Seitsemäskymmenesensimmäinen yö

1.1.2011

Minä en enää tuntenut kylmää tai lämpöä. Jalkani tuntuivat katoavan maahan. Oli vaikea sanoa missä ne eivät enää olleet osa ruumistani ja missä kylmä tanner kohtasi kenkäni. Käteni olivat tunnottomat ja yhtyivät talviseen ilmaan. Kasvoni olivat ilmeettömät. Ne eivät kyenneet liikkumaan. Mutta minun ei ollut kylmä.
Pahinta oli sekavuus. Mikäli minulla ei olisi ollut tietä edessäni, olisin luultavasti eksynyt välittömästi. Ei sillä, että tiestä olisi ollut paljoa apua. Metsä kohosi kaikkialla ja katseeni oli sumea. En ollut aivan varma kävelinkö edes tiellä valtaosan ajasta. En ollut varma kävelinkö ylipäätään. Jokainen askel oli ihme. Jouduin kokoamaan itseäni aina hetken, ennen kuin pääsin edes nostamaan jalkaani. Se aurasi raskasta lunta ja asettui tukevasti maahan kiinni. Painovoima tuntui viholliselta.

Oli vaikea edes arvioida milloin olin syönyt kunnolla. En ainakaan Sääksjärveltä lähdön jälkeen. Oli vaikeampi arvioida milloin olin levännyt pelkäämättä. Luultavasti Viitasaarella. Ehkä ennen sitä. Pimeys ympärilläni oli täysin läpäisemätön. Oli vaikea sanoa olinko enää edes hereillä.

Ja tie ei vain muuttunut. Hädin tuskin näin sen. Kehoni ei tuntenut kylmää, mutta en myöskään valtaosin tuntenut enää kehoani. Vain kurkkuputken jäätyminen tuntui enää omalta itseltäni. Jalat, kädet, kasvot, kaikki muu oli katoamassa.
Oli kuin haihtuisin talveen. Vain pakottavat lihasimpulssit tuntuivat vievän askelia eteenpäin. Mieleni pinnisteli jokaisen kohdalla. Minä en ollut enää kehoni valtias. Jokaiselta hetkeltä talvi, pimeys ja kylmyys ottivat sen enemmän ja enemmän omakseen.

Vastusteluni oli lähinnä kosmeettista. Metsä huojui ympärilläni. Tiesin siellä olevan tartunnan saaneita. Minua seurasivat kymmenet silmäparit. En vain jaksanut edes katsoa niitä takaisin. Suljin silmäni askelten välissä. Ne tuntuivat tahmeilta. Luomeni olivat luultavasti lähes jäässä. Nälkä ei ollut edes tunne muiden joukossa. Se oli kuin humala, joka teki kaiken mahdottomaksi. En muistanut kylläisyyttä kunnolla. En muistanut oikeastaan mitään kunnolla. Ystäväni, kumppanini, äitini ja siskoni, kaikki haihtuivat pimeyteen. Täällä olin vain minä, minä ja sairaat, me kuolevat.

En tehnyt vastarintaa. Minä kävelin vain, koska en osannut tehdä muutakaan.

Metsätie oli vain yksi monista. Ne kaikki näyttivät samalta ja mielessäni muuttuivat yhdeksi mössöksi. Tiet Lappeenrannasta Haminaan, Joutsan maaseudulla, Toivakan metsissä, Kivijärveltä kohti Vimpeliä – ne kaikki olivat samaa synkkää maailmaa, jossa vanha maailma ei enää ollut. Vanha maailma eli vain ihmisten kanssa pienissä pesissä, jossa elämä voittaisi.
Ja näillä teillä kulkeva oli aina yksin kuolemaa vastaan. Tie veti meidät lähemmäs vaeltavia ja taistelevia eläimiä, metsästäjä-keräilijöitä, sitä muotoa jonka ihmisrotu tiesi vain perimässään. Se elämäntapa oli raaka ja armoton. Se imi kaikki voimat ja murskasi kaiken toivon täydellisen hitaasti. Kalori kerrallaan, hetki hetkeltä katoavan tunnon myötä, mielen horjuessa askelten tahdissa.

