Kuudeskymmenesseitsemäs yö

28.12.

Me olimme valmiina.

Yön pitkät tunnit olivat kuluneet unta vastaan taistellessa. Onneksemme taistelut olivat jääneet siihen. Vihamieliset naapurimme olivat pysyneet hiljaa läpi yön, joka sopi meille. Taistelussa unta vastaan pari-kolme päivää valvoneet kroppamme olivat välillä joutuneet antautumaan. Vahdimme pihapiiriä vuoroissa, mutta kumpikaan ei saanut sekavassa tilanteessa varttia enempää vainoharhaista unta. Tunnelma oli hyvin vakava. Tarjoamani suunnitelma oli molemmille hyvin epämieluisa, mutta välttämätön. Kellon lähestyessä yhtä aamuyöllä tilanne alkoi realisoitua todella kovaa vauhtia.

Peissillä oli reppu pakattu ja tavarat valmiina. Omani olivat keittiön pöydällä valmiina. Reikäinen rakennus oli uunin johdosta huomattavasti lämpimämpi ja kaikessa luotien silpomassa kaaoksessaan jopa kotoisa. Sen tarjoama turva jäisi kuitenkin tilapäiseksi toiselle meistä.

Nämä olivat jäähyväiset.

Meille oli käynyt selväksi, että sotilaat halusivat minun pääni. Peissi oli tuntematon kiusankappale, joka tarkoitti, että hänellä olisi myös mahdollisuus paeta iäksi. Hän oli ottanut valtavan riskin raahatessaan minut talvisen helvetin läpi. Ja minä en voinut antaa sen valua hukkaan. Hän oli suojellut minua paremmin kuin minä olin koskaan suojellut ketään. Ja kun tilanne näytti toivottomalta, en voinut antaa hänen kaikkien kykyjensä päätyä ammutuksi sisäpohjalaiselle tantereelle.
Olin joutunut tekemään valinnan. Ainoa tapa, jolla joku selviäisi tästä hengissä, olisi ero. Sotilailla oli yksi tehtävä ja se olin minä. Peissi olisi kuka tahansa ja sellaisena hän voisi taistella vielä huomisesta. Mutta minun kanssani hän olisi samalla tavalla laukausten kohde kuin kuka tahansa seuralaiseni.

Ja minä en voinut antaa hänen maksaa synneistäni.

Edellisenä päivänä Peissi oli protestoinut äänekkäästi kiroillen päätöstäni. Viimeistään sotilaiden avatessa tulen, hän kuitenkin ymmärsi sen olevan ainoa vaihtoehto. Me olimme väsyneitä ja nälkäisiä. Jos me jäisimme tänne, me olisimme myös molemmat kuolleita. Neljä sotilasta ei ollut kuitenkaan tarpeeksi suuri porukka meidän jahtaamistamme varten. He tarvitsisivat kaikki vartioimaan taloa, sillä kaksi henkeä oli minimimäärä, jolla kaikki poistumistiet saataisiin turvattua. Tämän lisäksi heidän pitäisi ottaa vuoroja, sillä jahtaajat olivat myös epätoivoisia ja väsyneitä. Käytännössä tämä sitoisi koko porukan joko vartioimaan taloa tai jahtaamana poistujia. Molempien alueiden turvaaminen oli mahdotonta, sillä kaksi sotilasta olisivat huomattavasti haavoittuvaisempia kuin neljä. Ja tämä porukka ei halunnut kuolla. Ymmärsin sen täysin. Minäkään en halunnut.

Tosin minulle ei jäisi paljoa vaihtoehtoja.

Peissi tarkisti sytytysnesteistä kasatun palopommimme tilanteen. Me olimme tekemässä riskialtista, mutta tietoista uhrausta. Peissi pakenisi ja minä yrittäisin sitoa sotilaat talon puoleen, jotta hän pääsisi tarpeeksi kauas. Olin joutunut puhuttelemaan väsynyttä ja ärtynyttä Peissiä useampaan otteseen, jotta hän ei yrittäisi mitään typerää. Vaikka Peissin kyky käsikärhämässä oli hajonneen maailman parhaimpia, aseita vastaan hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta. Lyötynä Peissi lopulta taipui tahtooni. Hän ymmärsi, että meidän yhteinen matkamme loppuisi tähän.

