Neljäskymmeneskolmas päivä

5.12.

Ilmeisesti unet vaativat ravintoa Minä näin harvoin unia, mutta nälkäisenä en ollut muistanut niitä. Nyt tajusin olevani samoin tein unessa. Olin jälleen Oulussa. Toripoliiseja oli joka ainoalla kadunkulmalla. Muuten kadulla ei ollutkaan ketään. Olin alasti ja minua palelsi. Kadulla ei ollut lunta, vain kylmä ja kostea merituuli. Liikennevalot toimivat, kaikki liikkeet oltiin suljettu. Kävelin varmaan tuntikausia. En löytänyt tietäni pois keskustasta, vaikka minu pitäisi tuntea tämä kaupunki hyvin. Kadut vain jatkuivat ja kääntyivät toisille. Minä en halunnut mennä kohti merta. Kylmä ilman lisäksi siinä oli jotain hyvin pelottavaa. Mutta lopulta kaikki tiet veivät rantaan. Astelin kaupunginteatterin taakse ja tuijotin harmaata merta, jonka taustalla nousivat savupiiput. Meri oli täysin tyyni. Se ei ikinä ollut.
Siellä kellui ruumiita. Silmitön määrä ruumiita. Vesi niiden alla oli kirkasta, mutta ruumiit vain kelluivat. Minä tiesin, että näillä ruumiilla oli ollut tartunta. Minä näin vaaleahiuksisen naisen astelevan ruumiita pitkin itseäni kohti. Elottomia ruhoja oli varmaan satoja. Niiden ei olisi pitänyt kantaa naista, mutta hän asteli niiden ylitse kevyesti. Hänellä oli päällään kirkasvärinen ja kaunis kesäinen mekko. Tämä oli sama nainen kuin aina ennenkin. Minä tunnistin hänen kasvonsa, mutten tiennyt mistä.

Hän nousi kevyesti merestä, vaikka kynnyksen piti olla liian korkea. Paljaat jalat, kevyesti ruskettunut iho, joka ei näyttänyt välittävän kylmästä. Nainen katsoi minua suoraa silmiin. Hänen silmänsä eivät nykineet. Mutta tiesin, että hänellä oli tartunta. En vain voinut juosta karkuun. Hitain ja varmoin askelin vakavakatseinen, kapeakasvoinen nainen lähestyi minua. Hän oli minua pidempi. En kyennyt haistamaan hiuksien tuoksua, vaikka hän kumartui ylleni.
Tiesin naisen kuiskaavan, mutten tiennyt mitä.

Säpsähdin hereille. Oli vielä hämärä.

”Onko kaikki hyvin?” Vartiossa ollut Kerttu kuiskasi. Ilmeisesti Sini nukkui vielä, eikä hän halunnut herättää tyttöä. Sydämeni takoi rintakehää kuin olisin paininut karhun kanssa. Meinasin säikähtää kun Kerttu kumartui viereeni ja hänen vaaleat hiuksensa olivat koskettaa minua.
”Joo.”
”Unia?”
”Jep.”
”Ok.”
Yritin sulkea silmäni ja nukahtaa uudestaan, mutta uni oli säikäyttänyt minut hereille. Sydän hakkasi yhä ja lopulta nousin. Kello oli myös lähempänä kahdeksaa. Eiköhän se päivä tästä alkaisi.

Vastasin aamiaisesta keittämällä pastaa hieman liian pitkään. Kuvittelin sen olevan sairastajallemme helpompi, vaikka olisinkin itse pitänyt al dente -ratkaisusta. Annoin Jonin nukkua yhä. Me kaikki tarvitsimme unta, sillä vartiojako tarkoitti vain kuutta tuntia yöunta per naama. Ja kolme tuntia hereillä keskellä yötä, oli melko ikävää puuhaa.
Meillä olisi aikaa lähteä talosta hieman myöhemminkin. Saattoi olla, että minun olisi parempi mennä myös yksin. Olin paremmassa kunnossa ja matka oli tuttu. Eikä olisi hyvä jättää Kerttua yksin pahasti sairastuneen Sinin kanssa, mikäli jotain tapahtuisi. Ja siitä ei ikinä voinut olla liian varma.
Söimme aamiaista verkkaisesti. Kerttu puhui mahdollisuudesta lämmittää niin paljon vettä, että voisimme pestä ainakin petivaatteet. Se olisi melko haastavaa, mutta pakko tehdä hygienian säilyttämiseksi. Sini hikoili joka yö lakanansa märiksi, emmekä me muutkaan olleet erityisen puhtaita. Meillä ei myöskään olisi varaa tulehduksiin, sillä kaikilla oli haavoja. Paitsi Sinillä. Veikkasin kasvojeni arven selvinneen tulehtumisherkkien hetkien ylitse, mutta siitä ei voinut ikinä olla varma. Oli parempi olla hieman tarpeellista varovaisempi, sillä meillä ei ollut varaa ottaa riskejä.

Mutta keskustelu lakkasi noin kello kymmenen maissa, kun olimme lopettelemassa ruokailua. Joni tajusi sen ensimmäisenä. Hän jännittyi esiksi aivan silmin nähtävästi, joka sai meidät muut kääntymään nuorukaisen puoleen. Sitten hän pudotti haarukkansa.
”Moottori.”
Nyt myös minä kuulin sen. Selvä hurina, joka tuli ulkoa. Se ei voinut tulla tieltä saakka, talo oli sen verran syrjässä. Minä en keksinyt kuollakseenkaan syytä, miksi joku olisi voinut löytää meidät. Mutta sillä ei ollut väliä. Kukaan ei ollut ikkunassa, joten karaisin käskyn välittömästi.
”Ottakaa aseet! Joni, ikkunaan! Kerttu, katoi ettei kukaan yritä takapihalta sisään!” Tällä kertaa minulla oli takki päällä ja ehdin napata kantoliivin päälleni astellessani eteiseen. Mietin kahdesti rikkoisinko ikkunan lasin, mutta päädyin raottamaan ovea sen verran, että minulla oli suora näkymä pihamaalle. Kuulin muiden täpisevän takanani, vilkaistessani huomasin myös Sinin nousevan sängyltä ja häviävän piiloon makuuhuoneeseen.
Oven avattua moottorin äänet kuuluivat selvästi. Tai paremminkin moottorien. Erotin selvästi kahden eri koneen mörinän. Toinen oli huomattavasti selvempi ja kovaäänisempi, toinen luultavasti vain tavallisen henkilöauton.
Kuumotti. Kuumotti perkeleesti. Kaksi ajoneuvoa porukkaa. Tämä oli jo toinen päivä putkeen, kun jouduimme varautumaan tällaiseen. Asetin vielä kiireessäni rynnäkkökiväärin tähtäimen sataan metriin. Etäisyyttä ei tulisi olemaan senkään vertaa, kun ajoneuvot lopulta saapuisivat pihamaalle. Mutta tästä asemasta voisin ampua toisen auton seulaksi samoin tein, mikäli ne eivät pysähtyneet kauemmas.

