Kolmaskymmeneskuudes yö

Yön vartiovuoro oli tapahtumaköyhä varsinaisen vartion puolesta.

Sini herätti minut vuoteesta aivan kuten pitikin. Hänen varovainen tökkimisensä keskeytti levottoman unen, johon olin tottunut. En sanoisi nukkuneeni silmällistäkään. Jatkuva pelko mahdollisista takaa-ajajista piti minut hereillä. Olin yleensä tottunut jatkuvaan pelkotilaan nukkuessakin ja heräsin pienimmästäkin äänestä, mutta tässä rauhallisessa majapaikassa kyse ei ollut siitä.
Kömmin ylös sängystä hyvin vaivalloisesti. En halunnut herättää Jonia, vaikka veikkasin hänen nukkuvan yhtä vähän kuin itsenikin. Ainakaan poika ei ollut millänsäkään, vaikka kömmin sängystä kärttyisesti puoliunessa. Me elimme hyvin vaikeita aikoja.

Käskin Sinin painua nukkumaan heti kun olin saanut varusteeni niskaan. Pukeuduin tarpeettoman raskaasti täyteen taisteluvarustukseen tai ainakin siihen mitä siitä oli jäljellä. Jopa talon sisällä oli kylmä, huolimatta hätäisestä lämmityksestä. Lisäsin hieman puita oman hyvinvointini parantamiseksi. Tosin oli pakko myöntää, että yhä sairaudesta toipuvalle kropalleni olisi ollut parempi jäädä takaisin sänkyyn. Yskin niin kuuluvasti, että koko talo luultavasti heräsi siihen, jos oli herävinään. Toisaalta myös Joni ja Karhu vastasivat yskimiseen omalla köhimisellään, joten en ollut yksin sairasteluni kanssa.
Hyvinvointiyhteiskunnan ihmistä ei vain oltu tehty tällaisiinolosuhteisiin. Olin pitänyt itseäni hyvin toimintakykyisenä ja vastustuskykyisenä koko elämäni ja tällä hetkellä se kannatti. Olin selvinnyt niin monta kriittistä päivää ilman pienintäkään merkkiä kropan murtumisesta, että olimme hengissä. Nykytilanteen kuumottavuudesta huolimatta, tämä oli ehkä ainoa hetki kun pystyin köhimään pimeässä yössä.
Ainakaan ainoan pelottavan Taudin sairastajat eivät kuulleet meitä.

Olin puhdistanut kiväärini jo edellisenä päivänä, joten siinäkään ei olisi ollut erityisemmin järkeä. Yritin viihdyttää itseäni purkamalla ja puhdistamalla Suomen Armeijan hirvittävää pistoolia, joka oli pelastanut henkeni useammin kuin kerran. Viihdyttäminen oli tosin väärä sana. Olin ollut hereillä niin pitkään, että mikä tahansa toiminta oli lähinnä virike pitääkseen minut hereillä. Puhdistuksessa ei mennyt tarpeeksi aikaa. Astelin talon kolmea huonetta, jossa kukaan ei nukkunut, ympäriinsä ja tarkastelin ikkunoista ulos. Vaikka kaikki ovet olivat lukossa, en halunnut kenenkään yllättävän meitä. Olimme selvineet niin pitkään, ettei tämä olisi se murtumisen hetki.
Lähimuistissani oli yhä se, mitä Syövän toisella talolla tapahtui. Yksitoista ihmistä sai tartunnan luultavasti vain sen takia, että vartiomies nukahti. Meidän uhkamme oli vielä vakavampi. Vastassa ei ollut vaistojen varassa harhailevia lihannälkäisiä petoja. Minä tahansa hetkenä, täydessä tietoisuuden tilassa olevat ihmiset saattoivat saapua luoksemme.

Olin istumassa pienessä ja kodikkaasti sisustetussa eteishuoneessa, kun kuulin jonkun heräävän makuuhuoneessa.Olin heikolla pimeänäöllä noteerannut moneen kertaan eteisen Reinot, lenkkarit ja kumisaappaat. Mutta keskityin nyt vain ääneen, joka kuului naisten makuuhuoneesta. Puiset lattiat kertoivat jonkun nousseen ylös. Veikkasin kusihätää, sillä myöskään näissä olosuhteissa perustarpeita ei vain voinut unohtaa.
Askeleet eivät narisseet talon punotuilla matoilla. Mutta kuulin niiden tulevan minua kohti. Kääntyessäni näin Karhun.

