Kuudeskymmenes päivä

Peissi herätti minut yöllä kipinävahtiin, joka meni hyvin vaiheettomasti. Tuijottelin nuotiota ja hiljaista talvimaisemaa helsinkiläismiehen kuorsatessa laavussa. Parin tunnin päästä herätin hänet uudelleen, sillä Peissi halusi antaa minulle vielä ylimääräisen lepohetken porukan pahempana toipilaana. Tästä huolimatta hän vaikutti hyvin nyreältä herätessään. Kaikesta ritarillisuudestaan huolimatta Peissi valitti aivan saatanasti. Onnistuimme kuitenkin pitämään kohtuullisen valkean pystyssä läpi yön, ja hetkittäin meillä oli jopa lämmin. Silti herätessä kiristyvä pakkanen alkoi tuntua todella uhkaavalta.
Kun heräsin toiseen otteeseen päivä alkoi jo sarastaa. Peissi hyräili itsekseen “Kolme yötä jouluun on”, tosin hän muunteli odotetusti sanoja hieman hävyttömämpään muotoon “Paska paska vittunen” samaa melodiaa noudattaen. Me olimme pysähtyneet ehkä maksimissaan neljäksi, viideksi tunniksi. Peissi antoi nuotion palaa rauhassa loppuun saakka. Hän oli odotellessaan siivonnut jääkalikaksi jäätyneen miehen vaatteet laavun nurkkaan. Pakkasta oli jo päälle parikymmentä astetta. Olimme liekittäneet pari perunaa tikun päässä aamiaiseksi. Ne maistuivat yhtä karmivalle kuin mitä saattoi arvata, mutta söimme mukulat silti kuorineen ahnaasti. Peissi oli rikkonut rannasta jään ilmeisesti kivellä ja täyttänyt juomapullomme. Sulaneen lumen juonti oli aina vaihtoehto, mutta kylmä vesi oli silti aina parempi.

Meidän oli nälkä, emmekä olleet nähneet yhtään taloa yli kymmeneen kilometriin. Etäisyydet alkoivat muuttua päässä hieman muussiksi, sillä maisema ei tuntunut vaihtuvan minnekään. Kartasta löytyivät vain risteykset. Järvet ja lammet olivat sekoittuneet väsymyksen täyttämässä päässä peltojen ja matalien hakkuuaukeiden kanssa.
Aistin Peissin olevan erittäin äreä. Hän oli nukkunut vähemmän kuin minä viime yönä ja ilmeisesti mies ei ollut muutenkaan mikään aamuvirkku. Tosin heräämisajankohdalla ei ollut niin paljoa väliä. Kuka tahansa olisi äreä nukuttuaan vain pari tuntia yössä.

Poistuimme takaisin metsätielle ja jatkoimme taas kohti länttä. Edessä ei näkynyt aluksi kirjaimellisesti mitään poikkeavaa, mutta jo muutaman kymmenen metrin jälkeen huomasimme tuoreet jäljet lumessa.
Kahdet lumikengän jäljet. Peissi kumartui niiden ylle ja tuijotti jälkiä hetken aikaa. Saavuin hänen vierelleen ja tarkastelin niitä yhtä suurella uteliaisuudella. Ne olivat todellakin korkeintaan muutamia tunteja vanhat.
“Nää tuli tähän viime yönä. Tai sitten aivan vasta.”
“Joo, kato.” Hän viittoi minua kääntymään. Tajusin mitä Peissi tarkoitti. Tästä paikasta näki suoraa laavulle.
“Ne on huomannut meidät.”
“Joo. Aivan varmasti.”
Tilanne oli jotenkin ironinen. Olimme tarponeet kilometrikaupalla läpi koko yön, ja välittömästi pysähtyessämme joku oli äkännyt meidät. Ilman jälkiä emme olisi edes tietoisia siitä.
“Ne on tullut tuolta.” Peissi osoitti eteenpäin. “Ja meni sinne takaisin.” Hän osoitti jälkiä, jotka palasivat takaisin tietä myöten länttä kohti. Lumikengät olivat käyneet hieman penkan puolella, josta näki suoraa leirinuotiollemme. Peissi alkoi rutiininomaisesti mutisemaan kirosanoja hampaidensa välistä.

Keskustelimme asiasta kokonaiset kaksi minuuttia. Meillä ei olisi muita vaihtoehtoja kuin jatkaa eteenpäin. Olimme yhä pakomatkalla ja paluu takaisin olisi liian suuri riski. Huomasin reitinvalintani aiheuttavan hienoista närää, mutta muuten Peissi ymmärsi pointtini.
Matka kohti eilisyön jälkien alkuperää olisi myös riski. Toki jokainen ratkaisu olisi riski. Me saattaisimme jäätyä, joutua syödyksi, ammutuksi, vangiksi tai kuolla nälkään. Lopulta meillä oli edessämme kuitenkin vain tämä tie.
“Ok. Pidetään silmät tarkkana.” Jos joku tiesi suuntamme, he saattaisivat valmistella meille väijytystä. Muistan miten tilanne oli kärjistynyt Toivakan perällä Syövän poppoon kanssa, josta selvisimme ainoastaan pimeänäkölaitteiden etulyöntiasemasta johtuen. Nyt oli kuitenkin päiväsaika, emmekä tienneet mitä olisi edessä. Peissi tarkasti suksensa siteet vielä kertaalleen. Mikäli joku odottaisi meitä vihamielisin aikein, poistuisimme vasemmalle ilman suksia. Mikäli meitä jahdattaisiin, joutuisimme jatkamaan matkaa erillämme. Jaoimme vähäiset eväämme molempien reppuihin ja jätimme pulkan tyhjäksi. Ainakin toisella meistä olisi selviytymismahdollisuus jos tilanne eskaloituisi.

Jatkoimme matkaa varovaisin sivalluksin eteenpäin. Aurinko ei varsinaisesti noussut ja taivas oli läpeensä pilvessä. Lunta tuli yhä suurina, kevyinä hiutaleina. Mikäli meillä ei olisi ollut syytä pelätä lähes kaikkea, tämä ilmapiiri olisi ollut hyvin rauhoittava.
Metri metriltä tunsin kehoni varautuvan pahimpaan. Kylkieni kipu tuntui vähenevän ja korvien tinnitus kiihtyvän. Peissi edessäni veti pulkkaa valppain katsein ja piti katseensa jatkuvasti horisontissa. Saavuimme pian pitkälle suoralle tielle, jonka näkyvys rikkoutui vain pienten mäkien johdosta. Jäljet edessämme jatkoivat takaisin päin. Niitä oli yhä samat kaksi paria, toiset meidän suuntaamme, toiset takaisin. Ne olivat poikenneet yhdessä pienistä tienhaaroista, mutta muutoin jatkuivat meidän reitillämme pahaenteisesti.