Minulle selvisi nopeasti äänekkäämän moottorin mysteeri. Ensimmäinen pihaan saapunut ajoneuvo oli nimittäin moottorikelkka. Sen päällä oli kaksi miestä, toinen haalareissa, toinen untuvatakissa. Vain etummaisella miehellä oli kypärä. Kyytiläisellä oli päässään paksulta näyttävä, kirkasvärinen laskettelupipo. He pysähtyivät ensiksi talon eteen ja ilmeisesti vilkuilivat jotain julkisivulta. Pihamaalla oli yhä ruumis ja paljon jalanjälkiä. Oli aivan selvää, että tämä talo oli käytössä. Taaempaa ajoneuvoa ei vielä näkynyt. Tuijotin tähtäimeni lävitse kahta miestä. Kyydissä oleva oltiin aseistettu Suomen Armeijan rynnäkkökiväärillä.
Kyydissä ollut mies nousi varomattoman näköisesti pois kyydistä ja nosti toisen kätensä pystyyn. Hän kantoi rynnäkkökivääriä remmi kaulansa ympärillä, mutta muuten oli täysin suojaamaton. Ja hän asteli hieman epävarmoin askelin suoraa ovea kohti. Olisin voinut ampua hänet tuhat kertaa niille jalansijoilleen. Mutta yhtäkkiä erotin miehestä jotain tuttua.

Pipo vinossa astelevalla nuorella miehellä oli vakava ilme, mutta silti erotin taustalta saman virnuilevan naaman, jonka olin nähnyt niin monta päivää aiemmin. Petteri Rajasalo. Nuorempi Rajasalon veljeksistä, jotka olivat olleet Jyväskylästä kanssani lähteneen porukan ehdottomia kantavia voimia.
Laskin epäuskoisena kiväärini.
Vittu. Ne olivat löytäneet meidät. Viitasaarelaiset.
Olin niin innosta shokeerautunut, etten osannut edes reagoida tilanteeseen välittömästi. Karjaisin takaisin asuntoomme muita varmistamaan aseensa ja nousin polvelta seisomaan. Ojensin ensin kiväärini sivummalle ja avasin sitten oven astellessani kylmään ulkoilmaan. Samaan aikaan avolavainen maastoauto saapui moottorikelkan taakse. Huomasin Petterin naaman hieman säikähtävän, mutta se kääntyi nopeasti hymyyn. Hän tunnisti minut. Myös Petteri nosti kätensä ylös ja huusi jotain takanaan olevalle moottorikelkan kuskille. Maastoauto pysähtyi hieman kelkan taakse. Sen maavara oli sen verran roima, että se selvisi lumisilla teillä. Autossa oli myös asennettuna vinssi ja renkaiden päälle oltiin heitetty lumiketjut.
Petteri näytti hymyilevän ja asteli minua kohti. Vedin myös itse kengät jalkaani ja astelin maastohousuissa ja täydessä taisteluvarustuksessa hänen luokseen. Olin pelkkää hymyä. He olivat todellakin löytäneet meidät. Tämä ei ollut sattumaa. Peissi oli sitten kuitenkin tehnyt sen. Miksi siinä kesti niin monta vuorokautta, oli toinen kysymys. Mutta Petterin virnuileva hymy oli aito. Hänen ohutkarvainen partansa oli päässyt hieman kasvamaan, mutta muuten untuvatakkiin ja laskettelupipoon sonnustautunut parikymppinen mies näytti aivan samalta kuin lähtiessämme. Hän asteli luokseni, aasetti rynnäkkökiväärinsä selkänsä puolelle ja tervehti minua rehdillä halauksella, heittäytyen tapojensa mukaan sentimentaaliseksi.
”Ei olla nähtykään hetkeen. Mitä homo?”

Vastasin naurulla hänen kommenttiinsa, mutten ehtinyt vastata siihen. Näin Peten olan ylitse, miten talvivarustellusta avolava-autosta hyppäsi ulos toinen tuttu hahmo. Tahraiset palveluspuvun housut päällän tuttu, perunanenäinen, epäsiistihkö taistelija hyppäsi lumelle ja veti kasvonsa leveään hymyyn. Ainoastaan uusi lumipuvun lämmin takki oli uutta, muuten mies oli samassa tilassa kuin lähtiessäni.

Puttonen.

Hävettää myöntää, mutta me lähes juoksimme teatraalisesti syleilemään toisiamme. Seisoimme keskellä lumista pihamaata ja nauroimme ilosta. Puttonen vaikutti hetken siltä, että aikoisi tirauttaa onnesta jopa kyynelen. En oikein saanut sanaa sanotuksi. Hän oli luultavasti olettanut minun kuolleen. Pitkän epävarmuuden jälkeen, minulle Puttosen näkeminen tarkoitti pelastusa. Me olimme selvinneet. Tämä mies oli toveri, jonka rinnalla olin selvinnyt kaikesta. Nyt meillä ja minulla ei pitäisi olla enää mitään hätää. En edes muista, miten näin Puttosen viimeistä kertaa Jyväskylässä. Mutta uskoin muistavani jälleennäkemisemme loppuelämäni ajan.
Tajusin yhtäkkiä, ettei Viitasaari edes ollut lopullinen päämäärä. Tämä ryhmä oli. Nyt olin löytänyt heidät. Ainakin osan, mutta se tarkoittaisi että löytäisin muutkin.
Miehekäs syleilymme tosin kesti pari sekuntia liian pitkään. Petteri yskäisi kiusaantuneesti ja totesi kuivahkoon sävyynsä mielipiteensä jälleennäkemisestä.
”Noniin, imekää dikkejänne myöhemmin, voitaisko eka mennä sisään?”
Päästin irti Puttosesta, joka pyöritteli päätään ja mutisi kirosanoja.
”Mie olin ihan varma että olit kuollu.”
”Joo, melko lähellä se kävi. Mut mä kerron siitä myöhemmin.”
”Joo, tässä o vähän juteltavaa.” Puttonen mutisi. Mutta hnä siitä huolimatta hymyili ja repäisi minut uudelleen syleilyyn.
”Mutta ei vituvvittu, äijjä o tässä!”
”Nyt alkaa mennä jo vähän homoksi.” Ilmoitin ujosti. Petteri yskäisi kuivasti taustalta.
”Joo, eiköhän mennä sisälle.”

