Neljäskymmenesensimmäinen päivä

3.12.

Asiat olivat juuri yhtä epätoivoisella tolalla kuin pitikin. Sini voi huonommin koko yön. Yön vahtivuorolla jokainen joutui kiinnittämään häneen pääasiallisen huomionsa. Pystyimme myös nukkumaan hyvin heikosti tytön brutaalin köhinän takia.
Ulkona ei sentään tapahtunut mitään. Vilkaisin silloin tällöin sinne myös valonvahvistimen lävitse vainoharhaisuuttani. Nälkä teki säikyksi ja epäileväksi. Ja tietenkin heikoksi. Olin näkevinäni ympäröivässä pimeydessä jatkuvasti hahmoja. Nälkä esti myös nukahtamasta. Samaan aikaan kykeni olemaan uskomattoman väsynyt, muttei pystynyt keskittymään uneen. Se oli oma helvettinsä. En ollut kovin varma paljonko lopulta kykenin nukkumaan koko yönä. Vaikka olimme silloin tällöin kuluneen kriisin aikana joutuneet olemaan nälissämme, tämä oli jotain aivan muuta. Ja tieto siitä, ettei asiaan tulisi välttämättä pelastusta, aiheutti lempeän epätoivon, joka oli omiaan ajamaan meidät anorektiseen hulluuteen.

Kun aamulla lopulta sain tekosyyn nousta puoliunestani, olin läpeensä voimaton ja väsynyt. Mutta olin juurikin väsynyt väsymykseen itseensä. Minua vitutti kuin pientä eläintä ja pieniä eläimiä vituttaa paljon. Varsinkin, kun ne eivät ole syöneet tai nukkuneet kunnolla päiviin. En ollut oikein varma mikä ajoi minua toimimaan. Puolittain varmaan se, että olin luvannut Jonille edellisenä päivänä, että me etsisimme ruokaa. Puolittain varmaan pelkkä epätoivo. Mutta en missään nimessä vähätelisi vitutuksen roolia.
Me olimme selvinneet kukin tahoiltamme tilanteesta, joka oli kaatanut mahdollisesti jopa 90 prosenttia väestöstä aivottomiksi kannibaaleiksi. Minä olin hengissä useammankin absurdin tilanteen jälkeen, jossa hengenlähtö oli lähellä. Olin unihoureissani laskenut, että pelkkä onni oli varmaan pelastanut minut ehkä viisi kertaa, riippuen mihin raja vedettiin. Oli kuitenkin helvetin typerää, että me kulisimme nälkään juuri nyt, kun olimme parhaassa turvassa luultavasti ikinä. Aloin ymmärtää miksi Peissi kiroili, kun ei voinut asioille mitään.

Ilmoitin samoin tein noustessani, että minä ja Joni lähtisimme puolen tunnin päästä. Annoin Karhulle pistoolini, jossa oli toki vain puolikas lipas. Se oli enemmänkin rauhoittamaan naista, sillä ase oli noin muutenkin perin hyödytön. Tämän jälkeen pesaisin nopeasti haavani ja täytin vesisäiliöt. Nälkä huusi vatsassa ja lihakset tuntuivat tyhjiltä.
Mutta minua ei kiinnostanut. Minua vitutti niin paljon häiritty yö, nälkä ja yleinen saamattomuus, että tappaisin tänään jonkun ja tekisin hänestä lihakeittoa, mikäli ruokaa ei muuten löytyisi. Me emme kuolisi tähän paskaan.
”Mä en palaa ilman ruokaa.” Ilmoitin asian painokkaasti. Kerttu piteli hermostuneesti pistoolia. Hän ei selvästi ollut motivoitunut tähän, mikä yllätti minut hieman.
”Me voidaan odottaa kanssa Peissiä. Kyllä me jaksetaan -”
”Ei. Me ollaan odotettu jo. Ja Sini ei kestä enää pidempään.” Minua ei edes häirinnyt Sinin läsnäolo. Purin hammastani ja latasin aseeni valmiiksi vihaisella liikkeellä. En halunnut toissapäivän onnettomuuden tapahtuvan tänään.
”Me tarvitaan sitä ruokaa. Ihan mistä vaan. Joni, ota itelles kansa tyhjä reppu.” Joni ei pistänyt vastaan. Hän vaikuti olevan meistä kaikista tällä hetkellä parhaissa voimissa. Eikä poika valittanut. Hän oli näyttänyt kyntensä näissä olosuhteissa. Minua huimasi jokainen kerta, kun nousin kyykystä ylös. Hampaisiin sattui. Korvissa vinkui yhä useampi ampumatapaus ilman kuulosuojaimia. Kasvojen törkeää haavaa ei onnekseni kuumottanut. Ainakaan minulla ei olisi tulehdusta.

