Kuudeskymmenes yö

21.12.

“Ei vittu me ollaan ihan väärässä suunnassa.”
Olimme poistuneet autonjälkien painaumia myöten, joka saattaisi piilottaa sentään jonkin verran alkumatkastamme. Kylkiin sattui yhä, mutta olin sentään jokseenkin hiihtokunnossa. Vauhtimme oli heti parempi kuin pelkästään Peissin toimiessa veturina, mutta poistuessamme metsätieltä oikaisemaan valtatielle, emme olleetkaan aivan siellä missä oletimme.Peissi veti varmuuden varalta pulkkaa mukanaan, mutta onneksi olin sentään auttavassa hiihtokunnossa, joka kilvoitteli Peissin huonon hiihtotaidon kanssa samalla tasolla. En kuitenkaan halunnut jatkaa pelkkää tietä myöten, sillä pelkäsin Liinan pahimmassa tapauksessa lähtevän autolla peräämme. Mitä kauempana olisimme kaikista, sitä paremmin kaikki olisivat turvassa. En uskonut armeijan tekevän kostotoimia, mutta tarpeettomia riskejä ei kannattaisi ottaa.
Metsän läpi oikaisu oli ollut hieman työlästä, jonka lisäksi olimme arvioineet liian suuren mittakaavan kartasta poistumiskohtamme väärin. Emme olleet päätyneet tielle, vaan suurelle aukealle keskellä havumetsää.

Edessämme avautui Kivijärven lentokenttä. Liina ei ollut valehdellut sen kokoluokasta. Majesteettinen ilmestys oli tosiaan luultavasti kilometrin mittainen ja yllättävän laaja. En ihmettelisi vaikka jopa pienet matkustajakoneet pystyisivät laskeutumaan tänne. Näin pilvisenä yönä mittasuhteita oli vaikea arvioida, mutta kenttä oli todella odottamaton maamerkki. Vaikka tiesin sen olevan lähellä ja olimme jopa nähneet koneen, se tuntui silti istuvan huonosti periferiaan.
Raskaat lumihiutaleet tippuivat verkkaisesti taivaalta ja tuulettomana yönä ne hämärsivät maisemaa entisestään. Pilvinen yö oli melko leuto ja huomasin jopa hikoilevani hiihtomarssilla. Tiesin, että Peissi ei pitänyt t-paitaa enempää vaatteita takkinsa alla, ja ymmärsin nyt paremmin hänen päätökseni. Tuijotimme lyhyen hetken aavemaista kenttää.
“Jahas. Se on tosiaan sitten tässä.”
“Joo. Vittu hyödyttömin lentokenttä mitä oon ikinä nähny.” Vilkaisin taittelemaani karttaa, ja ensimmäistä kertaa pystyin varmuudella sanomaan missä me olimme.
“Ainakin me olemme kartalla.”

Poikkesimme reunasta lentokentän kauemmanpuoleiselle laidalle, sillä tien puolelta joku saattaisi huomata jälkemme. Se oli pidetty siistissä kunnossa ja kentän läpi kukaan ei välttämättä näkisi hiihtouraamme. Se oli silti pieni lohtu, sillä kentältä poistuttuamme olisimme jälleen tieväylillä. Täällä ei ollut paljoa liikennettä, joten omien jälkiemme sotkeminen muihin tulisi olemaan poikkeuksellisen vaikeaa. Minulla ei myöskään ollut pienintäkään käryä miten kätkeä jälkiämme, ja hienoinen lumisade tuskin peittäisi mitään. Tunsin kylkiluiden lisäksi myös pakenemisen kuumottavan niskassa.
Vauhtimme oli silti hyvä. Pian kentän ja metsätien jälkeen päädyimme paikalliselle valtaväylälle, Kantatie 58 oli tosin valtatie vain nimenä. Sen kapea väylä aukeni edessämme pohjoisesta etelään. Tien eteläpäässä, vasemmalla, näkyi myös muutama suurempi rakennus, joita koristi myös korkeahko savupiippu. Paikallinen saha tai muuta pienteollisuutta. Viittasin Peissiä menemään oikealle.
“Me tullaan kohta tästä syvemmälle länteen. Siellä ei pitäis olla paljoa asutusta. Me ei ainakaan sit jätettäis ketään, joka vois kertoa nähneensä meidät.”
Hän aurasi yhä latua edessämme samalla kun selitin matkasuunnitelmaa. Peissillä ei ollut aiheeseen kommentteja.
“Kohta pitäs tulla metsätie länteen. Otetaan se ja jatketaan siitä järven yli.”
“Jos ne on kelkoilla, ni ne kyllä pääsee perässä.”
“Joo, katotaan jos siinä on joku paikka josta pääsee suskilla, mutta kelkalla olis hankalampaa.”