Tämän lisäksi olin onnellinen, ettei se mennyt täysin hukkaan. Ilman näitä yrityksiä Peissi ei välttämättä koskaan olisi saanut selville, että hänen perheestään saattoi olla joku hengissä kaukana etelässä. Peissillä olisi suunta ja tarkoitus. Hän myös varmasti tekisi parhaansa turvatakseen lisää ihmishenkiä uudessa maailmassa. Minun henkeni, se olisi sotilaiden ja kohtalon käsissä. Ehkä jollain ilmeellä voisin puolustautua ja taistella nälkäisenä piirittäjiä vastaan. Heitä ei ollut montaa, ja jo yhden sotilaan haavoittaminen pakottaisi heidät vetäytymään. Jos he ottaisivat riskejä, minulla saattaisi olla mahdollisuus. Ja tänä yönä me pakottaisimme heidät ainakin yhteen riskiin.

Peissi kulki varovasti kyyryssä kodinhoitohuoneen puolelle. Seurasin hänen perässään kiväärini kanssa. Peissi vilkaisi minua puoliksi aukinaisen ikkunan alla.
“Onks nyt aika?”
Ulkona oli täydellisen hiljaista, aivan kuten siellä oli ollut tuntikaupalla.
“Joo, varmaan nyt on ihan yhtä hyvä ku milloin vaan.”
Lumisateen täyttämät tunnit olivat yhdentekeviä. Olimme suunnitelleet lähtöä tasatunnilla, joka saattaisi osua vielä vahdinvaihdon kanssa samaan aikaan, mutta muuten ajalla ei oikeastaan ollut merkitystä. Päätös lähteä olisi samanlainen, tapahtuisi se milloin hyvänsä. Juuri tämän takia tunsin palan kurkussani.
Se ei johtunut suunnitelman vaarallisuudesta. Tosin riskejä ei voinut vähätellä.

Suunnitelma oli todella vaarallinen. Sotilaat luultavasti näkisivät koko talon pihapiirin läpi. Heillä saattoi olla valonvahvistin, joka teki pimeästä vain meidän vihollisemme. Mutta sen vaikutuksen saattoi hyvinkin neutralisoida.
Peissi sytyttäisi piharakennuksen tuleen. Sytytysnesteen kanssa se saattaisi roihahtaa hyvinkin äkkiä. Kirkkaat liekit neutralisoivat mahdollisen valonvahvistimen tuoman edun ja valaisisivat koko pihamaan niin kirkkaasti, ettei valonvahvistinta voisi enää käyttää suoraa sitä kohti. Samalla Peissille aukeaisi mahdollisuus kiertää talon toiselle puolelle ja poistua varjoista kohti metsää ja sen taakse. Kelkat ja sotilaiden leiri olisivat tien puolella, joten reitti rantaa myöten metsiköstä saattaisi hyvinkin olla auki. Tuli vetäisi huomion samalla puoleensa.

Ainoa riski oli Peissin mahdollinen huomaaminen. Tätä varten minulla oli lämpimässä tuvassa kivääri valmiina. Minä avaisin tulen joko huomatessani liikettä tai ampumista ja vetäisin kaiken ampumisen puoleeni. Harkitsin tekeväni näin joka tapauksessa. Muutama panos sinne tänne ei muuttaisi keskeisesti piiritystilannetta. Ne kuitenkin paljastaisivat minun olevan yhä talossa, joka pakottaisi sotilaat keskittämään huomionsa siihen.
Tämän jälkeen olisimme omien onniemme orjia. Peissi tien päällä, minä talossa. Jos kaikki sujuisi hyvin, uusi aamu valkenisi vielä molemmille ja kehossamme ei olisi ylimääräistä ilmastointia.

Se oli todella paska suunnitelma, mutta tilanne oli epätoivoinen. Ja omalla tavallaan myös surullinen.

