Kahdeskymmenesyhdeksäs päivä

Auto kynti lunta kuin peltoa. Vauhti ei todellakaan huimannut päätä ja metsätien jyrkät mäet tuottivat nelivedolle maasturillekin todellisia vaikeuksia. Heikommissa paikoissa myös puskuri dippasi lumessa. Auraamattomalla tiellä ajaminen ei ollut mitään helpointa hommaa, eikä metsätien mutkaisuus ja mäkisyys ainakaan helpottanut sitä. Ajoimme hädintuskin kolmeakymppiä. Ja taas kuului laukauksen ääni.
Tajusin hypisteleväni varmistinta. Myös minä olin hermostunut. Olimme kuulleet laukauksia korkeintaan kahdenkymmenen minuutin verran, mutta tie ei ilmeisesti mennyt kohteeseemme suoraa. Mutta niiden äänet olivat voimistuneet. Ehkä kymmenkunta laukausta yhteensä. Mäkinen maasto ja molemmilla puolilla oleva tiheä metsä vaikeutti havainnointia, enkä osannut oikeastaan sanoa miten kaukaa ne tulivat. Mutta Hitsaaja tiesi jatkuvasti, minne olimme menossa. Ei sillä, että tällä metsätiellä olisi ollut suuremmin reitinvalintavaihtoehtoja. Kaikki erkanevat tiet tuntuivat hukkuvan metsään. Siellä täällä oli hakkuuaukeita, mutta muuten parin kilometrin matka oli perustylsää sisäsuomalaista maalaistietä.
Tajusin kyllä, että mitä syvemmällä metsää olimme, sitä varmemmin selviäisimme hengissä. Isovihan aikainen piilopirtti oli noussut jälleen hämmästyttävän nopeasti suosituimmaksi asumismuodoksi. Kaupungistuminen ja suuri väestöntiheys kärsivät tästä taudista eniten.

Tulimme perille hyvin yllättäen. Hitsaaja hidasti vauhdin hädin tuskin ryömitykseen. Näin puiden lävitse hämärässä talvipäivässä puiden takaa paljastuvan hakkuuaukeen. Siinä oli yhä muutamia erikokoisia puita pystyssä, mutta pääasiassa alue oli puuton ja paljasti maaston suuret korkeuserot. Eivät nämä mitään vuoria olleet, mutta metsäisiä mäkiä, jotka halkoivat korven puustoa. Emme me vieläkään olleet kaukana sivistyksestä – lähin paikka oli luultavasti Toivakan kylä, minne vievän tien olimme tosin ylittäneet poikeuttuamme syvemmälle metsään vievää maalaistietä.
Hitsaaja pysäytti auton tien sivuun, hieman puuston peitteeseen. Tieltä sen näkisi kyllä selvästi, mutta hakkuuaukean toiselta puolelta se oli paremmin suojassa.
“Ok, ulos autosta. Jätetään se tähän vielä toistaiseksi, parempi että mennään jalan lähemmäs.”

Hypätessäni autosta pois ensimmäisenä Hitsaaja sammutti myös moottorin. Silloin tajusin toisen äänen, joka rikkoi talvisen metsän hiljaisuutta. Dubstep. Jostain kaikui kovaan ääneen painava ja säröinen basso. Jostain syystä sen tiesi jo täältä käsin olevan hyvin kovalla, ilmeisesti tarkoituksella. Sille ei ollut mitään järkevää selitystä. Ulos tullessaan kaikki jäivät hetkeksi tuijottamaan ilmaa, ikään kuin olisivat voineet nähdä musiikin. Se oli outoa. Varsinkin, kun nykyään hiljaisuus oli aina läsnä. Sen tajusi vasta luonnontilan palattua, miten äänekäs ihmiselämä kaiken kaikkiaan oli. Ja nyt sen muisti jälleen, kun tummasävyinen jytke kulki lumisen maiseman lävitse.
“Mitäköhän helvettiä…”
Syöpä puri hieman huultaan ja tuijotti taivaanrantaa kohti. Homo tarkasti vielä aseensa ja latasi sen.
“Lähetäänkös?”
Syöpä näytti hetken mietteliäältä. Laukauksia ei enää kuulunut, mutta musiikki oli sen sijaan jatkuvaa. Meidän paikastamme ehkä sata metriä eteenpäin oli pienempi metsätie, joka ylitti aukean. Syöpä katseli hetken tienpätkää puiden välistä, kunnes teki päätöksensä.
“Ysi ja Rambo, menkää kärjessä. Hitsaaja, pysy nuorten kanssa viimeisenä. Homo ja Ninja, meikäläisen matkaan.” Myös Reino hyppäsi takakontista ihmettelemään. Ymmärsin, että hän luonnollisesti kulkisi minun ja Ysisormen mukana. Syöpä jatkoi lyhyesti.
“Mennään tietä, mutta pidetään kymmenen metrin välimatka. Ysi, sano Rambolle jos tarvitsee avata tuli.”
Ysisormi nyökkäsi minulle yksiselitteisesti. Hänellä ei ollut asetta, mutta jostain syystä mies vaikutti siltä, ettei sitä tarvinnutkaan. Hän ei vieläkään peitonnut kaljuaan millään tavalla ja toimi jo sellaisenaan melkoisena pelotteena.

