Kolmaskymmenesyhdeksäs päivä

1.12.
Katsastin keittiön ikkunan reunassa olevan lämpömittarin sytkärin valossa. Viisitoista astetta pakkasen puolella. Kukkuluuruu ja vittu hyvää päivää. Tästä ei tulisi hyvää päivää. Kello oli viisi aamuyöstä. Minulla oli viimeinen vahtivuoro ja olin saanut nukuttua. Olo oli heikko. Kroppa huusi kaloreita. Onneksi meillä oli sentään takka ja lämpimiä puita. Ruoka oli suurin huutava ongelma. Tiesin ainakin Kertun heränneen yöllä nälkäänsä. Hän ehti kertoa sen lyhyesti vahdinvaihdossa, joka oli mennyt ilman sen suurempaa kanssakäymistä. Hänkin oli hiton väsynyt.
Toivottavasti Peissi olisi päässyt perille. He saattaisivat päästä jo tänään tänne.
Yritin pitää ajatukseni harhautettuna epätoivostamme pienellä puuhastelulla. En halunut mennä ulos, eikä ikkunoistakaan erityisemmin näkynyt mitään. Kun aseet oltiin puhdistettu ja vaatteet asetettu kuivamaan, mietin jopa talon kirjahyllyn tutkimista. Onneki minulla oli vielä yksi varsinainen tehtävä.

Sini houri ja tärisi koko yön. Pidimme kasteltua pyyhettä hänen otsallaan kukin vuorollaan, sillä särkylääkkeitäkään ei ollut mailla eikä halmeilla. Lääkitysmetodimme olivat aika antiikkiset eikä kukaan meistä ollut terveydenhuollon ammattilainen. Oli paha sanoa, oliko hänen tilansa vain pahentunut kuume, vai oliko siinä myös muita piirteitä. Oli miten oli, aloin pelätä tytön selviämisen puolesta.
Kun jäin huoltamaan häntä aamuyön vartiovuoroilla, tyttö oli puoliunessa ja höpisi välillä omiaan. Istuskellessani hänen vieressään ja kuunnellessani Jonin sekä Kertun tasaista tuhinaa lattialla olevilta patjoilta, Sini kuitenkin kääntyi minua kohti.
”Jaakko.”
Hänen äänensä oli heikko. Olin heti paikalla ja toin käteni tytön viltin peittämälle olkapäälle, kertoakseni läsnäolosta.
”Mä oon tässä. Tarviitsä jotain?”
”En.” Hän hengitti hetken raskaasti ja jatkoi.
”Mä tiedän mitä te teitte Karhun kanssa, sillon yöllä ku oltiin lähdetty Syöpää karkuun.”
Pakko myöntää että hämmästystäni pulssi kohosi hieman. Nielaisin äänekkäämmin kuin olisin halunnut.
”Mut se on ihan ok. Mä en vain halunnut kertoa sitä, ettei Peissi hermostuisi.”
Tytön ääni oli vakaa. Tämän jälkeen hän sai ilmeisesti unen päästä kiinni. Halusin kirota ääneen, mutten erityisemmin viitsinyt. Muiden olisi vielä saatava unta. Ja minun olisi lähdettävä aamulla.

Mikäli Peissi olisi päässyt perille ja mikäli meitä tultaisiin hakemaan, se voisi tapahtua jo tänään. Pistin asunnon osoitteen paperille ja piirsin sen päälle punaisella tussilla ristin, jotta lappu varmasti erottuisi. Me olimme sopinet, että jättäisin sen Fordin pyyhkijänsulan alle. Se ei lähtisi siitä irti itsestään. Kirjoitin myös lyhyet ajo-ohjeet, sillä pelkkä osoite ei välttämättä riittäisi. Vaarana oli, että lappu houkuttelisi myös muita paikalle. Mutta tässä nälässä edes mahdolisuus ystävällisestä ohikulkijasta oli yhtä tärkeää kuin mahdollisuus Peissin saapumisesta.
Joni ja Kerttu olivat heräilleet hiljalleen. Kerttu yski kovempaan ääneen, muttei noin muuten valittanut. Annoin heille lyhyet ohjeet ja ilmoitin meneväni jättämään lapun. Kävisin myös kävelemässä hieman sivummalle, jos lähistöltä löytyisi taloja ja ruokaa. He vastasivat lyhytsanaiseen sävyyn. Kerttujäi makaamaan yhä patjalle peitteiden alle. Yritin pitää oman pukeutumiseni mahdollisimman lämpimänä ja muun varustuksen kevyenä. Kantolaitteet mukana, muttei oikein muuta sisällä kuin vettä ja panoksia.

