Neljäskymmenesviides päivä

Ensimmäinen aamu Viitasaarella oli jokseenkin kolea. Rakennusta oltiin lämmitetty hieman vajavaisesti, mutta me olimme silti nukkuneet hyvin. Poislukien minä. En muistanut herätessäni asiaa, mutta olin melko varma siitä, että olin nähnyt kohtuullisen levottomia unia. En ollut myöskään saanut unta niin nopeasti kuin halusin, mutta sentään jossain vaiheessa. Kömmin hieman levottomasti huuhtelemaan kasvojani pelkkiin kalsareihin pukeutuneen. Olo oli uninen. Me olimme siis selvinneet tänne. Ne parikymmentä päivää, jotka olin ollut erossa vanhasta porukasta, tuntuivat ikuisuudelta. Sen kertoivat myös muut asiat. Astellessani takaisin makuutilana toimivaan tupaan, Joklin perheen nuorimmainen näytti kauhistuvan. Hän piipotti äitinsä luo turvaan, joka myös peitti säikähdystään. Tajusin sen johtuvan arvistani. Niitä oli paljon ja kaikkialla. Mustelmia ja kolhuja milloin mistäkin. Hiertymiä. Rehellisiä arpia, joista toiset olivat vakavampia kuin toiset. Minua ei sentään oltu ammuttu. Se oli iso plussa.
Olimme saaneet ruokatavaramme ja lämmitimme aamua varten pakastevihanneksia pahoinpidellyllä paistinpannulla. Ne maistuivat aivan vehkeelle, mutta lähtipä edes nälkä. Päässäni pyöri tuleva päivä, joka tulisi olemaan hyvin merkityksellinen. Väsytti vain niin helvetisti. Näennäinen turvaan pääsy oli helpottanut oloa ja antoi kropan taipua stressittömämpään tilaan. Se yhtäkkiä muisti, miten paljon kipua olin kokenut. Huonot nukkuma-asennot yöstä toiseen tuntuivat kaikkialla. Alexander lainasi meille mausteita. He olivat jemmanneet niitä paljon mukaansa. Mies hymyili ystävällisesti, vaikka aamulla kaikkia jännitti. Jatkuva kriisi ja stressi oli tehnyt ihmisistä jännittyneitä. Iloinen puheensorina oli harvinaisuus. Small talk vaati nykyään tiettyä luonteenlaatua, jota harvoilla oli. Petteri pystyisiihen, Hitsaaja oli pystynyt siihen, mutta tavallisemmat tallustajat tykkäsivät olla enemmän turpa kiinni. Raskaita kokemuksia oli paljon. Vaikutti siltä, että moni oli mielummin hiljaa, kuin edes otti riskiä, että negatiiviset kokemukset nousisivat pintaan. Keskustelunaiheet olivat hankalia. Kaikkia vaivasi se, ettei ollut yhteistä todellisuutta. Massaviestinten vaiettua kukaan ei voinut puhua urheilusta, tv-sarjoista, politiikasta tai julkkisjuoruista.

Me olimme täysin hiljaa. Vain Joklin perheen lapset kysyivät jotain vanhemmiltaan slovakiaksi. Myös he vaikuttivat vaitonaisilta.

Pistimme tavaroita kasaan Jonin käytyä kysymässä, koska meitä tultaisiin noutamaan. Vartiomiehet eivät osanneet sanoa sen tarkemmin. Arvelivat, että puolenpäivän maissa. Tänään oli itsenäisyyspäivä. Rutiiniohjelma oli hieman muuttunu. Minä en halunnut kohdata tylyltä vaikuttavia varusmiehiä. Mitä kauempana olisin heistä, sen parempi. En halunnut kohdata todlelisuutta, etten enää ollut samalla tavalla tervetullut tänne.
Luojan kiitos aikataulu meni hieman nopeammin. Kamarissa heiluva, ruma seitsemänkymmentäluvun muovikello näytti yhtätoista, kun oveen koputettiin. Sisään asteli hieman yllättäen Petteri kahden naisen kanssa. Toinen ehkä kolmissakymmenissä, toinen selvästi yli kuudenkymmenen. Siistiin sarkatakkiin ja hyvin istuviin farkkuihin pukeutunut Pete oli kuin vanhasta maailmasta. Poislukien se tosiasia, että hän kantoi asetta. Mies tervehti meitä hilpeään sävyyn tapojensa mukaan.
”Hyvää itsenäisyyspäivää pulsut! Tämä on hieno päivä, katotaan jos ehditte ihan virallisiin osuuksiin. Käydään eka Toimistolla tsekkaamassa teidän tilanteet ja katotaan sit majoitusta. Veikkaan, että iltaan mennessä saatatte olla jopa omassa kämpässä.” Hänen takanaan tullut nainen nuorempi nainen selitti samat asiat hieman vakavammin Joklin perheelle. Mitä ilmeisemmin jokaiselle saapuneelle ryhmälle annettiin joku vastuuhenkilö.
Sykkeeni kohosi jälleen meidän pakatessamme tavaroita. En onneksi viettänyt Viitasaarella niin paljoa aikaa, että moni paikallinen tunnistaisi minua. Vedin varmuudne varalta hupun päähän lähtiessäni ulos. Kannoimme kaikki tavarat mukanamme. Ulkona meitä odotti sama Hiace, johon tällä kertaa ahtauduimme koko porukalla. Vanhempi naisista hyppäsi hieman yllättäen rattiin, Pete jäi eteen ja kolmekymppinen nainen istui seurassamme. Huomasin hieman yllättäen myös hänen kantavan pitkäkaulaista pistoolia. Tummahiuksinen, kylmästä hieman tärisevä nainen ei näyttänyt henkilöltä, jonka kuvittelisin ampumaan ketään. Mutta näemmä aseita oli nykyään kaikilla. Se oli hiton pelottavaa. Varsinkin, kun minulla ei enää ollut minkäänlaista turvallisuudentunnetta omasta kivääristäni.

Hiace ei varsinaisesti kiitänyt, joten saimme istuskella jonkin aikaa keskenämme takana. Joni kysyi naiselta, milloin saisimme menettämämme tavarat takaisin. Nainen sanoi, että luultavasti päivässä parissa, riippuen miten asiaa katsottiin. Sen jälkeen äänimaailmassa oli enää kulahtanut moottori. Ihmisillä oli nykyään loputon määrä resursseja, mutta minkä hiton takia tällä porukalla ei ollut edes kunnollista autoa? Tajusin yhtäkkiä, etten edes tiennyt Viitasaaren tilannetta alun alkujaan. Vietin täällä hyvin lyhyen aikaa ja sekin oli hyvin olosuhteiden sävyttämää.
Käännyimme muutaman kerran tiiviiseen tahtiin, jonka jälkeen auto pysähtyi. Petteri hyppäsi avaamaan takaoven ja atelimme ulos rivitalon eteen. Sen pihamaa oli täynnä lumikolia ja lapioita, mutta itse pihamaata ei oltu siistitty. Paljon tallattu kinttupolku vei suoraa rakennuksen ovesta sisään. Petteri ohjasi naisen kanssa meidät siitä sisään. Vanhempi nainen jäi autoon istuskelemaan ja ilmeisesti odottamaan jotakin.
Astelimme sisään hyvin askeettiseen taloon. Sisällä ei ollut pieniäkään elonmerkkejä siitä, että taloa oltaisiin asutettu ennen kriisiä. Kukaan ei vaivautunut ottamaan kenkiä pois. Kopistelimme suurimmat lumet eteiseen ja astelimme peremmälle pienen rivitalokaksion olohuoneeseen.

