Neljästoista päivä

4.11.2010

Aamulla kaikki vaikuttivat jokseenkin levottomilta. Kokeilimme yhteydenottoa Kallion radioon ennen aamunkoittoa, mutta tämä kokeilu oli tulokseton. Epäilin että viestiyhteys ei ollut enää siihen suuntaan kunnossa – oli suoranainen ihme että sain vielä yhteyttä Oivan pieneen roskisryhmään. Olimme sopineet yhteydenoton heihin ennen lähtöä, joka tulisi olemaan noin kahdeksan maissa, kun olisi vielä hämärää. Annoin ohjeet myös Jukalle, sillä tarpeen tullessa joutuisimme ottamaan heihin yhteyttä Oivan ryhmän radion avulla.
Kävimme lyhyen keskustelun kahdestaan kun valmistauduin lähtöön ja tarkastin aseeni kunnon. Ilma tuntui raskaalta ja ennusteli sadetta, mutta viiden hengen ryhmämme vaikutti valmiilta. Näytin Jukalle vielä kertaalleen radion toimintaperiaatteet, sillä hän oli käsitellyt sitä huomattavasti vähemmän kuin minä ja siitäkin oli aikaa. Olimme kahdestaan ullakon häkkivarastoilla, aivan kuten edellisenä iltanakin.
”Pidä huoli meikäläisistä.”
”Kunhan tuut takaisin ja parempi olis olla ne ajoneuvot kanssa.”
”Älä säikähdä jos meillä menee enemmän ko päivä, mä nimittäin haluan kattoa päästäänkö me sinne Prismaan sisälle.”
Jukka heitti minua kohtaan hieman kummeksivan katseen, mutta hän nyökkäsi.
”Se vois ratkaista melkeen kaikki meidän ruokaongelmista jos saatais tarpeeks tavaraa lähtöä varten. Mä en uskalla luvata ainakaan miten pitkään me selvittäis ilman, meinaan liikkuessa sitä tarvitaan paljon enemmän.” Ymmärsin hänen poittinsa. Tällä hetkellä valtaosa porukasta keskittyi vain makaamaan päivät ja tekemään päivittäisiä askareita. Liikkeelle lähtiessä porukka tarvitsisi lähes kaksinkertaisen määrän ruokaa edes pysyäkseen toimintakykyisenä – jos kohtaisimme raskaita esteitä, siihenkin pitäisi lisätä. Tosin tyydyin vain nyökkäämään.
”Huhta, se on muuten Seppälän, eikä mikään Tourulan Prisma.” Hölmistyin hänen tarkistuksestaan, mutta tarkat termit olivat pieni elinehto. Asioista oli oltava varma.
”Ok, pistetään mieleen. Mä pistän porukan kasaan. Lähtö tossa puolen tunnin päästä.”
”Selvä, herätänkö muita hyvästelemään ku osa poppoosta vielä nukkuu?”
”Älä. Me palataan vielä takaisin.”
”Raamatussakin sanotaan että ei pidä luvata mitään.”
”Luetsä Raamattua.”
”En, kaveri kerto.”
Nauroimme hetken ja sen jälkeen palasimme alas, missä Jonttu ja hereillä oleva Veera lipastivat jo panoksia aseisiin. Muutama nukkui yhä, mutta muut olivat hereillä. Ilmassa oli lähdön tuntua. Kaikki tuntuivat jännittyneiltä.

Vaikka oli hämärää, otin kärjessä käyttöön valonvahvistimen. Se piti suojata hämärälinssillä, sillä muuten nouseva aurinko polttaisi laitoksen sisäiset optiikat hajalle. Minä en tosin niistä mitään ymmärtänytkään, mutta laite oli meille elintärkeä. Me yritimme löytää auton vielä hämärän aikaan ja päästä sen jälkeen Varaslahden teollisuusalueelle, mikä oli minulle lähinnä tuttu vanhasta tehdashallista, joka oltiin käännetty täysin urheilukentiksi. Jonttu tiesi paikat ja myös suurinpiirtein missä suurimmat esteet olivat. Hänen mukaansa oli täysin turhaa yrittää Vaajakosken keskustan ja liikenneympyrän kautta eteenpäin, sillä siellä valmistelut tartunnan uhkaa varten olivat paisuneet liian tehokkaiksi ja läpi pääsisi ajamaan korkeintaan tankilla lävitse. Tankkia meillä ei ollut vielä tästä suunnasta, mutta Jonttu lupaili että saattaisimme saada hyvinkin jotain parempaa mikäli pääsisimme perille saakka.
Latasimme kiväärimme ja etenimme viiden hengen ryhmämme kanssa kellariin. Kaikki olivat jokseenkin aseistautuneita – minä ja Puttonen raskaiten, niin rynnäkkökiväärien, pistoolien, lyömäaseiden kuin sumuttimien ja muun pikkukilkkeen osalta. Jonttu kantoi rynnäkkökivääriä, eikä sanojensa mukaan halunnut muuta. Tosin hän kantoi mukanaan myös putkisaksia vain lukkojen varalta. Hannalla oli myös rynnäkkökivääri sekä hävyttömän kokoinen keittiöveitsi. Vaikka Sofia ei uskaltanut vielä ottaa asetta mukaansa, selittäen että se olisi hänelle vain tiellä, hän silti kantoi mukanaan hyvin miehekkäältä näyttävää golfmailaa. Tyttö ei tosin ollut kertaakaan kohdannut päällekäyvää ihmistä, tartunnan saanutta tai tervettä, joten toivoin että välttyisimme suuremmilta kiputilanteilta. Panoksia meillä oli yllin kyllin, kaikille ainakin tuplaten taistelijan tuliannos. Muonaa oli myös suhteellisen hyvin, sillä varauduin korkeaan kulutukseen ja siihen, että saattaisimme hyvinkin jäädä loukkuun hetkeksi. Myös vettä oli suhteellisen runsaasti, mutta kaikki toivoivat että selviäisimme ehkä saman päivän aikana takaisin. Minä olin suhteellisen skeptinen asian suhteen, mutta aina sai toivoa.

Lähdimme kellarin kautta kadulle. Jouduin lähes heti iskemään yhtä suoraa eteen eksynyttä ontujaa naamaan käsikirveellä, mikä ei enteillyt liian hyvää. Olimme kyllä tarkastaneet katolta että pääsisimme aina ratapihalle saakka suhteellisen helposti. Se ei silti poistanut pahaa kutinaa – tämä operaatio oli poikkeuksellisen kaukana ja mukana oli uusia naamoja sekä vieraita paikkoja.
Yritimme katsoa kahdesta autosta maantiellä, olisiko jompi kumpi niistä ajokunnossa. Mikäli ei, etenisimme hetken matkaa Rantaväylää tai rautatietä myöten Vaajakosken suuntaan. Yrittäisimme napata auton ja edetä jotain reittiä itää kohti. Jos se ei tärppäisi, seuraava vaihtoehto olisi kävellä rautatietä pitkin. Tämä oli tosin viimeinen vaihtoehto, mutta rautatieltä oli hyvä näkyvyys ja se menisi lähes suoraa teollisuusalueen kylkeen.
Juoksimme kohti ratapihaa hyvin normaaliin tahtiin, minä kärjessä, Puttonen perässä. Luotin siihen että ryhmä pysyisi näin parhaiten kasassa. Kadunristeyksiä oli yhä vain yksi ennen ratapihaa, sekin sopivan tyhjänä. Juoksimme suoraa sen läpi, vaikka molemmilla puolilla oli jälleen ontuvia hahmoja, joiden silhuetit erottuivat valonvahvistimesta. Ryntäsi hieman kovempaa ratapihalle ja kuulin saman määrän askelia perässäni. Jonttu kompuroi ja kävi polvella kompastellessaan hämärässä ratakiskoihin, mutta nopealla vilkaisulla emme olleet saaneet peräämme merkittävää määrää jahtaajia. Tai ainakaan ne eivät pysyneet perässämme.
Pystyimme hidastamaan hieman vauhtia ennen aitaa, joka erotti meidät Rantaväylälle kahdesta kolaroineesta autosta. Tiesin sen verran että molemmissa oli lähinnä peltivaurioita ja mikäli edes toinen autoista – poliisin maija tai ikääntynyt hirviporukka-Volvo – lähtisi käyntiin, niillä kyllä kykenisi menemään pitemmälle. Muuten joutuisimme palaamaan ratapihalle, sillä aita oli hyvin vaikea este lihaskontrollin menettäneille taudinkantajille.

