Kahdeskymmeneskolmas päivä

13.11.2010

Tapasimme heti aamukahdeksalta Koiviston Jannen, joka tuli hymyillen tervehtimään meitä asuintalon eteiseen. Kaveri oli vähän vanhempi. Lähes puolet minua vanhempi. Lähempänä viittäkymmentä, harmaat hiukset ja pälvikalju. Keskipitkä, ei todellakaan keskilyhyt, laiharakenteinen mies tuulipuvuntakissa ja housuissa. Hänellä oli mukanaan haulikko ja päällään lisäksi lämmintä vaatetta. Mutta mies oli hyvin miellyttävä jo esittäytyessään.
”Morjensta vaan, Koiviston Janne.”
Esittelimme Puttosen kanssa itsemme. Jussi oli höpöttänyt jo illalla Jannen olevan lähialueen koulusta historian opettaja, joka oli täällä vaimonsa kanssa. Heidän aikuiset lapsensa olivat muuttaneet jo pois, mutta pariskunta ymmärsi miten turha heitä olisi lähteä etsimään. Ymmärsin tämän politiikan ja vakuutuin välittömästi, että kyseessä oli realistinen mies.
”Ootteko saanu nukuttua ja syötyä hyvin? Me yritetään lähteä kahdessa tunnissa.”
”Juu, ei tässä hätää ole. Tarviitteko apua noitten kamojen kantamisessa?”
Hän ei vaikuttanut järin lihaksikkaalta. Varmaan minuakin kevyemmältä, vaikka olin miestä selkeästi lyhyempi. Mutta sitä suuremmitta ponnisteluitta hän nappasi samantien panokset mukaan, kun ilmoitimme olevamme valmiit. Tammenaho alkoi selittää itseään huomattavasti vanhemmalle miehelle suunnitelmaa. Hän nyökytteli ja esitti muutamia havainnoivia kysymyksiä.
Homma meni yllättävän kivutta. Saimme nopeasti valtaosan tarvikkeista Hiacelle, joka jostain kumman syystä oli pyhitetty meidän käyttöömme.

Talolla tunnelma oli levoton, kun tulimme viimeistä kertaa käymään. Vaikka meillä ei ollut enempää lähtijöitä kuin minä, Petteri, Puttonen ja Tammenaho, lähes kaikki toivottivat onnea. Myös läheisimmät läsnäolijat osoittivat pieniä epäluuloisuuden merkkejä. Veera käski meidän pitää itsemme terveenä, mutta muuten hän vaikutti jurottavan. Siitä huolimatta tyttö ei nostanut suurempaa kohtausta – hän oli oppinut ymmärtämään mistä oli kyse. Myös Milla ja Karo jättivät minulle erityisesti hyvästit ja toivoivat pikaista paluuta. Oli mukava huomata, että hekin integroituivat ryhmään.
Kävimme vielä Jukan kanssa nopean keskustelun.
”Tässä pitäis mennä korkeintaan kaks päivää. Me pysähdytään siellä Puuppolan turvatalolla ja mennään aamuyöllä Jyväskylään. Seuraavana päivänä pois, heti kun ollaan saatu auto täysin lastattua.”
”Ok. Ottakaa silti rauhassa, tärkeintä on saada kaikki teistä takasin.”
”Joo, meillä on varasuunnitelmia pariki. Mä katon poikien perään.”
”Jes. Godspeed.”
”Kiitos.”
Tarkastin vielä toiseen kertaan olimmeko muistaneet ottaa kaikki mukaan. Otimme myös muutaman täkin matkaamme varmuuden varalta. Sorvarin perään yhä katsova Antti tarjosi minulle joitain keräämiään kappaleita ja otin ne kiitollisena vastaan. Aloilleen asettuneen keuhkokuumeisen Sorvarin tila oli myös parantumassa. Hän söi paljon lämmintä keittoa. Ruokahalu oli parantumassa, mikä oli aina hyvä merkki.
Kävin vielä varmistamassa edellisyön huoneestamme, olimmeko jättäneet sinne valonvahvistimia tai muita elintärkeitä välineitä. Ei, se oli täysin tyhjä. Olimme tarkoituksella myös siivonneet pienen työhuoneen, joka toimi tilapäismajoituksena. Näin ei ollut mahdollista myöskään hävittää tavaraa.