Metsätie tuli vastaan noin kilometrin päästä. Ympärillä oli tiheähköä matalaa sekametsää, jossa rämpiminen olisi hidastanut meitä entisestään. Varsinkin tässä tapauksessa, kun meillä ei ollut muita reittejä joille poiketa, metsän kautta piilottelu olisi vain pakottanut meidät palaamaan takaisin tielle. Päätiellä oli painautumia jotka viestivät vanhemmasta autoliikenteestä, mutta muuten jäljet olivat pääasiassa rusakon kokoisien eläimien jättämiä. Pienemmälle tielle kääntyessämme poikkesimme jopa hirvenjälkien ylitse. Peissi ohitti kiinnostavan luontoilmiön sen enempää huomiota kiinnittämättä. Vaikka me olimme kiireessä, pieni pysähdys tuskin ratkaisisi elämää tai kuolemaa.
Matka jatkui erittäin herttaisen maalaismaiseman lävitse. Näin pimeässä huomasimme maalaistalojen valuvan ohi pienine peltotilkkuineen muutaman sadan metrin välein. Vasemmalla aukesi pieni lampi talojen takana. Kauniina kesäpäivänä ilman kuolemanvaaraa tämä olisi varmasti ollut todella mukavaa aluetta.

Tie kaartui hiljalleen pohjoista kohti ja viittilöin Peissiä odottamaan hetken. Vieressä oleva metsikkö oli hieman umpinainen ja kivinen, mutta silti hiihdettävissä. Osoitin kädelläni vasemmalle.
“Tosta läpi, siellä on parinsadan metrin päässä taas järvi.”
“Vittu järvi siellä järvi täällä.” Peissi puhisi kömpiessään ojan yli suksineen ja pullkineen. “Saatanan järvisuomi, ralli ja Kankkunen ja tätä valkoista paskaa kaikkialla.” Hänen iloinen mutinansa ja sadattelunsa katosi metsään, ja seurasin miestä perässä. Onneksi olin suksien kanssa kokeneempi kävijä, sillä muuten kipeiden kylkieni kanssa Peissin seuraaminen olisi ollut hankalampaa.
Se ei silti ollut mitään herkkua. Parinsadan metrin metsärupeamaan kesti yhtä paljon kuin kilometrin hiihtämiseen tietä myöten. Tämän jälkeen eteemme aukesi järvenselkä, jota ei suurikokoisessa kartassamme oltu edes nimetty. Peissi osoitti rannasta kauemmas vasemmalle päin.
“Näätsä ton.”
Näin hyvinkin. Kauempana tummalla rannalla, todennäköisesti parin kilometrin päässä etelässä, oli pieni valo joka erottui selvästi näin kauas. Se ei ollut erityisen selkeä muuten, mutta pimeä yö oli muuten täysin valoton.
“Joo. Joku ei ilmeisesti välitä vaikka tulisi huomatuksi.”
Tältä etäisyydeltä oli mahdotonta sanoa oliko kyseessä nuotio tai talon sisältä tuleva valo. Se ei kuitenkaan ollut auton valo.
“Noh, me ei olla menossa tohon suuntaan kuitenkaan.”
“Jooei.”

