Yhdeksäs yö

30.10.2010

Jos me nukuimme, se oli hyvin katkonaista. Enemmänkin hotellihuone tarjosi tilaisuuden ruokailla. Myös siellä oli kylmä, eikä sängyssä ollut peittoja tai lakanoita. Oikeastaan huone ei tarjonnut mitään muuta kuin suojan tuulelta, mutta sekin oli jo jotain. Neljän ihmisen oma lämpö jo pelkästään auttoi hieman asiaa. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli hyvin epämukava tila, mutta oli tullut pimeä, enkä halunnut lähteä tällaisessa valossa lähteä tutkimaan ennalta tuntematonta hotellia. Huone oli vielä hävyttömän pieni, eikä oven telkeämiseen ollut mitään muuta välinettä kuin yksi hiton nojatuoli. No sai kelvata. Kun rehellisiä ollaan, hotellimajoitus taisi olla huonoin idea mitä meillä oli hetkeen ollut.
Puttonen tarkasteli silloin tällöin valonvahvistimella ikkunasta ulos. Ainoa ongelma oli siinä, että toisella puolella oli vain järvi. Näkihän siitä Mattilanniemen ja Ylistönrinteen yhdistävän sillan, mutta siellä ei ollut enää edes kahta tartunnan saanutta. Oli kammottavan autiota. Ikävin oli se tunne, että tiesi uhan olevan kaikkialla. Mutta mitään ei näkynyt missään.
Me emme pitäneet ääntäkään. Kuuntelimme pelkästään. Jopa Jonin epäkorrektin vaarallinen tapa oli muuttunut ja hän yritti lähinnä levottomasti nukahdella huoneen nurkassa.

Näin olisi varmaan jatkunut koko yön, ellei joskus aamuyön tunteina äkillinen meteli olisi herättänyt meitä valveunesta.
Alkoi nopea konetuliaseiden säkätys. Se poikkesi muutamista satunnaisista laukauksista, joita yöllä oli kuulunut, juuri sillä että tämä oli sarjatulta. Ja se ei kuulunut kaukaa meistä. Tulitukseen yhtyi myös rynnäkkökiväärejä, mutta päällimmäisenä kuului voimakkaampi, ilmeisesti ilmatorjuntakonekivääri. Oli vaikeaa sanoa mistä ääni kuului, sillä hotellihuoneemme oli täysin eristetty ulkoilmasta. Vain tällainen aamunta kykeni rikkomaan sen hiljaisuuden. Huomasin Puttosen katsovan minua jatkuvasti kysyvästi. Lattiamme oli täynnä aseita, panoksia ja tarvikkeita, mutta pudistin päätäni. En halunnut ottaa riskejä. Ja vaikutti siltä että kuka ikinä tulta käyttikään, ei ollut välttämättä alakynnessä. Ainakaan heiltä ei tuli loppunut.
Ammuntaa kesti lähes kaksikymmentä minuuttia. Välissä oli taukoja, mutta se jatkui aina. Oli vaikea arvioida paljonko tulittajia oli, mutta he eivät ampuneet summittaista sarjaa. Rynnäkkökiväärin vaimeampi, kuiva pauke, koostui enemmänkin kertatulesta, joka sekoittui raskaamman konekiväärin alle. Se ei vaiennut hiljalleen, kuten tappioon joutuneen ryhmän hajautuva tulitus, vaan katkesi kuin veitsellä leikaten.
Olin kuulevinani autojen ääntä, mutta siitä ei ollut varmuutta. Jäimme odottamaan huoneeseen aivan kuten ennen tulitustakin.

