Kahdeskymmeneskahdeksas yö

Kävelimme tietä jonkin matkaa eteenpäin, kunnes saavuimme rautatien ylittävälle sillalle. Hitsaaja ja pidempi kaveri (minä vierastin hänen kutsumistaan Homoksi) astelivat etualalla, tosin Hitsaaja piti taskulampun nyt valaisematta. Oli alkanut sataa lunta hiljalleen. Meillä kolmella oli suhteellisen paljon kannettavaa, mutta minä pidin yhä molemmat aseet mukanani. Rynnäkkökivääri toisella olalla, haulikko selässä. Ne kolisivat kevyesti yhteen kun laskeuduimme rautatielle ja jatkoimme sitä jälleen itään päin. Joni innostui puhuttelemaan keltaisen reppunsa kanssa heiluvaa Hitsaajaa
“Minne me ollaan menossa?”
“Asemalle Pitsanaama.” Hän loi ilmeisesti loukkaavia lempinimiä muutamassa sekunnissa, vaikka Jonin akne ei ollut edes erityisen paha.
“Minne asemalle?” Ilmeisesti Jonikin ymmärsi, että tämän miehen lempinimistä ei ollut karkuunpääseminen.
“Piccadilly Circusille.” Mies röhähti pilkkihaalareissa omalle läpälleen. “No ei vaiskaan, mut heti siitä seuraavalle. Metsolahden raidemekkaan. Edellinen juna varmaan vuonna tuhat ennen Ristusta, mutta me ollaan ruukattu pitää sitä yhtenä välitukikohtana.”
“Hei, eikö Syöpä sanonu, että ei mielellään kerrota liikaa tuntemattomille?” Hitsurin toveri kuittasi hieman hiljaiseen äänensävyyn. Mutta Hitsaaja teki vähättelevän eleen.
“Näähän on meidän parhaita kavereita, ota jo kulli suuhun.”

Matka jatkui jonkin matkaa eteenpäin, jälleen täydessä hiljaisuudessa. Nämä kaverit tosin eivät suurempia stressanneet ympäristöstä. He olivat ilmeisesti tottuneet elämään maalla, eikä täällä tilanne ollut aivan niin karmiva kuin kaupungeissa. Mutta huomasin miten sekä Joni, että Sini olivat varpaillaan. Leppoisasta luonteesta huolimatta meillä oli kaksi ventovierasta matkassamme. Tai oikeammin me olimme heidän matkassaan.  Mutta miesten hiljaisuus pimeydessä oli jokseenkin epäilyttävää. Halusin rikkoa sen jollain tapaa, kun astelin heidän väliinsä
“Te ette haluu kuulla meidän tarinaa?”
“Nah, ei oo pahasti järkee ku Syöpä kuitenki kysyy teitä siltä.”
“Te ette kuitenkaan aio vaan ryöstää meitä, niinko toi edellinen tyyppi?” Hymähdin itsekseni ja jatkoin. “Tai syödä, jos se on mitä te teette.”
Hitsuri rävähti hekottavaan nauruun. Kesti hetken ennen kuin hän sai tarpeeksi henkeä, että pystyi edes puhumaan kunnolla.
“Sori jäbä, mutta mä syön lähinnä perunoita. Ja pillua. Homo syö pelkkiä perunoita.”
“Haista jo vittu.” Tummempi mies murahti. Hitsaaja vain nauroi.
“Ai saatana oli kyllä siistiä että mä sain sut matkaan kattomaan laukausten perään.”
Homoksi nimitetty mies heitti minuun merkitsevän katseen. Jo pimeässäkin huomasin, että sen sijaan Hitsaaja ei ollut hänen mieleistään seuraa. Tajusin kyllä miehen aatteet.

