Kahdeskymmenesneljäs päivä

14.11.2010

Auto lähti liikkeelle. Minä otin riskin, että meitä seuraavat henkilöt eivät avaisi meitä kohtaan tulta. Mikäli uskoin oikein, kyseessä olisi korkeintaan varusmiehiä ja tilanne oli sekava. He eivät uskaltaisi tehdä omaa ratkaisua. Lisäksi ottaisimme muutaman korttelin oikealle, joka oli päinvastaisessa suunnassa, kuin todellinen menoreittimme. Tämä oli epätoivoinen yritys hämätä mahdollisia seuraajia, mutta se oli parasta mihin pystyimme.
Kuorma-auto kaarsi suoraa rakennuksen edestä Prisman takaa kulkevalle tielle. Heidän oli pakko huomata tämä ja pakko lähettää viesti eteenpäin. Meillä oli myös hätätapauksessa suunniteltu reitti vanhaa Laukaantietä pitkin, mutta meillä ei ollut mitään hajua olisiko se edes auki. Joten yritimme aluksi vain hämätä.
”Ok, aja vaan ihan normaalisti rauhassa vielä seuraavastaki risteyksestä suoraa.”
”Tosta liikenneympyrästä?”
”Joo, ja sit vielä seuraavasta. Ne saattaa nähä sinne saakka.”
Osoitin kädellä tiiviisti eteenpäin, hyvä etten vaatinut Puttosta laittamaan auton valoja päälle, että he voisivat varmasti seurata meitä. Saattoihan tilanne olla myös sekin, että tarkkailijoillamme ei ollut mitään tekemistä Kallion kanssa. He saattoivat myös olla peloissaan raskaasta aseistuksestamme johtuen. Oli miten oli, varovaisuus oli ilmaista ja huolimattomuuden seuraukset kohtalokkaat.

Ajoimme rauhalliseen tahtiimme ensin liikenneympyrästä lävitse, sitten seuraavasta risteyksestä vielä suoraa. Tämän jälkeen talon katolta oli mahdotonta sanoa, minne olisimme matkalla. Seuraavasta risteyksestä ohjasin Puttosen kääntymään oikealle, josta pääsisimme takaisin entiselle reitillemme, poispäin Jyväskylästä. Meidän pitäisi yhä ajaa Seppäläntietä pitkälti ja väistellä liikennejumema ja hajonneita autoja, kuten aikaisemminkin, mutta nyt toivoin että pääsisimme edes jotenkin eteenpäin.
Petteri piti jostain syystä tarkkuuskivääriään nyt edessään. Tuntui siltä, että Audikin aijoi lähempänä meitä kuin ennen. Maasto oli vaaleampi, mutta yhä harmaa. Rumat teollisuusrakennukset jäivät taakse kun kuorma-automme kääntyi takaisin Seppäläntielle ja alkoi ajaa takaisin kohti alkuperäistä reittiämme. Tästä olisi vain vajaa kilometri, jonka jälkeen pääsisimme ajamaan suoraa helvettiin Jyväskylästä.
Puttonen mutkitteli pitkin tietä, sillä joka puolella oli jonkinnäköistä moskaa. Vaikka meillä olikin lumiaura, tällä painolastilla emme halunneet töniä paljoa mitään koiraa suurempaa. Jos tavarat levähtäisivät, koko reissun funktio menisi siinä.
Samalla kun Puttonen ajoi rauhassa eteenpäin, valot sammutettuina, katse tarkkaavaisesti tiessä, me tähystimme Petterin kanssa jokaiseen suuntaan.

Tästä huolimatta meidän kaikkien kääntyivät yhtä aikaa suoraa edessä olevalle sillalle.
Vasemmanpuoleinen kaista oli tukossa, tie nousi edestä sillan kohdalle. Siitä olisi vain parikymmentä metriä alasajorampille, jota myöten pääsisimme pois kaupungista.
Mutta nyt siitä nousivat auton valot. Ne tulivat suoraa meitä kohti.
Puttonen silti ajoi hämmästyksissää eteenpäin, mutta edessä – ainoalla ajavalla väylällä – oleva auto tukki koko tien. Etäisyyttä siihen oli ehkä neljä-viisikymmentä metriä. Se pysähtyi nopeasti paikalleen. Niin teki myös Puttonen.
Me emme nähneet sen suurempia auton sisälle, mutta sen näki jo tästä olevan selvästi suurempi. Erotin suuren maavaran. Auto oli luultavasti Masi.Maasto-Sisu, korkean maavaran suurirenkainen vaihtoehtorekka. Ei mikään luodinkestävä laitos, mutta hyvä peruskone.
Ja nyt se tuijotti meitä.
Ja me tuijotimme sitä. Sillä erotuksella että me emme erottaneet paljoa mitään.
”Mitäs vittua.” Petteri ilmaisi asiansa ensimmäisenä.
”Öö, vejänkö pakin päälle vai kaasutanko piälle?”
Molemmat pojat olivat yhtä ymmällään kuin minä, mutta veikkasin, että tilanne tulisi eskaloitumaan hyvin nopeasti. Ympäristössä oli sitä paitsi jonkin verran tarttuneita. Meitä vastaan saatettaisiin avata tuli. Toisaalta mikään ei varsinaisesti näyttänyt siltä. Toisaalta me joutuisimme vaaraan jos poistuisimme edes autosta. Takanamme oli kuitenkin autolastillinen aseistettuja omia miehiämme, mutta en myöskään tiennyt mitä edessämme oli.
Molemmat muut odottivat kärsimättömästi vastaustani.

Vitun vittu. Miten tässä voisi olla ottamatta riskejä.

Kävin ajatukset läpi salamannopeasti. He olisivat avanneet tulen meitä vastaan jos aikoisivat tehdä sen. Heillä oli periaatteessa ollut puolet yöstä aikaa, kun olimme pakkaamassa kuorma-autoa. He olisivat voineet avata tulen myös nyt.
Vitun vitun vittu.
”Puttonen, pysy kyyryssä ratin takana. Meikä menee juttelemaan niille. Laita pitkät päälle heti ku pääsen viiden askeleen päähän. Pete, käske Audin porukka ulos ja suojaamaan meidän tausta. Ota kanssa se kaveri jolla oli metsästyskivääri -” ”- Jore?” ”- just Jore, suojaamaan meikää. Olkaa valmiina avaamaan suojaava tuli, jos näyttää siltä, että ne aikoo ampua mut. Pitäkää Audi käynnissä.”
Molemmat nyökkäsivät ymmärtäneensä. Myös minä nyökkäsin. Me kaikki ymmärsimme, että tästä tilanteesta saattaisi tulla aivan hiton kuumottava. Oli kuitenkin lähes varmaa, että he olivat tulossa etsimään meitä joka tapauksessa. Syytä tähän en tiennyt. Enkä myöskään sitä, mikä oli kapteeni Kallion joukkojen tilanne. Tähän me emme voineet jäädä. Jokaisella hetkellä meidän tilanteemme meni huonommaksi.
”Jos käy paskasti, me suojellaan itteämme. Ampukaa vitun kaikki. Meikä menee siirtämään ton auton, tai sit perääntykää. Mutta jos ne saa mut, niin te jatkatte.”
Tämän jälkeen astuin ulos autosta. Aurinko oli valaisemassa taivaan jo kohta päivä olisi jo niin valoisa, kuin siitä oikeastaan tulisikaan. Petteri hyppäsi perässäni kuorma-auton hytistä ja saman tien asteli auton taakse kohti Audia.

