Kahdeskymmenestoinen päivä

12.11.2010

Saimme levätä Puttosen kanssa rauhassa lähes puolille päivin saakka, jonka jälkeen molemmat nousivat laiskasti. Olimme nukkuneet kaikki univelat kevyesti pois – vähintään yksitoista tuntia per naama. Uni oli ollut vieläpä harvinaisen levollista, sillä meille oltiin tarkoituksella suotu rauha yli yön.
Pistimme heti päivästä aseet ja seuraavan päivän varusteet kuntoon. Pääasiassa se piti sisällään aseistuksen, eväät ja valonvahvistimen. Mitä vähemmän meillä olisi turhaa, sitä parempi. Puttonen tarkisti Petterin kanssa aseiden kunnon, minä katsoin Tammenahon kanssa ruokapuolen kuntoon. Pohdimme lyömäaseiden kanssa pitkään, ottaisimmeko mukana liikkuneen Jonin miekan mukaan, mutta totesimme  sen olevan pitkän kokonsa puolesta hieman epäkäytännöllinen. Meillä oli pari kirvestä, sorkkarauta, teleskooppipamput ja yllätyselementtinä pienikokoinen leka mukanamme.
Talojen muu seurue pysytteli pääasiassa meistä erossa. Jukka oli ilmeisesti kertonut heille tehtävistämme ja ohjeistanut olemaan häiritsemättä. Jonttu oli lähtenyt tarkistamaan muutaman viitasaarelaisen kanssa kuorma-autojen kuntoa ja valmistelemaan ainakin toisen niistä huomista varten.

Meillä ei sinällään ollut mitään yksinoloa vastaan, mutta olimme melko nopeasti valmiit. Olin koonnut porukan ihmettelemään kevyttä huomisen kenttävarustustamme (jonka olin jälleen laskenut muutaman ylimääräisen päivän varalle), kun meitä häirittiin tien puolella. Voimakas miesääni sai koko pihalle kokoontuneen nelihenkisen seurueemme kääntämään päät siihen suuntaan.
”Hoi, me oltais nyt tässä!”
Huutaja oli Jussi – järkälemäinen mies, jonka olimme tavanneet toissapäivänä. Pukinpartainen mies heilui nukkaantuneen pipon ja haulikon kanssa meitä kohti, hymyssä suin kuten aina ennenkin. Hänen perässään tuli kaksi muuta miestä.
”Joo, tulkaas tänne vaan. Saatiin just kamat kasaan, tässä on meikäläisten porukka.” Esittelin nopeasti heidän kolmehenkiselle seurueelleen meidän porukkamme. Jussi otti tehtäväkseen tutustuttaa meille mukanaan tulleet kaksi muuta miestä.
”Harri Salonius. Sanokaa Harri vaan.” Pitempi kahdesta miehestä oli pukeutunut hieman epäkäytännöllisesti farkkutakkiin ja housuihin, mutta hänellä oli jalassaan vaelluskengät. Kapeakasvoisella miehellä oli pitkät hiukset, jotka tulivat pipon alta esiin. Ehkä muutama ylimääräinen kilo, jotka hänen pitkä rakenteensa kuitenkin peitti. Luultavasti yli 90 kiloinen kaveri. Hän ei kantanut asetta.
”Ja tää on Jore! Elikkäs Kyrpä-Jore tälleen kavereiden kesken.” Jussi esitteli toisen miehen, joka oli kahta muuta jurompi ja hieman lyhyempi. Huppariin ja nuhjuiseen nahkatakkiin sonnustautunut mies oli kuitenkin lempeäkasvoinen, ruskeasilmäienn ja tummahiuksinen mies, jolla oli päässään vain lyhyet hiuksensa. Hän kätteli ja tervehti meitä lyhyesti. Nöyrän oloinen parikymppinen kaveri, jolla oli jalassa maiharit. Hän kantoi avoimesti selässään metsästyskivääriä kiikaritähtäimen kanssa. Nyökkäsin miehille hyväksyvästi.