Lähdimme ensimmäisenä astelemaan Ysin ja Reinon kanssa eteenpäin, muiden vielä odottaessa auton vierellä. Kuulin takaani Hitsaajan kevyen äänensävyn, kun hän puhutteli Homoa.
“Heitä se reva tänne.”
“Reva?”
“Reva, revolveri, ei vagina.” Sitten hän hämmentyi hetkeksi. “Tai no toisaalta jos jostain keksit pillua niin…”
“No en keksi.”
“Eip äoo ihmekään sulta.”
“Mihin sä sitä.”
“Kamoon, meille ei jää muuten asetta. Ja sulla on toi rynkky!”
Heidän keskinäinen kähinänsä jäi onneksi taaemmas, kun etenimme Ysisormen kanssa. Hän ei vaikuttanut normaalia valppaammalta, tosin Ysin tapauksessa se tarkoitti yhä hyvin tarkkaavaista asennoitumista. Hänen hiljainen ja huumorintajuton tapantsa hoitaa asiat oli ilmeisesti pitänyt myös tämän ryhmän hengissä. Sen yleensä huomasi, minkä takia joku oli yhä hengissä. Tavanomaisesti käyttäytyvät, huolettomat ja huolimattomat tyypit olivat harvinaisuus.
Tie vietti hieman ylöspäin hakkuuaukean lävitse. Minulla oli rauhaton tunne, sillä ympärillämme oli paljon paljasta ilmaa. Hakkuuaukea oli kyllä rikkonainen ja sinne olisi helppo heittäytyä suojaan, mutta kun aivan rehellisiä oltiin, niin mikäli joku haluaisi ampua meidät, hän voisi tehdä sen hyvin helposti. Vaikka ryhmämme oli ottanut käyttöön myös toissapäivänä hankkimamme haulikon, aseissa oli pääasiassa heikosti panoksia, eikä tilanne muutenkaan ollut erityisen valoisa.

Mutta kukaan ei ampunut meitä, kun kävelimme tietä eteenpäin, kohti metsänreunaa. Sen sijaan musiikki voimistui. Se selkeästi tuli suoraa suunnastamme, mikä ei ollut lainkaan yllättävää. Laukauksia ei vieläkään kuullut. Tilanne oli perin hämmentävä, varsinkin kun minulla ei ollut oikeastaan mitään käryä siitä, minne olimme menossa ja mitkä etäisyydet olivat. Yritin pitää ääneni mahdollisimman hiljaisena puhutellessani Ysisormea.
“Onko ne teidän talot missä tässä?”
Hän ei astellut lainkaan kyyryssä, vaikka ei kantanut edes asetta mukanaan. Suuri mies oli ilmeisen itsevarma tilanteesta. Hän osoitti kädellään ensin suoraa.
“Semmonen kilsa tohon suuntaan.”
Sen jälkeen hän käänsi kätensä vasemmalle.
“Ehkä puolikas tohon suuntaan.”
Pääsimme samoilla hetkillä metsän ’sisälle’ ja ylitimme epämääräisen ja vähäkäyttöisen tien. Silloin sen huomasi selvästi. Täällä oli perkeleen reivit käynnissä. Dubstep hakkasi niin kovaa, että puista näytti varisevan lunta. Ainakin villieläimet olivat hävinneet alueelta. Enkä yhtään ihmetellyt minkä takia.
Mutkainen tie kulki matalan kuusikon läpi. Se oli niin tiheä, ettei tien molemmilta puolilta nähnyt viittä metriä pidemmälle. Täällä oli myös jonkin verran ihmisen jälkiä, mutta ne eivät näyttäneet aivan tuoreilta. Kun Ysisormi ei kiinnittänyt niihin huomiota, en kiinnittänyt minäkään. Reinokin näytti hyvin välinpitämättömältä. Koira kulki hieman meidän edellämme ja vaikutti lähinnä uteliaalta, mutta häiriintyneeltä kovan musiikin takia.

Äänen kovetessa jatkuvasti, astelimme ehkä parisataa metriä hakkuuaukealta pientä tietä, ylämäkeä myöten. Kun ääni koveni, jostain syystä koira alkoi heiluttaa häntäänsä. Pitkäkarvainen saksanpaimenkoira otti enemmän meistä irti ja jolkotteli hieman ylemmäs, jossa erottui toinen hakkuuaukea.
Seurasimme sitä välittömästi, kunnes tie kaartui sen verran, että näimme eteemme kunnolla. Myös voimakkaan basson jylinä iski suoraa vasten kasvoja. Olin kohottamassa varmuuden varalta rynnäkkökivääriäni, mutta tajusin vieressä olevan Ysisormen olevan täysin rauhallinen.
Edessä, pienen nyppylän päällä, oli auto. Sähkösininen amisauto, jossa oli käsittämättömän epäkäytännöllinen etuspoileri. Ns. lumikola-mallistoa, jolla ei ollut mitään todellista tarkoitusta hidastetyynyihin hajoamisen lisäksi. Auton päällä istui mies metsästyskiväärin kanssa. Melko keskikokoinen, ehkä kolmenkymmenen oleva lämpimästi pukeutunut mies, jolla oli päässään John Deeren lippis. Kaverilla oli jalassaan kuomat ja kohtuullisen huono rytmi. Auto oli käynnissä ja musiikki hakkasi selvästi siitä.
Ysisormi asteli hieman edelleni ja huusi musiikin ylitse meitä selin olevaa miestä kohti. En kuullut sanaakaan, sillä hän huusi täysin vastakkaiseen suuntaan ja dubstepin ärhäkkä mölinä peitti alleen kaikki muut äänet. Mutta melko nopeasti auton katolla istuva herrasmies äkkäsi meidät. Hän heilautti kättään ja hyppäsi katolta pois. Mies oli suhteellisen lyhyt, ehkä jonkin verran päälle 160 senttiä. Hänellä kasvoi epäsiisti, harva parta, jota musiikkiveikko ei ollut ilmeisesti päässyt ajamaan hetkeen. Hepulla oli myös laiskat posket, jotka saivat hänet muistuttamaan epäisesti Lalli Leipäjuustoa. Olisin veikannut häntä jo pelkästään ulkonäön puolesta sinkuksi.

