Kuudeskymmenesensimmäinen päivä

22.12.

Heräsin meistä ensimmäisenä, mutta Peissi oli herättänyt minut pyörimisellään jo useampaan otteeseen keskellä yötä. Ulkona oli vielä pimeää, joten kävin ensitöikseni nappaamaan lunta sulamaan kattilaan ja lisäsin kuolevaan hiillokseen puita. Olin nukkunut huonosti vain viisi-kuusi tuntia, mutta sekin tuntui erinomaiselta laavulla nukutun yön jälkeen. Retkeilyvarusteet olisivat kyllä poikaa näissä olosuhteissa.
Lumen lisäksi löysin keittiöstä pienemmän astian, sekä rypsiöljyä, joka toimi linssien kanssa erinomaisesti. Loput perunat ja linssit valmistuivat pitkähkön puolituntisen ajan, jonka Peissi nukkui yhä sikeästi. Katselin tuvan ikkunasta ulospäin, jossa ei näkynyt sitten yhtään mitään. Jos maalaiselämä oli ollut rauhallista aiemmin, nyt se oli täysin liikkeetöntä. Hämärä jatkui myös pitkälle kahdeksan jälkeen. Olisi ollut kyllä masentavaa viettää päivän valoisat tunnit toimistossa, mutta tällä hetkellä vaaraton ja kurja valkokaulusduunarin arki olisi kelvannut varmasti kaikille.

Peissin herättyä kaadoimme ruuan keittovedet pois ja huomasimme viemärin jäätyneen. Liemi jäi lillumaan metalliselle pesualtaalle. Kohautin olkiani ja olin välittämättä asiasta. Olimme jo valmiiksi huonoja vieraita, joten ainakin voisimme olla kylläisiä ja huonoja vieraita. Ruoka todellakin maistui hyvältä syödessämme sen talon haarukoilla suoraa kattilasta. Maustoin sitä melko raskaasti suolalla, mikä tuntui lähes taivaalliselta. Jälkiruuaksi oli vielä muutama kappale makeisia, ja olimme valmiita porskuttamaan eteenpäin. Nappasimme mukaamme myös sorkkaraudan, sillä Peissi tuntui kiintyneen työkaluun heidän yhteisen työrupeamansa johdosta.

Alkoi olla todella kylmä. Aamupäivän lumisateen jälkeen pakkanen oli kiristynyt kahdestakymmenestä asteesta alaspäin. Elohopea vajosi kovaa vauhtia kohti kahtakymmentäviittä. Kohta matkustamisesta tulisi todella vaikeaa, mutta onneksi emme olleet enää yhtä korvessa. Näillä lämpötiloilla ulkona nukkuminen ei kävisi enää kyseeseen ja tajusin miten kipeästi me tarvitsisimme esimerkiksi makuupusseja. Lunta ei ollut vieläkään tarpeeksi esimerkiksi kiepin rakentamiseen, mutta minä en luultavasti osannut tehdä sellaista, eikä varmasti Peissikään.
Vedin pipoa syvemmälle päähän ja Peissi jätti jopa villapaidan alleen lampsiessamme yhä peltojen reunoja eteenpäin. Menimme pidemmän metsärupeaman poikki ja kävimme muutaman kerran lähempänä tietä tarkastamassa pysyimmekö yhä reitillä. Metsän reunaan tullessamme saavuimme pihamaan kulmaan ja yllätykseksemme meitä tervehti talo jonka yhdessä ikkunassa paloi valo. Eikä mikään tahansa valo, vaan kirkas, kelmeä, värehtimätön valo.

“Tsekkaa.” Peissi pysähtyi suoraa jaloilleen.
“Joo, mä huomasin. Onks se taskulamppu?”
“Ee – se ei kato liiku.”
“Siis onks se sitten-”
“Mitä vittua, sähkövalo.”
Se todellakin oli sähkövalo. Otin kiväärin varmuuden varalta esille, sillä tällainen kummajainen vaati todellakin selitystä. Kiersimme rakennuksen pihapiiriin hieman varovasti, mutta emme nähneet mitään muita merkkejä ihmisasutuksesta tai sivistyksestä.

Kävellessämme taloa lähemmäs huomasimme yhdessä ikkunassa tosiaan tutun hehkulampun kelmeän valon tarkemmin ja jopa lampun varjoineen. Se oli todellakin kummajainen, sillä en ollut nähnyt mitään vastaavaa sitten kriisin alun jälkeen.
Mysteerin ratkaisu paljastui pian. Talon katolla oli aurinkokennoja, ja ilmeisesti joku oli unohtanut yksittäisen valon päälle. Muuten suurehkon kyläkoulumaisen rakennuksen edusta oli täysin koskematon. Täällä ei ollut käynyt edes autoja lumen tultua.