Tarkastaessani työpöydän alustan kuulin jonkun puhuttelevan minua.
”Jäikö jotain?”
Kääntyessäni katsomaan näin Sofian seisoskelevan ovensuussa. Hänellä oli päällään liian suuri villapaita, joka näytti aivan kamalalta, sekä kapeat farkut, jotka näyttivät aivan upeilta. Tosin olin jäävi antamaan tätä tuomiota näin lattiatasolta.
”Ei, kuhan tarkistan ettei mitään oo jääny.”
Hän käveli sisään huoneeseen ja minä kömmin lattialta ylös. Pudistelin maastopukua kevyesti, kun tyttö katseli päälläni olevaa varustevyötä levottomasti. Pistoolikotelo aseineen, teleskooppipamppu, sumutin, käsiraudat, taskulamppu.
”Ihan ku olisitte sotaan lähössä.”
”Joo, toivotaan että ei.”
”Olkaa sit varovaisia.”
Jokainen toisteli samaa mantraa eri muodoissa. Huvittavaa oli, että he kaikki tarkoittivat sitä kyllä, mutta lopputulos oli melko sama.
”Meillä on kaikki valmiina. Ottakaa täällä rennosti. Me palataan kahen tai kolmen päivän päästä jo takasin, jos kaikki menee hyvin.”
Sillä kertaa tyttö yllätti minut aivan puskista. En edes tajunnut mitä tapahtui, kun hän oli vienyt kädet niskalleni ja noussut varpailleen.
Sofia suuteli minua niin sanotusti aivan puskista. Vaikka tapahtuma ei ollut järin lyhyt, en edes ehtinyt reagoida siihen.
Kun hän lopetti, nainen selvästi halusi pitää vallan itsellään.
”Se on sit lupaus. Mä vedän sua turpaan jos et tuu takaisin tai oo kunnossa.”
En halunnut tiedustella, miten hän aikoi tehdä sen siinä tapauksessa, sillä olin edellisen kerran saanut tällaisen kontaktin naisen kanssa varmaan. Aloin muistella, miten meidät oltiin kutsuttu palvelukseen hyvin nopeasti rajalle jo puolessa välissä edellistä kuukautta. Eikä sitä ennenkään suutelusta ollut ihan hetkeä.
Vastasin vain lyhyellä hymyllä. Minulla ei ollut intressejä satuttaa reissulla enempää itseäni, mutta se ei liittynyt tähän vakuutteluun, vaan puhtaaseen itsesuojeluvaistoon. Sofialle tämä vastaus ei kelvannut. Hän vain katsahti minua vakavasti, kääntyi ympäri ja käveli pois huoneesta.
Melkoinen protesti. Onneksi minä en suhtautunut näihin asioihin yhtä hysteerisesti kuin valtaosa ihmisistä ja jäisi miettimään sitä tulevan reissun päällä.

Nappasin ovensuusta rynnäkkökiväärini ja astelin pihassa odottavalle Hiacelle. Valtaosa pojista oli varusteineen takana ja sain kunnian hypätä etupenkille Petterin ja autoa ajavan Tapsan kanssa. Karautimme pihasta muutaman vilkutuksen hyvästelevänä kohti siltaa.

Kamat oltiin kannettu kuorma-autoon ja Audiin hyvin nopeasti. Olimme täysin aikataulussa, kello ei ollut vielä kymmentäkään. Porteilla meidät hyvästeli niin Raivio kuin Katikin, jotka molemmat olivat huomattavasti omaa porukkaamme luottavaisempia. Varsinkin Janne vaihtoi useamman sanan Raivion kanssa. Jussi puhutteli tuota Vairioksi muina miehinä, ikään kuin sanamuunnos olisi ollut erityisen keksiläis tai muuten sisältänyt suuremman funktion.
Me käynnistimme kaksi autoamme tasan kymmeneltä ja karautimme matkaan. Sää oli suhteellisen hyvä. Lunta ei ollut tien pinnassa paljoa ja kevyt kuudenkympin vauhtimme suurempi auto kärjessä piti meidät hyvin tiellä.
Istuimme Puttosen ja Petterin kansaa kuorma-autossa suhteellisen levollisina. Me olimme kaikki tehneet näitä tempauksia jo useamman kerran, eikä kukaan ollut järin murehtivaista sorttia. Miehillä pyöri aivan muut päässä.
”Minkä takia myö nukuttiin völjyssä viime yö?” Puttonen oli protestimielellä.
”Pidetään porukka fokuksessa, tänäyönä alkaa sit kova meno.”
”Perkele.” Hänen savolainen manauksensa kuulosti aina yhtä suloiselta. ”Olisin saanu ehkä pillua ja nyt jäi jälelle vua panetus.”
Hänen ja Hannan suhde oli sen verran suorasukainen (ainakin ottaen huomioon, miten Puttonen sen muotoili), että repesimme Petterin kanssa nauramaan. Hanna oli vieläpä Petterin vanhempia kavereita, mutta se ei tuntunut häntä haittaavan.
”On vaarallista heiluu tuolla kova piipussa!” Hän yllytti.
”Ei oo perkele naurun asia! Saisit turpaan jos en ajjais just nyt!”
”Otappa ihan iisisti, saat sitten nussia kun päästään perille.”
Protestiksi Puttonen kaivoi jostain Megadeathin levyn ja pian kuorma-auton hytti oli täynnä raskasta kitaraa.