Meitä oli vastassa hieman iäkkäämpi, hymyilevä nainen ja kyllästyneetä nättävä varusmies ilman palvelustakkia. Nainen nousi seisoman ja pyysi kaikkai astumaan peremmälle ja istumaan alas. Tuolit näyttivät koulun penkeiltä, mutta funktionalisen näköisessä ”toimistossa” ei haettukaan tyylipisteitä. Varusmiehelle ja naiselle oltiin tuotu sisään erikseen pöydät, joissa oli huomattava määrä kansioita. Sivustalla oleva Ikean hyllykkö oli puolillaan muiden papereiden lisäksi toimistotarvikkeita. Tilassa oli myös kolmas pöytä, jonka äärellä huomasin esimerkiksi lääkkeistä ja sairauksista kertovat kansiot. Täällä käsiteltiin ilmeisesti kaikkien selviytyjien tilanne, jaettiin resurssit ja pyrittiin luomaan toimiva yhteisö hyvin rajatuilla välineillä.
”Terve. Minä olen Miettisen Johanna. Tervetuloa Viitasaarelle.”
Kättelimme ja esittäydyimme etunimillä. Minä en ollut nähnyt naista ennen, eikä hänkään minua. Tilanteen pitäisi mennä hyvin. Hän puhui myös sujuvaa englantia ja tervehti Joklin perhettä kevyeen sävyyn. Tuoleja ei olut tarpeeksi kaikille, joten minä ja Joni jäimme seisomaan. Johanna aloitti puhumaan meille melko levolliseen sävyyn ja pahoitteli Jokleille, että tulisi ensin keskustelemaan suomeksi.
”Joo, elikkä minä kyselen teidän ammatit, osaamiset, alkuperän ja sen semmoset. Katotaan jos meillä olis vaikka teikäläisten sukulaisia täällä tai jotain. Voitte tulla joka päivä juttelemaan kahdesta neljään, mulla on silloin vastaanottoaika.” Hän naurahti yllättävän kyyniseen sävyyn. ”Hauska, että toimistoaikataulu pitää, vaikka maailma loppuisikin.”
Hymähdin hänen toteamukselleen. Naisen huumorintajussa ei ollut ainakaan mitään vikaa. Hän käännähti tummahiuksista naista kohti, joka oli meidän kanssamme.
”Suski, minkäs takia nää ulkkikset on täällä?”
Hän ilmeisesti viittasi ulkomaalaisiin. Tämä vahvisti epäilyjäni, mutta olin toistaiseksi hiljaa.
”Noh.” Naisen ääni oli hieman nasaali. Hän hengitti raskaasti jatkuvasti. ”Vissiin toi mies on joku sähköalan isompi heppu. Se kuulemma saattaa olla hyvääkin apua tulevaisuudessa, jos yritetään saada sähköt pystyyn.”
Johanna vilkaisi papereitaan nopeasti ja teki lyhyen merkinnän. Tämän jälkeen hän sanoi perhekunnalle juttelevansa heidän kanssaan kohtapuoleen. En malttanut pitää uteliaisuuttani sisälläni.
”Käsittelettekö te ulkomaalaiset erikseen?”
Johanna ei nostanut katsettaan selatessaan papereita vaan vastasi melko välinpitämättömästi.
”Joo. Meillä on rajallinen määrä resursseja, eikä kaikkia voida ottaa. Kielikysymys on vähän hankala, kun pitäis pystyä kommunikoimaan. Meidän porteilla on käynyt porukkaa aina Intiasta saakka, eikä kaikki puhu edes englantia.” Hän pyyhkäisi nenäänsä ja jatkoi kuivakkaasti. ”Rasismiahan se on, mutta nyt mennään tässä todellisuudessa. Ja mä oon hädin tuskin kirjuri.”

”Elikkäs Kerttu, Jaakko, Sini ja Joni, pitääkö paikkansa?” Nyökkäsimme ja esittäydyimme nimillämme. Johanna suhtautui meihin lämpimästi.
”Mukavaa, kun pääsitte Suomen turvallisimpaan paikkaan Olavinlinnan itäpuolella. Pidettiinkö teille tervetulopuheita?”
”Juu, mä kerroin olennaisimmat.” Pete huikkaisi takaamme. Hän näytti jopa tylsistyneeltä.
”Hyvä hyvä. Olittekos te kuulleet aiemmin Viitasaaresta, vai koppasko Peten porukka teidät muuten vaan?” Hänellä oli papereita edestä ja takaa, mutta nainn näytti ottavan muistiinpanoja varsin laiskasti, eikä sen suuremmin arvioinut meidän uskottavuuttamme.
”Joo.” Otin ohjat käsiini, sillä meillä ei ollut varsinaista suunnitelmaa kysymyksille. Olisi ollut viisasta myös pysyä vain hieman hiljaisempana, mutta en halunnut riskeerata mitään.
”Me kuultiin useemmilta selviytyjiltä, että täällä on ilmeisesti turvallinen paikka. Oltiin tulossa tännepäin, kun noi löysi meidät. ”
”Puskaradio näköjään toimii. Viitasaaren kunnan nettisivuilla tästä ei tosiaan olekaan mainintaa.” Nainen naputteli ja vilkaisi meitä.
”Mutta joo. Pari juttua tosiaan, mitä pitäis tietää. Onko kellään teistä mitään lääketieteen, ruuansäilönnän, metsästyksen, kalastuksen tai tekniikan taustaa? Me yritetään saada kaikista olennainen irti.”
Minulla ja Kertulla oli ensiapukoulutus, mutta Johannan silmienpyörittelystä päätellen sillä ei ollut suurempaa painoarvoa. Seuraavaksi hän tiedusteli sotilastaustaa.
”Reservin korpraali.” Valehtelin sujuvasti. Hänen kysyessään, olinko ollut kutsuttuna reservistä kriisin alkaessa, vastasin kielteisesti.
”Sain tosin rynnäkkökiväärin yheltä tartunnan saaneelta. Sillä päästiin aika pitkälle.”
”Joo, siitä onkin maininta. Teillä oli melkonen arsenaali kyllä mukana. Mistäs te oikeen oote tulossa?”
”Jyväskylästä kaikki paitsi Kerttu.”
”Joo, mä olin alun perin Jämsässä.” Hän puhui sujuvasti kanssani yhteen. Ilmeisesti muut halusivat olla valheessa mukana.
”Me paettiin Jonin ja Sinin kanssa Jyväskylästä ehkä viikko kaks sitten. Paha sanoa, päivät on vähän muussia ja törmättiin Kerttuun Lievestuoreen lähellä, Jyväskylästä itään. Siitä saakka me on tultu tännepäin.”
”Selevä. En minä tiedä mitä Jyväskylän itäpuolella on, mutta laitetaan se tähän. Eli onko se sitten Laukaata?”
”Joo. Laukaata ja Toivakkaa.” Kerttu opasti nopeasti. Johanna kirjoitti tämän muistiin melko yhdentekevä ilme naamallaan.