Nousimme pitkähköä mäkeä, joka kiristyi muutaman kymmenen metrin päässä nyppyläksi, ylöspäin, kun Peissi alkoi kuiskaamaan minulle.
“Jaakko. Vitu. Näätsä? Suoraa ees.”
Tihrustin mäen nyppylää. Silmieni totuttua lumiseen peitteeseen ja vaaleaan taivaaseen huomasin saman mitä hänkin. Pipon tupsu tuijotti meitä mäen päästä. Sen alla olivat luultavasti silmätkin, mutta ne olivat hyvin lähellä harjannetta.
“Joo.”
“Vittu. Mitä me tehään? Mennäänkö vaan suoraa siihe?”
Harjanne olisi todella huono paikka väijyttää meidät. Mikäli meidät oltaisiin haluttu ampua, se oltaisiin tehty jo mäen alla. Huomasin Peissin vapauttavan kämmenensä sauvojensa nyöreistä.
“Mennään siihen. Mee vähän oikeelle, Ollaan valmiina.”

Kävelimme hieman eteenpäin, molemmat selvästi jännittyneinä. Puristin sauvaa ja kokeilin hieman vaivihkaa taskuani, jossa oli puukko tupessa. Se olisi ehdottomasti viimeinen oljenkorsi, sillä jos me kohtaisimme ampuma-aseita, todennäköisin vaihtoehto olisi ottaa ritolat kohti metsää. Tiheähkö kuusimetsä tien molemmilla puolilla olisi kyllä lähellä. Ja meitä ei oltu ammuttu vielä.
Ollessamme vain vajaan kymmenen metrin päässä pipo nousi ylös. Sen alta paljastui poika, enemmän lapsi kuin edes nuori, hieman päälle kymmenen vuoden iässä. Pipopää huusi meille korkealla äänellään heti käskyjä.
“Seis siihen paikkaan!” Huomasin välittömästi, että hänen äänensä värisi. Pojan jalassa olivat lumikengät, käsissä hanskat, mutta hän ei varsinaisesti kantanut mitään tavaraa. Pysähdyimme käskyä totellen ja nostin käsivarteni avoimin kämmenin ylös hetkeksi.
“Me ollaan vaan kulkemassa läpi. Ihan rauhassa.”
“Kääntykää takaisin!” Hän lisäsi painokkaasti, vaikka vaikuttikin silminnähden epävarmalta. Peissi vilkaisi minua levottomasti.
“Ja jättäkää tavaranne siihen!”

Pyyntö oli absurdi. Vilkuilin hieman sivummalle ja huomasin yhdestä kuusesta tippuneen lunta heti etuoikealla. Nyökkäsin Peissiä vilkaisemaan sinne, jonka johdosta myös poika hoksasi.
“Hei, jättäkää ne reput siihe!”
“Aiotsä- aiotsä vittu ryöstää meitsin?” Peissi kysyi hyvin kylmästi. Korvieni tinnitus alkoi tiivistyä.
“E- eikun jätä ne nyt siihen!” Tämän jälkeen mäen päällä seisova lapsi epäröiden kumartui ja nosti pitkäpiippuisen aseen viereltään. Hän osoitti siltä meidän suuntaamme, mutta piteli painavaa torrakkoa vähintään kömpelösti.
“Jättäkää ne siihen nii meidän ei tarvii ampua!”
“Ai teidän?” Kysyin retorisesti. Näin silmäkulmastani oikealla olevan puun oksien heilahtavan ja sieltä kömpi kuin kömpikin esille toinen hahmo.

Toinen poika, huppu päässä, jonka alta punaiset hiukset työntyivät hänen otsalleen. Poika oli luminen ja hänen housunsa olivat märät lumesta. Hän kantoi kiikarillista metsästyskivääriä. Hän oli ehkä vuoden vanhempi pipopäistä toveriaan ja kömpi lumikengät jalassa kömpelösti esiin tielle, vain viiden metrin päähän Peissistä. Hänen äänensä oli kimeydestä huolimatta huomattavasti itsevarmempi. Pelokas ja käskevä.
“Nii vittu, jättäkää ne reput siihen! Te ette saa tulla tänne!”
Peissi tuijotti poikia absurdi ilme kasvoillaan. Minä yritin rauhoitella tilannetta.
“Me ei olla mitenkään uhkaavia, päästäkää meidät vaan jatkamaan matkaa niin kaikki voi palata takaisin ja nukkua yönsä hyvin!” Puhuttelin punapäistä nappulaa. Hän puristi asetta jo valmiiksi sormi liipasimella ja osasi sentään pitää tukin olkapäätä vasten. Mutta näin painavan aseen selvästi rasittavan pojan käsiä.
“Eiku jättäkää nyt ne kamat hei! Me muuten ammutaan!”
“Meillä ei oo käytännössä mitään tässä, mä voin näyttää!” Viittasin reppuuni. “Pari perunaa ja pussi karkkia. Kannattaako sen takia ampua joku, miettikää nyt vähän?”
Edessä oleva pipopää näytti siltä kuin tulisi parahtamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Mutta huppupää eli selvästi jotain länkkäri-fantasiaa. Hän korjasi otettaan kivääristään ja jopa onnistui osoittamaan meitä kohti.
“Eikun nyt annatte ne reput tänne! Etteks te vittu ymmärrä?!”

Vaikka olimme vastikää puhuneet suunnitelmasta lähteä juoksemaan, näin Peissin silmissä syttyvän saman uhmakkaan liekin kuin aina aiemminkin. Tilanne oli todella nurinkurinen. Aseista huolimatta tiesin, että Peissi olisi vaarallisin mies tässä tilanteessa. Näin hänen polkevan kantapäänsä hiljaa vapaiksi.
Hän kääntyi kohti punapäätä suksillaan ja huomasin Peissin nousevan jo päkiöilleen.

Tämä ei tulisi päättymään hyvin.

