Kahdeskymmenesyhdeksäs yö

20.11.2010

 

Homo herätti minut viimeiseen vartiovuoroon ja antoi kellonsa minulle. Saatuani tavarani melkolailla päälleni, nappasin rynnäkkökiväärin ja astelin etupihalle omakotitalosta.
“Älä sitten säikähdä, Hitsis laittaa autoa kuntoon siinä pihalla, niin se tarvii taskulamppua siihen.” Nyökkäsin hänelle vaitonaisesti yhä hieman unisena. En juuri valittanut aikaisista herätyksistä, mutta eivät ne mukavia olleet. Varsinkaan näin aamuyön tunneilla, kun uni oli syvintä. Tarkistin varmuuden varalta ammukset heti aamusta. Ei sillä etten luottanut uuteen seuraamme, mutta parempi olla aina varma.
Reino oli puoliunessa aivan oven vieressä. Sekään ei viitsinyt pyöriä ulkosalla, kun sisällä oli kerta takka lämpimänä. Pitkäkarvainen sakemanni heilutti häntäänsä huomatessaan minut. Se vaikutti selvästi enemmän perhekoiralta kuin tappajaksi koulutetulta poliisischäferhundiltä. Olisin varmaan antanut luotettavalle vahdillemme makkaran, jos minulla olisi ollut.

Pakkanen oli mukavan kireä, ehkä vajaa kymmenisen astetta, mutta ilma oli sen verran kosteahko lumisateen jäljiltä, ettei se tuntunut järin mukavalta. Pihalla ei ollut erityisemmin valoja, poislukien taskulamppu joka heilui jossain katumaasturin jalkatilassa. Tunnistin Hitsaajan lyhyen hahmon jo hänen liikkumistavastaan ja hiljaisesta viheltelystä, joka rikkoi talvisen yön hiljaisuuden.
Mies huomasi minut melko nopeasti sytyttäessäni savukkeen hänen takanaan.
“Tsaukki. Tulipahan parempaa seuraa ko Homo.” Hän naurahti kyljeltään. “Tai no kuka tahansaha voittaa sen Peppuarskan juttujen tasolla.” Homo oli ollut vahdissa ennen minua. Ilmeisesti myös Hitsaaja oli herännty sinä aikana laittamaan avaimetonta autoa ajokuntoon. Hänellä oli työkalupakki auki vieressään ja suussa lempeästi palava sätkä.
“Mmitä äijä? Ootte kuulemma tullu pitkän matkan?”
Yllätyin rehellisesti sanoen siitä, että hän oli edes kuullut tarinamme jossain välissä.
“Kukas sen kertoi?”
“Pikkulinnut vaan.” Mies naureskeli. “Mä oon hyvä kuuntelija, sitä ne eukotkin aina sanoo.”
“Saatko kanssa ton auton toimimaan?”
Heikossa valossa näin irvistyksen hänen kasvoiltaan. Parransänki oli kasvanut ja turpea nenä punoitti pakkasessa. Likaisissa pilkkihaalareissa hääräilevä mies vaikutti kuitenkin itsevarmalta.
“Noh, ei meikä mikään GTA-meiningin autovaras oo, eikä nää uudet katumaasturit oo sähkösysteemiensä kanssa yhtään iisimpiä.”
Ehdin melkein nyökätä ja kuitata hänelle jotain takaisin, mutta sitten mies virnisti jälleen.
“Mutta on tää silti vitusti helpompaa ku hitsaaminen.”