Jatkoimme rytmikästä sivakointia järven yli. Valo pysyi paikallaan vaikka vilkuilinkin sitä vainoharhaisesti. Ylitimme myös arviolta pari päivää vanhat moottorikelkan jäljet, hieman vanhemman ladun, sekä painaumia, jotka muistuttivat epäilyttävästi moottoripyörän jälkiä. Yritin painaa näkemämme jäljet mieleeni, sillä ne olivat kirjaimellisesti ainoat tiedustelutietomme, joita meillä tällä hetkellä oli saatavana.
Muutoin järven ylitys oli tapahtumaköyhä. Saavuimme pienen niemen kärkeen, jossa oli laavun lisäksi nätti kota ja polku syvemmälle poispäin. Pieni valo jäi taaksemme ja jäimme hetkeksi pohtimaan kotaan pysähtymistä. Olimme kuitenkin kulkeneet vajaat kymmenkunta kilometriä. Ensimmäinen pysähdys olisi tehtävä myöhemmin ja tyydyimme vain hörppäämään vettä odotellessa. Olimme edenneet kuitenkin kohtuullisen nopeasti tilanteeseen nähden ja matkaa oltiin tehty jo tämän verran kahdessa tunnissa. Tällä vauhdilla saisimme kurottua etumatkaa jopa kolmekymmentä kilometriä, olettaen että jaksaisimme hiihtää läpi yön.

Suurempi riski oli kuitenkin pieni ruokavarastomme. Meillä oli viitisen hassua sämpylää mukanamme, jonka lisäksi Peissin repussa painoi yhä kourallinen perunoita. Perunat kuitenkin pitäisi valmistaa, raakana ne olisivat hieman liian raskaita marssivalle vatsalle. Käytännössä me olisimme täysin tyhjällä vatsalla liikenteessä viimeistään seuraavana iltana. Irvistin ajatukselle jo mielessäni. Myös särkylääkkeet loppuisivat huomenna. Kipu tosin kuului nykyään elämään, ja sen välttely ei ollut samanlainen välttämättömyys kuin ruoka.
Polku kodalta johti pienelle metsätielle, ja jatkoimme sitä myöten kohti pohjoista. Avoin järvi vilahteli yhä oikealla puolellamme, kun saavuimme maalaistalojen täplittämään maisemaan. Tiellä oli enemmän suksien ja kenkien jälkiä, mikä sai meidät tarkkailemaan ympäristöä paremmin. Kauemmalla olevasta maatalosta nousi jopa savua piipusta, mutta yhteistuumin päätimme ohittaa sen ja valtaosan muista rakennuksista nopeaa vauhtia. Osa taloista oli aivan tien vieressä ja olimme tarkoituksella mahdollisimman hiljaa. Jos joku olisi vartiossa, hän kyllä huomaisi kaksi hiihtäjää muutenkin. Mutta me emme ottaisi tarpeettomia riskejä. Parin tienristeyksen jälkeen talojen ja jälkien määrä harveni ja suurehkon soramontun jälkeen myös pellot jäivät valtaosin havumetsän peittoon.