Minä otin askeleeni eteenpäin.

Rynnäkkökiväärini oli yhä selässä ja pistooli lonkalla. Tärkeämpää kuitenkin oli selkeästi sotilaallinen varustukseni. Armeijan kesäuniformu, pakkaspuku oli nimittäin yhä jossain Kaakkois-Suomen puskissa, jonne se oli tartunnan alusta jäänyt. Yliluutnantin nappulat kiilsivät rintakehässäni, kun astelin edessä olevan auton valoihin. Sivusilmällä huomasin että myös muutama nilkuttaja kömpi autoja kohti, mutta niiden määrä oli vähäinen. Ilmeisesti ne eivät reagoineet erityisen voimakkaasti kahteen autoon. Tai sitten valtaosa niistä oli paleltunut. Oikealla puolella oleva sekalainen kaupparakennus näytti myös autiolta, mutta sen ikkunat olivat hajalla. Minä en uskonut, että tämä oli väijytys. Muuten varsinainen väijytys olisi jo tapahtunut. Ja näissä olosuhteissa suurempien sotilasoperaatioiden järjestäminen oli pirun vaikeaa.
Kymmenen askeleen jälkeen Puttonen laittoi kuorma-auton pitkät valot päälle takaani. Nyt näin ensimmäistä kertaa, ketä minulla oli vastassa. Muutama hahmo vastapuolella olevan auton molemmin puolin. Tämä oli vain sitä varten, että pystyisimme tarpeen tullessa ampumaan siihen suuntaan. Luultavasti myös he tiesivät asian. Mutta ainakaan tulta ei avattu saman tien.
Huomion ympäristön nopeasti. Vasemmalla puolella oli kolaroineita autoja. Siitä ei voinut ajaa, mutta muuten alue oli suhteellisen peitteetön. Oikealla oli ensin pientä pusikkoa, sen takana suojattomia rakennuksia ja parkkipaikan tapainen alue. Sitä ei voisi käyttää hyödyksi, sillä tämän jälkeen oli suoraa pudotus Oulua, eli myös Viitasaarta, kohti kulkevalle liikenneväylälle.
Jäin noin viidentoista metrin päähän omasta autostamme seisomaan. Käteni olivat rennosti sivuilla, mutta todellisuudessa adrenaliini humisi päässä jo nyt.
Oli heidän vuoronsa tehdä liike. En vastavalossa nähnyt, mitä vastapuoli tarkalleen pohti, mutta puolen minuutin tuskallisen pitkän odotuksen jälkeen minua vastaan käveli mies armeijan pakkastakissa, paljain päin.

Hänen rintakehässään näkyi Suomen puolustusvoimien kapteenin kolme ruusuketta. Taisin tavata kapteeni Kallion ensimmäistä kertaa.

Tosin kapteeni Kallio ei tullut suoraa minun luokseni. Hän asteli ensin hieman sivummalle, pidellen rautatankoa kädessään. Miehellä oli muuten identtinen varustus kanssani, rynnäkkökivääri selässä, pistooli lonkalla. Hän asteli muina miehinä kohti päälleen kävelemää nilkuttajaa ja mätkäisi tuota päähän terävällä yhden käden lyönnillä. Näin parinkymmenen metrin päästä miten rautainen putki halkaisi kallon. Enkä ihmetellyt miksi.
Kallio oli iso mies. Ei järin pitkä, ehkä samaa kategoriaa minun kanssani, mutta varmaan ainakin kolmekymmentä kiloa painavampi. Hänen tumma ja lyhyet hiuksensa olivat selvästi yli muodostaan ja näyttivät jokseenkin typerältä. Mies oli ehkä nelissäkymmenissä. Hänen perusilmeensä vaikutti olevan vihainen. Muistin muutamia samantapaisia, suhteellisen levottomia meihiä, joita olin nähnyt oman asepalvelukseni aikana.
Hänen päättäväiset askeleensa minua kohtaan näyttivät uhkaavilta. Toisaalta, tämä mies oli yrittänyt ampua meitä vesitornista vielä useita päiviä aikaisemmin. Erotin hänen astellessaan lähemmäs, että jykeväleukaisia kasvoja koristi yksi musta silmä. Se oli hiljalleen parantumassa, mutta näytti yhä kohtuullisen hurjalta.
Hän asteli minua kohti katsoen määrätietoisesti silmiini.
Pysähtyessään jäimme toisistamme ehkä viiden askeleen kohteliaalle etäisyydelle. Silloin kumea ääni tervehti minua.
”Jahas, sä oot vissiin se runkkari, joka heiluu valtakunnan kovimmilla käskyillä?”

En ollut erityisen helposti pelästyvää tyyppiä. Tässä tilassa erotin kyllä kroppani valmistuvan väkivaltaan, mutta me olimme yhä kahden. Autojen valot iskivät selkiimme ja olimme ainoat selkeästi valaistut henkilöt koko tienpätkällä.
En erityisemmin harkinnut vastausta. Näin vihaisen miehen kanssa ei saanut antaa myönnytyksiä.
”Te vissiin olette kapteeni Kallio?”
”Jep jep.” Hänen närkästyksensä huokui halua repiä pienimmätkin virneet kasvoiltani. ”Ja sä oot se Huhta.” Hän teki kanssani sinunkaupat hyvin nopeasti.
”Kyllä. Voitteko siirtää autonne. Meidän pitäisi päästä eteenpäin.” Käytin huomattavasti virallisempaa kieltä kuin normaalisti. Mutta en halunnut paljastaa statustani todellisesti huomattavasti alempana sotilashenkilönä. Häntä ei passannut nöyristellä.
”Kuules äijä. Sä et taida olla mikään vitun upseeri ensinnäkään. Vai oonko vittu aivan väärässä? Vaikka teille vitun reserviläisille annetaan natsoja, ni se ei tee teistä sotilaita.” Vanhempi mies ei kuulostanut yhtään sovinnolliselta. Ja bluffini taisi olla ilmeisen heikko hänen silmissään.
”Olette väärässä. Ja mulla on käskyt, mitä toteutan. Meidän pitää päästä tästä eteenpäin.”
”Teillä on tossa auto täynnä ruokaa ja mulla sekava joukko nälkiintyneitä sotilaita. Minkä helvetin takia sä lähtisit yhtään minnekään muualle ku meidän matkaan?”
Harkitsin vastaustani lyhyesti, mutten särkenyt katsekontaktia kertaakaan. Meidän tuijotuskilpailumme oli avoimen vihamielinen.
”Meikäläinen suojelee suurta joukkoa siviilejä, jotka ei selviä talvesta ilman tätä safkaa. Se on mun käskyjen mukaista.”
Hetken aikaa kapteeni Kallio näytti vilkaisevan ohitseni. Näytti siltä kuin hän olisi kerännyt voimaa. Hän halusi huutaa. Sen näki miehestä helvetin selvästi. Hänen tummissa silmissään oli paloa, joka ei enää ollut inhimillistä. Minusta tuntui, että mies oli tappanut jo liikaa. Mikäli kaikki tarinat pitivät paikkansa, epäilin hänen olevan kyvytön ihmisten johtamiseen tai edes kohtaamiseen. Hän tarkkaili varmasti taakseni. Muut henkilöt sieltä eivät pitäisi olla tuttuja, eikä hänen pitäisi nähdä mitään. Nopeasti kapteeni repäisi raskaan katseensa minua kohti. Huomasin hänen kätensä laskeutuneen lähelle pistooliaan.
”Kuuleppas nyt juippi.” Hän ärisi pelkästään hampaidensa välissä. ”Sä et vittu ole sotilas ja vaikka olisitkin, sä et tottele esimiestä. Mulla ei ole mitään hajua vitun pilipalikäskyistäs, mutta mä tiedän sen, että meikäläisen miehet tarvii ton ruuan. Ja te vittu tuutte mun mukaan!”
Nyt kyse ei ollut enää katsekontaktista, vaan enemmänkin puhtaasta tuijotuksesta. Hän halusi luultavasti ampua minut niille jalansijoilleni, mutta tiesi itsekin, ettei se olisi järkevää. Ääni oli noussut lopuksi sen verran kovaksi, että näin ainakin sotilaiden puolella miesten iskevän maahan nilkuttavia hahmoja. Mutta minä keskityin havahtumatta tähän mieheen. Hän oli tällä hetkellä meidän pahin uhkamme.
”Mulla on suora käsky, täällä paperilla -”
”Paskapaperi.” Hän tyrmäsi sen suorilta käsin. ”Ja nyt, ’yliluutnantti’, sä teet vittu päätöksen. Joko toi rekka siirtyy meille, tai me otetaan se. Tää ei ole mikään -”
”Tuollahan on vittu puoli markettia ruokaa teille!” Minä en kyennyt seuraamaan hänen logikkaansa, mutta se olikin hullun logiikkaa.