“Kuules vittu ny pallero, mä en o tullu tänne saatanan skutsiin että joku vitu karvaton tylypahkan ekaluokkalainen karkuri alkaa vittuilemaan. Nyt laita se saatanan tykki toiseen suuntaa ennen ku telot ittees tai ketää muuta ni me suksitaan tästä helvettiin ja kenelläkää ei ala sattumaan naamaan.”
Arvostin hänen kyvyttömyyttään purkaa tilanne jatkuvasti vähemmän. Nämä pojat vaikuttivat hyvin nälkiintyneiltä ja henkisesti haurailta. Uhkailu varmasti helpottaisi kenenkään tilannetta.
“Anna ne vittu tänne! Vai haluutsä vittu kuolla parin perunan takia häh?!” Punapäinen nappula huusi pää punaisena. Peissi tuijotti häntä takaisin hievahtamatta.
“En. Haluutsä?”
Voi poikaparka, hän ei todellakaan tiennyt ketä uhkaili.

Lopulta Peissi tuhahti. Hän nosti kätensä hetkeksi ilmaan ja alkoi ottaa reppuaan pois. Näin kuitenkin samalla miten mies nojasi eteenpäin ja koukisti jalkojaan. Punapäinen poika puri huuliaan ja osoitti helsinkiläismiestä yhä aseella.
“No kato sitte – toivottavasti o saatanan hyviä perunoita teille mukuloille.” Hän otti repun käsiinsä ja tajusin mitä mies aikoi. Aloin viemään käsiäni kohti taskua, mutta olin vähintään viisi sekuntia myöhässä verrattuna matkakumppaniini.

Peissi heitti repun suoraa kohti kivääriä ja samalla syöksähti itse räjähtäen eteenpäin. Ilmeisesti punapää ei säikähdyksissään varautunut tilanteeseen ja kivääri laukesi. Luoti reväytti lentävän repun lävistäessään sen.
Mutta Peissi oli jo matalampana. Hän oli kahdella askeleella ehtinyt syöksyä vasemmalle ja kyyryyn, eikä viiden metrin välimatka suojellut huppupäistä poikaa miltään. Peissi repäisi koko kroppansa lyöntinsä taakse ja iski itseään lyhyempää poikaa täydellä voimalla leukaperiin. Syöksyessäni itse maahan olisin voinut vannoa, että lapsiparka retkahti lyönnin voimasta ilmaan. Lumikengät lennättivät kevyttä lunta ilmaan kuin lapiot.

Peissi ei pysähtynyt, vaan jatkoi iskusta suoraa matalaa juoksuaan kohti pipopäistä nassikkaa. Hän repäisi selässään yhä roikkuvan miekan esiin ja pölläytti lunta kuroessaan sekunnin murto-osissa metrit heidät väliltään kiinni. Pipopää oli kauhusta kankea, eikä edes saanut asettaan tähdättyä kohti hyökkääjää. Peissi vei miekan pitkässä kaaressa päänsä päälleen ja iski sen lappeella voimakkaasti kohti lasta.
Hän osui pitkäpiippuiseen aseeseen voimalla. Se tipahti iskun voimasta lumen pinnan alle ja asetta pidellyt poika jäi tuijottamaan Peissiä.

He jäivät seisomaan nenätysten. Näin Peissin hengityksen huuruavan talvisessa ilmassa. Poika näytti siltä, että oli todennäköisesti laskenut alleen. Niin olisin toki tehnyt minäkin. Peissi vaan tuijotti aseetonta nuorukaista pitkä miekka kädessään, jonka kärki lepäsi lumessa. En ollut varma mitä hän aikoi, mutta rymysin kömpelösti maan pinnasta ylös, jätin sukseni paikoilleen ja menin noutamaan punapään kiväärin.
Huppupäinen poika oli jäänyt lumeen lumienkeliä enteilevään asentoon. Nappasin kiväärin maasta, joka tuntui painavalta rasittuneissa ja nälän pieksemissä käsissäni, jotka eivät olleet pidelleet asetta useampiin päiviin. Punapää oli taju kankaalla tai muuten aivan muissa maailmoissa. Harpoin Peissin vierelle, joka silmääkään räpäyttämättä tuijotti pipopäätä.

“Tämä ei taitanut mennä ihan niin kuin te pojat meinasitte?” Kysyin hengästyneenä, vaikken ollut tehnyt juuri mitään. Peissi piteli miekkaa yhä käsi tiukasti nyrkissä. Poikaparka oli parahtamaisillaan itkuun. Nostin hänen aseensa maasta. Yksipiippuinen haulikko, mutta hetken aikaa tutkittuani paljastui, ettei hän ollut tajunnut edes ladata asetta. Vilkaisin Peissiä lyhyesti.
“Anna olla. Nämä kaverit eivät ole kovin vaarallisia.”
Peissi vei miekan huotraan katsomatta edes selkäpuolelleen. Hän ei irrottanut katsettaan nuorukaisesta.
“Voi saatanan saatanan saatana.” Hän puhisi hampaidensa välistä. “Vittu minkä vitun tempun vitun pennut menitte tekemään. Voi saatana teiän saatanan nulikoide vittu kanssa.” Taputin häntä olkapäälle, jolloin mies otti askeleen taaksepäin. Poika painoi katseensa maahan ja alkoi nyyhkyttää.
“Onko sulla muita aseita?” Poika pudisteli päätään.
“Me ei tehdä teille mitään pahaa.” Vakuuttelin. “Te toimitte kyllä aivan saatanan tyhmästi. Ootteko te kahdestaan? Älä ala nyt valehtelemaan.” Ääneni oli jäätävä, poika kakoi hiljaa.
“Ei täs.” Kuulin hänen itkuisen äänensä selvästi keräävän rohkeutta. “Meitä on kolme lissää.”
“Hyvä. Mikä sun nimi on? Ja ton sun kaverin?
“Mä oon Frans. Toi on Mikko.” Hän osoitti tajutonta toveriaan kintaalla.
“Hyvä Frans. Ja ootteko te mistä tulossa?” Pojat eivät näyttäneet erityisen suuresti varustautuneilta. Koulureppu ja aseet. Se toki oli tarpeeksi.
“Ettehän te tee mitään meidän kavereille?” Hän sai kysyttyä takaisin.
“Ei, me ollaan ohikulkumatkalla. Me viedään sut takaisin. Onko siellä aikuisia?”
“Ei.”
“Ai lapsia vain?”
“Joo.” Aloin hiljalleen kiihtymykseltäni ymmärtämään miten epätoivoisessa tilanteessa pojat olivat. Jos he olivat ilman minkäänlaista aikuisten turvaa, epätoivo oli ajanut heidät todella raakaan tilanteeseen.
“Mistä te tuutte?”
“Tosta läheltä, Koirasalmen tuvalta.”
“Mikä se tupa on?”
“Semmonen luontopaikka.”
Vilkaisin Peissiä, hän oli napannut odotellessa tajuttoman punapään repun ja tutki sitä. Hän näytti minulle pientä pakettia luoteja. Nyökkäsin hänelle pienen pohdinnan jälkeen.
“Me viedään teidät takaisin sinne.”

