Kahdeskymmenes päivä

10.11.2010

”Noniin, valmiiks kaikki! Heittäkää ne raskaimmat ihan lavan perälle!”
Pihamaalla oli jokseenkin hyvä hälinä päällä. Ensimmäinen auto oli pian lastattuna, toista vasta valmisteltiin. Tosin jälkimmäisellä kuorma-autolla ei ollutkaan niin kiire, sillä heidän ryhmällään oli tunnin enemmän aikaa. Me kävimme ryhmien varajohtajien kanssa suunnitelmia valmiiksi lävitse. Petteri otti Jukalta käskyt vastaan ja Puttonen minulta. Tämä oli vain varmuuden varalta, sillä meillä oli oltava varasuunnitelmat kaikkeen. Myös tavaramäärät oltiin jaettu suhteessa liikkuvaan määrään. Ensimmäisessä kuorma-autossa oli vain kolmasosa kaikista varusteista ja ravinnosta, jälkimmäisessä loput. Parin päivän sapuskat ja aseistus kulkivat pääasiassa pienemmissä henkilöautoissa. Raskaat, mutta harvat lumihiutaleet tippuivat kosteina taivaalta. Keli oli lähellä nollaa ja ilma vaikutti jo nyt harvinaisen sumuiselta.
Keli oli aavemainen. Lähellä nollaa, kostea ja nihkeä. Toivon mukaan keli paranisi kun pääsisimme hieman pohjoisempaan. Kosteat vaatteet eivät pitäneet järin paljoa pakkasta loitolla. Minä en pitänyt tällaisesta säästä, mutta meidän olisi lähdettävä mahdollisimman pian. Teistä tulisi myös huomattavasti ikävämpi ajaa, jos raskas ja märkä lumi jäätyisi yön kovemmilla pakkasilla.
Sorvari oli sanonut olevansa kyllä siirtokunnossa. Hänen kuumeensa oli kuluneen neljänkymmenen tunnin aikana ehtinyt laskea jonkin verran. Minä tiesin, ettei hän halunnut olla muille liikaa vaivaksi, mutta mies vaikutti ulkoisesti sopivasti paremmalta. Ilmeisesti raskas antibioottikuuri alkoi jo auttaa jonkin verran. Antti oli ok asian kanssa, mikäli saisimme Sorvarille oman lämpimän paikan autosta. Siirtyminen ei olisi niin raskas, kunhan se vain menisi hyvin.

Ensimmäinen ryhmä oli pikkuhiljaa valmis. Olimme nauttineet raskaan aamiaisen, joka poikkeuksellisesti piti sisällään myös meetvurstia. Tämä saattoi olla sen verran raskas koitos, että tarvitsimme jotain suolaisempaa ravintoa. Eturyhmässä oli lisäkseni viisi henkeä. Kuorma-auton ratissa Puttonen, edellisellä keikalla mukana olleet Tammenaho, Hanna ja Emmi, sekä viimeisenä Topias. Topiaksen halusin mukaan lähinnä sen johdosta, että hän oli meitä muita nuorempi. Viitasaarelaisia olisi helpompi vakuuttaa, mikäli mukana oli lähempänä lasta oleva hintelä nuorukainen. Ei sillä, että nuori mies oli aknesta päätellen selkeästi teini-ikäinen.
Viime hetkillä ennen lähtöä Veera tuli Audin luo, josta olin nappaamassa itselleni lippaita mukaan. Ympärillä oli kourallinen porukkaa, jotka pääasiassa halusivat jo liikkeelle. Aurinko oli hiljalleen nousemassa.
”Jaakko, mä haluan teidän mukaan.”
”Näähän sovittiin eilen, meet siinä jälkimmäisessä ryhmässä.” Minä olin oikeassa, mutta Veera oli jopa pistoolia myöten varustautunut. Olin aistivinani tinkaamista.
”Joo, kyllä mä sen tiedän.” Toisin kuin Sofia, hän ei kuitenkaan ollut yhtään väittelevä. ”Mutta mä haluan.”
”Olipas paska perustelu.”
”Joo, niin oli.” Tytöllä oli rohkeutta myöntää se itsekin.
”Hyppää kuorma-auton kyytiin, Puttonen ajaa.”
Hänen kasvonsa näyttivät samantien syttyvän valosta, mutta ilmeisesti Veera hillitsi itseään sen verran, että tyytyi vain nyökkäämään.
Hän sulki hupullisen takkinsa ja asteli muina naisina kuorma-auton ohjaamolle. Minä pudistin päätäni ja tarkastin aseeni toimivuuden. Karjaisin samalla viimeiset käskyt.
”Tammenaho! Hyppää rattiin.”
Toisella puolella autoa seisoskeleva aliupseerioppilas vaikutti hieman säikähtäneeltä, mutta nyökkäsi vastauksena. Minä heilautin yhdentekevästi kättäni. Halusin vain näyttää hänelle, ettei yksi virhe vielä murtaisi kokonaan luottamusta ihmiseen. Sitä paitsi halusin tarkoituksella antaa hänelle uuden mahdollisuuden ajaa autoa. Pääasiassa sen takia, ettei ajopelkoa syntyisi, mutta nyt nuorella miehellä oli ainakin halu vakuuttaa minut. Auton ajaminen ei tosin ollut mitään avaruustiedettä, mutta tiesin miten paljon hän luultavasti pelkäsi yliluutnantin nappuloita varusmiehenä.

”Kaikki liikkeelle minuutissa! Pysytään aikataulussa niin toinen ryhmä pääsee lähtemään!” Edessäni kuorma-auto käynnistyi. Puttonen piti aina ikkunoita auki, koska halusi välttämättä kuulla mitä ympärillä tapahtui. Se ei välttämättä ollut tyhmä ratkaisu. Myös Audi murahti käyntiin, kyydissään Tammenaho, Hanna, Emmi ja Topias. Kattaus vaikutti hyvältä. Meillä oli mukanamme Kolme rynnäkkökivääriä, kolme pistoolia ja haulikko. Emmi ja Topias olivat ainoat aseettomat. Minä ja Puttonen kannoimme mukanamme sekä pistoolia että pääasetta. Puttonen oli antanut rynnäkkökiväärinsä Hannalle ja kantoi itse haulikkoa. Minä en jaksanut purnata siitä, ettei hän saisi luopua henkilökohtaisesta aseestaan, joten tällä oli hyvä mennä. Tammenaholla oli rynnäkkökiväärinsä, Veeralla pistooli.
Vilkaisin vielä ulkopuolisin puolin että kaikki oli kunnossa. Tammenaho näytti kaiken olevan ok ja minä hyppäsin Kuorma-auton ohjaamoon Veeran ja Puttosen kanssa.
”Eiköhän mennä?”
”Turvavyöt kiinni beibit.”
Puttonen hymyili. Minäkin tajusin sen nopeasti. Me olimme taas kolmestaan liikenteessä, pitkästä aikaa. Vaikka Veera oli vetänyt hupun päähänsä, tiesin myös hänen olevan tyytyväinen tilanteesta. Minulla oli jokseenkin luottavainen olo tilanteeseen, vaikka ajattelutapani oli yleensä liian analyyttinen, että se voisi luottaa mihinkään.