Kaveri laittoi musiikin pois päällä ja luonnon pelottava hiljaisuus jäi ilmaan, kun äskeisen paukkeen kaiku haihtui jonnekin metsään. Möreä miesääni tervehti meitä nopeaan sävyyn, hieman levottomasti.
“Moroo!”
Ysisormi vain nyökkäsi vastassa olevalle miehelle. Reino kyllä riensi hänen luokseen ja tervehti levottomasti. Tämä uusi kaveri piti yhä kivääriä käsissään, muttei tehnyt kyllä merkkiäkään aikoakseen käyttää sitä. Auton nokka oli meitä päin. Huomasin jo tältä etäisyydeltä tuulilasinpyyhkijöiden päällä lepäävän hylsyn.
Kävelimme mitään sanomatta miehen luo. Hän näytti selvästi vaivaantuneelta. Auto oltiin laitettu paikkaan, josta näki suhteellisen hyvin ympärille, myös alaspäin tietä. Se ei ollut siinä vahingossa, eikä kukaan laittanut myöskään dubsteppiä soimaan niin kovaa, että subbari sulaisi takakonttiin kiinni.
“Mitä äijä?” Pienempi mies puhutteli itseään lähes puoli metriä pidempää Ysisormea. Vastaus alkoi murahduksella.
“Palattiin takaisin. Syöpä tulee kohta perässä.”
“Jees. Löytyks kaikki mitä etitte?”
“Ja pari muuta. Tässä on Rambo.”
Tervehdin häntä nyökkäyksellä. Ysisormen lakoninen asenne tarttui minuun.
“Joo… Terve vaan, mua sanotaan Kissakoiraks. Tota, täällä on vähän tilanne päällä, tossa pari tuntia sitte alko…”
Ysisormi keskeytti hänet suoraa.
“Kerro sitte kun Syöpä tulee. Ei tartte selittää uudestaan.”
“Okei.”
Sen jälkeen seisoimmekin kiusallisesti paikoillamme pienen hetken. Ysisormi ei ollut moksiskaan, vaan asteli tien sivuun katselemaan jonnekin hakkuuaukean ylitse. Kissakoira vaikutti täysin jäätyneen ja meni hypistelemään jotain auton sisätilaan. Minä jäin seisomaan turpa kiinni. Ja molemmat näistä kahdesta vaikuttivat tottuneen tälläiseen tilanteeseen.

Syöpä saapui pian paikalle, jolloin keräännyimme jokseenkin yhteen. Homo nousi katolle tähystämään, sillä välin kun Kissakoira selitti tarinaa hieman empivän oloisena. Hänet oltiin esitelty vain hetkeä aiemmin nuorisollemme, joka ei yhtään tehnyt kaverista luontevampaa. Hän taisi sittenkin olla nuorempi kuin miltä näytti, tai ainakin epävarmuutta oli kuin teinillä. Muutaman pakollisen sananvaihdon jälkeen istuuduimme alas. Tupakoin Hitsaajan kanssa ja kuuntelimme epäröivän Kissakoiran alkaessa puhua.
“Tossa viimeyönä, ehkä kolme-neljä tuntii taaksepäin, toitoi Karhu tuli ykköstalolta. Se kanto Pikku-Inaria ja vuoti verta, sano että tartunnan saaneita oli tullu toisesta talosta sisään keskellä yötä. Vissiin vartiomies oli nukkunu, talossa ei ollu valoja ja sit kahesta viiteen sairasta oli tullu sinne sisälle. Kuulemma iha vitulline kaaos. Joku oli ehtiny ampua siellä, mut pimeessä se saatto ampua terveitäki. Karhu oli vissii ottanu kimmokkee kylkee. Öhhh – se oli ainoo pelastunu tähän mennessä Pikku-Inarin kanssa. Se kanto kakaraa paljasjaloi lumes aina toiselle talolle saakka.”
Syöpä vilkaisi minua ja selvensi tilannetta.
“Se on kilometrin matka metsäpolkuja myöten.” Eli melkoinen saavutus syvimmässä yössä. Ymmärsin kyllä, että tämä oli suurimpia tappioita heille. Ainakin Hitsaaja oli hyvin kalpeana ja hiljaisena. Ysisormi ja Homo olivat yhtä vaitonaisia kuin yleensä. Myös Syöpä vaikutti selvästi järkyttyneeltä, mutta hän oli yllättävän toimintakuntoinen tästä huolimatta.
“Monta meillä oli talossa?”
“Ykstoista. Inari ite jäi auttamaa meikäläistä ja Diakonia eile puutöis. Siinähä o kanssa yks ongelma…” Hän alkoi änkyttämään ja epäröimään. Syöpä ei kuitenkaan halunut jahkaamista.
“Puhu. Ketkä meillä jäi sinne taloon?”
“No, no no… Kaikki muut ketkä siellä oli, ne on nyt … tossa aukeella.” Hän osoitti sormella. Me kaikki käännyimme katsomaan sinne tarkemmin. Ilmeisesti Ysisormi oli huomannut tämän jo aiemmin, sillä hän ei siristellyt silmiään. Myös minä huomasin äkkisältään ainakin neljä ruumista. Tummat, elottomat möykyt erottuivat selvästi vaaleasta lumesta. Hieman katveessa ja kauempana oli vielä kaksi lisää. Kaikki olivat toisen talon suunnalta. Kissakoira jatkoi epävarmasti.
“Noh, kaikki muut paitsi Inari. Sit Karhu ja Pikku-Inari pelastu. Kaikkie muitte ruumiit lyötyy tuolta. Ja kolme muuta. Mä oon pitämässä vahtia vaan siltä varalta, jos niitä o enemmänki.”
“Entäs Inarin vaimo ja kaks muuta lasta?” Syövän ääni oli hyvin hiljainen. Myös Kissakoira epäröi vastata.
“Kaikki kuolleita. Paitsi vaimo. Inari kolkkas sen ite ja vei latoon. Se ei halunnu että me ammuttais seki, eikä se ehtiny paikalle, ku Peris ampu ne ensimmäiste joukossa. Peris otti mun auton ja kiväärin ja ajo meijjät tänne. Sit se laitto musiikin soimaan, houkutteli sairaat yks kerrallaan tänne ja ampu ne tohon metsäaukeelle. Ku Inari tuli paikalle, enää sen vaimo oli jäljellä. Peris olis ampunu sen, mut Inari huuti itkusena musiiki yli tappavansa sen, jos se ampuis vielä sen vaimonki. Tää … täällä on ollu kaikki ihan vituillaan.”