Petterin ja Puttosen lisäksi mukana oli uusi tuttavuus, Rämö. Syntyperäinen viitasaarelainen, hieman hönön näköinen kaveri, ehkä kolmissakymmenssä ja hänen kampauksensa oli silti yhdeksänkymmentäluvun ikityylikäs lippatukka. Puttonen kuittasi lyhyesti, että he olivat varmoja Rämöstä, tuon astellessa autolta luoksemme. Mies esittäytyi ujosti kätellen ja murahtaen tervehdyksensä.
Menimme sisälle taloon. Huusin ovelta kaikkia laskemaan aseensa vielä varmuuden varalta. Petteri sanoi lähialueen olevan hiljainen ja tyhjä, eli meillä olisi hetki aikaa istahtaa alas.
”Meillä on aika paljon puhuttavaa.”
”Juu näin on.” Täydensi Puttonen.
”Tärkeitä juttuja, jep jep.” Nyökkäsin heille lempeästi. Miehet suhtautuivat tilanteeseen asiaankuuluvalla hilpeydellä. Me olimme kaikki yhtä hymyä, kun esittelin paikalla olevan porukkamme.

Joni oli aivan yhtä varautunut kuin oletinkin. Sini tilastaan johtuen ei tehnyt muuta, kuin hymyili lyhyesti Petterin kertoessa, että he saisivat hänelle hoitoa. Kertun reaktio oli ainoa, joka yllätti minut.
”Missä Peissi on?”
Hän oli luonnollisesti odottanut ainoan tutun naaman saapuvan mukana tänne. Näin ei ollut kuitenkan käynyt. Mutta ilmeisimmin Peissi oli antanut sen verran hyvät ohjeet, että he olivat löytäneet tuulilasille jätetyn osoitteen. Kerttu kuitenkin vaikutti lähes epäluuloisella, ikään kuin nämä kaverit yrittäisivät jollain tapaa huijata meitä. Puttonen istuutui alas pöydälle ja laski kiväärinsä eteensä huokaisten lyhyesti.
”Joo, se o yks tarina. Se jätkä o Viitasaarella, hankala heppu.”
Petteri virnuili ilkikuriseen, mutta hyväntahtoiseen sävyynsä.
”Noh, meillä oli vähä raskas alku Peisin kanssa. Se oli niin nälkänen ja äkäinen, että sanoi tekevänsä koko porukasvat ’vitun lihakeittoa’ ja ’laittavansa vitun lihaliemikuutiot ja vehkeet soppaan sekaan’ mikäli me ei otettais sitä sisälle. Ja meillä on vähän vaihtunut käytännöt sen suhteen, ketä ees päästetään sisälle.” Hän niisti nenäänsä. Huomasin Petterin nasaalimmasta äänestä, että myös hän oli hieman sairaana.
”Noh, me oltiin ottamassa sitä sisälle, kun riisuutuessa paljastui, että sillä on puremajälki reidessä. Mut se väitti sen olevan vanha ja käyttäyty vähän kiihkeästi sit siinä. Sen jälkeen se piti vain ottaa sidottuna sisälle. Jouduttiin melkein ampuman kaveria, se on vähän nopeesti syttyvä jannu. Siis kyllähän se sanoi, että sen pitää saada kavereilleen apua, mutta vaikea uskoa kun jeppe ilmoittaa myös olevansa valmis vetämään koko paikkakuntaa turpaan.” Petteri melkein nauroi. Tarina kyllä kuulosti Peissiltä, se oli pakko myöntää. Joni näytti kuitenkin eniten järkyttyneeltä.
”Siis oliko Peissiä purtu?”
”Se on vanha jälki, jonka se sai jo Helsingissä ihan ensimmäisinä päivinä. Sanoi, ettei se jostain syystä saanut tartuntaa.” Kerttu korjasi nopeasti. Hän vaikutti hieman säikähtäneeltä, mutta juuri sen takia uskottavalta. Petteri oli naisen kanssa samoilla linjoilla.
”Joo, sama homma mekin kuultiin. Ja se oli kieltämättä kasvanu jo umpeen kivasti. Pidettiin silti heppua kaks päivää karanteenissa. Se vaan vaati puhua kaikille siitä, että te olitte täällä kuolemassa. Kyllä me sitä alettiin uskoa, oli vaan hiton iso työ pitää se sopivan hiljaisena, että kaikki ei kuulis, miten se karjui salaisia hommia.” Hän katsoi minua kohti merkitsevästi, eikä enää yhtään huumorilla. ”Me oletettiin, että sä olit kuollut. Ja se oli ehkä parempikin.”
Ymmärsin samoin tein, mistä oli kysymys. Edellispäivän ennakkotiedot vaikuttivat pitävän paikkansa.

”Miten pitkään siitä oikeen on?” Heitin kysymyksen ilmoille. Puttonen ja Petteri ymmärsivät heti yskän.
”Hetkonen. Jos mä en ihan väärin muista, se oli viidestoista päivä viime kuuta.”
”Ja tänään on itsenäisyyspäivän aatto.” Petteri huomautti. En vielä ymmärtänyt miksi hän nosti itsenäisyyspäivän esille.
”Parikymmentä päivää. Se on aika paljon.”
”Juu.” Myös Puttonen nyökytteli
”Mä ehdin kuulla, että teillä on ilmeisesti tapahtunut vähän kaikenlaista? Ei sillä, että niin kyllä mullakin.”
Puttonen vastasi nyökkäyksellä. Petteri naputti hieman hermostuneesti pöytää ja irvisti.
”Muu porukka pääs palaamaan takaisin safkan kanssa, kun sä jäit Jyväskylään.” Petteri heilautti päätään nopeasti tovereidensa puoleen. ”Puttonen halus palata samoin tein etsimään sua, mutta siitä neuvoteltiin. Se laukaustenvaihto siellä sai Viitasaaren tyypit aika varpailleen. Kukaan ei halunnut konfliktia armeijan kanssa. Se oli ihan vitun typerää. Eihän siellä armeijan kanssa ollut konfliktia, vaan sen yhen mielipuolikapteenin.” Hän henkäisi syvään. Minua hermostutti sen verran, että sytytin sisätiloissa savukkeen kysymättä asiaa sen suuremmin. Kukaan ei arvostellut. Petteri jatkoi.
”No, kolmisen päivää sen jälkeen, yksi kaunis aamu horisontista saapu puoltoista joukkueellista sotilaita. Se oli melkolailla game over.”
Joutsjärvi ei ollut valehdellut. Tilanne oli siis juuri sellainen, kuin hän oli kuvannutkin. Tosin hän ei tietenkään tiennyt sisäisiä ongelmia, joita viitasaarelaiset selviytyjät joutuivat kohtaamaan.
”Miten siinä kävi?”
”Eipä suuremmin. Ne oli seuranneet ilmeisiä jälkiä ja vinkkejä sinne. Ei kuitenkaan ajojahtihengessä, vaan ihan etsiäkseen selvityjiä. Ne sotapojat oli ihan hiton nälkäisiä ja lopussa, mutta hampaisiin asti aseissa. Porukkaa johti vasta kadettikoulusta valmistunut yliluutnantti. Alle kolmikymppine kaveri, mutta se ei antanut metriäkään kuulemma periksi. Ne päästettiin lopulta sisään parin tunnin neuvottelun jälkeen. Oli tosin paha neuvotella, kun vastapuolella on melkeen neljäkymmentä kaveria täysissä aseissa.”