Mies ei pitänyt siitä, että olin keskeyttänyt hänet. Hän oli niska kyyryssä kuin hyökkäämään valmistautuva eläin. Eläin kuvasi häntä juuri tällä hetkellä hyvin. Hän oli saanut tarpeeksensa onnettomien miesten johtamisessa psykologisesti raskaissa olosuhteissa. Minun tuomioni oli lyhyt. Mikäli kapteeni Kallio ei valmiiksi ollut häiriintynyt, viimeistään nyt hänestä oli tullut kyvytön sivistyneeseen elämään. Tälläkin hetkellä hän vain halusi tekosyyn repiä kappaleiksi itseään ärsyttäneen pikkumiehen, joka oli vain hieman aikaisemmin omin päin lähetellyt käskyjä Hänen miehilleen. Sikaniskainen kapiainen latasi hetken käskyään ja sen jälkeen totesi sen lyhyesti.
”Älä – vittu – keskeytä mua. Et nulikka tiedä kenelle nyt vittuilet.”
Huvittavaa, että päällimmäisenä pohdin hänen vantaalaiselta kuulostavaa murrettaan. Vaikka samalla hänen kätensä oli laskemassa pistoolin kahvalle. Saatoin vain toivoa, että Petteri olisi hereillä.
”Mä sanon uudestaan. Jättäkää se rekka siihen ja kävelkää helvettiin.”
Minä en voinut nöyristellä tälle miehelle. En sen takia, että hän olisi ärsyttänyt minua, minä olin helposti aiemminkin nuollut ärsyyntymisen, vaan koska hän ottaisi sen automaattisesti merkiksi heikkoudesta. Silloin neuvotteluvaraa ei olisi.
”Mulla on vastuulla yli sadan siviilin henki. Mä en voi.”
”Haluutko sä jankata tätä?” Mies laski kätensä pistoolin kahvalle.

Minun oli pakko pitää koskemattomuudestani kiinni. Tätä miestä ei voisi neuvotella, tai antaa periksi. Minä pitkitin tilannetta, eikä hän perääntyisi nöyristelemällä. Olin jo aiemmin härkkinyt miestä tietämättäni aivan liikaa.
”Ok, mutta mä varotan sua nyt. Älä nosta sitä asetta meikää kohti.”
Kapteeni katsoi minua ylimielisesti. Olin selvästi loukannut häntä. Mies sylkäisi eteeni ja nappasi muina miehinä pistoolin lonkaltaan.
”Haista vittu.”
Sitten hänen päänsä räjähti.

Silmänräpäyksessä henkeäni uhannut mies kaatui maahan. Hän oli ollut ylimielinen. Nyt hänen otsansa oli murskaantunut kallon sisälle ja aivokudos lensi lumiseen maahan. Mutta hän ei varmasti ollut niin tyhmä, että olisi jättänyt toimintansa suojaamatta.
Ennen kuin laukauksen ääni saavutti minut, ennen kuin Kallion eloton ruumis kosketti maata, syöksyin jo vasemmalla puolellani olevien autojen suojaan. Syöksyin keskikaistalla olevan vallin ylitse, jolloin kuulin myös Kallion miesten ampuvan. Hyppäsin autojen taakse maata kyntäen, kun rynnäkkökiväärin sarja halkoi ilmaa suoraa takaani.
Sen jälkeen yksittäinen, raskaampi kiväärin laukaus repi ilmaa. Joren metsästyskivääri puhui. En nähnyt persettäkään keskikaistan takaa, mutta yhtäkkiä molemmilta puolilta kuului nopeaa rynnäkkökiväärin säkätystä.
Valojuovaluodit lentelivät takanani.

Taisin aloittaa helvetillisen sodan.

Ryömin edessäni olevan auton alitse, kun huomasin toisella puolella odottavan nilkuttajan. Pyörähdin nopeasti auton alle, jonne sairas ihmisraunio seurasi minua perässä. Potkaisin sitä voimakkaasti naamaan ja repäisin lonkaltani pistoolin. Ammuin hädin tuskin metrin päässä ryömivää miestä suoraa kasvoihin kahdesti. Hän lävähti siihen. Pyörin nopeasti auton taakse paluupisteeseen, jolloin kuulin ampumisen ylitse Puttosen karjunnan.
”Huhta!” En erottanut tarkempaa viestiä, mutta huusin kurkku suorana vastauksen.
”Kunnossa! LAMAUTTAKAA NE!”
Pyöräytin rynnäkkökiväärin selästäni ja pystyyn noustessani latasin aseen. Vilkaisin kyyrystä molemmille puolilleni, sitten eteeni. Hieman vasemmalle, sillan kohdalla oli tiiviisti toisiinsa kolaroineiden viiden auton rykelmä. Siitä oli vain viisitoista metriä Kallion miesten autolle ja asemiin.
Kuulin etäisesti miten Puttonen toisti komentoni. Ainakin yksi rynnäkkökivääri ampui pitkillä sarjoilla ja pakotti Kallion miehet maihin. Tajusin tilanteeni tulleen.
Syöksyin täyttä nopeuttani vasemmalla olevien autojen taakse, ja liu’uin lumessa yhden sedanin suojiin. Tämän jälkeen tähystin nopeasti konepellin ylitse.