Ulkona oli kylmää, muttei erityisen hyytävää. Yritin ottaa jopa pari juoksuaskelta alkuun saadakseni veren kiertämään. Jalat tuntuivat kuitenkin niin heikoilta, että tyydyin lopulta kävelemään ripeästi. Jokainen hetki ulkona ja pakkasessa vaatisi keholta enemmän kulutusta ja kaloreita. Pakkanen oli onneksi sen verran kireä, ettei ilman epämiellyttävä kosteusprosentti päässyt nousemaan liian korkeaksi. Lämpimästi puettuna matka oli yllättävän miellyttävä, eikä minulla varsinaisesti ollut kiirettä.
Rynnäkkökivääri oli alkanut painaa enemmän kuin aiemmin. Vatsassa kurni ja huomasin alkaneeni köhiä silloin tällöin.
Onneksi matka ei ollut niin järin pitkä. Vajaan kilometrin verran. Moottorikelkka istui yhä keskellä tietä, enkä nähnyt lumessa edes tuoreita jälkiä. Myös Ford odotti juuri siinä missä pitikin. Tongin povitaskustani paperilapun ja jätin se punainen risti ylöspäin pyyhkijän alle kuin sakkolapun. Putsasin varmuuden varalta vielä lunta sopivasti ympäriltä, vaikka Peissi kyllä löytäisi sen. Varsinkin jos hän saisi porukkaa mukaansa. He olivat kohtuullisen nokkelaa porukkaa ja näissä olosuhteissa ihmiset kyllä osasivat pelata varman päälle.

Jatkoin takaisin eilisiä jälkiä pitkin. Lumi tuntui puuduttavalta asteltavalta. Horjahdin jopa muutaman kerran epätasaisuuden takia. Yritin pitää mielen virkeänä ja tarkastella ympäristöä, mutta väsymys oli omiaan lyömään minut maahan. Ymmärsin nyt paremmin toistuvia avautumisia valkoisesta paskasta, jota oli kaikkialla. Se hankaloitti liikkumista ja käytännössä oli sitonut meidät tänne. Lunta oli vaihtelevasti kaikkialla, mutta yli kaksikymmentä senttiä maassa teki jo useimmista autoista hyödyttömiä.
Jatkoin siitä huolimatta risteyksestämme eteenpäin. Melko nopeasti törmäsin yksittäiseen ruumiiseen. Siisti pieni reikä takaraivossa. Luoti oltiin ammuttu ilmeisen kaukaa, mutta silti tarkasti. Se oli osunut myös ilmeisen suorassa kulmassa tasaiseen osaan kalloa ja poistunut lähes yhtä viattomassa reiässä. Tosin lumessa oleva verimäärä oli silti kammottavan suuri. Lumen vähyydestä huomasi, ettei se ollut ollut kauaa siinä.
Minun piti jatkaa muutamia satoja metrejä, ennen kuin oikealle erkani tie. Siinä ei näkynyt postilaatikkoja, mutta seuraavassa risteyksessä parikymmentä metriä pidemmälle oli. Poikkesin siitä suoraa svemmälle metsään johtavaa soratietä syvemmälle. Tien ainoa talo ei ollut kaukana. Se oli siisti maalaistalo, piharakennuksineen. Pihamaalla ei näkynyt yhden ainoaa elonmerkkiä. Autot olivat poissa. Piharakennukset oltiin suljettu samalla tavalla. Autotalli ja ladontapainen hökötys joka oli varmaan puolisataa vuotta vanhmepi kuin kunnostettu maalaistalo. Takapihalla näytti olevan kasvima, mutta marraskuun lopulla siitä ei ollut paljoa apua. Painoin osoitteen kuitenkin mieleeni. Meidän olisi oltava valmiina myös pitkää kesää varten.