Peitin huonosti nielaisuni. Kertun ja Jonin ilmeet olivat kuin yhtä kysymysmerkkiä. Petteri oli terävänä kaverina huomannut sen. Minun oli kerrottava heille juuri nyt. Käänsin katseeni hieman epävarmasti heidnä puoleensa ja meinasin kuolla häpeään siitä johdosta, etten ollut kertonut heille.
”Kun mä erosin Jyväskylässä muusta porukasta, se johtui ammuskelusta. Me oltiin hakemassa sieltä ruokaa, kun joukkoja johtanut kapteeni pysäytti meidät, eikä päästänyt pois. Paikka oli täynnä sairaita ja tilanne oli melko sekava. Se päättyi sitten tulitukseen, jossa mä jouduin erilleni muista. Tätä mä en ole kertonut, mutta teidän pitää tietää. Se ei oo mun syyni, mutta niin ei olisi pitänyt käydä.”
Joni näytti hieman sekavalta, eikä ilmeisesti tajunnut tilanteen vakavuutta. Hän oli nähnyt minut sen verran tiukoissa paikoissa. Kertulle tämä oli huomattavasti hankalampi paikka. Hänen kasvoiltaan loisti paitsi epäusko, niin myös pettymys. Minä olin valehdellut hänelle. Ja juuri Kerttua oltiin epäilty epärehellisyydestä.
Mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Tästä vielä puhuttaisiin. Ohjasin seuraavan anteeksipyyntöni Petterille.
”Mun pitää kertoa teille kanssa siitä, mitä sillä välin on tapahtunut. Täällä on ollut aika kiivas meininki.”
”Nojoo, sitä varten meillo hyvä automatka aikaa.”
”Eli siis te otte olleet pari viikkoa armeijan kanssa siellä?”
”Jep. Kapteeni Kallion kuolema oli arka paikka. Paska sanoa, mutta oli melkein onni, ettet sä ollut silloin paikalla. Sillä ylilutilla oli melko lynkkausmeininki. Se ei uskonut, että meillä ei ollut mitään hajua sun paikastas. Siinä oli vähän ajojahtia, jonka takia me jouduttiin kanssa peittelemään osallistujia. Ja varsinkin sitä teidän kaveria, kun se saapui.”
”Peissiä.” Korjasin.
”Joo. Peissi – mitäköhän senkin porukat on ajatelleet nimetessä – ei kyllä ollut kauheen hienovarainen.” En viitsinyt korjata, ettei kyseessä ollut Peissin ristimänimi, mutta en uskonut Petterin sitä tarkoittavankaan. ”Se jätkä käytännössä karjui pienessä kopissa, että Jaakko Huhta on hengissä ja sillä on todisteita siitä. Meidän porukka sai sen onneks piiloteltua jollain tapaa. Ja onneks Tapsa oli sillon vartiossa, kun se saapu sillalle. Se jätkä varmaan pelasti sun hengen, kun tajus pitää Peissin hetken hiljaisena ja erossa armeijan jätkistä.” Muistin kyllä Tapsan. Me olimme Puttosen kanssa luultavasti pelastaneet hänen henkensä. Melko tavallinen kaveri, ei mikään supertaistelija, mutta ilmeisen fiksu. Katolisena olisin tehnyt tässä tilanteessa ristinmerkin.
”Eikä me päästy noutamaan teitä aiemmin, kato kun homma piti saada vaikuttamaan luontevalta.”
”Millä tekosyyllä te sitten ootte täällä?” Kysäisin puolihuolimattomasti.
”Etitään maamiesseuran varastoa. Rämö sano, että tietää mssä se o, mutta se o kuulemma tyhjä – se löys sen jo yhdellä aijjemmalla reissulla. Eli meillä on kyl bluffi kunnossa.”
Nyökkäsin. Puttonen halusi ilmeisesti vakuuttaa minut, että he olivat kyllä varuillaan.

Oli helvetin hyvä nähdä, että Puttonen silti oli hengissä ja hyvällä voinnilla. Hän oli kuitenkin ollut kanssani pitkään ja ilmeisellä lynkkauslinjalla Jyväskylän episodin jälkeen. Huoleni kääntyi nopeasti muihin?
”Miten Jukka voi?”
Nuorempi Rajasalo kohautti olkiaan. Petterin huoli isoveljestään ei ollut dramaattista sorttia.
”Ihan hyvin. Se edustaa meidän porukkaa Neuvostossa, jossa on kymmenen tyyppiä. Ne tekee yhteisiä päätöksiä. Sillä oli vähän kuumetta, mutta on nyt kunnossa.”
”Mites Veera ja muut?”
Puttonen hymähti lyhyesti.
”Joo ei mittään erityistä. Tapsaa lukuunottamatta kukaan ei ees tiijä, että sie oot hengissä. Veeralla ja Sofialla oli vitu rankkaa, kun sie jäit sinne.” Hän pudisti hetken päätään ja hymähti. ”Helvetti, kaikki myö oltiin surullisia. Sie olit kuitenki saamassa kaikkia poies Jyväskylästä.”
Minä en ehtinyt edes ymmärtää, miten raskas paikka se oli muille saattanut olla. Toki Puttonen ja Jukka varsinkin olivat tehneet suuren työn. Mutta oli ymmärrettävää, että yhden keskeismmän henkilön poistuminen ryhmästä, aiheutti aina suuren kolahduksen. Purin hetken huultani, kunnes Petteri päästi minut tapansa mukaan piinasta kevyemmällä aiheella.
”Vitun nätti sotavamma sulla.” Hän huomautti kasvojani dominoivasta arvesta.
”Joo. Tuli jonkin aikaa sitten, kun oltiin etsimässä kelkkoja. Joku tyyppi luuli mua Sairaaksi ja tarttu puukkoon. Onneks ei käynyt pahemmin.”