Olimme kyyryssä kodinhoitohuoneen kylmällä kaakelilattialla aseet valmiina, Peissi reppu selässä ja polttoainepommi olalla. Koko asunto haisi lämmittyään sytytysnesteelle. Hämärässä huoneessa olin erottavinani Peissin ulos tähystävillä kasvoilla vetiset silmät.
“Kuules jäbä.” Hän puhutteli minua katsellen liikkumatonta maisemaa ikkunasta, josta tulisi hyppäämään hengenvaaralliseen pakoyritykseen.
“Mä en vittu hiffaa mite sä oot hengis ees enää.” Hänen mietteensä oli helppo ymmärtää. Kun Peissi oli ensimmäistä kertaa nähnyt minut, kasvoni eivät olleet arpiset, selkäni kylläkin, mutta sen jälkeen minut oltiin piesty ja meitä oltiin ammuttua useamman kerran. Olimme käyttäneet onnemme loppuun.
“Mut mä toivon et sä pysyt elossa.”
“Kiitos.” Vakavoiduin hetkeksi. “Sama sulle. Onnea matkaan ja kiitos paljon kaikesta.”
Olin erottavinani hämärässä pienen hymynkareen Peissin vilkaistessa minua kohti.
“Äläkä unoha sit niit muistelmia.”
“En. Mä toivon, että sä kanssa löydät ne ketä sä etsit.”

Emme osanneet oikein sanoa mitään. Olimme tarponeet sata kilometriä hiljaisuudessa. Nyt puhuminen tuntui vaikealta. Peissi nyökkäsi myöntävästi.
“Tsemppii.”
“Samoin.”
Tämän jälkeen hän avasi ikkunan, heitti lumikengät ulos ja loikkasi ketterästi perään tennarit heilahtaen repun hihnasta. Nieleskelin hetken, mutta pakotin itseni tarkkaavaiseksi. Jäähyväiset olivat lyhyet ja saattoivat hyvinkin jäädä ikuisiksi. Mutta nyt meidän pitäisi olla terävinä.

Peissin tumma hahmo liikkui lumella nopeasti. Hänen pitkä miekkansa heilui lumessa pinkaisevan miehen mukana piharakennuksen seinustalle. Meillä ei ollut varmaa tietoa, missä sotilaat olivat vartiossa, mutta piharakennuksen ja päätalon tarjoama suoja, sekä avoin järvi, jättivät vain pienen kaistaleen metsää, josta Peissin saattaisi huomata. Purin hammasta kodinhoitohuoneessa ja tähtäilin sen molemmista ikkunoista ulos. Pihamaa oli kuitenkin aina yhtä autio.

Piharakennuksen seinustalla syttyvät pieni liekki paistoi kuin valonheitin muuten sysimustassa yössä. Peissi suojasi sitä kropallaan, mutta hänen täytyi olla nopea. Valo heittäisi kelmeän huntunsa nopeasti kaikkialle. Matkatoverini ei onneksi koskaan kärsinyt hitaudesta. En erottanut hänen hahmoaan tarkasti, mutta oletin hänen vetävän sorkkaraudan vyöltään ja rikkovan kovaäänisesti piharakennuksen ikkunan. Kolmessa sekunnissa hän heitti palavalla rätillä varustetun sytytysnestepaketin piharakennukseen sisälle ja pinkaisi välittömästi juoksuun.

Tulipalo ei syttyisi heti, joka antoi Peissille hetken juosta päärakennuksen turvaan. Hän pakeni kivijalan alla lähes ryömien. Seurasin henkeäni pidätellen ikkunasta, miten Peissi kiersi ikkunan alle ja liikkui lumikenkineen talon seinustaa myöten taakse. Kului pieni hetki, kunnes piharakennuksen sisältä alkoi paistaa kunnollinen roihu. Kiersin ikkunasta toiseen tarkastaakseni mahdollisen liikkeen, mutta koko piha oli yhtä autio kuin aina ennenkin.
Peissi oli jo näkymättömissä. Hän odottaisi järven puolella kunnon roihua ja sen jälkeen irtaantuisi rakennuksesta. Sitä ennen meidän pitäisi kuitenkin odottaa. Pahimmassa tapauksessa tulipalo ei jostain syystä lähtisikään käyntiin, mikä pistäisi koko suunnitelman uusiksi.