”Törmäsittekö matkalla armeijan yksikköihin tai selviytyjiin?”
”Ei.” Otin ohjat käsiin ennen kuin kukaan muu ehtisi epäröidä. En halunnut, että pieni sotilasryhmä, jonka tapasimme, tulisi yhdistämään minut taustaani. ”Ei Jyväskylän jälkeen. Mutta sielläkään me ei nähty paljoa ketään tervettä. Aika hiljaista on ollut.”
”Jahas. Täällä ei kyllä niinkään. Ainakin pari kertaa viikossa tulee porukkaa. Kaikilla on nälkä. Tää on vähän haastavaa siksi.”
”Voitteko te ottaa kaikki?” Kysyin uteliaana.
”No niinku sanoin niistä ulkomaalaista, ni meillä on vähän kriteerejä. Pakko valita.”
Joni oli ilmeisen huono välttämään kiusallisia kysymyksiä.
”Miksi meidät sitte päästettiin?” Hän naureskeli.
Johanna katsoi vinosti meitä ja kohautti olkapäitään.
”Noh. Ainakin te ootte terveitä, nuoria, valkoisia ja avuliaita. Sillä pääsee aika pitkälle.” Huomasin ainakin Kertun ilmeen värähtävän, kun valkoinen mainittiin erikseen.

”Aijoo, tässä sanottiin, että sä olit Jaakko kehityssuunnittelija. Mitä toi käytännössä meinaa?”
”Käyttöjärjestelmien kehitystä. ” Valehtelin silmät päästäni. ”Netin kautta toimivien ryhmätyökalujen suunnitteluja ja tällaisia.”
”Jahas. Sepäs on kätevä vekotin, kun ihmiset syö toisiaan.”
”Sanoppa muuta.” Bluffi meni läpi ilman, että yritiinkään tarjota sitä. En halunnut pienintäkään mahdollisuutta, että minut yhdistetäisiin Jaakko Huhdan nimeen.
”Saadaanko me milloin kamat takaisin?” Joni tiedusteli uteliaasti. Yllätyin aina välillä, miten hän oli päässyt ujoudestaan eroon.
”Noh, mahdollisimman pian. Varmaan tunnin parin sisään, kunhan eka pääsette asettumaan taloksi. Meillä on täällä yks talo ite asiassa just vapautunut viikko sitten.”
Petteri astui esiin taka-alalta. Hän ei ilmeisesti ollut suurempi tuttu Johannan kanssa. Miehen puheenparsi oli huomattavasti normaalia virallisempi.
”Meinaatko sitä Hirvelöiden kämppää?”
”Joo.”
Molemmat olivat hiljaa. Kaikki saapuneet jäimme odottamaan hieman kysyvästi täydennystä. Johanna yskäisi kuivasti.
”Kaikki ei oo olleet tyytyväisiä armeijan läsnäoloon. Se perhe lähti. Saavat kyllä palata, ei siinä. Mutta tosiaan, se talo on vapaana.”
”Eikös Kymönkoskella ole kanssa kämppiä?” Petteri tokasi hieman yllättäen.
”On. Sinne pääsee nyt jäätäkin myöten. Mutta ne on kyllä kauempana kaikesta ja joudutte sitten järjestämään vartioinnin itse.”
”Se sopii meille hyvin.” Vastasin muiden puolesta. Näin silmäkulmastani Petterin välinpitämättömän ilmeen. Tiesin, että meidän molempien mielestä tämä olisi helpompaa. Ei niin paljoa kohdattavia kasvoja ja riskiä paljastumiselle, vaikka miten olisin muuttanut ulkonäköäni. Johanna tosin ihmetteli ratkaisua.
”Mitenkäs te silleen.”
”Ajattelin, että olisi Joklin perheelle parempi olla täällä, niillä kun on lapsiakin.”
”Jahas jahas.” Johanna katseli papereita. ”Haluutteko varmasti, sielläpäin on ollut vähän vilkkaampaa noiden ryöstelijöidenkin suhteen. Ja voitte kyllä valita.”
Vilkaisin muita. Sini nyökkäsi raskaan vaatetuksensa alta. Myös Kerttu teki samoin. Joni sanoi sen ääneen.
”Jyväskylän jälkeen on ollu vähä vaikea luottaa tuohon armeijjaan.”
Johanna nyökkäsi.
”Juu, ette ole ainoita.”

”Nonis, eli teillä oli ruokaa ja muut tarvikkeet? Meillä on talo tosiaan Kymössä oottamassa. Tulette tänne, jos tarviitte jotain olennaista. Tarvikkeita, tekniikkaa ja sensellasia. Polttoput, ruoka ja hygieniatarvikkeet jaetaan varastolta. Niitä on säännöstelty jo jonkin aikaa, mut oletuksena on tosiaan että myös tuotte ylimääräiset ruokatarvikkeet takaisin. Kymöllä on pieni varasto, mutta voi olla että joudutte tuomaan sinne kerran viikossa tavaraa. Se kyllä helpottuu kun jäätiet saadaan autoja kestävään kuntoon.”
”Kestääkö nuo jäät muka ihmisen?” Esitin kysymyksen hieman kummastuneena. Oli yhä joulukuun alku. Talvi ei ollut pitkällä.
”Yksi hukkui tuossa hetki sitten. Mitä siitä on, viikko pari?”
”Pari.” Täydensi Pete.
”Joo. Mutta sinne tosiaan on pitkä matka muuten, eikä meillä oo oikein ylimääräistä bensaa tai aukinaisia teitä. Mutta jään yli menee kyllä kävelyura.”
Kerttu kohautti olkapäitään. Me olimme yhä paremmin turvassa kuin koskaan aiemmin.Johanna hymähti.
”Pete, viititkö näyttää heille paikan. Ei muuten, mutta mulla olis vähän kiire. Pitää nää toiset kanssa saada alta pois.” Hän hymyili nopeasti meille. ”Teillä on varmasti kysymyksiä, mutta vastataan niihin myöhemmin. Onnistutte ehkä tapaamaan jopa herra Raivion jossain vaiheessa. Tosin kaikilla on kiire. Toivotaan, että saatte jonkun puheliaan kalakaverin.” Hän hymyili lopuksi lähes luonnottoman pirteäksi, siihen nähden että maailma oli mennyt jo päin helvettiä.