Etuovi oli harvinaisesti umpipuinen, joten jouduin pistämään verannan puoleisen ikkunan hajalle. Tarkastelin nopeasti taloa. Kaikki siististi. Vain hienoinen pölykerros kertoi, ettei rakennusta oltu vasta siivottu. Ainoa muistutus elämästä tai lähdöstä oli tietokonepöydän vierellä lepäävä smurffilevy. Perhekuvia ja paljon kirjoja. Minua tosin kiinnosti vain keittiö. Hajotin kiväärinperällä loputkin ikkunasta. Näin syvällä metsässä saattoi pitää meteliä. Ainakin se houkuttelisi mahdolliset sairaat kannibaalit talosta jalkeille, eivätkä ne yllättäisi minua vasta rakennuksen sisältä.
Pidin huolen etteivät sirpaleet repisi vaatteitani ja kelasin ikkunan reunat vielä kertaalleen lävitse. Tämän jälkeen kömmin hyvin epäkäytännöllisesti sisälle Suomen Armeijan epäergonomisen taisteluliivin kanssa. Lasinsirut särkyivät pienemmiksi maihareiden alta, kun tupsahdin sisälle rakennukseen.
En jaksanut sen suuremmin tarkistaa sitä. Karjaisin muutaman kerran utelun, mikäli talossa olisi joku. Mutta täällä oli hiljaista ja pölyistä. Ei merkkejä kamppailuista tai irtolaisista. En halunnut olla huolimaton, mutta talo vaikutti hiljaiselta. Mahdollisesti toinen paikka, minne me voisimme siirtyä mikäli jotain tapahtuisi.
Keittiössä kaikki astiat olivat siististi paikallaan. Tiskikone oli pessyt myös tuoreet. Asunto oli lähes steriili. Avasin kaapit yksi kerrallaan. Ne oltin siivottu lähes täysin. Löysin teepusseja, joita kukaan ei ilmeisesti ollut käyttänyt vähään aikaan. Suomen maaseudulla juotiin kahvia, eikä teetä oltu edes jaksettu ottaa mukaan, kun asunnosta oltiin poistuttu. Pöydällä ei ollut viestiä tai muutakaan merkkiä, mutta siististi puhdistettu asunto kertoi siitä, että asukkaat olivat lähteneet luultavasti jo kriisin alkuvaiheessa. He olivat ottaneet mukaan ilmeisesti vain tarpeellisimman.
Kaapin perältä löytyi pari valkosipulia. Sen jälkeen ei enää mitään. Ei edes suolaa tai mausteita. Tämä oli ollut perinpohjainen lähtö, eikä mikään järjestelmällinen putsaus. En edes jaksanut sulkea kaappeja. Säästäisipähän vaivan myös tulevilta etsijöiltä.

Astelin ulos etuovesta. Eteinen vahvisti epäilykseni. Ulkovaatteita oli jäljellä hyvin vähän. Tämä perhe (sisältä löytyi konsoli peleineen ja päivineen) oli ymmärtänyt lähteä ajoissa. Kaikkea hyvää heille. Olin astellut turhaa ja liian pitkälle. Eikä tällä tiellä ollut enää muita asuntoja. Minun olisi pakko palata ja yrittää paremmalla onnella huomenna, mikäli apu ei saapuisi paikalle.