Näky yllätti minut. Kalliolla oli ollut masin lisäksi myös armeijan Defender mukana, mutta se ajoi jo poispäin. Paikalla oli yhä seitsemän miestä, jotka vastasivat tuleen. He olivat huonosti ja kapeasti ryhmittyneitä, mutta kupera tie kuorma-automme välissä tarjosi jonkin verran suojaa.
Jos Defender oli lähtenyt, saatoimme pystyä myös iskemään nämä miehet takaisin. Suuliekit kertoivat minulle missä he olivat.
Meidän ryhmämme ei nähnyt näitä poikia läheskään yhtä selvästi, mutta minulla ei ollut asian kanssa mitään ongelmaa. Olin sivummalla pimeässä, kun kuorma-automme pitkät valot iskivät suoraa näihin miehiin.
Repäisin rynnäkkökiväärini ylös ja tähtäsin rauhassa. Odotin jopa, että yksi miehistä oli ehtinyt ladata ja nousta ylös jälleen ampumaan. Kolme heistä olivat hyvin pienessä rykelmässä. Napsautin vaihtimen vanhalla tottumuksella sarjalle.

En ollut ikinä ennen ampunut elävää ihmistä tällä tavalla, hyökkäystarkoituksessa. Nyt kykenin tekemään sen ilman mitään harkintaa. Tosin eipä se ollut ihmekään. Kun tarpeeksi pitkään ampui ihmisen näköisiä hahmoja, näin siinä kävi. Siihen tottui.
Vedin pitkän sarjan suoraa miesten kohdalle. Kaksi heistä lakosi maahan, kolmas alkoi kirkua ja pudotti aseensa. Ennen kuin ehdin kiinnittää häneen huomiota, käänsin jo tähtäyksen heidän Masinsa toiselle sivustalle, jossa oli yksi miehistä. Hän ryntäsi suojaan, kun ammuin miestä hädin tuskin parinkymmenen metrin päästä. Sarja iskeytyi puolittain masin nokan lävitse häntä kohti ja näin miehen ainakin heilahtavan. Myös masin toinen valo särkyi ja pimeys otti sen kulman haltuunsa.
Tämän jälkeen syöksyin maahan, sillä jäljelle jääneet tajusivat vastata tuleen. En tiedä, mitä heidän psykoottinen kapteeninsa oli heille tehnyt, mutta nämä miehet ampuivat minua nyt ilman pienintäkään harkintaa. Minä olin yrittänyt tappaa heidät ja samoista univormuista huolimatta me olimme aivan varmasti vihollisia.
Tästä huolimatta Joren kovaääninen metsästyskivääri huudahti uudestaan. Masin toinekin valo hajosi, mutta ajoneuvo oli yhä käynnissä.
Pysyttelin maassa ja autosta, jonka taakse olin suojautunut, hajosivat ikkunat. Sirpaleita tippui niskaani, mutta metallin ontot kolahdukset kertoivat että luoteja iskeytyi lävitse myös sen kyljestä. Pyörin kauemmas vasemmalle autojen myötä ja vilkaisin nopeasti ympärilleni. Tässä ei ollut yhden ainoaa tartunnan saanutta naamaa. Olisin varmaan ihmetellyt sitä muulloin enemmänkin, mutta nyt minulla oli tärkeämpääkin tekemistä.
Nousin nopeasti polvelle ja heitin kiväärin jälleen Kallion miehiä kohti. Näin vain epämääräisiä liekkejä, mutta ammuin uuden, suojana olevan autoni ikkunoiden lävitse suoraa sinne päin. Koko tähtäimen edusta oli täynnä särkyvää lasia, enkä kyennyt ampumaan pitempää sarjaa, joten heittäydyin samantien maahan.

Ilman halkaisi nopea valojuovaluotien sarja oman rekkamme suunnalta. Ilmeisesti Puttosen rynnäkkökiväärissä oli näitä panoksia. Hän jyskytti niitä surutta masiin ja sen ympäristöön aamuhämärässä. Konttasin kontillani yhä kauemmas viimeisen auton hajonneen keulan puolelle, jonka moottori saatatisi jopa suojella minua luodeilta. Mutta kuulin hätääntyneitä huutoja kaiken huudon ylitse.
”IRTI! IRTI!”
Ne eivät tulleet meidän luoltamme, vaan Kallion miesten luolta. He eivät näyttäneet enää vastaavan tulitukseen laisinkaan, mutta toisaalta myös meidän kuorma-autoltamme ammuttiin vain muutama hätäinen sarja heidän peräänsä.
Nostin nopeasti pääni moottorin takaa ja vahvistin näkyni oikeaksi. Juoksevia miehiä yhteensä neljä kappaletta. Yksi heistä kantoi urhoollisesti haavoittunutta kaveriaan olkapäillään. Muut kuorma-autoltamme eivät nähneet sinne, mutta minulla oli avoin näkymä tietä myöten juokseviin miehiin.
Nostin jo rynnäkkökiväärini pystyyn, kunnes tajusin etteivät he olleet todellinen vihollinen. Meidän ei pitänyt ampua eläviä ja terveitä ihmisiä. Minä olin juuri tehnyt niin, mutta saatoin kertoa, että tämä oli tilannekohtaista.
Tähtäsin rauhassa heitä kohti, kun kuorma-autoltamme kuului yhä muutama varmistuslaukaus. Ne eivät osuneet lähellekään, mutta rynnäkkökiväärein aseistautuneet miehet juoksivat henkensä pelossa.

käteni tuntuivat tärisevän. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin että tilanne oli ohi ja että masi edessämme oli yhä käynnissä. Vilkaisin nopeasti ympärille ja juoksin masille. Puolessa välissä matkaa kuulin kuitenkin Petterin äkäisen huudon.
”Zombeja perseessä! Ampukaa ne!”
Ehdin vilkaista olkani ylitse heidän suuntaansa. Vaikka auton pitkät valot häikäisivät minua, tajusin silti taka-alata mitä tapahtui. Villi laukauksien vaihto oli kiinnittänyt helvetillisen nilkuttajalauman huomion. Vilaukselta saatoin kertoa että niitä oli ainakin satoja, enkä nähnyt vittuakaan. Karjuin samantien juostessani käskyjä muulle ryhmälle.
”Autot liikkeelle, mä siirrän ton masin!”
Hyppäsin keskikaistan yli ja olin törmätä kahteen maassa makaavaan sotilaaseen, jotka olivan vasta minuutti sitten ampunut. Toinen korahteli yhä levottomasti, mutta minä en kiinnittänyt häneen huomiota. Masi oli yhä käynnissä ja sen ovet olivat auki. Pomppasin korkealle ohjaamoon hengästyneenä ja syke lähellä maksimia. Vaikka aurinko nousi ja pilvien läpi valaisi rumaa maailmaa, minä löin polveni aukinaiseen kuorma-auton oveen. Se kirpaisi mutta ryömin sen suurempia miettimättä penkkejä pitkin kuskin paikalle.
Heitin helvetin levottoman ajoasennon ja hapuilin käteni vaihdekepille. En ollut koskaan aiemmin ajanut tätä vehjettä, mutta olin joskus ollut kyydissä. Hädissäni räpiköin hetken, kunne tajusin mistä kohtaa pakki isketään päälle. Sen jälkeen kaasu laski nopeasti ja kytkin nousi lähes yhtä räjähtäen.
Vedin kuorma-auton suoraa takavasemmalle, jolloin sen valot kääntyivät alasajoramppia päin. Siitä meidän pitäisi päästä tielle.