Tunnistin hänet jopa täysin pimeässä tilassa. Nainen asteli yhä aseettomana kuin aina, pelkässä t-paidassa ja alusvaatteissa. Hän piteli käsiään puuskassa kylmästä. Istuin rynnäkkökivääri kädessäni eteisessä, sillä en suoraa sanoen nähnyt naisessa uhkaa. Urheilullisesta ja hyvinvoivasta taustasta huolimatta hänellä oli yhä ampumahaava, eikä minkäänlaisia aseita. Enkä naisen mahdollisuudesta petturuudesta huolimatta näkisi mitään yllätysetua, jolla hän saisi minut kaadetuksi. Vaikka uskoin tasa-arvoon, nainen oli lähtökohtaisesti fyysisesti heikompi. Se oli aina huomioitava näissä olosuhteissa.
Mutta hän ei vaikuttanut erityisen uhkaavalta. Miten hän olisi voinutkaan vaikuttaa tuossa tilassa? Nainen oli suoraa sanoen sairaampi kuin minä. Hän näytti heikolta, laihalta. Vaaleat hiuket eivät erottuneet näin pimeässä, mutta vekkasin niiden putoavan päästä mikäli nykytila jatkuisi enemmän kuin kaksi kuukautta.
Erotin silti tässäkin pimeässä hänen katsovan minua silmiin.
”Hei.” Ääni oli hädin tuskin kuiskaus.
”Hei.”

Eteisessä oli molemmilla puolilla pieni penkkirivi, jonka alta löytyi tavaran säilyttämiseen tarkoitettuja koreja. Hieman arvelevasti Karhu asteli minua vastapäätä ja istui sinne. Olin erottavinaan hänen tärisevän kylmästä.
”Sun kannattais nukkua.”
”En mä voi.” Hän hengitti raskaasti ja piteli itseään kasassa käsillään. ”En mä voi, kun mä tiedän että te ette usko mua.”
Minä olin ainoa syy miksi nainen oli hengissä. Ninja olisi halunnut tappaa hänet niille jalansijoilleen. Surkeaa kyllä tajusin hänen tilanteensa tässäkin väsymyksessä. Surkeaa kyllä, olin tyytyväinen siihen että hän oli saapunut seuraani. Ainakaan en nukahtaisi istualteen.
”Sä ymmärrä kyllä minkä takia.”
Hän pudisteli päätään ja puristi itseään lujemmin.
”Kyl mä tiedän. Ei oo varmaan sellasia sanoja, joilla mä saisin teidät uskomaan.”
Hänen äänensä oli yhä pelkkä kuisaus. Se sopi minulle. Muut eivät kuulleet keskusteluamme täältä. Halusin, että edes joku pystyisi nukkumaan tänä yönä.

Mutta pelokas nainen oli aivan oikeassa. Hän ei voinut kertoa minulle paljoa, mikä pystyisi vakuuttamaan. Veikkasin, että hän olisi hyväkin valehtelemaan tarpeen mukaan. En yleensäkään luottanut ihmisiin, mutta nykyolosuhteissa olin poikkeuksellisen epäluuloinen. Villapaidassa ja miesten college-housuissaan Karhu näytti hyvin huonovointiselta ja säälittävältä. Hän saattoi näytellä, mutta todennäköisesti oli sitä muutenkin. Ainakin Ninja piti ahdistavalla läsnäolollaan huolen siitä, ettei naisen leposyke pääsisi laskemaan alle sataan.
”En mä saa nukuttua.” Hän rikkoi hiljaisuuden.
”Mä en oo tottunut tällaiseen.”
”Siis mihin?”
”No tähän … siis kun te ette usko mua ja ollaan vieraassa talossa ja tähän kaikkeen.”
Ymmärsin häntä jossain määrin. Nainen ei ollut kokenut jatkuvaa tien päällä matkustamista samalla tavalla kuin me. Hän oli jo ennen Syövän taloa ollut pääasiassa paikoillaan. Hänellä oli ollut lämmin vuode, jossa oli lakanat ja kaikki. Lämmitetty talo, josta hän tunsi ihmiset. Hän ei ollut nukkunut kerrostalon vessassa, yksin, kääriytyneenä mattoihin, oksennellen huonosta ruuasta. Ihmiset eivät olleet yrittäneet ampua häntä.
Ja hän oli luultavasti levännyt hyvin ennen meidän tuloamme. Hänelle unen tarve ei ollut yhtä paha kuin meillä muilla. Minä en luultavasti olisi pysynyt hereillä, ellei kroppani olisi tottunut huonoon uneen ja jatkuviin herätyksiin. Keskellä yötä olevat vartiovuorot olivat minulle tuttuja.
”Ja mä en ole päässyt puhumaan.”
Sekin oli totta, hänellä oli selitettävää. Revolverinainen ei kantanut asetta mukana vahingossa.