Tie tuntui yhtäkkiä tukevammalta allani. Katseeni tuijotti yhä koskematonta lumipeitettä, mutta nyt edessä oli oja.
Olin huomaamattani päätynyt maantielle. Tuhansien askelten jälkeen tunsin kovan asvaltin jopa lumen lävitse. Metsätie oli johtanut suoraa metsän ympäröimälle maantielle. Se jatkui oikealle ja vasemmalle. En osannut sanoa sen enempää. Silmäni eivät nähneet enää kunnolla muuta kuin huojuvat puut. Ja ne tuntuivat ympäröivän minut täysin.

En ollut varma oliko tie edes olemassa, vai olinko vain keskellä metsää. Jalkani tärisivät. Päätäni painoi lämpö. Samoin myös kehoani. Oli, kuin olisin sädellyt sisältä. Käänsin pääni hitaasti vasemmalle ja yritin siristää silmiäni. Tie jatkui metsään. Käänsin pääni oikealle ja siristin silmiäni. Metsää, tien perässä oli vain metsää. Sen tumma silhuetti nieli kaiken ympärilläni.
Oloni oli yllättäen todella miellyttävä. Heikkous otti minut omakseen.

Romahdin polvilleni keskelle tietä.

Tuijotin käsiäni. Ne tuntuivat tummuneen, mutta se johtui vain pimeästä. Oli niin kovin pimeää. Vain lumi oli hieman vaaleampaa. Kaikki sen muodot kuitenkin katosivat hämärään. Hämärä oli jo minussa. Ja se oli hyvä.

Minä olin niin kovin väsynyt.

Suljin silmäni hetkeksi. Jalkani olisivat varmasti puutuneet. Olin tuntevinani niiden valuvan nestettä, ehkä verta tai hikeä, mutta samalla en tuntenut jalkojani ollenkaan. Kaikki tuntui turpoavan. Se ei ollut kivuliasta, lähinnä outoa.
Ja aika kului. Käteni retkahtivat reisieni päälle. Ryhtini romahti kumaraan. Tien seuraaminen olisi vain mahdotonta. Voisin valita oikein tai väärin. Tai väärin ja väärin. Jokainen valinta olisi vain askel syvemmälle kohti pimeyttä.
Eikä minulla ollut enää voimia tai edes kykyä liikkua. Jos minulla oli kohtalo, se oli tuonut minut tuntemattomien pahaisten maalaisteiden risteykseen. Ruumiini olisi yksi niistä sadoista ja tuhansista, jotka tämä talvi veisi. Sairaana tai ilman. Ehkä joku muu voisi elää minun uhraukseni takia. Se oli lopulta yhdentekevää. Pääni valtaava pimeys oli niin lävitsepääsemätön, ettei mikään armo tai oikeus tulisi rikkomaan sitä.

Vihdoin sykkeeni hidastui. Kehoni rentoutui. Hartiani lyyhistyivät, tunsin vain etäisesti käsieni jännityksen katoavan. Veren kohina korvissa laantui. Aloin kuulla sen täydellisen hiljaisuuden, jota pohjoinen oli pullollaan.

Kaikki nämä päivät ja yöt pelkoa, ja vihdoin se kaikki oli hiljaa.

Pääni retkahti taaksepäin. Avasin luomeni vaivalloisesti. Uuden ajan taivas oli sama kuin vanhakin. Samat tähdet katosivat silmieni ja mieleni pimeyteen, mutta tiesin niiden olevan siellä. Ne olisivat siellä minun ja kaikkien tuntemieni jättäessä tämän maailman. Meidän perintömme toistemme kautta tuskin kestäisi pidempään kuin taivas.

Ja niin, taivas muisti minua vielä kertaalleen. Se kirkastui. Vaaleni. Silmieni edessä maalautui kirkastuva, täplien tuikehdinta, joka maalasi kirkkaudellaan koko taivaankannen. Se oli uskomattoman kaunis.
Se valaisi jopa mieleni. Minä en pystynyt vetämään silmiäni pois siitä. Pimeys väistyi todella nopeasti. En ymmärtänyt sitä. Kaiken piti olla mustaa, mutta valo painui jopa silmäluomieni lävitse.

Kuulin kilinää.

 

 

 

Ne eivät olleet tuomionpäivän kellot tai jouluisat kulkuset. Ne olivat ketjujen kilinää. Ilmeisesti kuuloni ei pelannut hyvin, sillä erotin vasta niiden takaa moottorin tasaisen hurinan. Avasin silmäni ja ymmärsin, ettei taivas suinkaan ollut valaissut itseään.
Kääntäessäni päätäni sivulle valot osoittivat suoraa vasten kasvojani. Ne olivat niin voimakkaat, että pimeään tottuneet hämärät silmäni kipuilivat niiden edessä. Kaksi riviä kirkkaita valoja, jotka valuivat hiljaa minua kohti.

