lyhyt esittäytyminen ajoi asiansa. Pakkasimme kahteen reppuun ruokatavarat ja menimme autolle. Ranta-K vilkaisi tyttöä hieman levottomasti, mutta ei kysynyt mitään. Päätimme jättää kaupassa käynnin väliin, sillä meillä piti olla tarpeeksi ruokaa ennen Haminaa. Alkoi olla iltapäivä, meidän pitäisi ajaa jokseenkin nopeasti.

Puttonen hyppäsi rattiin, jäin itse tytön kanssa takapenkille (luultavasti sen takia ettei tuo tuntunut luottavan muihin yhtä paljoa. Varsinkin Ranta-Knuuttila vaikutti hänestä epäilyttävältä). Veeran isä oli panostanut uuteen Opel Insigniaansa luultavasti hieman enemmän mitä oli tarvinnut. Nyt hän makasi kuitenkin päähän ammuttuna tulosuunnassamme eikä ikinä ajaisi perhesedaniaan.
”Minkä takia me mennään Haminaan eikä Lepraan?” Veera heittäytyi kumman puheliaaksi kun auto käynnistyi. Ottaessani taisteluvyötä pois vastasin puolihuolimattomasti hänen kysymykseensä.
”Tartunnan saaneet tuli meikäläisten asemien läpi eilisyönä. Ne on varmaan ehtiny Lappeenrantaan mut Hamina saattaa vielä olla puhdas. Ja Haminassa on varuskunta, eikä meillä oo paljoa panoksia jäljellä.”
”Miten vanha sä oot?” Ranta-K keskeytti keskustelumme kuin tyhjästä ja tuijotteli takapenkille.
”Mä oon kuustoista.” Olisi syönyt paremmin, näköjään arvioin tytön iän täysin väärin. Teinityttö oli minua huomattavasti nuorempi, tosin Rantista ja Puttosta vain neljä-viisi vuotta, eli aloin yhtäkkiä ymmärtämään yskän. Jokainen oli suhteellisen vaitonainen. Pääsimme suhteellisen nopeasti Vaalimaantielle, jossa pysäytimme auton jo etäälle – valtatiellä näkyi liikettä jo kaukaa, eikä se ollut yhtä tai kahta hahmoa. Sääli ettei minulla ollut kiikareita mukana, valonvahvistin nimittäin saattaisi hajota päivänvalossa käyttäessä. Tarkempi tähystys paljasti että tiellä oli myös useita autoja, jotka eivät liikkuneet. Oli syytä uskoa että tiet olivat tukossa. Totesimme kuitenkin yhdessä että luultavasti horisontissa näkyvät hahmot olivat tartunnan saaneita. Tarkistimme pellon reunan ikkunoista ennen kuin pysäytimme auton.

”Aja pari kilsaa takaisin päin, me mennään metsäteitä pitkin. Vaalimaantie on itsemurha, ei siitä pääse autolla.” Onnekseni autosta löytyi myös tiekartta.
”Voidaanko pistää radio päälle?” Veera keskeytti ajo-ohjeideni antamisen.
”No tuota, oikeastaan kyllä.” Avasin radion. Kaupallisilta kanavilta kuului vain kohinaa. Ylen Suomi oli mykkänä. Yllätyksenä ainoa mistä kuului puhetta oli Radio Dei ja Nova. Ensimmäisessä oli tuomionpäivän ennustukset käynnissä – maailmantilanteen muuttuessa levottomaksi hihhulit olivat alkaneet nousta joka kolosta ja rauhalliset luterilaisetkin alkoivat seota. Vaihdon nopeasti kanavaa, kun Novalta kuuluva rauhallisesti puhuva ääni hiljensi koko ryhmämme kuuntelemaan. Miellyttävä ja kirkas naisääni kertoi synkkää tarinaa.
”- ja poliisin määräämä ulkonaliikkumiskielto alkaa tänään kello neljältä Helsingissä. Kaikkien reserviläisten on otettava yhteyttä varuskuntiinsa mahdollisimman nopeasti. Myös vapaapalokuntalaiset halutaan välittömästi omiin yksikköihinsä. Tartunnan pelätään levinneen jo Kotkaan eteläisessä Suomessa ja saavuttaneen Savonlinnan pohjoisemmassa. Viranomaiset käskevät terveitä pysymään mahdollisimman kaukana tartunnan saaneista ja mahdollisesti puolustautumaan heidän agressiivista käytöstään vastaan. Olen toimistoapulainen Anni Saarema ja tämä on nauhoitus.”
”Vittu.” Puttonen vain älähti etupenkillä. Savonlinnan mainitseminen oli ollut hänelle kova paikka. Omassa päässäni kummitteli kun nauhoitus uusiutui. Tartuntaa oli havaittu jo Kotkassa. Hamina olisi siis varmasti ongelmallinen paikka. En halunnut mennä sinne pimeän aikaan, ja syksyinen päivä synkkeni nopeasti.
Jatkoimme pohjoispuolen metsäteitä eteenpäin – vastaan tuli muutama tartunnan saanut mutta ajoimme vain ohi. Oli kammottavaa nähdä liikkeestä puoliksi kramppaantuneet kasvot, linkutus ja puremajäljet likaisissa vaatteissa. Pysähdyimme ehkä kahdenkymmenen kilometrin päähän Haminasta, kaksikerroksisen maalaistalon luo. Puutalo sijaitsi näkyvällä paikalla pellon keskellä, jonka takia ajoimme hieman pidemmälle sivutielle ja tarkastimme sitten rakennuksen päällisin puolin. Pihassa oli traktori, muttei autoja. Ovi ei myöskään ollut lukittu, mutta se ei ollut mitenkään epänormaalia maaseudulla. Tarkastimme silti suurehkon maalaistalon alakerran aseet valmiiksi jyvällä – Puttonen ja minä sisätilan, Rantis jäi turvaamaan selustaa ja katsomaan Veeran perään. Telkesimme rakennuksen molemmat, etu ja takaoven. Pellon takana näkyi muutamia harhailevia hahmoja, josta syystä suljimme kaikki verhot ja asetuimme yläkertaan. Tarkastin rakennuksesta myös ullakon, jonka kautta pääsi katolle. Sovimme vartiovuoroista valovahvistimen kanssa, tulenkäyttöä käskettiin välttää viimeiseen asti.
Vaikka päivä oli ollut lyhyt, epävarmuus ja muuttuvat suunnitelmat olivat raskaita. Kun aiemmin yritimme päästä pois tartunnan alta, nyt tilanne oli muuttunut siihen, että joutuisimme selviämään sen sisällä.