Viides päivä

26.10.2010

Kaikki näyttivät aamulla väsyneiltä. Yöstä olisi kerrottavana monta synkkää matkaa ihmismielen pelkoon, mutta ne eivät olleet enää olennaisia. Viimeisen vuoroni aikana aloin jo tarkastella miten valmistautuisimme lähtöön. Sateisella ja pimeällä pihamaalla ei ollut liikettä, mutta näin parveekkeelta että jo lähitalojen pihassa näkyi muutama tumma hahmo. Tanelin auto, farmarimallin Ford Mondeo, oli parkkeerattu aivan tien viereen, siinä missä me olimme ajaneet Insignian suoraa talon pihaan.
Veera ja Saini eivät olleet järin puheliaita, mutta varsinkin Saini vaikutti rauhallisemmalta ja tuntui avuttomasti seuraavan Veeraa koko pimeän aamun. Tunnistin hänen ihmistyyppinsä – ensimmäinen kaltainen johon saattoi samaistua toi tytölle välittömästi turvan. Hän vaikutti huomattavasti rauhallisemmalta kuin eilen, mistä syystä myös Taneli vaikutti levolliselta. Puttosen kanssa olimme yhtä kärttyisiä kuin aina, olimme nukkuneet parhaiten jatkuvaan rapinaan ja levottomuuteen tottuneina, mutta toisaalta hoitaneet valtaosan vartioinnista.
Purkaisimme auringon noustessa portaat tukkivat barrikadit ja nappaisimme alakerrasta kaiken ruuan minkä saisimme irti. Lähtö tapahtuisi nopeasti, sillä talon vessaan oli jatkuvasti teljetty yksi tartunnan saanut. Paitsi että se teki meidät levottomaksi, kyseessä oli realistinen uhka. Eikä meillä olisi mitään syytä jäädä rakennukseen. Jos kävisi hyvin ja tieväylät olisivat puhtaita (ne luultavasti vapautuisivat mitä syvemmälle pohjoiseen pääsisimme), saattaisimme päästä lähes samaa vauhtia kuin normaalisti. Mikäli tilanne sallisi, voisimme ajaa myös läpi seuraavan yön, jolloin saavutaisimme ehkä Lapin. Alkujärkytyksen jälkeen tilanne näytti huojentuvan – kaikki sujuisi hyvin kunhan pysyisimme poissa asutuskeskuksista.

Taneli osoitti nopeasti kaapit mistä löytyisi hyödyllisiä tarvikkeita. Hänellä oli myös pieni huoltokaappi, jossa oli työkalujen lisäksi sorkkarauta. Kehoitin miestä ottamaan sen mukaan – nykynuoriso ymmärsi että sorkkarauta oli kuninkaiden ase. Jos se olisi punainen, sillä kykenisi puolustautumaan lähes mitä tahansa vastaan.
Kaapeissa oli paljon ruisleipää, riisiä ja jauhoja. Peruselintarvikkeita, joista osaa varten tarvitsisi lämmityksen ja vettä. Suomi oli onneksi vesistöjen maa ja nuotion tekeminen ei ollut edes avaruustiedettä. Nappasimme ne kaikki Tanelin suureen matkalaukkuun, sillä välin kun hän heitti nopeasti talvitakin itsensä ja Sainin päälle. Viileän yön jälkeen olimme kylmissämme, maailma tuntui imevän kaiken lämmön itsestään. Se oli todellisuudessa kalsea syyssää, mutta minusta tuntui että tämä kylmyys ylettyi sieluun saakka.
Olimme palaamassa yläkertaan kun Taneli sai huomioni.
”Anteeksi, voitko auttaa minua.”
Annoin tytöille ja Tanelille luvan mennä valmiiksi yläkertaan ja tarkastaa voisimmeko laskea tikkaat.
Taneli puhui minulle hiljaa. ”Haluaisin päästää vaimoni pois tuolta. Vain koska … noh, että hän voisi olla täällä talossa.” Nyökkäsin hänelle. Mies ohjasi meidät molemmat vessan eteen, jonka hän oli teljennyt kiinni poikittain taitetulla ruokapöydällä. Ilmeisesti vanha nainen ei saanut ovea rikki, varsinkaan taudin riuduttamana. Taneli katsoi pöytää hieman vaikean näköisenä. Käskin häntä väistämään ja potkaisin pöydän pois oven tieltä melko voimakkaalla etupotkulla. Astuimme muutaman askeleen taaemmas. Ovi ei ollut auki, mutta sen kahvaa taipui hätiköiden. Nyökkäsin Tanelille ja astelimme pakittaen takaisin yläkertaan. Olin näkevinään miten ovi aukeni, mutta pidin kädet rauhallisesti lanteilla. Ei ollut syytä nostaa asetta.
Tukimme portaat hyvin nopeasti ja astelimme tikkaille ennen kuin alakerran ainoa asukas saapui luoksemme. Puttonen laski itsensä hyvin nopeasti portaat alas ja nosti rynnäkkökiväärin suojatakseen pihamaata. Molemmat tytöt liukuivat aamuhämärässä autolle ja livahtivat Insignian takapenkille sisään. Päästin Tanelin ensiksi alas, jolloin vanha mies jäi Puttosen viereen odottamaan että itse laskeutuisin.