Kauniilla paikalla sijaitseva Koirasalmen luontotupa oli yllättävän lähellä. Jos olisimme jatkaneet edellisyönä pidemmälle, olisimme saattaneet hyvinkin päästä sinne nopeasti. Laitoimme tajuttoman Mikon pulkkaan, jota Peissi joutui raahaamaan. Tilanne oli nurinkurinen, sillä vain minuutteja aiemmin poika oli ollut valmis tappamaan meidät. Peissi huomasi nopeasti reppunsa vuotavan. Sen läväissyt luoti oli osunut juomapulloon ja Peissi heitti sen kiroillen pois.

Frans lampsi edellä lumikenkiensä kanssa hiljaa. Minä kannoin kahta asetta, mutten ladannut vielä haulikkoa. Peissi ei halunnut sitä ja minä en nähnyt tarvetta kahdelle aseelle. Kivääri oli hyväkuntoinen, pienellä kiikarilla varustettu Sako, viiden patruunan lippaalla. Käytin matkan kysellen Fransilta lisää heidän tilanteestaan.
“Mistä te saitte nää aseet?”
“Ne on Mikon isän pyssyt.”
“Missä Mikon isä on?”
“Ei me tiedetä.”
“Missä teidän muut vanhemmat?”
“Ei me tiedetä. Me mentiin Saaran luo koulusta, kun porukat ei tullu. Ei meitä ollu muita. Me tultii Saaran isän autolla tänne.” Hän takelteli sanojensa kanssa. Poika oli shokkitilassa, mikä oli ymmärrettävää.
Saavuimme jo vajaan kilometrin jälkeen tuvalle. Sitä ennen meitä tervehti Salamajärven kansallispuiston kyltti. Mikko ei päästänyt ääntäkään koko matkan aikana. Peissi tarkasti hänen pulssinsa, ja poika oli kyllä elossa. Minulla oli ikävä tunne vatsanpohjassa, että hänen iskunsa oli saattanut vahingoittaa poikaa enemmänkin. Ilmeisesti vihastuksistaan huolimatta myös Peissi oli tilanteesta häiriintynyt. Hän oli täysin hiljaa.

Tupa oli suurehko rakennus järvien välissä. Sen edessä oli suuri parkkipaikka, jossa möllötti yksinäinen Saab. Ilmoitustaulut ja kyltit olivat lumen peittämiä, mutta lapset olivat selvästi tehneet alkeellisia lumitöitä alueella. Ilmoitustaululla oli suurehkon alueen kartta, jossa oli ensimmäistä kertaa tarkat koordinaatit. Emme jääneet kuitenkaan perehtymään niihin, vaan viitoin Fransia menemään sisälle. Peissi jätti sukset ja pulkan pihalle, jonka lisäksi hän otti miekan huotrineen käteensä varmuuden varalta. Myös minä vein kiväärin olalle varmuudeksi, mutta en varsinaisesti uskonut Fransin valehdelleen.

Astelimme suoraa rakennuksen ruokasalin puolelle, jossa meitä odotti kaksi tyttöä ja yksi poika. Frans peitteli kasvojaan ja kaikki lapset tuntuivat jähmettyneen paikalleen. He olivat samanikäisiä poikien kanssa, pukeutuneita kuin varhaisteinit. Tämä näytti joltain rippikoulun tutustumistilaisuudelta, jos kaikki lapset eivät olisi olleet niin pelokkaan näköisiä. Tila oli viihtyisä, mutta roskakorit alkoivat olla pullollaan ruokatarvikkeita. Kaikki tuijottivat minua ja Peissiä pelokkaina. Tervehdin heitä vaitonaisesti, ja astelin tuvan tiskin puolelle, vilkaisten sen ylitse. Puisten pöytien ympärillä istuskelevat lapset seurasivat minua katseellaan. Frans jäi istumaan penkille ja yritti piilotella niiskutustaan.

Talo vaikutti muuten tyhjältä. Paitsi ihmisistä, myös elintarvikkeista. Tajusin lasten olevan pelon lisäksi myös nälissään. He olivat pysyneet hengissä kriisin ajan luultavasti tuvan tarvikkeilla, mutta nyt tilanne oli toisenlainen. Kourallinen koululaisia ei välttämättä ollut tarpeeksi suunnitelmallinen porukka. Olimme tulleet tilanteeseen, joka oli korkeintaan viikon päässä Kärpästen Herrasta.
“Onks tässä kaikki?”
“Joo.”
Peissi tuijotti esiteinejä hetken miekka kädessään ja pudisteli päätään.
“Voi vitun vittu viisikko seikkailee taas saatanan ikuisella kesälomalla. Eikö teillä pitäis olla täällä ees joku saatanan luokanvalvoja mukana?” Hän oli avoimen turhautunut koko episodiin. Tunsin tunnelman kiristyvän hänen aggressiivisen äänensävynsä johdosta.
“Ei kun me ollaan vaan me.” Frans puri huultaan. Hänen kyyneleensä olivat kuivaneet kasvoille.
“Missä Mikko on?” Toinen tytöistä kysyi.
“Vittu arvaappa missä Mikko on!” Peissi puhahti ja alkoi karjumaan.
“Teidän pikkufrendi on vittu tätä menoa hengiltä tossa pihamaalla. Saatana vastuuton nappula yritti tappaa meidät, ja näin siinä nyt vittu käy jos alkaa leikkimään Mad Maxia!”
Kaikki olivat hiljaa. Tyttö alkoi hieman shokeerautuneella äänellä toistamaan kysymystään.
“Siis mis se on? Onks se kuollut? Saiks se tartunnan?”
“VOI OLLA KOHTA SAATANA! Tää ei oo mitään saatanan leikkiä! Vaikka teillä on pyssyt ja vehkeet niin se tarkottaa että te ootte vittu enemmän vaarassa kun koskaan! Jengiä saatana kuolee koko ajan ja Mikko vitun Mallikas päätti että väkivallalla mennään ja väkivalta vittu voitti sen!”
Koko tupa oli täysin hiljaa. Osa lapsista alkoi nyyhkyttää. Peissi kirosi kovaan ääneen ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
“Mee vähäks aikaa pihalle. Mä puhun näille.”
Tilanne oli todella herkkä. Peissi marssi ulos talosta paiskaten oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan yksin lapsikatraan eteen kivääri kädessäni.