Ulkona tuntui olevan poikkeuksellisen kylmä. Minua huimasi ja olo oli kuumeinen. Ja tiesin tämän kaiken johtuvan nälästä. Omat kasvoni olivat luultavasti kalpeammat kuin vieressäni kaulaliinaansa kiristävällä Jonilla, joka oli vielä luonnostaan kalpea. Nuorukaisen kuvaputkirusketus sai hieman punaa pakkastuulen heittäessä irtolunta naamallemme.
Lumessa käveleminen oli poikkeuksellisen raskasta. Kävely itsessään olisi jo tässä tilassa ollut ikävää, mutta meidän piti vielä aurata tietämme. Yritin astella vanhoja jälkiä myöten, horjahdellen silloin tällöin. Jo ensimmäiset sata metriä kertoivat, että tästä ei tulisi todellakaan mukavaa. Ja meillä oli vieläpä mukavin ja kevyin varustus päällämme. Vain aseet ja vesi talvivaatteiden lisäksi. Ei mitään muuta ollut järkeäkään kuljettaa. Meillä ei oikein ollut mitään muuta. Olin jättänyt jopa valonvahvistimen talolle, sillä elättelin kuitenkin salaa toiveita, että ehtisimme valoisan aikoihin takaisin. Ja elättelin myös salaa toiveita, että löytäisimme myös ruokaa. Pakkohan sitä oli. Muuten voisimme lähinnä käpertyä hankeen sikiöasentoon ja kuolla pois porukalla.

Jo pelkkä kävely oli raskasta. Joni puuskutti, minä puuskutin. Tämä oli kolmas päivä siitä, kun olimme erkaantuneet Peissistä. Hänen olisi itänyt löytää tänne. Mieli oli täynnä skenaarioita, joiden takia kaikki saattoi olla väärin. Jokainen tunti, kun Peissi ei saapunut, vähensi mahdollisuuksia että hän saapuisi lainkaan. Ruuasta oli tullut nyt ykkösprioriteetti, ei Peissin odottamisesta. Aloin todellakin epäillä, ettei hän saapuisi. Se tarkoitti, että meidän pitäisi ottaa ohjat todellakin omiin käsiimme.
Maleksimme ensimmäisten risteyksien ohitse. Joni heitti kysyvän katseen, mutta heilautin vain käteni eilisten jälkieni suuntaan ja pudistelin päätäni. Hän ymmärsi, että olin jo tarkastanut paikan. Jatkoimme yhä eteenpäin. Oli surkuhupaisaa, että vain muutamat sadat metrit tuntuivat käsittämättömiltä matkoilta. Jokainen askel vaati ponnisteluja, vaikka näimme jo seuraavan talon tien varresta.
Sen etuikkunat oltiin rikottu ja ovi oli auki. Etupihalla näkyi vanhoja jälkiä. Joni katsoi minua jälleen kysyvästi, mutta viittasin eteenpäin. Meidän ei tarvitsisi tutkia taloja, jotka ovat mitä ilmeisimmin jo kaluttu lävitse. Oikealla puolella tietä oli onneksi punainen idyllinen mummonmökki, jonka takapihalla oli lumen peittämä kasvimaa. Se näytti paremmalta, tai ainakaan pihamaa ei ollut täynnä jälkiä.