Pysähdyin hetkeksi aidan vieressä oleviin puskiin ja muut seurasivat taakseni. Tiesin Puttosen tarkkailevan jatkuvasti selustaa, joten me ehtisimme tasata hetken sykettä ja ylittää aidan vasta sen jälkeen. Molemmat tytöt tuntuivat tosin niin jännittyneiltä, että pidättivät hengitystään. Jonttu sen sijaan oli pelottavan hiljainen, hädin tuskin huomasin hänen tulleen viereeni tähystämään.
Tiellä tilanne oli muuten hyvä, vain viitisen kappaletta nilkuttajia autojen välittömässä läheisyydessä, mutta kolari oli ollut pahempi mitä veikkasin. Volvon peräkontti oli mennyt melkolailla täysin sisään ja poliisiauton toinen eturengas oli painautunut niin pahasti peltiä vasten että se tuskin kykenisi ilman pientä oikaisutyötä ajamaan. Mutta Volvo oli hyvässä kunnossa. Tai no, siihen nähden että sen perä oli mennyt puoli metriä sisään, erittäin hyvässä kunnossa. Veikkasin että yksikään ovi ei ollut vaurioitunut.
Käskin Jonttua katsomaan missä kunnossa auto olisi, kun me muut suojaisimme häntä. Tietenkään ei ollut varmaa lupausta että autossa olisi avaimia sisällä, mutta se oli meidän paras korttimme. Jos ei, joutuisimme vetäytymään. Mutta ei ollut mitään syytä olla tarkastamatta autoa – se oli kuitenkin keskellä väylää jota haluaisimme käyttää..
Kiipesimme kaikki aidan yli, minulta ja Puttoselta se sujui jo vanhastaan, mutta muut olivat hieman epävarmempia sen kanssa. Varsinkin Sofialla oli lyhyen mittansa ja farkkujensa kanssa ongelmia päästä ylitse, mutta onneksi tilanne oli rauhallinen. Valonvahvistimen läpi huomasin hämärän hiljalleen muuttuvan aamuksi, mutta me kyllä ehtisimme. Horisontissa lehdettömät puut alkoivat jo piirtyä nousevaa kajoa vasten.
Otin kirveeni esiin ja Puttonen siirtyi toiselle puolelle teleskooppipamppu aukinaisena. Pääsimme jopa Volvolle saakka, ennen kuin ensimmäinen viidestä nilkuttajasta huomasi meidät. Se oli kuitenkin sen verran kaukana että Jonttu ehti jopa ohjaamoon ennen kuin jouduin ottamaan uhkaan kontaktia. Jouduin lyömään sen ensin maahan, sillä kyseessä oli huomattavan ylipainoinen mies. Kaksi iskua maassa makaavaan, tartunnan saaneeseen mieheen tekivät kuitenkin tehtävänsä. Hänen otsansa valui asvaltille. Oli jokseenkin ironista että en olisi vielä paria viikkoa aikaisemmin edes harkinnut tekeväni mitään tällaista.

Sitten kuulin takaani auton käynnistyvän ja Jontun riemukkaan kiljaisun. Se kiinnitti muiden tiellä olevien hahmojen huomion, mutta onneksi pukinpartainen maansiirtomies osasi toimia itsekin.
”Kyytiin, nopeesti! Tää kyllä lähtee!”
Välittömästi muut hyökkäsivät takapenkille hyvin sekavasti ängeten, minä kiersin auton pelkääjän paikalle huomattavasti rauhallisemmin. Meillä oli vielä kymmenisen metriä tartunnan saaneisiin, joten tilanteessa ei ollut hätää.
Auto lähti liikkeelle. Aivan kuin sillä ei olisi ikinä kolaroitukaan. Takaa kyllä kuului metallisia, irstaita särähdyksiä ja lasin kilinää tietä vasten, mutta auto liikkui ilman sen suurempia ongelmia. Vaikka huomasin Jontun kiroilevan aivan kuten eläisimme vielä aikaa ennen tartuntaa.
”Ohhoh, perse, jopas on jäykkä kytkin!”
Hän käänsi auton ympäri kohti Vaajakoskea. Auton valot kääntyivät ja paljastivat lyhyesti peräämme hihkuvat puolentusinaa hahmoa, joiden kasvot ja nilkutus kertoivat niiden pakottavasta nälästä. Volvomme pyörähti nätisti ympäriä ja puski kolisten eteenpäin Rantaväylää.

Matka tosin oli pysähtyä heti ensimmäiseen risteykseen Lutakon tuoreen asuinalueen kulmaan, jossa liikennevaloristeys oli täynnä aivan kaikkea. Aivan kaikkea. Hajonneita autoja, suurehko määrä ruumiita, pari kaatunutta lyhtypylvästä ja jostain syystä valtavia tehdaspaperirullia. Vaikka nopeutemme ei ollut noussut erityisen paljoa, Jonttu hidasti lähes paikoilleen. Matkaa oli mennyt hädin tuskin kahta sataa metriä ja pääväylä Vaajakosken moottoritielle oli täysin tukossa. Kuljettaja manaili, mutta me olimme Puttosen kanssa tottuneet tähän paremmin.
”Vedä oikeelle! Tonne joka menee Kuokkalaa kohti!”
”Mut Kuokkalan silta on aivan tukossa, Kallio panosti ja telkes sen ihan täysin, me ei -”
”Ei me perkele sinne sillalle oo menossa, vaan Lutakkoon! Aja!”
Jonttu pyöritti vimmatusti rattia ja käännyimme Kuokkalan siltaa kohti valuvalle väylälle suoraa valoista. Huvittavaa huomata että hän näytti kunnioittavan maahan maalattuja ajolinjoja siitä huolimatta että ne olivat puolittain veren peitossa. Hajonneen perän puolelta sisälle pääsi suhteellisen kuvottava haju, joka kertoi paitsi ruumiista, myös eritteistä. En halunnut edes tietää koko tarinaa.
Ennen sillalle nousevaa kaistaa ohjasin Jonttua ajamaan vasemmalle, suoraa Lutakon tuoreeseen ja siistiin asuinalueeseen. Kukaan ei tosin ollut haravoinut siellä lehtiä tänä syksynä, mutta katu oli välittömästi puhtaampi. Se kävi järkeensä, minkä takia kukaan haluaisi kaupungista pakoon kapean ja asutun alueen kautta.
Ajoimme jonkin matkaa eteenpäin. Myös täällä oli ontuvia hahmoja jokaisella puolella, jotka välittömästi kiinnittävät huomion rämisevään autoomme. Meillä oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan valot päällä, mutta hämärässä alkoi nähdä jo ilmankin. Jonttu vaikutti hieman yllättyneeltä kun aloin komentaa ajoreittiä.
”Käänny oikeelle, tonne talon pihaan.”
”Mutta mitä helvettiä, eihän siellä oo muuta ko se talon piha!”
”Käänny sinne ja ota noi helvetin valot pois päältä! Ihan ko me ei pidettäis tarpeeksi meteliä muutenkin.”
Kevyen niskuroinnin jälkeen hän totteli ja kurvasi kahden tuoreen kerrostalon väliin, josta näkyi suoraa edessä avautuva Jyväsjärvi. Parkkipaikalla oli parikymmentä nilkuttelevaa hahmoa, jotka näki selvästi taivaanrannan auringonnousua vasten. Ja Jonttu hidasti, sillä hän ei tiennyt minne mennä. Annoin kuitenkin täsmällisiä ohjeita, aivan kuten Puttonen minulle Haminan pienessä helvetissä vielä pienemmän Fiatin kyydissä.
”Eteenpäin, väistä noi! Aja tuolta päästä, siellä on lenkkipolun kaista, päällystetty tie, tää kyllä mahtuu siihen!”
Jonttu hetken aikaa valui kun useampi tartunnan saanut valui Volvoamme kohti. Odotti sen verran että niiden väliin jäi rako ja sen jälkeen iski kaasun pohjaan. Kiihdytimme suoraa kohti järveä vievää ulkoilutuskaistaa. Minun puolellani autoa rysähti kun yksi ontujista osui auton sivupeiliin, mikä repesi vain piuhojen varaan roikkumaan. Mutta pääsimme massan ohitse ja Jonttu alkoi karjua ohjeita.
”Jyrkästi oikeelle ennen rantaa, sille hiton lenkkipolulle!”
”Näytänkö mää siltä että oon perkele käynyt lenkillä!”
”Käytä nyt äijä silmiäs!”
Hän käytti. Lutakon rannasta kaarsimme ruman tilataiteen jälkeen suoraa rannan lenkkipolulle jota aloimme paahtamaan lähes viittäkymppiä eteenpäin. Vauhtia oli liikaa, mutta jätimme kuumottavat kerrostalot taaksemme hyvin nopeasti.