Parin kilometrin päästä asutus harveni. Saapuessamme pienten teiden risteykseen pysähdyin vilkaisemaan karttaa. Peissi kaivoi sämpylät esille. Niitä pitäisi säännöstellä, mutta emme jaksaisi mennä yön läpi ilman kaloreita.
Marssiminen tuntui kyllä saatanan epämukavalta muutaman lepopäivän jälkeen. Pelko kuumotti perseessä ja olimme täysin herran hallussa. Ahmin sämpylän naamariin ja vilkuilin samalla lumelle levitettyä karttaa taskulampun kanssa.
“Tää asutus alkaa kohta harvenemaan. Otetaan vasen tästä. Sen jälkeen pitäis olla varmaa, että ei ainakaan törmätä keneenkään.”
“Kannattaaks meidän etsiä safkaa?” Hänen kysymyksensä oli ilmeisesti molempien mielessä. “Mun reppu on ihan svidun kevyt. Millon me nähtäis ihmisiä taas?”
Vilkuilin karttaa ja mittailin peukalollani metsäteitä. Tajusin, että joutuisimme jossain vaiheessa palaamaan lähemmäs etelässä meneviä valtateitä, sillä olimme menossa kirjaimellisesti keskelle korpea. Siis niin keskelle, ettei siellä ollut edes pieniä metsäteitä, jotka johtaisivat valtaväylille. Joko me joutuisimme menemään metsiä myöten kohti luodetta, tai sitten palaisimme takaisin kohti lounasta. Oli miten oli, tajusin suunnitelmamme suurimman ongelman, joka oli rajalliset resurssit.
“Ei paljoa mitään pariinkymmeneen kilsaan.”
“Jahas.” Peissi hymähti. “Se on kyllä aika vitusti kilometrejä tyhjällä vatsalla.”
“Joo, niin on.”

Teimme periaatepäätöksen tutkia taloja hieman kauempana pientä asutuskeskusta. Jatkaessamme risteyksestä mäntymetsän ympäröimää tietä ihmisen aiheuttamat jäljet olivat huomattavasti harvempia ja enemmän lumen peitossa. Kahden kilometrin päästä taloja näkyi enää harvakseltaan. Saavuimme pienten teiden risteykseen, joita oli vaikea enää edes tihrustaa kartasta. Näimme vilaukselta pari maalaistaloa, joihin palasimme puhtaassa etsintätarkoituksessa.
Ensimmäinen talo tien eteläpuolella oli täysin hylätty. Se oli saattanut olla sitä jo ennen tartuntaa, joten emme tuhlanneet sen kanssa enempää aikaa. Palasimme toiselle talolle, joka oli huomattavasti paremmassa kunnossa. Pohdin hetken jopa sinne jäämistä, mutta meillä oli vielä pitkä yö jäljellä ja Kivijärven taajama oli liian lähellä.
Peissi lähestyi taloa jälleen miekkansa kanssa, mutta tällä kertaa minä pystyin seuraamaan häntä takana. Emme käyttäneet taskulamppua paljastumisen piilossa ja huomasimme etuoven ikkunan olevan rikki. Joku muu oli murtautunut jo sisälle ja Peissi ei ollut järin suurissa vaikeuksissa kopeloidessaan oven auki.
Lähes vaneriselta näyttävä talo oli kylmempi kuin ulkoilma. Siellä oltiin kuitenkin selvästi asuttu. Kaapit oltiin vedetty auki ja jätetty lattialle, lattialla oli paljon päivittäistavaroita, mutta erittäin vähän ruokaa. Se mitä löysimme, oli jäätyneen homeen päällystämää. Valtaosassa paikalle jätetyistä ruokatavaroista ei ollut kaloreita – suolaa ja pippuria olisi kyllä tarpeeksi, ja Peissi nappasi niitä mukaan perunoiden seuraksi. Muuten saaliimme jäi todella laihaksi. Tuhlasimme vierailuun enemmän kaloreita kuin löysimme.
Yritimme etsiä vielä viitisen minuuttia ja mummomaisen sekavasta kodinhoitohuoneesta onnistuimme löytämään puolikkaan paketin mysliä kuivakaapin perältä. Rei’istä päätellen hiiret olivat löytäneet sen ennen meitä, mutta Peissi nappasi paketin mukaan kaiken varalta.