”Onko teillä aseet, siis kanssa lähitaistelua varten?”
”Joo, meikältä löytyy.” Jussi kaivoi huolettomasti esiin aivan saatanan pitkän puukon, joka kuitenkin näytti hänen jättimäisessä nyrkissä lähinnä linkkarilta. Mies hymyili leveästi. Minusta tuntui ettei tämä kaveri edes tarvitsisi sitä.
”Mulla ei oo ampuma-asetta, mutta teillä kuulemma oli ylimääräsiä, jos tulee paha tilanne.” Harri kuittasi. Hän hymyili ja näytti farkkutakin povitaskussa roikkuvaa suurta vasaraa. Minä annoin hyväksyntäni, vaikka olisin toivonut heidän kantavan hieman pidemmälle matkalle soveltuvia aseita.
”Mites sulla?” Puttonen kysyi hieman kärsimättömänä Jorelta. Vaitonaisesti mies vei käden niskaansa ja veti sieltä eteen metallipäällysteisen pesäpallomailan. Koko meidän porukkamme jäi tuijottamaan hieman oudoksuen, poislukien Petteri, joka hymyili innostuneesti.
”Mistä helevetistä sä oot tollasen saanu!”
”Hitsasin ja taoin tommosen päällyksen.” Jore vastasi vaitonaisesti katsellen työvälinettään.
”Joo mut minkä takia?” Petteri oli yhä täynnä innostusta.
”Oli joskus ongelmii.” Nyökkäsimme hyväksyvästi. Ilmeisesti Joren ongelmat sijoittuivat jo nykyistä kriisitilaa edeltäneeseen aikaan. Muuta vaihtoivat puheenaihetta, poikkeuksena Petteri, joka halusi välttämättä kokeilla mailaa. Hän hutki sillä ilmaa ja vaati päästä kokeilemaan pelivälinettä jonkun tartunnan saaneen päähän.

Tsekkasimme heidän panostilanteensa ja Tammenaho lähti hakemaan yhtä rynnäkkökivääriä. Jokainen miehistä oli perehtynyt kymmenen vuoden sisään puolustusvoimien rynnäkkökivääriin, mutta teimme selväksi sen, ettei sitä toivon mukaan tarvitsisi käyttää. Puttonen vaikutti jokseenkin viileältä heitä kohtaan ja huvittavaa kyllä, Tammenaho vaikutti puntaroivan heidän taustaansa.
”Ootteko te kohdanneet paljon noita zombeja?” Hänkään ei ollut järin korrekti termiensä kanssa.
”Mmmm, no porteilla ja ku tauti levis tänne, niin parikymmentä oon joutunu kaatamaan. Oli aika hankalaa ennen ku saatiin aseita, meinasin olla ihan hätää kärsimässä, huhhuh!” Vaikutti huvittavalta, että Jussi edes joutuisi hätään. Kuvittelin hänenkaltaisensa miehen telovan kyllä kenet tahansa vaikka paljain käsin.
”Mä en oo ihan sankariainesta.” Viittasi lyhyesti Harri. ”Ammuin kaks yhtenä päivänä, ku oltiin ettimässä läheisellä maatilalla. Vanhempi pariskunta. Ei ollu hirveen jees.”
”Joo, onhan noita nähty.” Jore ei kuitannut asiaa enempää. Hän oli ainoa, joka ei ollut järin eksakti. Mutta jostain syystä pienieleisen miehen vastaus vakuutti minut kaikista parhaiten. Hän ei näyttänyt puheliaalta tyypiltä, mutta siitä huolimatta minulle tuli välittömästi hyvä kutina miehestä.