Toimimme täysin puheetta. Puttonen juoksi omaan autoomme sisälle kun Taneli ohjasi minut omalleen. Tiesin missä hänen Mondeonsa oli, josta syystä kuljin rynnäkkökiväärin kanssa edellä.
Tällä kertaa varovaisuus kannatti. Käännyin pensasaidan kohdalta auton suuntaan, kun huomasin että suoraa auton takana – ensimmäisessä paikassa johon parvekkeelta ei ollut nähnyt – käyskenteli viisi hahmoa. En ehtinyt varoittaa siitä tarpeeksi hiljaa, kun Taneli riensi jo takaani kiireen vilkkaa ja napsautti etäältä Mondeonsa ovet auki. Kirkaat jarruvalot välähtivät ovien avautumisen merkiksi ja lukot napsahtivat.
Lyhyissä välähdyksissä näin miten luonnottomaksi vääntyneet kasvot kääntyivät tuijottamaan meitä. Aamunkoiton sateessa hädin tuskin näin tähtäimeni, mutta etäisyyttä oli vain parikymmentä metriä. Karjaisin kovaan ääneen käskyn Tanelille.
”Maahan! Maahan!” Hän heittäytyi rähmälleen kotikatunsa kivetykselle kun avasin tulen viittä hahmoa kohti. Pimeässä oli vaikea ampua, mutta lähekkäin olevat hahmot hädin tuskin ehtivät reagoida kun olin tiputtanut jo neljä niistä. viimeistä osuin kaksi kertaa yläkroppaan, jolloin rynnäkkökiväärissä tuli vinosyöttö.
Tiputin jumissa olevan aseen hihnan varassa roikkumaan kaulalleni ja nappasin pistoolin lonkkakotelosta. Tartunnan saanut naapuruston mies ehti ottaa muutaman askeleen, jonka jälkeen ammuin häntä pistoolilla kertaalleen päähän. Sätkivin liikkein tuo yritti vielä nousta, jolloin otin muutaman askeleen eteenpäin ja varmistin laukauksella että pääosumat olivat tuottaneet riittävän vaurion.
Käännyin ympäri huomatakseni että myös Puttonen oli saapunut taakseni osoittaen ohitseni rynnäkkökiväärillä, Taneli makasi yhä maassa peittäen korvansa. Kumpikaan ei tehnyt mitään ja pystyin lähes kuulemaan miten hiljaisella kylätiellä äskeiset laukaukset kaikuivat. Ne olivat varmaan pitäneet helvetisti liikaa ääntä.
”Puttonen! Vitun nopeasti takaisin autoon! Me mennään helvettiin täältä!”
Vasta nyt Puttonen tajusi hyljänneensä molemmat tytöt autoon ja kääntyi samantien manaillen. Minun puhuttamiseni ei kuitenkaan loppunut.
”Taneli, vittu sinne autoon! Niitä tulee helvetisti lisää ko ne kuulee ammunnan!”
Taneli nousi hieman vaivalloisesti. Laskin itse pistoolin takaisin koteloon ja tein nopean häiriönpoiston aseeseeni. Jumiin jäänyt patruuna lensi pois ja latasin aseen uudelleen, jolloin Taneli sai auton käynnistettyä ja huusi minua menemään nopeasti sisään. Katsahdin ympäri ja näin lähitalosta linkuttavan esille muutaman tumman hahmon. Takana Insignian valot syttyivät – Puttonen oli ainakin valmiina. Ryntäsin haulikkopaikalle Tanelin Fordiin, joskin virheellisesti rynnäkkökiväärillä varustettuna. Ajo-ohjeet olivat lyhyet.
”Aja pois! Pikkuteitä, pohjoiseen!” Aina pohjoiseen. Ajosuunta vaikutti hiljalleen pakkomielteeltä.