Kun pääsimme sisälle taloon, todellisuus oli raaempi kuin pelkästään ruuan puuttuminen. Mummonnmökissä ei ollut ruokaa. Kaikki kaapit oltiin revitty auki. Mummo tosin löytyi. Hän makasi lattialla omassa veressään. Suljettu ovi oli pitänyt villieläimet poissa paikalta, eikä pakkasessa hyytynyt hurme edes haissut rakennuksesta ulos. Muorin ikää oli vaikeaa arvioida. Hän makasi kasvot verilammikossa lattialla. En nähnyt selässä luotien poistumajälkiä, eikä meitä huvittanut kääntää naista ympäri. Häntä oli ilmeisesti puukotettu etupuolelle. Veikkasin myös pientä kamppailua, mutta sillä ei ollut järin paljoa merkitystä. Asunto oli kylmä eikä edes pihalla ollut suurempia jälkiä. Tämä murha saattoi olla jo yli viikon vanha. Mahdoton sanoa, talvi kun tuntui pysäyttävän mätänemisen täysin. Mökin pönttöuunin luukut olivat jääneet auki, jonka takia kylmä ilma oli vallannut asunnon melko nopeasti. Ikkunat olivat huurteessa molemmin puolin.
Täällä ei ollut mitään. Joni vaikutti järkyttyneeltä. Tai sitten hän oli vain niin nälkäinen, että järkyttyi lähes kaikesta. Tai sitten molempia. Lopputulos oli melko sama.
”Jatketaanko?”
”Joo.”

Jatkoimme eteenpäin tietä. Emme olleet paljoa kilometriä kauempana talostamme, mutta se tuntui vähintään kymmeneltä. Jo pelkästään vaelteluun oli tuhrautunut aikaa vaikka kuinka. Meidän pitäisi nopeasti löytää jotain, sillä minua huimasi. Yritin juoda vettä, mutta se ei auttaisi heikotukseen kovin pitkään. En ollut edes ajatellut sitä, mutta meidän pitäisi tarkastaa myös lääkekaappeja. Särkylääkkeet ja antibiootit voisivat auttaa Siniä, mutta myös niiden kanssa tarvittaisiin ruokaa. Ja paljon.
Mutta me näimme kaksi taloa. Ja niiden jälkeen muutaman useammankin. Taakse jäänyt bussipysäkki ei ollutkaan pelkästään muutamalle hikiselle mökille, vaan täällä oli kyläntapainen, joka kulki Laajarannan nimellä. Rakennuksia oli vain muutamia tien molemmilla puolilla ja lumessa erottui jopa jonkin verran jälkiä, mutta siitä huolimatta meillä oli toivoa. Täällä saattoi olla apua tai edes ruuanjämiä. Rakennuksia oli sen verran monta ja useat niistä olivat asuttuja omakotitaloja. Täkäläisistä ihmisistä jonkun oli ollut pakko hamstrata ruokaa. Tai ainakin unohtaa jämiä.
Ehkä puolestatusinasta talosta huomasi heti, että lähimmäiseen oltiin murtauduttu. Otimme sen takia heti seuraavan, joka noin muutenkin vaikutti hieman kutsuvammalta. En tiedä johtuiko se siitä, että talo oli uudempi, vai siitä, että se oli hieman tieltä näkymättömissä. Oli miten oli, lähemmäs parisataaneliöisen, kaksikerroksisen omakotitalon pihalla ei ollut mainitsemisenarvoisia jalanjälkiä. Myös ovi oli kiinni ja ikkunat ehjiä.

Minua väsytti aivan helvetisti. Muistin vielä ajat, kun olimme Puttosen kanssa tarkastaneet aseiden aknssa jokaisen talon. Mutta nyt me emme kiertäneet rakennusta ympäri. Emmekä edes vilkuilleet ikkunoista tarkemmin. Hälytyskelloni olisivat luultavasti jo aiemmin soineet viimeistään siinä vaiheessa, kun kokeilin etuovea. Se oli auki. Emme nähneet pihalla askelia, mutta se oli selvä riski. Kohotin rynnäkkökiväärin ja kehoitin Jonia seuraamaan varovasti pari askelta takanani. Uskollinen aseeni vain tuntui painavan kohtuuttoman paljon. En jaksaisi tarkastaa kyllä koko taloa.
Otimme askeleen sisään eteiseen jolloin karjaisin suoraa kovaäänisen utelun, oliko talossa ketään. Kukan ei reagoinut. Sairaatkin kyllä reagoisivat ääneen. Mutta me olimme todellakin yksin. Laskin kiväärin, mutta jätin sen yhä varmistamatta. Täällä oli liiankin kliinistä ja puhdasta.
Tosin eräs asia pilasi muuten siistin kodin idyllin. Haju.