Lopulta sovimme vahtivuoroista. Minä otin ensimmäisen. Sillä ei ollut muuta väliä, paitsi että vartiomiehen tuli pysyä hereillä. Kaikki olivat kuitenkin samassa tilassa. Vaihtoehtona oli kuitenkin vain huoneen vessa ja kylmät kaakelit eivät juuri houkutelleet nukkumapaikkana. Meidän olisi pitänyt ottaa kalliimpi huone, mutten halunnut riskeerata enää mitään. Kaksi tehokasta ja osaavaa taistelijaa oli aivan liian vähän kokonaisen rakennuksen tarkastamiseen, joten jouduimme tyytymään yhdessä huoneessa odottamiseen. Vaikka meillä oli olevinaan etu pimeänäkölaitteen takia, niin pitkään kun Joni oli matkassa, me emme pystyneet liikkumaan minnekään.
Yö valui ja vuorot vaihtuivat. Tajusin hiljalleen miksi kaupunki oli niin levoton paikka. Meiltä puuttui tieto. Se oli suurin ongelma minkä kohtasimme. Täällä olisi varmasti pelastuneita, mutta meillä ei olisi varmuutta missä he olivat ja miten paljon tartunnan saaneita oli. Niitä saattoi olla jopa seuraavassa huoneessa, mutta meidän oli vain selvittävä tässä. Huoneesta ei oikeastaan ollut edes pakotietä. Tilanne oli hyvin levoton.
Odotimme kunnes aamu alkoi hämärtää. Pähkäilimme hiljaiseen ääneen Puttosen kanssa, pitäisikö meidän jättää varusteitamme jonnekin odottamaan. Molemmat nyökkäsivät – seitsemää rynnäkkökivääriä ei ollut mitään järkeä kuljettaa mukana jos niitä osasi käyttää maksimissaan kolme meistä. Joni vaikutti hieman huonommalta. Hän tarvitsi aktiivista lepoa päivittäin, eikä tämä ollut paikka jossa sellaista saattoi saada.

Aloimme viritellä aamua kohti tavaroita valmiiksi. Sovimme että jättäisimme tähän huoneeseen, sängyn alle, osan panoksista, kantaisimme mukanamme vain minun, Puttosen sekä kaksi ylimääräistä rynkkyä, että kolme pistooliamme. Kolme rynnäkkökivääriä, haulikko ja tarkkuuskivääri jäisivät tänne. Jonin miekka kulki Veeran repussa mukana, ruoka ja tupakka (joka ei painanut paljoa mitään) oli muuten kannettavissa. Vettä meillä oli hyvin, mikä olikin suurin positiivinen puoli. Määränpäätä meillä ei ollut, mutta yleinen suunta kyllä. Yrittäisimme keskellä Jyväskylää sijaitsevaa Harjun vesitornia, joka oli Jonin huhupuheiden mukaan mahdollinen armeijan johtopaikka. Se kävi myös järkeensä – kun viestiyhteydet pettäisivät, Harjulta näkisi pitkälle ympäri kaupunkia. Siellä oli myös ravintola, joka tarjosi tiloja majoittaa suuremmankin joukon. Ja torni olisi helposti puolustettava, keskellä Harjun mäkeä, joka luultavasti olisi antanut aikaa paeta sinne.
Matka ei ollut pitkä. Hädin tuskin puoli kilometriä. Maastossa olimme hoitaneet sen vajaassa kymmenessä minuutissa. Mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Suljetun hotellihuoneen takaa emme nähneet kuin Jyväsjärven ja Mattilanniemen sillalla käyskentelevät kaksi tartunnan saanutta. Tilanne oli yhä kammottavan sekava.

Oli vielä pimeää kun valmistauduimme liikkumaan. Halusin että ehtisimme Harjun edessä olevan Seminaarimäen kampuksen puistomaiseen metsikköön ja sitä pitkin piilotellen vesitornille. Matkalla oli paljon rakennuksia, minne voisi suojautua. Parhaimmillaan suunnitelma voisi toteutua näin pimeän aikaan, vaikka Jonikin olisi mukana.
Puttonen otti etumiehenä pimeänäkölaitteen, minä tulin perässä. Molemmilla oli pistoolit esiin vedettynä, rynnäkkökivääri oli hankala ja liijoittelua näissä olosuhteissa. Tarkastimme nopeasti hotellin käytävän ja aloimme liikkua sopivan hitaasti ja hiljaa kohti portaita. Olimme enemmän valmiina käsikähmään, sillä tilat olivat helvetin pienet. Ja selässä kiikkuvat rynnäkkökiväärit kolisivat silloin tällöin toisiaan vasten, Veeran taluttaessa Jonia perässämme.