Aurinko alkoi jo kullata repaleisten lehtipuiden ylimpiä oksia. Ajoimme Jyväsjärven rantaa eteenpäin, moottoritien jäädessä vasemmalle puolellemme. Myös Jonttu alkoi olla kartalla, hän naputti sormiaan hermostuneesti auton rattiin, mutta perästä kuuluva räminä peitti kaikki muut äänet. Väylän vierellä oli muutama nilkuttaja, mutta muuten moottoritie oli suhteellisen pitkä. Mikään ei ehtinyt tiellemme, sillä tautipesäkkeistä oli tullut sen verran hitaita, että jo pelkästään jalan olimme niille liian paha vastus, autosta puhumattakaan.
”Aja tätä vaan eteenpäin, sen voimalaitoksen ohite saakka!” Edessä oli Jyväskylään sähkö tuottava voimala, jonka jälkeen olisikin edessä läheisen vihertavaratalon suuret istutusalueet edessä. Jonttu osasi yhdistää ulkoilureitin heti niihin.
”Mut siinähän on se helvetin Puuhamaa!”
Silloin Puttonen ärähti takapenkiltä, ilmeisesti myös hänellä oli stressi hieman kaulassa.
”SE ON PERKELE HILARIUS HIIREN KOTI!”
”Joo niin on, ihan nyt rauhassa Jani.” Puhuttelin Puttosta harvinaista kyllä hänen etunimellään, mutta se sopi tilanteen rauhoittelevaan tarpeeseen. ”Mutta just sieltä – niitten kumpujen läpi pääseee ajamaan tätä väylää. Sen jälkeen ei olla enää kaukana ja päästään varmaan suoraa tohon motarille. Viherlandian edestä.”
”Joo, oon nyt kartalla.”
Jatkoimme ajamista aamuisen Jyväsjärven rantaa myöten. Olin käynyt juoksemassa täällä usein ja oli ilo nähdä että jotkin asiat eivät muuttuneet minnekään. Tosin puolittain täysin paskana olevan auton räminä ei ollut aivan yhtä autenttinen kuin syksyisen aamun viileä ilma. Vasta noussut aurinko hymyili myös meille, vaikka aivan Tuntemattoman sotilaan vertaisia velikultia emme olleetkaan.

Ajoimme voimalaitoksen ohi, jonka jälkeen havahduin hetkeksi vanhoista lenkkimuistoista. Tällä kertaa minulla ei virtanut hiki, mutta syke oli vähintään yhtä korkealla. Sen sijaan että viileä ilma olisi kurittanut vasta heränneitä kasvojani, perästä kuuluva uskomaton räminä piti minut hereillä. Siellä missä ennen pystyi juoksemaan verkkareissa, tilanne oli hyvin erilainen. Oli oli kohtuullisen psykedeellinen. Ajoimme Hilarius Hiiren kotipaikaksi nimetyn pienen puistoalueen lävitse puoliksi kokoon kolaroidulla hirviporukkavolvolla, rynnäkkökivääreitä kantaen. Muutama nilkutteleva zombie vielä paransi autenttista vaikutelmaa. Olin purskahtaa nauruun etupenkillä, mutta se ei ollut tilanteen vakavuuteen sopivaa.
Pyöräytimme auton tieväylälle ja pysähdyimme hetkeksi. Olimme yhä lähellä moottoritietä ja osoitin suoraa pohjoispuolelle jäävää ramppia.
”Ok, sit ei muuta kun tonne suuntaan ja jalkaudutaan keskellä moottoritietä.”
”Mut, siis, no ollaanhan me sitte lähellä kyllä…”
”Joo, aattelin että isketään Hutungin liikuntahallin ohi – eiks se oo ihan sen jälkeen?”
”Ihan sata metriä – mites tää auto?”
”Jätä paikalleen, avaimet lukkoon talteen. Voi olla että tarvitaan, voi olla että ei.”
Jonttu nyökkäsi ja ajoi ramppia myöten moottoritielle. Olimme edenneet lenkkipolkua sen rinnalla suhteellisen hitaasti, mutta edenneet kuitenkin. Ja huomattavasti nopeammin kuin kävellen olisi ollut mahdollista. Ramppi onneksi oli esteetön ja roskista sekä satunnaisista harhailevista tarttuneista huolimatta myös moottoritie oli avoin. Pysähdyimme hyvissä ajoin ennen Vaajakosken liikenneympyrää, sillä Jontun mukaan siellä oli seuraava tietukko, sekä luultavimmiten suurehko määrä ontujia. Sinne jäi matkaa ehkä puolisen kilometriä kun Hutungin vanha tehdashalli paistoi rumien mainoksiensa kanssa moottoritien oikealla puolella. Jonttu pysäytti auton tien viereen pudonneen rumpusetin viereen, joka jostain syystä oli siinä missä oli. Matkustaessa huomasi miten sekavia elementtejä kaupungista löytyi. Pieni kriisi oli näköjään heittänyt satunnaisen määrän esineitä sinne tänne, missä niiden ei todellakaan pitäisi olla.

Poistuimme autosta hyvin nopeasti, jokainen hampaisiin saakka aseistettuna. Ryntäsimme moottorien viertä pusikkoihin, joiden lävitse pääsimme suoraa Varaslahden alueelle. Välissä oli junarata, joka oli sama kuin keskustan vieressä – se kiersi moottoritietä lähes samaa linjaa kuin mekin. Ylitimme molemmat pusikot nopeasti ja ryömimme vanhahkon verkkoaidan alta Hutungin liikuntahallin seinustalle. Pysähdyimme jälleen hengähtämään ja kertaamaan tilanteen. Oikealla sivustalla näkyi Vaajakosken keskustaan vievä tie, jota meidän olisi pakko käyttää palatessa, sillä tämän pusikon ja alamäen lävitse ei pääsisi mikään auto. Olimme laskeutuneet moottoritieltä huomattavan verran. Jonttu alkoi avaamaan meille reittiä.
”Ok, meidän pitää mennä vaan pari kadunpätkää ylöspäin ja that’s it. Ollaan siellä.”
”Joo, mut johda varovasti ja seiniä myöten. Alkaa olla jo sen verran valosaa.”
”Täällä ei pitäs olla ihmisiä, ni ei pitäis olla mitää vaaraa. Mut joo, seuratkaa vaan perässä.”
Lähdimme seinustalta liikkeelle. Aurinko onneksi nousi vastakkaiselta puolelta, joten pääsimme hyvin nopeasti keilahallin puolelta pihamaalle, jonka läpi juoksimme hyvin nopeasti. Paikalla ei kieltämättä ollut yhden ainutta ontujaa, mikä oli pelkästään positiivinen asia. Ryntäsin itse heti Jontun perässä, joka johti meitä kosteaa tietä ylöspäin. Ilma oli kostea ja enteili sadetta. Se puri ilkeästi kevyen varustuksen läpi, mutta meillä oli hyvä vauhti päällä. Käännyimme heti seuraavasta risteyksestä oikealla ja Jonttu liikkui varmaotteisesti tiensivustan kevyen pusikon varjossa.
Sen jälkeen kohtasimme ongelman. Lähes kahdenkymmenen tartunnan saaneen lauma, joka sai Jontun ärähtämään.
”Vittu. Toi halli tuolla -” hän puuskutti kevyesti jo näin lyhyen juoksun jälkeen ”- siellä sisällä pitäis olla meidän vehkeitä. Mut toi siinä on aitaa ympärillä, eikä me päästä oikeen sinne taakse.”
”Ootko varma ettei pystytä kiertämään?”
”No, ei ainakaan sillä että ne ei huomais – noita on tuolla pihallaki, tsiigaa!”
Vilkaisin puskien katveesta eteenpäin. Näin myös hallin pihalla ehkä puolet enemmän hahmoja, jotka näyttivät nousevan auringon valossa hehkuvan samaa kosteutta, mikä värjäsi myös kadut tummiksi.
”Ok, pitäskö meidän mennä läpi? Panoksia on kyl ihan hyvin.”
Jonttu nyökkäsi. Hänen mukaansa takana oli ovi, jota kautta meidän pitäisi päästä nopeasti sisälle. Otin porukan nopeasti kasaan ja selitin taistelusuunnitelman.

Se oli yksinkertainen. Ryntäsimme koko porukka avoimelle paikalle keskelle tietä, jossa minä, Puttonen ja Jonttu laskeuduimme polvelle. Nilkuttajat huomasivat meidät saman tien, mutta me avasimme tulen yhtä nopeasti. Hanna ja Sofia pitivät selustaa, sillä en ollut aivan varma heidän osumatarkkuudestaan, eikä Sofialla edes ollut asetta. Aloitimme varmat laukaukset, sillä etäisyyttä ei ollut edes neljääkymmentä metriä.
Ne tuottivat tulosta. Etummainen massa ehti liikkua liian hitaasti, sillä ilmeisesti myös ne hyytyivät kolean ilman ja ravinnon puutteen ansiosta. Oikealta tosin liikkui katveesta puolen tusinaa hahmoa lisää, jolloin komensin tulta.
”Puttonen, ota oikea!”
Luotin hänen toimintaansa ja keskityin itse Jontun kanssa suoraa edessä olevaan laumaan. Me olimme kehittyneet hyviksi. Osasin arvioida laukausten tiheyden ja tarkan tähtäyksen tärkeyden. Myös Jonttu oli sotinut tätä vihollista vastaan, eikä hänen suorituksessaan ollut moittimista. Ruumiita kaatui maahan paljon. Oli hämmentävää miten helppo ihmisiä oli ampua. Toiminta oli rutinoitunutta ja jälki sen mukaista. Jouduin vaihtamaan lippaan kertaalleen, mutta muuten osumaprosentti oli hyvin kohtuullinen. Harva enää nousi ylös.
Ei kulunut paljoa kahta minuuttia kauempaa kun olimme lahdanneet jälleen lähes nelisenkymmentä ihmistä, jotka vielä kahta viikkoa aiemmin olivat olleet kunnollisia veronmaksajia. Olo oli ällöttävän seesteinen siihen nähden, että emme edes erityisemmin hätkähtäneet tapahtumaa. Oli vaikea uskoa miten helppoa tappaminen lopulta oli.