Jussi paljastui myös osaavaksi kuorma-auton kuljettajaksi, jonka puolesta nimetimme hänet nopeasti Puttosen varamieheksi. Kävimme suunnitelman läpi samalla, kun kertasimme rynnäkkökiväärin käytön ja he kokeilivat asetta. Lähinnä sen takia, että tarkoituksemme olisi myös löytää Jyväskylästä muutama ase, mikäli mahdollista.

Menimme talon sisäpuolelle, missä Taina oli keittänyt jälleen teetä. Esittelimme miehet muutamalle läsnäollelle porukkamme jäsenistä, mutta keskityimme nopeasti suunnitelmaan. Sovimme lähtöajaksi seuraavan päivän kello viiden, sillä halusimme iskeä Jyväskylään vasta pimeän tultua. Odottaisimme pimeää turvatalolla, jonne olimme Jyväskylästä paenneet. Halusin myös tarkistaa silloin tapaamiamme naapureiden tilan, joten kokonaisuudessa suunnitelma istui hyvin tarkoitusperiimme.
Meillä oli levitettynä niin kartta, kuin muistiinpanot ja tavaralista, kun Raivio asteli taloon sisälle. Hän oli pukeutunut punaisiin pilkkihaalareihin ja puuskutti kevyesti. Ilmeisesti myös hän oli kiireinen pakottavien arkitöiden suhteen, sillä välin kun me olimme käyneet suunnitelmat lävitse.
”Mitäs pojat, näyttääkö hyvältä?”
”Eip valittamista.” Jussi kuittasi ensimmäisenä. Minä jatkoin kartan tarkastelua suuremmin välittämättä aiheesta. Perehdyin sillä hetkellä Jyväskylän katukuvaan. Se oli suunnitelman kriittisin osa.
”Varareitti. Me tarvitaan varareitti.”
”Miten ois ysitietä Tampereen suuntoo?” Puttonen oli aktiivisin kehittäjä. Hän stormasi ideoita suhteellisen menestyksekkäästi.
”Ei onnaa. Se on tukossa ku Tammenahon perse.” Petterillä oli oma versionsa asiasta.
”Hei!”
”Kamoon, sulla on ollu ummetusta!”
”Noniin, olennaiseen – Petterillä on kyllä pointti, Treen suuntaan väylillä on liikaa autoja.” Minä en jaksanut alkaa vääntämään ummetusissuesta, vaikka se olisikin totta. ”Eli käytännössä me päästään vaan Vaajakosken suuntaan, koska meikä ei oleta että…”
”Mites toi vanha Laukaantie?” Jussi keskeytti minut. Muut pojista tekivät sitä harvoin, mutta he olivat tottuneet asemaani. Mutta hänellä oli pointti.
”Nii, sinnehän pääsee suoraa Seppälästä. Se on kyllä kapee.” Hän jatkoi hieman epävarmasti. Myös viitasaarelaiset tiesivät miten valtaväylät olivat luultavasti tukkiutuneet kaikkialla.
”Pitäiskö meidän tiedustella se?” Puttosella oli hyvä pointti. Me emme vain voisi laskea sen varaan, että väylä olisi auki. Oli kuitenkin toinen kysymys onnistuisiko se tällä aikataululla. Katsoin nopeasti väylän tiekartasta. Sieltä pääsisi koukkaamaan parinkymmenen kilometrin lenkin takaisin nelostielle ja sitä kautta Viitasaarelle.
”Tehään siitä varasuunnitelma.  Eiköhän meidän rotisko pysty siirtämään kaiken mitä tielle tulee.”

”Siirtämisestä puheenollen, millä helvetillä me aiotaan saada ne kamat sinne lavalle?” Minä heitin asian ilmaan, jota muut miehet eivät ilmeisesti olleet edes ajatelleet.
”Tota, kuinni?”
”Tonni ruokaa painaa tuhat kiloa. Kyllä niissä lavoissa on pyörät, mutta tossa meidän lavassa ei oo mitään matalaa lastausväylää.”