Lähdimme liikkeelle. Meillä oli tunnin etumatka, joka kuluisi pysähtyessämme tutkimaan taloa, jossa olimme nähneet valon aikaisemmin. Tarkoitus oli siitä huolimatta saapua hieman etuajassa Viitasaarelle, jotta ehtisimme varmuuden varalta varmistamaan, että saisimme miellyttävän vastaanoton. Miellyttävä vastaanotto tarkoitti mahdollisimman pientä laukaustenvaihtoa. Mielellään ei ollenkaan. Mikäli näin ei käynyt, taaemmassa autossa oli mukana radio, jolla pystyisimme varoittamaan jälkimmäistä osastoa.
Mutta ensisijaisesti meidän oli pakko olettaa, että saisimme yhtä ystävällisen kohtelun kuin pari päivää sitten. Muuten tässä ei olisi mitään järkeä. Olin lähes varma siitä, ettei meitä vastaan ollut syytä hyökätä ainakaan viitasaarelaisten toimesta. Myös heidän aseistuksensa oli huomattavasti köykäisempää kuin meillä, sama päti myös koulutukseen. Loppupeleissä me olimme jokseenkin onnekkaasti saaneet kasaan nuoren ja hyväkuntoisen porukan.
Tosin se oli lähinnä tilanteen suoma etu. Siinä missä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta oli aiemmin turvannut myös heikommille kansalaisille selviämismahdollisuudet, nyt se ei ollut enää mahdollista. Mikäli olit lihava, sairas, vanha, liian nuori tai muuten huonokuntoinen, selviytymismahdollisuudet tippuivat nopeasti lähelle nollaa.
Jäljelle jäi hyvin vähän suorituskyvyltään heikompia ihmisiä. Nyt oltiin palattu takaisin kovien arvojen maailmaan.
Minä en oikeastaan tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Minä en vain välittänyt siitä. Nyt tilanne oli tämä ja sen kanssa piti toimia.

Oli hauska nähdä miten molemmat, Veera ja Puttonen tuntuivat rentoutuneelta. Tämä oli yksi tärkeimmistä päätöksiä, mitä olimme luultavasti tehneet. Siitä huolimatta he vaikuttivat pitkästä aikaa jopa huolettomilta. Se johtui epäilemättä siitä, että olimme kolmestaan. Me olimme pitkään selvinneet tällä kokoonpanolla, Vaikka olimme viettäneet toistemme kanssa verrattain vähän aikaa, se oli ollut suhteettoman intensiivistä. Tai no, olinhan minä palvellut jo pari kuukautta Puttosen kanssa samassa joukkueessa, mutta emme me olleet samalla tavalla tunteneet kuin nykyään.
Emme me vieläkään tunteneet toisiamme erityisen hyvin. Siis siinä mielessä, mitä tuntemisella yleensä käsitetään. Minä en tiennyt hänen lempiruokaansa tai lapsuuden harrastuksia. Se ei vaivannut minua. Minä en edes tiennyt Veeran sukunimeä. Sekin oli täysin triviaali asia. Nykyinen maailma oli yksinkertaisempi, siinä ei tarvinnut välittää niin monista yksityiskohdista. Yhdentekevä keskustelu ja taustojen kysely, paljon puhuttu tutustuminen, oli täysin turhanpäiväistä. Minä tiesin, että tositilanteessa Veera kykeni käyttämään pistooliaan, liikkumaan mukana ja oli paljon ulkomuotoaan sitkeämpi. Puttosen kyvyt olivat hyvät, me kykenimme toimimaan tehokkaana taisteluparina lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Nämä olivat ne olennaisimmat asiat, jotka piti tietää.
Tosin minä tiesin myös sen, että olin usein ainoa, joka ajatteli tällä tavalla. Ihmisillä oli taipumusta takertua yksityiskohtiin ja taustoihin. Se kuului luonnolliseen ja uteliaaseen luonteeseen.

Samalla kun Puttonen selaili radiokanavia – ilmeisesti enemmän tottumusta kuin tarkoituksena edes löytää mitään – Veera puhutteli minua.
”Jaakko.” Hän taisi olla ainut, joka puhutteli minua aktiivisesti etunimelläni. ”Etkö sä yritä ettiä ketään? Kaikki muut on halunnu löytää porukkaa, niinku vanhempia tai sellasia. Kai sullaki on perhettä, tai tyttöystävä tai jotain?”
Minä olin jokseenkin arvannut, että tämä kysymys tulisi jossain vaiheessa. Ja olin melko varma, että jos se tulisi Veeralta, hän ujuttaisi siihen mukaan kysymyksen tyttöystävästä.
”Eipä oikeestaan erityisemmin. Porukat on varmaan saanu tartunnan, enkä mä oikeestaan enää edes tiedä missä siskot saattais olla. Eikä me loppupeleissä olla edes hirveen läheisiä.” Jätin vastaamatta siihen varsinaiseen yksityiskohtaan, jota hän yritti udella välistä, mutta vaaleahiuksinen tyttö katsoi minua kohti tiiviisti ja yritti onkia lisää vastauksia.
”Mut kai sulla on joku, kenet sä haluaisit löytää?”
”Ei ihan hirveesti.” En valehdellut edes erityisen paljoa. ”Tai no…”
”Joo?” Veera hädintuskin malttoi odottaa vastaustani.
”Joku vanha tenniskaveri olis hyvä löytää. Hiton tylsä jos ei olis hyvää treenaajaa enää jatkossa.”
Veera tuijotti minua hetken ja sitten vaikeni. Ilmeisesti hän oli odottanut hieman syvempää vastausta. Puttonen sen sijaan piiloitteli pientä repeämistään. Hänkään ei vissiin ymmärtänyt, että nyt olin täysin tosissani.

Jatkoimme hetken hiljaa ajomatkaa. Sitten Veera kääntyi Puttosta kohti.
”Etkö sä halua löytää sun vanhempias?”
”E.” Nyt savolaismies oli huomattavasti vakavampi.
”Miks?”
”En mä kestäis jos ne olis saanut tartunnan.”
Kuorma-auton hytti hiljeni hetkeksi. Puttonen oli vastannut rehellisesti, mutta ei aivan heti ymmärtänyt, miksi se oli vaimentanut keskellä istuvan Veeran. Minä kyllä muistin, että me olimme ampuneet hänen tartunnan saaneet vanhempansa. Ilmeisesti se palasi pikkuhiljaa Puttosen mieleen, sen mukana, että Veera oli lukkiutunut vertahaluavilta vanhemmiltaan piiloon vessaan yhdeksi yöksi. Se ei luultavasti ollut mikään lempeä yö.
Puttonen alkoi yksiä. Nyt hän ilmeisesti muisti asian.
”Mut yhen Pasin pitäs kyllä löytöö!”
Veera kirkasti hetkeksi katseensa.
”Kuka se Pasi o?”
”Vitun hyvää kuppiseuraa!”
Puttonen repesi itsekseen. Minä nauroin sympatiasta. Veera ei ilmeisesti ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, mutta Puttonenkin oli tainnut vastata vakavasti.

Puttonen kertoi seuraavat puolisen tuntia ryyppyreissuistaan, jotka pyörivät lähinnä Savonlinnan ja Mikkelin välillä. En ollut koskaan kummankaan kaupungin ravintoloita nähnyt, mutta oli suhteellisen helppo kuvitella aikaisemmin hieman turpeahko savolaismies heilumassa siellä muutaman kopionsa kanssa. Puttonen oli luultavasti tottunut tulemaan toimeen hyvinkin homogeenisen porukkansa kanssa, enkä ihmetellyt sitä, että hän muisteli niitä hyvinä ja turvallisina aikoina.
Hänen maailmankuvansa oli luultavasti rikkoutunut huomattavasti vähemmän, kuin monien muiden. Hänen käsityksensä nykyisestä kriisistä tuskin oli niin kokonaisvaltainen, kuin useilla muilla.