Lopulta komensin tulen seis kun liike oli lakannut. Tarkastin ja kysyin kaikilta mikä heidän tilanteensa oli. Miehet vastasivat nopeasti panosten osalta käytetyn annoksen, mutta sain myös takaa raportin.
Sofian edessä oli kaksi ontujaa, jotka hän oli hoitanut kymmenisen metrin päästä selästämme. Pienikokoinen tyttö piteli käsissään ihmiskuonaan uponnutta golfmailaa ja näytti hämmästyneeltä itsekin. Hieman taaempana oli kaksi kaatunutta ihmistä, kasvot irveessä ja luodin sisäänmenojäljet siististi keskellä naamaa. Hanna kertoi vastanneensa heistä. Olin hetken hämmentynyt tyttöjen tehokkuudesta ja siitä etten ollut edes huomannut heidän toimivan.
”Sofia, ootko ok? Puremia?”
”Ei, ei mitään. Mä oon ihan ok.” Oli hämmentävää että hän oli juuri iskenyt kallot halki kahdelta päälle käyneeltä tarttuneelta, eikä vaikuttanut erityisen kärsineensä siitä. Tyttö oli juuri kohdannut tulikasteensa.
”Selvä, nopeesti eteenpäin, tää varmasti houkuttelee lisää paikalle!”
Juoksimme nopeasti ruumiiden ohitse kohti tehdashallia. Pidin huolen että kaikki kiersivät veren suhteellisen kaukaa, sillä oli vaikea sanoa saattaisiko siitäkin saada tartunnan. Outoa kyllä, ruumiit eivät vuotaneet erityisemmin. Tajusin vasta ensimmäistä kertaa että ne haisivat enemmänkin oudolle, lähes makealle. Eivät veren rautaiselle tuoksulle. Jostain taaempaa saapui muutama ontuva hahmo, mutta pääsimme nopeasti tehtaan takaseinustalle.
Siellä meitä odotti lukittu ovi. Tehtaan etupuolella oli ajoneuvojen mentäviä suuria halleja, mutta täällä oli normaali miehen mentävä huoltoväylä. Jonttu kokeili tutulla kädellä ovea, mutta se ei auennut. Hän kääntyi vakavin kasvoin minua kohti, muttei vaikuttanut hätääntyneeltä.
”Kattokaa selusta, meikä saa tän kyllä auki.”
Huomasin hänen kaivavan lethermanin pienen puukon taskustaan ja avaavan sen terän. Käskin Puttosen valmistaa ettei meitä seurattu. Hän seurasi taaksepäin kun Jonttu teki tehtävänsä. Meni ehkä kymmenen minuuttia kun hän räpläsi oven välistä lukon auki pelkkää veitsen terää käyttäen, pujottaen sen huomaamattomasti yläkulmasta. Mies virnisti.
”Meille murtauduttiin pari kuukautta sit tätä kautta, pomo hankki varashälyttimet mutta tää ovi on yhä täysin paska.”
Tämän jälkeen avasimme oven ja ryntäsimme kaikki sisälle, minä ainoana rynnäkkökivääri pystyssä, mutta kaikki olivat valmiina.

Ovi sulkeutui perästä. Halli oli yllättävän valoisa, sillä katonrajasta paistoi juuri sopivasti auringon valo sisälle. Siellä oli kaksi rekkaa, suurempi ja kaksi pienempää kauhakuormaajaa. Tila oli täynnä työkaluja ja huoltovälineitä, joista harva enää toimi ilman sähköä. Jonttu kiipesi nopeasti katonrajassa olevalle  huoltotasalle ja seurasin häntä.
Halli oli tyhjä.
”Hyvä. Helevetin hyvä.” Puttonen oli mielissään. Hän piti yhä rynnäkkökivääriä käsissään, mutta nosti varmistimen ylös. Aloimme yksi kerrallaan astella tilaan, jossa Jonttu alkoi jo tarkastaa paikkoja. Tämä oli oikea aarrearkku. Julmettu määrä kaikenlaisia työkaluja, huoltovälineitä ja kallista tekniikkaa, joka oli ilman sähköä täysin hyödytöntä. Mutta minun huomioni kiinnittivät kaksi suurta autoa. Avolavaisia kuorma-autoja, suhteellisen uusia ja karhean näköisiä laitoksia.
Puttonen tarkasteli paikkoja raivokkaasti. Tiesin että hän oli tottunut ajamaan isompiakin värkkejä, joten annoin miehelle oman työrauhansa.
Työn keskeytti kevyt kiljahdus jostain takaa. Se sai meidät kaikki välittömästi valmiustilaan. Hannan ääni. Ryntäsimme nopeasti kivääri valmiina taakse vievään oveen, ilmeisesti taukotilaa kohti. Myös Jonttu hyppäsi alas ja juoksi perässämme. Olin silti ensimmäinen joka saapui ovelle.

Hanna oli kunnossa. Hän vain tuijotti katun loisteputkilampusta roikkuvaa miestä. Keski-ikäinen mies, roikkumassa narusta keskellä pientä taukotilaa. Täällä haisi viina. Voimaton ruumis näkyi hädin tuskin pimeästä huoneesta ja olin säikähtää sitä itsekin. Myös muut saapuivat ovelle, josta näki suoraa hirttäytyneen miehen kasvot. Ne olivat vääntäytyneet, mutta eri tavalla kuin taudin kangistamilla ihmisraunioilla. Tämä mies oli ollut täysin elossa – huoneessa haisi myös paska. Kuristuessa uhri saattoi tyhjentää tavarat suoraa housuihinsa, aivan kuten tällä kertaa oli käynyt. Se sekottui vanhan alkoholin lemuun.
”Pomon broidi. Viltsu.” Jonttu totesi asian lakonisesti, muttei silti näyttänyt nauttivan erityisesti tilanteesta.
”Mulkku äijä, mut no…” Hän empi sanojaan hetken ja sitten hymähti. ”mut ei kenenkään pitäis lähteä vittu tällä tavalla.”
Vilkaisin huoneeseen. Jääkaappi oli auki ja tyhjänä, siellä täällä alkoholia ja kylmänä vedettyjä valmisaterioita. Ilmeisesti hän oli jäänyt itsekseen jumiin tilaan jo pidemmäksikin aikaa. Pöydällä oli muistio johon oltiin haparoivalla käsialalla kirjoitettu tekstiä. Astelin sen luokse ja ojensin lapun Jontulle. Hän vilkaisi sitä lyhyesti.

”Jos joku löytää minut, onnea teille. Minä en enää jaksanut sotia väistämätöntä vastaan.”

Viesti oltiin kirjoitettu humalassa. Käsiala oli epäselvä, paperi kurttuinen ja tahrainen. Tajusin ettei huoneessa haissut erityisen pahalle, vaikka siellä ei ollut edes kovin viileä. Olimme saapuneet luultavasti vain päivän tai pari myöhässä. Olo oli jokseenkin kuvottava. Hanna oli takertunut Puttosta käsivarresta, mutta päätin ohittaa tilanteen.
”Jonttu, ota aikas jos haluat. Muut, ulos.”
Myös Jonttu seurasi meitä saman tien pois taukotuvasta ja sulki oven.