Tanelista paljastui hyvin nopealiikkeinen kuljettaja. Sateisellakin säällä hän eteni kotitiellään häiritsevällä itsevarmuudella. Vaikka eteen ilmestyi tartunnan saaneita kourallinen, mies koukkasi voimakkain liikkein ja varmasti niiden ohi. Takana huomasin ajovalojen seuraavan jälkiämme. Puttonen oli mukana. Juuri nyt ajovalot olivat pienin murhe, koska jokainen tartunnan saanut varmaan tiesi missä me menimme. Laukaukset olivat saaneet omatkin korvani tinnittämään kevyesti, mutta kuulovaurio oli nyt pieni murhe.
Vaari kaarsi auton nopeasti suuremmalle tielle, Puttonen seurasi perässä. Tajusin puristavani penkkiä ja rynnäkkökivääriäni samalla kiimalla kuin olisin itse ollut ajamassa, vaikka olimme jo päässeet pahimman ohi. Aloin antamaan nopeasti ohjeita.
”Laita valot pois.”
Hän totteli minua käskystä. Valonvahvistin oli Puttosen autossa joten oli vaikea vielä tarkastella tietä. Päivä oli valkenemassa, mutta tämmöisenä syyspäivänä siitä ei valoisaa tulisi missään tapauksessa.

Syke alkoi laskea. Kaksi autoa matkustamassa pohjoiseen pitkin hiljaista maantietä. Ehdin vaihtaa aseeseen lippaan muutaman kilometrin aikana ja hädintuskin varmistaa sen, kun edessä näimme sillan. Normaalisti se ei olisi ongelma eikä mikään, mutta keskelle sitä oli jäänyt useamman auton rykelmä. Yksi oli törmännyt ilmeisesti vastaanajavaan, muut olivat pysähtyneet sen lähistölle. Oli miten oli, ilman rekkaa tästä ei läpi ajettaisi. Olin myös näkeväni liikettä, mutta en halunnut paljastaa että olimme saapumassa.
”Hidasta, käänytään ympäri ja mennään metsätielle vähä taakkepäin.”
Käskystä kuljettaja käänsi auton ympäri levikkeellä ennen siltaa. Näin Puttosen auton seuraavan perässä, vaikka se olikin hieman epävarma. Ensimmäisestä risteyksestä käännyimme vasemmalle. Pysäytimme auton melkein samantien, jolloin myös Puttonen jätti autonsa kymmenisen metrin päähän meistä.
”Ok, tsekataan alue. Pidä auto käynnissä.”
Hyppäsin kyydistä kivääri valmiiksi pystyssä. Myös Puttonen toimi samalla tavalla takanani. Kuulin hänen kuiskaavan nopeasti käskyjä kun kiersimme autot ympäri ja tähtäsimme kohti viereistä metsää. Toisella puolella oli vain peltoa ja se oli helppo tarkistaa. Pidimme hetken toisiemme selustaa jyvällä, kunnes nostin käteni tyhjän merkiksi. Koputin Mondeon ikkunaan ja viitoin Tanelia sammuttamaan auton. Puttonen teki samalla tavalla takanani.

Myös tytöt tulivat epävarmoina ulos autosta. Alkoi olla jo sen verran valoisaa että erotin heidän levottoman ilmeen. Varsinkin Saini näytti tottumattomalta liikkeessä elämiseen. Kerroin Puttoselle nopeasti mitä poistuessa oli tapahtunut ja käskin häntä ottamaan yhden rynkyn lippaineen takakontista. Mies teki työtä käskettyä. Aloin selittämään tilannetta.
”Tiijättekö että onko tässä lähellä mitään siltaa?”
Taneli hymähti hiljaa.
”Muutettiin tänne eläkepäivinä, niin ei ole tietoa.” Myös Saini pudisteli päätään. Sylkäisin äänekkäästi maahan.
”Selvä. Taitaa käydä niin että me Puttosen kanssa katsotaan jos pystytään siirtään niitä autoja sieltä. Taneli, ota rynkky.”
Puttonen tökkäsi rynnäkkökiväärin eläkeläiselle käsiin. Hän oli kyllä edellisenä yönä harjoitellut sen kanssa, mutta nyt oli tosi kyseessä ja kovat panokset. Olimme noin neljänsadan metrin päässä risteyksestä, mutta emme mitenkään voisi tukea tulella mikäli muu seurue jäisi loukkuun tartunnan saaneiden kanssa. Nyökkäsin myös Veeraa kohti, joka oli kantanut pistoolia jatkuvasti matkassa.
”Veera, sä tiedät mitä tehdä. Ammu vasta ku oot varma.” Katsahdin nopeasti Sainiin.
”Osaatsä ajaa?”
”Joo. On mulla kortti.”
”Hyvä, pysy ratissa. Lähtekää karkuun heti jos tulee jotain.” Vaikka puhuin vakaalla äänellä, sallin itselleni hieman typeränmiehisen virnistyksen. ”Me Puttosen kanssa kyllä keksitään jotain, te pysykää vaan hengissä.” Vaikka tilanne oli hyvin poikkeuksellinen, kaikki tuntuivat myöntyvän siihen. Taneli hetken hypistelyn jälkeen latasi aseen ja kokeili nostaa ja laskea varmistinta. Veera ei vielä ladannut asettaan, mutta ymmärsin kyllä että hän ei luottanut yksitoimiseen aseseen. Olin opettanut että sitä ei voisi varmistaa, joten ilman pistoolikoteloa laitteella ei kannattanut leikkiä.
”Olkaa varovaisia.” Veera hyvästeli meidät vakavalla naamalla.
”Myö ollaan varmaan vaarallisempia ko mikkään.” Puttonen vastasi kevyesti. Ymmärsin mitä hän ajoi takaa. Aloimme astella takaisin kohti päätietä.