”Mut niissä on siis pyörät?” Jussi tuntui jumittuvan niihin.
”Ei välttämättä kaikissa, mut suuremmissa paketeissa.”
”Jos me vaan työnnetään ne ylös?” Hänen ratkaisunsa oli idioottimaisen yksinkertainen.
”Myö voitas nikkaroida joku semmottinen ramppi.” Puttonen kuitenkin jatkoi kehityskelpoista ideaa. Tai siis siitä tuli juuri silloin kehityskelpoinen.
Totesimme yhdellä porukalla, että tarvitsisimme porukkaan vielä kahdeksannen miehen, sillä kuormista saattoi tulla raskaita. Mielellään isokokoisen. Joren kaveri, joka oli myös selvinnyt, ei käynyt. Hänellä oli kuulemma heikko selkä. Timosella, suurella kaverilla joka vartioi portilla, oli pitkäaikainen olkapäävamma, eikä hän voisi käyttää kuin vasenta kättään. Lopulta Raivio näytti närkästyvän arvailuun.
”No pitäisihän meillä olla noita terveitäkin miehiä! Ottakaa Koiviston Janne, se on janttera äijä vaikka teitä nuorempi onkin.”
Päätös tehtiin. Minä en edes raaskinut kysyä miten paljon vanhempi Koiviston Janne meitä olisi. Mutta Raivio sanoi esittelevänsä hänet meille huomenna, sillä Janne oli juuri nostamassa verkkoja ennen kuin järvi alkaisi jäätyä.
Saimme loputkin yksityiskohdat pistettyä haltuun. Puttonen ja Jussi menisivät tutkimaan kuorma-autoa ja pyöräyttäisivät sen jälkeen lastausrampin valmiiksi. Muut jäivät vielä painamaan mieleen yksityiskohtia ja selostamaan niitä Raiviolle, mutta minulla oli nälkä. Sanoin vielä lyhyet terveiset hypähtäessäni ovesta.
”Kattokaa se J-kaupungin kartta hyvin ja painakaa reitit mieleen, jos ette tunne sitä paremmin. Varaudutaan kaikkeen.”

Mennessäni toiseen taloon ruokailemaan, törmäsin matkalla ryhmämme uusimpiin vahvistuksiin. Milla ja Karoliina kuljettivat yhdessä saavillista vettä. Ihmisillä oli yllättävän paljon tekemistä siihen nähden, että keskityimme vain pitämään huolen perustarpeista. Tällä kertaa Milla vaikutti hieman puheliaammalta ja tervehti minua iloisesti. Mielessä kävi, että he olivat luultavasti panneet.
”Moro!”
”Terveppä terve.” Sain vastaani jopa lämpimän hymyn.
”Ootteko matkalla syömään? Mä voisin vähän kerrata teidän vaiheita.”
”Joo, mä oon luvannu keittää perunat, mutta viitisä Milla kertoa miten meillä on menny?”
”Onnaa kyllä. Mennään poju tonne vaan niin katotaan nää hommat.” Tummempi naisista hymähti. Hän puhutteli minua sujuvasti pojuksi, vaikka meillä tuskin oli yli kymmentä vuotta ikäeroa. Millasta näki että hän oli yli kolmenkymmenen, mutta useat erehtyisivät luulemaan häntä nuoremmaksi.
Astelimme sisään, jossa oli täysi tohina käynnissä. Karoliina meni keittiön puolelle mutta me menimme nuhjuiselle sohvalle, joka ei ollut tällä hetkellä tapahtumien keskipisteenä. Sofia heitti matkalla jonkun ironisen kommentin siitä, että voisin laskea aseen maahan edes joskus. Se kulki selässä mukana kuten aina ennenkin. Ilmoitin lyhyesti etten paskokaan enää ilman sitä.
Istuutuessamme Milla tarttui tähän aiheeseen.
”Ai sä et paskokaan ilman konaria.”
