Kuudeskymmenesneljäs päivä

25.12.

Toinen joulupäivä alkoi yhä hyväntuulisena, lumen sataessa Sääksjärven yllä. Pakkanen oli laantumaan päin ja hiljalleen sammuvat ruumissavut nousivat nyt suoraa kohti taivaita. Kaikki olivat nukkuneet melko myöhään ja kokoonnuimme aamulla salissa, jossa ensimmäiset kyläläiset olivat siivoamassa edellispäivän juhlan jälkiä pois. Meille oltiin tuotu hieman askeettisempi aamiainen, ohrapuuroa ja tuoretta leipää. Ilmeisesti kylässä joku myös leipoi aktiivisesti, sillä leipä maistui taivaallisen hyvältä. Kyytipojaksi löytyi yhä maitoa ja veikkasin kyläläisillä olevan sitä yli oman tarpeen.

Juttelin Annan kanssa kun krapulaiselta näyttävät Pietari saapui aamiaspöytään. Hän oli poikkeuksellisesti pukeutunut kauluspaitaan ja siistiin villatakkiin, jotka olivat melko lämpimiä. Mies tervehti meitä vähäeleisellä nyökkäyksellä.
“Huomenta. Miltäs joulupäivä näyttää?”
“En tiiä, en oo vielä päässyt käymään ulkona.”
“Makee rotsi.” Peissi lisäsi. Pietari nyökkäsi hieman yllättyneenä kohteliaisuudesta.
“Kiitos.” Hän ei selvästikään odottanut kohteliaisuutta vaan vilkaisi suurista ikkunoista ulos. “Se on lauhtumassa ja lunta tulee tupaan. Jos tämä jatkuu, niin meidän ajatus aurata tie Vimpelin kirkolta Lappajärvelle ja Kärnäsaareen mene vituiksi.” Hän puhisi opettajamaisella tahdikkuudella. “En kyllä muista millon olisin kaivannut säätiedotuksia yhtä paljon.”
“No, ainakaan ei oo niin kylmä.” Anna lisäsi positiivisemmin. Hänen seurueensa oli päivä päivältä paremmassa kunnossa, ja tajusin vasta nyt miten nälkiintyneitä he olivat olleet tullessaan Sääksjärvelle.

“Noniin, mutta asiaan.” Huomasin nyt Pietarin märät hiukset. Hän oli ilmeisesti peseytynyt melko vähän aikaa sitten, mutta sekään ei pitänyt siististä ulkomuodosta huolimatta krapulaa piilossa.
“Me pidetään kylähallituksen kokous Tapaninpäivänä neljältä ja tarvittais siihen mennessä päätökset teiltä, haluutteko liittyä meidän vahvuuteen. Meillä on yleensä viikon kahden koeaika, jonka aikana teette töitä normaalisti jokainen kykynsä mukaan, ja nauttii sillon perusantimista täällä – ruuasta, juomasta, hygieniasta, suojasta jne. Sen jälkeen pääsee luottamuksellisempiin tehtäviin, saa enemmän sanavaltaa omasta duunista ja voi valita edustajan kylähallitukseen. Me voidaan käydä nää läpi sittemmin paremmin.”
Minä ja neljä muuta tulokasta kuuntelivat korvat höröllä. Pietari yritti myös skarpata ja pitää yksityiskohdat mukana selittäessään enemmän kylän toimivuudesta. Anna vilkaisi matkatovereitaan, jotka ilmeisesti olivat päättäneet hänen puhuvan heidän puolestaan.
“Me ollaan ainaki alustavasti kiinnostuneita. Onko teiltä lähtenyt paljon porukkaa?”
Kysymys oli hieman kiusallinen ja Pietari näytti orastavan päänsärkynsä kanssa haluavan vastata siihen vain mahdollisimman nopeasti.
“Joo, siis on pari. Mut se on aika harvinaista. Toki meidän kautta on tullut ohikulkijoita, jotka on ollut vaan päivän pari täällä, mikä on tää sama päätöksentekoaika ku teillä. Mutta valtaosa on jäänyt tänne. Ne pari lähtenyttä on jotain yksittäistapauksia.” Hän piti tauon ja vilkaisi Annaa yhä hieman verestävillä silmillään.
“Enemmän me ollaan jouduttu karkottamaan porukkaa. Se on valitettavaa, mutta kaikki ei osaa käyttäytyä kylän sääntöjen mukaan tai on muuten vaaraksi. Mut siitä tekee päätöksen aina kylähallitus.” Arvatenkin Sääksjärvikään ei ollut mikään pelkän ilon ja riemun linnake keskellä palavaa maailmaa. Mietin heidän suhtautumistaan vanhoihin rikoksiin, etenkin Ranta-K:n tapauksessa. Jos tilanne tulisi kireäksi, karkotukseen pakottaminen olisi aina yksi vaihtoehto. Nämä säännöt oli joka tapauksessa hyvä tietää.