Vesisade kasteli nopeasti vaatteemme. Puhuimme lähinnä kuiskaten.
”Mä en tiijä päästäänkö me tästä, siltoja ei oo kauheen useesti.”
”Yritetäänkö ammuskella jos siellä on jotaki?”
”Ei. Pysytään hiljaa niin pitkään ko mahdollista.”
Puttonen nyökkäsi vastaukseksi ja vaihtoi nopeasti aihetta.
”Luotakko sää siihen vaariin ja tyttöön?”
”Pakko. Niin niidenkin on pakko luottaa meihin.”
Hän nyökkäsi hiljaa ja pudisteli päätään.
”Huhta, mie haluun … tai ei mittään. Myö ei vaan vittu päästä ollenkaan etiäpäin.”
”Kyllä me päästään.” Hymähdin itsekseni. Vakuuttelu ei valanut enää itseeni uskoa. ”Meijän on pakko.”
”Selevä.” Yhtäkkiä hän virnisti. ”Kyllä tää silti kassuelämän voittaa.”
”Mitä?” Naurahdin lähes ääneen.
”No kato saa poltella missä haluu.”

Lopetimme keskustelun lyhyeen kun aloimme lähestyä siltaa. Otimme tien molemmat puolet ja aloimme astella kivääri alhaalla kohti autoja. Näimme ne jo selvästi ja jokainen minuutti oli kohti valoa. Autot vaikuttivat tyhjiltä, mutta vain hetkeä aiemmin olin kääntynyt koska luulin nähneeni siellä liikettä. Koskaan ei voinut olla liian varma.
Meillä oli vajaa kaksikymmentä metriä sillan lähempään päähän kun näimme viimeisenkin auton. Niitä oli yhteensä viisi. Vain kahta tarvitsisi siirtää, mutta toinen niistä oli kolaroitu. Kolme muuta olivat tien toisessa laidassa enemmän tai vähemmän ja neljäs sen verran kaukana että sen pystyisi kiertää. Autojen edessä näkyi ruumiita. Se ei sinällään huolittanut meitä, sillä ne olivat liikkumattomia. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun näimme kuolleita.
Astellessani ensimmäisen ruumiin kohdalle, olin hieman hätkähtävinäni. Kyseessä oli lapsi, ehkä kahdeksan varma. Sillä ei ollut päätä. Myös seuraavaa ruumista oltiin isketty voimakkaasti ja kallo oli jakaantunut lähes kahtia.
Olimme lähes ensimmäisen auton tasalla kun edestämme välähti kasa liikettä. Sekä Puttonen että minä nostimme rynnäkökiväärimme ylös ja iskimme varmistimet alas. Ehkä tusinan verran harakoita lennähti taivaalle.
Jäimme tähtäämään vielä hetkeksi eteenpäin. Tajusin että olin vienyt jo sormen liipaisimelle. Kärsivällisesti napsautin varmistimen ylös ja laskin aseen. Kuiskasin Puttoselle hiljaa havainnon.
”Jos ne lähti meitä pakoon ni lähtis ne tartunnan saaneitaki.”
”Juu mut ollaan silti varuillamme.”
Aloimme lähestyä aseet laskettuna autoja. Ruumiita oli ehkä kymmenisen kappaletta, jokaista isketty voimakkaasti päähän. Jo pelkästään se että jaksoi murtaa kymmenen ihmisen kalloa vaati paljon töitä. Kuka tämän oli tehnyt oli luultavasti kovakuntoinen ja voimakas. Tällä hetkellä pystyimme kyllä taistelemaan tartunnan saaneita vastaan, mutta ajatus vaarallisesta henkilöstä sai meidät molemmat levottomiksi.