Mutta valot paljastivat nopeasti myös muuta kuin pelkän rampin. Ilmeisesti metelimme oli kerännyt valtaosan alhaalla odottaneiden nilkuttajien huomiosta. Nyt nuo kylmettyneet hahmot laahustivat ramppia ylöspäin valtavana massan. Ja tämä oli vielä se avoin kaista! Vastapuoli oli täysin tukossa, mutta meidän oli vain luotettava siihen että lumiaura ja kuorma-auton hevosvoimat riittäisivät.
Viitoin ikkunasta suoraa kuorma-auton valoon ja karjuin samalla, vaikken uskonutkaan sen kuuluvan.
”PUSKEKAA SIITÄ LÄPI! TÄYSILLÄ!”
Puttonen rykäisi auton käyntiin ja ohjaamossa näkyi olevan sisävalosta päätellen jälleen kolme henkeä. Silmäkulmastani rekisteröin, että Petterin lisäksi kolmas mies oli veressä. Mutta tappiot olivat tällä hetkellä viimeinen huolenaihe, sillä vasemmalla puolella, Seppäläntien keskustan puolella, näkyi jälleen auton valot. Tajusin tilanteen sekunnin sadasosissa ja kömmin puoliturralla jalallani autosta ulos. Viittilöin muita ajamaan vain täysillä päin ramppia ylös valuvaa tarttuneiden massaa, kun itse nilkutin kohti toisaallta olevia autonvaloja.

Se oli sama Defender, armeijan perinteinen maasturi. Paska laitos, eikä edes luodinkestävä. Land Roverin laatutyötä silti, mutta ei yhtä hyvää kuin suomalainen rynnäkkökivääri. Käännyin vielä katsomaan selkäni puolelle ja näin kuorma-automme sykähtävän suoraa ramppia alas. Se huusi matalilla kierroksilla ja ilmeisesti Puttonen hakkasi kunnolla kaasua. Hetken päästä kuului kokonainen joukko osumia.
Mutta Defender tuli minua kohti nopeasti. Taakseni pysähtyi vielä Tammenahon ohjaama Audi, josta kuljetta ja karjui ikkunasta.
”Huhta! Äkkiä kyytiin!”
Samalla hetkellä Defender jarrutti voimakkaasti. Tajusin mitä oli tapahtumassa ja vastasin Tammenaholle nopeasti.
”AJAKAA SAATANA! AJAKAA KUN VIELÄ PÄÄSETTE TOSTA!”
Sen jälkeen roiskaisin pitkän sarjan suoraa edessäni olevia auton valoja kohti. He eivät vielä ehtineet vastata tuleen, mutta Audi takanani ymmärsi lähteä. Neliveto muraisi ja rämpi kuorma-auton heittelemien ruumiiden ylitse ramppia alas.
Minä ammuin vielä toisen pitkän sarjan, ennen kuin ryntäsin takaisin vasemmalle autorivistön suojaan. Tässä vaiheessa tuleeni jo ehdittiin vastata ja joka puolella helisi niin metalli kuin särkyvä lasi. Aseeni piippu poltti lähes sormia kun syöksyin jälleen lumeen autojen taakse.

Lipas oli tyhjä, mutta vaihdoin sen helvetin nopeasti. Tiesin, ettei minulla ollut ammuksia neljää lipasta enempää ja ensimmäinen oli jo poissa. Mutta minulla ei ollut toivoakaan tappaa autolastillista valmiita miehiä.
Lippaan vaihdon jälkeen kierähdin auton alle ja piippu ulkona ammuin eniten vasemmalla olevaa kahta hahmoa. He heittäytyivät maihin, mikä oli parempi tavoite kuin osuminen. Tämän jälkeen kierähdin välittömästi suojaan, kun luodit alkoivat iskeytyi päälläni olevaan autoon. Sirpaleita oli vitun kaikkialla. Autot alkoivat haista hitsaustuotteille, joka sekottui ruudinkatkuun.
Tiesin mitä olin tekemässä. Minun olisi ostettava muille aikaa. Vain pari minuuttia riittäisi, silloin he ehtisivät ajaa tarpeeksi kauas seuraavasta risteyksestä.
Minkä vitun takia tässä oli käynyt näin? Suomalaiset varusmiehet ampuivat suomalaisia varusmiehiä. Tilanne oli vain eskaloitunut täydeksi sodaksi. Saatanan saatana.
Konttasin polvet ruvella taaksepäin autoilta. Heitä saattoi olla enemmän, mutta minä tiesin alueen ja hämärän turvissa kykenin liikkumaan ja pidättelemään heitä juuri niin pitkään kuin oli tarvis. Pyörähdin keskellä olevalle välikaistaleelle, josta näki vain vilaukselta heidän autonsa valot. Siellä ei ollut yhtään ihmistä, mutta nostin kiväärin ja ammuin nopean tuplalaukauksen suoraa tuulilasiin, jonka sirpaleet lensivät auton ajovaloihin. Tämän jälkeen varmaan neljä rynnäkkökivääriä avasi pitkän sarjan summittaiseen suuntaani, jolloin iskin munat takaisin turpeeseen. Minä oli suojassa heiltä, mutta tarkoitukseni olikin lähinnä provosointi.
Ryömin takaisin päin vilkaisten olkani yli. Ilmeisesti heitä pelotti ottaa riskiä ja rynnäköidä perääni. Miehillä tuskin oli tietoa siitä, että olin yksin. Ryntäsin nopeasti niin kumarassa kun pääsin muutaman auton taakse ja ammuin muutaman laukauksen autojen yli siihen yleiseen suuntaan, jossa kuvittelen osan miehistä olevan.
Tämän jälkeen jälleen munat turpeeseen ja pariin hassuun laukaukseeni vastattiin helvetillisellä tulimyrskyllä.

Olin jälleen ryntäämässä taaksepäin, kun minut pysäytti varsinainen ongelma. En ollut tarkastellut selustaani ja nyt siellä oli vitusti porukkaa. Helpotuksekseni, tai toisaalta valitettavasti, he kaikki olivat taudin riivaamia. En tajunnut miten vitusti niitä oli hämärässä. Varmaan satapäin, kaikista lähialueella olleista rakennuksista.
Ymmärsin helvetin nopeasti, että ne kaikki olivat tulleet lähitaloista. Ilmeisesti tartunnan saaneet tajusivat suojella itseään sen verran kylmältä, että ne menivät sisätiloihin. Ja näköjään yhteen porukkaan. Mutta suurempaa teoriaa en ehtinyt heittää. Sillä näin paljon tarttuneita näin lähellä, oli jopa minulle harvinainen näky.

Takanani aseistettuja sotilaita, jotka ampuisivat heti kun näkisivät minusta pienimmänkin vilauksen. Edessä helvetillinen lauma saastuneita ihmisiä, jotka aikoivat repiä minut kappaleiksi.

Kyllähän siinä mielessä kävi, että ”Vittu Huhta, se on nyt game over.”