Pete ohjasi meidät ulos Johannan alkaessa ystävällisesti tiedustella Joklin perheen vaiheita.
”Oottehan te ehtineet syödä aamulla? Tässä voi meinaan mennä pieni hetki, kun pitää ylittää tuo järvi tosiaan.”
Vastasimme myöntävästi. Astelimme hieman pidemmälle rivitalon pihasta ja tarkastelin aluetta. Lumeen oli tallautunut paljon polkuja. Osa väylistä oltiin käsivoimin kolattu auki. Alueella näkyi muutamia autoja, joista osa oli kuitenkin paksun lumen peitossa. Vasemalle puolelle jäävällä pienellä urheilukentällä näin ensimmäiset ihmiset. Heitä oli itseasiassa useampia. Kymmenittäin. Myös muut kuulivat puheensorinan ja puuhastelun.
”Mitä tuolla oikein tapahtuu?” Joni heitti uteliaimpana kysymyksen.
”Itsenäisyyspäivä. Kokoonnutaan kentällä.”
”Moneltakos se tapahtuu?” Kerttu oli hieman utelias. Myös minä olin. Ilmeisesti ihmiset tarvitsivat pysyvyyden edustajia. Ja paljoa itsenäisyyspäivää tärkeämpää asiaa ei olisi.
”Jossain kuuden maissa.”
”Eipä taida olla yhtään sotaveteraania osallistumassa.” Kerttu yskäisi kuivasti. Pete virnisti takaisin.
”Joo. Vähän sääli, meikä sai kutsun tänä vuonna linnaankin, mutta bileet peruttiin.” Hän teki pettyneen naaman, joka oli tahallisen väännetty.
”Voidaanko me osallistua?” Joni kyseli uteliaana.
”Se ei välttämättä ole hyvä idea.” Vastasin samalta seisomalta. Oma vanha porukkani ei tiennyt pääasiassa minun läsnäolostani, enkä halunnut paljastua. Kerttu antoi hyväksyvän nyökkäyksen, joka jätti Jonin hieman pettyneeksi. Sini vastasi yskimällä. Kerttu reagoi siihen välittömästi.
”Jaksatko sä varmasti kävellä sinne … mikä se paikka oli?”
”Kymö.” Pete vastasi lyhyesti.
”Joo, kyllä mä varmaan.” Kerttu vastasi tavallista kalpeampana.
Muistin yhtäkkiä myös yhden lisäongelman, joka ei lainkaan helpottanut meidän olemistamme.
”Missä Peissi oikeen on?”
”Joo, eiks sen pitäis olla jo vapaalla?” Jonikin oli utelias.
”Vittu. Sori.” Pete näytti hieman häpeävän astellessaan kohti risteystä, jonka takana oli autokauppa. Veikkasin, että kylän ainoa. ”Unohdin ihan täysin. Mutta mä en oo ehtinyt oikeen nukkuakaan tai kysellä muuta. On ollut aika kiire teidän kanssa.” Tajusin Peten seuranneen meitä jatkuvasti siitä saakka, kun oli eilen saattanut meidät. Hänellä ei ollut paljoa vapaata aikaa, mutta Peissin kohtalo pitäisi selvittää mahdollisimman nopeasti. Me olimme miehelle henkemme velkaa.

Autokaupan vieressä oli auki räjähtäneitä siltoja, jotka vievät Viitasaaren keskustaan. Niiden päältä kulki tällä hetkellä pitkistä kakkosnelosista tehty tilapäissilta, joka kantoi lähinnä jalkaliikennettä. Mutta ainakaan tartunta ei ollut levinnyt tälle saarelle. Infrastruktuurin voisi kyllä korjata, mutta ihmishenkiä ei saisi takaisin.
Autokaupan pihamaalla oli enemmän tohinaa kuin muualla. Kymmenkunta henkeä vaihtelevissa varustuksissa kantoi ja lastasi tavaraa. Pari oli varusmiestä, muutamat tunnistin vanhoiksi viitasaarelaisiksi. Omasta porukastani täällä ei ollut ketää, mutta nostin silti varmuden varalta hupun päähäni. Pete näytti mietteliäältä ja puhui vielä lyhyesti astellessamme lasiovista sisään.
”Mä selvitän sen Peissin kohtalon. Ja Jukka saa sen varmaan siirrettyä teidän kanssa samaan paikkaan. Sillä on ihan hyvä neuvotteluvara yleensä näissä jutuissa. Ja saatte sen valonvahvistimen kanssa sen jälkeen. Jemmasin sen, ettei sitä takavarikoida.”
Hän oli nopea liikkeissään ja ajatteli paljon kaikkea. Valonvahvistin olisi nostanut kysymyksiä. Mitä vähemmän kysymyksiä, sitä parempi.

Sisällä meitä odotti melko tylsistyneen näköinen viisikymppinen herrasmies työhaalareissa ja punertavassa nenässä. Hän pläräsi nopeasti paperit läpi ja haki verkkaiseen tahtiin meidän tavaramme. Miestä ei ilmeisesti kiinnostanut sen suuremmin, vaikka miten oli maailman mullistukset käynnissä. Työnteosta ei silti tarvinnut nauttia.
Mutta me saimme kaikki henkilökohtaiset tavaramme ja hieman ylimääräistäkin. Kirveen, sahan ja muutamia muita työkaluja. Ne tulis palauttaa, mikäli asuttamamme rakennus olisi varusteltu niillä – mikä oli hyvin todennäköistä. Mies ohjasi meidät aiskalla äänellä hankkimaan muut varusteet ruokavarastolta, jossa käsiteltiin päivittäistavarat.
Kamaa alkoi vain olla aika paljon. Irvistelin hieman jalkamarssia odotellessa, mutta saimme yllättävää apua laiskanpulskalta sinikaulusduunarilta.
”Ootteko te Kymöön menossa?”
”Joo.”
”Toi Joroska taitaa lähtee kelkalla sinne illemalla, ootte samaa aikaa perillä, vaikka lähtisitte nyt kävelee”
”Mahtuuko siihen?”
”Juup. Sillä on iso reki völjyssä.” Kaveri ei katsonut kertaakan silmiin puhuessaan, mutta silä ei ollut suuremmin väliäkään.
”Moneltas se lähtee?” Myös Pete näytti innokkaalta tälle vaihtoehdolle, eikä ainakaan torpannut sitä.
”Siinä kasin maissa, kuhan saadaan purettua nuo ihtenäisyyspäivän juhlallisuuet.”
”Täältä näin?”
”Juup. Tuosta eestä.”

Oli huolestuttvaa miten tyytyväinen minä olin saadessani aseemme takaisin. Oli lähellä, etten halannut rynnäkkökivääriäni todettuani sen sarjanumeron olevan yhä sama. Pete johdatti meidät hakemaan muut välttämättömyystarvikkeet. Ruoka. Aseet. Hygienia. Ne olivat välttämättömyyksiä. Me saimme ruokavaraston puolelta sapuskaa ehkä viikoksi. Kalorimääräisesti laskettuna paketilla neljä henkeä tosiaan selviäisi viikon, mutta meidän olisi hankittava myös omaa elantoa. Viljaa kyllä toimitettaisiin säännöllisesti, sitä mukaa mitä sitä löydettäisiin ja pystyttäisiin jakamaan. Ystävällinen vanhempi rouvashenkilö ohjeisti meille myös muut tarvikkeet, jotka tulisimme saamaan.
”Maitoa tuodaan viljan mukana viikon jälkimmäisessä lastissa Kymöön. Katsotaan saadaanko enemmän.”
”Maitoa?” Kertun ilme oli hämmästynyt. Hän ei oikein ymmärtänyt, miten se oli mahdollista. Mutta nainen hymyili herttaisesti ja näytti aidon ylpeältä ja kiitolliselta kommentista.
”Kyllä kultapieni, meillä on täällä useampia lehmiäkin. Etkös sinä Pete ollut mukana hakemassa niitä?”
Pete yskäisi kuivasti hihaansa ja nyökkäsi. Nainen hymyili.
”Tuo poika on enkeli meille kaikille.”
”Raamatussa ei puhuta näin rumista enkeleistä.” Pete irvisti. Nainen nauroi takaisin. Ilmeisesti oma porukkani oli liittynyt hyvin olennaiseksi osaksi Viitasaaren toimivaa yhteisöä.