Lumisade kiihtyi, kun ilmoitin, että saapuisimme pian talolle, jossa olimme nähneet valoa palatessamme Viitasaarelta. Puttonen alkoi hiljalleen hidastaa. Väläytimme perässämme ajavalle Audille myös hätävaloja, jotta he ymmärtäisivät, että olimme saapuneet matkamme ainoaan välipisteeseen.
Matka oli ollut poikkeuksellisen rauhallinen. Emme olleet nähneet paria pelloilla rämpivää nilkuttajaa lukuunottamatta lainkaan liikettä. Nyt pysähdyimme hieman ennen pientä pellonkaistaletta, jonka tämänpuoleisella seinustalla oli kohteena oleva talo. Tiesin, että olimme nähneet silloin vain autonvalot talon seinässä, mutta oli ehkä syytä tarkistaa ne. Jos ei muuten, niin meidän oli syytä olla tietoisia ympäristöstämme.
Ja minulla oli yhä käskyni. Kuten Emmi sanoi, oli myös eettisesti vastuutonta olla auttamatta mahdollisesti muita hätään joutuneita selviytyjiä. Tosin minua ei eettinen puoli kiinnostanut niinkään paljoa, vaan muun ryhmän suhtautuminen.
Pysäytimme rekan tiensivuun, jolloin hyppäsin välittömästi rynnäkkökiväärin kanssa ulos. Latasin aseen ja tarkasti tienvierustan. Tammenaho parkkeerasi Audin parinkymmenen metrin päähän autostamme, jonka jälkeen hän hyppäsi Hannan kanssa rynnäkkökiväärit ojennettuna ulos.
Näytin heille peukaloa. Kaikki hyvin. Nyt myös Puttonen ja Veera tulivat luokseni ja huikkasin nopeasti Tammenahoa ja Hannaa tulemaan mukaan rinkiimme.
”Kaikki ok?”
Koko porukka nyökytteli.
”Selvä, me mennään Puttosen kanssa tsekkaamaan se talo. Siellä ei luultavasti oo mitään, mutta suojatkaa autoja varmuuden varalta. Jos kuulette laukauksia enemmän ko yhden, Hanna juoksee tarkistamaan. Mut muuten ootatte ihan rauhassa, okei?”
Kaikki nyökkäsivät ymmärtävänsä. Viittasin paikalle jääneitä tarkkailemaan ympäristöä ja Puttosta tulemaan mukaan.

Juoksimme peräkanaa pellonreunaa pitkin, kohti viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Meillä molemmilla oli aseet ladattuna. Puttonen piteli pystypiippuista haulikkoa käsissään sujuvasti vanhana metsästäjänä, minä kuljin kärjessä rynnäkkökiväärin kanssa. Rumassa viisikymmentäluvun maalaistalossa oli vain yksi ikkuna tähän suuntaan, jota pidin sisällä. Sen kivijalka oli sen verran korkealla, että pääsisimme nopeasti ikkunan katveeseen talon vierellä. Rakennuksen ympärillä oli myös muutama koivupuu, jotka suojasivat meidän juoksuamme.
Huomasin nopeasti myös talon pihassa näkyvän auton. Sen renkaanjäljet olivat suhteellisen tuoreet, mutta tämän päivän lumisade näytti peittävän niitä. Ilmeisesti sitä ei oltu käytetty ainakaan kahteenkymmeneen tuntiin.
Loppumatkassa nostin tähtäyksen jo ikkunaan. Minua ei huvittanut joutua ammutuksi pelkästä uteliaisuudesta, vaikka olimmekin täällä rauhan asialla. Menimme nopeasti ikkunan alle, jossa molemmat hengittivät hetken syvään.
”Toi auto näytti tuareelta.”
Nyökkäsin Puttoselle, etenin talon sivustalle ja vilkaisin etupihalla olevaa autoa. Sen päällä oli hädintuskin tämän päivän kerros lunta. Ja rakennuksesta kulki auton takakontille jalanjäljet, joita oli useampia pihassa.
Näytin Puttoselle peukaloa. Hän ymmärsi. Meillä oli toivon mukaan vastassamme terveitä ihmisiä. Tartunnan saaneilla ei ollut mitään intoa tutkiskella autojen takakontteja.

Etenimme etuoven portaille kyyryssä, tähdäten samalla yläpuolellamme olevia ikkunoita. Me molemmat olimme käyneet myös asutuskeskustaistelun koulutuksen ja osasimme suojata toistemme toiminnan. Kävelin rauhassa ja hiljaa etuovelle.
Kokeilin varovasti kahvaa. Se oli auki. Raotin sen hiljaa selälleen ja astelimme pieneen talonraiskaan sisälle.
Tulimme välittömästi pieneen tupaan. Puuliesi oli säteili yhä lämpöä, sisällä haisi keitetyt perunat. Pysähdyimme huoneen lainalle aseet yhä ojennettuina. Vanhan sohvan tyynyt olivat sekaisin, umpipuisella pöydällä likaisia aterimia jo useampi kappale. Tilasta oli kaksi ovea. Puttonen suojasi toista, kun raotin rauhassa toista ovea. Siellä oli tylsähkö tupahuone, joka haisi eläkeläisille. Se huone oli huomattavasti kylmempi ja täysin tyhjä. Tarkistin nopeasti ympäristön ja tulin takaisin, näyttäen Puttoselle huoneen olevan tyhjä.
Puttonen meni seuraavalle ovelle. Suojasin häntä olan ylitse, kun mies avasi oven. Se johti pienelle käytäväntapaiselle, jossa oli kolme ovea.
Astelimme ensimmäisen luo, mutta Puttonen pysähtyi kesken kaiken. Se ei ollut toimintamallien tapaista. Toinen käsi yhä haulikolla, hän nosti toisen kätensä ylös. Jäimme seisomaan typerinä keskelle käytävää.
Sitten Puttonen päästi sihahduksen. Tajusin vasta silloin keskittyä kuuntelemaan.

Seisoimme keskellä pientä puista käytävänpätkää, sotilasuniformuissa, hampaisiin saakka aseistettuina ja me kuuntelimme. Kun herkistyin kuuntelemaan tarpeeksi tajusin välittömästi mitä myös Puttonen kuuli.
Se tuli toisen puolen ovesta. Jonkinsorttisia inahduksia. Ihmisen päästämä, mutta silti hieman epäluonnollinen ääni. Puttonen vilkaisi epäröivästi minua, jolloin osoitin suoraa äänen sisällään pitämää ovea. Etenimme sen molemmille puolille. Vaihduin eteen ja kokeilin Puttosen varmistaessa varovasti ja hiljaa ovenkahvaa. Se ei pitänyt ääntäkään, mutta työntäessäni ovi ei auennutkaan.
Lukossa.
Otin askeleen taaksepäin ja kuiskasin Puttoselle nopean käskyn.
”Kolmannella, ammu lukko.”
Hän nyökkäsi ja kohotti haulikon tähtäyksen. Laskin varmistimeni ja osoitin ovea.
”Kaksi, kolme.”

Haulinippu repäisi oven kahvan täysin mukanaan ja puusäleet lennähtivät lattialle. Ovi meinasi aukeutua jo itsestään, mutta sekunnin sadasosassa autoin sen täysin auki nopealla potkulla keskelle ovea.
Tuttu tuoreen sahanpurun haju täytti ruudin kanssa käytävän, kun astelimme aseet suorassa sisällä olevaan huoneeseen. Karjuin etummaisena opetusten mukaista komentoa.
”Sotilaspoliisi! Paikallanne!”
Pääsimme hädin tuskin molemmat ovensusta sisään, kun tajusimme olevamme makuuhuoneessa. Ja tähtäsimme suoraa makuuhuoneen sänkyyn. Sängyn päällä oli kaksi ihmistä, joista toisella oli farkut, toisella ei mitään.
Kaksi paria säikähtäneitä naissilmiä tuijotti meitä.

Näky oli mieletön. Tähtäsimme kahta alastonta alastonta, kolmenkymmenen kieppeillä olevaa naista. Tummahiuksisella, kaitakasvoisella ja pienirintaisemmalla oli pelkät farmarit yllään. Hän oli nelinkontin vaaleanruskeahiuksisen ystävättärensä päällä, joka oli hieman pyöreämpi, reubenilaisittain rakennettu nainen. Ja täysin alasti.
Tilanne olisi varmaan ollut vähemmän häiritsevä, elleivät tummahiuksisen naisen sormet olisi olleet vaaleamman naisen sisässä.
Molemmat naiset tuijottivat meitä kauhuisin katsein. Tarkastelimme heitä pitkän, jäätyneen hetken pelkästään tähtäinten läpi, kunnes Puttonen mursi tilanteen.
Hän änkytti aluksi, muttei laskenut silti tähtäystään.
”Tota, tota, tota, sorisori.”
Tähtäsimme silti heitä aseilla vielä hetken, ennen kuin vilkaisin huoneen ympäri. Heillä ei ollut näkyviä aseita missään. Lattia oli toki täynnä vaatteita, mutta minä en juuri epäillyt, että he voisivat käyttää niitä meitä vastaan.
Siinä missä Puttonen oli kuitenkin tehty täysin toimintakyvyttömäksi, minä kykenin yhä käskyttämään.
”Ylös sängystä! Puttonen, takasin!” Otin muutaman askeleen huoneesta pois, Puttosen pakittaessa yhä hämmentyneen näköisenä  kohti keittiötä. Näytti siltä että hän oli taas kaksitoistavuotias, eikä oikein tiennyt pitäisikö kiihottua vai kauhistua nähdessään alastoman naisen. Eikä asiaa ollenkaan muuttanut se, että hän oli sotilasuniformussa ja piteli haulikkoa.