Tarkastimme nopeasti autot. Kaikki olivat tyhjiä ja ilmeisesti ruumiit maassa olivat useimpien kuljettajat. En tiedä mikä ne oli pysäyttänyt, mutta toisessa kolaroineista autoista oli verta koko keulan alueella. Jos olisi pakko arvata, luultavasti törmäys oli alkanut auton osumisesta tartunnan saaneeseen. Myös viimeinen auto joka oli saapunut, oli jarruttanut voimakkaasti juuri ennen risteystä. Ilmeisesti silloin tartunta oli jo tapahtunut, sillä auton tuulilasissa ja sivuikkunoissa lasi oli särkynyt. Verta oli siellä täällä, mutta pelkääjän puolen ovi oli auki. Myös paikalta poispäin jäi muutama verijälki, joka sai meidät epäröimään.
Astelimme sillan toiseen päähän turvataksemme alueen. Vastaan tuli vielä yksi ruumis – parikymppinen nainen pukeutuneena mustiin. Isketty huolellisesti keskelle päätä. Ainoa erotus oli että tuon ruumis oltiin peitelty tummalla nahkatakilla ja jouduin tarkistamaan sen siirtämällä nahkatakkia.
Palasimme ja siirsimme ensiksi törmännyttä autoa. Sen konepelti oli painunut jonkin verran kasaan, mutta auto käynnistyi kun Puttonen hehkutti sitä hetken. Rengas hankasi vinoon taipunutta korin runkoa hyvin raskaasti, mutta auto liikkui vinkuen sen viisi metriä minkä pitikin. Kun se sammui henkäisimme helpotuksesta. Tämä oli varmaan työn raskain osa. Seuraavaksi auto joka oltiin vain parkkeerattu ajoväylän tielle keskelle kolaria. Paljastui että se oli puolet edellistä raskaampi tapaus – auton sisällä ei ollut avaimia. Molemmat etuovet olivat kyllä auki, joten tyydyimme Puttosen kanssa nostamaan käsijarrun ja asettamaan vaihteen vapaalle. Auto oli suhteellisen helppo työntää, emmekä jääneet sen tarkemmin tutkailemaan sitä. Nyt tehokkuus oli tärkeintä.
Ennen kuin aloimme palata takaisin päin, Puttonen kiinnitti nopeasti huomioni toisaalle.
”Huhta. Tossa talossa on valo.”
Hän oli oikeassa. Sillan toisella puolella oli kaksikerroksinen talo, jonka yhdessä ikkunassa paloi selvästi lamppu. Nyökkäsin hänelle.
”Haetaan ensin porukka kasaan ja tsekataan se sit.”

Kaikki näyttivät helpottuneilta kun palasimme takaisin sillalta. Pakkauduimme ilman sen suurempia tarinoita takaisin autoihin – uskoin että varsinkaan Saini ei tarvinnut lisäjärkytyksiä aiheesta päättömät lapset. Jatkoimme samassa miehityksessä missä viimeksikin – sillä erotuksella että minä ajoin ja Taneli istui haulikkopaikalla. Sanoin vasta autossa hänelle pienen matkamuutoksen.
”Me pysähdytään sillan jälkee. Siellä on valo yhessä talossa.”
”Selvä. Katsotteko sen Puttosen kanssa?”
”Juu, kato tyttöjen perään kuten viimeks.”
Ajoimme hitaasti sillan ylitse. En halunnut kolhia vanhan miehen autoa esteenä oleviin, vaikka tällä hetkellä maalipinnan halkeilu oli pienimpiä ongelmistamme. Ajoimme muina miehinä myös yhden ruumiin ylitse. Jumalanpelkoisena miehenä Taneli heitti hieman kysyvän katseen sateiselle taivaalle, mutta ei maininnut mitään.
Pysähdyimme lähes heti sillan jälkeen. Tällä kertaa Puttonen ajoi auton viereemme.
”Sama homma kuin viimeksi. Me tarkistetaan talo.”
Kaikki nyökyttelivät kun Puttosen kanssa aloimme kävellä kohti sadan metrin päähän jäänyttä taloa. Sen alakerrassa paloi valo ja lähestyimme ensisijaisesti ikkunaa, eikä auki olevaa etuovea.