Veimme kaikki tavarat odottamaan autokaupan pihaan, jossa reki jo odotti. ’Joroska’ oli kuulemma tankkamassa kelkkaa, mutta ehtisi paikan päälle juhlallisuuksien jälkeen. Meillä ei ollut oikeastaan muuta tekemistä ennen sitä. Lämmittelimme hetken aikaa varastolla ja söimme hieman eväitämme. Meille oltiin pakattu paljon leipää ja jonkin verran jauhoja. Lihaa ei ollut muutaman pienen kalan lisäksi, jotka pitäisi valmistaa myöhemmin. Ruokaa säännösteltiin ja talvesta tulisi nälkäinen. Me olimme turvassa, mutta turvassakin elettiin niukkudessa.
Tämä päivä oli vielä erikoispäivä. Itsenäisyyspäivä. Me menimme urheilukentälle jo aiemmin, vaikka juhlallisuuksien oltiin mainittu alkavan vasta kuuden maissa. Oli jo hämärää, mutta kenttä valaistiin jätkänkynttilöillä, joita muutamat varusmiehet ja paikalliset sytyttivät. Kentälle oltiin aurattu sopiva tila, joka oltiin määritelty ennalta. Sotilaille oltiin annettu omat alueet lipun molemmin puolin ja siviilit muodostivat puolikaaren kohti heittopaikan vieressä olevaa lipputankoa. Jäimme hetkeksi oman porukkamme kanssa, kun Pete lähti yhyttämään veljeään Jukkaa. Hän halusi varmistaa, ettei kukaan innostuisi liikaa mahdollisesti tunnistaessaan minut. Väkeä alkoi hiljalleen valua paikan päälle. Palelsi, mutta siihen oltiin jo totuttu.

Pidin hupun syvällä päässä, enkä nähnyt paljoa saapuneita. Olimme kauimmaisella laidalla, aivan sotilaiden vieressä. Varusmiehet kokoontuivat paikalle laiskasti. Heidän varustuksensa oli sekalaista. Muutamalla oli päässään karvareuhka, muutamalla pipo, kahdella kaverilla jopa kypärä. Osalla oli kesän palvelusasu, jonka kanssa he olivat lähteneet, osalla talvisempaa pakkastakkia. Osalla oli jalassaan maihareita, toisilla kumisaappaita. Minulla oli heidän varustustaan vastaava rynnäkkökivääri selässä, joka olikin ainoa yhtäläisyytemme. Sotilaallisesta yliluutnantti Jaakko Huhdasta ei ollut muistoakaan, eikä minua voinut yhdistää sotilaisiin millään tapaa. Heitä oli yhteensä hieman päälle kolmisenkymmentä, mutta muutamia olisiluultavasti vartiossa, saaren ulkopuolella tai muissa tehtävissä. Se oli aika paljon. Miehet vetivät sotilaallisen muodon aliupseerien opastuksella. He suhtautuivat siihen tarkasti, vaikka lumi oli pehmeää ja miesten sotilaallisuus karissut. Ilmeisesti kyseessä oli ensimmäinen kerta kriisin alun jälkeen, kun he käyttivät paraatikomentoja. Aliupseerit silti tekivät muodon asennon kautta, siviilien ollessa läsnä. Puttonen ja irrallisista osastoista koottu käpykaarti oli sekavammalla varustuksella omassa muodossaan. He muodostivat noin kymmenen hengen vähemmistön lipun ympärillä.
Olin näkevinäni nuorten miesten kasvoilla liikuttumista. Ainakin yhdet kyyneleet. He olivat luultavasti nähneet paljon pahaa. Ja nämä sotilat eivät olleet sotilaita, vaan ihmisiä kuten muutkin. Se oli asevelvollisuuden nerokkain ja huonoin ominaisuus. Kyseesä ei ollut kasvottomia, koulutettuja tappajia, vaan samanlaisia mikkomakkosia kuin siviilissäkin. Pääasiassa nuoria miehiä, muutamia hieman vanhempia reserviläisiä ja ainakin yksi nainen. Resuista porukkaa, jotka yrittivät pitää ryhtiä siviilien kerääntyessä ympärille.
Meitä olikin enemmän. Tunnistin huppuni alta useita kasvoja, mutta joukossa oli paljon uusia. Jätkänkynttilöiden kellertävässä ja leimuavassa valossa näkyi kasvoja, jotka olivat liian tummapiirteisiä tai teräviä suomalaisiksi. Genotyypit olivat ulkomaalaisia, eikä heitä ollut vähän. Ilmeisesti ihmiset pyrkivät pohjoiseen kaikkialta Euroopasta. En edes voinut kuvitella, millaista etelämmässä olisi ollut, paikoissa joissa väestöntiheys oli naurettavan suuri. Miljoonakaupungit olivat luultavasti kuolonloukkuja, jollaisia ei koskaan maailmanhistoriassa oltu nähty.

Mutta yleinen tunnelma oli harras. Kukaan ei puhunut järin paljoa. Ihmiset odottivat hyvin rauhallisesti ja ryhdikkäästi tilaisuuden alkamista. Heitä oli paljon. Ainakin kaksi sataa. Pete tuli paikalle muun porukkani kanssa. He näyttivät hyvin samalta kuin aiemminkin. Painoin kasvoni lunta kohti puoliksi estääkseni heitä näkemästä minua, puoliksi peittääkseni oman liikutukseni. Olin nähnyt heidät vain vilaukselta, mutta tunnistin paljon kasvoja. Hyvin paljon. En halunnut ajatella sitä. Minun olisi koottava itseni ja piiloteltava vielä hetki.
He olivat kunnossa. Hengissä ja terveitä. Joka ainoa. En halunnt edes sanoa nimiä. Muistin vain samat kasvot, jotka olivat kulkeneet vierelläni joko alusta asti tai viimeistään Jyväskylästä. Kaikki olivat täällä. Kaikki olivat nähneet samat kivut, kuin minä. Purin huultani hupun sisällä ja yritin olla ajattelematta asiaa. Rohkaistuin vain sen verran, että pystyin hupun alta seuraamaan tapahtumia.

Ihmisten edessä oli neljä ihmistä. Yliluutnantti, jonka näin ensimmäistä kertaa. Nuorehko, pitkä ja vaalea mies, hyvin moitteettomassa ryhdissä. Hän seisoi erollaan kolmesta muusta. Hieman yllättäen muut puhujat olivat Raivio, Jukka Rajasalo sekä naispappi, joka oli pukeutunut selvästi tyylikkäimpään tummaan villakangastakkiin. Liperit paljastivat hänen ammattinsa välittömästi. Raivio, yliluutnantti ja pappi olivat ilmeisiä edustajia täällä, mutta Jukan roolia en ymmärtänyt. Tarkkailin häntä kuitenkin eniten. Sänkeä lukuunottamata mies ei vaikuttanut erityisen väsyneeltä. Hän seisoi pää pystyssä ja itsevarmana.
Minua jännitti hänen läsnäolonsa, mutta olin tyytyväinen nähdessän mien voivan hyvin. Peten mukaan hän oli sairastellut ja oli paljosta vastuussa, mutta siihen nähden mies vaikutti hyvävointiselta.