Useimmat huoneista olivat kiinni, mutta muutama myös auki. Puttonen ja minä suojasimme niitä tarkistamatta, sillä kaikki meistä halusivat pois hotellista. Sitten tulimme portaisiin. Puttonen eteni nopeasti alas, jolloin pelkäsin menettäväni häneen yhteyden. Jouduin laskeutumaan muutaman portaan ja yritin kuiskata hänelle nopeasti komentoja.
Sitten takaa kuului karjaisu ja lattia tömähti äänekkäästi.
”SAATANA IRTI!” Jonin ääni peitti Veeran kiljaisun. Vaikka he olivat vain kymmenen metrin päässä, pimeässä hotellissa se matka tuntui kilometriltä. Vain huuto kaikui korvissa kun ryntäsin takaisin päin, huutaen Puttosta apuun. Hänellä oli valonvahvistin, minulla ei. Palatessani käytävälle näin vain sekavan massan painivan maassa. Pistooli oli käsissäni ladattuna, mutta helvetilläkö minä sitä käyttäisin jos en tietäisi mihin ampuisin.
Jonin karjunta sekottui mätkimisen ääneen, kun hän ilmeisesti pieksi päälle käynyttä tartunnan saanutta. Huomasin Veeran konttaavan kauemmas, kopeloiden pistooliaan esille. En erottanut tytöltä asetta, mutta kuulin miten hän latasi sen nopealla liikkeellä.
”AMPUKAA SE! VITTU!”
Joni potkaisi ainoalla ehjällä jalallaan tartunnan saaneen kauemmas itsestään, napaten sitten seinällä olevasta vaahtosammuttimesta tukea. Tähtäsin aseella ensin häntä, sillä tässä pimeydessä oli mahdoton erottaa tartunnan saanutta toveristamme. Vain yksijalkaisuus paljasti oliko haparoiva hahmo terve vai ei.
Joni oli edessäni, mutta juuri sen takia en päässyt ampumaan hänen potkaisemaansa päällekarkaajaa. Huusin miestä menemään maahan, mutta ilmeisesti adrenaliinikiimassaan tuo ei ymmärtänyt minua.

Sitten aseen suuliekki valaisi hetkeksi käytävän. Paukahdus täytti hiljaisen hotellin.
Jonin takana tartunnan saanut hahmo kaatui maahan. Veeran lattialla istuva hahmo tähtäsi suoraa sen suuntaan, kädet vakaana tummasta silhuetista päätellen. Tytön ase haisi nyt ruudille. Hän oli ampunut sillä ensimmäisen kerran ja osunut.
Kuulin Puttosen ampuvan muutaman laukauksen portaikossa, mutta itse komensin Veeraa laskemaan aseen. Tarkistin hotellin käytävän molemmat puolet. Puttonen ilmoitti alakerrasta tilanteen.
”Tyhjä! Kolome maassa!”
”Tyhjä! Yks maassa! Tuu tänne, nopee!”
Joni oli laskeutunut maahan istumaan ja Veera seisoi hieman tiedottomana, pistooli tukevasti molemmissa käsissään sivummalla. Tajusin vasta nyt mihin minun piti reagoida. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, Joni puhui synkkään sävyyn lattialta.
”Vittu, mä alan kyllästyä tähän fiilikseen. Massiivinen deja vu, runkkarit.”
”Joni… puriko se sua.”
Puttonen oli tullut miehen viereen ja vilkaisi tuota valonvahvistimella.
”Ei helevetti, että puriko…”
”Pojat pojat, aatelkaa positiivisesti -” Joni piteli kättä kaulallaan, ilmeisesti häntä oltiin purtu sinne. Tätä ei enää amputoitaisi. ”- ainakaan mun ei tarvii kohta enää välittää Puttosen paskoista jutuista.”
Kaikki olivat hetken hiljaa. Joni yskäisi itsekseen lattialla. Juuri tällä hetkellä minä en tiennyt mitä piti tehdä. Puttonen kertoi valonvahvistimen läpi millaiset hänen vaurionsa olivat. Puremia olkapäässä, kaulalla ja kämmenissä. Joni ei reagoinut muuten kuin kiroilemalla. Minä en halunnut ottaa asiasta vastuuta, mutta oli ilmeistä että häntä ei voisi enää pelastaa. Vittu. Mutta en halunnut vain toteuttaa sitä mikä pitäisi toteuttaa. Minä en halunnut ampua Jonia.