Kävimme hetken aikaa läpi kylän sääntöjä. Ei mitään järin mullistavaa, ja suurimmat päätökset tehtiin aina tapauskohtaisesti kylähallituksen puolella, suuremmista päätöksistä äänestettiin. Järjestelmä oli melko puutteellinen demokratian ja oikeusperiaatteen silmissä, mutta ymmärrettävästi uudessa maailmassa ainoa oikeus oli joko kenttäoikeus tai oman käden oikeus, ja he sentään halusivat pidättäytyä jälkimmäisestä.
Emme pidätelleet Pietaria pidempään. Pöydästä itseään tukien hän nousi ja puhisi kuin vanhempikin opettaja.
“Mun on pakko mennä nyt. Tässä kylässä on pakko olla kahvia jossain.”
Sympatiani olivat hänen puolellaan. Maailmanlopun jälkeen krapula oli viimeinen riivaus kaikista vanhan maailman pahuuksista. Sääksjärven muurit olivat voimattomia sitä vastaan.

Pukeuduimme Peissin kanssa ja keskustelimme hetken vaihtoehdoista kahdestaan. Halusin vielä tiedustella kyläläisiltä tilanteesta, sillä heiltä saisi ensi käden tietoa pelkkien sääntöpykälien ohitse. En edes huomannut Peissin olevan poikkeuksellisen hiljaa, ennen kuin tiedustelin hänen mielipidettään asiasta poistuessamme talosta. Tennarit jalassa ja miekka selässä Peissi tuijotti piponsa alta lempeää lumisadetta. Ulkona paloi vielä muutamia ulkolyhtyjä eiliseltä, mutta valoisten tuntien saapuessa hämärä kylä oli yllättävän harras.
“Jaakko. Tää on hyvä mesta.” Hän käytti jostain syystä oikeaa nimeäni. Olimme paikalla kahdestaan joten tälle henkilökohtaisuudelle oli myös oma aikansa. Peissi ei katsonut minua kasvoihin vaikka jatkoi.
“Mä vihaan skutsia yli kaiken ja pohjanmaa ei kans kuulu meitsin suosikkeihi. Mut nää on skarppia jengiä. Mä en tiä ootsä nähny mitää parempaa mestaa, mut tää porukka selvii hengissä ja hyvi. Tää olis hyvä paikka jäädä.”
En vastannut hänelle mitään vielä. Peissi ei ollut lopettanut puhumista.
“Mut mä en voi jäädä tänne.” Ymmärsin hänen ajatuksensa välittömästi. Mirkka Forsman. Peissillä oli perhettä, joka oli jopa mahdollisesti hengissä. Nyökkäsin vastaukseksi hiljaa.
“Tää voi olla sulla koti, mut meitsin pitää mennä. Se nainen, Forsman, jonka Iida löyti, on mun mutsi.”
Jäimme hetkeksi hiljaa. Lähiomaisen löytäminen tässä kriisissä oli todella harvinaista. Se oli kuin lottovoitto, joka olisi paljon tärkeämpi kuin mikään muu. Toisistaan eronneet ihmiset harvoin selviäisivät kaikki hengissä. Tartunta, väkivalta ja nälkä veivät niin monet mukanaan, että selviytyminen oli tilastoharvinaisuus. Erillään olevien kahden ihmisen selviäminen ja toistensa löytäminen oli vielä suurempi harvinaisuus.

Mutta ymmärsin Peissin ajatukset täysin. Pienikin toivo perheenjäsenen löytymisestä oli taistelun arvoista. Ne pienet rippeet vanhasta maailmasta, joista valtaosa oli kadonnut lopullisesti, saivat ihmiset tekemään lähes mitä tahansa. Peissi ei ollut tässä mielessä mikään poikkeus. Hän tuijotti hämärää lumisadetta hievahtamatta.
Ymmärsin tämän tarkoittavan tiemme erkanemista, mikäli minä päättäisin jäädä Sääksjärvelle. Olin Peissille velkaa elämäni, kuten varmasti moni muukin. Siitä huolimatta eroamisemme kävisi järkeen. Minun seurassani hän olisi enemmän vaarassa kuin yksin. Olin häntä hitaampi ja minulla oli vihamiehiä näemmä Viitasaarelta Toivakkaan. Jopa täällä Ranta-K teki tilanteestani haastavan. Oli selvää, että minä tarvitsin Peissiä enemmän kuin hän minua. Mutta minun täytyi kunnioittaa hänen päätöstään. Ja ymmärsin sen täysin.
“Missä se oli? Dragsfjärdissä?”
“Joo. Pitää kattoo kartasta mis kissan vitussa se oikee o.” Onneksi pieni tunteilu ei täysin karsinut hänen tuttua sanavarastoaan.
“Etelärannikolla, siellä on varuskunta kanssa. Mulla oli aukissa pari kaveria, jotka tuli sieltä.”
“Jaha, inttijuttuja.” Ymmärsimme molemmat, että varuskunta ja sotilaat saattoivat parantaa selviytymismahdollisuuksia.
“Mähä en menny inttii.” Peissi täydensi kysymättä.
“Aijaa. Olitsä jehova vai pasifisti?”
“Eiku mä olin huippuvaarallinen kannabinoidin suonensisäinen käyttäjä.” Peissi tirskahti.