Ihmisluonto ei vain antanut luovuttaa. Tämä oli minulle tuttu paikka. Hieman oikealla puolellani Seppäläntiehen liittyi kaista Vaajakosken moottoritiestä. Näin sivusilmällä sen olevan ainakin täältä päin tyhjä. Mutta sen läheisyydestä nilkutti muutama hahmo minua kohti. Ne olivat hyvin lähellä tukkia väylän.
Helvetti, minulla ei vaan ollut muutakaan väylää.
Pinkaisin suoraan juoksuun tartunnan saaneiden oikeaa reunaa kohti. Nostin rynnäkkökiväärini ja hidastin nopeasti paikalleen.
En varmaan ole koskaan ampunut niin nopeasti. Etäisyyttä oli tuskin kymmentä metriä, mutta kolme päälaukausta sellaisessa kiireessä oli ihme. Tosin ammuin myös kaksi laukausta rintakehään, mutta sekin kaatoi kohteensa. Funktio oli sama, vaikkakin tilapäinen.
Iskin varmistimen Takaisin ylös ja ryntäsin moottoritieltä tulevaa ramppia kohti. Väliin ehti jostain yksi nilkuttaja, mutta iskin sitä suoraa leukaperiin kiväärillä. Tämä tapahtui täysin juoksusta, enkä hidastanut vaikka takaani kuului laukauksia. Jos pysähtyisin, kuolisin. Eivätkä he voineet nähdä minua nyt.
Hyökkäsin hädin tuskin jonkun nälkäisen miehen käsien ulottuvilta rampille ja juoksin sitä alas niin kovaa kuin pystyin. Välissä heitin varmistimen jälleen pois päältä ja ammuin muutaman tähtäämättömän laukauksen ramppia suojaavan muovipleksin lävitse sotilaiden suuntaan. Mutta he ampuivat jo jotain muuta. Ilmeisesti miehet olivat huomanneet lähestyvän tartunta-aallon ja kokivat sen minua suuremmaksi riskiksi. Ryntäsin vimmattua vauhtia alaspäin ramppia. Valtaosa tartunnan saaneista lähti onneksi ampuvien sotilaiden perään, mutta takanani oli varmasti yli kaksi tusinaa vaappujaa.
Lumen peittämä asfaltti huusi allani kun jo valmiiksi hiessä ryntäsin täydellä vauhdilla alaspäin, kohti moottoritietä.

Ja päivä oli kääntymässä valoisaksi. Helvetti. Minä en selviisi kaupunkiolosuhteissa tuntiakaan ilman suojaa. Ja keskellä moottoritietä ei ollut paras suoja.

Luojan kiitos tunsin tämän kaupungin. Ryntäsin samoin tein moottoritien poikki ja hyppäsin sivuaitojen yli, kohti Jyväsjärveä. Sen rannassa kulki lenkkipolku, jonka olin opiskeluaikana kiertänyt useammin kuin kerran. Kaunis asfaltoitu reitti, joka kulkisi ensin kohti Lutakkoa ja myöhemmin keskustaa. Tai vaihtoehtoisesti Vaajakoskelle päin.
Kiroilin hampaiden välistä typeryyttäni kun lähdin juoksemaan kohti Lutakkoa. Se olisi luultavasti täynnä tartunnan saaneita, mutta tällä hetkellä ei ollut vaihtoehtoja. Pääsin nopealla 50 metrin spurtilla puiden suojaan. Toisella puolella olisi ollut vain aukeaa, jolloin luodit tai kaikkialta tulevat nilkuttajat olisivat saaneet minut.
Vilkaisin taakseni. Jahtaajat eivät nälkäisinä ja kankeina pysyneet perässä, mutta vittu miten oli käynyt lähellä. Polvet ja jalat olivat hajalla. Myös vasen olkapää tuntui valittavan, samoin muutama paikka selässä. En vain vittu jaksanut keskittyä siihen vielä. Minun piti päästä pois avoimesta maastosta, nopeasti johonkin asuntoon. Piiloon, piilon tältä kaikelta. Kuulostaa yleensä angstisen teinitytön statementilta, mutta minun agendaani ei ajanut henkinen ahdistus.
Juoksin lenkkipolkua aivan kuten olin juossut joskus aiemmin. Mutta tällä kertaa olin hampaisiin saakka aseistettu ja jossain takana, mutkan tai kahden takana, oli helvetillinen määrä zombeja. Olin pelkästään syöksynyt ja juossut viimeisen vartin tulitaistelun aikana. Tai se oli saattanut kestää pidempäänkin, kellonaika ei ollut nyt suurin huolenaiheeni.

Saavuin Lutakon asuintalojen kulmalle, mutta en halunnut juosta heti ensimmäisestä talosta sisälle. Näin kyllä kaikkialla muutamia nilkuttavia hahmoja, mutta yksikään ei ollut välittömässä läheisyydessä. Niiden huomio oli toisaalla, sillä sotilaiden tulituksen kaiut saavuttivat myös nämä rakennukset.
Ohitin ensimmäisen kerrostalon juosten rynnäkkökivääri käsissäni. Vilkuilin kaikkialle ympärilleni samaan aikaan. Kauempana näkyi jo tuttu Innova-torni kaikessa rumuudessaan, sekä Lutakon vanhoihin tiilitaloihin rakennetut kaupat ja ravintolat. Ne eivät kävisi, liian näkyvällä paikalla ja ympärillä oli liikaa harhailevia hahmoja.
Päivä oli valkenemassa liian nopeasti. Minun oli päästävä nopeasti pois näkyvistä.
Käännyin heti seuraavien kerrostalojen sisäpihalle, jossa käveli ilmeisesti muutama nilkuttaja. Etenin varovasti heti pieneen syvennykseen oikealla puolella ja iskin edessä olevan oven ikkunan hajalle. Se näytti huonosta sijainnistaan johtuen huoltotilalta, kellariin menevältä ovelta, mutta tämä oli minulle hyvä. Asuintalot olisivat luultavasti täynnä tartunnan saaneita ihmisraatoja.
Kopeloin hajonneen ikkunan läpi oven lukon auki, samalla kun muutama tartunnan saanut hahmo haahuili lähemmäs. Revin takkini ja ihoni hajonneeseen lasiin, mutta sain oven lopulta auki ikuisuudelta tuntuvan kymmenen sekunnin äherryksen jälkeen.
Repäisin sen auki, mutta suljin varoen heti kun pääsin sisälle. Sen jälkeen repäisin samoin tein pistoolin lonkaltani ja osoitin tyhjään tilaan edessäni.

Olin saapunut kuitenkin asuintilaan. Olin eteisessä, sillä naulakko oli täynnä vaatteita ja jokin pilaantunut haisi kämpässä. Sen täytyi olla pieni, vain remontoitu kerhotila. Väliovi oli onneksi kiinni, joka antoi minulle aikaa kyyristyä, laskea pistooli ja repäistä kirves esille.
Tällaisen juoksun jälkeen en halunnut herättää huomiot uudelleen, kun olin vasta kadottanut jahtaajani.
Nostin kirveen jo valmiiksi ylös kun tönäisin välioven auki. Ryntäsin siitä sisälle nopeasti pienehköön yksiöön, jossa oli vessa. Molempien huoneiden tarkastus kesti ehkä sekunnin. Tämä asunto oli tyhjä.
Suljin välioven perässäni ja rimpuilin matalana iskemään myös sälekaihtimet varovasti kiinni. Ne peittivät valaistuvan ulkomaailman ja tarjosivat minulle hetkellisen lepopaikan.