”Jaakko.”
”Joo.”
”Heitä mulle se pistooli. Vittu joku tauti ei meikää saa. Mä oon kuitenkin sen verran ilkeä runkkari, että musta on harmia ihan helvetisti sen jälkeen.”
”Eläpä liijottele. Sulla on yks jalka.”
”Anna se vitun ase vaan tänne!”
Pistoolini oli ladattuna kädessäni. Tajusin että myös Puttonen ja Veera seurasivat reaktiotani. Vilkaisin heidän tummiin hahmoihinsa ja ymmärsin että tämä rituaali pitäisi jättää meidän kahden välille.
”Veera, Puttone, menkää alas. Tarkistakaa ettei sieltä tuu lisää väkeä.”
He tottelivat käskyä ilman erillistä vastahangottelua. Odotin että portaissa äänet vaimenivat. Pyöräytin rynnäkkökiväärin selästä. Ojennettua pistoolin latasin sen.
”Ihan vaan jos sä vielä jäät kitumaan.”
Joni oli hetken hiljaa, hypistellen asetta käsissään. Sitten hän nyökkäsit.
”Tiijäkkö, toi on veljeyttä.”
”Anteeksi.”
”Näh, ihmisiä kuolee nyt ihan vitusti, eikä meikä oo mikään poikeus. Mut Huhta-” hän yksäisi äänekkäästi, keräten sitten äänensä taas kasaan. ”- piä teikäläiset hengissä. Lainasitte mulle pari päivää lisää elämää. Kiitti.” Kuulin miten hän tarkasti oliko aseessa panosta ja asetteli sen paikoilleen. Mies veti päänsä kaarelle seinää vasten, ilmeisesti ettei sotkisi koko pistoolia ampuessaan. ”Se on soronoo. Pysykää hengissä. Meikäläisellä on treffit Saatanan kanssa.”

Näin suuliekin valossa vain sekunnin murto-osan ajan mitä tapahtui. Vaikka ihmisiä lakosi valtavia määriä päivittäin, tämä oli luultavasti kammottavinta mitä jouduin todistamaan.

Astelin alakertaan pistoolin kanssa. Aamuhämärä paljasti kyyristyneiden Veeran ja Puttosen kasvot. Nyökkäsin heille myöntävästi.
”Veera, purtiinko sua?”
”Ei, Joni heitti mut pois alta. Sen takii sitä syötiin niin pahasti…”
En halunnut reagoida hänen masentuneeseen ääneensä sen paremmin. Me kaikki olimme väsyneitä, mutta aamuun ei ollut pitkää aikaa. Oli siis toimittava nopeammin kuin aiemmin.
”Mennään. Puttonen, anna se vahvari tänne. Seuratkaa perässä.”
Aseet ladattuina käsissämme, lähdimme yksi kerrallaan juoksemaan Hotelli Alban ovista ulos. Mattilanniemen kampuksella asteli varmaan puolensataa tartunnan saanutta hahmoa, mutta etenimme vauhdikkaasti oikealle suoraa ovilta. Alkuperäinen suunnitelma meni heti ovensuussa uusiksi. Ainoa reitti suoraa Mattilanniemen kampuksen läpi Seminaarimäkeä kohti, oli täynnä tartunnan saaneita. Meidän oli pakko edetä Jyväsjärven rantaa myöten, joka oli huomattavan autio. Ilma oli hyvin viileä ja tuuli tuntui iskevän vaatteiden lävitse. Emmekä voineet muuta kuin juosta kampuksen viimeisten rakennuksien varjossa lähemmäs keskustaan johtavia reittejä.

Liikuimme varmaan nopeiten sen jälkeen kun olimme kohdanneet Tanelin ja Sainin. Kaikki kolme juoksivat valittamatta, pysähdyimme vain nopeasti tarkastamaan ympäristön. Minä tiesin alueen ja halusin nopeasti asutetulle alueelle keskustaan – me pääsisimme luultavasti johonkin taloon piiloon, jossa voisimme hengähtää hetken. Jouduimme etenemään vauhdilla tyhjähköä rantaa nuolevaa asfalttikäytävää pidemmälle, vaikka kohtasimmekin matkalla muutaman tartunnan saaneen. Kuljin edellä sen verran nopeasti, että pystyin iskemään niitä suoraa käsikirveellä, ilman että jouduimme edes hidastamaan. Liikerata, jolla ihmisen kallo murtui helpoiten, oli iskostunut hienomotoriikkaani hiljalleen.
Emme joutuneet ampumaan laukaustakaan kun saavuimme ennen liikenteen täyttämälle aukealle. Rantaväylän nelikaistainen tie ja rautatiet erottivat tässä kohti Jyväskylän keskustan kerrostalot Jyväsjärvestä. Ennen tästä välistä oli kulkenut Itä- ja Länsi-Suomen välinen liikenne niin raiteilla kuin tiellä, nyt se oli aivan autio. Pimeässä sitä ei nähnyt, mutta valonvahvistimilla huomasin miten tielle oli jäänyt autoja rykelmiksi, joiden välissä ontui tummien hahmojen silhuetteja. Haukkasimme Rantaväylän ja järveä ympäröivän asfalttipolun välisissä koristepuskissa hetken happea, jolloin selitin etenemisreitin. Ympärillä näkyi satapäin hahmoja, useimmat siellä täällä. Mutta kaikki niistä ontuivat. Niitä oli yllättävän vähän siihen nähden mitä olin olettanut, mutta kolmestaan me jäisimme armotta jalkoihin.
Puuskutin yhä kevyesti, minulla oli taisteluvarustuksen lisäksi kannettavana huomattava määrä panoksia ja elintarvikkeita.
”Ok, me juostaan ton tien ylitse, ratapihan läpi ja suoraa keskustan katuja ylöspäin.”
”Miks me ei käytetä tota ylikulkuputkea?” Veera heitti hyvän pointin, mutta hänellä ei ollut valonvahvistimia.
”Siellä näky liikettä, ja sieltä me ei päästä pakoon ko kahta reittiä.”
Molemmat nyökkäsivät. Välissä olisi muutama aita, mutta me toimisimme raivolla.