Palasimme suksille ja menimme takaisin risteyksen alueelle. Pohjoiseen kulkeva väylä olisi varmasti parempi vaihtoehto paon kannalta. Asutusta olisi hädin tuskin lainkaan ja olisimme hyvin kaukana mistä tahansa pääväylältä. Takaa-ajajan näkökulmasta sinne meno olisi riski. Autojen tai kelkkojen polttoaine voisi loppua helpommin viimeistään paluumatkalla. Se olisi ilmeinen vaihtoehto.
Peissi kuitenkin äkkäsi vielä yhden talon hieman risteyksen jälkeen länteen päin. Ennakoimme nälän käyvän niin pahaksi, että päätimme tutkia viimeisen maalaistalon, jonka pihapiiristä löytyi muutama autonromu. Se ei näyttänyt erityisen lupaavalta, mutta tässä tilanteessa meillä ei olisi varaa olla ronkeleita.
Sama rutiini toistui. Peissi potkaisi suksensa jalasta ja meni edeltä talon sisään. Myös tänne oltiin murtauduttu, mutta sisätila oli sotkuisuudestaan huolimatta vähemmän heitellyn näköinen. Kaapit olivat lähes täysin tyhjiä, sieltä ei löytynyt edes roskia. Peissi kiroili tutkiessaan suuria olohuoneen lipastoja, samalla kun minä jatkoin makuuhuoneen puolelle.

Talo oli huonosti pidetty, mutta siisti. Makuuhuoneen lipastot olivat koskemattomat ja löysin tuhkakupin alla majailevan yöpöydän laatikosta puolikkaan askin savukkeita. Parivuode ja kaapeista löytyvät vaatekerrat kielivät pariskunnan asumuksesta, jonka valokuvat perheen kanssa vahvistivat. En oikeastaan jaksanut edes tuntea huonoa omaatuntoa varastamisesta. Joku muu oli ollut täällä aiemmin ja asukkaat saattaisivat olla jo kuolleita.
Pengoin hetken aikaa lipastoja, joiden jälkeen siirryin pesuhuoneen puolelle. Pyyhkeiden täyttämät kaapit olivat huono löytö, sama huono onni jatkui myös räsymattojen kanssa, mutta liinavaatevarasto olikin sitten aarrearkku. Huomasin iloisenvärisen pussin taskulampun valosta ja meinasin hihkaista riemusta.
Palatessani keittiöön kysyin Peissin etsintöjen tuloksia.
“Ei hiiren paskaakaan.”
“Katoppas näitä.”
Hän kääntyi puoleeni. Esittelin kahta avattua karkkipussia ja kahta suklaalevyä. Peissi tyytyi näyttämään peukkua.
“Just sitä mitä lääkäri määräsi.”

Palasimme talosta takaisin risteykseen, ja siitä kohti pohjoista. Ja se tie oli hyvin yksinäinen. Molemmilla puolilla tietä oli lähes koskematonta metsää, korkeintaan hakkuuaukea siellä täällä. Lumisade alkoi olla sakeampaa. Me olimme täysin hiljaa ja niin oli myös maailma.

Otimme muutamasta tienristeyksestä oikean suunnan ja nappasimme karkkia naamaan, mutta matkaa saattoi kulua viisi kilometriä kerralla ilman että näkisimme tietä lukuunottamatta mitään jälkeä ihmisestä. Kaikkia jäljet olivat jälleen eläinten jälkiä. Pienet mäet tahdittivat matkaa, joka kävelyvauhdilla oli tuhottoman pitkä. Kääntyessämme enemmän lännen suuntaan, maisema alkoi tasaantua ja ties suoreni. Lumisateen takaa emme edes erottaneet mitä oli edessä. Heitimme karkkia naamaan, mutta tunsin väsymyksen painavan sekä lihaksissa että mielessä.
Kävimme lyhyen keskustelun yöpaikan löytämisestä. Olimme luultavasti päässeet ainakin viidentoista, ehkä jopa parinkymmenen kilometrin päähän lähtöpisteestämme. Tajusin, että olimme liian kaukana kääntyäksemme takaisin. Yksinäinen tienviitta kertoi, että ajan kanssa saapuisimme jonkinlaiselle retkeilyalueelle. Mutta sitä ennen meillä ei olisi mitään edessämme. Emmekä myöskään tienneet milloin löytäisimme seuraavan suojan.

Kilometri toisensa jälkeen jatkoimme tyhjää tietä. Talvi oli käsittämättömän pimeä ja yksinäinen.