Heidän rinnallaan oli kolmen hengen soittokunta. Kaksi torvea ja yksi viulu. Niiden täytyi olla tässä pakkasessa epävireessä, mutta sille ei voisi mitään. Hiljaisessa tunnelmassa kaikki kestivät pienet pakkaset ja epävireet. Tällä hetkellä eleet olivat paljon tärkeämpiä, kuin niiden moitteeton toteutus. Raivio asteli ensimäisenä ihmisten keskelle, jonka jälkeen yliluutnantti komensi joukkonsa asentoon ja asteli heidän mukaansa rivistöön. Seurattuaan tilannetta Raivio, pukeutuneena poliisin uniformuun jota oltiin täydennetty samanhenkisillä, mutta lämpimämmillä siviilivarusteilla, käänsi katseensa eteenpäin ja alkoi puhua.
Hän ei ollut kummoinen puhuja, mutta kohtuullisen karismaattinen maakunnan vanhemmaksi mieheksi. Paikalliset luottivat Raivioon. Hän puhui jaetuista kärsimyksistä, yhteisestä taakasta, Suomesta, työstä jota pitäisi tehdä, että pystyttäisiin selviämään yhdessä talven ylitse. Puhe oli yhdentekevä, mutta järkytykset saivat monet kyynelehtimään. Se kävi läpi itsenäisyyspäivän muistamisen jopa sotaveteraanien kautta, joka nykyisessä maailmantilanteessa vaikutti hieman kliseiseltä. Niiskausten määrä ei voinut johtua pelkästään nuhasta. Olin erottavinani erityisesti paikallisten reagoivan puheeseen voimakkaasti. Raiviolle taputettiin voimakkaasti, muttei kovin pitkään. Tilanne ei ollut juhlallinen, enemmänkin harras.
Hieman yllättäen Jukka astui puhumaan seuraavaksi. Hän puhui englanniksi, joka selitti miehen koko läsnäolo. Jonkun oli puhuttava kansainväliselle vähemmistölle, sillä Raivio ei ilmeisesti ollut asiasta niin varma. Lyhyt puhe oli hieman dramaattisempi, mutta painotti solidaarisuutta, yhteistyötä ja luottamusta. Jukan ääni oli hieman pingoittunut ja hän yski välissä. Se sai puheenvuoron ihmiskunnan sukupuutosta näyttämään uskottavammalta. Hän oli kuitenkin hyvä puhuja, eikä vahingossa omassa roolissaan. Toivottavasti joku oli kirjoittanut puheen ylös, sillä se oli voimakas. Minä keskityin enemmänkin tuijottamaan maata huppuni sisällä.
Papin puhe sai käytännössä kaikki itkemään. Puhe kammottavasta ajasta ja menetetyistä läheisistä päättyi hiljaisuuteen. Muutamat itkivät avoimesti, eivätkä voineet hillitä itseään. Parinsadan hengen joukko oli täynnä nieleskelyä. Kaikki olivat menettäneet pajon. Kun se sanottiin ääneen ja pakotettiin miettimään asiaa, tilanteesta tuli hyvin raaka. Vaikka Jumala mainittiin useaan otteeseen, uskonnottomatkaan eivät päässeet karkuun tätä kipua. Luojan kiitos pappi kuitenkin vetosi lopussa ihmisyyden säilyttämiseen. Hän oli verrattain maallinen, eikä aiheuttanut suurempaa uskonnollista hurmosta.

Tapahtuma oli verrattain lyhyt. Puheenvuorojen jälkeen sotilaat vetivät asennon ja kolmen soittimen orkesteri soitti jätkänkynttilöiden valossa Finlandian. Ihmiset halailivat toisiaan itkuisina. En olluttavannut etään, joka ei olisi menettänyt läheisiään. Mikäli joku jostain syystä kykeni olemaan surematta itsensä puolesta, hän surisi toisten menetyksien puolesta. Ihmisiä oli sairastunut ja kuollut niin paljon. Kukaan ei käsittänyt sitä. Näin huppuni alta myös sotilaiden itkevän, kun heistä kaksi erkaantui rivistä. Toinen kantoi Suomen lippua ja toi sen lipputangolle.
Ihmiset laskivat hattuja päästään. Mietin asiaa hetken, mutta toimin samoin. Vedin hupun päästäni ja laskin piponi alas. Tuijotin hetken nousevaa lippua, joka ei jäänyt puolitankoon. Vaikka ihmiset kuolivat, valtio eläisi. Minäymmärsin kyllä, miten tärkeää oli pitää pysyviä pilareita, joihin ihmiset voisivat turvata. Koti, uskonto ja isänmaa taisivat kkin olla kovempaa kauraa, kuin ne olivat olleet sitten maailmansotien.
En seissyt edessä, mutta liekkien valo osui myös minun kasvoihini. Tajusin olevani näkyvillä liian myöhään, laskiessani katseeni lipusta. Erehdyin kiertämään sen vanhan ryhmäni luo, halutessani vilkaista heitä vielä lyhyesti.

Sofia näki minut.
Hän näki minut aivan selvästi. Se tapahtui ehkä vain sekunin ajan, ennen kuin vedin hupun päähäni ja ihmiset alkoivat liikahtelemaan levottomasti lipunnoston jälkimainingeissa. Minä näin siitä huolimatta nuoren naisen intensiivisen katseen hänen kyynelehtivistä silmistään. Se oli varma. Ja osui suoraa minuun. Nainen oli tunnistanut minut eikä tehnyt virhettä. Se oli ilmeistä.

Muutamat lähtivät kävelemään takarivistä ja Raivio aloitti vielä viimeistä puheenvuoroaan. Minä kumarruin nopeasti huppu päässäni Kertun luo ja ilmoitin asiani lyhyesti.
”Nähään kelkan luona, mun pitää mennä nopeesti.”
Kerttu näytti säikähtäneeltä, muttei ehtinyt esittää kysymyksiä, kun aloin tarpomaan ripeästi poispäin. Yritin näyttää mahdollisimman luontevalta pimeässä talvi-illassa ja sekoittua muutamaan pois tarpovaan hahmoon, mutta meitä ei ollut tarpeeksi. En uskaltanut vilkaista taaksepäin, enkä kuullut hupustani, juoksiko Sofia perääni. Oli toivottava, että hän joko luulisi erehtyneensä tai pitäisi päänsä kylmänä. Minä n haluaisi hänen paljastavan minua juuri nyt. Olisimme tämän päivän jälkeen Kymönkosken kylässä, missä minulla oli edes pieni hajurako vanhaan identiteettiini.