Nousin ylös ja suljin eteisen ja talon välissä olevan oven. Pääasiassa sen takia, etten halunnut muiden heräävän. Minulla oli myös aivan toisenlainen suhde naiseen kuin muilla. Olin ollut luottavassa suhteessa häneen aiemmin. En halunnut uskoa, että hän oli pedannut petostaan näin pitkään.
Käännyin häntä kohti ja katsoin naista pimeässä silmiin. Hän vastasi katseeseen.
”Nyt sulla on aikaa. Kerro mitä tapahtui.”
Kuulin täydellisessä hiljaisuudessa naisen hengityksen tiheentyvän. Vilkaisin eteisen ikkunoista pihamaalle. Kuu valaisi kelkkamme ja muuten täysin tyhjän ympäristön. Tämä oli luultavasti paras yksityinen hetki, mitä me tulisimme saamaan.
”Sun pitää ymmärtää, että kaikki muut paitsi Homo ja Ninja tuntee tuolla toisensa. Tuntee ne mutkin, muttei niin hyvin.” Hän viittasi suoraa talon porukkaan. Näin minä olin käsittänytkin, mutta toivottavasti naisella oli lisäinformaatiota.
”Kissakoira näki mun pakkaavan tavaroita. Ei siis laukkuun, vaan mä tungin niitä kaikkialle tän takin taskuihin. Meillä oli vähän suklaata ja mä ajattelin että se tulis tarpeeseen. Mutta se oli Kissakoiralle liikaa, se hermostui siitä. Ei se tajunnut että mä olin lähdössä, vaan se alko syttämään, että mä halusin suklaan ittelleni. Mä luulin, ettei se olis kiinnittänyt siihen niin paljoa huomiota. Mutta se oli väsynyt ja hermostui kunnolla ja melkeen huusi. Se kiinnitti sit Ysisormen huomion, kun Reino alkoi haukkumaan Kissakoiran kohottaessa ääntä.”
Hän nielaisi äänekkäästi. Minä en tiennyt miten hyvä nainen olisi valehtelemaan.
”Jatka.”
”Joo. Ysi ei ollut niin tyhmä. Mulla oli takki mukana ja se oli ihan vitun varpaillaan sen jälkeen, kun niillä tuli se riita Ninjan kanssa ja kaikki tuntu pelkäävän sitä. Se tykkää siitä, että ihmiset pelkää sitä. Se repi multa takin ja tutki kaikki taskut. Mulla oli siellä taskulamppu, pieni maglite, jonka ei pitänyt olla mulla. Se vaan tuijotti ja tajusi asian tosi nopeasti.” Minä tunnistin nämä Ysisormen piirteet itsekin. Nyökkäsin naista jatkamaan, kun hän laski äänensä hiljemmalle.