Hän perehtyi joksikin aikaa työhönsä. Minä vilkaisin talon ympärille. Täällä ei ollut erityisempää näkemistä. Talo tarjosi meille turvaa juuri siksi aikaa, mitä tarvitsisimme. Aamu oli nimittäin lähestymässä. Pihalla makasivat yhä kolme ruumista, jotka olivat kokeneet Ninjan ja Ysisormen eilisen käsittelyn. Tämä porukka oli tehokas, mutta niin nykyään piti ollakin. Huonokuntoiset, varomattomat tai muuten huonon arvan vetäneet eivät olleet kovin vahvoilla nykymaailmassa. Lunnonvalinta oli tässä Uudessa Maailmassa hyvin vahvoilla. Vain voimakkaat elivät ja ilmeisesti me olimme juuri niitä. Huvittavaa ajatela, että myös Joni ja Sini kuuluiva niihin. Todellisuudesta vieroittunut nuorukainen ja hintelä pikkutyttö, jotka esimerkiksi Ysisormi pystyisi saamaan hengiltä minuutin sisällä.
Hitsaaja näytti keskittyneenä työhönsä (oli vaikeaa edes kuvitella hänet keskittyneenä johonkin).  Astelin hieman ympäri pihaa lähinnä pitääkseni lämpöä yllä.Kylmyys oli ajati läsnä ulkosalla. Kukaan meistä ei pitänyt siitä, mutta tiesin sen loppupelissä olevan meille parempi. Me osasimme tehdä tulen ja syödä. Tartunnan saaneet eivät pystyneet keskittymään sellaiseen. Ne halusivat ilmeisesti vain lihaa. Eläimille taudin kantajat olivat helppo vastustaja, ne osasivat juosta, ne olivat nopeita. Emmekä olleet tavanneet yhden ainoaa eläintä, joka olisi sairastunut. Ilmeisesti tämä oli pelkästään ihmisten virus. Onneksi on ollut järin uskonnollinen ihminen, koska muuten olisin luultavasti keksinyt tälle jonkin raamatullisen selityksen. Sellaisia oltiin keksitty myös rutolle joskus vuosisatoja aikaisemmin ja sellaisia useat uuden koulukunnan uskovaiset, uskonnoistaan riippumatta, olivat löytäneet milloin AIDS:lle, milloin ebolalle, milloin millekin. Voisin arvata muutaman uskonnollisen lahkon oikein riemuitsevan maailmanloppua ennakoivista puheistaan, sillä he olivat saaneet sille kunnollisen syyn.
Lopulta tärkeintä oli kuitenkin pysyä hengissä. Samalla tavalla kuin ihmisten sisällä vellova virus halusi pysyä hengissä ja levittäytyä pureman kautta eteenpäin, myös meidät oltiin ohjelmoitu pysymään hengissä.
Vain selviäminen sai meidät juoksemaan tartuntaa karkuun kerta toisensa jälkeen. Kakki mitä teimme, oli loppupeleissä vain taistelua tautia vastaan. Sen takia ihmiset myös päätyivät tappamaan toisiaan. He halusivat vain selvitä ja he uskoivat toisten surmaamisen, heidän tavaroidensa ja ruokansa viemisen auttavan asiaan. Ainakin minä halusin uskoa, että se oli tästä kiinni. Vaikka pidin itseäni jonkinasteisena humanistina, ainakin näissä olosuhteissa, oli pakko ymmärtää tämän pakkotilan pitävän meitä kaikkia armoillaan niin pahasti, että se kaivoi eläimellisen selviytymisvaiston esiin. Toiset luottivat yhteistoimintaan ja inhimilliseen armoon, mutta tiesin jokaisen meistä olevan valmis toimimaan myös toisella tavalla. Ei ollut kaukaa haettu ajatus, että tulevana nälkäisenä ja synkkänä talvena jopa terveet ihmiset alkaisivat syödä toisiaan. Se tapahtuisi vain nälän takia, ei minkään muun. Silloin oli parempi olla syömässä, kuin syötävänä, vaikka se sotikin paljoa mieltä vastaan.

