Kolmaskymmenesneljäs yö

25.11.2010

Vartiossa ollut Homo herätti meidät keskellä yötä, aivan kuten pitikin. Minä ravistelin sikeästi nukkuvaa Siniä hereille. Hän oli vasta herättyään hieman sekavana.
”Mitä tapahtuu?”
”Me lähetään. On aika.”
Hän tajusi hiljalleen mistä oli kyse. Minusta tuntui, että Sini aavisti jotain. Hän oli fiksu tyttö ja sopivan epäluuloinen kaikesta. Vaikka kynttilällä valaistussa huoneessa oli vaikea erottaa tytön ilmettä, minä tiesin hänen katseessaan olevan jotain erityistä. Tyttö veti ilmeisesti oman pestyn t-paitansa päälleen. Sen printattu julistus, GUNS ARE NO USE, hämmensi minua yhä. Nuoren naisen anarkistiset taipumukset menivät yllättävän huonosti nykyisen anarkistisen tilan kanssa yhteen. Survivalismi ja anarkismi eivät ainakaan teinityttöjen harjoittamissa muodoissa kulkeneet käsi kädessä.
Tarkastin rynnäkkökiväärin lippaat vielä viimeisenä. Sini suhtautui aseeseen kunnioituksella, vaikka hänen aatemaailmansa oli luultavasti vielä pari kuukautta sitten ollut hyvinkin pasifistinen ja väkivallanvastainen. Tosin musta-pinkit hiukset vaikuttivat hyvin absurdilta nykyisessä tilanteessa, riippumatta aatemaailman muutoksista.

Me heitimme reput selkäämme. Kukaan ei vaikuttanut erityisen mieluisalta lähtijältä, sillä unta oli kuitenkin saatu korkeintaa viitisen tuntia, ulkona oli kylmä, sisällä lämmin, eikä kukaan ollut päässyt pisulle ja pesulle. Mutta tästä huolimatta nappasimme eilen asetellut kamat mukaamme. ”Aamiaiseksi” saimme yöllä heränneen Syövän meille tekemää muhennosta. En vittu edes jaksa kertoa mitä siinä oli. Kaikki tiesivät kyllä.
Porukka söi nopeasti ja vaitonaisesti. Tietenkään emme halunneet herättää muita nukkujia, mutta pääasiallinen syy oli myös oma flegmaattisuus. Syöpäkään ei jaksanut enää kysellä minulta yksityiskohtia keskellä yötä. Hän oli myös väsynyt. Väsynyt ja kuoleva mies. Hän tiesi kuolevansa, ellei ihmettä tapahtuisi. Vaikka epäilin miestä piilevästä raakalaismaisuudesta, tunsin silti sääliä häntä kohtaan.
Valitettavasti me emme voisi jäädä tänne.

Astelimme ulos talosta ja lähdimme luultavasti viimeistä kertaa maalaistalon pihalta. Kolme muuta menivät hieman kauemmas jo odottaan, kun minä vaihdoin Syövän kanssa muutaman sanan.
”Siellä voi olla sitten kaikkea, mitä voi kuvitellakaan.”
”Joo. Näin mä olen oppinut tässä pikkuhiljaa.”
”Jep. Ajattele Rambo sitten koko ryhmän parasta. Älä johda tänne ketään, joista et ole varma. Älä pelkää ampua, jos tilanne sitä vaatii. Ymmärrätkö?” Hänen äänensä oli hieman painostava, mutta ilmeisesti mies yritti integroida ja sitoa minua vielä kerran heihin.
”Kyllä.”
”Ei, kun ymmärrätkö. Tiedän että sä tajuat, mutta ymmärrätkö mitä tämä oikeasti tarkoittaa.”
Taisin jopa ymmärtääkin. Tämä oli selvä viittaus mopopoikiin. Ehkä jopa Ninjaan. Ilmeisesti Syöpä todellakin luotti minuun ja suorituskykyyni, sekä siihen, että olin heille kiitollisuudenvelassa hoidosta, jonka olin saanut sairaana.
Keräsin vakuuttavuutta ja vastasin vielä uudestaan myöntävästi. Syöpä taputti minua olkapäälle.
”Onnea matkaan.”
”Kiitos.”
Minä pettäisin ja kavaltaisin hänet. Mutta Syöpä todennäköisesti ymmärtäisi. Silti toivoin, että meidän tiemme eivät kohtaisi enää uudestaan, sillä ymmärtämisestä huolimatta hänellä olisi oikeus kostaa minulle. Ja kuoleva mies ei luultavasti jättäisi käyttämättä sitä mahdollisuutta, mikäli olin pettänyt hänen luottamuksensa.

Astellessani poispäin kolmen muun seuralaiseni kanssa, minusta tuntui kamalalta. Olin tekemässä suoraa rikosta noita ihmisiä vastaan. Mutta tilanne vaati sitä. Enää ei voinut olla hyvä ihminen. Täytyi vain selviytyä.
Toivottavasti tein oikean päätöksen.

Me kävelimme hyvin kohtuullista vauhtia, vaikka lumi hidastikin etenemistä ja oli raskasta. Tarkistin aina uudelle alueelle saapuessa valonvahvistimen kanssa horisontin, mutta se oli pääasiassa turhaa. Pakkanen oli ajanut luultavasti myös sairaat ihmiset sisätiloihin, eikä tämä ollut muutenkaan mikään liikekeskusta. Oli vaikea arvioida, oliko edes kilometrin säteellä naapureita. Ei ainakaan kovin montaa.
Saavuimme talolta johtavalta tieltä varsinaiselle liikenneväylälle, josta käännyimme poispäin tulosuunnasta. Matkaa oli kilometritolkulla, joten emme viivytelleet. En vielä tässä vaiheessa joutunut tarkastamaan kartasta suuntaamme, sillä tässä vaiheessa olimme ehdottomasti oikeilla jäljillä. Lumen pinta tiellä oli käytännössä koskematon. Ainoat jäljet kuuluivat jänikselle. Vain minulla oli ampuma-ase mukana ja onnekseni vielä kaikki panoksetkin. Minua ei kuitenkaan huvittanut ampua laukaustakaan, sillä ääni kuuluisi todennäköisesti hyvinkin pitkälle. Ja kaikki huomio oli tätä nykyä negatiivista.
Matkaa seuraavaan risteykseen oli pari kilometriä pitkin tätä metsätietä. En halunnut törmätä mopopoikiin, mutta en kyllä keneenkään muuhunkaan. Varsinkin Karhun hakemiseksi meillä oli hyvin hatara suunnitelma, jonka takia en nähnyt tarpeelliseksi ottaa lisää riskejä.