”Se haukku mua petturihuoraksi samoin tein. Se kysy mihin mä tarviin niitä. Mä yritin väittää haluavani vaan suklaata ja että taskulamppu oli hyvä kun ulkona etsi vessaa. Se ei ostanut sitä, vaan nappas mua ranteista kiinni ja vei makuuhuoneeseeen. Se käski vaan Syövän tulla mukaan, koska kukaan muu ei yleensä hyväksyny sen aggressiivisuutta. Syöpä ajatteli, että Ysi vaan teki mitä tarvitse tehä.”
Makuuhuone kuulosti pahalta. Myös Karhun kertomisensa alkoi takkuilla. Hän vaikutti hyvin säikyltä jo ennen kuin Ninja löysi häneltä revolverin. Minun oli myönnettävä, että hänen pelokkuutensa ja pätkissä kerrotut lauseet tukivat tätä. Minulla oli samoin tein epäilykseni mitä oli tapahtunut, mutta halusin hänen sanovan sen.
”Mitä se teki sulle.”
”Ne käski kaikki herkkähermoiset, naiset ja Homon ja Kissakoiran pois talosta.”
Tämän jälkeen hän hiljeni. Minä en väsymyksestäni johtuen kovin kärsivällinen ja kysyin asian hieman karkeammin mitä oli tarkoitus.
”Mitä Ysi teki sulle? Raiskasko se sut?”
Hän hiljeni täysin. Odotin myöntävää vastausta, sillä järkälemäinen kaljupää kykeni kyllä kaikenlaiseen väkivaltaan. Myös seksuaaliseen.
”Ei.” Oli pakko myöntää, että yllätyin vastauksesta.
”Se löi mua. Se kuritti kunnolla. Hakkas kylkiin ja jalkoihin. Mut enemmän mua pelotti Syöpä. Se esitti kysymyksiä. Se kysyi, mitä mä olin tehnyt saunalla sun kanssa. Oltiinko me sovittu jotain. Ja Ysi hakkas. Se ei päästänyt mua minnekkään siitä huoneesta.” Hän haukkoi henkeään. ”Se heitti mut päin sitä lipastoa, josta hajos lasit. Mulla on vieläkin ne arvet. Ja mä pelkäsin niin saatanasti. Syöpä oli vaan niin vitun viileä. Ysi huusi ja löi, mutta Syöpä… Se sanoi että se vois ampua mut siihen. Sano, että mua oltiin jo kerran ammuttu ja kertoi että se ampuis mua huolimatta siitä, että me ollaan sukua.”
”Mitä?” Tämä oli minulle uutta tietoa.
”Se on mun setä. Mä ajattelin että se suojelis mua.”

Oli outoa, ettei hän ollut kertonut tätä aiemmin. Mutta se kävi järkeensä. Tämä porukka oli muuten jokseenkin muukalaisvihamielistä ja kaikki jotka eivät tunteneet toisiaan tai olleet tältä alueelta, olivat toisessa talossa. Siitä huolimatta he olivat ottaneet Karhun vastaan ilmeisen ennakkoluulottomasti. En ehtinyt tajuta kuviota sen tarkemmin, kun Karhu jatkoi.
”Sit mä kerroin. Mä kerroin mitä me oltiin sovittu. Mä sanoin, että me ei tehtäis mitään pahaa.” Hän oli itkuinen, mutta piti äänensä lähinä kamppaillen hiljaisena. Olin erottavinani kyyneleet jopa näin pimeässä.
”Mä yritin vakuuttaa, etten mä aikonut lähteä, mutta ne todisteet kerto muuta. Syöpä laitto mut paljastamaan kaiken siitä, miten me oltaisiin lähdetty täältä. Ja mä kerroin. Mä pelkästin vitusti. Ysi löi aina, jos mä en totellut. Se paino jalallla mun haavaa. Mä huusin vitusti, niin paljon että ääni melkein lähti. Sitä jatku tuntikaupalla. Tuli jo pimeä. Sitte Syöpä oli tyytyväinen ja käski Ysin vahtia mua.”
Hänen äänensä värisi. Vakka nainen oli jokseenkin kylmän asiallinen, pystyin kuvittelemaan miten iso asia oli kyseessä. Luultavasti hänen vanhin hengissä oleva sukulainen oli valmis tappamaan hänet niille jalansijoilleen. Se oli täysi tukiverkkojen poisrepiminen. Tai enemmänkin ne hakattiin pois.

Nainen niisti äänekkäästi. Minä yritin pitää itseni kylmänä, mutten voinut mitään säälille. Hän oli menettänyt kaiken. Eikä edes taudille, vaan ihmisten pahuudelle. He eivät ymmärtäneet, miksi hän halusi lähteä. Eivätkä he päästäneet häntä lähtemään.
”Syöpä tuli takaisin ja heitti mulle mun takin. Se sanoi, että mikäli mä en aikonut lähteä, mun piti näyttää niille mun uskollisuus. Sit se otti ne jätkät aseitten kanssa ja vei mut odottamaan ulos. Me tultiin sinne risteykseen, missä meidän piti tavata. Ne ei auttanut mua, vaikka muhun sattui silloin ihan vitusti.”
Oli pakko myöntää, että kun tarkemmin ajatteli, hän oli vaikuttanut hyvin pahoinvoivalta jo silloin. Luulin sen johtuvan kylmästä ja järkytyksestä, mutta hakkaaminen selitti tämän. Tiesin, mitä kysyisin tarinan jälkeen.
”Sitten?”
”Sitten ne meni asemiin ja Syöpä jäi yksin mun kanssa risteykseen. Se otti sen revolverin ja täytti sen. Sanoi, että mun pitää ampua teidät kaikki, että mä todistan luotettavuuteni. Että mun piti olla valmis tappamaan niiden turvallisuuden puolesta. Se sanoi, että te muut petturit, mikäli te ees tulisitte takaisin, ette saisi päästä karkuun. Muuten te kertoisitte mopotyypeille, missä meidän talo oli. Se antoi revolverin ja kertoi, että jos mä epäilisin lainkaan, mut ammuttais niinkuin teidät muutkin.”
Olin sanalla sanoen melko järkyttynyt. Mutta se oli tehokas keino. Muistin tarinoita Afrikan lapsisotilaista, jotka laitettiin murhaamaan omia sukulaisiaan sitoakseen heidät toiseen ryhmään. Syöpä oli raakuudessaan tehokas ja älykäs mies. En ihmetellyt sitä, miten he olivat tulleet toimeen niin hyvin. Hän ei ottanut riskejä. Myöskään minun ei pitäisi tehdä sitä enää uudestaan, oli puhdas sattuma, että näin Hitsaajan tulipesän. Muuten tilanne oli eskaloitunut hyvin pahasti, tavalla tai toisella.