Minä olin väsynyt palatessani. Tämä johtui pääasiassa ravinnon puutteesta, sillä olin varmaan nukkunut rauhallisemmin kuin viikkoihin. Tai no en oikeastaan, Syövän saunalla oli ollut myös rauhallista, mutta se oli pakon edessä. Nyt jalka painoi puhtaan nälän takia. Lihaksissa ei tuntunut olevan voimaa, yritin vain juoda vettä välttääkseni päänsäryn ja krampit. Palelu oli myös kova, sillä pakkanen oli kiristynyt koko kävelyreissun ajan. tai ainakin se tuntui siltä, mutta tunnetila liittyi luultavasti yleiseen väsymykseen.
En ollut yhtään motivoitunut ottamaan vastaan seuraavaa konfliktia. Maiharit olivat märät, niitä olisi pitänyt lankata, jotta kenkien tiiviys olisi säilynyt. Olo oli kaikin puolin hyvin heikko ja paska. Viimeiset sata metriä olin vain tyytyväinen, mutta se tyytyväisyys vaihtui hyvin nopeasti peloksi.
Minua tuijotti naama mielipuolisesti vääristynyt mies, jonka paita oli verestä ja oksennuksesta likainen.
Kaveri seisoi suoraa minun ja talon välissä. Mutta enemmän minua pelotti se, ettei tämä mies näyttänyt lainkaan heiveröiseltä, pakkasen ja taudin pahoinpitelemältä kannibaalilta. Hän oli sairas. Huono ryhti ja nykivät kasvot kertoivat sen samoin tein. Hän oli myös huomannut minut välittömästi. Heppu oli alle kolmenkymmenen, lyhytpartainen, ehkä 180-senttiä pitkä. Hänellä oli päällään pelkkä t-paita tässä pakkasessa ja jalassaan farkut. Mies oli hyvässä kunnossa, poislukien veristä sidettä oikeassa kädessä. Hän oli ilmeisesti taistellut jopa jonkin aikaa tautia vastaan, eikä se ollut purrut hyväkuntoiseen kaveriin. Tämä mies oli myös syönyt hyvin jopa viimeaikoina. Hän ei näyttänyt heikolta. Mutta hän näytti nälkäiseltä. Tyyppi oli varmaan saanut tartunnan vastikää. Hän oli selviytynyt pitkään.

Ja hän oli suoraa minun ja talomme välissä. Jostain syystä kaveri oli etuovellamme asti, eikä väliimme jäänyt kuin parikymmentä metriä.

Tiputin välittömästi kädessäni olleen muovipussin maahan ja nostin rynnäkkökiväärin. En ollut ladannut sitä ennen kävelyreissua ja yritin vetää aseen luistin taakse ladatakseni sen.
Ase oli jäässä.
Kylmällä oli taipumus purra rautaiseen rynnäkkökivääriin liian hyvin. Yritin repäistä sitä kiireessä uudestaan taakse, mutta onnistuin vain hajottamaan hanskani. Minulla ei ollut tarpeeksi voimaa edes aseen lataamiseen näin nopeassa tilanteessa. Ja vastassa oleva partasuu ei aikaillut. Hän juoksi minua kohti samoin tein, kun yritin vielä repiä asetta auki. Sekunnin murto-osissa yritin toisella kädellä hakea pistoolia reisikotelosta, mutten hanskoilla pystynyt siihen aivan välittömästi.
Ja parikymmentä metriä oli liian vähän matkaa. Mies hyppäsi päälleni samoin tein.

Kaaduimme molemmat maahan lumipeitteelle. Rynnäkkökivääri jäi rintakehälle minun ja miehen väliin. Hän oli ojentanut kädet kurkulleni ja iskin adrenaliinin voimalla miestä kyynärpäillä kasvoille. Pakkasesta turrat käteni olivat taas täynnä verta ja väsymys vaihtui nopeasti taistelun kiimaan. Mutta tämä kaveri oli vahva. Tunsin hänen käsiensä värähtelevän sairauden aiheuttamista krampeista kaulallani, mutta hän toipui hätäisestä iskusta nopeasti. Tungin nahkahanskalla suojatun käteni miehen leualle ja työnsin päätä kauemmas. Hän puristi kurkkuani niin saatanasti. Pystyin haistamaan veren ja kuonan täyteisen hengityksen kasvoillani. Painikaverini urisi ja kuristi minua kovempaa. Hän oli eläin, mutta tässä tilanteessa olin minäkin. Potkin jaloillani itseäni kauemmas ja onnistuin saamaan sen verran tilaa, että sain polvellani työnnettyä miestä kauemmas itsestäni. Sain sen verran tilaa, että pystyin repimään vyöltäni teleskooppipampun, mutten kyennyt lyömään asetta auki.
Iskin päällekarkaajaa pampun perällä ohimolle voimakkaalla rystylyönnillä. Tällä kertaa ote kaulalta irtosi ja pystyin tönimään ja potkimaan itseni alta pois.