Muut eivät onneksi valittaneet. Meillä oli kaikiilla suhteellisen kevyet varusteet, sillä kenelläkään ei ollut yöpymiseen välineitä. Pystyin pitämään rynnäkkökivääriä selän puolella, eikä kevyt ja huonosti istuva reppu ollut millään tavalla tiellä. Pakkanen alkoi hiljalleen särkeä hampaita. Kaikesta hygieniasta ei pystynyt pitämään huolta, mutta myös tähän pitäisi kiinnittää huomiota ennemin tai myöhemmin.
Minä astelin edessä, muut rivissä perässä. Huoleton Dalton-porukkamme eteni suhteellisen nopeasti eikä ensimmäisen risteyksen tavoittamiseen mennyt edes tuntia tässäkään lumessa. Taulun kartano, joka keskisuomalaiseen taloon oli suhteellisen vaatimaton kartanoksi, oli selkeästi tunnistettavissa. Tilaa ilmeisesti käytettiin erilaisia tapahtumia varten, jonka vuoksi sillä oli tienvarsimainoksia.
Me käännyimme tästä vasemmalle. Joutuisime pian ylittämään valtatien, joka oli ensimmäinen riskipaikka. Tästä syystä kehoitin muita hiljaisuuteen. Ei sillä, että siihen olisi tarvinnut erityisemmin kehottaa. Kukaan ei ollut järin puheliaalla päällä.

Ilman valonvahvistinta oli järkyttävän pimeää. Pilvipeite rakoili silloin tällöin ja paljasti kuutamon, mutta muuten luminen maa vaikutti erityisen synkältä. Tien molemmilla puolilla oli muutamia taloja, mutta ne olivat vain yksittäisiä maalaiskoteja. Ketään ei oikein huvittanut mennä noihin sisälle. Siellä täällä oli myös ihmisten jälkiä, mutta oli vaikea kertoa, kuuluivatko ne terveille vai tartunnan jo saaneille.
Ylitimme ainoan valtatien, joka meni Mikkeliin päin. Jouduin tähystämään hetken molempiin suuntiin taatakseni turvallisen ylityksen, mutta mitään ei näkynyt. Ei yhtään mitän. Tuntui siltä, että koko maailma oli hiljaa, kun jalkojen alle tallautuvan lumen ääni hellitti. Se tuntui pelottavalta, mutta tämä oli luultavasti vain ihmisen geeneihin ohjelmoitu tunne. En sinällään pelännyt hiljaisuutta. Nilkuttajat eivät osanneet väijyä, joten ainakaan niitä ei ollut lähettyvillä. Minä en ollut edes ladannut asettani, vaikka lipas olikin paikallaan.
Tosin viimeisinä päivinä tartuntaa suurempi riski oli tullut terveiden ihmisten puolelta. He kyllä osasivat väijyä.
Ja tiellä olivat tuoreet auton jäljet. Korkeintaan päivän vanhat.

Kuljimme Kankaisten pienen kylän läpi, jossa jostain syystä löytyi ”Punainen Tori”. Minulla ei kuollakseenkaan ollut ymmärrystä, missä tori edes oli, sillä ympärillä oli kyläkoulun lisäksi vain metsää ja pimeyttä. Mutta ilmoitustaulu, jossa roikkui yhä pari kuukautta vanha läheisen kansalaisopiston teatterimainos, oltiin tituleerattu samalla nimellä. Jopa läpi menevä tie oli ottanut moskovalaisen sisarensa nimestä ohjenuoraa. Tämä hämmensi minun lisäkseni eniten Ninjaa, joka avasi jopa suunsa ensimmäistä kertaa koko retken aikana.
”Mikä vittu täällä skutsissa porukkaa vaivaa?”
Pystyin kyllä samaistumaan häneen. Helsinkiläisnuorelle hiljaisuuden ja oman tilan tuoma hulluus oli varmaan täysin vieras käsite.
Tarkistaessani valonvahvistimella lähimaiseman, muistin myös Syövän ohjeet. Edessä jatkui nimittäin yli kilometrin verran suoraa tietää. Sen kummallakaan puolella ei ollut metsäkaistaleiden lisäksi peitettä, myös talot olivat hieman syvemmällä metsässä. Kaikin puolin tienpätkä vaikutti jossain määrin uhkaavalta. Mutta sen jälkeen me olisimme jo puolessa matkassa. Mikä oli ihan hyvä, lumessa tallustaminen alkoi väsyttää ja aika juoksi kanssamme kilpaa. Ilma oli myös hieman liian lämmin, sillä meillä oli rehellistä hikeä pinnassa.

Pelottavan avoimesta suorasta huolimatta sen eteneminen oli lähinnä tylsää. Suoraa kävelyä lähes kaksi kilometriä. Eikä sitten mitään muuta. Ei valoa yhtään missään. Ei liikettä. Jotain jälkiä, mutta niidenkin päälle oli satanut lunta, tai tuuli oli heittänyt yhden kerroksen päälle. Ihmisen jälkiä, joista tuoreemmat olivat yksittäisiä, mutta epäilin näkeväni myös useamman hengen jälkiä, jotka kulkivat tien myötäisesti. Ne tosin erottuivat enää hädin tuskin kuoppina lumessa. Olin melko skeptinen, että näillä jäljillä olisi mitään todellista uhkaa.
Olimme tarponeet kuitenkin jo pitkään. Kilometrimäärissä se ei ollut paljoa. Nuorempina vuosina olisin pystynyt taittamaan parinkymmenen kilometrin matkan puoleentoista tuntiin. Mutta olosuhteet eivät olleet otolliset. Meillä oli lunta jaloissamme, paljon kannettavaa, raskas vaatetus ja heikko kunto noin ylipäätään.
Poikkesimme suoran loputtua pois tieltä. Meidän piti syödä jotain, että jaksaisimme. Pysähdyimme taloon juuri ennen edessä aukeavaa peltoa. Hyvin tylsältä vaikuttava maalaistalo. Ei jälkiä pihalla, tyypilinen kaksikerroksinen lato vieressä, auto pihassa koskemattomana lumen alla.
Meidän pitäisi ruokailla täällä. Eikä vähemmän uhkaavaa paikkaa luultavasti löytyisi aivan heti. Olimme kohtuullisen perseessä, eikä täällä liikkuisi muutenkaan ihmisiä, nykyisistä olosuhteista puhumattakaan.
Tästä huolimatta latasin rynnäkkökiväärini talon pihalla ja tarkastelin ympäristöä valonvahvistimella.

Olin ensimmäistä kertaa matkalla tarkastamassa rakennuksia tällä kokoonpanolla. Meillä ei ollut erityisemmin aseistusta mukana. Kumpikin lukiolainen olivat täysin tyhjin käsin, Ninjalla oli nahkahanskat, mutta hän ei muuta tarvinnutkaan. Toisaalta, minusta tuntui että Ninja vetäisi turpaan vaikka koko maailmaa, mikäli sille tulisi tarve.
”Ok, odottakaa tuolla ladon kulmalla. Tulkaa ovelle sanomaan, mikäli jotain tapahtuu. Ilmottakaa ensin äänellä, koska mä saatan muuten ampua. Me pysähdytään tänne vaan syömään. Selvä?”
Koko porukka antoi myöntävän vastauksen. Minä ojensin heille kantamani repun ja poistin kivääristäni varmistimen.