”Millon se tapahtu?”
”Puoliltaöin. Mä tärisin siellä kylmässä sen kylmän pyssyn kanssa ja ootin teitä. Ei siinä mitään tapahtunut. Kaikki oli turpa kiinni. Hitsaja nyt tuskastuja röökasi, vaikka Syöpä oli sanonut sille ettei tekis niin. Mutta se ei varmaan viittinyt huutaa, kun ne oli piilossa. Ja sit … No sit sä tulit ja tiijät mitä tapahtui.”
Nyökkäsin naiselle. Hän oli saanut itseään hieman paremmin kokoon. Yksi asia arvelutti minua huomattavn paljon. Pidin tuskallisen pitkän hiljaisuuden tuijotellen kasvonsa painanutta naista.

”Jos tilanne olis ollut toinen, olisitko sä ampunut mut?”
Hänen niiskutuksensa loppui täysin.

Nainen keräsi itseään hetken ja nosti katseensa.
”En mä tiedä.”
Hän kuulosti siltä, kuin olisi purrut huultaan.
”Mä en ole koskaan tehnyt mitään kenellekään. En mä tiedä, olisinko mä pystynyt. Vaikka … mua pelotti niin vitusti, että ehkä mä olisin.”
Hän purskahti itkuun. Nainen yritti hillitä ääntään, mutta sain hädin tuskin selvää sanoista, silä hän haukkoi henkeä kaksin kerroin itkunsa keskeltä. Oli pakko myöntää, että minun oli vaikea uskoa sen olevan teeskenneltyä.
”Mä… mä pelkäsin, että ne tappaa mut… mä olisin varmaan ampunu teidät … jos mä olisin, jos mä vaan olisin pystynyt.”

Hän keräili itseään. Minä olin tarpeettoman kylmä, mutta en halunnut olla mitään muuta ennen kuin olisin täysin varma naisen syyttömyydestä. Mikäli tarina olisi valheellinen, hänen pitäisi uskoa siihen itse jossain vaiheessa. Vaikka hänet oltaisiin teoriassa siepattu meidän matkaamme, piti vain toivoa että Tukholma syndrooma purisi naiseen voimakkaasti. Näissä olosuhteissa käytiin läpi sen verran äärimmäisiä tunteita, että ihmiset olivat valmiit tappamaan perheensä itsensä vuoksi. Hän oli elävä esimerkki siitä.
Onnekseen elävä. Onnekseni minä olin elävänä todistamassa sitä. Oli hyvä asia, että olin ollut varuillani. Mutta näin lähellä kuolemaa oltiin käyty jo liian monta kertaa. Meillä oli ollut onnea.