Puttonen lähestyi ensin ikkunaa. Havahduin kun tajusin hänen pysähtyvän sen ääreen ja nielaisevan äänekkäästi. Tarkastin ensin taaksemme ja astelin sitten taisteluparini viereen. Näkyi ei ollut aivan sitä mitä olin odottanut. Verta oli helvetisti enemmän mitä odotin.
Keskellä keittiön laatoitusta makasi mies. Tosin ensimmäisenä huomio kiinnittyi siihen että lattia oli yltä päältä veressä. Miehellä oli pitkät tummat hiukset, paljas yläkroppa, kaksi pulloa Jaloviinaa vierellään, täysimittainen lyömämiekka, eikä toista jalkaa. Oli epäsilvää oliko hän tajuissaan, sillä hän nojasi notkossa keittiön astiastoa vasten.

Tönäisin Puttosta selkään ja hän hätkähti takaisin tähän tilanteeseen. Nyökkäsin kohti ovea, jolloin mies alkoi suojaamaan minua normaalisti.
Menimme avoimesta ovesta sisään taloon aivan normaalisti rynnäkkökivääri piikillä. Tarkistimme alakerrasta ensiksi toisen puolen huoneet, sitten saavuimme keittiöön. Siellä haisi väkevästi veri, joka sekoittui pistävään viinaiseen katkuun. Vaikka yritimme välttää välittämättä siitä ja tarkistaa huoneet, totesin että olisi tärkeämpää saada tästä tilanteesta selvä.
Keittiön valaisi suuri magliten taskulamppu, joka makasi lattialla ja heijasti sieltä valon koko huoneeseen. Mies oli vain parin askeleen päässä siitä, muttei ollut laittanut lamppua pois päältä. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta lähestyin rynnäkkökivääri valmiina hahmoa. Olin jo hänen vuotavan jalkansa veressä kun lopulta sain tökättyä miestä kiväärini kärjellä. Hän ei vastannut.
Nyökkäsin Puttoselle taakse ja totesin tilanteen.
”Ei vastaa, suojaa meikää, tsekkaan onko se elossa.”
Mies oli sitonut vasemman jalkansa polven yläpuolelta tiukasti vyöllä. Alapuolelta se oli katkennut verisesti ja epäsiististi. Pohje ja jalkapöytä lojuivat pienemmässä verilammikossa huoneen nurkassa. Lyömämiekka – tarkkaan ottaen näköjään katana – oli läpeensä veressä. En uskaltanut olettaa mitään, mutta näytti että mies oli tehnyt tämän itselleen.
Nappasin häntä pitkistä hiuksista kiinni ja nostin käteni hänen kasvojensa eteen. Taitoin kättä niin että ranne paljastui. Tunsin miehen hengityksen siinä.
”Vittu mikä äijä…” Kiroilin harvoin, mutta nyt se oli tarpeeseen. ”Hengittää. Ja haisee vielä viinallekin.”
Vilkaisin viereen. Toinen jallupulloista oli tyhjä, toinenkin puolillaan. Mies oli jykevärakenteinen, lihaksikas ja paljassa, verisessä ylävartalossa oli jonkin verran aknea. Hän oli ilmeisesti pyyhkinyt käsiään myös hiuksiin, sillä verta oli oikeastaan kaikkialla. Jo pelkästään näky oli niin ilkeä että oli vaikea reagoida siihen. Minä en ollut lääkintämies. Meillä ei ollut edes buranaa mukana, tosin ensisiteet vakiovarusteena. Toisaalta miehen verenvuoto oli tyrehtynyt.
Oli vain vaikea sanoa mitä hänelle pitäisi tehdä.