Odotin rauhassa että muutama nilkuttava hahmo liikkui Rantaväylällä hieman sivummalle, että pääsisimme juoksemaan suoraa lävitse. Piinaavan pitkältä tuntuvan puolen minuutin jälkeen näytti siltä että me voisimme edetä.
Laskin nopeasti kolmeen, jonka jälkeen kaikki räjähdimme pusikosta juoksemaan. Välimatkaa lähimpiin tartunnan saaneisiin oli varmaan vain kymmenisen metriä, kun ne havahtuivat nopeaan liikkeeseen. Rantaväylän ylitys tapahtui nopeasti, mutta sitten oli edessä ratapihalle johtava aita. Veeralla oli vähiten kannettavaa ja hän ehti ensimmäisenä sen luo. Aita ei ollut järin korkea, mutta eipä ollut tyttökään. Siinä missä Puttonen oli jo hypännyt aidan päälle ja kaatunut sen ylitse, Veera rimpuili reppunsa kanssa sen ylitse.
Olin itsekin valmiina hyppäämään, kun tartuin tyttöä repusta ja heitin hädintuskin viittäkymmentä painavan naisenalun sen toiselle puolelle. Puttonen alkoi ampua rynnäkkökiväärillä, ilmeisesti tartunnan saaneita oli päässyt jo lähelleni. Verkkoaidan piikkejä ei tietenkään oltu tasoitettu ja revin niin vaatteeni kuin käsivarteni itse rämpiessäni sen ylitse. Mutta karjuin siitä huolimatta käskyjä välittömästi yli päästyä.
”Juoskaa! Ne ei nää meitä pimeessä, ratapiha on kyllä tyhjä!”
Näin valonvahvistimen lävitse että keskustaan ei olisi pitkä matka. Eikä raiteilla näkynyt ontuvia hahmoja, tai mitään muutakaan. Junat olivat pidemmällä oikealla rautatieaseman puolella, meillä oli suora linja keskustan rakennuksiin. Juoksimme kompuroiden eteenpäin, mutta ainakaan tartunnan saaneet eivät pysyneet perässämme. Kuulin niiden rämpivän takana aidan yli, mutta etäisyyttä tuli nopeasti koko ratapihan verran. Olimme pian Hannikaisenkadulla – keskustan ensimmäinen tie joka kulki rautatien ja aseman suuntaisesti.