Aloitimme hiljaa työn autohallin puolella. Jonttu opasti meitä asialliseen sävyyn, vaikka edellisen luulisi hieman pysäyttäneen häntä.
”Ottakaa toi iso aura sivustalta – se on aika raskas, mut sillä me päästään ajaan suoraa läpi Vaajakosken liikenneympyrän esteistä. Niitä ei oo paljoa, ni veikkaan että homma hoituu aika iisisti.”
Aloimme viiden hengen porukalla väkertää painavaa lumiauraa kohti toista rekkaa. Oli hyvä idea saada viisi henkeä mukaan, sillä yhtään vähempi ei olisi riittänyt. Operaatio oli äänekäs ja siinä kului aikaa. Pelkästään paikalleen saaminen oli lähes puolen tunnin ähkimisen tulos. Se että saimme laitoksen kiinni autoon kesti vain hetken kauemmin, mutta oli nostoineen myös raskas. Huolimatta pienestä koostaan, molemmat tytöt olivat sitkeitä auttajia. Laitos painoi hyvin paljon ja oli ilkeä liikuttaa kapeassa tilassa, joten homma onnistui yllättävänkin hyvin siihen nähden.
Lopulta meillä oli auto täydessä valmiudessa. Istuuduimme sen viereen syömään hetkeksi eväitämme, sillä tarvitsimme ateriaa jotta jaksaisimme eteenpäin. Aloin jatkamaan suunnitelmaa eteenpäin.
Ajattelin että etenisimme Seppälän Prismalle. Varmuuden varalta haluaisin myös toisen rekoista mukaamme, vaikka Jonttu hieman irvisteli ajatukselle. Ilmoitin asian kuitenkin niin lyhyesti, että me tarvitsimme vara-ajoneuvon jo pelkästään sitä varten että toinen autoista saattaisi jäädä jumiin. Ja näistä helvetin kalleista värkeistä oli tullut kertakäyttötavaraa, joita piti käyttää tilanteen mukaan. Sitä paitsi meillä oli kaksi kuljettajaa, joten olisi turha haaskata mahdollisuutta.
Nappasimme myös tarvittavia työkaluja mukaan. Lapioita, sorkkarautoja, työkalusetin, sekä jykevämmät putkipihdit, ynnä muuta vähänkin käytännölliseltä näyttävää tavaraa. Olimme valmiita suhteellisen nopeasti ja vaikka taukotilan järkytyksen jälkeen kaikki olivatkin suhteellisen vakavina, pystyimme toimimaan.
Sovimme kulkevamme kahdella rekalla kun meillä oli siihen mahdollisuus. Jonttu, minä ja sofia ensimmäisessä, Puttonen ja Hanna seuraavassa. Meillä olisi lumiaurallinen rekka, jonka aura oli juuri sopivalla korkeaudella parikymmentä senttiä tienpinnan yläpuolella. En tiennyt tarkalleen esteitä, mutta Puttonen uhosi että näin painavalla värkillä mentäisiin läpi vaikka rakennuksista. Toivoin mielessäni että meidän ei tarvisisi selvittää hänen väitteensä todenmukaisuutta.

Jouduin vetämään molemmille rekoille hallin ovet auki, sillä sähköiset laitokset olivat arvatenkin lamaantuneet. Myös se oli suhteellisen raskas, mutta kaikki rauta totteli voimaa. Plus meillä oli hyvä muonitus päällä tällä hetkellä, eikä minulla ollut suurempia ongelmia.
Molemmat rekat murahtivat käyntiin. Jonttu tiesi missä avaimet olivat olleet ja näytti kaikki tarvittavat tiedot. Hanna oli opastamassa Puttosta Jyväskylän kanssa, sillä savolaismies ei ollut aivan yhtä tuttu kaupungin kanssa kuin me muut. Mutta me olimme johtoauto ja näyttäisimme reitin. Avoin pihamaa oli nyt mennyt varjoon, mutta oli päivän valoisimmat tunnit. Kiipesin Jontun ja Sofian seuraan ohjaamoon kun jyväskylän vanha maansiirtomies nosti kytkimen. Auto liikkui kuin rauhallisempana aikana ainakin – vaikka Jonttu näyttikin rähjäiseltä, ilmeisesti työssään hän oli tunnollinen. Molempien autojen kunto oltiin tarkistettu ja ne toimivat moitteettomasti. Dieseliä löytyi, jopa öljyt oltiin vaihdettu ja veikkasin että huoltokirjasta löytyi myös vuosihuollon merkintä. Näillä autoilla pääsisi varmaan Lappiin saakka, riippuen tietenkin pääsisimmekö ensiksi pois Jyväskylästä.
Puttonen kaarsi syksyistä tietä lumiaura edessä kohti kaupunkia. Me otimme vastaantulijoiden kaistan, sillä siitä pääsi suoraa Vaajakosken liikenneympyrään, jonka kautta valtatie olisi suoraa edessämme. Jonttu selosti samalla kun nousimme liikenneympyrälle saapuvalle tielle.
”Täs sillalla on pieni este, en tiijä mitä siitä jäi jäljelle ko lähettiin, mutta noi zombit ei koskaan päässy tästä läpi – meidän takana on Naissaaren sillat, jotka on kato räjäytetty. Ne ei päässy täältä läpi, mut meidän pitää päästä.”
Hän painoi kaasua ja nousimme ylöspäin. Raskas rekka kiihdytti hiljalleen. Sitten edessä näkyi Jontun lupaama tiesulku. Muutama tsekkiläinen siili oli tien sivussa, mutta ilmeisesti niitä ei oltu jaksettu turhina ajoneuvoesteinä laittaa siihen. Nyt ei nimittäin sodittu mekanisin välinein liikkuvaa vihollista vastaan.. Sen sijaan tiellä oli jälleen piikkilankaa, mutta sekin vedetty hyvin heikosti vain puolittain. Sen sijaan sillan tukki kaksi paikoilleen työnnettyä pakettiautoa. Edessä oli myös kourallinen tartunnan saaneita heilujia, mutta Jonttu vain vaihtoi vaihdetta suuremmalle.

Meillä ei ollut paljoa matkaa kahteen liittymäsillan tielle parkkeerattuuun autoon. Ilmeisesti sotilaat olivat ottaneet vapauden käyttää myös siviilien omaisuutta, sillä tämä oli kyseenalainen toimitus. Mutt Jonttu vaikutti jopa innokkaalta. Minä vilkaisin Sofiaa. Hän oli kauhuissaan. Vauhti oli noussut näinkin lyhyellä matkalla jo seitsemäänkymmeneen kilometriin tunnissa ja lähestyimme kahden esteauton takana olevaa liikenneympyrää häiritsevän nopeasti.
”Sofia. Turvavyö, helvetin äkkiä.”
Vilkaisin peilistä. Myös Puttonen tuli perästä, muttei yhtä kovaa. Jonttu hakkasi kaasua lisää ja voimakas dieselkone mylvi. Sofia sai vaivoin vyön paikalleen kun kuljettajamme kiljaisi riemusta. En saanut mitään selvää, mutta hän oli hyvin innoissaan.
Vauhtia oli sata, lopulta kaksi autoa vain juoksivat eteemme, sillä vauhtia oli lähes satanen. Jonttu osui tarkasti niiden keskelle.

Hämmennyin miten vähän kaksi autoa edes tuntuivat tässä laitoksessa. Kasaan räjähtävän pellin ääni huumasi korvat ja Sofia kirkui. Olimme molemmat painaneet päämme alas, mutta Jonttu tuntui karjuvan Sofia kiljumisen tahtiin. Lumiaura heitti kaksi autoa irti maasta, niiden keulat pyörähtivät ympäri ja toinen pyörähti lähes pois sisäänajosillalta. Ilma oli täynnä särkynyttä lasia ja irtonaisia palasia autosta lensi kaikkialle.
Isku heitti myös meidät vasten turvavöitä, mutta auto jatkoi kuin jatkoikin suoraa eteenpäin. Jonttu painoi jarrua, sillä olimme ajaa suoraa läpi liikenneympyrästä. Onneksemme edessä oli viitisen kappaletta ontuvia hahmoja, jotka näyttivät huomattavasti meitä säikähtäneemmiltä. Sen jälkeen varsinainen yllätys tuli, kun yksi toisensa jälkeen ihmisruumiit kolahtivat lumiauraan ja lennähtivät auton sivulle. Mätkähdykset olivat hämmentäviä, mutta ne hidastivat myös sopivasti autoamme. Jonttu kaarsi Liikenneympyrän sivusta suoraa takaisin Vaajakosken moottoritielle ja sivusilmällä läin miten yhä ilmassa heiluvan lasisälän läpi Puttonen karautti rekalla perässämme. Myös hän osui kevyesti toisen tielle pyörähtäneen auton kulmaan, mutta se väisti hyvin siististi raskaamman auton tönäistessä.
Me kaarsimme kaikki moottoritielle, jossa Jonttu alkoi hidastamaan vauhtia. Hän puri kyyneleet silmissä huultaan ja alkoi huutamaan.
”VITTU MÄ OON HENGISSÄ!”
Tuijotimme Sofian kanssa molemmat häntä. Ilmeisesti hänen uskonsa ei ollut aivan yhtä vahva kuin kaasujalka. Hämmentävää miten hyvin olimme edes selvinneet tilanteesta.
”Laittakaa sieltä ACDC soimaan. Ja meikä tais just kusta housuihini, että älkää antako sen vaivata.”
Nyökkäsin vastaukseksi ja kaivoin hanskakotelosta cd-levyn. Back in Blackin toinen levy alkoi nimikkoraidalla ja minä en nauttinut musiikista läheskään niin paljoa kuin kuljettaja. Sofia tuntui myös irvistävän. Hänen kohdallaan tuulilasissa oli suurehko särö, mutta meillä oli ollut ilmeisesti onnea matkassa.