Rojahdin keskellä huonetta olevalle sohvalle. Edessä oli kuvaputkitelevisio, josta ei varmasti kohta kuukauteen olisi tullut mitään ohjelmaa. Kokeilin omaa sykettäni, jolloin huomasin miten raadollisessa kunnossa käsivarteni oli. Minua ei kuitenkaan oltu purtu, joten kaikki oli hyvin, ainakin noin näennäisesti.
Kun syke tasaantui ja adrenaliini laski, aloin pikkuhiljaa nähdä asiat laajemmassa kuvassa. Ensimmäisenä tuli kipu. Lasinsirpaleet ja muut säleet olivat tippuneet selkääni, autoista irronneet sirpaleet repineet olkapäähäni pienen haavan ja polvet selkä sääret olivat aivan hajalla, paikoittain auenneina syösymisestä asfaltilla ja autojen ympärillä.
Mutta olin yhä hengissä. Se oli tärkein tarkoitusperä ja olin onnistunut siinä.
Tällä hetkellä pikkunaarmujen lisäksi suurin huolenaiheeni oli vesi. Minulla oli kyllä pulloni reisitaskussa, joka oli vielä suhteellisen täynnä. Nappasin samantien pienet hiukat. Nestehukassa ei kykenisi tekemään yhtään mitään. Toivon mukaan asunnossa oli jotain ruokaa – ainakin täällä haisi pilantuneelle, joten siitä oli jopa toivoa. Nämä olivat perustarpeet. Sen jälkeen tultiin kriittisimpiin asioihin, joita olin menettänyt.

Minä olin yksin. Ensimmäistä kertaa, minä olin täysin yksin.

Alue ympärillä oli täysin vihamielinen. Hengissä olevat sotilaat eivät kuitenkaan olleet nähneet minua välttämättä läheltä. Repäsin vaistonvaraisesti yliluutnantin nappulat ja nimilaattani irti ja pistin ne povitaskuun muistiinpanovälineiden viereen. Mutta toivon mukaan muut olivat päässeet karkuun.
Tasatessani hengitystä vieläkin, mietin tilannetta. Totta helvetissä siinä olisi ollut muitakin ratkaisuja. Estin pelkällä epätoivolla itsekseen sotilaiden mahdollisuuden seurata, tai käydä käsiksi muuhun ryhmäämme. He olivat kuitenkin kuivilla ja toivon mukaan eivät yrittäisi palata etsimään minua. En uskonut, että yrittäisivät. Oli täysin epätoivoista yrittää löytää yksittäistä miestä kaupungista. Varsinkaan kun ei ollut mitään hajua siitä, missä olin. Saatoin heidän käsityksensä mukaan olla jo kuollut tai saanut tartunnan. Kaikki järki puhui sen puolesta. Eli toivon mukaan he ainakin selviäisivät Viitasaarelle. Siihen pitäisi olla hyvät mahdollisuudet, lumiaura oli estänyt osumat kuorma-auton moottoriin ja Audi oli ollut sen takana. Molemmat autot olisivatl luultavasti kunnossa. Sama koski myös miehiä, vaikka joku olisi saanut osuman. He olivat silti päässeet autoihin.
Mielessä kyllä pyörähti, että asiat olisi voinut hoitaa helvetin paljon järkevämmin. Mutta en vain keksinyt miten. Sillä sekunnilla olin toiminut sumean logiikan mukaan, joka vaikutti järkevältä. Tällä hetkellä yksin ja verisenä fiilis ei tietenkään ollut sama.
Sankarointi ei ollut iisiä.

Käteni tärisivät puoliksi heikotuksesta, puoliksi jännityksen lamautumisesta. Varmaan itkemiskykyiset ihmiset olisivat parkuneet juuri tällaisena hetkenä. Olin hävittänyt kaikki toverini, menettänyt sen, mitä olin pitkään yrittänyt suojella. Mutta toisaalta olin juuri onnistunut suojelussa. Tämä oli vain henkilökohtainen tappio, eikä sekään pysyvä. Minä pystyisin yhä palaamaan Viitasaarelle, mutta helvetin hankalaa se tulisi olemaan.
Tajusin vasta silloin onnen potkaisseen persuuksiani helvetin kovasti. Valonvahvistin oli jäänyt minulle. Jos vain selviäisin päivän hengissä, yöllä olisin etulyöntiasemassa. Ja minä tiesin jotain tämän kaupungin rakenteesta. Tiesin muutamia turvallisia paikkoja, sekä sen, missä sotilaat olivat ainakin aiemmin olleet.
Tarvitsisin suunnitelman. Mutta aivan ensimmäiseksi tarvitsisin ensiapua. Siksi sitä sanottiin ensiavuksi.
Huoneen nurkassa oli vaatekaappi. Astelin varoen sille ja avasin muutaman lokeron. Asukki oli ilmeisesti nainen, sillä löysin melko nopeasti siististi taiteltuja toppeja. Tämän jälkeen etsin alahyllyistä taskulamppua, mutta törmäsin muutamaan tuikkukynttilään. Ne saivat riittää.
Kömmin vessaan ja kaivelin kaappia. Päänsärky- ja allergialääkkeiden joukosta löytyi kuin löytyikin desinfiointiainetta. Sytytin muutaman kynttilän valaisemaan itseäni ja riisuin paitani pois. Ensireaktiona tajusin laihtuneeni. Seuraavaksi peilasin itseni ympäri. Arpia siellä tällä. Pääasiassa lasinsirujen repimää ihoa, varsinkin käsivarressa oli syvempiä jälkiä. Olkapäähän oli tullut ikävän näköinen naarmu, joka ei kuitenkaan näyttänyt vakavalta. Helvetillisiä Hollywood-arpia, komeita, mutta suhteellisen harmittomia.
Revin auki ensimmäisen topin ja aloin puhdistamaan sillä ympäri kehoa verijälkiäni. Se meni punaiseksi nopeasti ja kirveli hyvin. Olin ollut onnekas tullessani tähän taloon. Tuikkujen valossa rauhoituin ja tajusin miten kylmä täällä itse asiassa oli. Lämmitys ei ollut toiminut pitkään aikaan ja pakkanen kiristyi jatkuvasti. Minulla tulisi senkin puolesta kiire pois tästä kaupungista.