Jouduin tähystämään ikkunoista pihalle ikuisuudelta tuntuvan kahden minuutin verran. Sen jälkeen jokin materiaali piharakennuksen sisätiloissa kohtasi syttymispisteen. Roihahdus oli huomattavasti suurempi kuin aukinaisten sytytysnesteiden syttyminen. Olimme varmuuden varalta pistäneet nesteitä myös pieniin muovipusseihin, jotka muovin sulaessa antaisivat palolle lisää potkua. Seurasin nopeasti kasvavaa paloa suurella intohimolla. Se veti kaikki katseet puoleensa ja olin jopa unohtaa pihan tarkkailun.
Näin rakennuksen ikkunasta miten liekit lopulta alkoivat iskeä kattoon. Se heitti suuret valokeilat ikkunoista ulos ja yhtäkkiä koko piha vaikutti valoisalta. Juoksin nopeasti talon takapihan puolelle vilkaisemaan järvenrantaa.
Ehdin onnekseni erottaa pienen vilauksen Peissistä, joka katosi pihalta metsikön suojaan.

Onnea matkaan, ystävä hyvä. Nyt olisi minun vastuuni turvata hänen selustansa. Astellessani etupihan puolelle latasin kiväärin. Avoimesta ikkunasta saattoi jopa kuulla yltyvän tulipalon roihun, vaikka se ei vielä päässyt piharakennuksesta ulos. Rikoin pienen osan ikkunaruutua ja vein kiväärini piipun ulos, samalla mittaillen pihamaata kiväärin tähtäimen yli.

Olin kuulevinani huutoa ja pimeään tottuneet silmäni yrittivät vältellä palosta tulevaa suoraa valoa. Etsin pienintäkin tekosyytä laukaista kiväärin, ja muutamien kymmenten sekuntien päästä se vihdoin saapui.
Olin erottavinani yhden metsänrajan puista heilahtavan niin, että kevyt lumipeite hypähti pihamaan valoissa. Se riitti ja käänsin kiväärin empimättä kohti puun oletettua runkoa. Puristin kiväärin tukin tiukasti olkapäätäni vasten ja puristin liipaisinta. Luoti heilutti puun oksia entisestään ja ulkona ollut piippu päästi laukauksen äänen karkaamaan ulospäin. Latasin aseen nopeasti uudestaan ja toistin toimenpiteen. Uusi laukaus ravisutti puuta, jonka jälkeen repäisin kiväärin takaisin huoneen puolelle ja konttasin ikkunasta poispäin.

Enkä sekuntiakaan liian aikaisin. Viimeistään toinen laukaus kertoi piirittäjille sijaintini ja rynnäkkökiväärin luodit napsuivat ensimmäiseen ikkunaan. Kolme tai neljä laukausta, luultavasti vain yksi ampuja. Nyt minun olisi vain pidettävä meteliä.
Nousin varovasti tällä kertaa tuvan puoleiseen ikkunaan. Minulla ei ollut mitään käryä, missä ampuja oli, mutta vedin pipoa korville vähäisen ja kovia kokeneen kuuloni suojaksi. Latasin aseen ja palaneelta haiseva hylsy lennähti ulos. Tähystin hetken pihalle ja rynnäkkökivääri ampui vielä kahdesti alkuperäistä ikkunaa kohti. En nähnyt suuliekin välähdystä suoraa, mutta palavan rakennuksen valossa sen lennättämä lumi paljasti ampujan sijainnin. Ronskein ottein pistin piipun ikkunan säröisestä lasista läpi, nojasin tukkia vasten, ja laukaisin aseen jälleen oletettua ampujaa kohti. Ammuin vielä kaksi laukausta perään, jonka jälkeen riuhtaisin aseen ikkunasta takaisin lennättäen lasia sisätiloihin ja pyörähdin pois ikkunan alta.
Ryömin takki päällä jälleen uudelle ikkunalle, kun laukauksiini vastattiin kahdella lyhyellä sarjalla. Kuulin takanani miten luodit ropisivat ulkoseinästä sisään ja lasia murskautui jälleen. Luodit napsuivat takaseinällä jälleen kovia kokeneeseen kaakeliuuniin. Ilma haisi ruudilta ja pölyltä. Sisätilan täydessä pimeydessä en nähnyt käytännössä mitään ja jouduin keskemmälle tupaa, jotten olisi kontannut lasinsirpaleiden ylitse.

Ulkoa kuului vielä kaksi laukausta lisää, jotka osuivat ilmeisesti kodinhoitohuoneen puoleiseen ikkunaan. Jouduin odottamaan pienen hetken, sillä viimeistään nyt piirittäjät tiesivät minun olevan valmiina ampumaan mitä tahansa. Tongin takin taskusta panosrasian ja aloin täyttämään lipasta tärisevin käsin. Peissin lähdöstä oli kulunut ehkä pari kolme minuuttia, muttaainakin huomio oli täysin talossa. He eivät ehkä tajuaisi lainkaan, mikä tulipalon hämäävä tarkoitus oli.