Hitsaaja lopetti hetkeksi tutkailevan työnsä samalla, kun hän lopetti minun kävelemiseni ja synkät ajatukseni.
“Aijoo, sori etten päässy näyttään teille Junaa.”
“Junaa?” Muistin hänen kertoneen tästä aiemminkin, mutta oli huvittava huomata  miehen palaavan aiheeseen.
“Joo, siis sitten tietäsit miten siisti se on.”
“Ok, no ehkä joku toinen päivä.”
“Sääli, se oli vaan parisataa metriä siitä, missä lähettiin pois radan vierestä.”
“Turha jahkailla enää.”
“Eee..” Hän vain pudisteli päätään ja naurahti. “Se on vaan niin vitun siisti. Kokonainen pitkä juna, kakskerroksinen ihan täysin lumessa. Verta sisällä, mut ei ruumiita missään. Tälläsiä siistejä juttuja, mitä ei muuten löytys yhtään mistään.”
Hymähdin vastaukseksi. Tämä aika oli tosiaan täynnä ihmeellisiä asioita. Hitsaaja osasi ilmeisesti nauttia niistä kaiken tämän kuvottavan elämän sisällä. Hän koputti levollisesti ruuvimeisselillä katumaasturin rakenteita ja nauroi ittekseen.
“No vittu noita ruumiita tulee ja menee niin paljo, että meikä ei ainakaan jaksa enää välittää. Kerra näin yhden tytön joka näytti iha vanhalta luokkakaverilta. Tsk tsk.” Näin jopa näin pimeässä pienen epäilyksen häivän hänen kasvoiltaan. “Oltiin ammuttu naamaan, sääli.” Odotin hieman enemmän sentimentaalista vastausta, mutta hän vain pohdiskeli asiaa itsekseen. “Olis meinaan joskus huvittanu puikottaa sitä muijaa.”
Hänen ironisuutensa taisi olla niin hyvä defenssi, että mies ei päässyt sen ylitse ilman kunnollista kaivelevaa psykologia. Ja parempi näin. Päädyin melkein nauramaan hänen kommentilleen. Huumori toimi.

Aamuyön vartiovuoroni valui ajatuksien kanssa hiljalleen menneisyyteen. En käynyt suuremmin lämmittelemässä, sillä ei käynyt Hitsaajakaan. Hän räpelsi avonaisen ohjaamon alalaudan johtoja aina silloin tällöin paljain sormin, mutta mies ei suuremmin valittanut. Eikä pakkanenkaan ollut niin kova, mitä olisi voinut olla. Syvimpänä talvena selviytyminen tulisi olla hurjaa ilman juoksevaa vettä ja sähköllä toimivaa lämmitystä. Tällä hetkellä tämä oli yhä tilapäistä selviytymistä. Silloin oltaisiin todella heikolla jäällä. Jäät luultavasti tulisivat kyllä olemaan vahvoja, mikäli tämmöinen talvi jatkuisi.
Hiljaisuuden rikkoi lopulta starttimoottorin ääni. Se kävi vain hetken, mutta varsinainen moottori ei käynnistynyt. Hitsaaja kiljaisi tyttömäisesti riemusta ja tuli hymyilevin kasvoin ulos ohjaamosta.
“Jebati jee, eiköhän meillä oo nyt toimiva auto. Ilman avaimia, like a boss.”
“Helpompaa kun vissiin hitsaaminen?” Minä tiesin jo hänen perinteisen ilmoituksensa tälläisissä tilanteissa.
“Oikeessa oot Sisko. Heitäkkö röökin tän kunniaksi?”
Noh, mies oli kaikesta huolimatta pummi, mutta eipä edes hitsaaja ollut täydellinen.