”Noh, tää ei ole konekivääri, mutta en joo. Pari viikkoa taaksepäin olin ulkohuussissa, turvallisella mökillä. Mulla ei ollut asetta mukana ja ulkona ootti vanha nainen, jolla oli tartunta. En mä olis siltä saanu henkeä pois, ellei eversti Roponen olis ollut siinä aseen kanssa.”
”Ai sä olit armeijan kanssa siellä?”
”No en oikeestaan. Tää on pitkähkö tarina, mutta mä kerron siitä typistetyn version.”
Jätimme mummonpotkimisen sikseen ja aloin selittää lyhyesti reittiämme. Milla seurasi tarinaa intensiivisesti. Hänen katsekontaktinsa oli tiivis, joka olisi luultavasti hämmentänyt monia. Minä nyt olin viittä vaille autisti, enkä osannut hämmentyä asiasta sen enempää. Hän kyseli silloin tällöin merkitseviä kysymyksiä, jotka liittyivät paljon myös muiden taustoihin. Jaoin nopeasti myös Jukan ja Petterin puolustustaistelun, sekä muut vaiheet.

Vaikka yritin pysyä typistettynä, tässä tarinassa meni lähes puoli tuntia. Lopulta pääsimme kuitenkin siihen pisteeseen, jossa matkustimme Viitasaarelle ja nappasimme naiset mukaamme. Myös Milla tiedosti sen, että meillä meni tähän kohtuuttoman paljon aikaa. Ruoka ei ollut kuitenkaan vielä valmista, sillä pelkästään perunoita keitettiin useassa erässä suuremmalle porukalle. Rakennuksessa oli ihmispaljouden ja ruuanlaiton seurauksena sen verran lämmin että heitin takkini pois. Milla oli myös kääntänyt kauluspaitansa hihat ylös.
”Okei, mut katotaan se meidän tarina läpi.”
”Joo, mä keskeytän sua sit välillä jos sopii.”
”Keskeytä vaan.” Hän hymähti, muttei yhtä viileästi kuin yleensä. ”Mä en oikeen tiijä mistä pitäis alottaa.”
”Lähetäänkö siitä että mitä kautta te tunnette toisenne, vai tunnetteko te silleen etukäteen?”
”Joo. Me oltiin samassa duunissa.”
”Mitä hommia?”
”Sosiaalipuolen. Me oltiin kelalla töissä normaalisti ennen tartuntaa. Oli helvetisti hommia, kun tää äkillinen lama ton ’epidemian’ myötä veti aika monelta ihmiseltä taloudellisesti jalat alta, ennen ku toi tartunta saapu Suomeenkaan.” Pidin hänen asiallisesta keskustelutavastaan, joka oli termeiltään suhteellisen tarkka.
”Millon toi tartunta sit saapu Helsinkiin? Rajalla me saatiin eka aalto vastaan, venaappa -” Minun piti tarkistaa muistiinpanoistani päivämäärät, sillä ne olviat menettäneet merkityksensä. ”Se oli kahdeskymmenestoinen päivä, viime kuuta. Keskiviikko näköjään, siinä viiden-kuuden maissa aamuyöstä. Oli kyllä aika paska keskiviikko.”
”Joo, se oli sillon jo Helsingissä.”
”Mitä helvettiä? Mutta rajatha oltiin suljettu.”
”Joku tartunnan saanu oli varmaan päässyt laivateitä tai lentämällä sinne. Noh, nehän vietiin sitten sairaalaan, eikä siellä ollu tietenkään tarvittavia turvatoimia. Peissi sano että se tilanne räjähti ainaki Meilahdessa helvetin nopeesti käsiin sillon keskiviikkona. Ensimmäiset tarttuneet tuli heti aamusta ja noi sairaalat ja terveysasemat räjähti käsiin ennen puolta päivää. Ihmiset sai tartunnan ja meni hakemaan siihen apua.”