Mutta ennen sitä kiinnitin huomiota sekundääritarpeisiini. Niistä tärkein oli tällä hetkellä tupakka. Vaikken tiennyt varmuudella, osasivatko tartunnan saaneet tunnistaa savukkeen hajun eläviksi ihmisiksi, olin neljän seinän sisällä ja vähintään kahden oven välissä. Istahdin wc-pöntölle ja sytytin savukkeen muina miehinä toisen ihmisen vessassa. Aski oli rytistynyt, mutta kuin ihmeen kaupalla muutama syöpäannos oli säilynyt. Syöpä ei todennäköisesti kuitenkaan olisi se, joka saisi minut ensimmäisenä.
Kiroilin mielessäni omaa typeryyttäni. Tämä ei ollut fiksun miehen temppu. Minä en ollut välttämättä niin altruistinen, että olisin valmis uhraamaan itseni. Mutta helvetti sentään – toimin vain niin hyvin kuin osasin. Ja sillä hetkellä meillä ei olisi ollut muita mahdollisuuksia. Oli tosin vaikea sanoa vakuutinko sen vain itselleni, vai eikö meillä oikeasti ollut.
”Saatana.”
Savuke tuntui kestävän ikuisuuden, mutta minulla ei ollut nyt kiire minnekään. Laskin panokseni ulkomuistista. Kaksi lipasta yhä täynnä, kolmannessa vielä muutama jäljellä. Tämän lisäksi yksi täysi lipas pistoolissa ja kaksi tyhjää vyölläni. Tilanne olisi voinut olla paljon huonompikin. Lisäksi tämä oli tuttu kaupunki ja minulla oli paikka minne mennä. Ja täällä olin turvassa ainakin hetken aikaa.
Keräsin itseäni sen aikaa, kun desinfiointiaine vielä vaikutti. Sen jälkeen aloin repimään ja leikkaamaan topeista sopivia siteitä itselleni, joilla hieman hankalasti paikkailin arpiani. Peilistä ei katsonut järin lempeän näköinen nuori mies enää vastaan. Vasta pari päivää sitten ajettu parta puski sänkineen väsyneille kasvoille.

Järkevintä oli levätä ja syödä. Halusin päästä liikkeelle jo mahdollisimman pian, mutta minun oli odotettava yöhön. Päiväsaikaan liikkuminen oli itsemurha. Olin oikea kävelevä BigMac Jyväskylän kaduilla. Tein nopeasti pienen tilapäislinnoituksen asuntoon, joka käytännössä tarkoitti pääoven tukkimista sohvalla. Roudasin vielä vessaan pari penkkiä, joilla saatoin torpata sen kiinni takaseinää vasten. Kokosin sen täyteen vuodevaatteita, jotka mahdollistaisivat ehkä levottoman unen tarpeen tullessa. Mutta ensimmäisenä halusin syödä. Minulla oli yhä jonkin verran suklaata, mutta sitä tulisi säästää.
Jääkaapin ja hyllyköiden joukosta löysin jotain pientä, mikä pilaantuneiden vihanneksien lisäksi auttoi elämääni. Keksejä ja pikanuudeleita. En raaskinut uhrata vettä enempää, joten tyydyin vetämään molemmat kuivana ja huuhtomaan alas omenamehulla, jonka jämät irvistivät jääkaapissa. Melkoinen gourmet. Sillä oli tultava toimeen.
Vilkaisin vielä ikkunoista ulos. Siellä oli valoisaa, luultavasti niin valoisaa kuin oli mahdollista olla tähän vuodenaikaan. Täällä oli pimeää ja minä olin tyytyväinen siihen. Tarttuneita käyskenteli yhä kaupunkialueella paljon, mutta mikäli aikaisemmin tehty havainto piti paikkansa, nekin olivat rakennuksissa suojassa kylmältä.
Tein ruokaillessa pikaisen suunnitelman muistiinpanoihini. Jyväskylästä ei pääsisi pois enää Vaajakosken sisäänajokaistan kautta, siellä sillat olivat hajalla. Myös pohjoiseen menevä reitti oli tämän aamuyön hullunmyllyn jälkeen poissa laskuista. Tampereen tie oli myös tukossa ja ollut sellainen jo pitkään. Järveä myöten pääsisi yhä pois, mutta ainoa varmaksi tietämäni vene oli hotelli Alban luona. Ja Jyväskylän eteläpuolelta olisi helvetin vaikea kiertää Viitasaarelle. Yksi vaihtoehto toki oli. En muuten tiennyt alueen pienempiä teitä, mutta hyvällä tuurilla voisin kiertää joko Laajavuorentien tai Palokan alueiden kautta takaisin Puttolaan vievälle tielle. Ne olivat pienempiä kaupunkiteitä ja minun pitäisi päästä lähes sinne saakka autolla.
Jouduin ulkomuistista miettimään vielä viimeisen vaihtoehdon. Rautatie vei aina pois kaupungistä. Idän suuntaan se oli itse asiassa ainoa väylä pois kaupungistä – eikä luultavasti pöllömpi ajatus. Minulla ei vain ollut mitään hajua kyläpahasista Jyväskylän itäpuolella, poislukien Lievestuore, jossa oli ilmeisesti armeijan asevarikko. Lännessä ensimmäinen asema taisi olla Jämsä, jonne oli huomattavasti pitempi matka. Muuta rautatietä en edes tiennyt pois kaupungista, sillä vain näillä oli matkustajaliikenne.

Punnitsin kynttilänvalossa paperille kaikkien vaihtoehtojen plussat ja miinukset.
Järven ongelma oli juuri veneen hankkiminen, todennäköinen pitkä soutamistyö, sekä poispäin matkustaminen Viitasaarelta. Positiivista siinä oli täysi turvallisuus tartunnan saaneilta, mutta sekin oletti, että jaksaisin soutaa itseni päivän sisällä turvaan.
Laajavuoren ja Palokan kaupunkiteitä pohjoiseen koukkaaminen oli luultavasti nopein vaihtoehto matkallisesti. Mutta ehdottomasti vaarallisin. Nopeus oletti myös sitä, että selviäisin yhdessä yössä koko tartunnan saaneen kaupungin läpi ja välttäisin sotilaat. Riskejä oli kohtuuttoman paljon ja tulitaistelu todennäköisesti keräisi koko kaupunginosan tarttuneet kimppuuni. Mutta se oli nopein, eikä minulla ollut paljoa voimia pitkään matkaan.
Rautatietä seuraaminen tarkoitti käytännössä itään päin menemistä. Se olisi pitkä, mutta varma marssi, joka olisi yöaikaan jopa suhteellisen turvallinen. Radalta oli hyvä näkyvyys valonvahvistimilla ja pääsisin Vaajakosken jälkeen täysin pois kaupungista. Sen jälkeen maaseudulla olisi rauhallisempaa, mutten tuntenut enää aluetta. Tosin empä minä ollut tuntenut Viitasaarellekaan mennessä. Pitkähkö marssi tarkoitti, että myös sään pitäisi pysyä hyvänä.
Vaihtoehdot olivat hätäisten päätelmien mukaan siinä, mutta päättäisin yöllä, minne menisin. Helvetti, kun en ollut tutustunut opiskelujeni kaupungin lähiympäristöön paremmin.

Varmistin vielä asunnon lukitukset ja toivoin parasta. Kömmin vessaan ja tasasin lippaani, sekä tarkistin aseiden kunnon. Se oli viimeinen valttikortti näissä olosuhteissa. Yritin koota tyynyistä ja irtopatjoista edes jokseenkin mukavan paikan kylmälle kaakelilattialle kohtuullisella menestyksellä.

Herätyskelloa minulla ei enää ollut, mutta olin melko varma, että heräilisin pitkin yötä joka tapauksess.
Pimeän tullen pitäisi tehdä päätöksiä.