Mutta tämä kaveri oli kaikkea muuta kuin luovuttanut. Karjuin apua potkiessani itseäni kauemmas miehestä. Hän voisi purra minua myös jalkoihin ja selvästi hamusikin niitä, yhä iskusta sekavana. En kiireessä onnistunut nappaamaan asettani ja yrittäessäni nousta liukastuin vain lumeen.
Mies kävi uudestaan päälleni, ohimo verta valuen. Potkaisin häntä vielä rintakehään, mutta se ei pidätellyt jäntevärakenteista miestä lainkaan. Yritin lyödä teleskooppipamppua auki, mutta en kyennyt tekemään sitä maasta käsin. Sitten mies hyppäsi taas päälleni ja tiputin pampun suosiolla, nostaen rynnäkkökiväärin poikittain väliimme.
”Auttakaa nyt saatana!”
Minulla oli nyt enemmän tilaa, mutta puhdas energian puute oli tappaa minut. Sain pidettyä rynnäkkökiväärillä miestä kauempana, kun hän mielipuolen kiilto nykivissä, suuripupillisissa silmissään repi kaikesta, mistä sai kiinni. Kauluksestani, päähineestäni, korvasta, kaikkialta. Ja kaveri oli koko voimallaan minun päälläni. Karjuin kun en enää muutakaan voinut. En jaksaisi pitää käsiäni suorina aseen kanssa, sillä tämä mies oli minua isompi ja hänellä oli painovoima puolellaan. Minä en ollut taistellut kuukautta sen takia, että voisin pelkän aseen lataamattomuuden takia kuolla jonkun maalaistalon pihamaalle. Suussa maistui veri ja olin purrut kieleeni. Ja kuvottavahajuinen herrasmies oli voittamassa minut.

Hädin tuskin kuulin tutun äänen huudon jostain miehen takaa.

Näin sivusilmällä, miten Joni hölkkäsi meidän sivullemme, ehkä kymmenen askeleen päähän. Hän kohotti rauhallisesti aseen, jolloin pinnistin viimeiselleni ja työnsin miehen kauemmas. Sen jälkeen laukaus rikkoi talvisen ilman ja näkökenttäni värähti päälläni olleen sairaan miehen mukana. Hänen valmiiksi verta vuotava ohimonsa repesi luodin voimasta ja toinen puoli päästä räjähti tummanpunaisen sävyssä vieressäni olevalle, neitseelliselle lumelle. Miehen kädet puristivat yhä päätäni lihasimpulsseissa ja hän ei liikkunut minnekään. Mutta pää nyökähti alas ja tiputti verta palveluspuvulleni.
Hän oli kuollut. En ollut käynyt näin lähellä tartuntaa aivan eilen. Mutta näemmä tänäänkään ei ollut minun päiväni lähteä.

Olin niin heikkona ja shokissa, että pitelin miestä vain kauempana. Enää hän ei painanut vastaan, mutten kyennyt siirtämään häntä, ennen kuin Joni tuli ja potkaisi miehen kumoon vierelleni. Jäin selälleni haukkomaan happea ja keräämään itseäni. Kehoni kävi niin ylikierroksilla, että mieleni teki lyödä jotakuta. Joni hakkasi kiväärinperällä juuri kimppuun käyneeni vainaan pään kasaan. Puristin yhä kaksin käsin rynnäkkökivääriäni. Olin tainnut kusta housuuni. Noh, tähän alkoi tottua.

Joni sai nopeasti varmuuden siitä, ettei haastajastamme enää ollut vaaraa. Hän tuli nopeasti vierelleni ja näytti paljon enemmän säikähtäneeltä, kuin luultavasti minä. Poika puri huulta ja puuskutti kuin poikuutta menettäessä.
”Ootsä kunnossa?”
Purin hetken huultani, ennen kuin sain katseeni käännettyä hänen suuntaansa.
”Hyvin ammuttu.”
Hän ei oikein osannut varautua kohteliaisuuteen ja soperteli vain säikähtäneillä kasvoilla vastauksen.
”Kiitti. Se ei purru sua?”
”Ei. Mä taisin kusta housuuni.”
Joni ei oikein osannut ottaa vastaustani vakavissaan. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Tuntui kuin laukaus kaikuisi vieläkin talojen seinissä.
”Pystytsä nousemaan?”
”Joo, oota hetki. Mun pitää ensin saada tää rynkky käsistä.”