Muut jäivät odottamaan talon kulmalle jännittyneenä, kun nousin kivisiä portaita tylsähkön maalaistalon ovelle. Sen etuikkuna oli rikki, mutta sisällä ei näkynyt muuta kuin lunta. Kokeilin ovea. Auki.
Pieneen eteishuoneeseen oli satanut lunta. Ovi sisälle oli aivan selällään ja koko rakennus luultavasti kylmänä. En kuitenkaan nähnyt lumessa jalanjälkiä.
Astelin kivääri ylös nostettuna sisälle. Valonvahvistin oli lähes hyödytön täysin pimeässä rakennuksessa. Otin muutan askeleen taaksepäin ja vaihdon vahvistimen taskulamppuun, vaikka se paljastaisikin oman sijaintini. Voisin nimittäin muuten kävellä täysin sokeana. Taloon ei oikein päässyt valoa sisälle, kun ulkonakin oli säkkipimeää. Eikä minun sädekehäni ainakaan valaissut sisätilaa.
Etenin rauhassa huoneesta toiseen, pitäen kivääriä jatkuvasti valmiina. Vain puisen lattian narina yritti pitää meteliä kohonneen sykkeeni kanssa.
Talo näytti olevan kuin rauhallisen ryöstön jäljiltä. Kaapit oltiin avattu, laatikot vedetty ulos ja kaikki ovet selällään. Poikkeuksena vanhan hyvän ajan varkauksiin, arvojärjestys oli kääntynyt päälaelleen. Hopeat olivat paikallaan, eikä tietotekniikkaan oltu kajottu lainkaan. Sen sijaan kaikki säilykkeet oltiin viety. Melkein kaikki ruokatavara. Avoimessa jääkaapissa näkyi olevan vielä vanhaa jauhelihaa ja muita elintarvikkeita, joiden parasta ennen -päivämäärä oli samaa luokkaa edellisen sisävessassa asiointini kanssa.

Talo oli muuten tyhjä. Kylmä ja täysin autio. Suljin yläkerrasta ikkunan, joka oli myös heittänyt lunta sisään ja kutsuin muut sisälle taloon. Peitimme nopeasti ikkunan j alukitsimme oven perästä. Täällä oli myös sivuovi, jonka olin automaattisesti noteerannut. Pistimme tule pönttöuuniin ruuan tekoa varten. Kaikki kuivailivat märkiä vaatteitaan, vaikka pysähdyksen ei pitäisi kestää tuntia enempää. Tekisimme nopean ruuan ja jatkaisimme. Mutta pimeää jatkuisi vielä suhteellisen pitkään ja me olimme kulkeneet yli puolen matkaa.
Päätin, että meidän olisi parempi syödä nyt. Emme voineet tietää, olisiko kohdetalossa edes moottorikelkkoja. Tai vielä pahempaa, siellä saattaisi olla ketä tahansa muita asukkaita. Meidän olisi oltava hyvissä voimissa, sillä saattaisimme joutua matkaamaan pidemmälle.
Aivan kaikkea talosta ei kuitenkaan oltu viety. Komerosta löytyi curryä ja punasipulia, missä oli jo kaksi ylimääräistä ainesosaa.
”Käytetäänkö näitä?”
”Joo.” Joni totesi välittömästi.
”Kyl.” Ninja komppasi häntä.
”Mm.” Myös Sini ilmoitti myöntävän mielipiteensä.

Keitimme paloiteltuja sipuleita perunoiden kanssa. Ninja oli sillä välin tutkinut taloa kanssani ja etsinyt muuta hyödynnettävää. Joni oli ovella passissa, Sini katsoi ruuan perään. Minä löysin ladon avaimet. Ihmettelin aidosti sitä, ettei ladolla ilmeisesti oltu käyty, kun koko muu talo oltiin riistetty puhtaaksi.
”Luulisi, että porukka olisi edes etsinyt bensaa tai jotain muuta.”
Ninja hymähti vieressäni vaitonaisesti.
”Joo. Ne ei ees ettiny perunakellaria. Vissiin ei olleet niin epätoivoisia tai sit eivät vaan tajunneet.”
Se oli hieman yllättävä kommentti Ninjalta. En olisi uskonut Itä-Helsingin pojan mietiskelevän perunakellareita. Kysyttyäni hän selvensi kommenttiaan katsellessaan isäntäväeltä itselleen sopivaa vaihtopaitaa.
”Kun kierrettiin Syövän ja muitten kanssa taloja, ne etti aina perunakellarin ekana. Siellä on kuulemma aina eniten ruokaa.”
Hän demonstroi ruuan laatua osoitamalla sormilaan kurkkuaan ja yökkäämällä.
”No siis jos sitä vittu voi ruuaks sanoa. Toi talon jengi on muutenkin vitun tyytyväisiä kun ne voi vetää perunaa joka vitun päivä.”
Hän pudisteli hiljaa päätään ja päätti monologinsa.
”Ei tee ihmisille hyvää asuu paikassa, jossa ei oo metroa.”
Veikkasin Helsingissä ihmisten tartuntaprosentin olevan suurempi kuin missään muualla koko maassa.

Ruoka oli hyvää. Punasipuli maistui taivaalliselta perunan kanssa. Tosin se saattoi pääasiassa johtua siitä, ettei punasipuli ollut perunaa. Eikä ollut currykään. Tämä maistui jo melkein oikealta ruualta ja kaikki suhtautuivat siihen antaumuksella. Ruokailu meni suhteellisen hiljaa, kunnes Joni avasi suunsa tuttuun tapaan. Hän oli juuri se tyyppi, joka muiden ollessa hiljaa, sanoisi ”ompa hiljaista”. Tällä kertaa hän ei sanonut sitä.
”Pitäskö meidän kattoo muita taloja? Voitais tuoda mausteita ja sellasta, kun päästään takasin.”
Muut olivat hiljaa. Tajusin, että luultavasti minun olisi vastattava. Mutta en halunnut kertoa tätä vielä.
”Meidän ei kannata ottaa tarpeettomia riskejä. Tämä talo oli tyhjä, mutta kaikki ei välttämättä ole.”
”Mut me ollaan ihan korvessa, me nähdään kyllä ulkoa, jos talot on tyhjiä. Muut tykkäis siitä.” Oli pakko myöntää, että hän oli ilmeisen aidosti empaattinen. Joskin hyvin lapsekas.
”Ei se ihan niin vaan onnistu.”
”Miks ei?” Joni intti vastaan, mutta rauhallisesti.
Yhtäkkiä Sini laski aterimet pöydälle ja käänsi levollisesti katseen kohti luokkakaveriaan.
”Koska Huhta ei aio palata takaisin talolle.”
Kaikki ruokailun äänet loppuivat.

Me olimme hiljaa hiljaisessa talossa.