Katsoin niitä voimattomana. Sitten valot taittuivat hieman sivulle ja ketjun kilinän sekä matalan hyrinän yli kuulin renkaiden narskuvan lumipeitteellä.

Suuri avolavainen auto valui viereeni. En haistanut pakokaasua, mutta näin sen leijailevan punaisten perävalojen hehkussa. Auton maavara oli korkea ja lyhistyneessä ryhdissäni olin kuin lapsi sen vierellä. Lumiketjuihin osui muutama heijastunut valonsäde, jotka katolle lisätyt valonheittimet lähettivät metsän täydellistä pimeyttä torjumaan. Moottorin hurina oli huomattavan voimakas, mutta aistini eivät olleet tarpeeksi teräviä kuulemaan sitä täysin. Sen sijaan korkeammat äänet saapuivat kylmän ilman läpi jäätyneisiin korviini. Maastoauton jarrut kirskahtivat ja sen pelkääjän puolen ovi avattiin.

“Ootsä elossa?”
Maastoauton hytistä kuului naisääni. Se oli minulle vieras, enkä nähnyt sisävalon paistaessa naisen piirteitä kunnolla. Siristelin silmiäni. Kasvojani vasten hohkasi lämpö. Se tuntui erilaiselta kuin sisäinen, harhainen hehkuni, joka oli kaatamassa minut lumen pinnalle. Tämä lämpö ei säteillyt auton suuresta moottorista tai paahtavista valoista.
Se tuli auton ratin takaa. Naisen ääni ja pelkkä katse veti minua puoleensa. Oli vaikea verrata sitä tunnetta mihinkään, ehkä korkeintaan siihen vaistoon jolla pieni lapsi hakeutuu vanhempiensa luo. Minä en ollut nähnyt tätä autoa koskaan, kuullut tätä ääntä koskaan tai nähnyt tätä naista koskaan.

Silmieni tottuessa äkilliseen valoon, tajusin olleeni hieman väärässä.

Pitkät kiharat hiukset alkoivat piirtyä sisällä olevan lampun valossa. Ne olivat niin kovin tummat ja niin kovin tutut. Minä tiesin miltä ne tuntuivat. Miltä ne tuoksuivat. Näin hiusten taakse, jossa ovaalit naisen kasvot sinisine silmineen katsoivat minua huolestuneesti. Minä olin nähnyt hänet monta kertaa. Hänen laiha kehonsa oli kääntynyt levottomasti minua kohti penkillä, mutta hartialinja oli sama, joka oli seurannut uniani yöstä toiseen.

Hän oli ollut mukanani jo useamman yön.

Kesti pitkä tovi ennen kuin sain koottua itseni. Yritin ensiksi puhua, mutta kurkustani ei tullut sanoja. Pinnistelin hetken ja sain vihdoin äänen ulos.
“Kyllä.”
Naisen kasvot rentoutuivat. En luultavasti näyttänyt paljoa tartunnan ja kylmän kaatamaa ihmisen raakiletta kummallisemmalta. Oloni ei tuntunut myöskään paljoa paremmalta. Nainen taputti penkkiä vieressään.
“Tuu tänne. Sä taidat tarvita kyytiä.”

Nouseminen sattui raajoihini, mutta irvistäen sain nostettua toisen polveni ylös ja tuettua itseäni sen varassa. Minä olin luultavasti enää vain laiha raakile siitä, mitä olin palatessani palvelukseen reservistä. Purin huultani ja sain nostettua itseni pystyyn. Muutama askel ja kapusin astinlaudan kautta tuskallisesti maasturin penkille. Minulle oli täysi mysteeri miten jalkani edes tottelivat minua. Ne olivat antaneet kaikkensa. Nainen seurasi tarkkaavaisesti kamppailuani, mutta hymyili romahtaessani istuimelle.
Huohotin äänekkäästi ja suljin auton oven perässäni. En edes tuntenut kunnolla lämpöä. Vedin toisen käteni valon eteen peittämättömänä. Näin ensimmäistä kertaa sen tummat täplät. Näitä oli luultavasti myös jaloissani. Nainen hymähti.
“Sä taisit olla siellä aika kauan.”
Nyökkäsin. En jaksanut edes puhua. Hän hymähti ymmärtäväisesti ja näytti katsovan minut läpi. Hän kantoi vyöllään puukkoa, mutta piti olkapäänsä rentoina ja hymyili ystävällisesti.