Ehdin lähes puoleenväliin kohti varastoa, kun uskalsin katsoa taakseni. Olin melko varmasti kuulevinani askelia ja en halunnut olla epävarmuudessa.
Epäilykseni osui oikeaan. Sofia oli kymmenen askeleen päässä minusta. Hän ei pysähtynyt ja näytti päättäväiseltä kävellessään suoraa luokseni tyhjälle tielle, jääden tuijottamaan minua hengitys höyryten. Punapäinen tyttö oli ilmeisesti laittautunut tapahtumaa varten, sillä meikit olivat hieman eläneet kyynelten mukana. Mutta hänen katseensa oli terävämpi kuin koskaan. Otsatukka näkyi lähes huolitellusti hupun alta, eikä hänen kasvonsa näyttäneet kärsineen kriisistä kyyneliä lukuunottamatta. Minun kasvoistani ei voinut sanoa samaa.
”Sä lupasit.”
En oikein osannut vastata hänelle.
”Ei nyt. Puhutaan myöhemmin.”
Näin helpotuksekseni Peten rientävän Sofian takaa hyvin ripein askelin.
”Sä oot nyt siinä.”
”Niin oon. Mutta sun on oltava hiljaa tästä.”
Vaikka Sofian naama oli järkyttynyt, tajusin hänen silmiensä kääntyvän hymyyn. Pete nappasi tyttöä olkapäästä kiinni ja käänsi tuon itseään kohti.
”Sofia, mee takas. Ja oo hiton hiljaa tästä. Sun täytyy, että Jaakko pysyy hengissä.”
Tyttö nyökkäsi hyvin raivokkaasti, kääntyi vielä katsomaan minuun, hymyili lyhyesti ja sen jälkeen asteli takaisin kohti kenttää. Pete jäi tuijottamaan tytön perään ja puri huultaan.
”Vittu. Näkikö kukaan?”
Käännyin välittömästi kohti autokauppaa ja lähdin kävelemään. Pete ilmeisesti ymmärsi eleen hyvin nopeasti, sillä hän asteli rinnalleni lähes samoin tein.
”Parempi että pitää turpansa kiinni.”
”Eiköhän se pidä. Se on fiksu tyttö.”
”Joo, mutta se on ihan riemuissaan. Mä en tiedä pystyykö se pitään sen sisällään.”
”Riemuissaan?” Minä olin nähnyt hänen hymynsä, mutta Peten äänessä oli jotain merkitsevää.
”Kamoon, jos mä en olis ollut paikalla se olis varmaan syöksynyt sun dikkiin.”
Mielikuva oli imarteleva, mutten kommentoinut sitä suuremmin. Sofian hiljaisuus olisi nyt tärkeämpää kuin hänen syöksymisensä kenenkään dikkeihin.

Jouduimme odottamaan hetken tavaroidemme luona, kun muu seurueeni palasi paikalle. Pete oli kertonut sillä välin, että Jukka tulisi mahdollisimman nopeasti tapaamaan minua. Joko huomenna tai sitten ylihuomenna. Toivon mukaan mahdollisimman nopeasti. Hänellä oli tänä iltana kädet täynnä töitä. Olin erottavinani Petterin aina hilpeiltä kasvoilta hienoisen huolestumisen. Hänen veljensä kyllä jaksaisi. Mutta miten pitkään? Heissä oli selvästi samaa näköä ja monella tapaa molempien suhtautuminen asioihin oli asiallinen, mutta kevyt. Tästä huolimatta hän oli varmasti huolissaan veljestään. Kukapa ei olisi. Harvalla oli enää rintaperillisiä jäljellä hengissä. Heihin oli pakko suhtautua varovaisesti.
Sini, Joni ja Kerttu saapuivat perässämme ehkä kymmenen minuutin päästä. Heitä johti, kukapas muukaan, kuin Puttonen. Puttonen kantoi mukanaan laukkua, jonka tunnistin nopeasti samaksi, jonne omat sotilasvarusteeni oltiin sullottu. Puttosen kasvot olivat huolestuneet. Samalla kuulin takaa raskaan moottorikelkan hurinan. Siihen kiinnitettiin paraikaa rekeä, jolla meidän oli tarkoitus matkustaa.
Puttonen huikkasi nopeasti Petelle tervehdyksen.
”Meetkö sanoon noille, että oottaa hetken. Mun pitää kertoa … Jaakolle yks juttu.”
Pete näytti närkästyneeltä, mutta kohautti sitten olkapäitään ja käveli taka-alalle kelkalle.

Palvelustoverini tiputti varustekassin maahan ja pyysi kaikkia tulemaan lähelle. Näin pimeässäkin hänen pälyilevän hieman häiritsevästi ympärilleen.
”Tota, se teirän kaveri Peissi…”
”Missä se oikeen on? Mä en nähnyt sitä tuolla.” Sini kommentoi hieman yllättäen. Puttonen irvisti.
”Peissi piäs karkuun karanteenista. Joku päästi sen toissayönä ennen ku työ tulitte. Siitä tilasta ei pitäis päästä karkuun. Ei edes se Peissi, vaikka mite ihmeellinen äijä onki. Armeijan tyypit on aika varpaillaan. Ettii sitä tyhjistä taloista ja on käskeneet kaikkia ilmoittamaan, jos näkee sitä.”
Purin huultani. Paitsi että Sofia tiesi, nyt myös Peissi oli vapaalla jalalla. Tosin hän ei vielä tiennyt, että me olimme täällä. Laskin nopeasti tunteja. Mutta Puttonen jatkoi tarinaa.
Hänen kertomansa mukaan omituisinta oli se, että joku oli tietoisesti käynyt vapauttamassa Peissin. Toki moni oli nähnyt mieheen. Kaveri oli pitänyt varsin kovaa ääntä tullessaan. Mutta Peissillä ei ollut täällä ystäviä. Häntä oltiin vartioitu tartuntariskin takia. Puttonen puri huultaan.
”Kai työ tiesitte, että sillä o purema-arpi persiissä?”
”Joo. Se mainitsi siitä kyllä. Jostain syystä ei ollut saanut tartuntaa. Tosin se höpis jotain merivedestä. Mut oli miten oli, se on ainakin kolme viikkoa vanha arpi.” Yllätyin siitä, miten suoraa Kerttu vastasi kysymykseen.
”No vitun purema silti.”
”Mut se siis karkasi? Ja kukaan ei tiedä minne? Siis voiko Peissi olla saarella?” Keskeytin nopeasti huonosti alkavan keskustelun. Purema oli jälleen toissijainen huoli.
”No siis, ei kukkaan tiijä! Varmaa meni jälkiä myöten yöllä, ehkä pois koko saarelta, mutta kukaan ei oo nähny! Me yritetään selvittää, mut kaikki muut paljastais sen armeijalle.”
”Kauan se on ollut kadoksissa? Siis jotain 48 tuntia?”
”Joo. Se olis kyl jäätyny hankee.”
Ymmärsin mihin hän tähtäsi. Joku auttio Peissiä. Joku oli autanut hänet pois karanteenista, joku joka tiesi myös minne sijoittaa hänet. Tosin Puttonen ei tuntenut Peissiä. Peissi oli vain saattanut hävitä koko paikasta. Mikäli ymmärsin oikein, Peissi pystyi siihen. Mutta sitä minä en tiennyt, minkä hiton takia hän oli paennut? Pureman takia? Jos joku oli auttanut häntä, oliko joku myös kertonut hänelle, että hän oli vaarassa minun takiani? Mutta siinä ei ollut mitään järkeä, sillä valtaosa oman ryhmäni ulkopuolella ei tuntenut Peissiä edes naamalta. Eikä ilmeisesti kukaan ollut yhdistänyt häntä minuun ehkä neljää-viittä ihmistä lukuunottamatta.
Olin vainoharhainen. Luojan kiitos Pete keskeytti sen. Kelkka oli valmis.