Täällä haisi pilaantunut ruoka. Se oli ollut täällä tartunnan alusta saakka. Vaikka jouduimme hetken pidättelemään hengitystämme, meidät valtasi tyytyväisyys. Keskellä keittiön pöytää oli siihen jäänyt, likainen ja kylmässä huonosti homehtunut puurolautanen. Kaikki ymmärsivät nälkäisinä logiikan – jos täällä olisi pilaantunuttakin ruokaa, se tarkoitti ettei kukaan olisi kokonaan tyhjentänyt taloa. Me saattaisimme hyvinkin löytää täältä vaikka mitä.
Ja osuimme siinä oikeaan.
Jo pelkästään kaapit olivat kuin aarrearkku. Ei mitän hämmentävää. Hyvällä tolalla olleen lapsiperheen kaappi. Mutta se oli enemmän mitä me toivoimme. Paljon oli pilalla. Jääkaappi haisi kuvottavalle. Asunto oli sen verran kylmä, että toivoimme pakastimen olevan tarpeeksi kylmä. Nyt kaikkialla oli kyllä tarpeeksi kylmä, mutta toivon mukaan sähköjen katkeamisen jälkeen pakkanen olisi lämmennyt huoneenlämpöiseksi vasta huoneen ollessa jo pakkasella. Sitä oli vaikeaa arioida päällisin puolin. Pakkasessa oli jonkin verran lihaa ja kalaa ranskalaisten perunoiden ja muiden lisäksi. Ja kaapissa oli kaikkea mausteista manteleihin, joita haalimme mukaan.
Lopputuloksena aloimme toisistamme huomaamatta vain mättämään ruokatarvikkeita reppuihin. Homeisten leipien lisäksi löysimme säilykkeitä, jotka avasime samoin tein. Vaikka tonnikala ei ollut mitään suurinta herkkua, tungin sitä naamaani kuin viimeistä päivää. Käskin Jonin olla varovanen, ettei pitkän nälän jälkeen tulisi pahoinvointia nopean syömisen johdosta.

Me olimme aivan saatanan onnellisia. En uskaltanutsyödä vielä enempää, vaikka Joni oli löytänyt kaapista perunalastuja. Ne veivät aivan liikaa tilaa, mutta ainakin niitä oli. Meillä oli kaikkea. Lihaa, jauhoja, pastaa, mausteita, papuja ja vaikka mitä. Aivan perinteinen jääkaappi oli saanut minut onnellisemmaksi kuin ikinä. Istahdin pöydälle täyttämään reppuani, kun Joni alkoi nauraa. Näin pojan silmien kostuneen ja hän vain nauroi. Hän oli vieläpä kuolettavan ujo eikä luultavasti kovin usein nauranut ääneen kenenkään seurassa, mutta juuri nyt niin onnellinen, ettei voinut pitää sisällä.
Minäkin hymyilin. Uskonnollisena ihmisenä tämä olisi ollut helposti selitettävissä enkelin johdatukseksi, mutta meitä vain lykästi. Tämä taisi olla suurin onnistumisemme pitkään aikaan. Tai ainakin se tuntui siltä, kun kaikki oli alkanut mennä päin helvettiä.

Ilo ei loppunut siihen. Tutkiessamme taloa, löysimme vielä arkkupakastimen, joka oli täynnä marjoja, mutta myös hirvenlihaa. Päälle oltiin teipattujuhlava teksti, ’Markon ensimmäinen hirvi’. Nyt se tulisi todellakin tarpeseen. Lähemmäs kolme kiloa puhdasta lihaa, joka kylmempään eteistilaan sijoitetussa arkussa oli varmasti pysynyt hyvänä. Lopulta jouduimme molemmat ottamaan kassit mukaan reppujemme lisäksi, että edes saimme ruuan kannettua. Sivutaskussa oli särkylääkkeitä. Sinin tila saattaisi kohentua sen verran, että hän voisi syödä. Tässä tultaisiin olemaan kyllä voiton puolella.
Tunsin jo ovesta kävellessäni, miten energia virtasi raajoihin. Joni oli puhelias ja selitti pitkästä aikaa säännöistään, joita hän oli alkuvaiheessa yhteismatkaamme maininnut. Minä jaksoin kuunnella häntä, kun astelimme eteenpäin. Olimme voineet jopa jättää taloon ruokaa, sillä sitä oli niin paljon. Ainakin tietäisimme paikan mistä hakea sitä lisää ja ehkä tämä pelastaisi myös jonkun piti vain htymuun. Mutta tällä määrällä me pystyisimme jopa kävelemään Viitasaarelle, olettaen että Sini paranisi. Jos ei, ainakin me voisimme palata huomenna etsimään kelkkaan polttoainetta tai löytää sopivan suurella maavaralla varustetun auton.