Istuimme talon oven eteen tupakoimaan. Aloitin keskustelun lähinnä sitä varten itse, että en halunnut Hitsaajan kanssa keskustelun jäävän jälleen hänen pintapuoliselle läppä-tasolleen.
“Kuule, minkä takia sä annat ihmisille lempinimiä?”
Mies hymyili hetken itsekseen, sitten kikatti hetken ja otti savut.
“Mä oon aina tehny niin. Ja se vaikuttaa silleen nykyajan jutulta.”
“Nykyajan?” En ollut missään vaiheessa kuullut hänen käyttävän edes noin merkityksellisiä termejä.
“Joo. Siis kelaappa – tää on varmaan merkittävin juttu mitä on tapahtunu sitte Jeesuksen. Mä veikkaan, että jatkossa ei enää puhuta mistään vuosista. 2010 taitaa olla just meidän viimenen vuosi jälkeen Kristuksen. Sit vuoden lopussa tullaan puhumaan vaan vuosista jälkeen Zombien. Ei oo silleen AD vaan AZ, jos niinku miettii miten lontooksi ihmiset sanoo tota ajanlaskua.”
Hymyilin hieman pakostakin hänen ajatukselleen. Mutta se ei vastannut kysymykseen.
“Ja tää liittyy noihin lempinimiin miten?”
“No kato, uus aika uudet kujeet. Tai oikeestaan se lähti sillon melko alussa, ku toi tartunta tuli. Homo tais olla eka kaveri, jolle mä annoin nimen ja se jäi sit päälle. Se ei meinaan suostunu kertomaan omaa nimeensä, sano että halus pysyä mielummin nimettömänä. Ja kerroin, että sanon sitä sit vaan Homoksi. Se jäi sit päälle.”
Tämä nosti aika paljon kysymyksiä ylös, mutta päädyin tenttaamaan häntä ensimmäisellä, joka tuli mieleeni.
“Hetkonen, eli sä, tai siis kukaan teistä, ei ees tiedä Homon oikeeta nimeä?”
“Jooei. Iteasiassa emmäkään oo viittiny kysellä. Ku Pitsanaama kyseli sillon perheestä, ni se on eniten mitä ollaan kuultu Homosta. Emmää ees tienny mistä se on kotosin tai mitään.”
“Millon te sit tapasitte sen?”
“Tais olla… hehe, tätä mä just meinaan, emmä muista ees päivämäärää. Mut niinku sanoin, se oli viis päivää sen jälkeen, ku tartunta oli saapunu Suomeen. Me oltiin tultu jo porukoiden kanssa ykköstalolle – se on isovaarivainaan talo, jossa ei ollu kukaan asunu sitten 82′ jälkeen, kun isovaari meni sairaalaan. Hauska paikka, näät kyl vielä tänään. Ei kauheesti luksuksia, mutta muuten iha menevä tälleen piilopirttinä. Vanha maatila. Mut joo, sillon piti pelätä vielä tartunnan saaneita. Homo oli ajanu vähän Huikon kylän jälkeen hirvikolarin – tai no siis noihin tallustelijoihin se oli törmänny, eikä hirviin. Auto o vieläkin paikallaan. Me satuttiin menemään ohi ja otettiin se kyytiin. Siihen aikaan oli vielä jotain liikennettä sillon tällön, mutta ihmiset oli liian varovaisia ja kukaan muu ei ollu jeesannu sitä.”

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Tilanteen vakavuus sai ihmisten mielenlaadun muuttumaan hyvin nopeasti. Alussa kaikki olivat vielä jossain määrin luultavasti olleet luottavaisia, mutta muutokset tapahtuivat yksilökohtaisesti. Nyt kunnolliset kansalaiset olivat valmiit ampumaan toisiaan ruuan ja tavaroiden toivossa. Ihmeellisiä asioita tapahtui silloin, kun ihmisten päätä eivät täyttäneet enää Salatut Elämät ja viikonloppukännit.
“Mistä teidän muu porukka on sit tullu?”
“Noh, meitä oli kymmenen, kun mentiin niihin kahteen taloon. Se yks jyväskyläläinen tyyppi sai vakuutettua pysähtyessään, että piti päästä pois asutuksesta. Nokkela kaveri, Kissakoira, aatteli nopeesti ja sen takia me varmaan ollaan vielä hengissä ja terveitä. Jotain porukkaa täältäpäin, pari jostain muualta. Sen jälkeen saatiin jotain tollasia satunnaisesti saapuvia messiin. Aikamoisia tarinoita, huhhuh. Ninja on nyt viimesin ennen teitä. Siitä ei tosiaan oo liian pitkää aikaa, mut se kaveri osotti kyl käytännöllisyytensä nopeesti.”
Hän alkoi jälleen kikatella itsekseen, polttaessa samalla tupakkaansa levollisesti.
“Hehheh. Mutta sit toi Ninja… Vittu mikä äijä, se oli tullu polkupyörällä teitä myöten. Vaikka luntaki oli jo maassa niin äijä oli sotkenu omien sanojensa mukaan varmaan, mitäköhän mä sanoisin, 120 kilometriä. Asikkalasta saakka. Kunnon jermu, menny ekana Hämeenlinnaan ja sit sieltä eteenpäin. Sano pokkanaamalla, että se o menossa Outokumpuun ja sit siitä eteenpäin mökille, missä toivoo mutsinsa olevan ja siskon kanssa. Olis varmaan jatkanu vaan polkemista lumisateessa, jos sen matkaa ei tosiaan oltais keskeytetty…”
“Niin, se törmäs noihin mopopoikiin?”
“Joo, niin teki – siinä on kanssa tarinaa kerrakseen -”
Hänet keskeytettiin ikävässä paikassa. Ovi aukeni takanamme ja käännyimme välittömästi sen suuntaan.