”Puttonen, mene sulkemaan ovi, näytä niille että kaikki ok.” Puttonen toimi käskystäni. Itse nappasin puolitäyden jallupullon maasta ja otin askeleen taaksepäin. Kiersin korkin auki ja nappasin sitten toisella kädellä rynnäkkökivääristäni kiinni. Kaadoin viinaksen suoraa auenneen jalan päälle ja otin askeleen taaksepäin varmuuden varalta. Se kannatti.
Tummahiuksinen verimies aloitti ensin vaikertelemalla, mutta kun viinan polte iski hänen houreiseen mieleensä kunnolla, hän yltyi suoraan – joskin heikkoon huutoon. En nähnyt tarpeelliseksi osoittaa miestä edes kiväärillä, kun tuo haukkoi voimakkaasti henkeään lattialla. Hän piti perin tuskallista kähinää ja kivuliaita ääniä. Epäilemättä tämä mies oli halkonut tusinan kalloa ulkona, eikä ollut saanut tarpeeksi siitäkään.
”Teitkö ton omalle jalalles?”
Kysyin selkeällä ja vakavalla äänellä yhtä selkeän ja vakavan kysymyksen. Miehen oli vaikea puhua. Tuo hetken houraili ennen kuin ärähti.
”Mis vitussa mä oon.”
”Onko sulla tartuntaa?”
”Vittu…” mies hengitti raskaasti ja puristi molemmilla käsillään hetken jalkaansa. ”… ei enää. Se on nyt tossa.” Hän nosti hitaasti kätensä ja osoitti jalanpätkäänsä huoneen nurkassa. Nyt tajusin että siinä oli kuin olikin järkälemäinen purema-arpi. Mies alkoi naureskelemaan tuskaisesti itsekseen. ”Hehheh, vitun hyvä känni… vittu leikkasin jalan irti…”
Puttonen oli tullut taakse. Tilanteesta huolimatta tajusin hänen virnuilevan. Itse yritin pitää tilanteen vakavana.
”Jätkä, mitä helvettiä sulle tapahtu.”
”Ääh, vittu.” Mies irvisti tuskaliaasti. ”Heittäkää vettä. Vitun paha darra ja sit vielä jalka o irti.” Nyökkäsin Puttoselle. Hän ojensi miehelle oman vesipullonsa. Tuo otti armottoman kulauksen puhui sitten.
”Saisko sit viinaa?” Ojensi hänelle jallupullon. Tuo otti vähintään samankokoisen suullisen viinasta kuin vettä. Irvistys ei juuri poikennut edellisistä irvistyksistä.

”Joo, tultiin vitun nopeesti hakeen Johannan pikkubroidia jostain vitun Kouvolasta. Ajoin varmaan kahta sataa koko helvetin matkan ja BÄNG VITTU – saatanan sulku tehty keskelle jotain vitun siltaa.” Mies alkoi puhumaan hieman katkonaisesti, mutta selkeästi. Samalla nyökkäsin Puttosta vahtimaan – hän nosti miekan pois miehen vierestä ja itse kumarruin sitomaan ensisiteellä hänen jalantynkäänsä.
”Ehin just jarruttaa ettei menny Polo haitariksi – ja samantien ne vitun elukat alkaa hakkaamaan ikkunoita hajalle. Meikä kyllä ties että zombit nousee. Olin miekka valmiina perkele. Mutta vittu, ne tuli ikkunoista vittu sisälle. Emmä saatana turvavöistä ketään tapa jollain saatanan katanalla.” Hän huitoi kädellä ilmaan ja irvisteli kun peittelin haavaa, mutta jatkoi silti puhetta. Olin kaatanut sen verran reilusti alkoholia, että haavan pitäisi olla jokseenkin steriili.
”Joopati joo vittu. Meikä pääs ulos ja Jonnaa purtiin. Hakkasin sen koko porukan saatana paloiksi. Meikää ne ei saatana saanu. Tosin eipä sillä välii oo… Jonna on vitun kuollu. Sehän se mua sit puri. Saatanan saatana.” Ääni meinasi hajota nyyhkytykseen, mutta kääntyi hieman sekopäiseen naurahteluun. ”Oli kyllä hiton tyhmä idea yrittää jotain helvetin amputaatiojuttuja. Vitun vittu miten sattu. Olis varmaan selvinpäin jäänyt tekemättä.”
Mies naurahteli ja irvisteli samalla kun pyysin Puttoselta toista ensisidettä. Hiljaisuuden laskeutuessa sidoin toista sidettä jalkaan. Nyt mies kuulosti huomattavasti vakavammalta ja puhui vain hiuksiinsa.
”Olis pitäny ees haudata Jonna. Vitun vittu.”

Sain siteen solmittua. Huikkasin Puttosta hakemaan tytöt ja Tanelin sisälle – suoraa yläkertaan. Käskin heitä ottamaan ruuan mukaansa. Emme olleet kuin viitisen kilometriä Tanelin talolta, mutta ainakaan kukaan ei ollut perässämme. Paikka tien vieressä pelotti, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja jos halusimme pelastaa tämän miehen.
Paransin siteitä ja aloin repiä miehen housuja auki. Tuo ei erityisemmin reagoinut, vaikka normaalissa tilanteessa olisi varmaan aukonut päätään hyvinkin paljon.
”Ampukaa meikä.”
”Ei ammuta. Ellei se tartunta saa sua.”
Mies vain murahti takaisin.
”Meikä on Jaakko. Jaakko Huhta.”
”Jepa jee Jake, mä oon Aadolf.”
”Etkä helvetissä ole.”
”En oo. Mä oon Jonathan. Sano vaan Joni ennen ku delaan.”
”Selvä Joni. Tosin yritetään että delaat aika myöhään. Mikä fiilis?”
”On ollu huonompikin.”
Miehellä oli jalka irti, krapulainen humala ja helvetillinen verenhukka. Tyttöystävä kuollut ja tartunta vallannut koko tunnetun maailman. ”Eipälenpä.”
”Elä epäile jos et oo vetäny antabusta ja viinaa. Tulee vitun kammottava olo.”