Syöpä jäi katsomaan mietteliäänä Kissakoiraa, joka oli painanut katseensa maahan. Jostain taustalta kuului Ninjan tavanomainen fraasi, “vittu vittu saatanan vitun vittu.” Kissakoira puri huultaan. Tajusin, että meidän löytämisemme oli luultavasti hidastanut heidän matkantekoaan juuri sen verran, etteivät he olleet ehtineet tänne jo edellisenä iltana. Ja se oli osoittautunut fataaliksi. Toki oli turha spekuloida oliko se juuri meidän vikamme. Ilmeisesti vartiomies oli tosiaan nukkunut, mutta eihän näistä koskaan tiennyt. Ainoa minkä tämä osoitti, oli se, ettei missään ollut lopulta turvassa. Myös Joni ja Sini vaikuttivat levottomammilta. Tämä ei ollut lainkaan se turvapaikka, mitä olin luvannut.
Saattoi olla, että Viitasaari oli todellakin paratiisi. Meidän pitäisi päästä sinne takaisin. Tajusin tuntevani jonkinlaista kauhua. Eikai koko maailma voinut olla näin paskana?
Tunnelma oli sanalla sanoen synkkä. Otin tupakoituani huikan vettä ja astelin hieman auton ohitse. Kuulin takaa Syövän totisen äänen.
“Missä muut on? Kaikki pirtillä?”
“J-joo.”
“Eiköhän mennä sinne. Pysy tässä vielä puolisen tuntia. Tuu sitten takaisin.”
“Ööö, autos ei kyl oo bensaa, eikä se muutenkaa liiku tässä lumessa.” Jälkimmäinen ei ollut erityisen suuri yllätys kenellekään, vaikka muovinen ajoneuvo paljon pulkkaa muistuttikin. Mutta Kissakoiralla oli vielä yksi kysymys.
“Ja pijänkö musiikit päällä?”
Syöpä murahti itsekseen.
“No vaihda ainakin levyä.”
Tajusin vasta sillä hetkellä miten vanha hän oli verrattuna muihin.