Minun ei käynyt kieltäminen, että se olisi minun ideani. Mutta hämäräksi jäi, minkä takia Sini tiesi sen. En ollut maininnut tästä sanallakaan hänelle. Eikä hän varmasti ollut kuullut minun ja Karhun keskusteluja. Tyttö katsoi minua suoraa silmiin pimeässä talossa. Vain pönttöuunin lämpöä hohkaava tuli valaisi toisesta huoneesta tilaa sen verran, että näin hänen kasvoistaan vilauksen. Myös Ninja ja Joni olivat kääntyneet katsomaan minuun.
Olin ollut aikeissa tunnustaa, mutta halusin käyttää tilannetta vielä hyväkseni, kun minulla oli kortteja pelattavissa. Samalla kuitenkin uteliaisuus kalvasi mieltäni. Mistä histosta tyttö tiesi?
”Tuota noin…”
Nielin ruokani hitaasti ja hörppäsin kenttäpullostani jonkin verran vettä.
”Minkä takia sä ajattelet tolla tavalla?” Äänensävyni antoi ymmärtää, että se oli kysymys uteliaisuudesta. Ei varsinaisesti yritys väittää vastaan. Tyttö hymähti itsekseen. Hän korjasi kaksivärisiä, aitoa teiniangstia loistavia hiuksiaan ja nojasi hieman eteenpäin pöydässä.
”Sä annoit mulle ylimääräisiä alusvaatteita pakattavaksi. Ja otit ite ylimääräisiä t-paitoja. Sillon mä aloin epäillä, että joku tässä ei täsmää. Olisit vielä tamppooneja laittanu, niin mä olisin arvannu varmasti, että Karhu tulee jollain ilmeellä mukaan. Mä en olis alkumatkasta ihmetelly, vaikka se kävelis kipeellä jalalla meidän perässä, mutta ei se vissiin oikeasti pysty. Mutta sä aiot ottaa sen mukaan.”
Jonin ilme kasvoilla oli kirkastunut. Minä erotin nuoressa punk-naisessa hyvin pahoja neiti Marplen vivahteita, mutta en sanonut mitään. Hän jatkoi.
”Ok, sitä oli vaikeeta käsittää. Mutta mä näin sut piirtämässä ittelles karttoja. Sä piirsit niitä pitemmälle, mitä meidän tartteet mennä. Ok, ehkä varmuuden varalta, mutta jos ne tiet oli ne, mitä mä veikkasin, ne oli kaikki Viitasaaren suuntaan. Sinne sä haluat meidän menevän, etkä jäävän tonne hullujen sekaan.”
Kohautin olkapäitäni, mutta vastasin hänelle hiljaisuudella. Sini ei välittänyt. Hän jatkoi minun katsomistani ja veikkasin, että pian nainen syyttäisi hovimestaria murhasta.
”Se, että sä annoit Ninjalle saappaat, oli ihan yleisesti hyvä idea. Mut sekin viestii vaan siitä, että tästä reissusta tulee pidempi. Ja sä oot ollu aina hiljaa, kun Syöpä on puhunu. Ennen sä olit aina se, joka teki päätöksiä. Sä haluat myötäillä sitä, että se ei epäilis mitään. Ja sä haluat, että me ei saavuta takasin talolle päivällä, että me voitaisiin hakea Karhu salaa. Mä en jaksa uskoa, että sä vahingossa annoit mulle sen alusvaatteita. Ei ne voinu olla kenenkään muunkaan, se on ainoo talon alle kolmekymppinen nainen. Jokainen tietää miltä ne alusvaatteet näyttää. Ja te olitte kahestaan saunalla, mä en ees arvaile mitä siellä on tapahtunu, mutta lopputulos on tärkee.”
Hänen kaikki väittämänsä olivat lähinnä oletuksia. Hän oli kyllä huomannut paljon todisteita asiansa puolesta, mutta ne eivät olleet mitään loogisia yhtälöitä, jotka kertoivat samoin tein totuuden. Pitkälti oletuksia. Onneksi minulla ei ollut mitään syytä väittää häntä vastaan, mutta pelasin tätä peliä kuitenkin hänen huvikseen vielä hetken.
”Noniin Hercule, aika kovia väittämiä.” Hymyilin hieman tahattomasti lukiolaistytön tavalle perustella ja nojasin pöytään. ”Mutta onko sulla ihan oikeita kovia todisteita?”
Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi syömistä.
”Mä olisin voinut kysyä Karhulta suoraa, eikä se varmaan olis valehdellu. Mutta tää on parempi kaikille. Ne äijät on ihan sekasin siellä. Ja tää on ainoa paikka, missä me saadaan Ninja pois, ennen kun Ysi kuristaa sen sänkyyn.”
Hänen tapansa ilmaista asiat kesken ruokailun oli hieman brutaali. Onneksi hän oli samaa mieltä kanssani. Kuulin Ninjan hymähtävän hiljaa vieressä. Joni vaikutti jännityksestä innostuneelta, mutta malttoi silti pysyä hiljaa.
”Ihan oikeita havaintoja. Minkä takia sä kiinnitit tähän huomiota?” Minä olin aidosti utelias. Tosin ainoa pala, minkä tästä voisi rikastua, oli pelkästään se, että myös joku muu olisi saattanut havaita saman käytöksen talolla. Se saattaisi asettaa Karhun vaaraan, jonka takia kaikki ennakkotieto oli tarpeen.
”En mä olis kiinnittäny huomiota ilman niitä alusvaatteita, senki idari. Ja mä luin pentuna kaikki Neiti Etsivät.”
Kohautin olkapäitäni. Minkäs minä voin sille, jos hän oli lukenut vitusti Neiti Etsiviä.

Joni vaikutti aidosti hämmästyneeltä. Ninja aikoi selvästi sanoa jotain, muttei tiennyt vielä mitä. Minä hyödynsin tilannetta ja nautin hetken ateriasta.
”Okei. Tota, mä en oikeestaan valita – mutta siis sä et aio palata takasin talolle?” Myös Ninja vaikutti hieman epäuskoiselta.
”En. Mutta me haetaan Karhu sieltä.”
”Mut, miten? Syöpä ei varmasti anna meidän vaan hakee sitä sieltä.”
”Mä selitän myöhemmin. Meidän pitää hakea eka ne kelkat. Ilman niitä me ei voida tehdä mitään.”
Kaikki jatkoivat ruokailua. Ilmeisesti tämä tieto oli herättänyt enemmän kysymyksiä kuin tarjonnut vastauksia. Sen pystyi aistiman pimeän huoneen ilmapiiristä. Me kaikki olimme nimittäin vaitonasisia, muta kukaan ei vaiuttanut syövän järin innokaasti. Emmekä voineet käyttää valoja näin keskellä yötä, sillä pienikin pilkahdus taskulampusta olisi kuin rovio tässä pimeydessä.
Lopulta Joni mursi hiljaisuuden.
”Ootsä varma tästä? Kyl mä tiedän, että sä haluat meidät Viitasaarelle, mutta ainakin tuolla oli turvallista.”
Kuulin Ninjan nielaisevan äänekkäästi.
”Vitut.” Olin melko varma, että mies puri huultaan juuri nyt. ”Mä tiedän että Rambo tekee tän osittain mun takia. Se yks vitun kuravittu käyttää kyllä kaikki mahdollisuudet, että sais mut pois sieltä. Ja musta on mukavampi lähteä hengissä, kun jäädä makaamaan Inarin ja sen lapsen viereen, jonkun vitun hakkuuaukean laidalle. Mua kummastuttaa vaan, että Syöpä päästi mut mukaan sen toissapäiväsen jälkeen.”
Ninja saattoi olla kiihkeäluonteinen, eikä sosiaalisesti korrektein tai älykkäin mies, mutta täysin tyhmä ja sokea hän ei ollut.
”Me juteltiin tästä Syövän kanssa. Se halus mun vahtivan sua.”
”Se homma tais kusta.” Mies vastasi ystävällisimpään sävyyn.
”Joo. Niin tais.”
Joni nielaisi äänekkäästi ja keskeytti dialogini Ninjan kanssa. Sini oli jo myöntänyt tämän olevan parempi kaikille, kuten myös Ninja. Joten se oli hänestä kiinni. Nuoren miehen ääni oli epävarma, mutta hän silti toi sen esille suoraa.
”Mun on pakko myöntää, että mä olisin mielellään jääny sinne. Se oli eka turvallinen paikka, missä me ollaan oltu.”