Kuuntelin hajonneen ikkunan alta pihamaata. Pari ummehtunutta huutoa metsän puolelta kertoivat sotilaiden olevan valmiina. Odotin piinaavan pitkän minuutin. Ainakaan kukaan ei käynnistänyt moottorikelkan moottoreita. Palavan piharakennuksen hehku valaisi jo ikkunasta sisälle, mutta hajonneet ikkunat tekisivät sisälle näkemisestä todella vaikeaa. Laskin kymmeneen ja nostin pääni verhon rakoon.
Koko pihamaa alkoi olla todella hyvin valaistu. Palo oli edennyt jo piharakennuksen ulkoseinälle ikkunoiden kohdalla. Emme tienneet mitä siellä oli sisällä, mutta roihu alkoi muodostunut valtavaksi. Liekit iskivät pienen rakennuksen sisällä kattoon ja ne paloivat kirkkaina.

Pidin kivääriä lähellä rintaani vasten ja yritin varovasti tähyillä metsän puolelle. Roihuava piharakennus piirsi puiden rajat tarkasti, mutta niiden takana pimeys oli jopa synkempi kuin aiemmin. Lumihiutaleet tippuivat tasaisesti maahan ja hetken aikaa tuhopolton valaisema pihamaa oli rauhallisempi kuin koskaan.

Minä en halunnut sitä. Meidän pitäisi pitää meteliä.

Sain nopean ajatuksen. Ryömin sotkuisen, puun, tapetin ja pölyn täyttämän huoneen läpi eteiseen. Idea oli riskialtis, mutta halusin pitää tarpeeksi kovaa meteliä, jotta Peissi saisi tarpeeksi etumatkaa. Ja se tapahtuisi näyttämällä, että olin yhä talossa. Ryömin lopulta eteisen läpi ulko-ovelle, ja kurotin sen kahvaan varoen. Ovi naksahti selvästi auki ja valuin muutaman metrin taaksepäin, ennen kuin tökkäsin sen kiväärillä työntäen selälleen. Pakitin nopeasti taaksepäin, sillä avoin ovi oli varmasti kutsuhuuto kaikille talon etupuolta tarkkaileville henkilöille.
Pääsin kuitenkin ilman laukausten vaihtoa takaisin eteisen sisäpuolelle ja suljin tuulikaapin oven. Sitä ei voisi lukita, mutta ainakin se toimisi näkösuojana. Kukaan ei uskaltaisi rynnäköidä rakennukseen sisälle roihuavan piharakennuksen valaistessa koko pihan. Minulla oli yhä etulyöntiasema puolustautuessa.

Oven avautuminen ei kuitenkaan tuonut minkäänlaista reaktiota. Jäin odottamaan viideksi minuutiksi kodinhoitohuoneen takaseinälle, joka oli varjojen puolella. Näin siinä hiljaa liikkuessani koko etupihan, mutten nähnyt lainkaan liikettä. En myöskään kuullut kelkkoja, mutta tulipalo alkoi myös muuttua äänekkääksi. Se rasahteli ja poksahteli roihun päälle, joka luultavasti kyllä vetäisi huomion puoleensa. Mutta minä en voinut ottaa riskejä.

Ryömin kodinhoitohuoneen ikkunan alle ja köhäisin ennen kuin aloin karjumaan hieman aukinaisesta ikkunasta sisälle.
“TERVE!”
Kohtelias tervehdys kuului tilanteeseen kuin tilanteeseen.
“HALUUTTEKO NEUVOTELLA VIELÄ!?”
Jouduin odottamaan vastausta pitkät parikymmentä sekunttia. Sen jälkeen miesääni, joka kuulosti toiselta kuin aiemmin huutanut henkilö, vastasi.
“OOTA HETKI! KOHTA!”
Ilmeisesti kaikki sotilaat eivät olleet paikalla. Tämä oli hyvä minulle. Jokainen hetki sekaannusta olisi etumatkaa Peissille.