Rautatie näytti katkeavan, mutta jollain tapaa hahmotin minne se oli menossa. Suoraa edessä tummana kohoavan vuoren sisään. Meitä johtava parivaljakko ei pelännyt lainkaan reittiä, vaan marssi suoraa kohti tunnelia, minne rautatie katosi.  Vaikka pimeä näytti läpipääsemättömältä ja epäilyttävältä, Hitsaajan sytyttäessä taskulampun jopa Jonin ja Sinin askeleet vaikuttivat hyväksyvän kohtalon ja astelevan eteenpäin. Hitsaaja ei malttanut olla esittelemättä reittiä.
“Pönttövuoren tunneli – tossa on vieressä entinen tunneli, missä ei enää kule junia. Tai no siis, ei kyllä vittu tässäkään kulje tätä nykyä.” Hän naurahti paskaisesti ja jatkoi. “Otettiin joskus nuorempina kaljaa tossa toisessa tunnelissa. Oli vitun awesum. Tää on hiton pitkä tunneli, varmaan yli kilsan mittanen.”
Astellessamme sisälle mies vain intoutui.
“Pitää näyttää teille vaikka huomenissa kanssa Juna. Ai perkele ko on niin paljon siistejä juttuja esiteltävänä!”
Hänen äänensä kaikui tunnelin seinämissä kun marssimme sen pimeyteen sisälle. Joni kuitenkin tarttui hänen esittelemäänsä ilmiöön.
“Mikä oikeen on toi Juna mistä sä puhuit?”
Kului hetki hiljaa, olin kuulevinani miten Hitsaaja kiherteli ittekseen.
“No se on kato kun toi Homo näkee taas faijansa ja veljensä.” Hän iski silmää Jonille. Ilmeisesti myös nuorukainen ymmärsi, että Hitsaaja vihjasi tällä homoseksuaalisuuteen ja kuviteltuun kimppaseksiin, jota en nyt tarkemmin halunnut visualisoida.
“Nyt jätkä vittu! Mulla on tää revolveri vieläkin.”
Ilmeisesti toinen kaveri ei ollut lainkaan mielissään asiasta, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että olisi vakavissaan ampumassa toveriaan.
“Tsoukki tsoukki. Siis tossa on ehkä kilsa pari eteenpäin kokonainen vitun InterCity, joka o jääny raiteille jostain syystä. Aika friikki mesta, tsekataan se tosiaan koha Syöpä antaa teistä tuomion.”
“Mikä äijä se Syöpä oikeen on?” Jonin puhe oli yllättävän suoraa, joskin hieman perustökeröä.
“En jaksa selittää, näätte sen kohta.”
“Mut miks sitä sanotaan Syöväks?”
“Koska sillä on syöpä.” Hitsaaja töksäytti tämän ilman sen suurempia ongelmia. “Oliko muita kyssäreitä?”
Joni jäi hieman hämilleen. Ilmeisesti syövän mainitseminen oli hänelle jokseenkin synkkä asia, siitä huolimatta että ihmiset kärsivät tällä hetkellä myös huomattavasti vakavammasta sairaudesta.

Kävelimme tunnelia pitemmälle. Vaikka valojen katkeamisen jälkeen kaikki olivat tottuneet jatkuvaan pimeyteen, kallioiden ympäröimänä läsnä oleva jatkuva pimeys tuntui huomattavasti synkemmältä. Ilma ei kiertänyt samalla tavalla kuin ulkona ja kostean kiven tuoksu teki tunnelman painostavaksi. Vain Hitsaajan taskulamppu valaisi rautatietä, jota astelimme. Täällä ei ollut lunta, mutta oli helppo huomata meitä johtavan pariskunnan kulkevan tuttua reittiä. Tunneli tosissaan oli pitkä. Vaikka tiesimmekin, että junia ei kulkisi, kapeassa käytävässä tunnelma oli klaustrofobinen. Huomasin ajattelevani väistämättä, entä jos juna kuitenkin tulisi. Se tosin taisi olla pienin murheistamme. Olimme liikkuneet jalan pitkiä matkoja ja ainakin omalla seurueellamme alkoi olla hiljalleen sekä kylmä, että nälkä. En ollut matkustanut jalan hyvin pitkään aikaan tällaisia matkoja. Reppu oli hieman heikko ja hiersi ikävästi olkapäitä. Myös taisteluvyö painoi pahasti. Myös nuoriso vaikutti raskaasta hengityksestä päätellen olevan ilmeisen väsynyt, vaikka he eivät erityisemmin valittaneetkaan. Luultavasti Sinin jalka oli pahempikin, mutta matkan ei pitäisi olla pitkä. Sääli, että en tuntenut tätä seutua tarkemmin.
Mutta säännöllinen tahti vei meidät tunnelista pois. Astelimme takaisin lumisateeseen, joka oli tiivistynyt. Raskaita, kosteita hiutaleita.