Molemmat naiset nousivat kuitenkin hätääntyneesti kehotuksestani. Jatkoin nopeasti käskytystä.
”Kävelkää rauhallisesti tupaan, aivan rauhassa!”
Käytin käskyttävää ääntä, mutten huutanut. Tältä etäisyydeltä pystyin myös tähtäämään heitä pelkällä piippulinjalla ja kykenin tarkkailemaan jopa naisten jalkoja paremmin. Heillä kummallakaan ei ollut sukkia, kengistä puhumattakaan. Kaksi naista kävelivät levottomasti keskelle viereistä huonetta, missä Puttonen piteli haulikkoa lähes yhtä epävarmana käsissään. Komensin heidät seinän viereen seisomaan, laskien hiljalleen asettani.
Sitten tulikin se kiusallinen osuus. Tai tavallisessa elämässä tämä olisi ollut kiusallista, mutta nykyisissä olosuhteissa siinä ei ollut mitään perverssiä. Minä en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään perverssiä rynnäkkökivääri käsissäni.
”Nyt, pyörähtäkää molemmat hitaasti ympäri.”
Naiset tottelivat epäröimättä. Vilkaisin sivusilmällä Puttosta, joka näytti siltä, että hänen nenänsä alkaisi vuotaa hallitsemattomasti verta. Karjaisin taistelijaparilleni nopeasti käskyn.
”Tsekkaa vittu onko niitä purtu!”
Puttonen havahtui tilanteeseen nopeasti ja tarkasteli hiljaa ympäri kääntyviä naisia. Heidän hiuksensa olivat sotkussa, ruumiissa tummemmalla ja lyhythiuksisella oli muutama mustelma, mutta muuten naiset näyttivät olevan hyvässä kunnossa. Yhtään puremajälkeä ei näkynyt.
He olivat silti kauhuissaan. Ymmärsin kyllä minkä takia.
Vaikka oli toisaalta positiivista pitää heidät kauhuissaan, en halunnut suotta provosoida heitä käymään epätoivoissaan kimppuumme. Puhutin heitä rauhoittelevampaan äänensävyyn.
”Ottakaa iisisti. Nyt ei olla missään helvetin Kongossa. Me vaan tarkistetaan ettei teillä oo tartuntaa, tai ettette oo muuten vaarallisia. Ok?”
Naiset nyökyttivät vastaukseksi.
”Puttonen, tsekkaa onko makuuhuoneessa aseita.”
Hieman vastentahtoisesti Puttonen poistui huoneesta ja tonki siellä nopeasti tavaroita. Minä laskin rynnäkkökiväärin, mutta otin muutaman askeleen taaksepäin vastakkaiselle seinälle.

”Sori tosiaan tällainen tyly tervehdys, mutta meillä on ollu aika negatiivisia kokemuksia satunnaisista kulkijoista.”
”Tota, okei.” Vaaleahiuksinen sanoi hieman epävarmasti. Hän oli hiljalleen laskenut kätensä ja alkanut peittämään intiimimpiä alueitaan. Hän oli huomattavasti tummempaa partneriaan povekkaampi ja ehkä muutaman vuoden vanhempi. Molemmat vilkuilivat yhä hermostuneesti toisiaan.
”Ok. Ketä te ootte?”
Kesti hetken ennen kuin vaaleampi nainen esittäytyi nopeasti.
”Karoliina Jokiperä.” Hänen äänensä oli yllättävän matala.
”Milla.” Tummemman naisen hiukset olivat myös hädintuskin korvien ylitse saakka. Hänen kroppansa oli myös jonkin verran lihaksikas, mutta pääasiassa laiha. Nyökkäsin nopeasti ja vastasin takaisin, tosin pitäen rynnäkkökivääriä yhä valmiina.
”Yliluutnantti Jaakko Huhta. Toinen kaveri on kersantti Puttonen. Me nähtiin teidän valot kaks yötä taaksepäin ja tultiin tarkastamaan, jos täällä on joku terveenä. Onko teillä kaikki ok?”
Naiset näyttivät hetken hämmästyneiltä ja vilkaisivat toisiaan. Kesti hetken ennen kuin Karoliina vastasi hieman änkyttäen.
”Tota, siis no periaatteessa joo. Me ei vaan -”
Hän piti pienen tauon ja unohti hajamielisesti hetken peittää itseään.
”Me ei olla nähty ketään muuta tervettä yli kahteen viikkoon.”

Puttonen ilmoitti naisten olevan aseettomia, jolloin käskin heidän pukeutua. Seurasin varmuuden varalta tapahtumaa ilman sen suurempia perversioita. Puttonen meni ilmeisesti oman mielenterveytensä puolesta toiseen huoneeseen siksi aikaa.
Meidän ammattitaitomme oli hieman erilaista. Ja minä en toisaalta pitänyt itseäni läheskään niin viriilinä kaverina kuin taistelutoveriani. Samasta syystä tilanne ei myöskään ollut erityisen kiusallinen minulle.
Kun naiset vetivät kenkiään jalkaansa, käskin heidät istuutumaan keittiön pöytään. Heidän paljastuksensa oli ollut verrattain outo. Toisaalta, myös me olimme tartunnan ensimmäiset päivät epäilleet, ettei kukaan muu ollut selvinnyt. Eikä aikaa ollut mennyt niin paljoa. Olimme molemmat Puttosen kanssa varmistaneet aseet ja kävimme heidän kanssaan nopean keskustelun. Me olimme varanneet puoli tuntia tähän pysähdykseen, josta kymmenen minuuttia oli jo kulunut.

”Mistä te ootte tulossa?” Me esitimme luonnollisesti kysymykset. Meillä oli aseet.
”Helsingistä.” Nyt vastaaja oli Milla. Hän vaikutti jopa hieman uhittelevalta meitä kohtaan, mutta olisin minäkin ollut heidän tilanteessaan.
”Ja te ette oo nähny yhtään tervettä henkilöä?”
”Joo, ei olla kahteen viikkoon.” Milla jatkoi. Nyt Karoliina nojaili penkillään, ilmeisesti hieman tarkkailevana.
”Miten te sit päädyitte tänne?”
”Aika pitkä tarina, me oltiin jumissa aika kauan Munkkiniemessä, mut tota … se on aika pitkä tarina.”
”Ok. Meillä ei oikeestaan oo aikaa sellasille. Minne te ootte menossa?”
Molemmat naiset katsoivat toisiaan. Sitten Karoliina vastasi lyhyesti.
”Ouluun.”
”Etitte läheisiänne?”
”Joo.” Ilmeisesti hän oli tyytyväinen siihen, että saattoi vastata yksisanaisesti
”Ok. Tehdään niin, että voitte nyt tehä harvinaislaatuisen valinnan.” Puttonen tajusi heti, mitä olin kysymässä. Toimin jälleen suvereenisti, enkä edes osoittanut häneltä kommenttia. Jatkoin naisten kuunnellessa hiljaa.
”Me ollaan matkalla Viitasaaren viereen. Siellä on enemmänki selviytyjiä ja myös meitä on parinkymmenen hengen kööri. Te voitte joko tulla meidän mukaan, tai sitte lähette itteksenne menemään. Meillä on aseita, jonkin verran ruokaa ja sieltä löytyy suojaa. Me ollaan selvitty ja useat on jääneet meidän mukaan tässä samalla. Voitte kysyä jotain, mikäli homma epäilyttää, mutta tietäkää, että nykyään ei oo missään oikein turvallista.”
Nousin pöydästä ilman sen suurempia ilmoituksia ja pyöräytin rynnäkkökiväärin takaisin käsiini.
”Me venataan tossa ulkona. Teillä on pari kolme minuuttia aikaa tehä päätöksenne.”
Naiset katsoivat toisiaan ja Karoliina sai nopeasti tykitettyä ensimmäiset kysymyksensä.
”Siis onko se joku armeijan paikka?”
”Ei. Me ollaan varmaan ainoat armeijan miehet, jotka tulee sinne. Armeijaan ei kannata luottaa hirveesti, meillä oli ongelmia niiden kanssa jo Jyväskylässä.” Puhuin tarkoituksella ristiriitaisesti Puolustusvoimien virka-asussa armeijaa vastaan. Se herätti välittömän jatkokysymyksen.
”Mitä sä meinaat tolla? Eikö armeijaan voi luottaa?”
”Se on aika pitkä tarina.” Iskin heille silmää ja käännyin. ”Teillä on se pari kolme minuuttia aikaa päättää.”