Puttonen oli ainoa joka saapui huoneeseen. Hän kertoi lyhyesti tilanteen.
”Muut etsii kamaa ja aikoo teljetä koko rakennuksen. Mitä työ aijjotte tehä?”
”Tämä kaveri – Joni – ei tee mitään. Me annetaan sen parantua tää yö.”
”Mitä, otetaanko myö se mukaan?”
”Ei, vaan jäädään tänne.”
Puttonen tuijotti minua lyhyen aikaa. Hän vilkaisi kelloaan.
”No se on kolme. Ehkä myö ollaan jo edetty tän päivän viis kilometriä.”
”Elä vittuile vaan auta nostamaan tää kaveri.”

Hevimies oli painava kaveri, mutta saimme kannettua hänet keittiöstä olohuoneen sohvalle. Hiljaisesta korahduksesta huolimatta mies oli päällisin puolin kunnossa ja kiroili koko matkan luontevasti. Sivummalla Veera ja Saini kantoivat tuoleja tykkimään pääovea. He katselivat uteliaana kun kaadoin lisää vettä puolialastoman hevimiehen suuhun.
”Puttonen, hae peittoja. Ja sulje toi taskulamppu.” Puttonen teki työtä käskettyä. Pian huone oli jälleen pimeämpi. Tytöt pysyivät poissa tieltä.

Kului pitkiä hetkiä kun vain seurasin Jonin tilaa. Hän murahteli jotain itsekseen, muut uudelleensijoittivat talon kalusteita parempiin puolustusasemiin. Olin jatkuvasti pistooli lonkalla odottamassa mitä mies tekisi, mutta hän manasi huomattavasti tartunnan saaneita paremmin. Pieniäkään elkeitä tartunnasta ei juuri nyt ollut.
”Hei jätkä.” Hän puheli minulle silloin tällöin sekavia ja pyysi lisää jallua. Se oli valitettavasti loppu. Toivottavasti hän ei loppuisi.
”Sano jos ehin vielä auttaa teitä. Meikän taru saattaa loppua.”
”Kerro mistä sä tulit? Meillä ei oo paikkaa minne mennä.” Joni yskäisi. Ei ollut pienintäkään hajua miten pitkään hän oli maannut lattialla vuotamassa, mutta ilmeisesti pitkään.
”Jyväskylästä. Teikäläisiä on vielä siellä.”
”Meikäläisiä.”
”No teitä vitun soturijannuja. Rawr. Niinko vittu Manowaria, Warriors of the World motherfukers.”
Enempää selvää hänestä ei ottanut, mutta minun oli tyydyttävä tähän. Aloimme jälleen valmistautua yötä varten. Yläkerrassa vuoteet, yksi mies aina hereillä vahtimassa alakertaa. Vaikka tilanne oli helvetin levoton ja kello hädin tuskin neljää, Saini näytti välittömästi itsevarvemmalta. Paikan vaihto oli tuntunut paljon matkaansa pitemmältä.

Me olimme valmiita yötä varten. Jopa Joni nukahti. Veera kuittasi hyvinkin ironisesti että Dimmu Borgirista saattaisi kuoriutua zombie yöllä. Hänen vaatimuksiensa jälkeen päästin hänet lopulta vartiovuorojen kiertoon mukaan. 16-vuotiaasta tytöstä osoittautui yllättävän voimakas, kun tuo sille päälle sattui.
Söimme illalliseksi talosta löytyneitä rusinoita ja ruisleipää. Huomisesta ei ole varmuutta, mutta seuraamme miten Jonin tilanne tulee muuttumaan.
Jostain syystä tämä talo ei tunnu olevan pahan riivaama. Molemmat autot odottavat meitä ja kaikki tuntuvat huomattavasti varmemmilta. Eniten minua kiinnostaa houraileva lupaus Jyväskylästä. Mietiskelin hiljaa itsekseni, että siinä saattaisi olla järkeä. Tunsin Jyväskylän alueen ja tiesin että sinne oli mahdollista ryhmittyä puolustukseen. Ja siellä oli luultavasti päivä tai puolitoista aikaa enemmän järjestäytyä tartuntaa vastaan.
Aion hioa kartan kanssa suunnitelman paremmin yöllä. Nyt on pakko nukkua. Päivä oli helvetin raskas ja tarvitsemme nopeasti paikan jossa edes laittaa ruokaa.