“Se on pitkä matka.” Palasin takaisin aiheeseen. Me molemmat ymmärsimme, että vanhan tiedon perässä lähteminen puolen Suomea ylittävälle vaellukselle oli todella riskialtista. Peissi vilkaisi minua ilmeisen ymmärtämättömänä etäisyyksistä.
“Se on kauempana ku Turku. Helposti päälle neljäsataa kilsaa.” Sain vastaukseksi olankohautuksen.
“Mä sotkin stadista Keski-Suomee fillarilla.”
“Sillon ei tosin tainnu olla paljoo lunta?”
“Joo ei ollu ei. Tätä valkosta paskaa on kyl joka vitu röörissä.”
“Ei kaikkialla.” Vilkaisin ympäristöä. Me olimme tukevasti sisämaassa, mutta melko lännessä. Olin suunnitellut pakoreittiämme niin moneen otteeseen, että muistin lähes ulkoa lähialueet.
“Me aletaan olla lähellä rannikkoa jos meri on vielä auki. Vajaa sata kilometriä varmaan Pietarsaaresta tai Uuskaarlepyystä. Jos sieltä löytys vene, ni sulla olis turvallinen, nopee ja esteetön reitti etelään.”
“Nii, siis olettaen et meri ei oo jäässä ja et löytyy vene ja et säiden jumala Esteri o armolline ja et meikä osais vittu purjehtia.” Peissi naurahti. Vaihtoehdot kieltämättä kävivät vähiin.
“Mulla ei oo vittu ees ajokorttii. Luulitsä et mä menin sillä fillarilla eteepäi vittuillakseni?”
“No, mitä oon huomannut niin sä teet asioita aika paljon pääasiassa vittulumielessä.”
“Joo fair point.” Ilmeisesti minä en ollut Peissille täysin hyödytön. Etelä ja Dragsfjärd oli tiheämmin asutettua, mutta pakkasen tappaessa tartunnan saaneet sinne palaaminen saattoi olla jopa turvallista. Talvinen matkanteko oli silti haastavaa. Neljäsataa kilometriä jalan tai nykyisten teiden varassa ajaen olisi silti valtava matka. Olimme tehneet pakon edessä sadan kilometrin pyyhkäisyn Viitasaarelta ehkä viidessä päivässä, ja sekin tarkoitti pysähtymistä ystävällismielisten ihmisten luo. Meillä oli ollut matkassa onnea. Minun pitäisi päättää koettelisinko sitä enempää. Sääksjärvellä oli kaikki, mitä tarvitsin. Mutta Peissi oli varmasti lähdössä, sitä ei voisi estää.
Minun pitäisi päättää asiasta huomiseen mennessä. Jäimme odottamaan päivän valkenemista hiljaisuudessa.

Raskaat lumihiutaleet kastelivat pian takkimme. Vaikka sää oli lämmennyt hieman, täällä oli yhä viileää. Meidän ohitsemme käveli viisikymppinen mies, joka kehotti meitä auttamaan salin siistimisessä. Poistuimme lopulta takaisin nuorisoseurantaloon ja aloimme kantaa astioita pesemistä varten viereiseen taloon, jossa oli paremmat vesivarannot.

Tilanne oli vaikuttanut pari päivää erehdyttävän seesteiseltä. Päätöksenteko tänne jäämisestä oli kuitenkin vähemmän minun päätösvallassani mitä luulin. Olimme koetelleet onneamme äärirajoille saakka, kuten saimme huomata.

Kiikutimme astioita nuorisoseurantalolta pitkin kylää, jonka lisäksi siirsimme myös joitain pöytiä ja tuoleja takaisin muihin taloihin. Seurassamme oli kymmenkunta muuta kyläläistä, mutta kukaan ei rehkinyt erityisellä innolla. Kylkiäni kivisti yhä ja Peissi oli luonteeltaan työtä vieroksuvaa sorttia. Se ei kuitenkaan ollut ongelmamme.
Ongelma ilmeni vasta kun astelimme ulos eteläisen portin viereisestä talosta, jonne olimme kantaneet kolme paria tuoleja. Ongelma saapui päivän valjetessa moottorikelkoilla eteläiselle portille. Muuten joulupäivänä ei näyttänyt olevan mitään liikennettä ainakaan näin kello yhdeltätoista, mutta erotimme selvästi vartiotornista kuuluvat huudot kävellessämme portilta poispäin.