Astelimme Puttosen kanssa talon pihalle auton luo. Molemmat meistä vilkaisivat nopeasti ympärilleen, joka oli lähinnä totuttu reaktio. Puttonen tarjosi minulle savukkeen, jonka otin kiitollisena vastaan. Sytytettyämme ne taisteluparini heitti nopeasti kysymyksen ilmoille.
”Tota, mitä sää..”
Hän jäi hetkeksi täysin ymmälleen. Annoin miehen hakea rauhassa, kunnes katsoin häntä kysyvästi. Puttonen pudisti hajamielisesti päätään ja hengitti raskaasti sisään.
”Ei vittu mitkä bosat.”
Repesin nauramaan. Helvetin idiootti, vaaratilanteissa rinnat lamauttivat hänet pahemmin kuin mikään kauhu.
”Jätkä, ota ihan iisisti.”
”Okei okei.” Hän keräili hetken itseään, kunnes sai kysymyksen ulos. ”Ootko ihan varma noista?”
”En. Mutta en mä oo varma puolestakaan meidän porukasta. Esim Jonttu on aika passiivisagressiivinen kaveri, jollanen saattaa tuottaa ongelmia. Mut meidän pitää silti selvitä.” Puttonen nyökkäsi vastaukseksi.
Tupakoimme rauhassa loppuun, jonka jälkeen naiset tulivat talosta ulos. Heillä oli mukanaan vain yksi pieni kassi ja muovipussi täynnä ruokaa. He astelivat eteemme hieman epävarman näköisenä. Karoliina kuitenkin puhui välittömästi.
”Me tullaan mukaan.”
”Ok. Meillä on yks kuorma-auto ja Audi tuolla päätiellä. Ajakaa sinne ja seuratkaa meitä.”
Tämä keskustelu oli kolmella lauseella ohi. Saimme lisää vahvistuksia ryhmäämme.

Naisten vanhahko Opel tuli perässämme, kun astelimme tietä myöten meitä odottavien Tammenahon, Hannan ja Veeran luo. Varsinkin Veera näytti pelkältä kysymysmerkiltä saapuessamme. Selitin asian heille nopeasti ja käskin seurueemme painua takaisin autoon. Me olimme tuhranneet täällä jo tarpeeksi aikaa.
Kahden auton saattueemme oli kasvanut kolmeen.

Jatkoimme matkaa aivan yhtä nopeasti kuin oli tarkoituskin. Operaatio oli kestänyt juuri niin pitkään kuin veikkasinkin, olimme päässeet talosta sisään ja ulos puolen tunnin sisään, sekä suorittaneet kaiken mitä oli tarkoituskin. Tottakai meillä oli riskimme, mutta ne jaksanut eritellä niitä. Kahden tuntemattoman ihmisen ottaminen ryhmään oli aina riski, mutta heidät pitäisi vain imaista sisään pariksi päiväksi. Sen jälkeen kaikki onnistuisi, aivan kuten Jyväskylänkin porukan kanssa.
Puttonen oli jälleen laittanut radion päälle. Se pyöri yhä ympäri etsien kanavaa.
Veera vaikutti hieman tuskastuneelta, mutta hän reagoi aina suhteellisen rajusti kaikkiin muutoksiin. Tätä nykyä tyttö oli onneksi puheliaampi ja uskalsi avata suunsa.
”Ketä noi naiset on?”
”Minna ja Karoliina.” Puttonen aloitti. Korjasin välittömästi. ”Milla.” ”Joo, siis Milla ja Karoliina.” Puttosen kasvoilta näkyi hieman omahyväinen hymy. Onneksi Veera ei tiennyt miksi. Hän tuntui olevan meistä molemmista suhteellisen mustasukkainen.
”Ja te vaan käskitte niitten seurata meitä?”
”Jotakuinkin joo.”
”Miks?”
En jaksanut antaa samanlaista perustelua kuin Sofialle, mutta tämä vastaus oli huomattavasti helpompi.
”Minkä takia Jukka jeesas meidät turvataloon Jyväskylässä? Ihmisistä pitää pitää huolta.”
”Ok. Mutta ne on varmasti hyvien puolella?”
”No ketkä tässä nyt olis hyvien puolella. Mutta ne on aseettomia. Ja Viitasaarella meidän pitää kuitenkin kaikkien noudattaa samoja sääntöjä.”
”Jeps. Onko siellä sit jotain sääntöjä?”
”Ei mitään erityisempiä, mutta tottakai meidän pitää pitää se mesta turvallisena ja kaikilla ruoka pöydässä. Hiffaat?”
”Joo. Mä hiffaan.” Tällä kertaa vastaaja oli Puttonen, joka veti hyvin kankeasti teeskennellyn stadin murteen päälle ja hihitteli itsekseen imitaatiolleen. Emme Veeran kanssa erityisemmin välittäneet tästä.

Matkan jatkuessa lumisade sakeni. Hiutaleet olivat raskaita ja tuulilasinpyyhkijät jatkuvasti päällä. Mietimme jossain vaiheessa jopa auran laskemista, mutta lunta ei ollut vielä kymmentäkään senttiä maassa. Päätimme jatkaa matkaa, mutta hidastimme hieman vauhtia ja ajoimme keskemmällä tietä. Tätä nykyä ajolinjoilla oli vain marginaalisesti merkitystä, kun vastaantuleva liikennekään ei häirinnyt. Sekä Audi, että Opel tulivat siististi perässämme. Puttonen oli lähellä tehdä muutaman alatyylisen vitsin naispariskunnasta, mutta keskeytin hänet sujuvasti. Hiljalleen savolaismies ymmärsi yskän ja jatkoimme ajamista.
Viitasaari alkoi lähestyä. Me olimme hyvin lähellä totuuden hetkeä. Se oli luultavasti myös minun ja Jukan johtajuuden loppu, sekä monessa mielessä uuden ajan alku, tapahtui mitä hyvänsä. Minä halusin uskoa, että Raivio oli kunnian miehiä, vaikka olimme tavanneet vain lyhyesti. Kunnian miehellä tarkoitin lähinnä sitä, ettei hän ampuisi meitä saman tien kun pääsisimme perille. Toisaalta en nähnyt siinä myöskään mitään järkeä.
Meillä oli paljon omaisuutta, joka olisi myös heille hyödyllistä. Mutta tällä hetkellä resursseja oli huomattavasti enemmän kuin niitä tarvitsevia ihmisiä. He tarvitsivat ihmisiä, eli tässä tapauksessa meitä. Meillä oli joukossamme suhteellisen hyvin varustettuja sotilaita, jotka tällä hetkellä tarjosivat juuri sitä, mistä pahiten oli pula. Turvaa.
Toisaalta minulla ei ollut myöskään tietoa heidän tilanteestaan, mutta vartiossa olleella porukalla ei ollut erityisen järeää aseistusta mukanaan.
Helvetti. He taisivat pelätä meitä enemmän kuin me heitä. Vaikka meillä oli ollut ensivierailulla mukana kaksi naista, toinen heistäkin oli aseistettu ja kaksi täydessä varustuksessa olevaa sotilasta harvoin loi kuvaa rauhanomaisista ihmisistä.
He eivät välttämättä olisi reagoineet yhtä epäilevästi johonkin vähemmän väkivaltaiselta näyttävään porukkaan.