Aseen laskeminen käsistä oli todellakin vaikeaa. Lopulta Joni joutui nostamaan sitä, että sain otteeni edes näennäisesti irroitettua. Hän puuskutti melkein pahemmin kuin minä, vaikka olin juuri ponnistanut fyysisesti äärimmilleni.
Kerttu oli rientänyt ulos hiilihanko kädessään. Hän tuijotti ovelta vuorottain minua ja maassa makaavaa ruumista. Hän näytti kalpealta ja tuijotti veritahroja, kun Joni nosti minut ylös. Olin jälleen läpeensä veressä vanhojen tahrojen lisäksi.
Kertun lämmin hengitys höyrysi pakkasessa. Hänen kasvonsa oli jännittyneet.
”Purikse sua?”
Housut märkänä, rynnäkkökivääri yhä toisessa kädessäni, pudistin päätäni ja yritin pakottaa rohkaisevan hymyn kasvoilleni. Nainen reagoi hieman odottamattomalla tavalla ja juoksi sukkasilleen kohti minua.
Hän tarrasi minuun tiukasti kiinni ja syleili minua kyyneleet silmissä. Tämä syleily ei ollut yhtä verenhimoinen kuin hetki sitten kohtaamani, mutta vähintään yhtä tukeva. Kerttu sopersi, että minun olisi oltava varovaisempi. Olin aivan samaa mieltä. Tämän jälkeen hän nappasi tiukasti kiinni Jonista ja sopersi kiitosta. Joni oli huomattavan hämmentynyt vanhemman naisen tunteellisesta purkauksesta. Muuta en olisi odottanutkaan.

Kaikkien hiljalleen rauhotuttua palasimme sisälle. Tämä oli hämmentävä tilanne, sillä heikkous ajoi kaikki emotionaaliseksi. Ottaessani vaatteita pos ja pestessäni itseäni myös Sini kömpi eteiseen. Olin heittänyt myös hikiset vaatteeni pois, mutten jaksanut vielä poistaa virtsasta märkiä housujani. Hän tuijotti arpista yläkroppaani ja kysyi värisevällä äänellä oltiinko minua purtu. Vastasin kieltävästi ja Kerttu vakuutteli yhä hieman herkistyneenä, ettei niin ollut käynyt. Aivan kuin olisin erottanut lievän hymyn Sinin kalpeilta huulilta. En oikein tiennyt syytä, mutta tyttö oli fiksumpi mitä veikkasinkaan. Ja ilmeisesti hän näki jopa kuumehoureisena tilanteesta useammatkin puolet.

Siirryimme uunin ääreen pesemän haavoja. Jonin korva voi hyvin, eikä naamanikaan arpi herkkyydestä huolimatta näyttänyt tulehduksen merkkejä. Se oli arpeutumassa hyvää vauhtia. Kerttu tarkasti myös oman arpensa hieman diskreetimmin. Sekin oli hyvässä kunnossa. Ainakin Syövän porukka oli osannut hoitaa sen hyvin. Olimme suoraa sanoen enemmän heille velkaa, kuin halusin myöntääkään. Lievä katumus kävi mielessä, sillä vointi ei ollut erityisen hyvä. Mieliala olisi muutenkin voinut olla korkeammalla.
Kerroin siitä huolimatta epäonnistuneesta matkasta. Heitin keittiön pöydälle valkosipulit ja teepussit. Kukaan ei halunnut osoittaa suoraa pettymystään, mutta se leijui ilmassa. Seurasi hiljaisuus, jonka Joni onneksi keskeytti. Suoraa sanoen hänen kysymyksensä oli hyvin olennainen.
”Miten toi tyyppi, joka yritti syödä sut etupihalla, löys tänne?”
Tajusin saman myös itse. En ollut kertonut millään tavalla koko tyypistä. Olin olettanut Jonin tietävän jollain tavalla. Pudistin päätäni.
”Ei mitään hajua. Mä en usko että ne osais seurata jälkiä. Mä en ampunut laukaustakaan, ettekä vissiin tekään?” Joni pyöritti päätään kieltäväksi vastaukseksi. ”Etkö sit nähnyt sitä ennen kun mä tulin takaisin?”
”Ei, mä kuulin vaan huudon etupihalta. Näin sen vasta sit.”
Purin huultani. Joko sairaat todellakin osasivat seurata jälkiä tai sitten jokin muu oli johtanut sen tänne. Yksittäinen tallustaja oli riski vain, koska aseeni ei ollut toimintakunnossa. Ja kyseinen yksilö oli huomattavasti minua paremmassa kunnossa. Enemmän häiritsi pelko siitä, että niitä saattaisi tulla lisää. Varsinkin laukauksen jälkeen.