”Joni.” Hieman yllättäen hänen luokkakaverinsa kohotti ääntään. Aiemmin keskustelu oli ollut lähinnä vihaista kuiskailua, mutta Sini puhui yllättävän varmasti.
”Sä muistat mitä koululla tapahtu.”
”Joo.”
”Mut raiskattiin.”
Hän sanoi sen yllättävän kevyesti. Olin kuulevani Ninjan hätkähtävän.
”Ne oli meidän luokkakavereita ja ystäviä. Enkä mä ollu ainoa. Ne hakkas toisiaan, ruoka ja kaikki oli vähissä, niin se toi porukasta paljon pahaa esille. Etkä sä voi väittää, etteikö niin olis ollu.”
”Mut ei se tarkota, että tuolla olis välttämättä asiat silleen.”
”Ei. Mutta mä en halua ottaa riskejä. Se on vaarallista porukkaa. Viitasaarella asiat ei ole niin.”
”Minkä takia ne ei siellä olis silleen?”
”Siellä on enemmän porukkaa. Eikä ne ole sisäsiittoisia murhaajia koko kööri.”
Käytin ehkä hieman rankempaa kieltä mitä halusin, mutta Joni tuntui silti ymmärtävän. Hän hiljeni hetkeksi ja pudisteli päätään.
”Sori.”
Kuulosti siltä, että hän haluaisi itkeä.
”Tää on vaan eka paikka, missä me ollaan turvassa. Ei me koulussakaan oltu.”
”Ei missään oo.” Ninja keskeytti hänet hieman yllättäen.
”Pitää vaan löytää se paikka, missä on vähiten vaarassa.”

Lähdimme talosta yhtä vähin elein, kuin olimme saapuneetkin. Jätimme hiilloksen sammumaan uuniin ja suljin oven lähteissämme. Meillä oli vielä muutamia kilometrejä mentävänä. Valoisaan onneksi oli aikaa, kun Suomen lumisessa syksyssä sitä ei muutenkaan ollut tarjolla järin montaa tuntia.
Kävelin yhä etummaisimpana peltoisen maalaismaiseman keskellä. Pilvet olivat väistyneet ja kuutamo valaisi tietä. Rynnäkkökiväärini tuntui jälleen hyvin kylmältä muutaman lämpimän päivän. Onneksi pitkään palvelleet hanskat olivat sen verran kuivat, että kädet eivät aivan jäätyneet. Tarvitsisin kyllä parempia rukkasia, kunhan talvi kylmenisi. Nyt pakkasta oli kuitenkin vasta vajaat kymmenen astetta ja minusta tuntui, että näin aikainen talvi tietäisi hyvin kylmää säätä.
Ja edessä oli lähes koskematonta lumipeitettä. Tämä ei ollut mitään kevyttä ja kaunista dyyniä, jota tuuli heitti kaikkialle, vaan hyvin tylsää, pakastunutta ja raskasta kinosta. Kinos tosin oli liijoittelua, sillä lunta ei vieläkään ollut kuin vajaat parisenkymmentä senttiä. Se oli kuitenkin riittävästi estämään autojen liikkeen hyvin nopeasti.
Ninja asteli vierelleni, kun saavuimme jälleen metsän suojaan. Tien oikealla puolella oli pieni omakotitalo, joka jäi nopeasti taakse. Kaikki tuntuivat pitävän kiirettä ja meillä oli sopivasti ruokaa koneessa. Tästä olisi korkeintaan puolen tunnin marssi hitaallakin vauhdilla talolle, mikäli olimme oikealla paikalla.
”Kuule, eiks sun nimi ollu Huhta?”
Yllätyin hieman hänen tavastaan puhutella oikealla nimelläni. Tajusin sen symbolisen merkityksen. Hän osoitti, että vanhan yhteisön säännöt eivät enää päteneet tässä.
”Joo. Tai siis Jaakko, mutta Huhta käy kanssa ihan hyvin.”
”Jeba. Kiitti kuitenkin.”
Minä tiesin mitä hän tarkoitti. Ninjan tila talolla olisi käynyt ajan myötä hyvin tukalaksi.
”Ei mitään. Tää on paras ratkasu varmaan meille kaikille.”
”Voi olla. Mun pitää kertoo sulle joku päivä vähän tosta porukasta.”
”Joku päivä.” Minä en tarvinnut suurempaa vahvistusta omiin taustaoletuksiini. Ja mitä ilmeisimmin Ninja ei muistanut omasta känniläyhäämisestään suurempia. ”Meillä on nyt jotain tärkeämpää.”
Yö oli niin hiljainen, etten halunnut meidänkään pitävän ääntä. Jo pelkät askeleet lumessa olivat kuin peltiämpäreiden moukarointia.

Tulimme viimeiseen risteykseen, jota hädin tuskin tajusi risteykseksi. Pienten pensasaitojen takana oli sekä omakotitalo, että Hohon kyläkoulu. Näin Syöpä oli ainakin minulle rakennuksen tituleerannut, mutta en ollut vielä aivan varma. Tosin kun menimme lähemmäs risteystä ja tarkistin valonvahvistimella ympäristön, näin myös pienen sillan hieman edessäpäin, mikäli jatkaisimme suoraa. Tämä oli siis oikea paikka.
”Ei enää pitkään. Ollaan nyt tarkkoja, me ollaan aika kaukana turvasta.”
Kaiken lisäksi maassa oli tuoreita jälkiä, jotka poikkesivat molemmissa viereisissä rakennuksissa. Ei paljoa, mutta ne menivät molempiin suuntiin. Me käännyimme pensasaitojen välistä, koulun ohi pienemmälle tielle.
Aloin olla hyvin varpaillani, sillä valonvahvistimesta näkyi myös kevyt aamurusko horisontissa. Silmällä sitä oli vielä mahdoton erottaa ja hämärän aika olisi pitkä. Me kyllä ehtisimme talolle, sillä olisimme varmasti myös oikeassa suunnassa. Ohittaessamme koulun, tiellä oli myös kaksi ruumista. Ne oltiin ammuttu korkeintaan viikko sitten, sillä kummankaan päällä ei ollut erityisemmin lunta. Huhta pysähtyi tarkistamaan ne hyvin nopeasti taskulampulla. Ammuttu päähän ja kevyessä vaatetuksessa. Luultavasti tartunnan saaneita.
Tärkeämpää oli kuitenkin se tieto, että joku liikkui tällä alueella aseen kanssa meidän lisäksemme.