Odotin hetken että nainen sai koottua itsensä. Hän pyyhki räkää ja kyyneliä kämmenselkiinsä. En halunnut olla liian viileä, sillä keskinäiselle luottamukselle olisi parempi, mitä vähemmän muistuttaisin Syöpää. Mutta minä en voinut olla vielä varma.
Kun hän hiljalleen nosti ryhtiään, minä komensin naista hiljaiseen, mutta silti ehdottomaan sävyyn.
”Nouse ylös.”
Hän totteli vaivaisesti ja peloissaan. Aistin pienen eteisen tiheässä ilmassa naisen epävarmuuden. Tuollaisten kokemusten jälkeen, hän ei ollut aivan varma, mitä minä tekisin. Huvittavaa kyllä, huomasin olevani epävarma seuraavasta käskytyksestä. Minulla oli harvan ihmisen lahja pysyä täysin neutraalina, mutta me tunsimme toisemme hyvin henkilökohtaisella tasolla. Yritin piilotta nielaisuni kevyen yskäisyn taakse.
”Ota vaatteet pois.”
Karhu ei näyttänyt järkyttyvän tästä erityisemmin. Hän oli verkkainen, mutta alkoi riisuutumaan. Ilma eteisessä oli yhä viileää, tuskin viittätoista asetta, mutta hän totteli epäröimättä. Hän otti villapaidan pois ja riisui myös sen alla olevan topin. Erotin näin pimeässä puolialastomasta vartalosta lähinnä silhuetin, mutta Karhu jatkoi. Hän otti myös collegehousunsa pois. Olin nähnyt hänet jo aiemmin alasti, mutta jokin tässä oli erilaista. Nainen iiskutti yhä ja oli selvästi järkyttynyt. Minusta tuntui pahalta hänen puolestaan, sillä hän oli menettänyt kaiken luottamuksen kaikkialla. Eivätkä nämä intiimit käskyt herättäneet käsitystä molemminpuolisesta kunnioituksesta.

Siitä huolimatta en nähnyt tarpeeksi. Huone oli aivan liian pimeä. Käteni tärisivät hieman kun kaivoin reisitaskustani sytyttimen esille ja ojensin sen hänell. En tiennyt johtuiko tärinä jännityksestä, vai väsymyksen ja nälän yhdistelmästä.
”Sytytä se. Mun pitää nähdä ne arvet.”
Hän otti sytyttimen kädestäni empimättä. Huvittavaa kyllä, naisen käsi oli täysin vakaa ja raskaasta hengityksestä huolimatta hän oli se, joka meistä käyttäytyi ammattimaisemmin.
Suljin toisen silmäni Karhun sytyttäessä pienen liekin. Se ei johtunut ujostelusta, vaan siitä että halusin säilyttää pimeänäköni.
Mutta samoin tein kun pieni eteinen heräsi henkiin sytkärin valossa, koin helpotuksen tunteen. Se tuli ennen kuin varsinainen kuvotuksen tunne. Sillä naisen kroppa paljastui valonnopeudella kaikessa karmivuudessaan.
Syntyvät tuoreet mustelmat piirtyivät lähes kaikkialle hänen kehoonsa. Ne seurasivat kylkiluiden muotoja niin kyljissä kuin rintakehässä. Hän oli laiha ja pahoinpideltykunolla. Siellä täällä iho oli ruvella, mutta kasvoissa ei ollut mitään. Reisistä, yläkropasta ja reisistä löytyi useita mustelmia. Oli mahdoton laskea niitä, mutta iskuja oli tullut paljon. Vaan ei kertaakaan kasvoihin, ei ainakaan niin että siitä olisi jäänyt jäkiä.
Ysin oli täytynyt olla kokenut vaimonhakkaaja tai muuten hyvä tässä työssä, sillä kaikki naarmut oltiin piilotettu vaatteiden alle.
Mutta tämän lisäksi minua häiritsi se tosiasia, miten kaunis itkuinen ja pahoinpidelty Karhu saattoi silti olla. Hänen kasvonsa peittyivät hiustensa varjojen taakse, mutta hän olisi voinut olla kehonsa puolesta malli. Kelmeässä ja värisevässä sytkärinvalossakin vartalo piirtyi kauniisti. Pelkät alusvaatteet eivät piilottaneet paljoa. Minua hävetti myöntää, mutta jopa tässä tilanteessa näin hänen vartalonsa kaikkine arpineen hyvin kiihottavana. Tiedä johtuiko se väsymyksestä vai turvattomuuden tunteesta, mutta juuri samasta syystä olin luultavasti ujostellut käskyn kanssa.