“Kaks moottorikelkkaa! Aseistettuja!”
He soittivat hälytyskelloja, vaikka portilla oli ilmeisesti ainakin kolme vartijaa ja tornissa kaksi lisää. En ollut varma olivatko he kaikki aseistettuja, mutta neljän nopeasti liikkuvan ja uhkaavasti varustautuneen henkilön huomaaminen herätti kyllä huomiota. Yksi vartiossa olleista miehistä juoksi nopeasti ohitsemme ja yritin kysyä tarvittiinko myös meidän apuamme. En saanut vastausta ja jäimme seisomaan läheisen talon kuistille.
Moottorikelkkojen ääni alkoi pian kuulua portin toiselta puolelta. Kannoimme molemmat aseitamme mukanamme, mutta kukaan ei viittonut meitä apuun. Pian viereisestä talosta juoksi porttia kohti apua hakenut vartija, ja tämän lisäksi kolme muuta aseistautunutta kyläläistä hihanauhoineen, mukana aiemmin tapaamamme Harakka.
Heidät päästettiin portin toiselle puolelle, jonka jälkeen portti suljettiin välittömästi. Otin varmuuden varalta kiväärin selästäni, mutta meitä ei ainakaan toistaiseksi tarvittu. Kelkat olivat tulleet melko lähelle, mutta nyt niiden moottorit oltiin sammutettu.

Moottorikelkoilla saapui uusi, radikaalisti huolestuttavampi tilanne.

Hetkeä myöhemmin portti avattiin puoliksi, ja näin takaisin päin astelevan Harakan takaa ainakin kaksi paria armeijan univormuja. Hyvin aseistetut ja lämpimästi pukeutuneet sotilaat juttelivat melko ystävälliseen sävyyn sääksjärveläisten kanssa. Huomasin purevani huultani ja korvien tinnutus alkoi jälleen yltyä. Pyöräytin kiväärin takaisin selkäni puolelle. Sotilaita oli varmasti kaikkialla Suomessa reservin ollessa kovassa valmiudessa kriisin alkaessa, mutta tässä ei ollut paljoa mahdollisuuksia sattumalle. Todennäköisyys, että kyseessä olisi Viitasaaren porukkaa, oli suuri. Eteläisen portin takana oleva porukka oli liian hyvin varustautunutta ollakseen vain jokin hajonnut yksikönraakile. Myös Peissi tuijotti tilannetta vakavana, mutta minä tarvitsin lisää tietoja. Me pelkäsimme pahinta.

Harakka käveli vartiosta kertomaan saapujista jo etukäteen. Hän oli partansa takana miettiiään oloinen. Seurasin talon edestä hänen liikkeitään hetken ja tajusin tämän olevan ensi käden mahdollisuus tiedustella lisää tulijoista. Kivääri selässäni marssin tietä kohti ja tervehdin miestä niin rennosti kun pystyin. Hän nyökkäsi minulle vähäeleisesti ja turvallisen muutaman kymmenen metrin päässä porteilta yritin vaikuttaa niin viattomalta kuin mahdollista.
“Terve, miten menee portilla?”
“Eipäs tuossa kummosempaa. Saatii ihan armeijan vieraita katos.”
Teeskentelin yllättyneempää, mitä todellisuudessa olin.
“Joo, eikös ne ollut teidän porukkaa? Mä luulin että näin hihanauhan tai pari kanssa.”
“Ehei kuule.” Harakka pudisteli päätään. Hän vaikutti mietteliäältä.
“Ne on osa isoo porukkaa. Tierä vaikka Suomen valtiovalta ei oo ihan niin romahtanu.”
“Oho, ai niitä on enemmänki jossain?” Yritin piilotella jännitystäni, mutta Harakka lähinnä vilkuili saapuneita moottorikelkkoja ja sotilaita takanaan auki olevasti portista.
“Juu, ovat kuulemma tulossa Viitasaarelta.”
Yritin peitellä nielaisuani. Tinnitus voimistui lähes huutamaan. Tajusin koko kropan valmistautumaan pakenemista varten. Pidin vietit silti kurissa vielä hetken.
“Eikös se oo aika kaukana?”
“Juu, nykyään kyllä. Meirän kylästä sinne ei paljoa patikoida.”
Harakka olisi luultavasti hyvinkin yllättynyt, mikäli kertoisin todellisen tilanteen.

Yritin pitää välitöntä keskustelua yllä pienen hetken, mutta päästin Harakan nopeasti raportoimaan kylätoimikunnalle tulijoista. Kävellessäni Peissin luo purin huultani niin paljon että sattui. Hän arvasi lopputuloksen ennen kuin edes saavuin hänen luokseen.

Viitasaarelta. Saatana.