Edessä kohosi ylämäki suoraa kohti Jyväskylän Harjua, keskustan kumpua, jonka päällä myös vesitorni sijaitsi. Edessä näkyi muutama nilkuttava hahmo, mutta myös paljon tummia rakennuksia.
Olin käskemässä Puttosta avaamaan tulen, että pääsisimme lävitse, kun yhtäkkiä ilmassa kajahti nopeasti muutama laukaus. Kadun laidassa ontuvista hahmoista usea kaatui, kun laukausten ääni kaikui kerrostalojen rakenteista. Vaikka olimme hämmästyneitä, jatkoin silti juoksemista. Laukaukset jatkuivat, tusinasta edessä olevasta ontujasta yksikään ei jäänyt pystyyn. Veera ja Puttonen jäivät epävarmana taakseni, mutta minä toimin aivan toisin kuin olimme toimineet koko matkan ajan.
”Suojatkaa! Me ollaan terveitä!”
Sain vastauksen jostain ylhäältä, oli vaikea hahmottaa mistä.
”Nopeesti tietä ylös! Teidän oikeelta puolelta tulee varmaan viiskyt niitä! Kattokaa ikkunoita oikeella puolella!”
Ehdin hädin tuskin vilkaista oikealle, jossa näkyi huomattavan suuri määrä lähestyviä ontujia. Meitä ohjanneen äänen komennosta ryntäsimme suoraa katua ylöspäin. Vilkuilin rynnäkkökivääri valmiina kaikkialle, mutta huomasin korttelin päässä näkyvän avatun ikkunan. Olimme nousemassa kohti kaupunginkirjastoa, jonka viereinen pieni puisto näkyi jo selvästi. Sitten joku huusi minulle ikkunasta.
”Sisään, ota kiinni!”
Mieshahmo heitti rivakasti jonkinlaisen improvisoidun köyden ikkunasta. Ohjasin Veeran ensimmäisenä ottamaan siitä kiinni, sitten Puttosen. Kuulin takaani laukauksia, ja näin myös edestä nilkuttavan usean kymmentä hahmoa. Köysi ei ollut ensimmäisestä, vaan toisesta kerroksesta. Ilmeisesti sitä veti ylös enemmän kuin kaksi ihmistä, sillä Veera katosi ylös nopeasti. Puttonen ei ehtinyt reagoida sen paremmin, mutta minä avasin tulen lähestyviä nilkuttajia kohti. Ammuin koko lippaan aivan liian aggressiivisesti, mutta minua suojasi tulitus myös jostain muualta. Oli vaikea sanoa mistä ammuttiin, sillä laukausten äänet kaikuivat kaikkialla. Mutta nilkuttajia kaatui lähes jokaisella laukauksella.
Lopulta huuto tavoitti minut.
”Nonii Rambo, ylös!”
Myös Puttonen oltiin hinattu ylös. Nappasin selkäni takana roikkuvasta köydestä kiinni ja jätin rynnäkkökiväärin roikkumaan varmistettuna kaulaltani. Lähimmät ontujat jäivät jalkojeni alle kurottelemaan ylemmäs, kun minut vedettiin toisen kerroksen ikkunasta sisälle. Toimitus oli kaiken kaikkiaan kivulias ja niin sormet kuin kyljet hankautuivat entistä pahemmin. Palvelusasuni alkoi kaivata vakavaa päivitystä.

Haukoin happea Puttosen ja Veeran kanssa jonkin toisen kerroksen asunnon lattialla. Olimme kaikki hiestä märkiä, mutta yhä terveitä (noin olosuhteisiin nähden). Ympärillämme oli nelisen ihmistä, joista huomasin ensimmäisenä valonvahvistimen lävitse itseäni hieman lyhyemmän nuoren miehen. Lyhythiuksinen mies hymyili meille ja virnuili itsekseen. Hänen lonkallaan lepäsi taittoperällä varustettu rynnäkkökivääri.
”Tehän sankareita olitte. Kuka helvetti nyt keskustaan haluaa tulla?” Mies oli kyllä alle kolmenkymmenen, mutta tunnistin hänen äänensä samaksi joka oli ohjannut meitä ulkona.
Hengitin muutaman kerran syvään ja vastasin.
”Kuka täällä on johdossa? Pitäisi löytää armeijan komentopaikka.”
”Jaa. Vai että komentopaikka.” Hän vilkaisi muita huoneessa olijoita, jotka heittivät hieman kyseenalaisia katseita puoleemme. Kaksi naista, yksi mies. Kaikki korkeintaan kahdenkymmenenviiden.
”Voi olla että se on vähän hankalaa, mutta aloitetaan meidän puolestamme.” Hän ojensi minulle kätensä ja hymyili.
”Jukka. Hauska tavata.”
Tartuin käteen ja mies veti minut pystyyn.
”Jaakko Huhta, te ette taija olla armeijan miehiä?”
”Ei, mutta te ootte silti tervetulleita.”
Hän asteli myös Veeran ja Puttosen luokse ja veti heidät pystyyn. Muiden sulkiessa ikkunan, Jukaksi esittäytynyt mies osoitti meille asunnon ulko-ovea. Olimme jonkun olohuoneessa, tosin omistaja ei siitä erityisemmin välittänyt.
”Peremmälle. Tervetuloa pikku linnaamme.”