Paluumatka oli melko hilpeä. Puhuimme elokuvista. Oikeastaan vain yhdestä elokuvasta, missä Jonin muistin mukaan rugbyjoukkue tippuu jonnekin Andien vuoristoon ja joutuivat elämään nälässä niin pitkään, että söivät kuolleitaan. Aihe ei erityisemmin kuvottanut minua nyt. Ei se tosin olisi kuvottanut minua muulloinkaan, mutta tässä herkässä mielentilassa, vatsa täynnä tonnikalaa, olisin voinut liikuttua vaikka saippuamainoksesta.
Ainoa takaisku paluumatkalla oli Jonin yllättänyt ripuli. Nälässä ollut ruuansulatus ei kestänyt nuorukaisen äkillistä ahmaisua ja hän joutui lyhyellä matkallamme potkimaan lumeen pienen kuopan ja kyykistymään talvipakkasessa ulostamaan. Olimme tosin molemmat niin hilpeällä tuulella onnistumisesta, että hymyilin itsekseni seisoskellessani tiellä vartiossa. Me taisimme sittenkin selvitä. Ainakaan emme kuolisi nälkään samoin tein. Tässä oli paljon erilaisia mahdollisuuksia, miten voisimme jatkaa eteenpäin. Hyvin varustettu omakotitalo oli juuri pelastanut parhaimmillaan neljä henkeä. Oli vielä toivottava, että Sini tokenisi pahimmasta sairastelustaan. Sen jälkeen me voisimme jatkaa matkaa jopa itseksemme.

Joni ei paljoa himmaillut kun pääsimme takaisin talolle. Hän aukaisi oven ja karjaisi suoraa iloisen tervehdyksen.
”Me löydettiin ruokaa!”
Jaoimme nopeammin syötävää ruokaa nopeasti talolle jääneille naisille. Voipilas Sini ei itkenyt, mutta toisteli lähinnä kiitoksia. Hän ei jaksanut syödä paljoa, mutta yrittäisimme ruokkia häntä jatkuvasti samasta syystä. Kerttu sen sijaan roikkui ja halaili kaikkia innoissaan silmät kosteana. Hän lähes huusi, miten hyvältä ruoka maistui.
He olivat yhä kuitenkin heikkoina, joten me aloimme lämmittämään taloa ja laittamaan ruokaa Jonin kanssa. Ruualaitto jäi pääasiassa minun vastuulleni. Pastaa ja hirvenlihaa ainakin näin aluksi. Meillä oli mukanamme myös oliviöljyä, jota käytin runsaasti. Varoitin ketään syömästä liikaa heti alkajaisiksi, mutta en halunnut kursailla. Me katoimme jopa pöydän ateriaa varten ja sytyimme muutaman kynttilä. Ulkona oli jo pimeää, jonka takia pimensimme ikkunat. Muutoin talossa alkoi olla hyvin kodikas tunnelma. Takassa oli valkea ja ruoka tuoksui.

Kaikki yrittivät syödä rauhassa ja onnistuivat vaihtelevasti. Ruokaa oli hieman liikaa, sillä nälkiityneen ihmisen vatsa ei imenyt sapuskaa kovin paljoa. Kaikki olivat hiljaa ja keskittyivät aluksi ruokailuun. Siinä ei tosin mennyt järin pitkään. Jokainen nautti pastasta ja lihasta. Sama tapahtui myös itselläni. Se oli parasta, mitä olin koskaan laittanut. Ja parasta, mitä olin koskaan syönyt. En muista olisinko koskaan tullut näin euforiseksi ruuasta.
Tämä oli hiton hyvä päivä.