Saavuimme kohti huoltoasemaa. Käskin Puttosta väläyttämään hätävilkkuja, jotta taaemmassa autossa Tammenaho osasi olla varuillaan. He laittaisivat myös radioviestin tässä vaiheessa taaempana tulevalle porukalle. Vaikka se ei saapuisikaan, köörin odottaisi jonkin aikaa noin viiden kilometrin päässä. Minä en halunnut, että viitasaarelaiset saisivat vahingossakaan vihiä toisesta ryhmästämme, mikäli he heittäytyisivät vihamielisiksi.
Ihmisrotu oli sen verran uhanalainen, että meidän oli suojeltava omiamme. Vaikka viitasaarelaisilla ei ollut mitään syytä ottaa meitä vihamielisesti vastaan, kaikkeen oli varauduttava. Se oli näiden aikojen henki.
Päivän lyhyt valoisa aika oli jo mennyt lakipisteensä ohitse. Edessä oli tuttu näky – autobarrikaadi ja tukittu silta. Liikkeestä oli vaikea havaita vartiomiehiä, mutta tiesin heidän olevan paikalla. Puttonen vaikutti jännittyneeltä, mutta komensin häntä rauhallisesti.
”Jätä tohon huoltsikan sisäänajokaistalle.”
”Aika paljo ruumiita.”
”Joo. Ne on torjuneet täällä ahkerasti nilkuttajia.”
Hän kaarsi kuorma-auton osoittamaani paikkaan. Kaksi henkilöautoa perässä parkkeerasivat kiltisti taakse. Minä kuittasin nopeasti sanottavani Veeralle ja Puttoselle.
”Ok, meikä menee ensimmäisenä yksin ulos. Pitäkää tää käynnissä jos jotain tapahtuu. Älkääkä helvetissä tulko ulos, ennen ku mä näytän.”
Molemmat kuittasivat ymmärtäneensä sanattomasti. Tunnelma oli jo auton kopissa kireä. Kuittasin asian lyhyesti.
”Puttonen, heitä meikälle tupakka.”
Hän totteli ja minä hyppäsin autosta ulos, sulkien oven perässäni.

Laitoin heti ulkosalla rynnäkkökiväärini selkään, jonka jälkeen aloin astella kohti barrikaadeja. Sytytin rauhassa savukkeen ja vilkuilin ympärilleni. Tuoreessa lumessa oli askelia, eli he olivat täällä. Kului pieni hetki kun meidät aiemmin tarkastanut nainen nousi kilpa-ammuntaan tarkoitetun ilmakiväärin kanssa autoilta näkyviin. Astelin rauhassa häntä kohti ja nainen asteli minua vastaan. Hän oli ehkä nelissäkymmenissä, hyväkuntoinen ja sonnustautunut hupulliseen untuvatakkiin. Huppu oli päässä ja mustat valuivat sen alta esille. Nainen piteli hieman epäluontevasti ilmakko käsissään ja pysähtyi minusta noin kymmenen metrin päähän. Tulkitsin tämän itsekin pysähtymiseksi. Hän puhutti minua ensin.
”Tekö ootte se porukka, jonka piti tulla tänne.”
”Ollaan. Yliluutnantti Huhta ja muut. Onko Raivio missä?”
”Menee hetki jos me haetaan se, mutta mä muistan sut. Monta teitä on.”
”Nyt kaheksan.”
Hän näytti hieman epävarmalta, mutta viittasi sitten kädellään nopeasti sivummalle.
”Jättäkää noi autonne tonne katokseen ja tulkaa sit tähän.”
”Ok, mut meillä on aika paljon tavaroita. Tarvittais kantoapua, ettei ruokatavara mee pilalle tuolla lavalla.”
Hän epäröi hetken, mutta komensi sitten nopeasti.
”Tami ja Moilanen, tulkaaha auttamaan näitä!”
Yhdestä barrikaadin autosta nousi kaksi siellä odotellutta miestä. Heitä ei voinut nähdä tummennettujen ikkunoiden takia, mutta miehet näyttivät verrattain säyseältä. Toisella ei ollut näkyvää aseistusta, mutta suurikokoisempi miehistä kantoi haulikkoa selällään. He tulivat luokseni, jolloin minä aloin viittomaan saattueellemme, että ajaisivat autot huoltoaseman pihaan.

Näytin Tammenaholle Audiin että ottaisivat yhteyttä jälkimmäiseen ryhmään ja nousisivat autosta. Hiljalleen koko porukkamme purkautui ja aloitimme kahden miehen avustuksella purkamaan tavaroita. Ilmakkoa pitelevä nainen seurasi vieressä, jolloin yritin tehdä hieman huolettomampaa tuttavuutta.
”Tota, kai Raivio sai kuulla tästä.”
”Joo, meidän lähetti lähti kyllä tonne saarelle.”
”Okei okei.” Näytin hänelle peukaloa. Kumma kyllä, nainen vastasi oikeaoppisella ja aina tyylikkäällä ’Littipeukulla’.
Tunnelma oli jokseenkin vaivaantunut. Varsinkin uusi naisparimme oli vaitonainen, mutta he tarttuivat nopeasti avustamaan kantamusten kanssa. Lumisade teki pimenevästä iltapäivästä aavemaisen. Vaitonainen ja väsynyt porukkamme siirti aseiden kanssa ruokaa ensin pois rekasta ja kantoi sen jälkeen sillalle. Kaikilla oli epämukava olo, sillä tienpätkä oli yhä suhteellisen täynnä ruumiita. Myös meidän porukkamme ja Viitasaarella olleiden välillä tuntui olevan varautunutta.
Tarkastelin kahta meitä auttamaan tullutta miestä. Suurempi, haulikkoa kantava mies ontui jonkin verran, mutta hoiti silti mukisematta osansa. Hän oli pitkä, selvästi yli 190 senttinen, luultavasti yli satakiloinen, roteva mies. Epäsiistit hiukset ja tyhjähkö katse eivät juuri viestineet ystävällisyydestä ja helposta lähestettävyydestä. Hän oli ehkä kolmissakymmenissä.  Aseistamaton mies oli käärinyt hihansa, jotka paljastivat käsivarteen tatuoidun kiinalaisen merkin. Melko mauton ja muutenkin 90-lukua henkivä tatuointi, mutta laiharakenteinen mies vaikutti muuten pätevältä. Ehkä minun kokoluokkaani, teräväkatseinen ja kaitakasvoinen kaveri, vajaa kolmekymppinen.
Minulle heräsi uteliaisuus siitä, mikä oli viitasaarelaisten tarina. Heidän toimintansa vaikutti nimittäin suhteellisen hyvin suunnitellulta, mikä oli luultavasti pelastanut porukan.

Kannoimme tavaramme sillan tukkeeksi parkkeeratun bussin taakse. Näimme samalla myös kaksi vartiomiestä lisää, mutta he pysyivät kauempana autobarrikaadeilla tarkkailemassa. Ilmeisesti täällä oli varaa pitää hyvinkin suurta porukkaa vartiossa, mikä oli aina parempi.
Käskin Puttosen ottaa porukka mukaan, kun tutun Hiacen valot alkoivat lähestyä siltaa. Minä jäisin odottamaan seuraavaa kuorma-autoa. Kaksi uutta naistamme vaikuttivat hyvin levottomilta, mutta käskin heidän vain seurata Puttosen käskyjä. Tammenaho, joka oli ollut mukana täällä jo pari päivää sitten, sai osakseen etsiä käsiinsä poliisi Raivion.
Viitasaarelaisten pakettiauto saapui paikalle ja aloimme välittömästi pakkaamaan ruokaamme siihen.
Hiacesta hyppäsi ulos minulle ennestään tuntematon mies, joka esittäytyi hilpeän kevyeen sävyyn ’Puheloisen Jussiksi’. Hän vaikutti ensimmäiseltä kevyeltä ja vähemmän stressaantuneelta mieheltä. Oli tosin hieman vähättelyä sanoa häntä mieheksi. Jussi oli nimittäin aivan saatanan iso. Hänen tuulipuvuntakkinsa tuntui suorastaan pursuavan harteikasta miestä. Jos toinen meitä kantamaan auttaneista miehistä oli isokokoinen, Jussi oli valtava. Pukinpartainen, huolettomasti hymyilevä heppu oli rakenteeltaan leveä kuin ovi. Hän oli säätänyt Hiacen tuolin mahdollisimman taakse ja kiikutti raskaat ruokapakettimme vaivattomasti sisään. Miehen kädet olivat helvetilliset lapiot. Huomasin niiden olevan täynnä raskaan fyysisen työn arpia ja iho oli kovettunut ajan kanssa. Hän puhui voimakkaalla maaseutuintonaatiolla, hitaasti ja ystävällisesti. Sovimme, että hän saattaisi Puttosen ja muun porukan oikeaan paikkaan asutuksen puolella.