Havahduin nopeasti tarkastelleeni vartaloa hieman liian pitkään. Sytyttimen kaasua ei tarvitsisi tuhlata enempää. Vaikutin jopa hätäiseltä, kun käskin hänen pukea päälleen.
Karhun tarinassa ei ollut epäiltävää tältä osin. Eivätkä Syöpä ja si olisi hakanneet häntä tätä ajatellen, pitääkseen hänen tarinansa uskottavana. Hän ei voinut valehdella tästä. Se tarkoitti monta asiaa.
Sytyttimen liekki sammui ja Karhu ojensi sen minulle. Koppasin sen nopeasti ja toistin, että hän voisi pukea päälleen. Astuin hieman häveliäästi ulko-ovelle ja vilkaisin sen ikkunasta ulos. Pihamaa oli yhä täysin tyhjä ja rauhallinen.
Käännyin takaisin Karhun puoleen hänen vetäessään villapaitaa päälleen. Hän niiskutti yhä kevyesti, mutta minä en jaksanut enää piinata naista. Sallin itselleni jopa rohkaisevan vinon hymyn. Ei voinut mitenkään olla niin, että hän valehtelisi. Mustelmat eivät valehdelleet. Hän ei jostain syystä ollut kykeneväinen kertomaan sitä aikaisemmin, mutta se johtui järkytyksestä. Tai ainakin uskoisin niin. Ei hänellä voinut mennä tämän vertaa aikaan keksiäkseen sepitettävää ja uskottavaa tarinaa. Sitä paitsi minä olin nähnyt hänen kroppansa vain pari päivää aikaisemmin. Nämä jäljet olivat tuoreita.

”Mä uskon sua. Ja mä puhun tästä muiden kanssa.”

Karhu sai vaatteensa päälleen, mutta jäi niiskuttamaan vieläkin paikalleen. Seisoin tyhmänä kiväärini olkapäällä hänen edessään, kun nainen hautoi kasvonsa käsiensä piiloon. Kuulin jälleen hänen itkunsa yltyvän. Hän tuntui jälleen haukkovan henkeä pidetällessään ja piilotellessaan itkua. Vein käteni hänen olkapäälleen lohduttamaan.
Karhu pidättäytyi hetken itsekseen mutta sen jälkeen vei toisen hennon ja tärisevän kätensä käsivarteni päälle. Hän painautui varovasti ja ilmeisen peloissaan minua vasten, muttei itkultaan vaikuttanut edes kykenevältä pidättäytymään lohdutukselta. Vein kiväärin kömpelösti olkapäälleni ja otin naisen syleilyyn.
Hän painautui siihen hyvin tervetulleena ja tärisi itkusta.

En osannut oikein muuta kuin pidellä naista. Tai no osasin minä muutakin. Hän kuitenkin rauhoittui melko nopeasti. Tai ainakin se vaikutti siltä, sillä minä en oikeammin kiinnittänyt siihen huomiota. Pitelin kyllä Karhua, mutta hän tuntui otteessani hyvin heikolta. Pidin hänestä yhä kiinni, kun istuuduimme takaisin eteisen penkille.
Hän oli yhä puolittain sylissäni, kasvot painettua olkapäätäni vasten, toinen jalka puolittain sylissäni. Nainen vaikutti rauhoittuneen, mutta se ei pätenyt minuun. Minulla seisoi. Olo oli joseenkin epätodellinen, sillä yli kuukauden täysin aseksuaalisen elämän jälkeen oli absurdia, miten erektio heräsi juuri tälläisellä hetkellä.
Ja se oli vasten Karhun jalkaa.
Oli jollain tavalla upea merkki sivistyksestä, miten lievä nolotus valtasi mielen jopa tälläisenä maailmanaikana. Minä olin juuri tehnyt naisen hengissäselviämistä koskevan päätöksen ja silti biologiset tarpeet nousivat esille. Ehdin jo hetken toivoa, että se jäisi Karhulta huomaamatta, sillä hän ei vaikuttanut reagoivan siihen.
Ennen kuin laski kätensä haaroihini.

Olin leikkisästi sanoen jäänyt kiinni, mutta se ei Karhua haitannut. Hän vaikutti hämmstyttävän luontevalta laskeutuessaan verkkaisesti polvilleen eteeni. Mnua paneti kuin eläintä. Tämä ei ollut hyvä idea, mutten osannut pistää vastaankaan. Olin innoissani kun teinipoika naisen avatessa housuni ja kaivaessa peniksen esiin. Hän oli järkytyksestä huolimatta hyvin suoraviivainen ja aloitti samoin tein suuseksin.
Kirosin mielessäni moneen kertaan, utta suoraa sanoen en muistanut milloin olisin ollut näin kovana. Veri oli pakkautunut aivan jonnekin muualle kuin aivoihin.
Lienee tarpeetonta selitellä, että operaatiossa ei mennyt pitkään. Pitkä pidättäytyminen oli omiaan murtamaan itsehillinnän.