Kun lähdimme taustalla alkoi melko pian soida mauton jenkkimetalli. En tiennyt artistia, mutta oli ikävä nähdä että huonon musiikkimaun ihmisiä oli niiden harvojen ihmisten joukossa, jotka kriisistä olivat selvinneet. Kriisi tosin ei ollut kuvaavin sana nykytilanteelle.
Jäin jonkin verran jälkeen muista hieman tarkoituksella. Vaikka en erityisemmin halunnut korostaa omia asetaitojani, minulla oli eniten lähiaikoina tapahtunutta aseenkäsittelykokemusta ja paras varustus, mikäli iso pilli viheltäisi. Olimme matkalla ’pirtille’, kuten Syöpä sen oli muotoillut. Seuranani oli vain Ninja, joka oli tajunnut lähteä vasta hieman myöhässä. Hän oli hieman hajamielinen ja vaikutti näin normaalissa kanssakäynnissä jokseenkin kiusaantuneelta, mutta perusluonteestaan huolimatta hyvin perinteiseltä suomalaiselta mieheltä. Minä en epäillyt häntä erityisen sosiaalisesti älykkääksi, jonka takia nuoren miehen kanssa keskustelu olikin turvallista.
“Kuka on Inari?”
Aloitin hyvin suoraa. Hieman yllättyen hän vastasi melkolailla saman tien.
“Se o Hanhen duunikaveri, Hanhi sai siihe yhteyden kännykällä sattumalta, ku noi muut oli jo tullu Pirtille. Toi koko perheen, kolme lasta, yks ihan pieni, Mini-Inari, sit Pikku-Inari ja Inari-Junior.”
“Ja sillä oli vaimo mukana?” Yllätyin hieman lempinimien tylsyydestä.
“Joo.”
“Mikskä sitä sanottiin?”
“Irmeliks.”
“Mikä sen oikea nimi oli?”
“Irmeli.”
Jäin hetkeksi tuijottamaan Ninjaa, kun kävelimme eteenpäin. Hän vain kohautti olkapäitään.
“Emmä sitä nimeä vittu keksiny.”
Olimme hetken hiljaa. Lumi narskui kenkien alla. Ninjan uskolliset tennarit roikkuivat kengännauhoista yhteen sidottuina hänen repustaan, johon mies oli ne ripustanut. Ilmeisesti kyseessä olivat hyvät kengät, tai muuten kaverin tavaramerkki. Minä en ollut erityisen kokenut taistelulajeista, mutta osasin sanoa Ninjan tehneen niitä pitkään ja luultavasti useaa. Hän oli jo pelkästään aiemmin soveltanut taitojaan hyvin vaikeassa tilanteessa ja tiesi miten pitää etäisyys niinkin yksinkertaisten vastustajien kuin sairaiden ihmisten kanssa.
“Tiijätkö sä tota Kissakoiraa paremmin?” Minä olin hieman utelias kaikkien suhteen, mutta enemmän oletin, että Ninja kertoisi itsestään mitä enemmän hän puhuisi. Hän vähän aikaa pyöritteli ilmeisesti sanoja päässän tallustaessaan metsätietä eteenpäin ja vastasi hieman laiskasti.
“No en tiijä.” Hän teki hieman pilaa murteesta, mutta jatkoi huomaamattomasti. “Mä en ehtiny olla näiden kanssa kauheen pitkään, ennen ku lähettiin tolle keikalle. Mut joo, se o Hitsaajan tuttuja. Olivat vissii amiksessa samaan aikaan tai jotai…”
“Ai seki on hitsaaja?”
“Urpo se o.”
“Kuinkas näin?”
“No näithän sä vittu sen auton.” Ninja totesi hyvin kylmästi. Sain kyllä hänen pointinstaan kiinni. Tosin Kissakoiran ammattikuva ei täysin auennut. Tosin eipä sillä hirveämmin väliäkään ollut.

Tulimme melko nopeasti maatilalle, joka oli rähjäisempi, mitä odotin. Pienen aukean, joka oli ilmeisesti perunapelto, jälkeen saavuimme varsinaiselle tilapihalle. Neljä rakennusta, perimmäisenä tien päädyssä itse asuintalo, jonka kellertävä maali oli rapistunut ja talo näytti hieman vajonneelta. Ne oltiin kaikki rakennettu kevyeen alamäkeen. Muut talot olivat erikokoisia latoja, jotka olivat vähintään yhtä heikossa hapessa kuin päärakennus. Pihamaalla oli yksinäinen keinu, joka sekin vaikutti odottaneen uusia keinujia ainakin kolmisenkymmentä vuotta. Lumen peittämä sammal nuoli pihakeinun ruosteisenmetallisia rakenteita.
Pihalla oli hieman yllättäen neljä autoa, jotka eivät pääasiassa olleet liikkuneet lumentulon jälkeen. Niiden päälle oli kertynyt ainakin eilisyön lumisade. Kaikki henkilöautoja, joista kaksi farmareita, yksi perinteinen porrasperä ja viimeisenä (sekä selvästi vähimpänä) onnettomalta näyttävä pieni keltainen Renault Twingo. Nämä autot tuskin liikkuisivat kovin paljoa tässä lumessa. Tai ainakin niiden pohjat kärsisivät kovan lumipinnan takia sen verran, että matkanteko ei olisi ainakaan mukavaa.
Autoja enemmän me kiinnitimme kuitenkin huomiota kolmeen mieheen, jotka olivat taloa lähinnä olevan matalan ladon toisella ovella. Kahdella oli käsissään lyömäase. Kolmas vahtasi ovea. Varsinaisen asuinrakennuksen ovelta vilkuili myös utelias silmäpari, mutta ovi suljettiin heti, kun katse huomasi meidät. Ilmeisesti saapumista oltiin odotettu, mutta ei tälläsissä olosuhteissa.

Ovelta sisään tähystelevä, silmälasipäinen ja hieman huonoryhtinen mies äkkäsi meidät myös nopeasti. Hän heilutti hieman hädissään kättään ja tuli saman tien autojen kohdalle puhuttelemaan Syöpää. Mies oli kolmenkymmenen ylittänyt, parrakas ja paljaspäin. Hänen äänensä oli rauhallinen ja matala, mutta katse täynnä epävarmuutta.
“Tulitte oikeen kreivin aikaan, täällä on vähän tilanne vielä päällä.”
Syöpä jäi puhumaan miehelle ja viittasi Homoa viemään nuoriso talon sisään. Me muut jäimme seisomaan hänen taakseen, kun taka-alalla kaksi miestä seisoskelivat oven vieressä.
“Parempi olis ollut jos oltaisiin päästy tänne jo eilen näemmä.” Syöpä hymähti yksiselitteisesti. Hän vilkaisi ovea, jolloin mies alkoi selittää tilannetta.
“Inari on siellä vaimonsa kanssa. Irmeli on saanut tartunnan ja se on sidottu ja varmaan tajuton, mutta Inari uhkaa puukon kanssa tappavansa kaikki, jotka yrittää satuttaa Irmeliä. Se on … se on aivan sekasin, kun sai tietää lastensa saaneen tartunnan. Mä oon yrittänyt puhua sille jo pitkään, se on ollut silti varmaan puoli tuntia siellä.” Hänen puhenopeutensa nousi jatkuvasti, jonka kuitenkin lopetti hieman yllättäen Ysisormi.
“Rauhotu nyt saatana.” Hän asteli melko laiskasti vastaan tulleen miehen vierelle ja taputti tuota olkapäähän väsyneesti.
“Meikä hoitaa.”