Minä astelin rynnäkkökivääri selässä takaisin, kun pieni seurueemme änkesi Hiacen perään tavaroiden kanssa. Kaksi meitä avustanutta miestä jäivät takaisin vartiopaikkaansa autoon, mutta tummahiuksinen nainen tuli mukanani. Yritin murtaa jään kohtuullisella menestyksellä.
”Etkös sä tsekannu meidät viimeks tartunnan varalta?”
”Joo, mutta te ootte varmaan sen verran paljon ollu keskenään tekemisissä, että tiijätte kyllä jos joku olis saanu pureman.” Hän ei katsonut minua silmiin vaan tähysti tielle päin puhuessaan. Yllätyin silti hieman aiemmin tylyn naisen osoittamasta luottamuksesta.
”Jaakko Huhta.” Esittäydyin nopeasti kättelyllä. Nainen vastasi siihen nopealla puristuksella.
”Kati Kleimola. Ootko sä ton porukan johtaja?”
”En oikeastaan, mutta me ton jälkimmäisessä ryhmässä tulevan Rajasalon Jukan kanssa hoidetaan suunnittelu aika pitkälti, jos tulee jotain erikoisempia keissejä.”
”Okei. Ootko sä sotilas?”
”Vähän vaikee selittää.” Naurahdin itsekseni. Keskustelukumppanini ei ymmärtänyt tilanteen huvittavuutta. ”Meikä on opiskellu pääasiassa käyttäytymistieteitä aiemmin. Ootko sä minkä alan naisia?” Sinuttelin häntä sujuvasti, vaikka tummatukkainen nainen oli minua vähintään kymmenen vuotta vanhempi.
”Opetushallinnon puolelta.”
”Okei, ootko siis ihan Viitasaarelta vai?”
”En alunperin, mutta oon nyt ollut – tai siis olin – sijaisuutta tekemässä.”
”Ok, onko teidän porukka pääasiassa täältä kotosin sit?”
”Mmm.” Hän näytti epäröivän vastata, mutta katsomatta minua silmiin kertoi totuuden kuitenkin. ”Ehkä puolet, loput on tullu tänne jostain kauempaa. Me on saatu lisää porukkaa hiljalleen ekoista päivistä saakka. Aika moni tuli Jyväskylästä.”
Ilmiö oli minusta verrattain kiinnostava. Paitsi, että se vaikutti viitasaarelaisten sisäiseen dynamiikkaan, se kertoi myös laajemman mittakaavan tilanteesta. Muistin myös pari päivää sitten kohtaamamme isän ja pojan puheen siitä, että täkäläiset kuitenkin torjuisivat osan saapuneista.
”Millon teille on edellisen kerran tullu sit lisää porukkaa?”
”Varmaan viikko sitte. Kaikkia ei oo voitu päästää sisään, ei oo ollut tarpeeks luotettavia. Ei oo pitkä aika siitä, kun Juhanin polvesta piti tonkia hauleja – ihmisistä on tullu melko kummallisia.”
Nyökkäsin myöntävästi. Vanhempi nainen puhui ehkä hieman pahaenteisesti, mutta tähän mennessä tilanne vaikutti neutraalilta. Keskustelu tyrehtyi siihen, sillä näimme auton valojen heijastuvan läheisiin metriin.
”Meen ohjaamaan ne paikalleen, jos se sopii teille.”
”Joo, mee vaan. Monta teitä on?”
”Loput tulee tossa, vähän päälle tusina.”
Kati asteli sen suuremmin vastaamatta sivummalle ja tarkkaili minun liikkeitäni sieltä. Minä kävelin saapuvaa kuorma-autoamme vastaan, rynnäkkökivääri yhä selässä.
Kaikki näytti menevän juuri niin hyvin, kuin olin olettanutkin. Ihmiset olivat epäluuloisia, mutta ottivat meidät silti vastaan.

Ohjasin viittomalla neljän auton saattuen paikoilleen, poislukien Sorvaria kyydittäneen auton, jonka ohjasimme lähemmäs. Kati epäili hänen saaneen tartunnan, mutta selvensin tilanteen hänelle. Muu porukkamme oli vaitonaista, mutta alkoi saman tien totella käskyjä ja kantaa ruokatarvikkeita sekä muita varusteita eteenpäin. Muutama avuksi tullut viitasaarelainen vaikutti positiivisesti yllättyneeltä. Toisessa kuorma-autossa oli mukana huomattava määrä ruokaa, eikä heillä ilmeisesti ollut aivan niin hyvä tilanne aterian suhteen, kuin mitä olin ymmärtänyt. Tosin yli satapäisen porukan ruokkiminen ei koskaan ollutkaan helppoa.
Meillä kesti suhteellisen kauan ennen kuin saimme purettua kaikki tavarat, yli puoli tuntia. Hämärä alkoi laskeutua. Välissä sivummalta saapui nilkuttajapari, mutta viitasaarelaiset teloittivat ne hyvin ääneti, käyttäen varsijousta ja pienoiskivääriä. Lopulta koko porukkamme kuljetettiin useammalla autollisella eteenpäin ja jätimme hyvin palvelleet kuorma-automme taakse. Minä menin viimeiseen autoon Jukan kanssa, joka alkoi selostaa nopeasti tapahtuneita. Hänen mukaansa matka oli ollut melko yhdentekevä ja tapahtumaköyhä, mutta ryhmämme oli selvästi suhteellisen jännittynyt. Koko porukkaa kalvasi epävarmuus tulevasta kohtalosta, sillä emme voineet olla varmoja siitä, miten viitasaarelaiset suhtautuisivat meihin.

Päästyämme perille Jussiksi esittäytynyt ihmisjärkäle ohjasi meidät autosta ulos. Olimme kahden rintamamiestalon välissä, joita paikallinen mies esitteli meille. Jussin lisäksi paikalla oli vain muutama muu viitasaarelainen, jotka olivat minulle ennestään tuntemattomia. Hieman ikääntyneempiä miehiä,  jotka katselivat meitä epäluuloiseen sävyyn. Oma porukkamme oli kerääntynyt puolikaareen Jussin ympärille ja kuunteli kärsimättömästi hänen selitystään
”Nonni! Elikkäs me ei saatu teille useempaa taloa jossa olis pönttöuunia tai muuta lämmitystä, mut veikkaan että mahutte ihan hyvin näihin!”
Minä olin ohjannut porukkamme kuuntelemaan selostusta lähinnä siltä varalta, että viitasaarelaisilla olisi jotain suurempia sääntöjä meitä koskien. Jussi selitti aluetta ja ympäristöä omaan verkkaiseen sävyynsä, johon luultavasti tulisimme tottumaan. Ympärillä olevista taloista löytyi paljon uteliaita katseita, sillä me olimme ilmeisesti suurin yksittäinen ryhmä, joka oli saapunut tänne.
”Elkää ihan hirveesti liikkuko minnekään vielä – me tehään huomenna parempi inventaaroio ja otetaan teiltä kaikilta nimet ylös. Saatte kyllä tehä ruokaa ja hakee lisää polttopuita, mutta enempää ei nyt tähän hätään.”
Tämän jälkeen pääsimme astumaan sisälle taloihin. Minä ohjasin porukan ja tavaramme sisälle, jolloin toinen meitä seuranneista vanhemmista miehistä tuli jututtamaan minua hieman kiusaantuneena.
”Olitko sää se Huhta?”
”Olin.” Käännyin häntä kohti pihamaalla. Muu porukkamme ei kuullut miehen puhuvan minulle, tai ei ainakaan kiinnittänyt huomiota.
”Joo, sut ja se toinen teidän johtoheppu pitäis saada huomisaamuna mahollisimman aikasin Raivion juttusille. Vaikka siinä kuuden maissa. Onnistuuko?”
”Eiköhän se onnistu. Me ollaan valmiina.”
”Juu, hyvä. Ei onnistunut tänään ko Raivio ei o vielä ehtinyt palata takas, mutta huomenna sit paremmin!” Kurttuotsainen mies vaikutti jopa innostuneelta, miten jouhevasti asiat menivät.
”Onko se ollu missä sitten?”
”Ööö, kalassa vissiin. Emmiä näitä muista.” Mies totesi ja irvisti kääntäen selkänsä minulle. Ilmeisesti keskustelumme loppui siihen.