Tämä sekoitti täysin koko paketin. Kaikkien kilometrien pakomatka oli osoittautunut täydeksi suutariksi. Viitasaarelaiset eivät tulleet edes samaa reittiä mitä me, vaan etelän suunnasta. Oli vaikea arvioida, olivatko he löytäneet tänne sattumalta vai meitä etsiessä. Ainakaan vielä toissapäivänä Sääksjärvellä kaikki huhut Viitasaaresta ja armeijasta olivat vain huhuja. Seurasin Harakan liikkeitä Peissin olan ylitse ja sihisin huulieni välistä kysymykysen.
“Mitä me tehään.”
“Suksitaa vittuu ny äkkiä. Ne saattaa tunnistaa sut.” Hänen äänessään oli vinha pointti. Viitasaarella vain pari henkilöä oli nähnyt Peissin ja hekin vain hetkellisesti miehen vapauttaessani minut viimeisenä yönä. Antamamme väärät nimet tulivat myös tarpeeseen, mutta meidät saattoi silti yhdistää Viitasaareen.
Kävelimme päämäärätietoisesti takaisin kohti nuorisoseurantaloa. Yritin pidätellä sadatteluani, mutta Peissi päästi rytmikästä “vittuvittuvittuvittu” -mantraa lähes meditaatioriitiltä tutulla pieteetillä.

Piilouduimme takaisin tupahuoneeseen, jossa saimme olla tällä kertaa kahdestaan. Peissi käveli hermostuksissa huoneen poikki pari kertaa ja minä tarkistin välittömästi olivatko reppumme matkustusvalmiudessa. Me olimme matkustusvalmiudessa aina, mutta nyt jouduimme rauhoittumaan. Yhtäkkiä tilanne oli saanut lepoon tottuneet mielet jälleen aktiivisiksi. Pakene tai taistele iski kovaa vasten tajuntaa. Jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että liika hermoilu vain pilaisi meidän tilanteemme. Istutin myös Peissin viereeni hetekalle.
“Vittu tietääks ne et me ollaan täällä?”
“Ei. Ne tuli etelästä, eikä meidän perässä.”
“Mut muistatsä mitä se Liinan naapuri sano? Että ne liikku kelkoilla kanssa siellä skutsissa, saatanan Kivijärvellä tai mikä se oli.”
“Joo, mutta siitä on aikaa jo viikko. Tää voi olla aivan eri porukka. Noi kelkat menee paljon nopeemmin ku me. Jos ne olis meidän jäljillä, ne olis saanu meidät kiinni.”
Aloimme rauhoittua hiljalleen. Vaihtoehdot alkoivat selvitä mielessämme. Joko me jäisimme tai lähtisimme. Suurin ongelma oli kuitenkin yksityiskohtien selvittäminen ja päättäminen. Ensiksikin Peissin pitäisi ottaa selville sotilaiden suunnitelmat ja aikomukset. Hän oli yhä jokseenkin tuntematon Viitasaaren porukalle. Jos he jäisivät tänne, meidän tilanteemme kävisi todella ahtaaksi. Joutuisimme päättämään huomenna tänne jäämisestä joka tapauksessa, mutta nyt se vaikuttaisi jopa epäilyttävämmältä. Jos sotilaat poistuisivat vielä tänään, tilanteemme olisi turvatumpi. Tosin poistuminen olisi silti pidettävä mielessä. Me olimme nyt Viitasaaren vaikutuspiirissä, ja aikamme tässä kylässä olisi rajattu.

Meillä oli yhtäkkiä syy poistaa kaikki jäljet entiseen. Minulla ei ollut syytä epäillä, että Ranta-K tulisi huutelemaan huvikseen Jaakko Huhdan nimeä. Armeija ei välttämättä saisi kyseltyä asiasta julkisesti muutenkaan. Mutta mikäli niin kävisi, Ranta-K:lla olisi hyvä syy yrittää saada minut pois pelistä. Minä olin hänen turvallisuudelleen riski, mutta vähemmissä määrin mitä hän oli minulle.
Tämä jätti kolme vaihtoehtoa, mikäli me voisimme jäädä Sääksjärvelle. Joko piilottelun väärän nimen varjoissa, Ranta-K:n poistamisen pelistä – joka käytännössä tarkoitti hänen murhaamistaan, tai pakenemisen. Aika ei ollut meidän puolellamme. Armeijan porukka saattaisi kadota todella nopeasti paikalta, mutta jos he jäisivät jokainen hetki olisi meitä vastaan. Joko he näkisivät minut fyysisesti, saisivat kylähallitukselta tietoja jotka yhdistäisivät minut Jaakko Huhtaan. Kahta paennutta miestä ei ollut vaikea yhdistää heiltä karanneeseen vankiin ja apulaiseen, tai pahimmillaan Ranta-K saattaisi kertoa meistä heille suoraa.
Ranta-Knuuttilan eliminointi poistaisi näistä vain viimeisen mahdollisuuden ja avaisi valtavan määrän muita riskejä. Murhan paljastuminen tarkoittaisi todennäköisesti myös meidän henkemme menoa. Eettiset seikat sikseen, murha olisi todella vaikea vaihtoehto.

Tinnitukseni alkoi käydä jälleen piinaavan kovaksi.