Syövän villapaidan saattoi erottaa näinkin pimeässä. Reino oli hänen vieressään häntä heiluen. Vanha mies ilmeisesti nukkui muutenkin melko vähän ja vaikutti jo nyt täysin virkeältä. Välillä oli vaikea uskoa, että hän oli kuolemanvakavasti sairas.
“Jahas, täällä meidän urakkamiehellä vaan kessu palaa.” Olin erottavinaan äänensävyssä pientä virnuilua. Myös Hitsaaja tajusi sen ja veti käden lippaan esittäen sotilasta pienen hetken.
“Jees pomo, oon jo hoitanu sen homman. En vaa laittanu autoo käyntiin, ku sen käynnistys voi olla aina vähän työn alla. Mut se on lähtövalmis kyllä.”
“Hyvä, sittenhän me päästään lähtemään, sanottaisko puolen tunnin päästä?”
“Ohhoh, sit mun pitää varmaan vähän keventää oloa…” Hitsaaja nousi ulos, otti hädin tuskin kolme askelta eteenpäin ja veti pilkkihaalarinsa pitkän vetoketjun auki. Mies ähelsi jonkin aikaa housujensa kanssa ja alkoi sen jälkeen virtsaamaan keskelle pihamaata, pieraisten samalla kaasut. Hän teki haukottelevan eleen ja päästi sotahuutonsa.
“Joka pieremättä kusee se naimatta kuolee!”
“Et nyt viitsi ihmisten pihalle tuolla lailla…” Syöpä takanani kuulosti jopa olevan puoliksi vakavissaan.
“Vessa oli varattu.” Hitsaaja mutisi hieman vähemmän vakavan vastauksen.

Herääminen ja tavaroiden kokoaminen tapahtui aamun alkaessa jo hämärtää. Tuuli oli noussut ja se heitti kevyttä lunta jatkuvasti ilmaan. Sää oli muuten yhä hämärä ja pilvinen. Minulla oli silti suhteellisen itsevarma olo. Syövän mukaan tästä ajaisi vain vajaat puolisen tuntia turvataloille. Toivoin niiden todella olevan turvallisia, sillä meillä ei ollut ollut rauhallista leposijaa missään vaiheessa. Olin viimeksi nukkunut yöni hyvin Viitasaarella.
Me söimme hyvin hätäisesti ja pelkästään makeisia, joita tämä porukka oli jostain syystä löytänyt. Kuten Homo sen muotoili vähätsanaiseen tapaansa, ne olivat vain energiaa lyhyen toimintakyvyn säilyttämiseen. He olivat motivoituneet syömään vasta perillä turvatalolla. Kaikki tuntuivat hieman jännittyneeltä, sillä talo oli ilmeisesti heidän pyhä paikkansa, jonne kaikki halusivat päästä mahdollisimman nopeasti. Myös minä odotin muiden selviytyjien näkemistä. Se oli seuraavaksi suurin yksittäinen selviytyjäryhmä sen jälkeen, kun olimme päässeet Viitasaarelle.
Ihmiset alkoivat kerääntyä auton ympärille. Yllätyksekseni hän sai sen käyntiin hyvinkin vaivattomasti. Mies ei ollut tehnyt virheitä. Hän myös nappasi ratin, Ysi otti leveimpänä miehenä pelkääjän paikan. Minä pääsin takapenkille Homon, Ninjan ja Syövän kanssa. Lämmin ja lempeä tunnelma todellakin.
“Noniin lapset. Saatte olla takakontissa koiran kanssa, pitäkää Reinolle seuraa.” Syöpä hymyili rauhalliseen sävyynsä. Hän osasi ohjata myös meitä muita, kun katumaasturin takakontti oltiin saatu suljettua.
“Turvavyöt päälle. Tää tie on vaarallinen tässä lumessa.” Oli melkein huvittavaa huomata, miten tartunnan uhka oli toissijainen näillä hetkillä. Jo pitkän aikaa perusasiat olivat olleet huomattavasti tärkeämpiä, kuin yksittäiset kohtaamiset tartunnan kanssa. Ihmiset menettivät talven kylmetessä jalkoja märkien kenkien takia (jopa Ninja oli joutunut vaihtamaan tennarinsa pois ja lompsi nyt nahkaisissa buutseissa, jotka kuuluivat ilmeisesti talon omistajalle), polttopuiden ja ruuan hankkiminen oli myös keskeisessä roolissa. Säilykkeistä oli tullut yhtä tärkeitä, kuin aseet olivat olleet tartunnan alkaessa.
Hitsaaja kokeili kaasua. Tankki oli ehkä puolillaan, mutta muuten auto oli kunnossa. Jopa talvirenkaat alla – tosin en ollut varma oltiinko ne vaihdettu ennen tartuntaa, vai joskus sen jälkeen. Tästä huolimatta ja enempää asiaa pohtimatta Hitsaaja käänsi auton pihassa ja ohjasi kevyet ylämäet varsinaiselle tielle, josta alkoi matka eteenpäin.