Peissi vilkaisi hetken rakennuksen ovea ja päästi pienen hekotuksen.
“Jaha, vois laittaa kännykkään vähä virtaa.” Peissi tirskahti.
“Joo, meikäläisen walkmanista on kanssa akku loppu.”
“Walkman. Ei vittu pappa, laita mulle faksia jos löydät jotai rajuja funkkiraitoja.” Peissi pilkkasia minua avoimesti. Saimme aikaan jopa pienen naurun ensimmäistä kertaa pariin päivään.
Emme kuitenkaan menneet rakennukseen sisälle, sillä meillä ei ollut mitään syytä. Joutuisimme jossain vaiheessa asettumaan aloillemme, sillä tämä matkustus kiristi sekä mieltä että kehoa. Mutta olimme yhä aivan liian lähellä edellisiä ihmishavaintoja. Meillä oli ruokaa vielä yhdeksi matkapäiväksi, ehkä puolikkaaksi toiseksi, ja olimme nyt lähempänä asutusta. Murtautuminen useampiin kämppiin tuntui hyvin epämiellyttävältä vaihtoehdolta, joten jatkoimme matkaa hiljaisten, hylättyjen talojen ohi. En ollut varma oltiinko nämä talot evakoitu vastikää, sillä pihojen jäljet tuntuivat keskittyvän pääasiassa maatalojen paikkeille.

Asutus oli melko tiheää, maalaistaloa toisensa perään. Olimme kartan mukaan Möttösen kylän laidoilla. Maisema oli peltoista, jota täplittivät pienet metsänkaistaleet siellä täällä. Kuljimme pääasiassa peltoja myöten, sillä tämä oli niitä harvoja tilanteita jossa pystyimme välttämään lähes täysin jälkien jättämisen.
Törmäsimme pienen metsäkaistaleen jälkeen kolmeen ruumiiseen. Ne olivat ehkä kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan, jokainen vaikutti tartunnan saaneelta. Jäätyneiden ja lumen peittämien kasvojen alta löytyi verta ja oksennusta, sekä yhdestä useampaan luodinreikiä. Oli kummallista miten alkuaikojen kauhu ruumiita kohtaan alkoi muuttua lähinnä banaaliksi. Tartunnan saanut ruumis ei herättänyt meissä kummassakaan suurta reaktiota. Peissi jopa vilkaisi ruumiiden taskut ylimalkaisesti taputtelemalla, muttei löytänyt mitään käyttökelpoista.

Saavuimme pian ristekyseen, joka oli kylän keskustassa. Sen lähistöllä näytti olevan muutama hylätty auto, joista pari oli törmännyt toisiinsa. Yksi maalaistaloista oli palanut jo hyvän aikaa sitten. Rauniota peitti jo paksu lumikerros. Paikallisen ruokakaupan puolella oli huomattava määrä jälkiä, sekä autojen että ihmisten, mutta ne olivat selvästi samanikäisiä kuin muutkin jäljet. Täällä oli käynyt melkoinen kuhina niihin aikoihin, ja luultavasti sama porukka oli käynyt kylän läpi useamman päivän ajan. Heillä näytti olevan useampia ajoneuvoja ja henkilöitä, mutta muuten lumi oli peittänyt kaikki jäljet. K-kaupan pihasta löytyi jälleen muutamia ruumiita, jotka paljastuivat tartunnan saaneiksi. Se oltiin putsattu melko järjestelmällisesti, ja olin erottavinani pihamaalta jopa jonkinlaisen toimintamallin. Parit jäljet menivät hieman sivummalle ja seisoivat ilmeisesti vartiossa. Raskaat autot olivat parkkeeranneet aivan ruokakaupan eteen ja edusta oli täynnä raskaita jalanjälkiä. Lunta oli kantautunut myös kaupan sisälle. Tämä oli ollut järjestelmällinen operaatio.
Tarkkailimme pihamaalta kauppaa hetken ja totesimme että sisällä kannattaisi kuitenkin piipahtaa. Se oli jokseenkin turha liike. Kauppa oltiin siivottu todella tarkasti. Sieltä oltiin viety pois kaiken ruokatavaran lisäksi suuri määrä siivous- ja hygieniatarvikkeita. Vain nuutuneet ja jäätyneet kukat ovella muistuttivat marketin tavarapaljoudesta. Peissi vilkuili hyllyjen alle ja päälle huonolla menestyksellä. Vartioin itse ovella, mutta kylä oli todella autio. Jopa aavemainen. Ainoat tuoreet jäljet olivat omamme.

Peissi asteli ulos heilutellen rusinapussia.
“Onko toi kaikki mitä löyty?”
“Sä voit kyl olla siellä koko vitun päivän jos haluat, mut mä veikkaan et sieltä ei löydy muuta ku korkeentaa toine tällanen.”
“Oliko mitään muuta?”
“Kaks ruumista, näyttivät tartunnan saaneilta. Ammuttu.”
Katsoin ympäriinsä. Täällä ei kuulunut edes lintujen ääniä. Jäätävä ilma alkoi myös purra vaatteiden lävitse. Kasvomme olivat jo aivan jäässä lyhyen matkan jälkeen.
“Eiköhän mennä. Musta tuntuu, että me joudutaan vielä lämmittelemään jossain muuten.”