Tekisimme viimeisen tiedustelun ennen kuin löisimme suunnitelman lukkoon. Jos armeija jäisi tänne edes yöksi, se avaisi valtavan määrän mahdollisuuksia, joissa joku kertoisi heille yksityiskohtia meistä. Tilanne oli piinaava ja tajusin valehenkilöllisyytemme olevan todella heikko. Minun kasvoni olivat varmin tapa jäädä kiinni. Sotilaat saattaisivat yhdistää meidät muuten vain kahteen pakenijaan. Ehkä Pietari tai Mirja kertoisivat, että me olimme kuulleet huhuja Viitasaaresta ja he kyselisivät peräämme. Ehkä Iida muistaisi, että olin kysellyt Huhtien perään. Ehkä sotilaat kuuluttaisivat etsivänsä minua avoimesti, ja Ranta-K:lla ei olisi pienintäkään syytä jättää minua ilmiantamatta. Olimme tehneet valtavan määrän virheitä ja jättäneet johtolankoja peräämme enemmän kuin tarpeeksi.

Ohjeistin Peissiä nopeasti ja hän riensi pian ulos huoneesta. Hän yrittäisi selvittää sotilaiden aikeita ja heti kun tietäisi enemmän, hän tulisi tänne. Valoisia tunteja oli ehkä kaksi jäljellä. Sotilaat olivat vasta tulleet tänne, joten näiden vaiheiden selviäminen kestäisi pienen hetken. Toivoin vain Peissin pokerinaaman pitävän. Kaivoin esille kartat ja pidin laukkuni ja kiväärini heti jaloissa.

Meidän olisi oltava valmiita kaikkeen, etenkin nopeaan pakoon. Ja sitä varten tarvitsisimme pakoreitin. Traktori olisi kyllä valmiina keskellä kylää ja saisimme sillä pienen etumatkan, mutta moottorikelkkoja olisi vaikea voittaa. Meidän olisi lähdettävä vauhdilla ja kirittävä ne pari tuntia etumatkaa, mitkä olivat vielä hankittavissa. Meidän seuraamisemme olisi kyllä helppoa, mutta ehkä siihen mennessä olisimme saaneet tarpeeksi etumatkaa, jotta voisimme improvisoida paremman tavan paeta.
Reittivaihtoehtoja oli käytännössä kolme – paluu takaisin tulosuuntaamme, tai sitten pohjoiseen tai etelään. Tiesin varmasti ettei tulosuunnassamme ollut suojaa tai eksyttämisvaihtoehtoja. Tie Perhoon olisi pitkä, eikä siinä ollut risteyksiä tai edes esteitä, joista traktori selviäisi kelkkoja paremmin. Olettaen tietenkin, että sellaisia esteitä olisi olemassakaan. Mikäli armeijan porukka oli tullut etelästä, he eivät tunteneet maastoa pohjoisessa. Emme tosin mekään, mutta ainakaan heillä ei ollut etulyöntiasemaa. Jos edessä olisi ollut esimerkiksi tukkiutunut tie, he tietäisivät sen ja voisivat vain seurata meitä vaivattomasti ja yllättää meidät tietukolla. Moottorikelkka oli ylivertainen kulkuväline näissä olosuhteissa. En keksinyt yhtään tilannetta, jossa olisimme heitä nopeampia.
Olimme todella syvällä kusessa. Mikäli he olisivat perässämme meidän tilanteemme kävisi todella ahtaaksi.

Pohjoinen olisi yhdestä syystä helvetin huono vaihtoehto. Meillä oli tasan yksi pysäkki mielessä, jonne kenelläkään oli mitään asiaa, ja se oli Dragsfjärd. Voisimme yrittää metsäteitä myöten mennä länteen ja kohti rannikkoa. Me voisimme yrittää löytää veneen, mikäli ranta ei ollut jäätynyt vielä kaikkialla. Rannikko oli myös tiheämpään asuttua, ja tartunnan saaneet voisivat hyvinkin pakottaa moottorikelkat pakosalle, siinä missä traktorin koppi oli suojaisa ja suuret renkaat jyräisivät käytännössä minkä tahansa ylitse.

Kaikki voisi kusta. Ja kaikki oli jo kussut. Viitasaaren sotilaat, joita olimme vältelleet, olivat nyt kirjaimellisesti vieressämme. Minä en voinut poistua huoneesta piinaavien pitkän ajanjakson ajan. Tämä kusi myös kaikki mahdollisuudet pitää paineet Ranta-K:n puolella. En voinut liikkua koko huoneesta pois. Ulkona alkoi pimetä ja minun alkoi itse asiassa olla myös todella nälkä.