Jätimme vuoren taakse tunneleineen ja jatkoimme raiteita myöten eteenpäin. Ehdin kerrata jo tarvittavat huoltotoimet, kunhan pääsisimme perille. Aseet olisi pidettävät täydessä valmiudessa, sillä sitä ei koskaan tiennyt, milloin niitä saattaisi tarvita. Jos pistoolini olisi jäänyt jumiin, me kaikki kolme olisimme yhtä kuolleita kuin Ensio.
Pimeys oli helpottanut lumentulon myötä jonkin verran, mutta nyt näkyvyyttä ei ollut pariakymmentä metriä pidemälle. Ylitimme melko pian pienen sillan, jonka alta kulki maantie. Se ei kuitenkaan ollut ysitie, sillä sen ei pitäisi kulkea tähän suuntaan lainkaan. Ei ainakaan vielä. Sääli että Keski-Suomen maaseutumatkailu ei ollut kuulunut harrastuksiini, sillä nyt se tietämys olisi luultavasti elintärkeää.
“Noni, tuollahan se! Oliko teillä tupakkimiehiä?” Hitsaaja viittasi eteenpäin. Olin näkevinäni rakennuksen puiden vieressä, aivan rautatien sivussa. Mutta hänen kysymyksensä jäi minulle auki. Tosin vastasin silti.
“Joo, meikällä on kessua.”
“Paneppa tupakaks ja passaa tähän yks. Myö ilmotetaan Reinolle että ollaan tulossa?”
“Reinolle?”
“Joo, Ysisormen piski. Se on oppinu, että sairaat ei tupakoi.”
Vaikka Reino vaikutti yhtä absurdilta nimeltä koiralle, kuin muutkin lempinimet, pysähdyimme neuvosta hetkeksi ja tarjosin Hitsaajalle tupakan. Hymähdin hiljaa kun hän antoisasti sytytti molempien tupakat.
“Tarviiko tähän kaks röökiä?”
“No ei, mutta teki mieli kato.” Hänen kasvoillaan kävi sama ilkikurinen ilme kuin yleensäkin.

Astelimme porukalla näennäisen autiolta näyttävää taloa kohti. Mutta olin kuulevinani muutaman haukahduksen sen sisältä. Olimme ilmeisesti perillä. Kokeilin varmuuden varalta kiväärini varmistinta, mutta en nähnyt tarpeelliseksi laskea sitä. Tämä porukka vaikutti luotettavalta ainakin siinä määrin, että he eivät edes yrittäneet riisua meitä aseista. Ja oudosta huumoristaan huolimatta Hitsaaja vaikutti kohtuullisen rehdiltä ja välittömältä tyypiltä, vaikka keneenkään ei voinut erityisemmin luottaa tällä hetkellä. Mutta heidän porukassaan oli ainakin neljä henkeä, todennäköisesti enemmän. Sääli että lempinimet hämmensivät poppoota selvästi – vaikka ne kyllä helpottivat kaikkien nimien muistamista.
Rakennus todellakin oli vanha asema. Se ei tosin vaikuttanut siltä, että liikennöintiä olisi ollut ennen kriisiäkään. Kiersimme rakennuksen sivuovelle. Vaatimaton pieni talo, puinen kellertävä rakennus, jota hädin tuskin tunnisti asemaksi. Ikkunat oltiin peitetty, aivan kuten veikkasinkin. Aivan rakennuksen vierestä näki, että sen sisällä oli valoa. Koira haukahti vielä kertaalleen, mutta ei räksyttänyt kuten ärsyttävämmät pikkupiskit. Se kuulosti myös suuremmalta ja uhkaavammalta koiralta.