Me etenimme hitaasti. Ysisormi kokeili radion läpi, joka oli ilmeisesti heidän rutiininsa. Ei vieläkään kanavia, joilta olisi kuulunut lähetystä. Minä keskityin enemmän seuraamaan tietä ikkunasta. Lunta oli parikymmentä sentitä, eikä mitään oltu tietenkään aurattu. Hitsaaja ajoi hiljaa. Tie pysyi yhtä mutkaisena ja mäkisenä. Minäkään en olisi ajanut kovempaa, eikä luultavasti kukaan täyspäinen. Oli hieman omituista, että sekä Ysisormi, että Homo pitivät omat ikkunansa auki. Kylmä tuuli puski auton lävitse, eikä tarjonnut meille edes mahdollisuutta siihen lämpöön, jota hintavahko ajoneuvo pystyi kyllä tuottamaan. Tarpeellisen epämukavaa.
“Hei viitittekö laittaa noi ikkunat…” Kuulin Jonin äänen jostain takakontista, missä Reino tuijotti häntä intensiivisesti.
“Ei onnistu. Muuten me ei kuulla mitään.” Kuului Homon lyhytsanainen vastaus toiselta puolelta takapenkkiä. He todellakin olivat uhrautuvaista porukkaa. Ei ihmekään, että he olivat elossa.
Metsätie oli melko tapahtumaköyhä. Siellä täällä talo. Jonkin verran jälkiä lumessa, mutta ne olivat kaikki eläinten. Jopa hirvien. Hirvikolarit eivät ainakaan vähentäneet niiden määrää tätä nykyä. Ekosysteemille tämä tartunta oli kyllä ollut siunaus. Uhanalaiset lajit luultavasti saivat hämmästyttävän parannuksen tilanteeseen tälläkin hetkellä – poislukien tietty ne yksitoista lajia, jotka säilyivät tällä hetkellä pelkästään vankeudessa, joista entinen kämppikseni oli puhunut. Noh, paska homma guaminluhtakanalle.

Me pysähdyimme jonkin matkaa ennen tulevaa risteystä. Tähän oli selvä selitys. Ysisormi hyppäsi vesurin kanssa pois pelkääjän paikalta ja meni suoraa metsään päin. Myös me muut otimme tauon. Hitsaaja sytytti savukkeen ja myös Syöpä tuli ulos hytisemään.
“Tästä ei oo enää pitkä matka. Sidotaan havuja auton perään ja peitetään ne jäljet, mitkä voidaan. Pitää toivoa, että tuuli ja lumisade hoitaa lopun työn.” He tosiaan eivät halunneet ottaa riskejä. Ysi katkoi kuusista oksia, Syöpä viritteli auton perään paksua köyttä, jolla ne saataisiin sidottua. Ammattilaisia hyvinkin.
He saivat työn valmiiksi melko nopeasti. Ilmeisesti tämä ei ollut ensimmäinen kerta, tai ainakin Syöpä oli suhteellisen hyvä siinä. Hyppäsimme autoon takaisin samoille paikoille ja ajomatka jatkui. Melkein tunsin jännityksen sisätilassa. Jokin tässä päivässä oli pahaenteistä. Se oli kääntymässä nimittäin päivän puoleen ja tumma pimeys väistyi harmaan aamupäivän edeltä.