Jatkoimme risteyksestä suoraa eteenpäin pienemmälle tielle. Tunsin varpaideni olevan jo aivan jäässä. Pilvet olivat kaikonneet ja kirkas aurinko lähes sokaisi meidät lumen kanssa. Se lämmitti hieman, mutta korkeapaineen mukana lämpötila tuntui putoavan hetki hetkeltä. Ohitimme jonkinlaisen elementtitalotehtaan, jonka pihaan vei myös raskaita ajoneuvojen jälkiä. Tämän jälkeen olimme jälleen ainoat viimeisimmät jäljet. Tiepohjalla näytti kulkeneen vain pari kevyempää ajoneuvoa, ehkä peräkärryjen kanssa. Ojassa makasi jälleen yksi tartunnan saanut, jota oltiin ammuttu päähän. Peissi irvisti astellessaan ruumiin ohitse.
“Täs mestassa on jotain vitun fredi kruugeria.”
“Joo, älä muuta virko.” Jalkani alkoivat tuntua todella kylmiltä. Me sovimme poistuvamme kylän keskustasta ja sen jälkeen ruokailevamme. Ehdotin nuotion tekemistä, sillä molemmat tarvitsisivat lämpöä. Peissi myöntyi tähän. Kaikesta huolimatta olimme jo melko kaukana edellisestä ihmiskohtaamisesta, ja jäljet saattoivat sotkea meidän seuraamisemme.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta me aloimme olla jo hyvin kaukana Viitasaarelta. Ehkä jopa tarpeeksi kaukana. Jälkemme pitäisi olla jo nyt kylmä ja edellinen varma tieto olinpaikastamme riippui Kivijärven silminnäkijöistä. Eilispäivän teinit – kaikkea hyvää heille – eivät tienneet ainakaan nimiämme ja olivat niin korvessa, että heihin ei törmäisi muuten kuin vahingossa.

Ohitimme kylätien risteyksen ja saavuimme pienen maatalon pihalle. Autonjäljet eivät jatkaneet siitä pidemmälle. Tarkastelin hetken karttaa ja huomasin syyksi pienen metsätien syrjäisyyden. En ollut varma minne se menisi, joten joutuisimme kulkemaan lähempänä kyliä. Perhon kuntakeskus oli hieman pohjoisempana ja koko matka sinne oli melko asutettua. Joutuisimme muutenkin pohtimaan hieman reittivalintaamme, sillä suoraa länteen ei voinut enää kulkea, joka jätti vain etelän ja pohjoisen vaihtoehdoiksi.

Päätimme tutkia tien viimeistä pientä maalaistaloa paremmin. Kävimme kulkemassa hieman syrjemmässä olevan talon pihapiirin lävitse. Sieltä löytyivät tutut renkaanjäljet, piharakennusten ovet valtaosin murrettu ja navetassa näytti olleen paljon kuivarehua, joka oltiin siirretty toisaalle. Viereisistä aitauksista päätellen täällä oltiin pidetty muutamaa hevosta, mutta niistä ei varusteiden lisäksi ollut jälkiäkään. Sama pahaa enteilevä hiljaisuus leijaili paikan yllä.
Itse talo oli liian korkea, jotta Peissi olisi voinut päästä ikkunoista sisälle ja etuovi oli varsin tukeva. Varsinainen löytö oli kuitenkin aukinaiseksi jätetyssä tallissa, jonne oltiin murtauduttu. Astelimme sisään talliin, joka oli pääasiassa priimakunnossa. Hieman lunta sisällä, mutta muuten se oli koskematon. Sisällä oli pari peräkärryä, kaksi traktoria ja kyntövälinöitä.
Etsiskelin taskulampun valossa työtilasta mitä tahansa hyödyllisiä välineitä, tosin pääasiassa ruokaa. En löytänyt sitä, mutta löysin sen sijaan avainkaapin. Hihkaisin Peissille ja ojensin hänelle pari talon oveen mahdollisesti käypää abloytä.
“Tsekkaa päästäänkö me sisälle. Olis hyvä lämmitellä pieni hetki.”
“Ok, mitä sä meinasit?”
Nappasin pari avainta kaapista ja nyökkäsin traktoreita kohti.
“Mä ajattelin kokeilla onneani.”

Traktoritalli oli ollut suljettuna kohtuullisen pitkään ja sen ovi oltiin myös jätetty hädin tuskin raolleen. Mikäli meitä onnisti, jonkin ajopelin akku ei olisi täysin kuollut pakkasessa. Peissi marssi talon puolelle kun minä aloin kylkiäni varoen nousta ensimmäisen traktorin hyttiin. Keskikokoinen John Deere oli itselleni melko tuntematon laite, mutta se vaikutti mersua mukavammalta. Avain kävi kuin kävikin hytin lukkoon ja istahdin mukavasti jousitetulle nahkapenkille. Kankeat työkoneen pedaalit tuntuivat hieman oudoilta, mutta tamppasin kytkimen jarruineen pohjaan ja kokeilin käynnistää moottoria.

Ei pihaustakaan.