Kävimme kuulumisia läpi melkoisella tykityksellä. Joni ja Kerttu kuuntelivat intensiivisesti vierellä. Kerttu vaikutti yhä loukkaantuneelta siitä, ettei hänelle oltu kerrottu koko totuutta. Selostin tapahtumia melko koruttomasti. Petteri pyöritteli päätään Syövän episodille. Puttonen kuunteli intensiivisemmin. Heidän kommenttinsa olivat melko vähäisiä ja molemmat kuuntelivat kärsivällisesti tarinoita pysähtyneestä junasta, homoilevista varusmiehistä ja vihamielisistä mopoilijoista.
Petteri jäi hiljaiseksi. Kerttu seurasi keskustelua yhä, vaikka laittoi samalla ruokaa meille kaikille. Nyt siitä ei ollut enää pulaa. Tuijottelimme hetken pöytää, kunnes nuorempi Rajasalo irvisti ja pyöriti päätään.
”Ei vittu sä oot kyllä kova jätkä sotkemaan mestat.”
”Juu. Hyvä että sie oot enää hengissäkään.” Puttonen vahvisti.
”Aika vaiherikasta tässä on ollut. Me ei haluttu ongelmia, mutta ongelmat halus meidät.”
”Mistäköhän mä aloittaisin…” Petteri tuijotti Puttosen asetta, joka makasi ruokapöydällä. Hän irvisti itsekseen.
”Siis tota, onko teillä mitään tarkkaa tietoa niistä mopopojista?” Hän kysyi hieman yllättäen.
”Noh, se yks kohtaaminen ja Syövän kertomukset.”
”Joo…” Hän pyöritteli päätään. ”Ei vaikuta ihan hirveen uskottovalta.”
”Voi olla. Mutta sille ei nyt voi mitään.”
”Ok. Mut sä oot varma, ettei teitä seurata enää?”
”Noh, ne tietää kyllä, että mä tähtään Viitasaarelle.”
”Eli periaatteessa ne voi tulla perässä?”
”Periaatteessa.”

Puttonen ei tajunnut heti mistä oli kysymys, mutta Petteri alkoi kiroilla. Minä ymmärsin hänen ajatuksensa. Eikä mies pitänyt meitä sisällä.
”Me on spekuloitu tätä paljon veljen kanssa. Miten sut saadaan takasin Viitasaarelle ja miten sit siitä eteenpäin.” Ymmärsin yskän. Heillä oli suunnitelmia. Heitin hänelle nopean kysymyksen takaisin.
”Minkä niminen se yliluutnantti on?”
”Lintula. Birdy.”
”Paljonko se tietää musta?”
”Ei naamaa. Nimen, arvon, sen mitä oot höpissyt radiossa Jyväskylässä, sen että sä oot sen mukaan syyllinen kapteeni Kallion kuolemaan.” Petteri yskäisi kuivasti. Muistini mukaan, juuri hän oli ampunut Kallion, kun tuo yritti nostaa asettaan minua vastaan. Purin huultani. Petteri hymähti itsekseen.
”Noh, sä oot syntipukki, että muut voisi nukkua yönsä rauhassa. Mutta sun pitäis pystyä palaamaan. Me on puhuttu tästä porukalla. Meidän porukka haluaa sut varmasti takaisin. Se oli tosiaan iso tappio, ku jäit Jyväskylään. Mut siihen jää aika vähän mahdollisuuksia. Mä en tiedä millainen reaktio tulis.” Hän katsoi minua silmiin vakavammin kuin koskaan aikaisemmin.
”Kallion kuoleman takia etsitään syyllistä. Me on mietitty, jos salattaisiin sun henkilöllisyys. Se ei alussa pitäisi olla vaikeaa. Konstaapeli Raivio, joka on Neuvoston puheenjohtaja yhteisvalinnalla, saattaa olla skeptinen, mutta ymmärtää luultavasti tilanteen. Se on periaatteen mies, mutta välttelee konfliktia armeijan kanssa ilmeisistä syistä. Meille on tullut lisää ihmisiä ja porukkaa on yhteensä lähemmäs kolmea sataa. Sut voi hävittää sinne helposti joksikin aikaa. Ja Raivio arvostaa myös sitä, mitä sä oot tehnyt koko yhteisölle. Näin ainakin Jukka laskelmoi.”
Tämä oli hiton kiperä tilanne. Nyökkäsin ymmärtääkseni.
”Mä haluan palata.”
Se oli helppo päätös. Viitasaarelle jääneet ihmiset olivat tovereitani, enkä voinut vain hylätä heitä. Minä halusin nähdä porukan. Heidän kohtalonsa oltiin sidottu läheisesti omaani, jonka takia halusin ainakin nähdä heidät. Toinen syy oli kanssamatkustajissani. Olin luvannut vieväni heidät turvaan, enkä voinut tarjota vähempää.
”Me ei olla keksitty helppoja ratkaisuja. Ihan ensiksi, pitää vaihtaa sun päälle siviilivaatteet. Me on ajateltu tulla tänä yönä. Teidät sijoitetaan ensiksi karenssiin päiväksi, ehkä kaheksi. Sen jälkeen hommasta tulee vaikeampaa. Sit porukka tietää, että sä oot täällä. On mahollista, että sä tai te voisitte sijoittua jonnekin lähialueelle. Viitasaarelaiset on pistänyt paljon satelliittikyliä pystyyn lähimaastoon. Mutta sun naama pitää pitää piilossa. Vaikka siinä onkin toi arpi ja kaikkea, niin muut kyllä tunnistaa sut. Ei kaikki viitasaarelaiset, mutta suuri osa.”

Katsahdin ikkunaan. En katsonut ulos, vaan omien kasvojeni heijastusta. Arpinen mies ei ollut sama, joka oli lähtenyt Viitasaarelta. En ollut ajannut hiljalleen kasvanutta partaani sen jälkeen. Siellä olin siistin sen. Hiukseni olivat kasvaneet mudostaan yli jo ennen konfliktia. Minua ei sisi tunnistaa. Se olisi ehkä mahdollista jonkin aikaa epäilyksien välttämiseksi.
”Meidän pitää leikata mun hiukset.”
”Joo. Jukan pitää kanssa tavata sut. Sen pitää keskustella varjossa jonkun kanssa Neuvostosta. Sun salailu asettaa muun porukan myös vaaraan.”
Vihasin ajatusta, mutta tajusin, että saapumiseni oli kaikille vain huono asia. Järkevää olisi, että kääntyisin pois sillan suussa ja hyvästelisin kolme matkatoveriani. Sanoin sen ääneen. Puttonen pudisteli päätään ja kieltäytyi vaihtoehdosta. Myös Petteri ilmoitti, että minun olisi voitava palata. Se olisi hänen mukaansa vähintä, mitä voisin tehdä niin monelle pelastamalleni ihmiselle. En halunnut, että se koituisi muiden kohtaloksi. Petteri kertoi painokkaasti, ettei armeijan asema ollut sellainen, että se voisi toimia suvereenisti. Tilanne oli pitkälti päällä ja Neuvoston tapaamiset yleisiä. Keskustelu ruuasta ja työnjaosta vei paljon omaa aikaansa. Minut oltiin pitkälti unohdettu aihe käytännön elämän sovittamisen lomassa.