Hyppäsimme kaikki neljä kelkan takana olevaan suureen rekeen. Hiljaisen kuljettajan kyydissä oli toinen, vähintään yhtä vaitonainen kaveri. Ahtauduimme sylikkäin bensakanistereiden ja säkkien keskelle. Tilaa ei ollut neljälle hengelle, mutta matka alkoi hiljaa.
Vilkuilin olkani ylitse Peteä, joka käänsi nopeasti selkänsä lähdettyämme. Puttonen vilkaisi minua vielä nopeasti. Vaikken näin pimeässä nähnyt hänen ilmettään, olin aivan varma, että hän oli huolissaan. Olin nähnyt hänen huolissaan olevan ilmeensä niin monta kertaa aiemmin. Sofia ja Peissi olivat nyt molemmat riskejä. Sofiaan voisi varautua, mutta Peissiin ei. Minä pystyin vain toivomaan hänen paenneen koko saaresta.
Samalla kelkka laskeutui rannalla jäälle, jonka päällä oli hädin tuskin viisi senttiä lunta. Toivoin hartaasti, että lumen alla oli jäätä edes saman verran. Mutta kuski oli itsevarma. Hän ajoi sen verran kovaa, että koneen meteli peitti kaiken muun alleen. Kylmä ilma piiskasi meitä. Siihen sekoittui pöllyävää lunta ja takanani istuva Kerttu painoi kasvonsa olkapäähäni piiloon. Kyyti oli muuten tasainen, eikä vienyt edes varttiakan. En vain suuremmin nähnyt mitään, mutta ilmeisimmin kiersimme saaren ja kirkonkylän välistä, josta erottui muutamia heikkoja valoja. Matkasimme hieman pohjoiseen, mikäli sisäinen kompassini toimi yhtään.

Nousimme nopeasti pienen uimarannan kaistaleelta maihin. Yllätyin jään kestävyydestä, mutta ilmeisesti kelkan nopea vauhti kevensi siihen kohdistunutta rasitusta. Oli vasta joulukuu. Tuntui siltä, että ilma oli tavallista kylmempi. Lunta ainakin oli enemmän. Taisi todellakin olla maailmanlopun aika.
Seurasimme kelkalla pientä tietä, kunnes ylitimme asfaltoidun tien ja sen varrella olevan kyläkaupan. Pysähdyimme muutaman talon päästä melko ilmeettömän omakotitalon pihaan, jossa meitä viitattiin jäämään pois.
”Seuratkaa noita jälkiä, me ollaan kelkan kanssa tuolla parinsadan metrin päässä. Tulukaa huomenna käymään. Kympin maissa.” Moottorikelkan kuljettaja antoi lyhyet ohjeet heittäessään meitä ja tavaroitamme pois reestä. Hän antoi summittaiset koordinaatit, mutta kelkan jäljet olisivat ilmeisesti varmin tapa löytää heidät. Kaksi yötä sitten oli satanut lunta. Se oli peittänyt aiemmat jäljet niin moottorikelkalta, kuin varmasti Peissiltäkin. Emme voisi erehtyä jäljistä.
Purimme tavaramme talon pihaan. Siinä ei ollut jalanjälkiä. Ehkä painautuneita, mutta niidenkin ikä oli varmasti ainakin viikon. Talolta avautui näppärä näkymä läheiselle järventapaiselle. Lähin naapuri oli ehkä sadan metrin päässä oleva, hieman isompi talo. Tässä oli vaaleansinisen, tylsän ajattoman päärakennuksen lisäksi myös punamultainen, hirsinen aittarakennus. Kerttu tajusi yskän ensimmäisenä.
”Onko teillä avainta?”
”Kokeile jos se o ees lukossa. Yleisavain on tuolla.” Hän osoitti kädellään aitan seunustaa. Sielä oli rautakanki. Kerttu veti kätensä väsyneesti lippaan ja moottorikelkka kaarsi ulos.

Yleisavaimelle ei ollut käyttöä. Ovi oli kuin olikin auki. Talo oli uudempi kuin ulkoa vaikutti. Sisällä oli yksi suuri pönttöuuni, johon heitimme puita samoin tein. Muutama kulahtanut nahkasohva sai toimia ensimmäisen yön vuoteina. Jaoimme vartiovuorot jälleen. Ensimmäistä kertaa sairastumisensa jälkeen myös Sini otti oman vuoron.
Asunto oli melko steriili. Oli vaikea nähdä, ketä siellä oli asunut. Kolme ylioppilaskuvaa, kaikki tyttöjä. Luultavasti lentäneet jo pesästään. Nykyään hyödytön taulutelevisio valtasi koko olohuoneen seinän. Kuten arvata saattoi, kaapit olivat auki, mutta keskeisimmät ruuanlaittotarvikkeet olivat paikallaan. Mitään ei oltu hajoitettu. Ilmeisesti Viitasaaren lähitalot oltiin tarkastettu kaikki suhteellisen siististi. Paikalliset selviytyjät tunsivat rakennusten entiset asukkaat ja kohtelivat siitä syystä myös rakennuksia kunnioituksella.

Sini ja Joni nukahtivat nopeasti. Minä olin ensimmäisessä vartiovuorossa, mutta Kerttu istui pimeässä yhä hereillä. Päivä oli ollut pitkä, mutta hänen päänsä näytti olevan liian täynnä ajatuksia. Kehoittaessani häntä nukkumaan, nainen käänsi kasvonsa minua kohti. Hän hymyili, kyyneleet silmissään.
”Onko täällä turvallista?”
Minun ei tarvinnut valehdella vastatessani hänelle.
”On.”

Hänelle minä en valehdellut. Oma tilanteeni oli hieman erilainen. Olimme lopulta vain muutamia kilometrejä Viitasaarelta. Minua vainosi hyvin monta riskitekijää. Mutta olin pitänyt sanani. Tuijotin vartiovuorossa nukkuvia tovereitani. Joni näytti rauhallisemmalta kuin koskaan. Sinin hengitys ei enää korissut. Ilmeisesti hänen sairautensa oli hiljalleen voitettu. Kertun ilme oli levollinen. Olin aiemmissa vartioissa useasti huomannut hänen näkevän painajaisia. Tällä kertaa hän nukkui rauhassa.
Purin aseeni hiljaisina tunteina ja kaivoin suuresta kassista, johon sotilasvarusteeni oltiin tungettu, esiin aseen puhdistusvälineet. Muiden nukkuessa minä pelkäsin. Kahden tunnin vartion aikana kipinän lisäksi hoidin myös tavaroiden järjestelyä. Taittelin palvelustakit siististi ja pidin ne kassissa. Nostin kassin vaatekomeron ylimpään kaappiin ja asetin sen talon lakanavaraston taakse. Asettani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, mikä yhdistäisi minut aiempaan taustaani. Olin nyt uusi mies, uudessa maailmassa.

Jaakko Huhta oli kuollut Jyväskylässä hieman päälle kaksi viikkoa sitten. Jaakko Mahlamäki tuijotti peilistä takaisin. Minä en vieläkään tottunut näihin kasvoihin.
Tosin saattoi olla niin, että minun täytyisi tottua. Saattoi olla, että pystyisimme sittenkin jäämään tänne. Viitasaari saattoi yhä olla pitkän aikavälin ratkaisu. Minä en ollut ollut täällä kauaa ja ihmiset osasivat pitää salaisuuksia. Ja nyt olin järven selän takana, kaukana sotilaista ja silmistä, jotka tunsivat vanhat kasvoni.

Ulkona satoi lunta. Tämä talvi oli kylmempi kuin tavallisesti. Ilmeisesti myös luonto tiesi, että tämän ajanlaskun loppu oli lähellä. Oli vuoden nolla joulukuu. Minulla oli uudet kasvot ja uusi nimi.