Lopulta Peissi alkoi käydä kärsimättömäksi. Kavoimme kartan esiin ja kumarruimme arvioimaan sijaintiamme. Se oli juuri niin korvessa kuin saattoi olettaakin. Kartassa ei näkynyt juuri mitään lähes kymmenen kilometrin säteellä.
“Ei täs saatanan paskasssa näy mitään vitun taloja saatana.” Hän puhisi ja tuijotti karttaa hetken ja painotti mielitpidettään rytmikäästi. “Voi saatanan saatanan saatana!”
Huolimatta käsittelytapojemme erosta, ymmärsin Peissin huolenaiheen. Me emme jaksaisi edetä ikuisesti, ja parin päivän levosta huolimatta jalka alkaisi painaa, vauhti hidastuisi, ja pahimmassa tapauksessa nämä metsätiet eivät edes johtaisi minnekään. Meillä ei ollut mitään paikkaa jossa valmistaa ruokaa, puhumattakaan ruuan löytämisestä. Meillä ei ollut pilkkivälineitä, Peissi tuskin pystyisi juoksemaan rusakkoa kiinni – toki eihän sitä koskaan tietäisi – ja jäkälän pureskelu ei ollut järin kauaskantoinen vaihtoehto. Meillä ei ollut telttaa, tai muitakaan yöpymisvälineitä. Lumi ei ollut tarpeeksi syvää suojan kaivamiseksi. Me joutuisimme jatkamaan tätä tietä pysähtymättä, kunnes joko nälkä tai kylmyys saisi meistä kopin.

Kartalla ei kuitenkaan näkynyt yhtään mitään, joten jatkoimme katoavan toivon kanssa pidemmälle. Myös pakkanen tuntui kiristyvän, vaikka yö alkoi kääntyä aamua kohti. Ja matka mateli eteenpäin pitkiä suoria metsäteitä myöten, joilla ei erottunut pienintäkään suojaa.

Me emme voineet pysähtyä. Lumisade tippui maahan ja me hiihdimme. Selkäni oli hiestä märkä ja pysähdyimme nauttimaan makeisia ja vettä. Aloimme menettää uskoamme.

Kolme kilometriä myöhemmin näimme ensimmäisen suojan kahteen tuntiin. Tein oikealla puolella näkyi lumisateen lävitse pieni lampi, jonka rannalla oli laavu. Peissi vilkaisi minua kohti. Olimme väsyneitä, mutta laavua ei pystyisi sulkemaan ulkoilmalta. Siitä huolimatta se olisi parempi kuin ei mitään.
“Tossa tulee kyllä kylmä nukkua.”
“Katotaan jos siellä olis polttopuita.”
“Jos me tehdään nuotio, niin toisen pitää vahtia sitä.”
“No vittu. Nukutaan pätkissä. Mä oon kyntäny tätä valkosta saissea aivan liian pitkää.”
“Eli toinen on sit kipinämikkona.” Peissi nyökkäsi vastentahtoisesti. Me molemmat tarvitsisimme lepoa. Mutta tuli oli tärkeä pitää kunnossa.

Menimme lammen rannalle, jota kohti laavu aukeni. Se oli kaunis paikka, mutta Peissi älähti hiljaa nähdessään laavuun sisälle. Laavun edessä olevalla nuotiopohjalla oli lumen peittämiä, puoliksi palaneita puita. Astellessani Peissin vierelle huomasin syyn hänen reaktiolleen.
Laavun perällä makasi alaston ihmishahmo. Mies, ikää oli vaikea määrittää. Ruumis oli väritön ja lumen peitossa. Vaatteet oltiin levitetty maahan hänen ympärilleen. Vieressä oli reppu, jota peitti samanlainen lumimäärä.