Keskustelun keskeytti Kerttu. Hän toi ruokaa pöytään ja oli silminnähden hermostunut. Petteri kysyi ystävällisesti, onko kaikki ok. Nainen pudisteli päätään.
”Meidät yhdistetään Jaakkoon automaattisesti.”
”Voi olla. Mutta te ette tienneet tästä. Tää on mun vika.” Minua kuvotti tilanne monella tapaa. Petteri yritti olla lohdullisempi, mutta onnistui lähinnä puolittain.
”Ne on oikeudenmukaisia ihmisiä. Teidän ei tarvi pelätä. Kenenkään ei tarvi. Plus teillä on sairas tyttö, ei me voitais käännyttää teitä mistään hinnasta.”
Keskeytin keskutelun melko painokkaasti.
”Syödään ensin. Mä tarvitsen aikaa ajatella.”

Ruokailu ei antanut sitä tarpeksi. Läsnäoloni tulisi vaarantamaan paljon myös muita. Veikkasin jo valmiiksi sen tilanteen, joka Viitasaarella olisi käynnissä. Siellä olisi luultavasti reaalipolitiikkaa, jonka takia ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin minun piiloittamiseni. Täkäläinen yliluutnantti ei voisi antaa anteeksi temppujani tai rangaista niitä kevyesti. Se veisi häneltä kaiken uskottavuuden omiensa ja myös muiden silmissä. Poropasta maistui hyvälle, mielihyvä pörräsi myös kehossa vanhojen tuttujen näkemisestä. Mutta samalla sydän takoi aivan hillitöntä vauhtia.
Mutta minä en halunnut jäädä tänne. Minä olin kusessa. Jos ei muuta, niin ainakin halusin nähdä mikä oli tilanne.
Ruokailu loppui aivan liian nopeasti.

Petteri oli nopein kommentoimaan asiaa, kun oli saanut aterimensa siististi puoli kuuteen.
”Aika paljon riippuu Raiviosta. Se on fiksu kaveri ja yrittää välttää konfliktin. Tietenkin ratkaisu olis poikaa, mutta asian käsittelyssä niitä Jyväskylän tapahtumia ei varmaan painettaisi villasella.”
”Joo. Mutta mitä sitten jos se ei halua käsitellä koko asiaa?”
”No, sit yks vaihtoehto on, että ne haluaa ohittaa sut päivälistasta. Huolenaiheita o muutenki tarpeeksi. Ignorance is strenght, veikkaisin.”
Puttonen kohautti kulmiaan, Kerttu pyöräytti silmiään. Joni palasi nopeasti aiheeseen.
”Millon meidän pitäis lähteä?” Hänen äänestään paistoi kaikesta huolimatta into. Ilmeisesti poika oli hanakka pääsemään turvaan.
”Pitäis varmaan ennen keskiyötä olla siellä. Mut hoidetaan juoksevat asiat alta pois. Kampaus uusiks ja uudet kledjut Jaakolle.”
Nyökäsin Petterin kommenttiin. Loplta me emme voineet kuin valmistautua parhaamme mukaan tilanteeseen. Jos se eskaloituisi, me olisimme ainakin tehneet kaikkemme.

Selvisin hiustenleikkuusta ilman arpia. Kaikki jäivät lattialle, kun Petteri hieman yllättäen hoiti saksimisen. Hän veti höylällä pääni vielä täysin tasaisen kaljuksi ja näytti hyvin tytyväiseltä luomukseensa. Näytin kynttilän valossa hyvin omituiselta. Ylikasvanut parta ja täysin haiveneton pää, joka kiilteli vessan peilissä. Irveä arpi naamassani minä hädin tuskin tunnistin itseäni. Kun Joni kiikutti minulle uudet vaatteet, muodonmuutos oli melko selvä. Vain rynnäkkökivääri jäi. Pakkasin suureen laukkuun kaikki palvelusvarusteeni ja irrotin vielä tuntolätkät pienempään sivutaskuun piiloon.
Vedettyä päälleni lämpökerraston, löysän collegepaidan, villakangastakin ja reisitaskuhousut, olin hädin tuskin sama ihminen. Jalassa olevat vaelluskengät olivat mukavammat kuin maiharit. Hiihtopipo varmisti ruman kokonaisuuden, mutta minä en tulisi pukeutumaan näin vehkeisiin pitkään. Tarkoitus oli kuitenkin lähinnä selvitä Viitasaarelle saakka.
Puttonen pyöritti päätään. Hän oli nähnyt minut konfliktin alusta asti, muttei koskaan tällaisena.
”Sie oot ihan siviili.”
”Joo. Eikä viitasaarelaisista moni ees nähnyt sua erityisen paljoa. Eikä äkkisältään varmaan tunnista.”
”Meidän omasta porukasta mä oon huolissani enemmän.” Hölösuita oli monenlaisia ja henkilökohtaisia konflikteja ei voinut välttää. Petteri kohautti olkiaan.
”Se on sen ajan murhe. Ja pitää tehdä tilanne porukalle selväksi hiljalleen. Me ei vaan voida heittää sua niiden keskelle heti alkushokkiin.”
”Mä luotan siihen, että Jukalla on pidempiä suunnitelmia.”
”On. Ja parempia. Oon katsonut broidin tohuja sen verran pitkään, että tiijän sen ajattelevan sopivan out of the box. Sillä on pakko olla joku maailmanlopun plääni. Ilman sen otteita me ei oltais selvity hengissä edes Jyväskylässä. Kun kaiki muut yritti lähteä pois tarttuneesta kaupungista, se tajus linnoittautua. Heittää köydet alas ja tehdä kerrostalon rapusta meidän linnake. Se, että se käski mun kaivaa kännykkä esille ja irroittautua puolustamasta kaupunkia, oli ehä karkuruutta, mutta pelasti koko meidän jengin. Siinä oli kysymys minuuteista, kun me lähettiin juoksemaan Vaajakosken barrikaadeilta takaisin keskustaan aseiden kanssa. Mä luotan siihen, että Jukka hoitaa.” Petterin toiveikkuus ja positiivisuus oli yleistä verrattaen muihin. Mutta se, että hän puhui monisanaisesti ja tarkasti, oli huomattavasti harvinaisempaa.