Ajelimme mätkeen keskellä kaikessa rauhassa jonomme ensimmäisenä. Käytimme jälleen samaa kiertotietä, joka vältti kaikki suuremmat pitäjät. Annoimme Petterin kanssa toisillemme merkitseviä katseita, mutta Puttonen vaikutti yhä murjottavan. Hän oli hieman Petteriä ja minua hieman eemmän nuorempi kaveri, mutta tällä ei ollut mitään tekemistä iän kanssa Puttonen vain sattui olemaan helposti onnellisena pidettävä mies, joka pettyi kun hänen kansalaisoikeutensa seksiin vietiin.
Matka kuitenkin taittui ripeästi. Normaalioloissakaan siihen ei olisi mennyt kolmea tuntia ja pääsimme nyt vaivatta kahteen ja puoleen. Suurempia selkkauksia ei syntynyt, silloin tällöin tien vieressä käveli hyvin kohmeinen ja hidas nilkuttaja, mutta näimme myös useita jäätyneen maahan. Kylmää ja pakkasta oli ollut jo sen verran, että ilmeisesti ihmiskeho ei kestänyt sitä. Tämä loi meille toivoa myös siitä, että kaupungissa olisi hiljaista.
Mutta Jyväskylä ei olisi vielä tänään ohjelmistossa. Ensimmäisenä pysähtyisimme lyhyelle välitankkaukselle, josta olisi helppo iskeä suoraa Seppälään. Aluksi vähin äänin, mutta aina valmiudessa lähtemään ryminällä pois.
Kun musiikkia saatiin hieman hiljemmalle, aloimme spekuloimaan kapteeni Kallion liikehdintää.
”Se äijä on vitun psykoottinen.” Ilmoitti Petteri ilman minkäänlaista tietoa siitä, mitä psykoottinen tarkoitti. Tai näin minä ainakin oletin.
”Sen aggressiivisuus on kyllä aika pelottavaa. Mä en tiedä miten se äijä reagoi jatkossa, mutta toivotaan, että nälkä ja kylmyys olis vieny suurimman halun riehua.”
”Veikkaatko, että se o yhä hengissä?”
”Se katos välissä yli päiväks ja oli silti hengissä. Niillä on aseita ja ne on kaikesta huolimatta sotilaita. Ehkä vaan varusmiehiä, joilla on kaikilla oma tahto, mutta ne varmaan pelkää sitä miestä aivan helvetisti. Mä veikkaan, että joku on yrittäny karata ja nuoria jannuja saatetaan pitää kurissa aika tiukalla kontrollilla. Mutta voihan se olla, että sitä äijää on purtu. Tai ammuttu. Me ei voida laskea sen varaan, eikä senkään varaan, että nilkuttajat olis hävinynyt aivan täysin.”
”Pitää vissiin olla iha hissun kissun.”
”Jep, lastataan auto suunnilleen samalla metelillä ko muurahainen kusee pumpuliin.”
”Saapa nähä mitennää meinasit saaha sen onnitummaa.” Puttonen pyöritteli päätään.
”Saapa nähä. Mutta näillä ehdoilla me mennään.”

Lähestyimme nopeasti maataloa, jossa olimme vielä muutamaa päivää aiemmin yöpyneet. Tiesimme, että myös täällä tilanne saattaisi olla mikä tahansa, joten olimme suhteellisen varovaisia. Kun pääsimme tuttujen talojen kohdalle, kaivelin Petterin kanssa jo aseet esille. Puttonen vilautti perässä ajajille jarruvaloja, että he tajuisivat olla valmiina.
”Mites ne meidän naapurit, tsekataanko ekana?”
”Hyvä idea, ne on kuitenki nähny kaiken, mikä täällä olis tapahtunu.”
Ajoimme rauhassa naapuritalon edessä olevalle tielle, josta näki kyllä selkeästi mäen päällä olevan entisen asuintalomme. Muutamia ruumiita siellä täällä, mutta ei mitään hälyttävää. Kavionjäljet lumessa saattoivat olla uusia tai vanhoja, mutta emme kiinnittäneet niihin järin paljoa huomiota vielä siinä vaiheessa.
Hyppäsimme porukalla autosta pois ja katsoimme nopeasti reviirimme. Ei yhtään elävää sielua, eikä kyllä sen puoleen kuolluttakaan. Käskin muita pysymään autossa, sillä menisimme talolle vasta porukassa. Puttonen varmistaisi etualan ja rekan itsekseen, me kävelimme naapureidemme taloa kohti Petterin kanssa.