“Noniin. Teillä ei taida olla ruokaa eikä mitään?”
Sain vastaukseksi päänpyörittelyä. Frans rohkaistui jopa vastaamaan.
“Me mentiin Mikon kanssa metsästään.”
“Jahas, vai niin te menitte.” Olin vilkuillut taloa ympäriinsä. Heillä oli itse asiassa huomattava määrä erittäin tarpeellisia varusteita patikointivälineistä lumikenkiin. Jos lapset eivät olisi kuolemassa nälkään, heillä olisi itse asiassa kohtuullisen hyvä valikoima varusteita. Täältä löytyi myös huomattava määrä karttoja lähialueelta ja veikkasin lasten olevan myös alueelta kotoisin. He saattaisivat hyvinkin ehtiä Kivijärvelle, mikä olisi parempi vaihtoehto kuin nääntyä täällä.
“Me ei vahingoiteta teitä. Mikko on huonossa kunnossa omien päätösten johdosta. Me jätetään tää haulikko teille pihalle, voitte hakea sen kun me ollaan lähetty.”
He tuijottivat minua yhä pelokkaina, kun marssin samalla huoneen poikki.
“Me jätetään Mikko tänne. Jos te ette haluu nääntyä, menkää Kivijärvelle. Siellä on lähialueella pari selviytyjää ainakin, ne on ystävällisiä. Ystävällisempiä mitä te olitte meille. Tiedätteks te miten täältä pääsee sinne?”
Sain vastaukseksi hermostuneita nyökytyksiä.
“Selvä homma. Mä tuun kohta takaisin, mutta älkää tehkö mitään typerää. Mä oon meistä se ystävällisempi kaveri, mutta te ette haluu vittuilla tolle toiselle jätkälle. Onko selvä?”
Viesti meni hyvin perille. Peissi ei yleensä jättänyt ihmisiä epävarmoiksi omasta reaktiotavastaan.

Haulikko ja kivääri kolisivat oven pieliin astellessani ulos talosta. Löysin Peissin pihalta oksentamasta. Hän ei varmasti ollut syönyt mitään vanhentunutta, sillä olimme syöneet hädin tuskin mitään koko päivänä. Tapaus oli selvästi ottanut koville hänen psyykkeensä kanssa. En voinut edes kuvitella pahempaa tilannetta, sillä mies oli vasta tajunnut mahdollisesti surmanneensa lapsen. Päävamma saattoi hyvinkin olla parantumaton ilman minkäänlaista sairaanhoitoa. Uhkaavan lapsen hätävarjelutilanteessa, mutta silti lapsen. Jos ajatus puistatti minua, niin saatoin vain kuvitella miltä se tuntui hänestä.
Kävelin hänen taakseen yskien kevyesti. Näin Peissin olan ylitse palaneet perunankuoret palaneella hangella. Vain muutaman metrin päästä hänestä oli pulkka, jossa makasi yhä lähes hengetön Mikko.
“Ootsä ok?” Kysyin häneltä varovaisesti. Peissi yskäisi kuivasti ja pyyhkäisi suunpieliään.
“Joo en vittu o.”
Odotin hänen nousevan hetken aikaa. Hän näytti järkyttyneeltä kääntyessään minua kohti. Olin erottavinani miehen punoittavat silmät.
“Kannetaan toi poika sisälle. Mä kerroin noille mukuloille, että Kivijärvellä on hyviä ihmisiä. Ehkä ne löytää Liinan ja Marja-Leenan luo.” Peissi vältteli katsekontaktiani, mutta nyökkäsi. Me molemmat tiesimme, ettei näillä lapsilla olisi paljoa selviytymiseen mahdollisuuksia täällä. Ja me emme todellakaan voisi jäädä auttamaan heitä.
Odotimme silti pitkän minuutin, että Peissi saisi koottua itsensä kasaan. En ollut koskaan nähnyt häntä tässä tilanteessa.

Laskimme Mikon varoen tuvan lattialle. Lapset tuijottivat toveriaan kauhuissaan. Frans katsoi lähinnä ikkunasta ulos. Peissi poistui talosta lähes samoin tein, minä jäin vielä hetkeksi heidän seuraansa.
Kukaan ei uskaltanut puhua minulle, joten jouduin rikkomaan hiljaisuuden.
“Me lähdetään nyt ja napataan ylimääräiset lumikengät mukaan. Te löydätte haulikon ilmotustaulun alta, älkääkä yrittäkö ampua sillä enää ketään tervettä. Te voitte tehdä mitä haluutte, mutta mä toistan vielä kertaalleen – Kivijärven lähellä on hyviä ihmisiä. Jos te tiedätte Kivijärven lentokentän, menkää sinne.” Otin tietoisen riskin antaessani näin tarkat koordinaatit, mutta lentokentältä jopa näiden nuorten olisi vaikea olla löytämättä Liinan maalaistaloa. He eivät reagoineet puheisiini erityisemmin.
“Me ei enää palata tänne takaisin.” Nielaisin hiljaa. Kurkkuni tuntui kuivalta ja silmäni vetisiltä. “Ja me ollaan pahoillamme mitä Mikolle kävi. Mutta te ymmärrätte varmasti, miksi sille kävi mitä kävi? Se tarvii hoitoa, ja teidän pitää pitää huolta siitä.”
Yskähdin kuivasti. Huomasin myös useamman lapsen niiskahtavan. En aikonut edes kysyä oliko heillä autossa bensaa jäljellä. Joko oli, tai sitten he joutuisivat vetämään toveriaan pulkassa eteenpäin.
“Onnea matkaan. Te tarviitte sitä.” Astellessani ulos tiesin että niin tarvitsimme mekin.