”Kamat kasaan. Me lähdetään turvaan.” Sanani oli osoitettu Jonille, Kertulle ja Sinille. Huolimatta kyseenalaisesta tilanteesta, sain vastaukseksi hymyjä. Palelun, pelkäämisen ja nälän päivät tulisivat olemaan takanapäin. Ainakin minä olin luvannut niin. Ja se saattaisi hyvinkin olla todelisuutta. Sivelin kaljua, joka tuntui kovin vieraalta.
Pakkasimme vähät tavaramme ripeästi. Tästä oli tullu myös tälle porukalle yhtä hyvä rutiini, kuin edelliselle. Olin nähnyt niin paljon taloja ja lähtöjä, ettei kamojen sullominen vaellusrinkkaan ja kantoliiveihin tuntunut edes epämiellyttävältä. Oli pakko myöntää, että minä odotin tätä lähtöä. Puttosen tuijotellessa ulos ikkunasta katsastin nopeasti pienen porukkamme. Sinille oltiin otettu paljon vilttejä. Tyttö näytti kuitenkin hyvinvoivalta aiempaan nähden. Ehkä heiveröiseltä ja sairaalta, mutta ainakin hänellä oli jotain jota odottaa. Ja mimmi oltiin pumpattu niin täyteen särkylääkkeitä, ettei hänellä luultavasti olisi paljoa mielipiteitä lähdöstä hetkeen. Se oli hyväkin. Ajomatkassa saattoi kestää jopa nelisen tuntia.
”Me ollaan valmiita.” Ilmoitin Puttoselle ja Petterille. Petteri hymähti.
”Yks juttu puuttuu.”
”Kerro.”
”Sä tarviit uuden nimen. Sukunimen. Eiköhän toi Jaakko oo parempi pitää, niin ihmiset voi käyttää sentään samaa etunimeä.”
Nyökkäsin. He luultavasti kysyisivät jotain nimeä saapuessani. Viitasaarella pidettiin kirjaa siellä olevista ihmisistä ymmärrettävistä syistä. Se helpotti elämää, kun tiesi paljonko jengiä oli elossa.
”Mieti tarkkaan beibi, saat ottaa niin makeen kuin haluat. Joku ulkomaalainen vaikka. Hitler olis makee.”
”Ehkä vähän epäuskottava.”
”Nojoo, ehkä vähän.”
”Mahlamäki.”
Petterin kasvoilla oli puolittain pettymystä, puolittain uteliaisuutta. Hän irvisti kevyesti ja kohotti silmäkulmaansa.
”Mistäs sä ton revit?”
”Revinpähän vaan. Kerron ehkä joskus.”

Minulla ei ollut tuntolätkien lisäksi henkilötodistuksia mukana. Me lastasimme kaikki tavarat avolavalle ja tungimme parhaamme mukaan itsemme ajoneuvoihin. Puttonen hyppäsi kanssani lavalle, muut mahtuivat auton sisään, jossa oli myös kapeahko takapenkki. Sini tärisi ja yski yhä, mutta minusta tuntui, että hänen sykkeensä oli laskenut. Vaikka tyttö joutui istumaan ja liikkumaan hieman, hän vaikutti pirteämmältä kuin aikaisemmin. Me olimme tainneet hyvinkin pelastaa hänet oikeilla päätelmillä.
Petteri ja Puttonen sopivat vaihtavansa kuskia, kunhan ehtisivät. Rämö sai kelkan ja Joni hyppäsi hänen kyytiinsä. Pojalla oli ase ja hän osasi käyttää sitä. Nuorukaisesta oli tullut melko nopeasti luotettava voimavara.
Auto käynnistyi. En ollut huomannut aiemmin, mutta sen kyljessä luki kuin lukikin Destia. Tielaitos toimi näemmä kelillä kuin kelillä. Turvapaikkamme valui muutamassa sekunnissa puiden piiloon. Mikäli selviäisimme tästä kriisistä, minun pitäisi vielä palata näihin paikkoihin. En ollut erityisen uskonnollinen mies, mutta jokin teki näistä paikoista sellaisia, että ne vaatisivat pienen pyhinvaelluksen.

Löysimme tielle lähes samoin tein. Tämä talvi oli ollut poikkeuksellisen pimeä aikaisesta lumesta huolimatta. Valoisat tunnit olivat jälleen valuneet sormien lävitse puhussa. Mutta minulla oli vieressäni Puttonen. Istuimme rynnäkkökiväärit kourissa auton lavalla, saman viltin alla. Vaikka lumi pöllysi ja tuuli humisi, ääni ei ollut järin voimakas. Vauhtia oli korkeintaan kolmekymppiä. Sitä kovempaa ei näissä olosuhteissa uskaltaisikaan ajaa.
Puttonen kääntyi puhumaan suoraa korvaani. Hän korotti hieman ääntään, muttei joutunut huutamaan. Kuulosti siltä, kuin mies olisi ollut jopa liikuttunut.
”Mie saatan kuulostaa vähä homolta, mutta vitu hyvä saaha siut mukaan.”
”Joo. En kyllä uskonut näkeväni teitä enää.”
”Joo, en miekää. Kahtotaan miten hommat menee etteenpäin!”
”Eiköhän ne järjestäydy. Yritetään ottaa yks asia kerrallaan.”
Emme vaihtaneet paljoa muuta. Meidän ei tarvinnut. Olimme fyysisesti melko lähellä, mutta pakko myöntä että meistä huokui turvallisuudentunne toisiimme. Minulla ei ollut veljeä, mutta tämä kokemus taisi olla lähin siitä. Laskeva aurinko ja hämärtyvä maailma jäivät pöllyävään lumeen, mutta me istuimme auton lavalla, vilttiin kääriytyneenä.
En uskonut, että Puttosen roolia minun hakemisessani pitäisi vähätellä. Vaikka arvostin Rajasalon veljesten tekoja, Jukka oli liian älykäs. Hän tiesi minun tuomiseni riskit. Petterikin teki niin, vaikkei päällisin puolin siltä vaikuttanutkaan. Ei heillä ollut mitään minua vastaan, mutta paluuni Viitasaarelle oli riski. Sen sijaan Puttoselle ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin hankkia minut takaisin. Meidän tarinamme oltiin sidottu niin yhteen jo alusta saakka, etteivät ne voineet erota liian kevyin perustein.