Ysisormi nappasi muina miehinä revolverin Hitsaajan vyöltä ja ojensi tuolle vesurinsa, pujottaen pienen aseen vyönsä sisään. Tämän jälkeen hän asteli muiden seuratessa vierestä suoraa ladon ovelle. Meitä vastaan tullut mies niisti nenäänsä, mutta muuten kaikki seurasivat tilannetta jännittyneenä. Kaljunsa kanssa kömpivä Ysisormi ei sanonut sanaakaan, että olisi tarvinnut apua. Hän meni ovelle ja koputti sitä. Sisältä kuului epäselvää muminaa, mutta ilmeisesti Ysisormi kuuli sen paremminkin. En ollut aiemmin kuullut hänen puhuttelevan häntä ketään yhtä vihaiseen äänensävyyn. Sen takia suuren miehen kumea ääni kuulosti hyvin uhkaavalta.
“Jani.” Hän käytti Inarista tuon etunimeä. Ilmeisesti myös Ysisormi tunsi miehen ennen konfliktia.
“Sulla on vielä yks lapsi hengissä. Sua on siunattu. Nyt tuut pois sieltä, tai mä tuun hakemaan sut.”
Kesti hetki ennen kuin hänelle vastattiin. Ilmeisesti myös Inari tunnisti Ysisormen äänen. Sen jälkeen hän vastasi lähinnä itkuisilla kirosanoilla toiselta puolelta ovea. Tilanne tuntui mielettömältä, sillä Ysisormi ei edes nähnyt millaisessa tilassa mies oli. Paikalle tullut mies näytti jopa kauhistuneelta. Minä en tajunnut tilannetta vielä tässä vaiheessa.
“Sä saat kymmenen sekuntia. Mä en laske. Sit mä tuun hakemaan sut. Aika alko.”

Kaikki olivat aivan hiljaa kymmenen sekuntia. Kevyt tuuli pöllytti lunta pihamaalla. Syöpä otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta pääasiassa Ysisormi tuntui täyttävän koko tilan. Suuri mies uhkui väkivaltaa. Minä tajusin sen vasta nyt. Kaljupäinen karju oli aivan helvetin pelottava. Olinhan minä sen ennenkin tiedostanut noin fyysisellä tasolla, mutta juuri nyt hänen takaraivonsa säteili aivan toisenlaista asennetta. Siinä ei ollut mitään leppoisaa tai väsynyttä.

Mies ei ilmoittanut kymmenen sekunnin kuluneen. Sen sijaan hän asteli ovelle, madalsi hieman ryhtiään ja potkaisi valtavalla saappaallaan pienen ladonoven sisään. Puu räsähti voimalla, eikä Ysisormi joutunut edes potkaisemaan ovea toistamiseen. Sisältä kuului huutoa.
“ÄLÄ VITTU TUU TAI MÄ TAPAN SUT!”
Kaljupäinen jättiläinen ei vastannut. Hän kumartui ja asteli sisään latoon. Mies ei edes ottanut revolveriä itsesuojeluksi. Hän oli puristanut kätensä nyrkkiin.
Parissa sydämenlyönnissä kuului voimakas räsähdys ja sen jälkeen yleisen sekasorron ääniä. Sen jälkeen ehkä minunkokoiseni, pitkähiuksinen mies lensi ulos ladosta. Hän oli ilmeisesti Inari. Inarin naama vuoti verta, mutta hänen kätensä puristi yhä tiukasti pientä moraa.
Verta tuli silmäkulmasta ja ohimosta voimakkaasti. Inarin haparoidessa nelinkontin ylöspäin, hän värjäsi allaan olevan lumen punaiseksi. Mies näytti epäsiistiltä. Hänen kaksi lastaan ja vaimonsa olivat juuri saaneet tartunnan, joten arvatenkin hän oli shokkitilassa. Mies kuitenkin hoippui aivan helvetisti yrittäessään nousta seisomaan. Ysisormi asteli ladosta hänen peräänsä.
Eikä Ysisormi edes sanonut mitään. Inari kirosi häntä ja yritti kääntyä puukkonsa kanssa Ysisormea päin. Tuo ei vieläkään käyttänyt revolveriaan. Sulki vain kätensä jälleen nyrkkiin, odotti sekavan Inarin heiluvan itseään kohti kuin humalaisen ja sen jälkeen iski laajassa kaaressa heijarin miehen leukaperiin.
Se tiputti pienemmän kaverin maahan. Tuo liikahteli vielä levottomasti, yrittäen ilmeisesti nousta. Mutta Ysisormen nelisorminenkin käsi oli iso kuin lapio. Sen tinttaus veti keneltä tahansa pöntön sekaisin. Mies itse karjaisi nopean käskyn.
“Sitokaa se! Saatanan hullu yritti puukottaa.”
Hän ei edes vaikuttanut pelästyneeltä. Kääntyi vain kannoiltaan ympäri ja otti revolverin käteensä. Tajusin silloin mitä oli tapahtumassa. Inarin vaimo, joka oli saanut tartunnan, oli yhä ladossa. Inari nyyhkytti ja yritti manata. Meitä vastaan tullut mies näytti kauhistuneelta.
Mutta aivan kuten jokin luonnonvoima, Ysisormi kumartui jälleen pieneen latoon, hävyttömän pieneltä näyttävä revolveri kädessään. Hän otti muutaman askeleen sisemmälle ja sen jälkeen kuulimme yhden laukauksen ladon sisältä.
Mies asteli pois hymyilemättä, mutta myös erityisemmin katumatta. Ysisormi ohitti suoraa maahan iskemänsä Inarin, asteli Syövän ohitse Hitsaajan luo, ja antoi tuolle revolverin takaisin.