Jätimme suksemme oven eteen ja nappasin eteisen hyllyistä sinne huolimattomasti jätetyt lumikenkäparit. Mikäli Peissi ei olisi ollut niin apeana, hän olisi luultavasti riemastunut kulkuvälineen vaihdosta. Aulatilassa oli ollut myös alueen karttoja, jotka eivät ulottuneet kovin kauas, mutta olivat hyvin yksityiskohtaisia. Olin tästä erityisen kiitollinen, sillä ensimmäistä kertaa viikkoihin meillä oli tiekartastoa tarkempia suunnistusvälineitä. Eräkartat olivat yksityiskohtaisia, vaikkakin hieman valikoituja. Maamerkkejä löytyi vain toisinaan, mutta ainakin kaikki polut
Tämän lisäksi Peissi oli käynyt läpi kahden kohtaamamme pojan reput. He olivat ottaneet naurettavan määrän panoksia mukaan huono-onniselle metsästysreissulleen. Jätimme haulikon patruunat sikseen ja pakkasimme mukaan kiväärin ammukset. Seitsemän kahdenkymmenen patruunan pakkausta, joista vain yksi oli avattu. Se oli paljon yhdelle reissulle, ja jopa turhauttavan paljon kannettavaa. Olin napannut ylimääräisen puolentoista litran pullon roskiksesta Peissille ammutun juomapullon tilalle.

“Tiedätsä minne me mennää?”
Vilkaisin karttaa laitettuamme lumikengät jalkaan. Jätimme pulkan tietoisesti taaksemme, sillä toivon mukaan minä en tulisi olemaan enää perässävedettävässä kunnossa. Tarkastelimme karttaa parkkipaikalla hetken ja vertailimme sitä tiekarttaan.
“Meilä on kaksi reittiä. Toinen suojelualuetta myöten luoteeseen, kohti Korpijärveä ja Salamajärveä. Tai sitten lounaaseen, kohti Möttösen kylää.”
“Mmm, möttönen.” Jo pelkkä ajatus lihapiirakasta sai mielikuvituksemme laukkaamaan. Se tosin muistutti meitä tilanteen realiteeteista. Peissi tajusi saman asian.
“Jaakko, meil on tyylii kouralline karkkia jäljellä. Onks tolla reitillä taloja?” Hän osoitti luoteissuuntaa.
“Ei, vaan metsää.”
“Skutsia vittu skutsin perään.” Ymmärsin hänen pointtinsa, ja se sinetöi päätöksemme. Meidän kannattaisi jatkaa kohti asutusta, sillä meillä ei yksinkertaisesti ollut enää ruokaa. Ja ilman ruokaa, me nääntyisimme. Vaikka pohjoisempi reitti olisi luultavasti turvallisempi, jouduimme nyt tasapainottelemaan riskien kanssa.

Jätin haulikon ilmoitustaulun alle. Tuvassa ei näkynyt liikettä ja veikkasin lasten joutuneen todella tiukan paikan eteen. Minusta tuntui järkyttävän pahalta jättää esiteinit oman onnensa nojaan, mutta meidän vaihtoehtomme olivat hyvin vähissä. Jos armeija olisi yhä jahtaamassa meitä, me emme voisi ottaa lisätaakkaa mukaan. Nälkäiset lapset hidastaisivat meitä ratkaisevasti, ja joutuisimme etenemään päivän aikana vielä ainakin kymmenen, ehkä viisitoista kilometriä. Aloimme lompsia lumikenkien kanssa eteenpäin. Mieto ilma oli meidän puolellamme, ja Peissi oli jälleen keventänyt villapaidan pois takkinsa alta.

Kansallispuisto oli koskemattoman lumen peitossa, poislukien muutamat lumikenkien jäljet joita nuoret olivat jättäneet. Järvien jäädessä taaksepäin jatkoimme kävelyä rauhallisessa luonnossa pitkän tovin. Peissi oli erityisen hiljainen ensimmäisten kilometrien ajan. Minusta tuntui, että takaa-ajajien lisäksi pakenimme myös vastuuta. Omatunto kolkutti takaraivossa ja kovaa.
Samalla maisema alkoi tasaantua. Olimme selvästi lähteneet mäkisemmästä Keski-Suomesta ja saapuneet Pohjanmaan laakeaan piiriin. Lumisen metsän välistä paistoi lumista suota. Tässä maisemassa oli oma viehätyksensä. Pitkiä suoria teitä, joita reunusti jatkuva mäntymetsä. Nautimme kaikessa hiljaisessa tylsyydessä kansallismaisemaa kerrakseen.

Huomasimme poistumisen kansallispuiston alueelta vasta hakkuuaukeiden alkaessa. Hiljaista matkaa oli ehtinyt kertyä jo useita kilometrejä ja aloin tuntea kiväärin painon selässäni. En edes tajunnut miten heikoksi pako, sitä edeltävä vankeus ja parin kuukauden kaaos oli tehnyt minut. Olin menettänyt painoani ainakin viitisen kiloa. Peissi ei osoittanut pieniäkään hidastamisen merkkejä siitä huolimatta että oli oksentanut valtaosan kaloreistaan pois vain tuntia aiemmin.
Pidimme pienen tauon saapuessamme metsäteiden risteykseen. Kääntyisimme etelään, mutta Peissi näki puiden välistä pilkottavan pienen rakennuksen. Se oli ehkä mökki.
“Mitä veikkaat, kannattaisiko se tarkastaa?”
Peissi raotti reppuaan.
“Noh, meil on vittu parisataa grammaa karkkia ja kolme perunaa. Musta tuntuu et meidän kantsii tsekata jokainen paskamökki. Jos ne on homeessa, ni saadaanpahan sieniä.”
En tohtinut korjata häntä homesienten syötävyyden suhteen. Olimme säännöstelleet ruokaa jo nyt, ja askel tuntui raskaalta siinä missä vatsa tyhjältä.