Laitoimme tavaramme lopulta vain suurempaa meille kahdesta tarjotusta talosta. Katsoimme nopeasti että kaikille löytyisi sopivat tilat. Valitettavasti meillä ei ollut tarpeeksi patjoja kaikille, mutta pystyisimme nukkumaan silti tämän yön ylitse. Olin tarkastamassa panoksiamme, kun Jukka tuli hieman levottoman näköisenä paikalle.
”Näyttääkö hyvältä.”
”Ei valittamista.”
”Jep jep. Mikäs siinä.” Hän seurasi hetken vierestä, kun laskin ammusbokseja. Tiesin miehen pian sanovan varsinaisen asiansa.
”Kuule, onko susta liijoittelua, jos me laitetaan vartiomiehet tälle yölle?”
Vilkaisin häneen virnistäen. Minä olin askeleen edellä.
”Meikä on jo tehnyt vuorot. En mäkään noiden porukkaan täysin luota tai siihen, että tää saari olis täysin nilkuttajista vapaa.”
”Okei, hyvä. Ja sit tota -” Jukka keskeytti puheensa nopeasti ja jäi katsomaan ohitseni. Minä en ensin välittänyt tästä lainkaan, ennen kuin hän alkoi huutaa.
”Ei Taina JUMALAUTA! Eikö me sanottu, että se jää sinne!”
Nyt myös vieressämme olevat puolentusinaa päätä kääntyivät puulieden vieressä ruokalaatikoita purkava tummatukkaisen naisen suuntaan. Hän katsoi meitä säikähtäneenä, sylissään kissa. Tajusin nopeasti, että kyseessä oli sama kissa, joka oli ollut edellisen suojatalon viimeinen asukas. Se tapitti meitä tiukasti Tainan käsistä. Kissa oli ilmeisesti ollut salamatkustajana jälkimmäisessä autossa.
”Mutku mutku…” Taina sai melkein suunsa avattua puolustautuakseen, mutta Jukka ei jaksanut odottaa niin pitkään.
”Huhta, heitä tupakka.”
Ojensin hänelle savukkeen ja mies marssi välittömästi ulos talosta.
Huoneessa oleva Veera vilkaisi Tainaa ja näytti toiveikkaalta.
”Tarkottaakohan tää että se saa jäädä?”
Molemmat nuoret naiset vaikuttivat helpottuneelta. Ilmeisesti minä olin missannut poissaollessani koko kamppailun kissan kohtalosta, eikä ollut vaikea päätellä ketkä olivat siinä vastakkain. Hoidin panosten laskemisen nopeasti sopivaan vaiheeseen ja astelin ulos, tyttöjen jäädessä paijailemaan kissaa tavaroiden purkamisen keskellä. He vaikuttivat Jukan reaktiosta huolimata suhteellisen tyytyväisiltä tilanteeseen, kissaa myöten.

Jukka oli jo sytyttänyt savukkeensa kun saavuin hänen luokseen. Hän ei kääntynyt katsomaan, kun astelin miehen rinnalle ja liittyin tupakoivaan seuraan. Mies tuijotti hetken aikaa pimeään ja kohautti sitten olkapäitään.
”Eipä sillä kissalla niin väliä oo. Tosin ikävä että tytöt meni meikän käskyä vastaan.”
”Joo. Tää on vähän veikeä tilanne, ko tota käskyvaltaa ei luonnostaan ole.”
”Ei ole ei. Noh, mut eipä tolla väliä. Se kissa on kuitenki turha taakka. Tosin toivotaan, että se sitten helpottaa tota psyykkistä kuormaa, mikä meillä kaikilla on. Ihmiset tarvii turhia juttuja, ettei pelkkä stressi täyttäis päätä.”
Naurahdin vastaukseksi.
”Puttosta on vituttanu älyttömän paljon ettei salkkarit enää juokse.”
”Joo, eikä onneks taida enää jatkuakaan.” Jäimme molemmat nauramaan hetkeksi toteamukselle. Ilmeisesti jaoimme saman inhon suomalaista roskadraamaa kohtaan. Nauru laantui hiljakseltaan ja jatkoimme rauhassa tupakointiamme.
”Pitää toivoa että näiltä löytyis parranajovälineet jostain.”
Vilkaisin Jukan leukaa. Hänelle oli alkanut hiljalleen kertyä hyvä naamiointi läpi naaman. Sama tapahtui kaikille meidän ryhmässämme. Myös aiemmin lyhyet hiukseni olivat kasvaneet kuluneiden viikkojen aikana reilusti.
”Joo, parturi olis kvoa sana.”
”Ei oo kyllä paljoa juttuja, mitä mä oon jäänyt kaipaamaan.”
Vilkaisim miestä hieman kummaksuvalla katseella. Tämä kuulosti lähes paljastukselta.
”Me ollaan melkoisia nomadeja tällä hetkellä. Tää askeettinen elämä ei oo tosin välttämättä pelkästään huono asia, Muutama noista tytöistä vaikuttaa tällä hetkellä enemmän selväpäiseltä ku koskaan aikasemmin.” Hän veti viimeiset sauhut ja heitti savukkeen maahan. ”Esimerkiks Emmi, se on ollu aina hirvittävän stressaantunut. Musta vaikutti pitkään, että vaan sen poikaystävä piti sen toisinaan järjissään. Onhan se nytkin hajonnu silloin tällöin tähän toisenlaiseen stressiin, mutta se on paljon toimintakykysempi. Jatkuvat deadlinet ei kaadu päälle, hommat sujuu omalla painollaan. Taina oli kanssa aiemmin hirvee hösöttäjä, jonka opinnot juos paikalla kun se ei ehtinyt niiden mukaan. Se on nauttinu tilanteesta aina kun me ollaan pysytty paikallamme ja hommat on pitänyt saada järjestykseen. Tykänny tehdä asioita.”
”Mä en niin tunne tota porukkaa. Ja mua kiinnostaa enemmän se, kestääkö niiden kuuppa.”
”Joo, hiffaan kyllä.” Hän vilkaisi minua ja näytti jopa hymyilevän. ”Meidän pitää tehä ihan helvetisti traumanpurkua. Mutta monet näistä tyypeistä on paljastunu yllättävän sitkeiksi, mitä mä en aiemmin olis osannut kuvitellakaan.”

Heitin oman tumppini menemään. Pohdimme vielä hetken toisen polttamista, mutta päätimme sitten mennä sisälle. Rappusilla Jukka pudisteli päätään ja murisi hieman omiaan.
”Mutta perkele mä haluaisin toimivan äänentoiston. En oo kuullut kunnollista musiikkia kohta kuukauteen.”
Talon sisällä hän esitti pienen anteeksipyynnön Tainalle ärähdyksestään. Se oli ilmeisen tarpeeton, sillä nainen otti sen vastaan jo ennen kuin Jukka oli ehtinyt lopettaa lauseensa. Saimme järjestelymme hiljalleen päättymään ja seurueemme alkoi painua nukkumaan. Takana oli raskas päivä, joka vaati monelle totuttelua. Eikä se tarkoittanut pelkästään totuttelua uuteen taloon.