”Tottakai, niinhän me tehään jos me ollaan sairaita.”
”Jep. Ja kaikki oli tietty läheisistään huolissaan, toi ne sitten sairaaloihin. Osa kanssa käytti julkisia. Metrosta tuli yks helvetin lihamylly. Noh, sä voit kuvitella.”
”Okei, mut missä te olitte ja kuka on Peissi?”
Nainen hiljentyi ja ensimmäistä kertaa hänen katsekontaktinsa katkesi kunnolla. Hän tuijotti hetken pöytää.
”Ei sen oikee nimi ollu Peissi. Eikä ees Pasi. Mutta sen kaverin takia mä ja Karo ollaan hengissä.”

Minä pidin hetken yhteistä hiljaisuutta. Keittiöstä erottui nyt selkeämmin ruuanlaiton ääni. Milla kuitenkin avasi tarinaansa ja henkilöitä hiljalleen.
”Pasi oli tosiaan aivan tuntematon kaveri. Me oltiin normaalisti töissä, ku poliisi käski kaikkia pysymään kotonaan. Ne ei ollut reagoinu tilanteeseen tarpeeks nopeasti ja ihmisiä lyhisty kadulle kun purema alko ottaa niistä vallan. Eikä poliisi oikeen osannu varautua tilanteeseen. Ne ei ollu valmiita ampumaan tartunnan saaneita ihmisiä. Hommasta tuli nopeesti kaaosta ja tartunnan saaneiden määrä kasvo tosiaan nopeesti. Kaduilla oli tartunnan vasta saaneita, vielä tajuissaan olevia ihmisiä ja niitä, jotka oli jo kaatuneet maahan. Ja sitten niitä, jotka oli noussu.” Aloin hiljalleen hahmottaa hänen järkyttyneestä kerrontatavastaan, millaiseksi helvetiksi valtion tiheimmin asutettu kaupunki oli muuttunut. Mutta minä tarvitsin yksityiskohtia ja ensimmäistä kertaa hänen tarinansa alkoi katkeilla.
”Mutta miten teille kävi?”
”Me oltiin töissä, niinku sanoin. Me tehtiin pitkiä päiviä ja vaikka saatiin kuulla, että oli levotonta, niin jatkettiin silti. Osa porukasta lähti kotiin ja pomo anto meillekin luvan, mutta mulla oli niin paljon töitä, että luulin niiden oikeesti valmistuvan joskus. Karo oli jossain puhelinkokouksessa, se kun on tossa hierarkiassa vähän korkeemmalla.” Milla tuntui jopa virnistävän asialle, mutta palasi pian asiapitoiseen keskusteluun takaisin.
”Noh, Peissi oli nuorempi kaveri, ehkä sun ikäisesi.” Otin ikäviittauksen ilmeettä vastaan ja annoin hänen jatkaa. ”Meille oli jo aiemmin tullut hysteerisiä asiakkaita ja koko toimisto oli aika levoton. Porukka lähti juoksemaan, myös mun teki mieli. Mutta Peissi tuli myöhään verrattuna muihin, mä olin vielä pistämässä paikkaa kiinni, kun kundi hyppäsi ovesta sisään. Se oli nähnyt, mitä oli tapahtumassa ja juos kadulta suojaan meille. Se selitti asian nopeesti ja sillä oli nopee toimintatapa. Ainoo ongelma oli se, että me oltiin Hakaniemessä ja keskustan lähellä olevat alueet jäi helvetin nopeesti tartunnan jalkoihin.”
”Mitä teille sit kävi? Pääsittekö te pois?”
”Mä en aluks uskonut sitä, että tilanne oli niin paha. Me käytiin nopee riita sisällä, joka ei tuottanu tulosta. Sillon toi Karo tuli meidän pomon ja kahden työkaverin kanssa paikalle ihmettelemään, mikä huuto oli. No, mä laitoin paikkoja kiinni ja Karo jäi auttamaan kun muut lähti, mutta Peissi oli jääny ovelle. Se iski oven ite kiinni ja sulki kaikki ikkunat. Käski meitä vaan olemaan helvetin hiljaa. Me riideltiin takahuoneessa pitkään ja katottiin, mitä kadulla tapahtu.”