Piinaavilta tuntuvien kahden tunnin jälkeen Peissi tuli huomaamattomasti sisään Annan porukan kanssa samalla ovenavauksella. Valittelin keksittyjä vatsavaivoja muilla, ja Peissi ohjasi minut hieman sivummalle. Hän oli todella jännittynyt miekkoineen ja kävelimme lopulta ulos asti, kohti talon takapihalle rakennettua uutta puuceetä. Peissi tarkasti huussin ensiksi ja alkoi puhua vasta sitten. Pehmeät lumihiutaleet leijailivat ympärillämme ja kuulimme muutaman moottorin äänen kauempaa.
“Neljä solttua, vitu hyvissä aseissa ja kamoissa. Ne jää tänne bunkkaan. Ainaki yks yö, mut ei mitää hajuu mite pitkää. Ne o vissii ollu tiedustelemassa tai jotai aluetta, ja niillä tuli joku ongelma enne joulua. Ne on ollu vähä huonos kunnos. Vissii jotai kelkkaongelmii tai muuta. Emmä tiiä. Mut kelaa vittu – ne tulee nukkuun tänne. Ei varmaa meidä huoneesee, mut salii. Siis vittu tänne.”
Tunsin veren melkein katoavan poskiltani. Pahin uhkamme olisi viereisessä huoneessa. Kirosin ääneen. Jäimme tuijottamaan huussia kauniin talvisen idyllin keskellä.
“Me lähdetään tänä yönä. Mulla o reitti valmiina. Meidän pitää vaan päästä portista ulos, ja meillä on sitten muutaman tunnin etumatka.”
Peissi nyökkäsi. Hänellä ei ollut mitään valitettavaa. Selitin nopeasti suunnan, ja hän ymmärsi että pohjoinen reitti, jota kautta menisimme kohti länttä, olisi paras vaihtoehto. Me emme varastaisi mitään mukaamme, vaan yrittäisimme mahdollisimman vähillä tavaroilla saada etumatkaa. Sillä varmistaisimme myös mahdollisuuden palata takaisin Sääksjärvelle mahdollisuuksien mukaan. Kuten olimme huomanneet, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Meillä ei olisi varaa hankkia yhtään lisää vihamiehiä.

“Ootsä muute ollu paskalla tos?” Peissi päätti vakavamman keskustelunosan. Nyökkäsin.
“Joo, on muuten hyvä huussi.”
“Joo. Mitä ite oon kans paskonu ni ihan royal kakkausmesta. Pitää kehuu puuseppää.” Emme kuitenkaan kumpikaan käyttäneet vakaata, pääasiassa sahapuusta kasattua vessaa. Käännyimme taaksepäin ja sovimme minun piilottelevan huoneessa loppupäivän. Peissi toisi minulle illallisen, tarkastaisi traktorin ja kehittäisi suunnitelman pohjoisen portista pakenemiseksi. Minä joutuisin pakoilemaan mökkihöperönä makuutuvassa ja välttelemään kaikkea huomiota.

Teeskentelin sairasta, mikä ei ollut järin vaikeaa. Kyläläisistä ainakin kymmenesosa oli jatkuvasti nuhassa ja kroonisemmat taudit olivat ilmeisesti todella hankalasti hoidettavia. Lääkkeistä ja lääkäreistä oli huutava pula muutenkin, joten saatoin lepäillä rauhassa täkin alla. Minä tarvitsisin unta, en ollut vieläkään täydessä iskussa ja seuraavana yönä olisimme jälleen liikkeellä. Uni ei tosin tullut välittömästi. Lueskelin hetken yhtä pöydälle kirjoista. Päätalon Täysi tuntiraha. Otsikkoa lukuunottamatta se operaatio tosin osoittautui liian työlääksi. Yritin tihrustaa tekstiä viereisen pöydän kynttilän valossa, mutta se oli auttamatta liian kaukana. Kun aurinko laski ulkona, pimeni maailma myös sisällä. Tilapäismajoituksena toimiva ruma pieni kokoushuone kävi ei ollut mikään lukutila. Saman oli huomannut myös huoneessani lepäävä vanhempi mies Annan porukasta, joka oli luovuttanut luku-urakan lähes samoin tein.
Käänsin kylkeä ja suljin silmäni hetkeksi. Peissi toisi minulle ruokaa myöhemmin ja pistäisi kaiken lähtövalmiiksi.

Olin puoliunessa, kun ovella kävi liikettä. Huomasin unen lävitse kuulevani Pietarin äänen.
“Ja täällä on tosiaan muita tilapäismajottuneita, jotka tuli pari päivää sitten.” Tajusin hänen äänensä seuraavan maihareiden kopinaa. Unenpöppörössä aloin jännittää lihaksiani. Olin haudannut itseni syvälle täkkien alle, mutta tilanne oli todella kuumottava. Sykkeeni nousi, tinnitus alkoi jälleen huumata korvia.
“Eli meillä on täällä Anna, Panu, Jarmo, Annastiina ja Ilmari. Näätte niitä varmaan sitten kun näätte.” Yritin maata niin liikkumatta kuin mahdollista. Katseeni oli ovelta poispäin, mutta tunsin selkäni puolella useamman henkilön olevan paikalla.
“Joo, mä tapasinkin jo sen stadilaisen jätkän. Oliks se se Panu?” Kuulin tuntemattoman miesäänen puhuttelevan Pietaria. Tämä vastasi myöntävästi. Minä puristin kättäni nyrkkiin ja toivoin, että peitto olisi ollut vähintään lyijyä. Mitä tahansa mikä pitäisi heidät kauempana minusta.
“Näemmä täällä porukka lepäilee. Noh, niillä on kanssa ollut pitkä matka. Mennään tuonne salin puolelle niin mä näytän minne voitte jättää kamanne.”
Askeleet poistuivat ovelta kohti nuorisoseurantalon salia. Purin huultani niin kovaa, että se oli vuotaa verta. Helvetti miten tämä uhka oli lähellä. Mutta ainakaan he eivät vielä olleet yhdistäneet meitä. Se oli erinomaista. Se antaisi meille etumatkaa ainakin kylähallituksen tapaamiseen saakka. Jos armeijan porukka lähtisi ennen sitä, se sallisi meidän paeta kokonaan.