Ruuan jälkeen kaikki jäivät pöytään istumaan. Olimme keittäneet teetä. Kukaan ei oikein jaksanut juoda sitä. Sini nuokkui ja oli nukahtaa peiton alle, jonka kanssa hän istui pöydässä. Me muut tuijotimme pöytää lähinnä uppuneina. Tuntui siltä, että kehollekin ruuan sulattaminen kävisi juuri nyt urheilusuorituksesta. Me olimme niin heikkoina.
Tunnelma äityi rauhalliseen jutusteluun. Aluksi käytännönläheisiä kysymyksiä, mistä ruoka oli peräisin, miten hyvää se oli, millaisesta kaikki pitivät ja sitten suunnitelmia hakea sitä mahdollisesti lisää huomenissa. Joni nätti kuitenkin mietteliäältä ja nosti kissan pöydälle.
”Mitä jos Peissi ei tule.”
Minä katsahdin häntä hieman vihaisena. En halunnut muutenkin heikkona olevan Sinin lannistuvan tälläisten epäilyjen takia, mutta hieman odottamatta Kerttu otti asian kommentoitavaksi.
”Peissi ei oo sellainen tyyppi. Se tulee kyllä.”
”Millainen tyyppi se sitten on?” Kysäisin häneltä suoraa. Myös Joni jatkoi epäilyjään.
”Sille on voinu käydä jotain.” Hän näytti murheelliselta jatkaessaan lausettaan. ”Tai sit se ei aiokaan palata meidän luo.”
Kerttu pudisteli jälleen päätään.
”Se tulee kyllä. Peissi ei oo sellainen tyyppi.”
Hän hörppäsi teetä. Huomasin naisen olevan hieman jännittynyt, mutta hän jatkoi siitä huolimatta sujuvasti.
”Mä oon nähnyt sen toiminnassa ja kuullut vähän siitä, miten se edes päätyi meidän luokse. Musta tuntuu, että se on käytännössä kuolematon. Sillä oli alusta alkaen Ysin kanssa konfliktia. Ysi on sitä puolta isompi, mutta Peissi ei koskaan antanut periksi. Jos Ysi yritti korottaa ääntään, se vaan tuijotti sitä. Sillon se ei koskaan kiroillut. Ja mitä mä näin Peissiä noiden Sairaiden kanssa, niin se oli käytännössä voittamaton. Mä oon nähnyt, kun se tappoi pari paljain käsin. Tai no, oli sillä nahkahanskat. Mutta se olis voinut tappaa Ysinkin varmaan halutessaan. En mä tiedä. Mutta mä en usko, että sille vois tapahtua jotain. Se tuli Helsingistä saakka tonne talolle. Ja se oli käyny useassa paikassa ennen sitä. Se kerto, miten Lahti oli tulessa. Se kerto, että Hämeenlinna oli yhtä ankea kuin ennenkin ja että itse linnassa oli joitakin selvinneitä. Se ei oo missään vaiheessa tartunnan aikana ajanut autoa. Se tuli fillarilla tänne saakka.”
Tajusin mitä hän sanoi. Mieleeni nousi vain yksi kommentti.
”Peissi on vissiin melkoinen huumorityyppi.”
”Joo. Mä en tiedä millä voimalla se oikeen puskee eteenpäin, mutta se kyllä pystyy tulemaan tänne takaisin. Se on varmaan kuolematon. En mä ymmärrä miten se tosiaan pystyy siihen.”
Joni virnisti Kertulle hänen vakavista sanoistaan huolimatta.
”Älä koskaan aliarvioi vitutuksen voimaa.”