Huomasin tulleeni välittömästi varovaisemmaksi. Tie vaikutti loppuvan erään maalaistalon pihaan, mutta Syöpä oli varoittanut siitä jo etukäteen ja ilmoittanut, että se vain menisi siitä lävitse. Siitä huolimatta me kaikki olimme yhtäkkiä enemmän varpaillamme. Myös tässä oli jälkiä. En uskaltanut käyttää edes taskulamppua, jotta saisimme selville, olivatko jäljet miten tuoreita. Jemmasin juomapulloni syvemmälle reisitaskuuni otettuani kulauksen ja toivoin, ettei se jäätyisi. Onneksi pakkanen ei ollut liian kireä. Olin hikoillut enemmän kuin aiemmin, sillä me todellakin marssimme nyt vauhdilla.
Tästä huolimatta loppumatka oli hyvin tapahtumaköyhä, vaikka henkisesti stressaava. Maalaistalon pihamaan jälkeen molemmille puolille tietä nousi raskas mäntymetsikkö, joka kaarsi ahdistavasti tien päälle. Mutta se kertoi, että me olimme perillä.
Tien sivusta aukesi lyhyt tienpätkä – vain parikymmentä metriä, jonka takaa löytyi maalaistalo latoineen päivineen. Tämä ei ollut enää kaukana valtatie yhdeksästä, jota myöten olimme alun perin lähteneet Jyväskylästä. Se oli myös lähellä mopopoikien oletettuja väijyalueita, mutta en enää pitänyt mopopoikia pahimpana uhkanamme.
Olin melko varma, että olimme löytäneet oikean talon. Myös sinne johti moottoripyörän jäljet.

Tarkastelin jälkiä lyhyesti. Ne eivät olleet tuoreet. Sen sijaan se rinnalla kulki muutamia jalanjälkiä, jotka olivat. Mutta merkittävintä oli se, ettei tässä ollut yksiäkään moottorikelkan jälkiä. Oli siis hyvä mahdollisuus, että ne olivat yhä talossa.
Tämä talo oli Syövän ykkösvaihtoehto. Hän tiesi varmasti, että siellä oli kaksi kelkkaa. Hän ilmeisesti tunsi talon alkuperäisen asukkaan jollain tapaa. Niinkin hyvin, että hän tiesi missä talon avain olisi.
Astelimme pihalle, joka oli auton kääntöpaikka. Maalaistalo oli varsin iso, sen vasemmalle sivustalle jäi suurempi kaksikerroksinen lato, jonka sivustalla seisoi traktori ja muita metsätyökoneita lumen peitosa. Pienempi ladontapainen rakennus jäi tien ja talon väliin, hieman oikealle puolelle. Myös postilaatikon nimi, Pääkkönen, vastasi Syövän kuvaukseen. Tämä oli varmasti oikea talo.

Ja pihalle oli jalanjälkiä, joista osa meni taloon sisälle.

Osa jäljistä oli vanhempia, osa tuoreempia. Emme uskaltaneet näin lähellä rakennusta todellakaan käyttää taskulamppua, mutta oli todella todennäköistä, että sisällä olisi joku. Olimme jääneet typerästi tuijottamaan sisäpihaa, kunnes lopulta tajusin ohjata muun porukan hieman sivummalle puiden suojaan. Tarkastelin valonvahvistimen kanssa rakennusta, mutten nähnyt mitään. Sen sijaan erotin ainakin tästä, ettei suuremmalle ladolle vienyt jälkiä.
Aloin käymään lyhyttä keskustelua kuiskaten.
”Ok, tää on lähin paikka, mistä me saadaan kelkat. Mä veikkaan, että ne on yhä täällä. Mutta en tiedä kannattaako meidän ottaa riskiä. Te kyllä näitte noi pyöränjäljet. ”
Joni mietti hetken ja kuiskasi jopa koomisen korostaen.
”Missä ne muut paikat on?”
”Taajamaa lähempänä. Pahempia paikkoja.”
”Jos meillä menee koko yö, että päästään sinne…” Ymmärsin mitä hän ajoi takaa.
”Me jouduttais ettimään päiväks turvatalo. Eikä oo varmuutta, että sellainen löytyis nopeasti.”
Myös Ninja vastasi myöntävästi.
”Musta meidän kannattaa ottaa riski.”

Tarkistin rynnäkkökiväärini olevan ampumakunnossa. Tällä kertaa nuoriso sai jäädä sivummalle. Ninja tulisi minun mukaani, sillä saatoimme hyvinkin tarvita lihasta. Ja näin pimeässä hänen nyrkkinsä olivat luultavasti yhtä vaaralliset kuin minun kiväärini. Ainakaan hän ei vahingossa voisi tappaa käsillään ketään (tai ainakaan yhtä herkästi).
Minä menin edellä, mutta tällä kertaa Ninja piti taskulamppua. Käskin hänen pitää se pimeänä niin pitkään kuin mahdollisena. Mikäli talossa oli joku, me tarvitsimme etulyöntiaseman. Jätin jopa valonvahvistimen nuorisolle, jotka jäivät odottamaan puistikon reunalle.
Käskin Ninjaa tulemaan takanani ja katsomaan kulmat perässäni. Vaikka kuutamo valaisikin ulkona jopa jonkin verran, sisällä tulisi olemaan pimeää. Hyvin pimeää. Liikkeen erottaisi vasta, kun se olisi todella lähellä. Muuten me joutuisimme luottamaan korviimme enemmän.
Emme voineet myöskään tähystää ikkunoista talon sisälle, koska emme ensinnäkään näkisi yhtään mitään. Toiseksi, ulkona oli lumen ja kuun takia sen verran valoisampaa, että meidät erottaisi kyllä. Meidän olisi siis mentävä suoraa sisään. Talon etuovi oli luultavasti parempi vaihtoehto, sillä sivuovella ei ollut ikkunoita, joten emme tienneet mitään, mitä olisi sisällä.

Lumen narkusta jalkojen alla kuulosti jälleen patarummulta. Astelimme Ninjan kanssa kyyryssä ovelle ja jäimme hetkeksi hengittämään syvää sen taakse. Emme me olleet hengästyneet, mutta jännitys nosti sykkeen korkealle lähes samoin tein. Minä menin edeltä, koska rynnäkkökivääri tiputti varmemmin tallustelijan kuin nyrkit, yhtään Ninjan taitoja väheksymättä. Hän kulki suoraa perässäni pienen taskulampun kanssa.
Laskin käden varovasti ovelle ja kokeilin sitä.
Auki.
En oikein osannut sanoa, oliko se hyvä vai paha merkki. Työnsin ovea varovasti selälleen, rynnäkkökiväärin piippu jatkuvasti puuta vasten, sormi liipaisimella. Olin laskenut jo varmistimen alas. Tämä talo tuntui asutulta.
Ovi aukeni hitaasti ja varovasti. Se ei edes narissut. Pidin toista kättä kärsivällisesti kahvalla ja siirsin sitä kokonaan auki.
Ei mitään.
Sitten eteisen seuraava ovi. Menimme sille hyvin rauhallisin askelin ja laskin käteni jälleen sisäoven kahvalle. Eteinen oli pieni ja ahdas tila, jossa olisimme loukussa. Talo pitäisi tarkastaa nopeasti.

Käänsin kahvaa ja saman tien oven toiselta puolelta kuului hajoavan lasin ääni.

Jähmetyimme molemmat Ninjan kanssa siihen paikkaan. Kahvan kääntäminen oli selvästi aiheuttanut lasin rikkomisen. Tajusin kuitenkin nopeasi, että meillä olisi nyt kiire. Riuhtaisin oven auki ja tartuin kahdella kädellä rynnäkkökivääriin.
Liikuimme yhä niin hiljaa kuin mahdollista, mutta särkynyt lasi oli nostanut sykkeen korkealle. Jalkojen alla tuntui särkynyt lasi. Humiseva veri piti meteliä korvissani. Talo oli täysin pimeä, mutta erotin meidän menevän ensimmäisenä keittiöntapaiseen kapeaan huoneeseen. Vaikka menimme hitaasti eteenpäin peräkkäin, vanhat lattialaudat narisivat painon alla.