Astelimme rohkeasti etuovelle, joka tällä kertaa oli jonkin verran raollaan. Se ei sinällään ollut erityinen ihme, mutta mikään ei viitannut, että asiat olisivat erityisen huonosti. Autokin oli pihassa ja varmaan valot olisivat olleet päällä, mikäli sähköt juoksisivat yhä. Painoin rehellisenä miehenä ovikelloa ja jäimme odottamaan kuin tiernapojat ovelle. Paitsi että molemmat kantoivat pistooleita, minä rynnäkkökivääriä, Petteri tarkkuuskivääriä. Kun vastausta ei kuulunut heti, painoin uudestaan pattereilla toimivaa ovikelloa.
Meillä molemmilla aseet olivat selässä, sillä amatsonimaisesta olemuksestaan huolimatta naapurin Ulla, miehensä Tapanin ja lapsensa Anselmin kanssa olivat kaikki varsin rauhallisia olentoja. Sisältä kuului askellus kohti ovea, emmekä osanneet varautua tilanteeseen erityisen hienosti. Hyvä ettemme odottaneet kädet ristissä.

Sitten Ulla Koverskoi, joka oli vain viikkoa sitten juoruillut meille naapuruston autotilanteen, hyökkäsi verissäpäin kimppuuni.
Hän oli nopea tartunnan saaneeksi. Pakkanen ja nälkä eivät vielä olleet ehtineet kangistaa naista. Valtava naikkonen hyökkäsi tönäisten oven läpeensä auki. Ikkunalasi särkyi ja hänen kätensä hapuilivat suoraa silmäni.
Säikähdimme molemmat paljon, mutta olimme harjoitelleet myös näitä tilanteita. Pääaseemme olivat vain selässä. Otimme molemmat villiä takapakkia, mutta kaaduin pihan pieneen istutustelineeseen perseelleni.
Ulla kävi päälle kuin yleinen syyttäjä. Hän näytti hyppäävän suoraa kimppuuni, kun hapuilin reisikotelosta pistooliani.
Ensimmäisenä toimi kuitenkin Petteri.
Hän oli nopea ja ilmeisen tehokas. Hän ei luottanut aseisiin liikaa, vaan monotti Ullaa suoraa kylkeen koko voimallaan. Nainen kaatui oven edessä olevalle penkille rymisten. Hän painoi selvästi Petteriä enemmän, mutta räjähti pystyyn hämmästyttävällä nopeudella.
Mutta myös me olimme nopeita. Ammuimme molemmat ainakin kolme laukausta naiseen vajaan kolmen metrin etäisyydeltä. Yläkroppaan ja päähän. Hän putosi maahan kuin räsynukke, mutta minä karjuin nopeasti lisää käskyjä.
”Tähtää eteiseen!”
Petteri pyörähti nopeasti minun eteeni, kun kömmin pystyyn. Näin hänen jalkojensa välistä ovensuusta tulevan uuden hahmon, mutta tällä kertaa Petteri oli valmiina. Hän ampui kaksi siistiä laukausta ja nousin pystyyn juuri sopivasti, että huomasin Tapanin aivojen ulostautuvan eteisaulan matolle.