Se oli luultavasti se, mihin me saatoimme luottaa. Minä olin arvioinut paljon ihmisten luotettavuutta jo ennenkin. Useimmiten se petti olosuhteissa, joita kukaan ei odottanut. Humala oli hieno tekosyy arkisessa elämässä. Tässä arjessa sille ei tosin ollut tilaa. Mutta raaka fakta oli, ettei Peissillä ollut varsinaista tarvetta palata meidän luoksemme. Oli toinen asia, minne hän menisi. Minä en tietänyt käytännössä mitään miehen motiiveista. Hän oli jättänyt Syövän hyvin nopeasti ja ollut hanakka lähtemään meidän mukaamme.
Mutta jokin miehessä oli hieman poikkeuksellista. Myös minä olin nähnyt miten hän toimi. Hän oli määräietoinen ja sopivan kyseenalaistamaton. Ei välttämättä mikään periaatteen mies, mutta en uskonut, että Peissi olisi erityisen ajatteleva mies. Kun toisten ihmisten uskollisuutta arvioitiin, heitä pidettiin usein joko moraalisesti valveutuneina tai jalomielisen älykkäinä, etteivät he tekisi pahaa lähimmäisilleen. Tämä vanhollinen ja valistushenkinen ajatus oli ollut voimakkaana etenkin korkeakouluopiskelijoilla täytetyssä tuttavapiirissäni takavuosina. En kuitenkaan uskonut Peissiä sillä tavalla älykkääksi. Hän ei ollut moraalifilosofiaa pohtiva kaveri, joka arviosi tekojaan yhteiskuntajärjestyksen tai eettisyyden kehyksessä. Peissi teki asioita luultavasti vain vitutuksen takia. Häntä vitutti nälkä ja rottamaiset tempaukset, minkä mies oli tehnyt varmasti selväksi. Ja hän vain teki asioita. Tai näin minä halusin uskoa.
Kieroudessa ja pahantahtoisuudessa oli nimittäin aina pieni osa omahyväistä älykkyyttä. Se oli itsekeskeisyyden ja opportunismin lähtöoletus. Peissiltä saattoi puuttua sellainen älykkyys. Ehkä hän vain veti turpaan, niin pitkään kunnes asiat olivat hänen mieleisensä.

Tosin saatoin myös olla hyvin väärässä. Mutta meillä oli nyt ruokaa. Ja me voisimme lähteä heti, kunhan Sini olisi terveempi. Olettaen että hän olisi.

Sinin kuume ei tosin laskenut. Eikä yskä. Sentään hän nukahti nopeammin ja syvemmin särkylääkkeiden ansiosta, mutta me kaikki olimme huolissamme. Tyttö oli sitkeä, mutta hänellä saattoi olla myös kokonainen kollaasi oheistauteja. Keuhkokuume, keuhkoputken tulehdus, angiinaa tai lihastulehduksia, joita me emme näkisi. Meillä ei ollut mitään ammattitaitoa tähän tilanteeseen. Me pystyimme vain ruokkimaan ja lääkitsemään tyttöä sillä, mitä meilä oli. Ja rukoilemaan. Jumala tosin varmaan olisi aika kiireinen tällä hetkellä rukousten kanssa. Jäljelle jääneillä terveillä ihmisillä oli luultavasti paljon toiveita.
Söimme toisen lämpimän aterian, kun kello oli jo lähes kaksitoista. Minä otin ensimmäisen vartiovuoron, sillä olin ottanut ensimmäisen ruokailun jälkeen tunnin torkut. Torkkujen jälkeen olin ripuloinut. Vatsa ei kestänyt välittömästi pitkän nälän jälkeen paljoa mitään. Ainakin elintarvikkeiden pitäisi olla tuoreita. Tai ainakin ne maistuivat sille. Toinen ateriamme oli hieman vaatimattomampi, mutta kaikki söivät sen kursailematta ja kehuen vuolaasti ruokaa laittanutta Kerttua.
Joni nukahti ensimmäisen kerran vaatteet päällä, kun hän hetkeksi istahti tuolille lukemaan. Herätin hänet ja käskin peseytymään. Meillä ei olisi varaa verenmyrkytyksiin tai haavojen tulehtumisiin. Sama koski myös minua. Vartiovuoroni täyttyi lähinnä itseni desinfionnista. Haavat olivat hiton syvät ja kivuliaat, mutta se kuului asiaan. Varsinkin kasvojen naarmusta olin tyytyväinen, sillä silmäni oli kuitenkin paikallaan.

Ennen vartiovuoron vaihtoa talutin Sinin vielä käymälä-ämpärillemme, jota vain hän käytti. Muut saivat tehdä tarpeensa ulos. Vessanpöntöllä oli tässä tilanteessa hyvin vähän funktiota. Sini oksensi muutaman kerran tämän jälkeen, joka herätti myös seuraavana vuoroon tulevan Jonin. Kerttu sai onneksi nukutuksi, kun siivosimme oksennuksia ja yritimme tehdä vaikeasta olosta voihkivan Sinin olon mahdollisimman mukavaksi.
Olimme saaneet erävoiton nälästä, mutta keskellä yötä hoitaessamme lukioikäistä tyttöä, näytti siltä että se ei olisi ollut edes kriittisin taistelu.