Koko toimitus vaikutti absurdilta ja unenomaiselta. Tulemisessani ei mennyt pitkään ja Karhu hoiti hommansa vaitonaisesti ja kivuttomasti. Minä olin varmasti hikinen ja likainen, sillä olin viimeksi peseytynyt saunalla. Mutta se ei häirinnyt työhönsä keskittynyttä naista.
Silmäni pyörähtivät ympäri ja purin huultani etten olisi ulahtanut ääneen. Näin raivokasta laukeamista minulla ei ollut ollut hyvin hyvin pitkään aikaan.

Väsynyt ja puolikuntoinen sykkeeni nousi varmaan lähemmäs kahtasataa, kun Karhu nousi rauhallisesti seisomaan. Hän ei jäänyt omituiseen ja kiusalliseen tilanteeseen, vaan korkeintaan katsoi minua hetken ja hymyili, jonka jälkeen asteli eteisestä takaisin sisätiloihin. Ilmeisesi hänkin pystyi nyt nukkumaan rauhassa.
Saatanan nainen. Oli melkoinen kiitos päätöksestäni. Minä vihasin seksin käyttämistä aseena, mitä tässä oli juuri tapahtunut. Mutta en ollut kokenut samanlaista mielenrauhaa useisiin viikkoihin. Kirosin mielessäni virhettä, joka oli juuri tapahtunut. Ja tuntui, kuin olisin ollut täysin kyvytön estämään sitä millään tapaa. Ei. Tuntui kuin olisin ollut lähes täysin kyvytön reagoimaan mitenkään. Lohduttaminen oli eskaloitunut hyvin nopeasti, enkä edes halunnut puuttua määrätietoisen naisen tekemiseen.
Mutta pelottavinta oli se, että juuri näin saattoi ostaa kiintymystä ja luottamusta. Ja sanoistani huolimatta en ollut yhtään varma Karhusta. Oli arpia, oli kaunis tarina, mutta kokemus oli opettanut yhtä ja toista ihmisiin luottamisesta.
Eniten minua häiritsi se, etten tuonakaan kiiman hetkenä ollut täysin rentoutunut ja antautunut. Se oli omalla tavallaan lohduttavaa, mutta myös merkki siitä, ettei entisen maailman levolliseen ja haavoittuvaan huolimattomuuteen ollut palaamista.

Huomasin käteni jatkuvasti puristaneen reisikotelossa ollutta pistooliani.

Tämä oli virhe. Aivan ehdottomasti virhe. Monet naiset pyrkivät pitämään miehen itsellään seksillä. Tiesin monta tällaista epätoivoista parisuhdetta, missä intiimielämä oli käytännössä kauppatavaraa. Ja tässä tapauksessa esimerkki oli vielä karkeampi. Kyse ei ollut parisuhteesta, vaan selviämisestä. Hävetti myöntää, miten olin omassa kiimassani langennut siihen lähes välittömästi. Minun ei pitäisi olla näin vietävissä, mutta yli kuukauden kestänyt pakkoselibaatti teki ihmeitä. Olin aiemmin neutraaleissa tilanteissa pystynyt ohittamaan tämän edes jollain itsehillinnällä, mutta tämä kerta oli liikaa. Pystyin syyttämään väsymystä, tunnekuohua ja kiimaa, mutta lopulta ne kaikki olisi oltu torjuttavissa pelkällä itsekurilla.
Saatana.

Minulla oli aikaa katua vielä tunnin verran vartiovuorossani. Tarkastelin kiihkeästi pihaa, vaikka mieleni teki kiroilla vain kovaan ääneen. Ninjan läsnäolo oli ilmeisesti tartuttanut myös minuun hänen patentoimansa stressinpurkutavan.

Orgasmin jälkeinen uneliaisuus oli vahtivuorolleni myrkkyä. Se iski rentoutensa kanssa melko nopeasti ja jouduin taistelemaan uneliaisuuden kanssa hyvin tiukkaa. Lopulta menin herättämään uneliaan Jonin varttia aikaisemmin vuoroonsa, kuin tarpeellista. Hänen heräämisessään tosin kesti vartin verran, mutta se oli pieni häviö. Ainakin minä pääsin nukkumaan, enkä joutunut piinaamaan itseäni unenomaisilla vartiovuoron tapahtumilla enempää.