Katsastin ikkunan nopeasti. Sieltä ei löytynyt enempää liikettä. Vain yksi verinen ruumis, juuri siitä mistä pitikin. Palasin paikalle ja tuijotimme kaikki hetken lattiaa. Paitsi Kerttu. Hän tuijotti pönttöuunia, joka hohkasi lämpöä ja tulta.
”Uuni.”
Käännyin katsomaan naista. Hänen ilmeensä oli kirkastunut.
”Voisko se johtua savusta? Siis savupiipusta?”
Kun tarkemmin ajattelin, en ollut välttämättä huomannut yksittäisen nilkuttajan jälkiä lumessa tullessani tänne. Se oli hyvinkin saattanut tulla metsän poikki. Tieltä ei ollut suoraa näköyhteyttä tänne, mutta se ei olisi tarvinnutkaan sitä. Savu oli saattanut hyvinkin houkutella yksittäisen nälkiintyneen yksilön paikalle. Tässä pakkasessa savua tuli ja se näkyisi jonkin matkaa. Sanoin epäilykseni ääneen. Saan hyväksyviä nyökytyksiä osakseni.
”Mitä me tehään sille? Ei me voida lopettaa lämmitystäkään?”
”Pönttöuuni kyllä varastoi hyvin lämpöä. Me vaan lämmitetään se vielä pimeän aikaan niin hyväksi, että voidaan lämmittää sitä sit uudestaan pimeän taas tultua. Ne ei ole mitään superihmisiä, vaan sairaita. Ne ei näe pimeässä tai näe lämpöä.” Ainakin minulla oli aiempien kokemuksien mukaan perusteita uskoa näin. Tai ainakin halusin uskoa niin. Lopulta tässä tartunnassa ei ollut mitään yliluonnollista.

Suljimme uunin räppänät hetkeksi käytyäni lepäämään ja keitimme teetä. Se oli laiha lohtu, mutta ainakin Sini saisi jotain lämmintä juotavaa. Aseeni toimi heti lämmettyään normaalisti, mutta minun pitäisi olla varovainen. Kun sen oli tuonut kylmään lämpimästä sisäilmasta, kylmän mukana kutistunut ase oli ollut liian raskas ladattavaksi hädän hetkellä.
Hieman nolompaa oli kusisten housujeni vaihtaminen. Tiesin että reaktio oli melko normaali. Monet laskivat alleen joko taistelustressistä tai pelkästä lihasten äärimmilleen pakottamisesta. Siitä huolimatta opittu häpeä meinasi kalvata mieltä. Kukaan ei minua tuominnut vaan pikemminkin päin vastoin.Vetäessäni jalkaan uusia alusvaatteita ja ripustaessa housuja kuivamaan sain osakseni jopa hyväksyntää. Minä olin pystynyt kohtaamaan tilanteen, enkä murtunut sen suuremmin. Syke tuntui olevan yhä hieman koholla, mutta se saattoi johtua myös pelkästä nälästä. En kiroillut itsekseni tai purkanut muuten uhkaavasti stressiä. Ehdin jopa kiittää Jonia, joka oli yhä hämmentynyt saamastaan positiivisesta palautteesta.
Hän meni lopulta hakemaan lisää puita taloon pimeän tultua. Tsekkasin valonvahvistimella ulkotilan samalla. Me emme voisi olla liian varovaisia.