Sitten olin kuulevinani ääntä jostain muualta. Pysähdyimme välittömästi.

Seisoimme tyhjässä keittiöhuoneessa, jonka päästä oli kaksi ovea. Jossain oli selvästi kuulunut toinen ääni. Se ei ollut vain itsemme aiheuttama narahdus, vaan jotain muuta. Mutta nyt talo oli kammottavan hiljainen. Keittiön päässä olevan pöydän takaa näkyi peltomaisema, jonka kuu valaisi. Puristin rynnäkkökivääriä kuin mielipuoli. Olisi pitänyt käydä kusella etukäteen.
Otimme varovasti muutaman askeleen eteenpäin ja käännyin kohti vasemmanpuoleista ovea. Sen takana oli ilmeisesti tupakammari, sillä vanha kuvaputkitelevisio erottui yhä huoneen kulmasta.
Kun olin astelemassa sisälle, Ninja sihahti takanani.
”Tuolla on jotain.”
Hän kääntyi saman tien ympäri ja meni keittiön läpi toiseen huoneeseen. En ehtinyt reagoida miehen temppuun, vaan hädin tuskin käännyin ympäri.

Ja välissämme joku iski keittiön oven kiinni.

Henkilö oli ollut keittiöön johtavan oven takana. Minä en ollut kääntänyt rynnäkkökivääriä mukanani, kun hahmo kävi päälleni. Pimeässä en ehtinyt oikeastaan edes reagoida päällekarkaukseen, kuin lyömällä kiväärin piippua eteen. Sormi painoi liipaisinta ja tupahuoneen valaisi rynnäkkökivärin suuliekki. Näin silmänräpäyksessä päällekarkajan kasvot, kun hän syöksyi puukko kädessä minua kohti oven takaa.
Patruunan paukahdus suljetussa tilassa iski kuulon välittömästi pois. Mutta se ei ollut nyt ensisijainen ongelma.
Mies nimittäin yritti lyödä minua puukolla kaulaan. En ehtinyt torjumaan häntä, vaan iskin rynnäkkökiväärillä miehen olkavarteen. Puukko osui minua kasvoihin, jonnekin otsan seudulle. Luojan kiitos adrenaliini otti vallan, koska olisin lamaantunut muuten iskusta.
Otteeni kivääristä herpaantui sen verran, että yritin iskeä sen tuella miestä jonnekin pään seudulle. Mutta hän oli nopeampi ja paremmassa asemassa. Puukkokäsi oltiin vedetty takaisin, mutta miehen kova isku vasemmalla kädellä upposi suoraa leukaperiini.

Hän tuli koko painollaan minua kohti ja lakosin maahan. Ase tipahti lattialle varmistamattomana. Minulla oli taisteluvyö täynnä tavaraa, mutten ehtinyt käyttää niitä. Mies hyökkäsi suoraa päälleni kaatuessani puolittain maahan. Mielessä kävi ensimmäisenä kuolema. Mutta sain napattua hänen puukkokädestään kiinni pimeydessä.
Pyörähdimme ympäri muutaman kerran. Potkin jaloilla pääasiassa tyhjää ja lattiaa, kun suurikokoisempi mies yritti puskea polveaan vatsani päähän. Riipuin puukkokädessä kuin mielipuoli, miehen yrittäessä repiä toisella kädellä käsiäni irti.
Kasvoillani valui verta. En tiennyt yhtään minne minua oli osunut. En kuullut mitään, vaikka haukoin henkeä kuin vauhko eläin. Myös mies teki niin, sillä tunsin hänen sylkeänsä ja raskaan hengityksen kasvoillani.
Yritin potkia itseäni kauemmas ja karjuin apua hullun lailla. Mutta mies puski päälle. Hän oli ylempänä ja hän oli ilmeisesti isompi. Kädet olivat täysin hapoilla eikä vastapuoli näyttänyt väsymystä. Tärisin ja yritin rimpuilla, mutta olin auttamatta hänen allaan.

Sitten taskulamppu syttyi takaani. En nähnyt muuta kuin päälläni olevan miehen silhuetin, verinen puukko suoraa silmieni yläpuolella. Mutta valo valaisi koko muun huoneen ja pimeään tottuneet silmät sokaistuivat hetkeksi.
Kuulin kumean karjunnan ja voimakas isku lennätti miehen päältäni. Se repäisi jopa puukon ja käden mukanaan kohti huoneen nurkkaa. Isku tuli taskulamppua pitelevältä hahmolta. Tajusin hänet Ninjaksi, joka kävi saman tien kulmaan lentäneen miehen kimppuun. Tuo oli maassa, eikä Ninja antanut armoa. Hän potki suoraa päähän ja kyynärvarsille, lennättäen puukon jonnekin toisaalle.

Lamaannuin hetkeksi tuijottamaan taistelua henkeni puolestahelpottuneena, mutta vain hetkeksi. Pyörin paikoiltani yhä läähättäen painista ja hapuilin kivääriäni. Repäisin sen tärisevin käsin ja tähtäsin miestä, karjuen niin että kuulin jopa äkillisesti helähtäneillä korvillani huudon.
En ollut aivan varma sisällöstä, mutta mies lopetti vastaanpistämisen ja suojasi päätään. Ninja potkaisi häntä kroppaan muutaman kerran ja otti sen jälkeen askeleen taaemmas.

Korviini sattui, mutta kuulo palautui hiljaa. Pidin tärisevällä oikealla kädelläni jatkuvasti kiinni liipaisimesta. Ninja osoitti kulmassa nyt verissäpäin makaavaa miestä. Tarvitsin vain pienimmän tekosyyn ampua hänet. Nousin vasemmalla kädelläni tukien pystyyn. Tiputin viereiseltä pöydältä jotain ja säikähdin ääntä, mutten luojan kiitos ampunut mitään. Ninja tuijotti ja osoitti miestä taskulampulla tyynenä kuin härski piimä. Pyyhkäisin naamaani, joka tuntui kostealta. Käteen jäi huomattavasti verta.
Mies ulisi kulmassa ja hengitti raskaasti. Hän oli peittänyt kasvonsa iskujen ja valon johdosta, mutta meillä oli nyt etulyöntiasema. Ilmeisesti hän oli yksin, sillä ketään muuta ei ollut tullut huoneeseen. Luojan kiitos. Olin purrut myös huuleeni, sillä veri maistui suussa. Ilmeisesti se tapahtui siinä vaiheessa, kun mies oli iskenyt minua naamaan. Mutta nyt hän oli armoillamme. Syke oli tosin yhä niin korkealla, etten tajunnut taistelun olevan vielä ohi.