Ja me istuimme kilometri toisensa jälkeen viimassa. Vaikka molemmilla oli suhteellisen viileä olla, minua lämmitti sisältä päin se tieto, ettei tätä minulta veisi enää kukaan. Minä olin jakanut tämän miehen kanssa paljon. Voisin vaikka kuolla rauhassa, kun olin selvittänyt, että hän oli kunnossa. Tämä ei ollut ehkä kauaskantoisesti kovin hyvä paikka olla, mutta minusta tuntui siltä, etten halunnut nousta aseveljen vierestä minnekään.
Hieman päälle tunnin jälkeen matka keskeytyi. Jukka pysähtyi tien sivun suistuneen auton kohdalle. Tarkastimme sen lyhyesti. Lumesta näki, ettei se voinut olla päivää tai kahta vanhempi. Toinen rengas oli purrut suoaa ojaan ja korkeapohjainen katumaasturi oli raahautunut kyljelleen ilman sen suurempaa kykyä selvitä. Tyynyt olivat lauenneet ja ulos tuli useampia kengänjälkiä, sekä etu- että takapenkiltä. Ne kuitenkin palasivat tulosuuntaamme kohti.
Osoitellessamme taskulampulla tyhjää autoa, Petteri pudisti päätään.
”Ei varmaan maksa vaivaa tsekata jälkiä. Meillä ei oo nyt tilaa, eikä kohta edes bensaa ylimääräisiin lenkkeihin.”
Vaikka kyse oli eettisesti hieman harmiteltavasta päätöksestä, kaikki olivat samaa mieltä. Emme vain voineet yrittää löytää jokaista selviytyjää. Voisi myös olla, että kyseessä oli myöhäinen tartunta ajoneuvossa. Ainoa asia, miten löytö vaikutti matkaan, oli paikkojen vaihtuminen. Petteri siirtyi kanssani taakse, kun Puttonen hyppäsi rattiin. Tarkastin samalla myös Sinin voinnin. Tyttö oli yhä kuumeinen, mutta paremmassa terässä. Kerttu katsoi hänen peräänsä vieressä. Huolimatta hieman petetyistä ilmeistä, Kerttu vaikutti kuitenkin hilpeämmältä. Ilmeisesti myös hänen sisällään oli syttynyt harvinainen toivo.
Auto lähti jälleen liikkeelle. Vaikka vieressäni istui nyt Petteri, oloni ei ollut sen erikoisempi. Muistin elävästi yhä ne kerrat, kun hän oli tiputtanut irroitetun vessanpöntön Thijsin kanssa tartunnan saaneen ihmisen niskaan Jyväskylässä. Miehen synkkä mutta ihailtavan rehellinen huumorintaju oli pitänyt muutamat mielet virkeinä. Vaika me menetimme mutamia, tajusin ettei Petteri ollut koskaan lannistunut. Hän virnuili yhä istuutuessaan viereeni.

Auton lähtiessä liikkeelle ja poistuessa pohjoisen valtatieltä sivummalle, Petteri selitti sen olevan varotoimenpide. Valtaväylät olivat liian epävarmoja juuri tällä hetkellä. Liikaa tukkoja, liikaa ruumita, liikaa sairaita. He palasivat varmuuden varalta tuttuja väyliä, joista Viitasaarella oltiin tehty lyhyt selvitys suureen tiekarttaan. Hän, Puttonen ja Rämö olivat harvoja alkuperäisestä porukastamme, jotka olivat etsintäryhmiksi kutsutuissa porukoissa. He olivat poissaollessani lähteneet turvalliselta sarelta yhteensä neljä kertaa eri mittaisille reissuille. Yleensä maksimissaan pari vuorkautta. Toisinaan he etsivät tavaroita, ruokaa tai välttämättömyysvälineitä. Toisinaan ihmisiä, vaikka Viitasaarella oltiinkin huolissaan siitä, ettei heidän resurssinsa riittäisi kantamaan suurempaa populaa.
”Onhan niillä keikoilla nähnyt aika villiä shittiä.” Hänen hädin tuskin tarvitsi korottaa ääntään. Nyt oli jo pimeää ja Puttosen ajonopeus oli pienemmällä tiellä hiljainen. Ympäröivä maaseutu vaihtui verkkaiseen tahtiin pimeässä ympäristössä. Petteri viittasi tien sivuun jäätyneisiin ruumiisiin.
”Oon nähny ihan perkeleesti raatoja. Jännä, ku ennen niitä näki vaan uutislähetyksissä ja dokkareissa. Huhhuh, en tiijä oonko ennen nähny livenä yhtään ketään ja nyt on meno vitun holokausti.” Hän jopa naurahti sanojensa päätteeksi omaan hieman nasaaliin tapaansa.
”Ootteko te törmänny paljon sairaisiin?”
”Ei. Viikko sitte tuli ehkä parinkymmenen tallustajan porukka porteille. Varmaan ton Viitasaaren kantakaupungin puhdistamisen äänet oli houkutellu ne. Mut siitä ei tullu mitään varaa. Tosin se ei oo ollut nyt välttämättä suurin huoli.”
Hän oli hetken hiljaa. Mies vakavoitui nykyään herkemmin kuin aiemmin.
”Me ollaan menetetty pari tyyppiä. Ei yhtään tartuntaan. Kaks itsemurhaa, hyvin erilaisia. Yks pappa putosi jäihin. Se oli varmaan psyykkisesti rankin näistä jutuista kaikesta huolimatta. Ihmiset on tottuneet näkemään ruumiita. Niitä ahdistaa ihan perkeleesti, ku sellaista ei sitten olekaan.”
”Mä oon matkalla nähnyt jatkuvasti vähemmän tartunnan saaneita. Pari päivää sitten oli viimesin kontakti, mutta sitä ennen ei paljoa mitään.”
”Ei se meilläkään oo ollut niin iso homma. Viitasaaren puhdistus oli vaan aika raskas keissi. Veikkaan, että ruumisroviot palaa vieläkin.”
”Roviot?” Yllätyin hieman hänen käyttämästään termistä.
”Joo. Ruumiit on laitettu poltettaviksi, ettei tartunta leviä. En tiijä oliko se tarpeellista, mutta varsinkin paikallisille se on hiton rankkaa. Useimmat niistä ei suostuneet raijjaaman ruumiita. Meikäläiset on kanssa tehnyt suuren osan siitä työstä. Jukka sano, että se on Raivion mukaan melkein ainoo looginen ratkaisu. Vaikka ne ei mätänekään talvella, niin maa on kanssa niin roudassa ettei niitä voi haudata.”
”Noh, eipähän ainakaan tartunta leviä.” Me emme tienneet vieläkään, miten helposti tartunnan saattoi saada ruumiilta tai miten pitkään se ylipäätään eläisi ilman kantajaa. Emmehän me edes tienneet sen luonnetta. Muta ymmärsin psykologisen ulottuvuuden oleva tässä ratkaisussa suurempi tekijä kuin pelkän hygienisyyden. Petteri tajusi sen myös, mutta ohitti aiheen kevyemmin.
”Kyl tässä vielä muutama ruumis käryää, ennen ku saadaan Salkkarit taas pyörimään.”

Auto eteni hankea kyntäen hiljalleen eteenpäin. Oli kylmä yö ja kuu valaisi hiljaista maisemaa. Katulamput tien varrella olivat pimeät. Mutta me olisimme kohta perillä.Vaikka Petteri vierelläni oli jopa niin rentoutunut, että vaikutti torkkuvan, minua jännitti. Huomasin puristavani rynnäkkökivääriäni hyvin tiukasti. Tuijotin myös urheilukassia, johon oltiin piilotettu kaikki sotilastaustastani muistuttavat tavarat.
Minä olisin Jaakko Mahlamäki tästä hetkestä eteenpäin. Minun pitäisi sisäistää ja oppia se itse, että myös muut tietäisivät sen.