Kun käännyimme tupakat sauhuten kulman taakse, ovella istuskeli koulupenkillä levollisen näköinen mies, jonkinnäköinen pidempi ase reisiensä päällä.
“Jou, mitä jäbä!” Hitsaaja tervehti häntä levollisesti. Mies nousi seisomaan, jolloin näin pimeässä hänen varustuksensa. Jalassa liian isot farkut, joiden alla oli luultavasti lisävaatetta. Päällä hyvin istuva, puolipitkä tumma kangastakki ja päässä pipo, jonka alta paistoi pieni tummien hiusten tupsu. Melko miellyttävältä näyttävä, ehkä minua hieman nuorempi hoikahko mies. Huvittavaa kyllä, hänellä näytti olevan jalassa conversen lenkkarit. Kässissän mies ei pitänyt suihnkaan asetta, vaan vesuria.
“Missäs sä oot ollu, Syöpis ei sanonu et minne ootte menny?” Hänen puheestaan paistoi hienoinen helsinkiläisittäin laahaava.
“Manhattanilla, Plaza Hotellissa. Vedin kokaiinia prostituoitujen rinnoilta koko yön.” Hitsaaja sanoi ilmeenkään värähtämättä. Nuorempi mies ovella ei jaksanut erityisemmin vastata hänelle, vaan odotti vakavampaa versiota.
“Ysi kuuli vahtivuorolla laukauksia Pönttövuoren suunnalta, käytiin tsekkaamassa ne ku sä nukuit ja löydettiin nää kaverit.” Hän osoitti puolihuolimattomasti meitä ja esitteli nopeesti. “Tässä on Ninja, aka Bruce Lee. Meijjän stadin kundi, joka saatii viikko sitte vahvistuksena Inarin porukan kanssa.”
En edes jaksanut kysyä mitä hän tarkoitti Inarin porukalla, mutta ilmeisesti heitä oli enemmänkin. Nyökkäsin nuoremmalle miehelle, jonka sänki oli kasvanut jo aika huolimattomaksi. Hän ei näyttänyt näissä olosuhteissa erityisen ninjalta, varsinkaan tennarit jalassaan.
“Me mennään sisälle, tiijäkkö onko Syöpä hereillä?”
“Kyl ne kaikki varmaa heräs ku koira haukku.”
“Jes, ilosta värjöttelyä!”