Ei kulunut kymmentä minuuttia kauempaa, kun vihdoin saavuimme tienristeykseen. Tämä oli ilmeisesti tie Toivakan kylälle, vaikka liikennemerkkejä ei näkynytkään. Se oli asfaltoitu ja meni suoraa yli meidän reittimme. Edessä näkyi nimittäin samanlainen tie, joka jatkui vielä eteenpäin. Tienristeystä ympäröi matalakasvuisten puiden tiheikkö meidän puolellamme, mutta vastakkaisella puolella kohosi jo tiheä mäntymetsä. Pelottavan aukea paikka.
Kaikki vaikuttivat hyvin tarkkaavaisilta ylittäessämme tietä. Tämä oli ainoa hetki, kun poikkesimme valtaväylän ylitse.
Sitten kuulimme moottorin äänen ylitse hiljaisen pamauksen. Se ei kuulunut autosta, eikä pieneltä aukealta. Mutta se kuului silti selkeästi. Aseen laukaus.
“Auto seis!”
Syöpä karjaisi välittömästi käskyn ja Hitsaaja iski jarrun pohjaan. Lukkiutumattomana lyhyestä vauhdista katumaasturi pysähtyi kuin seinään.
“Hitsaaja ja takakontti, jääkää sisään! Muut ulos!”

Hyppäsin autosta pihalle ja olin jo syöksymässä ojaan. Ilkeä muistikuva edellisestä automatkasta kummitteli mieltä saman tien. Mutta meitä ei oltu ammuttu. Mihinkään ei ainakaan ollut osunut. Mutta yllätyksekseni, Syöpä, Ysisormi, Ninja tai Homokaan eivät tehneet pienintäkään elettä mennäkseen suojaan.
Sitten me kuulimme sen uudestaan. Selkä laukauksen ääni, joka kantoi läpi kylmän ilman suoraa edestämme. Mutta se oli kaukana. Ei kukaan pystyisi ampumaan noin kaukaa. Ja juuri sen takia Syövän naama näytti niin huolestuneelta. Astelin hänen luokseen sormi rynnäkkökiväärin varmistimella.
“Miten kaukana ne teidän mökit on?”
“Pari kolme kilsaa. Tällä tuulella ääni kyllä matkustaa sen verran. Noiden laukausten on pakko olla sieltä.” Ymmärsin hänen ajatuksensa. Se oli ainoa mahdollinen paikka, mistä laukaukset edes saattoivat kuulua.
Tämä taisi olla pahin mahdollinen tilanne.

Syöpä toimi nopeasti. Hän tajusi, että asialla oli kiire. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vielä kolmas laukaus kuului edestä.
“Rambo. Ota haulikkopaikka. Sä oot meistä varmaan tällä hetkellä kokenein aseiden kanssa.”
Tajusin jopa empiväni hetken Syövän ohjeita. Minä olin normaalisti tottunut johtamaan ryhmää, mutta edellisellä kerralla myös pelkääjän paikalla istunut mies oli kuollut. Mutta en halunnut näyttää Jonille ja Sinille traumatisoituneeni asiasta. Ja tällä kertaa me tiesimme tilanteen olevan päällä.
“Selvä.”
Vaihdoin nopeasti paikkaa Ysisormen kanssa, joka ei erityisemmin näyttänyt kyseenalaistavan Syövän käskyä. Myös heillä oli selkeä johtohahmo. Sääli että muu porukka joutui ahtautumaan taakse Ysisormen hartioiden kanssa, mutta epämukavuus oli pieni huoli. Auto ylitti nopeasti tien ja jatkoimme syvemmälle metsään
Hitsaaja yritti kiihdyttää ajonopeutta, mutta Syöpä komensi häntä nopeasti.
“Aja sinne rauhassa! Meistä ei oo mitään hyötyä, jos ajetaan ojaan! Pitäkää silmät ja korvat auki!” Hän todellakin käyttäytyi kuin sotilasjohtaja. Ilmeisesti heidän nykytilanteensa vaati sellaista.

Pidin rynnäkkökivääriä jo valmiina käsissäni. Tällä kertaa me emme kohtaisi samanlaista onnettomuutta, kuin Ensio. Mutta jostain syystä tämä tilanne ei haiskahtanut yhtä pahalta. Vaikka laukauksia kuului, ne olivat yksittäisiä. Eikä metsäisellä tiellä näkynyt lainkaan moottoripyörien, kuin autojenkaan jälkiä.
Tilanne haisi silti pahalta. Mutta outoa kyllä, vaikutti siltä kuin edestäpäin kuuluisi musiikkia. Aloin nähdä myös eteemmäs, sillä pimeä oli väistymässä. Me olisimme pian perillä.