Edes valot eivät syttyneet. Tuoreen koneen akku oli täysin ponneton, enkä parilla yrityksellä saanut muuta aikaan kuin typerän fiiliksen omasta osaamisestani. Laskeuduin varovasti hytistä ja vein avaimen takaisin kaappiin.
Seuraava kone oli hieman ruostetta pellinkulmista puskeva Valtra. Se oli luultavasti lähes saman ikäinen kuin minä, mutta vaikutti silti hyvin pidetyltä koneelta. Pienempänä traktorina sinne kapuaminen oli vaivattomampaa, mutta laite oli muuten huomattavasti askeettisempi. Lukon napsahtaessa auki repäisin oven auki, jossa ei ollut minkäänlaista hydrauliikkaa ja se pamahti sujuvasti ääriasentoon. Kömmin ovea sulkematta vanhan laitteen hyttiin, joka tuoksui jopa parinkymmenen pakkasasteen ylitse perunoilta ja moottoriöljyltä. Penkki ei ollut erityisen mukava ja säätövarat olivat pieniä, mutta kokeilin avainta silti virtalukkoon totuttuun tapaan.

Onni oli matkassani. Kojelaudan mittarit värähtivät heti. Käännettyäni avainta pidemmälle moottori murahti välittömästi ja alkoi pitää hienoisella nakutuksella nelisylinteristä käyntiääntään. Se täytti traktoritallin lähes täysin melulla ja suljin hytin oven. Pakokaasun käry tuntui todella hyvältä ja koelauta näytti tankin olevan lähes täynnä. Minulla ei ollut mitään käryä mikä työkoneen toimintasäde olisi, mutta ainakin pääsisimme eteenpäin kävelyvauhtia nopeammin jonkin matkaa.
Pidin konetta käynnissä jonkin aikaa ja kokeilin nostaa kierroksia vapaalla vaihteella. Se näytti toimivan kuten piti. Tämän jälkeen pistin meluisan laitteen jälleen lepotilaan ja loikkasin pois hytistä. Neliskanttinen härveli teki meistä yhtäkkiä todella nopeita, enkä nähnyt syytä jättää sitä hyödyntämättä.

Palasin takaisin pihalle ja huomasin Peissin päässeen sisälle myös asuinrakennukseen. Kävelin sinne muina miehinä ja huomasin hänen tuttuun tapaan katsastavan kaappeja. Talossa ei ollut takkaa, mutta olin nähnyt sivummalla polttopuita. Täältä löytyi myös suuri kasa sytyiksi kelpaavia sanomalehtiä, joten saattaisimme hyvinkin pistää nuotion pystyyn.
“Yks traktoreista on ajokuntonen. Me voidaan jatkaa matkaa sillä.”
“Joo, mä kuulin. Varmaan koko vitu naapurusto kuuli.”
En epäröinyt hänen sanojaan lainkaan. Tosin onneksemme traktori oli ollut tallissa, joka vaimensi sentään valtaosan desibeleistä. Siitä huolimatta nykyisessä hiljaisuudessa se olisi luultavasti riittävä houkuttelemaan ainakin satojen metrien päästä kaikki tallustelijoista eläviin tähän suuntaan.
“Löytyykö mitään? Me voidaan muuten lähteä vetämään.”
“Ei vittu nada joka saatanan mestassa.”
Vaikutti siltä, että talot olivat evakuoitu ensin, ja sen jälkeen toinen porukka oli käynyt korjaamassa maataloustarvikkeita talteen. Peissin saadessa taskulamppuni hän onnistui kuitenkin löytämään pari jäätynyttä purkkia ananaksia, sekä puolihomeisia sipuleita. Hän leikkasi huonommat puolet pois ja heitti kaikki tavarat tiskin alta löytämäänsä muovipussiin ja nyökkäsi minulle lyhyesti.
“Onks se lämmitetty?”
“On, ja todella ahdas hytti.”
“Eli siis svidu hyvi lämmitetty.”

Astelimme pihamaan poikki ja avasimme tallinovet. Peissi heitti tavaramme lumikengistä reppuihin ja aseisiin kaikki ylös, ja minä kiipesin viimeisenä hyttiin perästä. Peissi jäi ulos ja käynnistin koneen. Sen kankeat liikkeet olivat hieman hankalia, sillä en ollut koskenutkaan tällaiseen laitokseen isovanhempien kanssa vietettyjen kesien jälkeen, joista oli aikaa ainakin viisitoista vuotta. Meluava laitos kuitenkin liikkui varmasti pois tallista ja pysäytin sen pihaan Peissin sulkiessa ovet perästä. Aurinko häikäisi ylvästä ratsuamme joka torsotti pakokaasuja avoimelle taivaalle.
Peissi hyppäsi hyttiin mukaan ja kankesi itsensä tetrismäisesti taakseni.
“Ei vittu tää pitää meteli ku Ramones ainaki.”
“Joo, todella punk väline.” Vitsailin innostuneena.
“Aja nyt jo helvettii täältä jooko.” Peissi murahti epämukavasta asennostaan takaani.
Aloimme sykkiä Valmetilla eteenpäin yllättävän sujuvasti. Se kynsi kolme, ehkä jopa nelikymmensenttistä lumipeitettä ilman pienintäkään epäröintiä. Yritin pysytellä keskellä tietä ja huikkasin Peissiä lukemaan samalla karttaa.