Astelimme ovesta sisään rakennukseen, jossa paloi kuin paloikin valo. Heti kynnyksen yli meitä odotti suurikokoinen, pitkäkarvainen saksanpaimenkoira. Hurjalta näyttävä takkuinen elukka, jonka häntä kuitenkin heilui villisti. Hitsaaja ohitti koiran hillitymmin, heittäen takkinsa ja hiilihangon nurkkaan, mutta Homo tervehti koiraa pörröttäen sitä hetken, ennen kuin jatkoi eteenpäin. Tämän jälkeen koira tunki ystävällisen oloisesti nuuhkimaan meitä kaikkia. Yllätyksekseni Joni kumartui tuntemattoman koiran puoleen ja teki välittömästi tuttavuutta sen kanssa. Saattajamme jatkoivat seuraavaan huoneeseen, josta Hitsaaja huikkasi terveisensä.
“Se o sit Reino, Ysisormen koira. Lepposa kaveri ko mikä. Älkää sit turhaa ottako kenkiä pois, tää on vaan meidän tilapäisbeissi.”
Nuorten jäädessä hetkeksi eteiseen, astelin ainoaan valaistuun huoneeseen, minne myös saattajamme olivat saapuneet. Muutama kynttilä tarjosi hyvän näkymän huoneeseen Sekavalta näyttävän pienen huoneen alkuperäistarkoitusta oli vaikea arvioida, mutta nyt sinne oltiin haettu vanha sohva sekä pienehkö sänky, patja ja kasa peittoja ja täkkejä. Sängyssä makoili mies peiton alla, joka ei erityisemmin näyttänyt reagoivan meihin. Hänen kalju rakaraivonsa oli käännettynä meitä kohti.
Hitsaaja rojahti sohvalle ja hänen toverinsa jatkoi jonnekin huoneen toisesta ovesta. Samaisesta ovesta asteli sisään täysin harmaantunut, mutta alle kuusikymppiseltä vaikuttava, hyväkuntoinen mies. Hiusraja oli paennut edestä, mutta leukaperän vaalea parta oli siistitty. Hänen silmälasinsa oli korjattu jeesusteipillä. Hänen olallaan roikkui eniten hämmästystä aiheuttava Suomi-konepistooli, jonka alkuperää en uskaltanut vielä arvailla. Mies kuitenkin hymyili t-paidassa ja likaisissa suorissa housuissaan meille avoimesti. Hän kääntyi välittömästi Hitsaajan puoleen.
“Ai sieltä löytykin selviytyjiä?”
“Joo, itekää en olis uskonu vaikka Hitsaaja oonki.” He heittivät muutaman hyvänhenkisen läpän. Vanhemman miehen leppoisa, mutta asiallinen puhuttelutapa oli aivan toinen kuin Hitsaajan pikkuvittuileva sävy, mutta näillä miehillä ei ollut pahaa verta keskenään

Vanhempi mies asteli luokseni ja ojensi kätensä.
“Terve, Olavi Kuure. Mutta sanokaa vaan Syöpä, me ei hirveesti jakseta enää käyttää Vanhan Maailman nimiä.”
“Jaakko Huhta.” Kätellässäni häntä mies yhtäkkiä kääntyi Hitsaajan puoleen ja heitti hänelle merkitsevän katseen. Hitsaaja reagoi naurahtaen nenä-äänellä.
“John Rambo!”
Syöpä vilkaisi asearsenaaliani ja virnisti vinosti.
“Vai että Rambo. Tervetuloa mukaan. Entäs tämä nuoriso?”
“Pitsanaama ja Niiskuneiti.”
“Eikös se ollu vielä Anarkia vähä aikaa sitte?” Sini protestoi.
“Meikä muutti mieleni!” Hitsaaja levitteli käsiään viaton ilme kasvoillaan. Nuoremmaksi kaveriksi hänen maneerinsa toivat elävästi mieleen Berlusconin elehtimisen, jutuista nyt puhumattakaan.
“Istukaahan alas. Meillä on lepopäivä menossa, on ollut aika rankka reissu tässä pari päivää. Mä oletan että meidän supersotilaalla on panoksiakin, kun aseitaki on pienelle armeijalle?”
Virnistin vanhemmalle miehelle takaisin. Varustukseni oli melko jäätävä kaikin puolin. Rynnäkkökivääri, haulikko, pistooli, kirves ja taisteluvyöllä teleskooppipamppu, käsiraudat ja sumutin. Nyökkäsin hänelle laskiessani pidemmät aseet huoneen nurkkaan.
“Löytyy heikosti. Tää haulikko on tuore vekotin, mä en osaa sitä edes käyttää.”
“Jes. Ysi varmaan osaa, se on muutenki meidän tappomaisteri. Ysi! Nouses tervehtimään, saatiin vahvistuksia.”
Hän tökkäsi leppoisasti puoliunessa sängyssä makaavaa miestä, joka murahti ja alkoi hiljalleen keräämään itseään takaisin valvemaailmaan.