Kuulin hiljaa miehen puhuvan jotain. Karjaisin hänen puhumaan kovempaa, sillä en kuullut juuri nyt vittuakaan. Hän henkäisi syvään ja kohotti ääntään.
”Viäkää mitä haluutte ja tehkää mulle mitä vuan, mutta elkää koskeko tyttöön.”
Se ei ollut uhittelua, vaan pyyntö. Ninja katsoi minuun kysyvästi.
”Mitä?”
”Tappakaa vaikka mut, mutta elkää koskeko tyttöön.” Hän aneli. Hän aneli verissäpäin ja horjuvalla äänellä, mutta pakotti itseään niin paljon, että sai äänen itsestään ulos. Minä pyyhkäisin verta kasvoiltani. Aloin hiljalleen tajuamaan tilanteen. Mies suojeli jotakuta. Hän ei ollut hyökännyt meidän kimppuumme.
Kopeloin toisella kädellä taisteluvyötäni. Sen takapuolella löytyivät käsiraudat, joilla olin viimeksi kahlinnu Ranta-Knuuttilan lähes kuukausi taaksepäin. Ojensin ne täriselvällä kädellä Ninjalle ja käskin hänen laittaa ne miehelle. Karjaisin kovaan ääneen käskyjä.
”Naama lattiaan! Molemmat kädet selän taakse!”
Polkaisin lattiaan jalalla ja heristin itsekin äänestäni säikähtäneenä kivääriä.
”Nyt vittu!”

Mies ei pistänyt vastaan ja Ninja kahlitsi hänet rautoihin. Nostin kiväärin varmistimen ja laskin aseen hetkeksi viereeni, komentaen nopeasti Ninjaa.
”Kato sen perään. Ota haltuun, polvi selälle.” Hän totteli minua nopeasti ja pisti miehen pakettiin. Ei sillä, että tuo olisi Ninjalle pärjännyt muutenkaan. Ilmeisesti nuorempi mies oli iskenyt häntä niin kovaa muutaman kerran, että pönttö oli melko hyvin sekaisin. Mies oli ehkä kolmissakymmenissä, tummahiuksinen, parta kasvanut muodottomaksi, mutta naama lattiassa. Tummat hiukset. Minua suurikokoisempi, kohtuullisen rotevarkenteinen kaveri.
Otin Ninjalta taskulampun ja haparoin jostain keittiöstä talouspaperia. Painoin toisella kädellä otsaani ja toisella valaisin rakennusta. Rynnäkkökivääri roikkui levottomasti olalla, mutta en uskonut täällä olevan muuta vastarintaa. Kävelin hieman eteenpäin taskulampulla osoittaen tietäni.

Tajusin vasta nyt, että talossa oli lämmin. Keittiön leivinuuni hohkasi lämpöä. Näitä maalaistaloja oli suhteessa ihmismäärään paljon ja niiden lämmittäminen onnistui idiootiltakin. Se pelasti luultavasti monien selviytyjien henkiä tänä talvena. Ilmeisesti se oli ajanut myös miehen tänne, sillä hän ei vaikuttanut paikalliselta, vaikka puhuikin maalaisittain paksua savoa.
Menin keittiön vastapuoleiseen huoneeseen. Siellä oli kaksi pientä puista talonpoikaissohvaa, jotka oltiin molemmat viritelty vuoteiksi. Molemmat olivat avonaiset. Ilmeisesti he nukkuivat tätä. Mies ja tyttö. Tyttö jonka näin juuri taskulampun valokehässä.
Lapsi oli ehkä neljän. Hän oli täysin kykenemätön puhumaan mitään, tuijotti minun valoani silmät suurina, kauhusta jäykkänä. Hän oli kuullut laukauksen, painin ja huutamisen. Minä en osannut reagoida edes lapseen. Tajusin tiputtaneeni verisen paperitupon vain tarttuakseni rynnäkkökivääriin, mutta onneksi en sentään vetänyt sitä pois olalta.
Palasin takaisin kammariin, osoittaen miestä jälleen taskulampulla. Ninja oli pistänyt hänet hyvään pakettiin ja iskenyt verisen puukon kauemmalle pöytään kiinni.
”Onko teitä muita täällä?”
Hän hengitti hetken raskaasti vastatakseen, sillä Ninja painoi polvellaan selkää, tehden olon luultavasti hyvin epämukavaksi.
”Ei.”
”Hyvä. Kuuntele.”
Minä kokosin itseäni ja jouduin pakottamaan sanoja suustani, sillä yhä väkivallasta rikastunut vereni vaati kostoa.
”Kuule, me ollaan suojelemassa meidän jengiä. Me ei tahdota pahaa teille, mutta mä en riskeeraa mitään. Ymmärrätkö?”
Hän oli hetken hiljaa. Ilmeisesti mies ymmärsi. Jatkoin hiljaa.
”Mä olen vittu rauhan mies tästä aseesta huolimatta. Ja jos sä tartut kertaakaan tohon puukkoon, mä ammun sut kaikista pasifistisista tendensseistä huolimatta niille jalansijoille. Mutta nyt me tuodaan meidän nuoret tänne sisään, ja sä makaat siinä lattialla.”

Jätin taskulampun kanssa Ninjan vahtimaan, kun hain Sinin ja Jonin taloon. Korvien tinnistus oli yhä voimakasta, mutta onneksi nuoret eivät pimeässä nähneet verisiä kasvojani. Tunsin yhä tahmean veren kaikkialla nenävarren ja silmäkulman ympäristössä. Minä tarvitsin peilin, sillä en tiennyt lainkaan minne puukko oli osunut.
Toin Jonin ja Sinin sisälle. He ottivat välittömästi nelivuotiaan hoiviinsa, sillä lapsi luonnollisesti pelkäsi minua ja Ninjaa, huutaen aina meidän tullessamme lähemmäs. Kakara osasi kyllä puhuakin, muttei ilmeisesti vain halunnut.
Meidän tehtäväksemme jäi nostaa hakattu mies keittiön pöytään. Kaivoimme hänen ohjeidensa mukaan kynttilät laatikosta, peitimme ikkunan ja valaisimme huoneen keskellä aamuyötä. Oikeammin ulkona oli jo nousemassa valo, kun piinaava tunnelma talossa painoi meidän mielialaamme alas. Ilmeisesti sekä Joni, että Sini olivat täysin kauhuissaan minun ja Ninjan väkivallannäytöstä, sillä he eivät sanoneet oikeastaan mitään.
Puhdistelin haavaani, joka oli ilmeisesti helvetin rujo. En ollut vieläkään uskaltanut katsoa sitä peilistä. Se vuoti jatkuvasti ja Joni joutui hakemaan ulkoa lunta, jota painoin talouspaperin kanssa syvään otsaan ja silmäkulmaani. Tunsin miten iho liikkui, mutta nyt jouduin tekemään monta asiaa yhtä aikaa. Haavasta pitäisi huolehtia kohta, sillä se tulehtuisi muuten. Mutta nyt meillä oli mies käsiraudoissa, samassa pöydässä, istumassa minua vastapäätä.
”Noniin jätkä. Alotetaanpa ihan rauhassa, meidän tutustuminen olis voinut olla parempikin.”
Hänen toinen silmänsä tulisi tummumaan. Miehen suunpielestä vuoti verta, samoin nenästä. Ilmeisesti yksi Ninjan potkuista oli osunut suoraa naamaan.
”Kerroppa meille ensimmäisenä nimes.”
Hän nosti ensimmäistä kertaa naamansa ja katsoi minua suoraa harmailla silmillään tumman hiuspehkonsa ja ylikasvaneen parransänkensä takaa.
”Kasperi.”