Iltasella toiminta keskittyi hyvin banaaleihin askareisiin pitkästä aikaa. Sini oli puoliunessa, mutta me muut kolme pelailimme korttia. Pääasiassa ristiseiskaa. Kaikki olivat jokseenkin vaitonaisia. Yskintä, niiskaisut ja vatsan kurniminen olivat huomattavasti puhetta yleisempiä.
”Meidän pitää huomenna etsiä ruokaa. Me ollaan muuten kohta liian heikkoja siihen.”
Annoin ohjeet melko suoraa. Oli toinen vuorokausi ilman murentakaan. Nälästä oli tullut hallitseva elementti. Tältä vissiin tuntui asua Afrikassa.
”Mä oon kuullut että ihminen selviää kolme viikkoa ilman ruokaa.” Joni kuittasi.
”Sillä ei oo väliä. Jos me ei pystytä puolustamaan itseämme ja lämmittämään taloa, niin heikkous tappaa meidät ennen ko nälkä. Ja Sini tarvii ruokaa. Kuume vie paljon energiaa.” Tyttö yski taustalta raskaasti. Oli vaikea sanoa, oliko hänen tilansa mennyt huonompaan vai parempaan suuntaan. Me muutkin tarvitsimme lepoa. Etenkin minä. Lihakset tuntuivat lyhyenkin painin jälkeen hyvin aroilta.

Peseydyin illalla kynttilänvalossa kylmässä saunatilassa. Yhden pönttöuunin lämpö ei ylettynyt sen kaakeleihin saakka ja operaatio oli verrattain nopea. Tärisin hetken kylmästä palattuani takaisin lämpimään olohuoneeseen, jossa värjöttelin hetken puolialasti.
Äkkäsin vasta sillä hetkellä korkean peilin, joka oli huoneen nurkassa. Joni oli eteisessä ainoana hereillä, sillä hän oli nyt vahdissa. Kerttu ja Sini näyttivät ainakin nukkuvan. Kömmin pyyhe päällä peilin eteen hieman tokkuroisena, mutta hämmästyin paljon näkemistäni. Olin hädni tuskin tunnistaa itseäni.
Olin menettänyt painoa. Rasvaa kehosa oli hyvin vähän ja luultavasti menisin modernimpiin kauneusihanteisiin sen puolesta oikein hyvin. Sääli että modernit kauneusihanteet olivat hyvin toissijaisia. Ja pakko myöntää ettei kroppani ollut muuten varsinaisessa näyttelykunnossa. Mustelmia ja arpia kaikkialla. Tämänpäiväinen paini oli jättänyt käsivarsiini ja rintakehääni ruhjeita, jotka punoittivat ja tulisivat vielä sinertämään. Päällekarannut mies oli puristanut minua uskomatomalla voimalla. Hän oli todellakin yrittänyt tappaa minut. Kehossa oli yhä myös arpia tulitaisteluista, jonka seurauksena metalliset säleet olivat lävistäneet asetakin. Tosin selvästi näkyvin arpi oli suoraa kasvoissa. Kaikki polvien ja kyynärpäiden naarmut, asfaltti-ihottumat ja muut kolhut jäivät toiseksi teränviiltämälle arvelle. Vaihtaessani vanhat siteet tuoreempiin, olin hädin tuskin tunnistamassa omia kasvojani. Tätä arpea ei kyllä saisi piiloon enää ikinä. Hiukseni olivat kasvaneet siististä armeijakaljusta täysin ylitse. Siihen ei oltu pakotettu, mutta kehoitettu. Nyt hiuksilla oli huomattavasti enemmän mittaa, ne juoksivat jo korvan päälle, eivätkä muutenkaan olleet järin sotilaalliset. Partani oli ollut huoltamatta Viitasaarelta lähdön jälkeen. Kasvot näyttivät kalpeilta ja likaisilta. Oli hyvin pitkä aika siitä, kun olimme kohdanneet taudin ensimmäistä kertaa Lappeenrannan eteläpuolella.

Tajusin, että oli jo joulukuu. Tämä helvetti oli ollut päällä selvästi yli kuukauden.