Pörisimme täysin suoraa tietä ensiksi kohti luodetta. Maalaistalot tien molemmilla puolilla ammottivat tyhjyyttään. Traktorin melu sisällä oli varsin kova, mutta myös lämmitys alkoi toimia. Laitoin piruuttani myös radion päälle ja aloin ruuvailemaan sitä edestakaisin löytämättä mitään. Peissi joutui puoliksi huutamaan melun ohi ja osoitti sormella oikealle puolellemme.
“Kato saatana!”
Hidastin vauhtia ja näin yksinäisen hahmon kaatuilevan lumihangessa ja könytessään meitä kohti. Harottavasta ja kylmyyden kangistamasta askelluksesta oli helppo tunnistaa tartunnan saanut jopa tältä etäisyydeltä. Peissi otti tilanteesta ilon irti ja avasi laidasta ikkunan karjuen melun ohi tallustajalle.
“IME MUNAA VITUN KÖNTTI! PEISSI PORSKUTTAA JÄLLEEN, ROCK AND ROLL SAATANA! BORN IN THE U S OF A VITUN IDIOTTI!” Hän näytti iloitsevan täysin sieluin traktorikyydistä, jota tautinen ei ikinä saavuttaisi. Ja ilmeisesti myös huutamisesta, vaikka vastaanottaja ei ymmärtäisi sanaakaan.
“Noni, laitatko sen ikkunan kiinni?” Yritin huutaa yli. Peissi nyökkäsi mutta lisäsi vielä shakespearelaisen loppukaneetin.
“VEDÄ KÄTEEN HÄHÄHÄÄ VITTU!”

Hilpeissä tunnelmissa sohotimme pitkän tien päähän, joka kääntyi valtaväylälle. Seurasin peileistä jättämäämme massiivista jälkeä. Sen seuraamiseen ei tarvittu kovin kummoista intiaania. Peissi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen, kuten myös minä. Perhon kylä aukeni oikealla puolellamme, mutta tervehdimme sitä vain desibeleillä.
Käännyttyämme länttä kohti tiellä oli hieman enemmän liikennettä. Jotkin renkaiden jälket olivat vain muutamia päiviä vanhoja, mikä toki toimisi myös meidän eduksemme.

Kylän jälkeen maisema alkoi muuttua tylsemmäksi. Tie oli metsäinen ja päällystämätön, mutta tarpeeksi leveä jotta pysyimme sillä. Valmet kynti lunta ja innostuin jopa heittämään suuremman vaihteen silmään. Paikoitellen kiidimme läpi lumisen maiseman jopa kolmeakymppiä. Tien vierellä oli vuoroin kitukasvuista metsää, vuoroin suota. Peissi innostui kiljumaan takapenkillä innosta ja yritti saada soiseen maisemaan hieman pohjalaisempaa fiilistä.
“Nonnii Jaakko Ilikka nyt laitetaan Ristus notta Perkele talikot ja nuijjat tannaa ja mennää vetämään ryöttäläisiä turpii!” Hänen yrityksensä matkia keskipohjanmaan murteita oli melko kammottavaa kuuneltavaa. Se ei tosin hidastanut miestä lainkaan ohittaessamme suota.
“Vai mennäänkö nostamahan saatanna vähä turvetta pörrkele! Laetetaan naudat rivii ja pistetähän kullihit niihin sisällehen!”
“Sä et oo tainnut käydä paljoa Pohjanmaalla?” Huusin traktorin metelin ylitse.
“Pörrkele kerrahan pysähhyin Seinnäjjoella ja häjyt pisti meikähälle Ärrr-kijoskilla Suatana Kristus notta kolmijoleipijähän Suatana!”

Hän mölysi lähes traktorin verran useamman kilometrin ajan ja nauroin lopulta ääneen huonolle imitoinnille. Peissi näytti enemmän tosin huvittavan itseään samalla kun traktorimme kiiti ylväästi läpi aurinkoisen metsämaiseman. Korkeasta kopista ihailimme maisemaa vuorotellen, tosin itse keskityin lähinnä tien seuraamiseen. Peissi kiekui parin kilometrin välein “Ristus siällä o riekko Suatana” tai “Pjerkele emätähän saa tännää issoo aisaa” lähes Valmetin rytkytykseen verrattavassa rytmissä.