Minä saatoin kuvitella, mitä oli tapahtunut. Luultavasti kaupunki oli täysin hajoamispisteessä. Sellainen ihmismassa pistäisi lähes kaiken hajalle virusraivoissa. Ilmeisesti kertominen oli suhteellisen vaikeaa Millalle. Hän hymähti itsekseen ja jatkoi.
”Noh, mä säästän sut suuremmilta yksityiskohdilta, mutta sanotaan että me oltiin helvetillisessä juoksussa. Me ei tunnuttu pääsevän minnekään pois kaupungista – jouduttiin nopeasti jumiin kerrostaloasuntoon parin muun kanssa, ja ilman Peissiä ei oltais ikinä selvitty sieltä pois. Satamat oli niin helvetin tukossa, ettei merelle ollut mitään asiaa.”
”Mites toi Santahamina? Niillähän pitäis olla ihan hyvä varustus ja sen saa suljettua mantereelle päin.”
”Joo, mutta en tiijä siitä tarkemmin. Peissi spekuloi, että ne oli varmaan ottaneet tartunnan saaneita sisälle. Pitää kato ymmärtää että ihmiset halus pelastaa perheenjäseniään, piilotteli niitä pahimmillaan asunnoissa ja ehdoin tahdoin otti riskejä. Eikä sotilaat uskaltaneet ampua siviilejä sen enempää kuin poliisitkaan, ennen ku oli liian myöhäistä. Mä en oo nähny ikinä niin paljoa aseita kuin täällä.” Hän näytti puhuvan totta, sillä naiset olivat olleet ilmeisen kauhuissaan meidän tähdätessä. Minä voisin pyytää heiltä sitä paremmin anteeksi myöhemmin.
”Selvä. Mutta miten te pääsitte pois?”
”No, me jouduttiin liikkumaan. Tapahtu helvetin paljon, paljon juoksua, paljon väkivaltaa, paljon improvisointia. Nekin ihmiset, jotka oli terveitä, osa oli menny täysin hulluiks. Meitä oli välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta aina oli ainakin me ja Peissi. Mä en oikeestaan luottanut enää kenenkään muuhun. Eikä kyllä Karokaa. Se piti meidät hengissä ja yritti auttaa muita. Ei sillä, että Peissi olis ollut semmonen avulias tyyppis, mutta se halus että kaikki selviää.”
Hän vaikeni hetkeksi ja vilkaisi jälleen pöytään.
”Siihen se ite jäikin. Meidän piti päästä pois Helsingistä, se oli varmaan ainoita mahdollisuuksia, että me oltais voitu paeta. Noh, se tais olla ainoa kerta, kun me saatiin mitään aseita käyttöön. Peissi otti ne, mursi tarttuneiden lauman ja päästi meidät pakenemaan. Moottoripyörä ei meinannut käynnistyä, eikä se mahtunut kyytiin. Mutta se vaan ampui ja käski meidän ajaa. Mä en jäänyt katsomaan taakseni, mutta sillä ei ollut niin paljoa panoksia ja niitä oli helvetisti. Ei sille kundille jääny toivoakaan. Mutta me päästiin Karoliinan kanssa pois. Se jäi sinne. Ei ollut kauheen reilu temppu, tosin Peissi sano ampuvansa meidät, jos me ei oltais ajettu.”

Jäimme hetkeksi miettimään asiaa. Minä en tuntenut heitä pelastanutta kaveria, mutta hän osoitti altruismia tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Se oli harvinaista. Varsinkin tätä nykyä aivan helvetin harvinaista.