Tämän jälkeen hän käänsi selkänsä meitä kohti ja asteli suoraa varsinaiseen tupaan, jättäen muut seisomaan pihalle. Verta valuva Inari syljeskeli maassa. Muut olivat täysin hiljaa.

Ysisormen poistuessa, autoimme sitomaan shokeeraantuneen ja tajuttomuuden rajoilla heiluvan Inarin. Ensiksi hän kakoi, kuin oksentaakseen. Ilmeisesti lyönti oli ollut sen verran kova, että päässä humisi paljon. Mutta nopeasti hänen kakomisensa muuttui huudoksi. Itkuiseksi karjumiseksi, jota oli vaikea kuunnella vieressä. Se ei ollut kovaa, mutta tuli suoraa sielusta. Hän ei käyttäytynyt kuin ihminen. Se oli eläimellistä raivoa ja kipua, jollaista liian suuret menetykset saivat ihmisessä aikaan. Hitsaaja ja parrakas mies, jota kutsuttiin Diakoniksi, auttoivat minua. Syöpä halusi siirtää hänet hetkeksi toiseen latoon, että hän voisi rauhoittua.
Inari ei vääntänyt vastaan, mutta hän oli täysin voimaton. Mies itki, sylki ja itki. Hänen nenänsä vuoti voimakkaasti. Hän oli kapeakasvoinen, melko komea mies, pahoinpidellyistä kasvoista huolimatta. Tummat hiukset ja tumma sänki, hieman slaavilaiset piirteet. Päällä oli sininen untuvaliivi, jonka kainaloista miestä oli helppo kiikuttaa pihan toiselle puolelle, jossa oli suurin lato. Sen päädyssä oli ovi, jonka Syöpä avasi meidän edeltämme. Diakonin kanssa kiikutimme Inarin sisään. En oikein tiennyt mitä sanoa. Päällisin puolin Ysisormen teko näytti hyvin raakalaismaiselta. Ymmärsin sen tarpeelliseksi. Inari yritti suojella tartunnan saanutta vaimoaan, joka oli selvästi vaarallisimpia riskejä tässä tilanteessa. Moni oli saanut tartunnan juuri sen takia, ettei osannut hylätä läheisiään.
Laskiessani Inarin istumaan perunalaatikon päälle pienessä ladon huoneessa, tajusin yhtäkkiä tilanteen. Ysisormi oli ainakin tarinan mukaan joutunut surmaamaan oman perheensä. Ilmeisesti hänen suhtautumisensa tartuntaan oli hyvin käytännönläheinen. Tai oikeammin saattoi puhua psykopaatin suhtautumisesta.

Inarin jäädessä tärisemään järkytyksestä perunalaatikon päälle, tajusin katsoa ympärilleni. Kylmässä latovarastossa oli hirvittävä määrä perunalaatikoita. Niitä oli lähes lattiasta kattoon pienen huoneen jokaisella sivulla. Ja kaikki olivat täysiä. Jossain näkyi myös viljaa ja juureksia, mutta pääasiassa vain helvetisti perunoita. Ruokaa. Oli hyvä tietää, että ainakin sitä oli.
“Jättäkää meijjät tänne. Hitsaaja, jää odottelemaan tuonne ovelle. Mä juttelen Inarin kanssa aikani.” Syöpä osoitti minulle ja Diakonille ovea. Nyökkäsin laiskasti ja astelin takaisin pihalle parrakkaan miehen kanssa. Diakoni korjasi silmälasejaan ja pudisteli päätään. Päästyämme hieman kauemmas ladosta hän huokaisi syvään.
“Olisittepa vaan tulleet jo eilen, niin tältä oltaisiin saatettu välttyä. Voi hyvä Luoja..”
En halunnut kertoa hänelle juuri nyt sitä, että ilman minun, Jonin ja Sinin löytämistä, Syöpä ja muut olisivat luultavasti tulleet jo edellisenä päivänä.