Ysisormi veti peiton ja sen päällä olleen maton syrjään ja nousi seisomaan. Hänellä oli jalassaan farkut, mutta muuten mies oli alasti. Näky oli melko hurja, kun peitottu mies nousi seisomaan koko mitassaan, joka oli luultavasti lähempänä kahta metriä.
Ysisormi oli sen näköinen kaveri, että tuskin näkisi kyrpäänsä rintalihastensa ylitse, vaikka se olisi puolimetrinen. Tämä olisi muuten tavallista suomalaiselle miehelle, mutta Ysisormella se johtui nimenomaa tynnyrimäisestä rintakehästä. Olin nähnyt opiskelijasoluasuntoja, jotka olivat häntä pienempiä. Kaljupäällä oli poskessaan arpi ja syvät, voimakkaat ja kapeat kasvot. Hänen käsivartensa olivat varmaan lyhtypylvään paksuiset. Oikeassa kädessä oli neljä sormea ja etusormen paikalla vain tynkä.
Miehen kyljessä oli tatuointi, joka näytti fontista päätellen humalassa tehdyltä. Kaksi riviä tekstiä, toisessa luki leikkisästi “Jesus Hitler” ja seuraavassa “Adolf Christ”. Hilpeän oloinen herrasmies.
Karskista ulkonäöstä huolimatta Ysi tervehti meitä laiskasti mutisten ja kömpi sen jälkeen takaisin nukkumaan. Hän ei ollut ilmeisesti järin puheliaana.
Syöpä reagoi asiaan kevyellä naurahduksella.
“Ysi on aika väsynyt, se on koko eilisen päivän kantanut pannuja, joten lepo on ihan paikallaan.”
“Pannuja?”
“Pirtupääläreitä. Ponupannuja.” Hitsaaja huuteli sivummalta vastauksia. Syöpä hymähti.
“Hitsaaja on täältä kotoisin, niin se tiesi missä eräs herrasmies salakeitti viinaa. Niillä keittovälineillä tulee olemaan tarvetta, bensaa ei luultavasti saada vähään aikaan lisää ja etnaloi taitaa olla paras korvike tällä hetkellä.”
Harmaantuva herrasmies oli ajatellut pidemmälle, kuin seuraavaan yöhön. Koko huone jäi hetkeksi hiljaa, mutta oli ilmeistä, että tällä porukalla oli jokin tärkeämpi tukikohta, tai useampiakin.

“Teidän kannattaa varmaan nukkua rauhassa. Eihän kukaan oo altistunut mahdollisesti tartunnalle?”
Pudistelimme päätämme jonkin verran. Syöpä nyökkäsi takaisin.
“Levätkää tää yö, jutellaan huomissa vähän paremmin ja lähetään eteenpäin jos tarvii. Ootteko te mistä tulossa ja minne menossa?”
“Jyväskylästä, yritetään pohjoiseen.”
“Ok. Noh, katotaan tää asia huomenna tarkemmin.”
Vaikka olimme tuntemattomien ihmisten kanssa, uskalsin silti jättää aseeni valmistumatta. Ilmeisesti heitä ei ollut enempää kuin viisi henkeä ja yhteensä kolme asetta. Revolveri, oudohko Suomi-konepistooli ja yksi rynnäkkökivääri, jossa ei ilmeisesti ollut erityisemmin panoksia. Veikkasin, että näihin kaikkiin aseisiin liittyi jonkinmoinen tarina. Mutta Syövän ehdotus oli hyvä. Me olimme väsyneitä ja tarvitsimme unta. Ruoka tulisi heti seuraavana.
Vaikka uudet tuttavamme olivatkin aseistettuja ja luultavasti myös vaarallisia toisessa tilanteessa, meidän oli luotettava heihin. Mutta enemmän minua rauhoitti pitkäkarvaisen Reino. Koira oli hyvätapainen paimenkoira, jolla oli ihmisiin nähden ylivertaiset aistit. Me olisimme turvassa ainakin tämän yön.

Jouduin tosin jakamaan vuoteen Jonin kanssa. Poika pyöri levottomasti sängyssä koko yön ylitse. Tosin ei kukaan meistä saanut eilisen tapahtumien jälkeen erityisemmin unta. Kuulin Sinin nyyhkyttävän niin pitkään, kun olin hereillä.