”Noh, me päästiin kehä kolmosen sisältä karkuun vasta kuuden päivän jälkeen. Siellä oli helvetti valloillaan. Sen jälkeen me ollaan vaan ajattu hiljalleen, joka päivä. Vältetty suurempia kaupunkeja, vaihettu ajoneuvoja ja etitty ruokaa. Aina jos on tullu vastaan noita ’nilkuttajia’ – niinku sä sanot – me ollaan lähdetty välittömästi. Ja ei, me ei olla tavattu ketään sen jälkeen, kun Peissi jätti meidät.”
Minua vaivasi yhä se, että ’Peissi’ kuulosti hyvin dorkalta nimeltä. Siitä huolimatta tarina antoi minun ymmärtää heidän tilanteensa. He olivat olleet yksin koko kuolleessa maailmassa.
Yhdistin palaset nopeasti yhteen.
”Tota, te ette ollu maannu toistenne kanssa ennen tartuntaa?”
”Ai homotartuntaa?” Milla nauroi. Hymähdin itsekin, me molemmat tiesimme mitä hain takaa. ”Joo, ei oltu. Karolla oli, tai sitten on vieläki, aviopuoliso ja lapsi. Enkä mäkään ollu erityisen bi-henkine. Mutta sanotaanko, että olosuhteet ajo meistä aika läheisen. Me nukuttiin aina yhessä.” Hän vilkaisi ympärilleen ja puhui hieman matalammalla äänellä, muut ihmiset kuitenkin olivat hieman kauempana. Milla kumartui puoleeni hymyillen.
”Mutta no, nää on ollu aika omituisia aikoja. Näin normaalissa tilassa me ei olla ikinä oltu.”
”Vähän sama meillä, mutta ei nyt lähetä liikaa juoruilemaan.”
Me taisimme kuitenkin ymmärtää toisiamme, vaikka nainen olikin aluksi ollut suhteellisen penseä minua kohtaan. Ja olin saanut arvokasta tietoa siitä, mitä Helsingissä oli tapahtunut. Veikkasin aika hyvin, että tämä oli trendi myös ympäri Suomea. Tartuntaa olivat levittäneet myös elävät, jotka olivat halunneet pelastaa läheisensä tai itsensä. Sairaala taisi olla pahin riskipaikka ikinä.

Keskustelumme jäi siihen. Ruoka oli nimittäin valmista ja kokoonnuimme porukalla syömään.
Huomasin ruokaillessa miettiväni Peissiä. Olisi mukava tietää yksityiskohtainen tarina siitä, miten joku voi selvitä noin hankalissa olosuhteissa ja vielä pelastaa toisia. Mutta nyt oli syötävä. Päivä oli kääntynyt illaksi ja huomenna tulisi olemaan raskas päivä.

Illalla sain kuulla vielä sen, että supermarkettiseurueemme viimeinen jäsen esittäytyisi huomenna. Muuten kaikki oli valmiina. Puttonen ja Jussi saisivat huomenna rampin valmiiksi puolessa tunnissa ja voisimme lähteä heti valoisan aikaan. Laitoimme aseet valmiiksi ja nukuimme poikkeuksetta koko lähtevän ryhmän kanssa porukalla. Meidän oli kehitettävä tuntemattomampien kavereiden kanssa keskinäinen luottamus ja tottua toistemme läsnäoloon. Seuraavat kaksi, ehkä jopa kolme vuorokautta, me tulisimme olemaan yhdessä.

Toivon mukaan meitä ei odottaisi sota. Huomasin olevani poikkeuksellisen jännittynyt, sillä mukana oli paljon vaikeita tekijöitä. Mutta me saisimme parhaimmillaan tonnikaupalla ruokaa kuljetettua takaisin tänne. Se saattaisi pelastaa pitkänä talvena ihmishenkiä.
Nukahdin suhteellisen nopeasti. Puttosen tuhinalla oli keneen tahansa rauhoittava vaikutus.