Tummahiuksinen kuljettaja käytti kättään vaihteella ja auto alkoi hiljalleen jatkaa tietä eteenpäin. Minulla ei ollut mitään ymmärrystä suunnasta tai vauhdista. Olin unen ja tajuttomuuden rajamailla. Pää kallellani katsoin naista, joka näytti jopa huvittuneelta. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän hymähti ja pudisteli päätään.
“Mä en ollut varma, löytäisinkö sut.”
En jäätyneiltä kasvoiltani osannut oikein reagoida. Nainen vilkaisi minua hymyillen. Hänen ikäänsä oli todella vaikea arvioida. Sen jälkeen hän katsoi olkansa yli vielä takapenkille. Sain silmäni hädin tuskin käännettyä sinne suuntaan.

Takapenkillä lepäsi turvatuolissa todella pieni lapsi. Parikuukautinen vauva.

Tummahiuksinen nainen näytti huomaavan ilmeettömän kummasteluni.
“Se ei oo mun. Vanhemmat – noh, niille kävi niinku ihmisille käy.” Nainen sanoi hieman surumielisesti. Hän kuitenkin vaikutti jotenkin tyrmistyneeltä. Lämmin olemus loisti pientä huvittunutta epäuskoa. En ollut missään tilassa kommentoimaan, mutta onneksi hän hoiti puhumisen. Osasin jollain tavalla myös arvata, mitä hän oli sanomassa.
“Tota, tää voi kuulostaa todella oudolta.” Hän vilkaisi minua vielä kertaalleen ajaessaan, ikään kuin varmistaakseen. “Mutta mä oon nähny sut aiemmin. Useesti.”
Tiesin välittömästi mitä hän tarkoitti. Sain vihdoin sanan ulos itsestäni.
“Unessa.”
Nainen nauroi ääneen. Hän ymmärsi välittömästi, että kokemus oli jaettu.
“Joo, just niin. Unessa.” Huolimatta todella onnettomasta kunnostani tajusin hymyileväni. Oli kuin jokin todellakin osui paikalleen.

“Onko sulla nimeä lumimies?”
Pinnistelin hetken saadakseni huuleni jälleen liikkumaan.
“Jaakko. Jaakko Huhta.”
Hän katsahti minua ja välissä tietä hymyillen.
“Terve Jaakko. Tervetuloa matkaan.”
Käänsin katseeni tielle. Valonheittimet paljastivat edessämme loputtoman metsän ja pienet lumihiutaleet heijastivat valoa voimakkaasti takaisin. Kokosin ajatuksiani kysymystä varten. Tilanne oli outo. Olin yhä kuin unessa. Kehoni lämpiämisessä menisi vielä pitkään. Auto hurisi tasaisesti eteenpäin.
“Minne me mennään?” Tiedustelin naiselta käheästi. Hän näytti hetken miettivän vastausta, ikään kuin ei itsekään tietäisi tarkkaa suuntaa.
“Eteenpäin. Pohjoiseen.”
Hänen kasvoilleen nousi ilkikurinen ilme. Kiharat hiukset heilahtivat kun hän kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
“Ouluun?”
Naama peruslukemilla vastasin katseeseen.
“Käy.”

Hiljaisuus laskeutui hyttiin, aivan kuten se oli laskeutunut kaikkialle. Synkkä ja kylmä metsä jatkui loputtomasti. Maailman valot olivat sammuneet ja äänet vaimenneet. Uusi maailma ympäröi minut täydellisesti. Oli selvää, ettei vanhaan olisi enää paluuta. Tämän uuden ajan elo oli raakaa ja lyhyttä. Silti elämä jatkui. Yksittäisissä taloissa, pienissä kylissä, saaressa elävissä yhteisöissä, muurien takana, metsän siimessä, katseiden ulottumattomissa ja kaikissa niissä paikoissa, joissa ihminen osoitti jälleen kykynsä mukautua maailman muutoksiin.

Lokakuun alusta oli ikuisuus, varsinkin kun yksittäiset päivät mursivat mieliä ja kehoja kuin vuodet. Moottorin tasainen hurina ja auton heiluminen otti minusta vihdoin voiton. Näin naisen seuraavan väsymystäni ystävällinen ilme kasvoillaan. Hän oli odottanut minua pitkään.
Vihdoin uni vei minut mukaansa.