Traktori oli kieltämättä pelastanut matkamme. Ohitimme hyvin sujuvasti kymmenen kilometrin metsätaipaleen, jolta ei löytynyt yhden ainoaa suojaa. Jalan olisimme jääneet kireän pakkasen armoille, mutta kopissa oli jopa niin lämmin, että heitin takkini pois. Peissi puolestaan kiekui takki auki matkalla eteenpäin.
“Moon kuules Huhran isäntä semmoosta miettiny että laitetaaha pjörkele pillit pussii ja painetaa makhuu pushiin kohtappuoleen suatana.” Nyt hän tuntui sekoittavan kaikki osaamansa murteet savosta lappiin yhteen.
“Niin mitä että?”
Peissi yskäisi äänekkäästi.
“Nii et vittu pitäskö meirän pysähtyä suatana? Pittää kusoo vierä tännää.”
Hän ei ollut väärässä, vaikka halusikin ottaa vain virtsaustauon. Aurinko oli jossain vaiheessa mennyt pilviin ja raskaan lumikuuron mukana tuli myös huomattavasti pimeämpää. Emme kuitenkaan olleet törmänneet asutukseen lähes lainkaan Perhon ohittamisen jälkeen. Tiellä oli kyllä vanhoja autojen jälkiä, mutta mikään ei osoittanut meidän olevan lähellä asutusta, kunnes sohotimme jälleen muutaman pellon poikki.

Pääsimme pian tienristekyseen, jota ympäröi puuston välistä pilkottavat kymmenkunta pientä rakennusta. Jäimme ihailemaan tienviittaa, joka osoitti tulosuuntaamme. Perho 20. Edessäpäin oli seuraava etappi. Sääksjärvi 9. Peissi valitteli epämukavaa asentoaan ja päätimme pysähtyä hetkeksi. Nappasin kiväärin mukaan ja sammutin moottorin. Peissi kömpi perästä ja loikki samoin tein tien sivuun. Kuulin vetoketjun suhahtavan ja mies virtsasi komiasti Pohjanmaahan pitäen kummallista hohotusta.
Minä puolestani vilkuilin ympäröiviä taloja kiväärini kanssa. Yhdenkään pihassa ei ollut autoja tai autojen jälkiä. Tämä paikka näytti todella hylätyltä. Se tuntui hieman pahenteiseltä ja mielessäni painoi yhä tunne siitä, että olimme koettelemassa onneamme. Olimme päässeet päivän aikana lähes kolmekymmentä kilometriä eteenpäin ja aurinko alkoi hiljalleen laskea. Kaivoin myös kartan esille.

Lähialueella alkoi olla huomattavasti enemmän asutusta, sillä lähestyimme Lappajärven tiheämmin asuttua ympäristöä. Se tarkoittaisi, ettei ihmisten välttely olisi enää järin mahdollista. Samalla olimme kuitenkin jo todella kaukana Viitasaarelta. Välissämme oli sata kilometriä, joiden ohittamiseen toki oli mennyt lähes viikko. Jos meidän jäljillämme oltiin, meidät oltaisiin luultavasti saatu jo kiinni. Oli hyvinkin mahdollista, että suuri pakomme oli tosiaan onnistunut. Nyt joutuisimme tosin keksimään jotain muuta. Meillä ei varsinaisesti ollut enää kiire, sillä tämä päivä alkoi varmistaa minulle tunteen siitä, että olimme tarpeeksi kaukana hypoteettisista takaa-ajajistamme. Meidän pitäisi pian muodostaa jatkosuunnitelma.

Peissi katkaisi kilometrin pituisen virtsansa ja röhötti jotain ison talon isännistä tullessaan luokseni. Vilkaisin traktoria ja ympäristöämme, sitten jälkiä tiessä.
“Alkaa tulla pimeetä.”
“Joo totta maar.”
“Pysähdytään seuraaviin taloihin, jossa meillä on jotai suojaa yön yli.” Pakkanen oli kiristynyt todella paljon ja tuntui pistelevän poskia välittömästi ulkona.
“Ja sit huomenna jatketaan?”
“Joo, mut pohditaan jo tänään minne.”
Peissi nyökkäsi ja palasimme takaisin epämukavaan hyttiin.

Jatkoimme eteenpäin noin kilometrin verran kun saavuimme parin kolmen asuintalon ääreen. Niitä ympäröivät pienet peltopalstat ja alueen näkyvyys oli hyvä. Parkkeerasin traktroin suoraa tien varteen ja nappasin avaimet taskuun..
Traktorin kanssa idioottikin huomaisi jälkemme, joten halusin peittää yösijamme mahdollisimman hyvin. Astelimme ilman lumikenkiä ensimmäiselle talolle, jonka ikkuna oltiin rikottu ja ilmeisesti sisätilat oltiin käyty jo kertaalleen läpi. Potkimme lumet pois talon portailta ja kävin katkaisemassa pihakuusesta tukevan oksan. Tämän jälkeen otimme pienet kantamuksemme mukaan ja lumikengät jalassa matkasimme seuraavalle, huomattavasti pienemmälle, hieman epäsiistimmälle asuintalolle. Pöllytin havulla jälkiämme hieman enemmän piiloon, mutta huolellinen jäljestäjä kyllä äkkäisi ne. Tosin yllättävän tiivis lumikuuro saattaisi peittää ne yön aikana, ja pidempään me emme tätä hämäystä tarvinneet.