Punainen mökki piharakennuksineen ja saunoineen oli melko hyvin lukittu. Ikkunattomasta ovesta ei päässyt sisälle sitten millään, mutta Peissi keksi yrittelijäänä ja notkeana miehenä keinot. Hän pisti yhden ikkunaruuduista hajalle ja avasi ikkunan. Oli melkein ilo katsoa miten hänen liikkuvuudellaan mies loikkasi sisään kuin ikkuna oltaisiin tarkoitettukin sisäänkäynniksi. Minä jäin ulos kylkiluideni kanssa tähystämään lähimaastoa ja asetelemaan pihaa ympäri.
Mökissä oli kaikki tarvittavat välineet muuten. Lapiot ja haravat olivat koskemattomia. Syrjäinen sijainti ja tukeva ovi oli luultavasti pitänyt talon tyhjässä tunkeilijoilta tähän saakka, mutta nälkäinen Peissi löysi reitin mistä tahansa sisään.

Minä kiersin mökin pihaa ja jäin seisomaan laiturille. Takanani oleva saunamökki olisi ehkä etsinnän arvoinen paikka, mutta jätin sen työn suosiolla Peissille. Jäin tuijottamaan lähes koskematonta pientä lampea. Sen ylitse kulki vain eläinten jälkiä, joita oli yllättävän paljon. Kaikkea rusakosta ja hiiristä eteenpäin.
Tuijottelin muutaman minuutin hiljaista maisemaa, kunnes kuulin Peissin kolisevan ulos ikkunasta. Pieni piste järven rannalla kuitenkin kiinnitti huomioni. Se tuli puuston rajasta hetkeksi jäälle samoihin aikoihin kun Peissi kolusi takanani.
Käännyin häntä kohti sormi suuni edessä ja viitoin tulemaan vierelleni. Käännyimme sitten molemmat katsomaan parinsadan metrin päässä olevalle vastarannalle.

Meitä tuijotti täysikasvuinen hirvi. Suuri, villi ja jalo suurine sarvineen. Se oli kunnioitusta herättävä elikko. Varmasti useamman sataa kiloa tiukkaa lihasta ruskean nahkansa alla. Ja metsän talvinen kuningas ei tehnyt elettäkään välttääkseen meitä. Vein kiväärin selästä olalleni ja vilkuilin eläintä tähtäimen lävitse. Sen suuri pää oli kääntynyt korvat höröllään meitä kohti. En kuitenkaan nostanut sormeani liipasimelle.
Tuijottamista jatkui pieni hetki. Totesin hiljaa Peissille tosiasiat.
“Me ei jaksettaisin raahata sitä minnekään, puhumattakaan suolistamisesta.”
Hän hymähti vieressäni.
Hiljaa hirvi kääntyi ja jolkotteli takaisin lumiseen metsään. Jäimme hetkeksi seuraamaan lampea, mutta seuralaisemme ei enää palannut maisemiin.

Käännähdin Peissin puoleen joka asetteli reppuaan takaisin selkään. Hän oli yhtä hymyä.
“Löytyikö mitään?”
Sain vastaukseksi poikkeuksellisen hyväntuulisen nyökkäyksen.
“Linssejä, pilkkelssiä, pastaa, yrttejä ja näkkäriä.”
“Ei paha löydös ollenkaan.”
“Joo. Näille meitsi porskuttaa vielä pari päivää. Mä nappasin meille kattilan kanssa. Ja siellä oli tällänen vitun pähee sytkäri.” Hän esitteli jonkinlaista myrskyliekillä varustettua sytytintä ja napsautti sen sinisen liekin päälle. Nyökkäsin hyväksyvästi hänen löydyöilleen. Sytytin oli ehkä triviaalein tavara, mutta ruoka oli välttämättömyys.
“Mä jätin sinne kanssa jotain pientä, riisiä ja tällasta. Siltä varalta että ne vitun nulikat lähtee pois tätä kautta.” Huomasin Peissin innon katoavan nopeasti. Hän veti huulensa kireäksi ja laskeutui kyykkyyn. Tajusin, että mies oli todella lähellä henkistä romahtamista kun hän peitti kasvonsa kämmeniin.

Olimme hetken hiljaa. Peissi ei pitänyt ääntäkään, vaan tuijotti vain lumipeitettä käsiensä välistä. Hänen äänensä oli ensimmäistä kertaa todella heikko.
“Vittu Jaakko, mitä jos se nulikka ei enää herää? Jos mä vittu tapoin sen?”
Minulla ei ollut vastausta hänelle. Pyörittelin päätäni.
“Sä teit mitä sillon täytyi. Mä tiedän ettei se tunnu hyvältä.” Purin hetken huultani. Tähän tilanteeseen ei ollut kliseitä. Raamatullisesti joka miekkaan tarttui, se miekkaan lankesi. Tosin tällä kertaa se tapahtui hädin tuskin teini-ikäisen pojan kohdalla. Se kieltämättä sumensi useamman ihmisen moraalitajun.
“Meidän pitää vaan jatkaa matkaa. Tää vaivaa muakin, mutta me ei voida sille enää mitään. Me voidaan vaan jatkaa matkaa, ja pian me ollaan niin kaukana että me voidaan rauhottua.”

Aloin hiljalleen huomata miten kaikki se kauhu ja kärsimys alkoi hiljalleen rikkoa Peissin mieltä. Hän ei kestäisi enää montaa tällaista tapahtumaa. Mies oli tehnyt ja nähnyt nin paljon väkivaltaa, että psyykkeen rajat tulisivat vielä vastaan. Aloin ensimmäistä kertaa olla huolissani matkakumppanini kuormituksesta. Se kamelin selkä oli kokenut niin paljon, ettei sitä voisi enää kuormittaa lisää.
Jatkoimme matkaa vaitonaisesti. Valoisat tunnit alkoivat käydä vähiin palatessamme tielle ja matkatessamme kohti etelää. Alueella oli tosiaan paljon eläinten jälkiä. Jostain kaikui jopa korpin raakunta.