Raskaampi rock vei meidät läpi moottoritien. Vaihdoimme moottoritien toiselle kaistalle kohti Seppälää, josta uskoin löytäväni lehtiroskikseen piiloutuneet sotilaat. Elin toivossa että emme törmäisi toiseen tietukkoon, sillä edellinen oli jo ollut hieman liikaa. Jonttu oli tosiaan kussut housuihinsa, mutta muuten tunnelma oli yhä korkea. Hän tähtäsi muutaman kerran auralla keskellä moottoritietä tallustelevaan ontujaan ja jokaisella kerralla tuntui itsekin hämmästyvän sitä miten ihmisruumis otti osuman. Oli huvittavaa seurata miten mies pudisteli itsekin päätään ja mutisi jotain Grand Theft Auton suuntaan.
Ohjasin hänet kääntymään rampista oikealle Tourulan ja Seppälän suuntaan. Väylä oli onneksi lähes täysin esteetön. Pienempien roskien ja jätteiden ylitse rekka korahti ilman sen suurempia ongelmia ja nousimme Seppälään menevälle pääväylälle. Heti kun pääsimme liittymästä sisään, eteen nousi jälleen useamman auton ketjukolari, jota ei pystynyt purkamaan.
”Vedä vastaantulijoiden kaistalle vaan.”
Jonttu totteli ja kaarsi autoa jyrkästi vasemmanpuoleiselle liikenteelle. Oikealla puolella oli McDonaldinsin autopiste, joka sääli kyllä ei luultavasti palvelisi meitä enää. Sen jälkeen heti pohjoiseen vievä väylä, jossa oli huomattavan suuri autotukos poispäin vievällä kaistalla. Autoja ei oltu kolaroitu, mutta useiden ovet olivat selällään ja paikalla hortoili suuri määrä ontuvia hahmoja. Saatoin arvata miten Jyväskylän viimeisten hetkien evakuoinnissa oli käynyt. Ajoimme suoraa eteenpäin ja väistelimme suurimmat esteet. Matka eteni hyvin ja Prisman risteyksestä jatkoimme vastakkaista kaistaa. Nyt tie oli käytännössä tyhjänä – molemmilla puolilla oli kyllä kasa nilkuttavia hahmoja, mutta ne eivät kunnolla edes reagoineet meihin. Valoisalla päivällä tajusin paljon niitä yhteensä kaupungissa oli – pelkästään Seppälän rampilta olimme nähneet satoja. Luultavasti tällä rajatulla alueella niitä oli huomattava määrä, mutta meidän oli silti mentävä eteenpäin.

Ajoimme jalkakäytävän kautta Prisman pihamaalle, jossa Jonttu alkoi ensimmäistä kertaa kyselemään ohjeita. Täällä oli useampia autoja yhä parkissa, sillä tartunnan leviäminen Jyväskylään oli ilmeisesti laukaissut ihmisten viimeiset ideat ruuan haalimisesta. Ontujia ei kuitenkaan ollut niin paljoa.
Ajoimme supermarketin toista sivustaa suoraa eteenpäin. Jonttu ei edes välittänyt reagoida muutamaan alle jäävään ja lumikolan rouhimaan tartunnan saaneeseen. Ohjasin häntä kohti kierrätyspistettä marketin sisäänkäyntien oikeanpuoleiselle sivustalle. Siellä ei näkynyt tervettä liikettä, eikä kyllä oikeastaan mitään liikettä. Mieleen tuli pakostakin kysymys, olisivatko sotilaat enää edes hengissä?
Pyöräytimme auton murahtaen poikittain jätekatoksen eteen. Kierrätysmerkit vaikuttivat tällä hetkellä huvittabilta, sillä maailman ongelmista kasvihuoneilmiö oli tainnut muodostua juuri pienimmäksi. Puttonen ajoi hyvin lähelle peräämme, jolloin muodostimme jätekatokselle suojaavan auran. Toisella puolella viitisen tartunnan saanutta lähestyi meitä, vaikka näimme niitä huomattavasti enemmän kauempana. Ne kaikki olivat tosin yksittäisiä tapauksia ja vaikuttivat enimmäkseen hyvin väsyneiltä.
”Sammuta moottori, otetaan käsipelissä noi hengiltä – ei ammuta nyt.”
Hyppäsin Sofian ja Jontun kanssa ulos autosta ja aloimme rauhallisesti kävellä kohti tarttuneita. Jonttu oli napannut sorkkaraudan käteensä, Sofialla oli aseenaan yhä golfmaila. Minä pidin kirveeni kanssa keulaa, houkuttelin kaksi omalle puolelleni, löin toista kuolaavaa, ontuvaa, lyhytkokoista naista suoraa otsasta sisälle kirveellä ja iskin myös seuraavan lähestyjän kymmenen metrin päähän autoistamme.
Vilkaisin sivummalle missä Jonttu näytti käyvän kimppuun ja huitovan varmuuden varalta oman ahdistelijansa pään täysin hajalle. Sofian tyyli oli hyvin toisenlainen. Hän odotti kärsivällisesti että hyökkääjä lähestyi itseään ja pienestä koostaan huolimatta huitaisi laajassa kaaressa suoran iskun päähän. Ensin sivusta, sitten suoraa ylhäältä. Varmaan kolmasosan minua kevyempi tyttö teurasti erinomaisen helposti omat ahdistelijansa. Kuiskasin heitä nopeasti perääntymään autojemme taakse, missä Puttonen ja Hanna odottivat jo.

Puttosen ja Hannan käskin jäädä tarkkailemaan selustaa, Jontun ja Sofian tulisi varmistaa selustani jätekatoksessa. Lyhyellä nyökkäyksellä kaikki olivat valmiina, Puttonen kiipesi ketterästi toisen auton lavalle tähystämään, Hanna hypähti ohjaamoon ja piti tiukasti puristaen rynnäkkökivääristään kiinni. Oli huvittavaa huomata että hän oli muistanut varmistaa aseen – ilmeisesti tyttö ei todellakaan ollut niin mieltynyt sillä ampumiseen kuin oli alun perin vakuutellut. Itse laskin aseeni varmistimen ennen astelemista roskakatokseen. Vaikka alikersantti Oivan pieni ryhmä oli ollut terve vielä eilen, ei ollut takeita että se olisi enää.
Oven avaaminen toi minut yllättävän kamalalta haisevaan roskakatokseen. Se oli kierrätyspiste, mutta helvetin kamalalta haiseva sellainen. Kun roskia ei viety, lopputulos oli tällainen. Jätejärjestelmä taisi kuulua perustarpeisiimme.
Jätteenlajitteluhuone itsessään oli tyhjä, mutta kuulin selkeää puhetta ja rapinaa jäteluukuista. Viittasin Jonttua ja Sofiaa odottamaan ovella ja astelin itse kyyryssä jäteastioiden viereen. Kuuntelin hetken – selvää puhetta. Kurkkasin lehtiroskiksen luukusta ja aloitin puhuttamisen.
”Yliluutnantti Huhta tässä, onko alikersantti Oiva?”
Puhe lakkasi välittömästi. Kului hetki ja sitten rapina alkoi.
”Joo, me ollaan täällä. Oota.”
Pienen kolinan ja rapisevien lehtien säestävänä varusmiehen paljas pää nousi kierrätyspaperin luukusta. Naama oli kalpea ja sitä koristi tummat hiukset sekä kolme hävyttömän pitkää partakarvaa.
”Herra yliluutnantti, onko teillä vettä?”
Nyökkäsin Sofialle, jolla tiesin repussa olevan puolentoista litran pullo. Ojensin sen hänelle ja mies joi ahnaasti ensimmäiset kulaukset. Aloin puhuttaa häntä nopeasti.
”Monta teitä oikein on?”
”Viis nyt.” Hän yskäisi kuivaa kurkkuaan ja joi lisää. ”Kolme lähti ettiin sitä vettä, mut me ollaan vielä täällä. Ei helvetti.” Mies näytti purskahtavan itkuun hetkellä minä hyvänsä. ”Yliluti, me ollaan ihan paskana. Ei olla syöty varmaan viikkoonn, vesi ku loppu on ollu helvetin jano, eikä oo päästy täältä minnekään.”
Nyökkäsin hänelle. Vaikka pihamaa oli tyhjä, ilmeisesti lyötyjen varusmiesten pelkotila oli estänyt heitä liikkumaan minnekään ennen äärimmäistä hätää. Nyt he eivät olleet enää edes selviytymiskunnossa. Kehoitin kaikkia nousemaan suojattuun tilaan ja kerroin että meillä oli vartio, suojaus ja kuljetusvälineet heti oven ulkopuolella.