Diakoni saattoi minut eteenpäin kohti varsinaista tupaa. Matala, yksipuinen rakennus oli suhteellisen laaja. Näin päivänvalon kääntyessä hämärtymiseen, sisältä saattoi jo huomata kynttilän lepattavan. Hiljainen puheensorina kantautui myös ulos saakka.
Ensireaktioni sisätilaan oli liian täynnä virikkeitä. Näytti tosiaan siltä, että nämä ihmiset olivat asuneet tässä tilassa tartunnan alusta saakka. Maalaistalo oli yllättävän suuri. Eteisestä aukeni suuri tupa, joka oli melkolailla täynnä kaikenlaista sälää. Tilaa dominoi muutaman lattialle levitetyn patjan lisäksi suuri leivinuuni, sekä laaja tuvan umpipuinen pöytä. Tosin ennen kuin silmäni tottuivat hämärään, muutamalla kynttilällä valaistuun tupaan, minuun iski haju. Se oli hiki. Se oli jopa niin voimakas, että ihmiskuona alkoi haista hieman virtsalle. Hämärässä pirtissä tämä tosiaan oli ainoa oleskelutila. Siellä täällä näkyi vaatteita kasoittain. He luultavasti pesivät niitä myös käsin, mutta käsin pyykkääminen oli sen verran raskasta touhua, että ymmärrettävistä syystä hiki saattoi silloin tällöin jäädä elämään tänne.
Ja luultavasti porukalla oli myös täitä tai jotain muita loiselijöitä. En osannut selittää mistä päättelin näin, mutta hygienian taso ei ollut järin kova. Kaikki myös yskivät. Mukaanlukien Diakoni. Aivan kuten Syöpä olikin maininnut ohimennen, heillä ei ollut montaa toimintakykyistä henkilöä. Ilmeisesti se muutaman hengen poikkileikkaus, jonka olimme nähneet aiemmin, oli se tervein osa, joka pystyi toimimaan.
“Jaakko!” Sinin ääni kuului jostain kulmasta. Vasta nyt huoneessa olevat puolisen tusinaa henkilöä havahtuivat siihen, että minä olin astellut sisään. Heilautin kättäni laiskasti taisteluvarustuksessani ja esittelin itseni.
“Jaakko Huhta, mutta sanokaa vaan Rambo.”
Sain osakseni muutaman nyökkäyksen ja mörähdyksen. Porukka oli ilmeisen vähäsanaista, sillä nurkassa ollut pieni keskustelu raukesi saman tien. Neljä henkeä, ikääntynyt pariskunta (veikkasin heitä Hitsaajan vanhemmiksi), ehkä nelikymppinen mies ja androgyyniltä näyttävä, kolmekymppinen nainen. Huoneen nurkassa pitkällä pehmustetulla penkillä nukkui vielä epämääräinen hahmo ja ehkä kymmenen vanha poika lueskeli kynttilän vieressä jotain kirjaa, likaisten vaaleiden hiusten peittäessä hänen kasvonsa. Kaikki näyttivät nuhjuisilta epämääräisine vaatekertoineen.
Tämä ei tainnut olla se ihmiskunnan valio, joka oltiin tehty selviämään ääritilanteista. He olivat hyvin normaaleja ihmisiä. Yhdellä oli ihottumaa kasvoissa, toisella järkyttävä tupakkayskä, yksikään ei varmasti ollut urheilija, enkä veikannut ketään erityisen selviytymistaitoiseksi. Tämä tauti jätti ihmisiä henkiin lähinnä satunnaisvaihtelulla. Tämä porukka oli vain onnekas.

Seurasin Siniä pönttöuunin vierestä pieneen keittiöön, jossa eriterallin lisäksi haisi perunamuusi. Sitä oli valtava kippo pöydällä ja Joni veti jo omaa osaansa naamariin, istuskellen kiikkuvalla puutuolilla. Huoneessa oli ystävällisen näköinen, punaposkinen ja tummahiuksinen, hieman tukevahko keski-ikäinen nainen, joka tervehti minua hieman vaivaantuneesti.
“Terve, sä oot vissiin Rambo. Mä oon Radikaali-Maija, tai ihan vaan Radi. Ota ruokaa tosta, mää laitan paikat sillä välin valmiiksi vierashuoneesta.”
Kiitin häntä lyhyesti ja söin likaisella lusikalla perunamuusit vaitonaisena. Vaitonaisia olivat pääasiassa kaikki muutkin. Ilmeisesti vain Inarin tilanne puhutti heitä juuri tällä hetkellä. Minua väsytti tähän aikaan päivästä käsittämättömän paljon. Tunsin oloni myös hieman kuumeiseksi, kun pääsin lämpimään sisätilaan. Tosiaan, ainakin täällä oli lämmin. Siitä oli jonkin aikaa, kun olin ollut näin hyvin lämmitetyssä talossa.
Tuntui siltä, että meni useampi minuutti, ennen kuin huomasi Jonin tuijottavan minua. Katsoin häntä hieman hölmistyneesti takaisin. Minua väsytti niin paljon, etten osannut reagoida häneen kovin terävästi.
“Mitä?”
“Sä näytät tosi väsyneeltä.”
“Joo.” Murahdin itsekseni. “Setä on nyt aika väsynyt.”

Mentyämme makuuhuoneeseen, joka käsitti epämääräisillä ja huonoilla patjoilla peitetyn pienen kopperon talon taaimmassa kulmassa, jossa oli myös yksi parisänky ja kolmeen suuntaan ikkunat, pistin lähes välittömästi pitkäkseni. Ehdin hädin tuskin heittää taisteluvyöni, takkini ja rynnäkkökiväärini patjan viereen, kun uni alkoi jo ummistaa silmiä. Tajusin olevani hieman heikossa kunnossa. Ilmeisesti Jyväskylästä pako ei ollutkaan aivan niin helppo, miltä se oli äkkiä vaikuttanut. Muutaman yön takainen oksentelu Lutakon yksiössä painoi miestä maahan yhä.
Kuulin miten viereisessä huoneessa porukka korjaili Jonin korvaa. Hitsaajan ääni kuului jostain taustalta, kun hän ehdotti pojan nimeksi ensin korvapuolta, sitten Van Gogh:ia.