Yritin nukahtaa uudelleen siinä onnistumatta. Sydän pamppaili kuin urheilusuorituksen jälkeen ja tajusin pitkittyneen stressin syövän kehoani sisältä käsin. Kaikki nämä päivät ja yöt olivat jättäneet jäljet paitsi arpineen, myös ihon alle. Tieto potentiaalisesta kuolemanvaarasta vain metrien päässä oli todella raskas tieto.

Pyörin sängyssä vainoharhaisesti kuunnellen ja yritin yhdistellä kaikki tiedot toisiinsa. Lopulta Peissi tuli perunakeiton kanssa paikan päälle ja sulki oven perässään. Myös Annan porukka oli paikalla, joten söimme melko vaitonaisesti. Kysyin vain vahvistusta sille, oliko hän jutellut sotilaille. Hän antoi myöntävän vastauksen, ja kertoi tavanneensa kaksi sotilaista. Hyväkuntoisia ja hampaisiin asti aseistettuja. Matka oli koetellut heitä paljon, mutta molemmat vaikuttivat todellakin osoittavan Suomen armeijan olevan yhä olemassa.
Tiesin itse asian onneksi paremmin. Armeijan suurin ongelma oli aina ollut, ja oli nytkin, tiedonkulku ja sen hankinta. Nämä neljä sotilasta, vaikka olisivat miten hyviä, olivat armottoman kaukana vieraalla maalla. Peissi antoi rivien välistä ymmärtää, että sotilaat olivat lähinnä tyytyväisiä Sääksjärven löytämisestä. Sen oli oltava Viitasaarelle valtavia uutisia, sillä siellä ei tiedetty muista selviytyjistä.
Ehkä meidän jahtaamisemme unohdettaisiin. Mutta me emme voisi ottaa sitä riskiä. Oli todella raakaa jättää turvallisin löytämämme paikka. Samalla lähtemisen riski vaikutti yhtä suurelta kuin jäämisen riski. Siinä oli vain yksi keskeinen ero.

Jos me jäisimme tänne, me emme päättäisi milloin riski kävisi toteen. Jos me lähtisimme, silloin ottaisimme riskit omaan haltuumme. Tien päällä meillä olisi aina mahdollisuus taistella. Täällä meidät saatettaisiin surmata vuoteisiimme. Muistin yhä miten Viitasaarella minut saatiin kiinni. Vajaassa minuutissa muutuin liittolaisesta petturiksi. Ihmisten seurassa olo oli liian vaarallista. Meidän olisi päästävä kauemmas.

Peissi kuiskasi minulle nopeasti myös poistumissuunnitelmamme, mutta hän kuvaili sitä todella epämääräisesti. Normaalisti tilapäiset matkaajat eivät poistuisi Sääksjärveltä keskellä yötä. Peissi kuitenkin sanoi tietävänsä miten meidän pitäisi päästä eteenpäin. Hän kävisi varmistamassa asian vielä illalla. Sitä ennen hän veisi traktorin hyttiin lisää matkatavaroitamme. Jalan pakeneminen olisi täysin mielipuolista, ajoneuvolla saisimme ainakin parikymmentä kilometriä etumatkaa. Loppu olisi onnesta kiinni. Suurin riski oli tosin nopeassa lähdössä – me ottaisimme sen riskin, että lähtömme kiinnittäisi suuremman huomion, mitä vaihtoehtoisesti piilottelu tekisi. Mutta arvioimme, että paikalleen jääminen ei ollut vaihtoehto. Nämä olivat kaikki arvioita ja valitettavasti emme voineet olla varmoja mistään päätöksistä.

Yritykseni nukahtaa olivat melko heikkoja ja pyörin puoliunessa lakanoissani. Vain kahden huoneen päässä nukkuin neljä sotilasta, jotka kaikki voisivat pistää minut hengiltä jos vain saisivat tietää, kuka olin.
Paon ääni takoi päässäni patarummun lailla. Pian me olisimme jälleen tien päällä. Toivon mukaan Peissi olisi saanut kaiken järjestettyä. Lämpimän makuusalin ulkopuolella paksu lumisade jatkui Joulupäivän vaihtuessa Tapaninpäiväksi.