Jatkoimme pari kolme kilometriä hiljaisuudessa, jonka jälkeen saavuimme hieman suuremmalle, oletettavasti päällystetylle väylälle.Sen molemmin puolin oli yhtäkkiä maataloja ja olimme huomattavasti enemmän sivistyksen puolella. Tiellä oli vanhoja autojen jälkiä, jotka menivät myös talojen pihoille. Kokoluokasta päätellen ne saattoivat olla jopa rekkojen tekosia. Lumen määrästä päätellen ne olivat ainakin muutamia päiviä, jos ei yli viikon vanhoja. Pysähdyimme risteykseen heittämään muutaman näkkileivän naamariin ja jatkoimme hetken länteen päin.
“Pitäiskö meidän tsekata noita taloja? Tää safkamäärä ei oo vieläkään mikää mamman reissueväs.” Peissi kysäisi. Hänellä oli pointtinsa.
“Tässä pitäis olla kohta kylä. Miltä noi lumikengät muuten tuntuu?”
“Ihan vitu hyvät. Sata kertaa parempi ku sukset.”
Ymmärsin hänen yskänsä. Mies oli tosiaan huomattavasti paremmin liikkuva ja kaatuilu oli loppunut kuin seinään.
“Pitäiskö meidän mennä tieltä pois? Ihan vaan ettei meitä seurata.”
Peissi hyväksyi ehdotukseni ja poistuimme kohti maataloa. Emme menneet ensimmäiseen rakennukseen vielä sisälle, mutta jatkoimme pellon ja metsän puolella eteenpäin. Pidimme jatkuvasti tien näkyvissä, mutta varmuuden varalta menimme muutaman kerran lähemmäs sitä. Vauhtimme oli samaa luokkaa kuin tielläkin ja aloin ymmärtää miksi lumikengät tosiaan olivat niin nerokas keksintö. Pinnan epätasaisuus ei ollut lainkaan yhtä hankaloittava tekijä kuin suksilla.

Hämärä alkoi niellä ympäristöämme ja täällä oli jo melko kylmä. Lunta tiputteli hienoiseen tahtiin yhä ja pakkanen kiristyi. Ilma oli muuten tuuleton ja leuto eikä askelten narskunnan lisäksi meitä häirinnyt kukaan tai mikään.
Ohitimme muutaman maalaistalon ja pistin merkille että lähes kaikkien pihapiirissä oli suuria auton jälkiä. Useimmat tarpeeksi vanhoja ollakseen edellisiltä viikoilta. En muistanut kuollaksenikaan mikä viikonpäivä nyt tosin oli. Osa ovista oli jätetty myös raolleen ja lukkoja oltiin toisinaan murrettu. Päärakennuksiin oltiin harvoin menty sisälle.
Myös Peissi pisti asian merkille. Ohittaessamme neljättä maalaistaloa hän vilkaisi minua kysyvästi.
“Tää näyttää aika järjestäytyneeltä.”
“Jep. Haluutko tsekata jonkun talon?”
Peissi vilkaisi hieman taivasta. Aurinko oli jo horisontin takana ja viimeinen kilometri oli käyty pimeässä.
“Seuraava kämppä. Katotaan jos me voitas tehä kans safkaa.”

Seuraava maatalo, melko iso parin navetan ja useamman piharakennuksen ympäröivä mörskä tulikin vastaan hyvin nopeasti. Saavuimme sinne metsän puolelta, mutta kaikki muut kulmat olivat pellon ympäröimiä. Pihapiirissä oli jälleen vanhat auton jäljet sekä useita askelia. Katselimme hetken syrjemmältä rakennusta, mutta paria tinttiä lukuunottamatta emme nähneet yhtään mitään merkkejä ihmisistä tai eläimistä.

Jatkoimme pihapiiriin hieman varoen, sillä liikenne oli ollut yllättävän suurta ottaen huomioon maatilojen syrjäisyyden. Olin ottanut jopa kiväärin selkäni puolelta, mikä vaikutti melko turhalta toimenpiteeltä. Raollaan olevien ovien takaa ei löytynyt muuta kuin puolityhjiä navettoja ja varastoja. Mikäli siellä oli ollut jotain hyödyksi käytettäviä resursseja, mitä tahansa perunoista kuivarehuun, kaikki oltiin viety. Maatalouskoneet ja kalliit työkalut vaikuttivat olevan pääasiassa paikoillaan.
Kävimme ensin navetat ja varaston lävitse, mutta ne eivät tarjonneet meille mitään erityisempiä löydöksiä. Kaikki ovet oltiin murrettu, niiden lukot oltiin katkottu tai ovet olivat muuten avonaisia. Löysin työkalujen puolelta ainoastaan paremman puukon, jonka tilalle jätin pienen teräaseeni. Peissi enteili jo tulevaa ja otti mukaansa sorkkaraudan.

Sorkkaratoineen hän jatkoi itse maalaistaloa kohti, jonka takana aukesi kylmä ja pimeä peltomaisema. Seisoin sivummalla kiväärini kanssa kun Peissi ähelsi oven kanssa. Hän oli selvästi melko väsynyt, ja operaatio kesti melko pitkään. Ensiksi oven metallinen suojalevy lensi lumelle, sen jälkeen parin minuutin tohina palkittiin ja itse ovi revähti hieman auki. Peissi siivosi lumet oven edestä ja veti miekkansa selästä. Seurasin häntä kiväärin kanssa, mutta korvieni tinnituksen puolesta pelkäsin sisätiloissa ampumista.
Sisällä ei ollut asukkaita tai ruumiitakaan, mutta koin hienoista häpeää asuntoon murtautuessa. Se oli selvästi lukittu asukkaiden poistuttua, kaikki tavarat oltiin jätetty siististi paikoilleen ja keittiö oltiin valtaosin tyhjennetty. Peissin tutkiessa kaappeja minä kävin lävitse muita huoneita. Kuvia lapsenlapsista ja lapsista, edeltävistä sukupolvista, seinäkelloja ja vaatteita, mummolamainen perustuoksu, jota edes kylmyys ei saanut kunnolla peitettyä. Kiviuunin räppänät toimivat ja heitin vieraspatjat sen eteen yötä varten. Oli jo täysin pimeää ja tunsin kuormittavan päivän vihdoin saavuttavan meidät.

Tein nopeasti tulet ja söimme muutamat näkkileivät karkottaaksemme nälän. Sovimme aikaisemmin heräävän aloittavan ruuanlaiton, sillä ulkona vietetty edellisyö kivisti molempien paikkoja. Peissi viritti ulko-oven ja eteisen oven kahvoille juomalasit, jotta ne sentään särkyisivät mikäli joku olisi tulossa sisälle. Hän oli kanttuvei lähes välittömästi, mutta tuntui nukkuvan levottomasti. Lämmitin uunin mahdollisimman kuumaksi, mutta lopulta patja veti myös minut tiedottomaksi.

Tämä päivä oli ollut kyllä yhtä helvettiä, jota ei pääsisi karkuun edes tulevaisuudessa.