Ruokimme poikia ylimääräruualla, jonka he ahmivat nopeasti. Kaikki olivat likaisia, haisivat kammottavalle, kalpeita ja väsyneitä. He eivät olleet ilmeisesti tehneet muuta kuin nukkuneet ja odottaneet apua. Ja pelänneet. Pelänneet niin saatanasti. Sain Oivalta hataran selostuksen heidän tilanteestaan – kun puolustus oltiin lyöty hajalle, heitä oli ollut vielä lähes puoli joukkuetta. Seuraava puolustuspiste jossain päin Seppälän edustan kerrotaloja oli kaatunut täysin kun yksi miehistä oli saanut tartunnan ja purrut saman tien useaa muuta. Tilanne oli mennyt täyteen kaaokseen ja koko porukka hajonnut. Nyt heitä oli kahdeksan jäljellä – tai oikeammin viisi. He eivät uskaltaneet mennä sisälle Prisman puolelle, vaikka siellä kuulemma oli vielä selvinneitä henkilöitä, jotka ”eivät halunneet päästää heitä”. Nyökkäsin ja jätin heidät hetkeksi syömään.
”Jonttu, hae Puttonen tänne, meidän pitää tehdä suunnitelma, jää ite sinne vahtiin.”
Hän teki työtä käskettyään ja pian kävimme nopean toiminta-ajatuksen läpi niin että Oiva kuuli sen. He kaikki olivat hiljaa ja vetivät ruokaa sen verran mitä annoimme heille. Kehotin etteivät kiirehtisi, kroppa ei nimittäin ollut tottunut siihen.
Olimme nopeasti valmiit, sillä nämä väsyneet sotilaat olivat täysin passiivisia. Halusin yhden miehen mukaan, mutta heistä kukaan ei ollut vapaaehtoinen. Miehillä ei sitä paitsi ollut paljoa panoksiakaan, joten hätätapauksessa heistä ei erityisemmin olisi hyötyä. Mutta sain ohjeet mistä kannattaisi yrittää sisälle – takapuolella oli huolto-ovi, jota ei suostuttu vain avaamaan sisäpuolelta. Prisman varsinaisella myymälän puolella oli kuulemma niin paljon tartunnan saaneita että sieltä olisi turha yrittää.
Huikkasin Sofialle että hän tulisi minun ja Puttosen avuksi. Käskin nappaamaan työkalut ja sorkkaraudan mukaan, sillä ne saattaisivat hätätapauksessa tulla tarpeeseen. Tyttö nyökkäsi. Oivan ryhmää käskin vain syömään ja pysymään tässä – meillä olisi kyllä puolustus kunnossa.

Olimme nopeasti valmiit ja ryntäsimme matalana muutaman parkkiin jääneen auton suojassa parkkipaikan yli, kohti rakennuksen takapihaa. Varmistin jokaisen kulman takaa reitin, joka oli vieläpä suhteellisen selvä – jos täällä ei ollut paljoa tarttuneita, aloin epäröidä myös puheita että sisällä olisi. En kuitenkaan ottanut riskejä. Olin varautunut etummaisena myös valonvahvistimen kanssa, vain sen takia että se saattaisi pimeissä sisätiloissa pelastaa hyvinkin henkemme.
Jouduin etumiehenä vain kertaalleen telomaan eteen tulleen tarttuneen, sotilaspukuisen miehen, jolla roikkui yhä kivääri kaulassa. Tarkastaisimme ehkä ruumiin kohta, mutta nyt oli liian kiire päästä sisälle.
Saavuimme metalliselle ovelle, joka vastasi Oivan hätäistä kuvausta. Koputin siihen kevyesti kirveelläni muutaman kerran, sitten yritin saada tietoja sisältä.
”Onko siellä ketään?”
Lisää koputusta. Siinä vaiheessa naisääni vastasi sisältä hyvin epäystävällisesti.
”Painukaa vittuun! Tänne ei pääse kukaan!”
Yhteistyöhaluttomuudesta huolimatta vastasin saman tien.
”Täällä on yliluutnantti Huhta, tarvitaan ruokaa usealle siviilille, avatkaa se ovi.” En edes käskenyt, mutta vastaajan äänensävy muuttui vielä jyrkemmäksi.
”Helvettihin siitä! Nää on meidän tavarat, eikä minkään helevetin armeijan kanssa jaeta niitä.”
”Minä en neuvottele. Avatkaa se ovi tai me tullemme sisälle.”
”Ette pääse perkele!”
Nyökkäsin Sofialle, joka ojensi minulle sorkkaraudan. Tarkkailin hetken selustaa ja viittasin sitten Puttosta menemään taakseni suojaamaan minua. Käänsin rynnäkkökiväärini sivuun ja tartuin hiljaisuuden vallitessa sorkkarautaan, ujuttaen sen mahdollisimman syvälle oven kehyksien sisään.
Rivakka vääntö ja ovi lennähti auki. Sisältä kuului karjuntaa ja joku juoksi pois pimeältä ovelta. Puttonen tähtäsi yhä kärsivällisesti avointa ovea, Sofia näytti pelokkaalta. Meillä ei ollut kuitenkaan kuin yksi tie. Nostin rynnäkkökiväärin ylös ja astelin sisälle.

Lähes välittömästi jouduin napsauttamaan valonvahvistimen päälle. Edessä aukeni sekava varastopuoli, jossa oli kyllä paljon tavaraa, mutta sen järjestys oli murtunut täysin. Puttonen sytytti takanani taskulampun, mutta tarkisti sillä taakse jäävän katveen. Jostain kaikui askelia, tilanne oli aivan helvetin hyinen – täällä oli kylmempää kuin ulkona.
Astelin käytävien väliä eteenpäin ja pidin sormea lähes valmiina laskeakseni sen liipaisimelle. Paikka oli hyinen, mutta hiljainen. Ei ontuvia askelia, ei mitään. Ruokaa oli paljon – kuivamuonaa kaikkialla, enemmän kuin tarvitsimme. Tietenkin siellä täällä oli myös tyhjiä hyllyjä ja pilaantuneita kasviksia ja lihaa, mutta täällä oli jääkaappilämpötila. Paikka ei ollut niin suuri mitä aluksi ajattelin, mutta en ehtinyt ihmetellä sitä sen enempää, mutta sinne oli juuri kadonnut ainakin yksi ihminen, ilman että siitä oli jälkeäkään. Kelailin valonvahvistimella käytäviä, kunnes etsinnän katkaisi ilman läpi menevä Sofian kiljaisu.

Käännyin katsomaan taakse, jossa Puttonen jo osoitti taskulampulla huoneen perälle. Ehkä keski-ikäinen, tukevahko nainen oli painanut Sofian hyllykköä vasten ja piti kädessään hävyttömän suurta veistä. Hän tuijotti meitä hurjistunein kasvoin, mutta niistä näki ettei naisella ollut tartuntaa.
”Puttonen, valo pois!”
Puttonen totteli komentoa. Tajusin että valo oli hetkeksi sokeuttanut hänet, eikä tuo tajunnut valonvahvistintani. Tähtäsin häntä hyvin tiiviisti kun nainen alkoi sihistä meille vaatimuksia hampaidensa välistä.
”Menkää – pois.” Hänen kasvoillaan oli hampaat irvessä hurjistunut ilme. Sofia ei tiennyt mitä tehdä, vaan oli kauhuissaan jäätynyt ja pudottanut golfmailansa maahan.
”Lähtekää heti, tai minä – minä tapan tytön.”
”Me emme halua teille pahaa, tarvitaan vain ruo-”
”Menkää – pois.”
Hän keskeytti minut, eikä tehnyt elettäkään yhteistyön suuntaan. Jäimme hetkeksi hiljaa paikallemme. Pystyin kyllä ampumaan naisen, mutta ajatus terveen ihmisen suorasta teloittamisesta nykyisessäkin tilanteessa ällötti minua. Sitä paitsi aseessani oli yhä varmistin ylhäällä, eikä pimeänäöstäni ollut erityisemmin hyötyä. Mutta Sofiaa uhkaava nainen oli lähellä. Minulla oli myös pippurisumutin yhä lonkallani, mutta se saattaisi suljetussa tilassa johtaa sokeaan puukkohippaseen, joten sekään ei käynyt mielessä. Vaihtoehtoja oli vähän, yritin vielä selvitä tilanteesta ja hivuttauduin samalla hieman lähemmäksi.
”Me voimme tarjota myös teille parempaa suojaa, meillä on aseita ja -”
”MENKÄÄ POIS!” Hänen äänensä jäi kaikumaan tyhjään halliin. ”Yksin selviää, yhdessä kuolee! Kaikki on saanut tartunnan! Tekin! Menkää helvettiin täältä!”
En halunnut myöskään houkutella tartunnan saaneita tänne, sillä olimme selvinneet niin syvälle alueelle ampumatta laukaustakaan. Sitten idea tuli minulle. Kosketin Puttosta olkapäähän ja hän ymmärsi mitä ajoin takaa. Savolaismies alkoi raskaasti murtaen suostutella naista.
”Kuulkee rouva, myö ei haluta teille mittään pahhaa. Ottakee vaan ihan rauhassa -” hivuttauduin samalla lähemmäs. Minä näin missä hän oli, Puttonen veti huomion puoleensa. Mutta hän oli perkeleen hermostunut ja alkoi tais karjua.
”RIITTÄÄ! RIITTÄÄ! MENKÄÄ POIS! MENKÄÄ TAI MINÄ TAPAN! MENKÄÄ-” Hysteerisen äänen lopetti kiväärinperäni. Olin juuri ja juuri päässyt niin lähelle että pystyin lyömään häntä leukaperille aseellani. Nainen tippui hervottomana maahan ja Sofia jäi viereen yhä jäykäksi, olin käskyttämässä häntä pysymään paikallaan, kun tuo ryntäsi suoraa meistä poispäin, kohti ulko-ovea.
”Älkää perkele juosko, me autamme teitä!”
Häneen ei saanut mitään kontaktia. Naisesta vilahti vain Prisman työntekijöiden likaisensininen puku, ulkoilman valoon. Juoksin nopeasti ovelle tarkkailemaan, mutta hän juoksi epätasapainossa läpi koko pihamaan, huutaen ja kiroten raivokkaasti. Hän kiinnitti puoleensa useamman tarttuneen huomion, mutta ryntäsi meistä poispäin. Jätin Puttosen ovelle vartioon ja käännyin Sofian puoleen. Tyttö oli yhä paikallaan.