Kiersimme hieman huonokuntoisemman talon piha-aidan ja yritimme varoen murtautua sisään. Ovi oli melko heppoinen ja Peissin sorkkarauta osoittautui jälleen toimivaksi työkaluksi. Se rämähti auki ja Peissi ei välittänyt ottaa sorkkarautaa kädestään. Hän marssi reppu selässä, tennarit siitä heiluen sisälle muina miehinä. Yritin parhaani mukaan peittää murron jäljet, mutta kuka tahansa taloa lähempää tarkasteleva kyllä huomaisi ne.
Sisällä oli jälleen yksi mummolamainen mökki, jonka täyttivät vanhat valokuvat ja posliiniset pikkupatsaat. Puinen kaakeliuuni toimi hyvin ja talo oli jo valmiiksi yllättävän lämmin. Tämän lisäksi löysimme jopa puisen lieden. Peissin etsinnät paljastivat myös jonkin verran vanhaksi mennyttä ruokaa. Talo oli pölyisä ja varsin koskematon. Yhdenkään rakennuksen pihassa ei ollut ainakaan näkyvillä autoja, joka kieli myös järjestäytyneestä poistumisesta.
Lopulta Peissi löysi kuivakaapista myös mausteita ja muuta pikkupurtavaa, mukaanlukien kuivakakkuja. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä oli mukanamme hyvin evästä, kulkuväline ja jopa ase. Mieltäni tosin kylmäsi muistella miten olin saanut kiväärin haltuumme. Vaihtaisin sen mielelläni yhä pienen Mikon terveyteen.

Peissi innostui jopa siivoamaan vanhat ruuat kannelliseen roskikseen, joka pitäisi ne ainakin haisemasta. Minä aloin sillä välin laittamaan ruokaa. Pienen talon takaa löytyi myös polttopuita, jotka kävin hakemassa parhaani mukaan jäljet peitellen. Jälleen kerran puupinoa tarkastelemalla joku huomaisi että me olimme sisällä, mutta niin lähelle taloa päästyään he kyllä tietäisivät sen muutenkin.
Tällä välin Peissi oli onnistunut löytämään jostain myös kynttilöitä ja varapatterit taskulamppuun. Levitimme kartan Olohuoneen pienelle sohvapöydälle lähes koko mitassaan ja odotimme hetken illan pimenemistä ennen kuin aloitimme talon lämmittämisen. Savujuova olisi viimeinen tapa herättää uteliaiden ihmisten huomio, joten kärvistelimme viileässä talossa jonkin aikaa ulkovaatteissamme kartan äärellä. Peissi kävi odotellessa virittämässä tutun juomalasi-ansan molempiin oviin, joka kertoisi ainakin viime hetkellä mikäli me saisimme seuraa.

Otin lyijykynän esille pienestä lasimaljakosta ja istahdin Peissin viereen vanhalle nahkasohvalle.
“Me ollaan nyt tässä.” Minulla oli melko hyvä käry sijainnistamme. Olimme ehkä kuutisen kilometriä Sääksjärven kylästä tiellä Perhoon päin. Merkkasin aiemmat sijaintimme kansallispuistosta Kivijärvelle ja Viitasaarelle saakka. Mietin hetken jatkaisinko piiretlyä pidemmälle Laukaan kautta Toivakan peräkylille, Joutsaan ja koko matkan verran Haminaan ja rajalle saakka, mutta muistojen tielle uppoutumisesta ei ollut erityisemmin hyötyöä.
“Me ollaan tultu melkeen sata kilometriä linnuntietä Viitasaarelta ja ollaan nyt Pohjanmaan puolella.”
“Niin m’ollaan Ristus tokkiisa.”
“Juuri näin. Tästä lähteen alkaa olla enemmän asutusta ja me on löydetty aika hyvin ruokaa ja tarvikkeita korvessa. Mä sanoisin, että me jatketaan samalla tavalla mutta mennään poispäin Viitasaarelta jatkuvasti. Sä varmaan hiffaat syyn?”
“Joo hiffaan kyl, koleeta hei faija.” Hän naurahti minun sanavarastolleni, mutta vakavoitui samalla.
“Eli meidän pitäis nyt vähän suunnitella.”
“Jep. Lähempänä rannikkoa on enemmän asutusta. Mä en välttämättä jatkaisi enemmän länttä kohti. Siellä on ensin Lapuaa ja Kauhavaa.”
“Teräs ei ruostu ja veri vapise.” Peissi hymähti.
“Niin mikä?”
“Vaasan veri ja Kauhavan rauta. Isoon talloon Antti tiiätsä?”
Pakko sanoa että umpistadilaiseksi Peissi oli yllättävän hyvin perillä maakuntien tarustosta.
“Aiotko sä seuraavaksi heittää läppää Kuikka Koposesta?”
“Kuikka mikä?”
“Savonkarjalainen silmäkäänt- tai anna olla. Mutta joo, niinku sanoin, niin mä en välttämättä menis enempää kohti länttä.”
“Joo, mestat jossa puukot, Jeesus, pesäpallo, suot, puukot ja Jeesus taas, traktorit ja Jeesus on kova juttu ei o mun mestoi.” Naurahdin hänen mielikuvastaan. Jos Peissillä oli syvä viha maakuntia kohtaan, niin Pohjanmaata kohti se tuntui poikkeuksellisen voimakkaalta.
“Eli meille jää kaks vaihtoehtoa. Pohjoinen tai Etelä. Etelässä on pitkän matkaan harvaan asuttua aluetta, kylät ja kaupungit on pieniä.” Vedin samalla kynää kartalla kuitenkaan koskettamatta sitä. Se ohitti pieniä paikkakuntia kuten Soini, Alajärvi, Tuuri, Ähtäri, Virrat, Keuruu, Mänttä. Tosin Peissi huomasi vain muutaman kiintotähden.
“Voi jukelis pukelis, vittu Ähtärin Eläinpuisto ja Tuurin Kyläkauppa. Vielä kun Puuhamaahan pääsis nii tos olis vittu bingo.”
“Sä et oo ilmeisesti paljoa maakuntamatkaillut?”
“Joo en jos ei o pakko. Ja ei o ollu.” Hän nauroi yllättävän kovaan ääneen. Mies tuntui olevan hyvällä tuulella.