Jäimme molemmat seisomaa pistoolit ojennettuina, syke lähellä maksimia.
Tuijotimme eteistä, jolloin kiljaisin nopean tiedotteen.
”Niillä oli vielä lapsiki! Suojaa, meikä vaihtaa rynkkyyn!”
Nappasin pistoolin takaisin koteloon iskuri alhaalla ja pyöräytin rynnäkkökiväärin selästäni. Napsautin varmistimen pois ja latasin sen nopeasti. Sitten komensin Jukan taakseni ja etenimme hyvin hiljaa askeltaen eteiseen putkessa.
Näky oli helvetin traaginen. Talossa oli verijälkiä eteisen täydeltä ja ruumis kynnyksen molemmilla puolilla. Olin vain vähän aiemmin vieraillut täällä ja silloin rakennus oli ollut täysin idyllinen. Jukan ampumat laukaukset olivat menneet päästä läpi ja rikkoneet takana olleen peilikaapin.
Tarkistimme nopeasti huone kerrallaan tilanteen ja etenimme olohuoneeseen.
Siellä paljastui, että huolemme lapsesta oli turhaa.
Anselmi makasi lattialla. Hänet oltiin revitty lähes kappaleiksi, eikä lasta tunnistunut muusta kuin pienestä verisestä ruumiista. Potkupuku oli menettänyt täysin muotonsa ja värjäytynyt punaiseksi.
Se oli kuvottavaa.

Tarkistimme loputkin huoneista ja astelimme rakennuksen läpi. Ei jälkiäkään muista tartunnan saaneista. Veikkaukseni oli, että jompi kumpi aikuisista oli saanut tartunnan ja levittänyt sen myös toiselle.
Tämä talo oli tyhjä. Autio. Kuollut. Hyi vittu.

Astelimme ulos rakennuksesta. Pudistelimme päätämme matkalla. Tässä reissussa ei ollut mitään hauskaa. Revityt lapset lattialla eivät olleet hauskoja. Kuollut vauva -vitsit toimivat niin pitkään, jos ei ollut ollut missään kosketuksissa kuolleisiin vauvoihin.
Petterin kädet tärisivät äkillisen ampumakohtauksen jälkeen. Hän sylki maahan matkalla takaisin autoille, kunnes lopulta kuittasi tilanteen lyhyesti.
”Venaa, meikä oksentaa.”
Sitten hän oksensi siististi pari kertaa tien sivuun. En syyttänyt miestä. Autotiellä koko muu porukka oli noussut autoista ulos ja tuijotti meitä. Näin läheltä oli helvetin ikävä ampua yhtään ketään, varsinkaan tuttuja, oli heillä tartuntaa tai ei. Kun tarkemmin miettii, minä en ollut joutunut tilanteeseen samalla tavalla aiemmin.
Autoilla meininki oli yhtä hiljainen kuin minulla ja Petterillä. Kukaan ei edes maininnut asiaa. Minä kuittasin tilanteen lyhyesti.
”Varmistetaan toi mäenpäällinen kämppä jalan. Tammenaho, tuu meidän messiin. Ei oteta riskejä.”
Näytti siltä, että Tammenaho oli selittänyt myös viitasaarelaisille, että naapurimme olivat olleet meidän tuttujamme. He olivat yllättävän vaitonaisia. Nuoremmat miehet näyttivät Jorea lukuunottamatta järkyttyneitä. Olin erottavinani hieman vanhemman Koiviston kasvoilta hiljaisen hyväksynnän.
He olivat ilmeisesti nähneet paljon muutakin, mutta nyt oli huono hetki spekuloida sitä.

Mäen päällä oleva talo oli huomattavasti naapurikämppää tyhjempi. Viittasimme porukkaa ajamaan autot paikan päällle ja he tottelivat moitteetta. Kaikki oli aivan kuin lähteissä. Tyhjät papupurkit eivät olleet edes alkaneet haista. Lykkäsimme ylimääräiset polttopuut tuleksi ja aloimme tehdä nopeaa välisuojaa. Päivä oli kääntymässä illaksi ja me olimme siellä missä pitikin. Kokoonnuimme pikaisesti keittiössä, jossa me täytimme Jukan kanssa pistoolien lippaat ja Jussi keitti vettä ruuanlaittoa varten.
”Ok, huomenna on sit helvetin pitkä yö ja sen jälkeen päivä tulossa. Mä jaan vartiovuorot, yrittäkää nukkua niin hyvin ku mahdollista. Aamulla nopee safka, paskallakäynti ja sen jälkeen mennään. Kysyttäviä?”
”Onko sulla heittää röökiä?” Petteri ei tavallisesti polttanut, mutta nyökkäsin hänelle.

Poltimme vaitonaisesti tupakat ensimmäisessä vartiovuorossa. Kukin pari ehtisi saada toivon mukaan kuusi tuntia unta, minkä pitäisi riittää. Lähtö olisi aamukahdelta.
Perkele miten alitajunta varmaan olisi kovilla kun tämä kriisi olisi ohitse. Jos tartunnalta olisi selvinnyt yksikin psykologi, he olisivat varmasti työllistetympiä kuin mitkään muut ammattikunnat.