Jouduin odottamaan vastinetta lopulta pari minuuttia. Palasin huoneen takaseinustalle ja yritin havaita jotain pihan tuntumasta, mutten nähnyt mitään. Vaihdoin välissä huonetta, mutta kaikki ikkunat osoittivat pihan olevan yhtä tyhjä kuin ennenkin. Piharakennuksen palo sen sijaan kasvoi hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Ulkoa päin eroa ei huomannut välittömästi, mutta savua nousi huomattavasti enemmän. Tuli iski ulos myös muista rakennuksen ikkunoista, kertoen sisälämpötilan rikkoneen rakenteita.

Tulipalon päälle en kuitenkaan kuullut mitään muita ääniä. Kelkat pysyivät hiljaisina ja lopulta minun kyselyyni vastattin pusikosta. En nähnyt vieläkään huutajaa ja roihuavasta palosta huolimatta tilanne oli rauhallinen.
“HUHTA! HALUUTTEKO TE NEUVOTELLA?!”
Ryömin seinältä jälleen ikkunan alle, sillä huuto ei kuulunut kunnolla talon sisälle.
“KUKA SIELLÄ O?!”
Uteluni ei saanut välitöntä vastausta. Ilmeisesti johtava sotilas harkitsi tilannetta hetken, mutta vastasi sitten.
“TÄÄLLÄ ON KERSANTTI KARZAN! MITÄ HELVETTIÄ TE OIKEEN LUULETTE TEKEVÄNNE?!”
Hän viittasi ilmeisesti tulipaloon. Heillä ei näyttänyt olevan mitään käryä siitä, että Peissi oli lähtenyt. Ilmassa oli kyllä käryä noin muuten ja ikkunan vierestä haistoin tulipalon selvästi. Yskäisin kevyesti ja vastasin.
“ME VOIDAAN PISTÄÄ KOKO METSÄ TULEEN! HALUUTTEKO TE NEUVOTELLA?!”
“ONNEA YRITYKSELLE!” Vastaushuuto oli närkästynyt. “ME VOIDAAN KESKUSTELLA ANTAUTUMISESTA! SUN KAVERI SAA LÄHTEÄ, MUTTA SÄ TUUT MEIDÄN MUKAAN!” Arvaukseni osoittautui oikeaksi. Ilmeisesti he myös yrittivät kylvää eripuraa minun ja toverini välille. Noh, ähäkutti. Minä olin ihan perkeleen yksin.
“OOTA!” Halusin bluffata vielä hetken. Puristin kivääriäni itsekseni ja laskin kolmeenkymmeneen. Pihamaalta kuului tällä välin vain tuhopolton roihu. Virnistin nälkäisenä ja väsyneenä itsekseni ja käännyin jälleen ikkunaa kohti.
“MEILLÄ ON VASTAEHDOTUS!”
“NO MILLANEN?” Kersantti Karzanin ääni vastasi. En voinut vastustaa ilveilyä, sillä tämä sekaannus ja harhaluulot tuntuivat todellakin onnistuneen.
“TE SAATTE LÄHTEÄ, JA ME EI AMMUTA TEITÄ.”
“PASKA EHDOTUS!” Ilmeisesti myös kersantti oli melko ärtynyt.
“SAATTE KOLMEKYMMENTÄ SEKUNTTIA AIKAA!”
“POLTTAKAA OMA SAATANAN TALONNE!” Hän vastasi.

Pitkä hiljaisuus laskeutui järven rannalle. Odotin rauhassa lisäkeskusteluita, mutta niitä ei tullut. Kelkkojen ääniä ei kuulunut, enkä ikkunoista kurkkiessani nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Sykkeeni laskeutui hiljalleen takaisin aloilleen ja kävin lisäämässä puita ruhjottuun takkaan välissä.

Tunti pyörähti seuraavaksi ja täysi hiljaisuus pysyi. Kiersin rakennusta rutiininomaisesti ja yritin taistella väsymystä vastaan. Välillä huomasin tuijottavani ulos ilman pienintäkään tajun hiventä. Silmäluomet painoivat vimmatusti ja lämmityksestä huolimatta kroppani paleli. Aloin olla todella univelkainen ja yön pitkät tunnit liikkuivat hitaasti eteenpäin.
Ainoa valonlähde pilkkopimeässä Suomen talvessa oli komeasti roihuava piharakennus. Jäin välillä katsomaan aikaansaannostamme liekkien niellessä jo rakennuksen seiniä ja kattoa. Se hohkasi lämpöä jopa talon seinustalle saakka. Ilmeisesti armeijan porukka oli kuvitellut, että halusimme vain tuhota näköesteen metsän välistä, mutta todellisuudessa hämäys oli onnistunut paremmin kuin kuvittelinkaan.