Katsoimme sen jälkeen pohjoista kohti. Veteli, Känsäkoski, Ullava, Toholampi, Sievi. Olimme osuneet kultaiseen pisteeseen Suomen kartalla, jossa ainakaan väestötiheys ei olisi suuri riski. Tosin tämä ei saanut Peississä samanlaista vastakaikua. Pohjoisessa oli tietty harvempi asutus, mutta menisimme pitkälle Pohjois-Pohjanmaalle matkalla kohti pimeämpää Suomea. Tieväylät olivat lähempänä kantatie 86:ta, mikä olisi oma riskinsä. Tosin tällä hetkellä liikennettä ei ollut erityisen paljoa muutenkaan.
“Pohjoisessa on varmasti hiljaisempaa. Tosin siellä voi olla jopa enemmän elossa porukkaa. Mä kyllä kuulin, että ainakin Oulu on varmasti joutunut epidemian uhriksi.”
“Nää mestat on mulle ihan vitun hepreaa. Tiiätsä noita paikkoja?”
“En oikeastaan.”
“Mistä sä Jaakko ees oot?”
“Mä oon muuttanut aika paljon. Asuin aika paljon Hämeenlinnan ja Tampereen suunnalla nuorena.”
“Olipas kuiva vastaus.”
“Joo, parempia ei nyt tule. Mut mites toi reitti?”
“Joo mulle on kyllä ihan sama.”
“Eiks sulla oo mitään minne mennä?”
“Ei. Sisko ja mutsi laitto viestiä et ne oli evakuoitu pohjosta kohti. Mut se oli Vantaalta. Eli käytännössä se voi olla missä tahansa.” Hän vakavoitui hetkeksi. Muistin myös itse vähäiset mahdollisuuteni tavoittaa perhettäni. Peissi heittäytyi yhtäkkiä huomaavaiseksi.
“Onks sul mitään minne pitäs päästä?”
“Ei.” Muistikuvat perheestäni välähtivät mielessä. Mutta samaan kategoriaan osuivat muistikuvat kaikista matkan jakaneista henkilöistä. Veera, Puttonen, Joni, Jukka, Lahtinen, Hanna, Sofia, Tapsa, Sini, Oiva, Kerttu. Kaikki nimet alkoivat tuntua kaukaisilta. Viikot tuntuivat vuosikausilta. Olin menettänyt niin monta omiani, että ajatus perheen selviytymisestä oli samanlainen haave kuin lottovoitto muinoin.
Peissi ei kysellyt enempää ajatuksistani. Hiljaisuuteni oli ilmeisesti tarpeeksi kova vastaus pistämään myös hänet mietteliääksi.

“Mut nyt on talvi.”
“Joo älä muuta viserrä.”
“Mä ajattelin, että suunnitellaan pidemmälle. Jos me halutaan selvitä tän talven jälkeenkin, mä menisin etelää kohti. Siellä on ehkä paremmin järjestäytyneitä tyyppejä, koska korpea on kuitenki molemmilla puolilla. Tartunnan saaneet alkaa olla jäätyneet jo nyt. Etelässä elämä alkaa ens vuonna uudestaan ja sillon me ollaan paremmilla paikoilla. Mutta katsotaan jos me löydetään jostain lisää tietoa. Kaikki paikat ei voi olla näin autioita.”
Peissi nyökkäsi.
“Sä oot pomo, boss.”

Laitoimme hiljaisuudessa ruokaa ja pistimme sekä takkaan että lieteen tulet. Asunto lämpisi yllättävän nopeasti miellyttäväksi, ja suljetuin verhoin vietimme hiljaisen illallishetken. Säästimme jälkiruokamakeiset marssimuonaksi ja teimme jonkin verran ruokaa jopa säilöön huomiselle. Peissi oli valmis syömään luultavasti aivan kaiken mitä löytyi, mutta joutuisimme säännöstelemään kohtuullista ruokavarastoamme myös jatkossa.
“Kaksi yötä jouluun Jaakko kulta.” Hän iski silmää suu täynnä pastaa ja linssejä.
“Vuoden synkin juhla.”
Peissi yskäisi kuivasti ja alkoi hyräilemään Fear of the Darkia.