”Ota ihan rauhassa, tää on nyt tyhjänä. Kävikö sulle mitään.”
Hän ei sanonut mitään, mutta tuijotti pimeän tyhjyyden lävitse ovelle.
”Sofia, sä oot turvassa. Mä oon tässä näin, sulle ei enää tapahdu mitään.”
Sitten hän alkoi hiljalleen vääntää kasvojaan, mikä aluksi pelotti minua – eihän tässä tilanteessa voinut saada tartuntaa? Mutta sain epäilyksiin nopeasti vastauksen. Tyttö alkoi nyyhkyttää ja painoi kätensä omien kasvojensa suojaksi. Hän ehti olla siinä hetken kunnes reagoin tähän jotenkin. Käänsin kiväärin selkääni ja painoin tytön sen tilalle rintakehää vasten. Tunsin miten pienen naisen keho lähes hytkyi valtoimenaan ja hän vain pidätteli pitämästä kovempaa ääntä. Pidin hänestä kiinni, jotta tyttö ei aivan luhistuisi maahan.
Olimme siinä pitkään, varmaan viisi minuuttia. Puttonen tarkasteli ensiksi ulos, mutta sen jälkeen luki tilanteen hyvin ja sulki oven, alkaen tarkistaa taskulampun kanssa paikkoja. Samalla aloin hiljaa puhumaan Sofialle.
”Me ollaan pitämässä susta huoli, aivan kuten sä pidät meistä. Mutta nyt meidän pitää vielä toimia, eli oo rohkea. Me puhutaan tästä vielä.”
Hän hiljalleen niiskutti vähemmän ja lopulta nosti päätään. Olin erottavinani nyökkäyksen. Hiljalleen päästin pienestä naisesta irti, joka juuri nyt vaikutti lähemmäs tyttömäiseltä. Hän ei ollut tottunut tähän, vaan tuntui jopa hieman häpeävän herkkää hetkeään, vaikka oli vain hetkeä aiemmin ollut kuolla. Vahvan ja kärkkään naisen kuva oli ilmeisesti iskostunut myös naiselle itselleen päälle.

Hetkeä myöhemmin hain koko porukan paikalle jätekatokselta. Etenimme jalan, myös väsyneet varusmiehet perässämme. Varmistin että he kantoivat mukanaan myös radiota, joka Oivan lupauksien mukaan oli yhä toimintakuntoinen. Emme kohdanneet järin paljoa vastarintaa ja lopulta koko kymmenhenkinen seurueemme oli varaston sisällä, ovi suljettuna ja teljettynä ulospäin. Sitä ei sorkkarautakäsittelyn jälkeen saanut enää suljettua kunnolla, mutta nyt siitä ei pääsisi läpi ja äänikään tuskin kuului erityisemmin ulos. Otin siitä huolimatta sotilaat riviin luokseni ja aloin selittämään heille tilannetta. Väsymyksestä huolimatta myös vasta palveluksensa aloittaneet aliupseerioppilaat vaikuttivat alikersantti Oivan lisäksi hyvin kuuliaisilta ja kiitollisilta, sillä heillä oli enemmän energinen olo kuin kertaakaan kuluneena viikkona.
”Selvä, eli olen yliluutnantti Huhta, meikä oli puolustamassa rajaa ja pääsin kersantti Puttosen kanssa Jyväskylään vasta pari päivää sit. Meillä ei ole mitään tekemistä kapteeni Kallion kanssa, niinku varmaan radionkeskusteluista huomasitte…” Puhuin rauhalliseen ääneen ja annoin hämärässä huoneessa silmieni tottua pimeään.
”Me napataan huomenna täältä niin paljon ruokaa talteen kun ehditään ja sen jälkeen käydään hakemassa tusinan verran muita selviytyjiä Rantaväylän suunnalta kyytiin. Te keskittykää nukkumaan ja syömään hyvin että pystytte huomenna auttamaan meitä. Annan vielä pimeän aikaa tarkemmat tiedot aiheesta.”
Päivä alkoi hämärtämään, mutta kaikki nauttivat ruokavarastosta. Valikoima oli yksinkertainen, paljon oli pilaantunutta, mutta meillä oli valtava määrä myös säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa. Sitä oli täällä enemmän kuin koko pienen rakennuksemme väki tarvitsisi edes pariin kuukauteen, mutta tällä hetkellä meidän piti ajatella välitöntä selviytymistä. Tarpeen tullessa saattaisimme jopa pystyä palaamaan tänne, mutta se oli sen ajan murhe. Tällä hetkellä saimme vatsamme täyteen kylmää ruokaa, joka ajoi kyllä asiansa. Puttonen teki myös todellisen aarrelöydön – kahdeksan kartonkia savukkeita, jotka oltiin piilotettu valmispastan sekaan.

Ennen omaa lepoani odotin vielä että pimeässä kaupungissa kello tuli kahdeksan. Olimme Jukan kanssa sopineet että ottaisin yhteyttä radiolla mikäli saisin sen haltuun Oivan ryhmältä. Heidän taistelijansa olivat stressaatuneita, mutta nukahtivat nopeasti kylmään halliin, haalien paketointitarvikkeista ja ylimääräisistä vaihteista suhteellisen hyvän improvisoidun vuoteen. Ainakin yksi miehistä, oppilas Savilahti, synkkäkasvoinen ja hieman romuluinen nuorimies, oli kuumeessa. He tarvitsisivat akuuttia apua hyvin nopeasti.
Kokosin Puttosen kanssa radion toimintakuntoon ja otin välittömästi yhteyskokeilua.
”Rajasalo, Huhta.”
Vastaus tuli yllättävän nopeasti, sillä olimme sopineet pitävämme radiota päällä vain kymmenisen minuuttia jokaisen parillisen tunnin jälkeen. Siellä oli pakko olla jonkun läsnä.
”Rajasalo, Pete tosin, mutta enivei. Mitäs äijä.”
”Sano Jukalle että me saavutettiin toinen kohde. Myös huoltokohde.”
”Selvä. Tuutteko millon takasin.”
”Se onkin se tärkeämpi. Vaihda varataajuudelle.”
Vaihdettuamme varataajuudelle Jukka oli jo paikalla. Hän kuulosti hyvin innostuneelta.
”Ei jumalauta, te onnistuitte!”
”Joo, oli aika raskas keikka, mutta kaikki meni hyvin tolleen päällisin puolin. Mut kuuntele tarkkaan, meidän pitää sopia huominen. Hyvällä tuurilla päästään lähtemään täältä helvettiin.”
Selostin hänelle pääpiirteissään tilanteen ja annoin ohjeet. Huomisaamuna tulisi luultavasti helvetillisin operaatio sitten tämän kriisin alkamisen jälkeen. Se vaati kaikkien osallistumista ja pysymistä tiukkana. Minä en voisi nukkua tänä yönä paljoa, sillä kaikki valmistelut olisi saatava valmiiksi. Kaiken sopimisessa kesti lähes puoli tuntia, mutta se kannatti. Kertasimme suunnitelman, Jukka kirjasi sen paperille. Tarkkoja aikatauluja ei voinut antaa, mutta hyvin lähelle päästiin.

Huomisen auringonnousun jälkeen tapahtuisi paljon.

Lopetettuani keskustelun suljin radion ja laitoin sen valmiiksi seuraavaa varakokeilua varten. Jos yöllä olisi pakko, ottaisimme yhteyttä. Toivon mukaan emme tarvitsisi muutoksia, mutta minulla oli vielä johtajana pari tehtävää.
Selitin lyhyesti mitä huominen päivä pitäisi sisällään ja sain myönteisiä vastauksia. Kaikki kertasivat sen ja vaikuttivat jopa oppineen sen. Tämän jälkeen jaoimme vartiovuorot, mutta minulla oli vielä yksi tehtävä.
Vaikka yö oli pimeä ja päivä oli ollut pitkä, istahdin hiljakseen olevan Sofian viereen hieman sivummalle muiden makuupaikasta. Hän tärisi, eikä se ollut pelkkää kylmyyttä.