Peissi oli nyt turvassa ainakin tältä porukalta.

Riutuneessa mielessäni olin hetken jopa onnellinen. Ainakaan hänen ei tarvitsisi maksaa minun virheistäni ja annoin miehelle mahdollisuuden taistella uudesta päivästä. Oma yöni valui hitaasti eteenpäin ja uneton mieli alkoi hiljalleen tehdä tepposia. Kompuroin pimeässä talossa ja olin näkevinäni pimeässä milloin mitäkin. Useampaan otteeseen tungin kiväärin ampumavalmiiksi ikkunasta vain todetakseni, ettei ampumiselle olisi mitään syytä.

Hiljalleen tuntien valuessa eteenpäin nälän ja väsymyksen lisäksi myös yksinäisyys liittyi vihollisteni joukkoon. En nähnyt millään kaikkialle ja vainoharhaisesti kuljin kivääri ojossa jopa huoneesta toiseen. Luotien pieksemä talo oli kuitenkin täysin autio. Keräsin toisinaan ikkunalaudoilta lunta kattilaan. Joutuisin puhdistamaan sen lasinsiruista sulaessa, mutta tämä operaatio oli parempi tehdä yön aikaan. Söin viimeisen pienen purkillisen herneitä kylmänä. Vastassa kurni jatkuva nälkä, ja olin kulkenut jo edellisen päivän liian vähällä ravinnolla. Huomiseksi minulla oli säästössä kaksi perunaa, jotka eivät olleet edes suurimmasta päästä.

Kuka tahansa löytäisi tämän talon, tulisi löytämään todella kammottavat olosuhteet. Olimme Peissin kanssa jättäneet jälkeemme täyden sotkun jo valmiiksi pengotussa asunnossa, jota luotisade vain täydensi. Tyhjäksi kalutut tölkit, levällään olevat kattilat ja lattialla lepäävät tyhjät sytytysnestepullot täydensivät kaoottista vaikutelmaa,
Aloin olla niin heikkona, että jätin kiväärin useasti pöydälle vilkuillessani ikkunoista ulos. Valtaosa voimistani keskittyi hereillä pysymiseen ja nuokahtelin jatkuvasti. Jouduin läpsyttelemään itseäni hereille toistuvasti, mutta ihmiskehon rajat alkoivat tulla vastaan nopeasti. Edelliset kunnon unet olivat kolmen päivän takaa. Vain kuolemanpelko piti minut jalkeilla.

Täysin hiljainen talo oli pelottavan tyhjä. Tunnin vyöryessä seuraavaan aloin jo ikävöidä Peissiä. Sontasuinen matkatoveri oli ollut minulle välttämätön tuki ja turva. Hänellä oli varmasti omat perkeleensä kesytettävänä, ja olimme jättäneet jälkeemme jo pitkän aikaa niin ruumiita kuin pelkoakin. Yhdessä se oli kuitenkin helpompaa.
Toivoin koko sydämestäni, että hänen pakomatkansa onnistuisi. Peissi oli nopea ja kiistämättömän selviytymiskykyinen. Tennareineen hän luultavasti selviäisi minua kauemmin, mikäli onni olisi myötä. Minä en voisi enää koetella onneani.

Minä päättäisin taisteluni tänne.

Yritin välttää torkahtelua muistelemalla menneitä. Kaikki ne kasvot, Puttosesta ja Veerasta, Peissiin ja Rajasaloihin valuivat mielen läpi. Jos jonkun olisi kuoltava näissä olosuhteissa, piesty mieleni alkoi tyytymään siihen lopputulokseen, että se olisi minä. Pihalla liekit nielivät kokonaisen rakennuksen mukanaan. Puiset rakenteet romahtivat äänekkäästi ja kipinä katosivat öiselle taivaalle.

Huomasin järven puoleisella taivaalla harmaan sävyjä. Valo otti hiljalleen vallan. Uusi päivä koittaisi ainakin kertaalleen.