Tuijotimme hetken alastonta miestä. Kalpeat pakarat heijastuivat suoraa meitä kohti. Hänen takkinsa, housunsa, villapaitansa, aivan kaikki vaatteet, olivat levällään. Näky oli aavemainen. Sanaakaan sanomatta Peissi nosti miekkansa, potkaisi suksensa pois ja kipusi laavun sisälle. Hän tökkäsi pari kertaa miestä, joka hädin tuskin liikkui. Tämän jälkeen hän vilkaisi miehen kasvoja lähempää. Peissillä oli erittäin hyvä vatsa näin kuumottaville asioille. Itse hapuilin puukkoa vöyltäni, mutta hän kuittasi asian lyhyesti.
“Aivan vitun jäätyny jäbä.”
Aloin yhtäkkiä yhdistää näkyä muistikuviini vanhoista tarinoista hankeen jäätyneistä.
“Hypotermia. Se on varmaa riisuutunut kun ruumiin lämpötila laskee liian alhaalle. Se on joku eläimellinen reaktio, tapahtuu toisinaan hengiltä paleltuessa. Aivot huijjaa luulemaan, että olis kuuma, ja sitten ihmine heittää vaatteet pois ja jäätyy entistä nopeemmin.”
Peissi tuijotti hetken alastonta hahmoa ja sitten vilkaisi minuun.
“Kuulostaa kyl aika vitun oudolta.”
“Hei, ei meikä tätä teoriaa keksiny.”
Hän kohautti olkapäitään ja nappasi ruumista kädestä kiinni.
“No vittuukos siinä. Mä jätän tän kaverin kulmalle. Pistetään nuotio pystyyn, parin tunnin tirsat mieheen ja valosan aikaan aletaan taas porskuttaa.”

Hän raahasi jäätyneen miehen ulos kuin se olisi ollut tukinpätkä. Käänsin katseeni nuotion suuntaan, sillä kalmanjäykän ihmiskropan heittely oli hyvin rivo näky. Tämä ei edes johtunut jäätyneestä kullista, vaan Peissin banaalista tavasta pyörittää ruumis ulos laavusta.
Nuotion puut olivat märkiä, mutta löysin hieman kuivempia tikkuja ja oksia laavun perältä. Syttyinä toimivat märkä paperinpala ja jäätynyt kaulahuivi, jota laavun edellinen asukki ei enää tarvinnut. En ollut kovin kummoinen partiolainen ja jouduin sytyttämään useamman tulitikun ennen kuin kylmät sytyt alkoivat savuamaan. Peissi tuli puhaltelemaan valkeaan lisää pöhinää, ja se syttyi melko nopeasti. Me olimme sytyttäneet monet tulet tällä retkellä, mutta harvoin näin ankarissa olosuhteissa.
Hiljalleen puut alkoivat savuamaan ja lopulta lämpö alkoi hiljalleen säteillä. Peissi heitti takkinsa pois ja lisäsi repustaan villapaidan ylleen kevyen marssivarustuksen päälle. Hän kehotti minua tekemään samoin.
“Mä katkon puita tähän. Ota pari tuntia lepiä, meikä herättää sut sit ja hoidan oman osani. Ok?”
“Jes, ok.”

Peissi alkoi katkoa lähipuiden oksia ja hiljalleen nuotio alkoi liekehtiä kunnolla. Olin ollut hereillä lähemmäs ympäri vuorokauden ja lämpö tuuditti minut nopeasti raukeaan tilaan. Marssi oli ollut pitkä, ja kylkiäni kivisti yhä. Tästä huolimatta edessäni aukesi kaunis laavun näkymä pitkälle kohti korpilampea, joka oli kauttaaltaan lähes koskematon. Vain Peissin tyytyväinen örinä laavun sivusta rikkoi täydellistä hiljaisuutta.

Yhdessä me selviäisimme, yksin me kuolisimme. Peissi oli todellakin minun suojelusenkeleeni. Tatuointiensa, riskikäyttäytymisensä ja ronskin puhetapansa puolesta hän tosin kävisi myös suojelusperkeleestä. Ja näissä olosuhteissa hän tarvitsisi myös minua.