Viideskymmeneskahdeksas päivä

Posted: 27/09/2019 in Päivät

19.12.

Herätessäni oli vielä hämärää, mutta siinä ei ollut mitään erityisen poikkeavaa. Oli sydäntalvi pohjoisessa, ja pimeys oli vielä kylmyyttäkin sitkeämpi ihmisen vihollinen. Peissi ei nukkunut enää paikallaan, mutta kävellessäni tuvan puolelle löysin hänet tuijottamasta ikkunasta ulos Marja-Leenan kanssa. He eivät välittäneet keskustella erityisemmin, mutta tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä toistensa seuraan.
“Huomenta.”
“Huomenta.”
“Huamenta.”

Toin penkin ikkunan ääreen ja istahdin heidän seurakseen. Olimme Peissin kanssa painuneet pehkuihin hyvissä ajoin ennen muita ja talossa oli vielä hiljaista herätessämme. Kello oli ehkä kuuden verran. Marja-Leenan ystävällisissä silmissä paistoi pieni epätoivo hänen tuijottaessa ikkunasta syvälle synkkään pihaan.
“Eipä se Olavi sieltä oottamalla tuu. Me vähän pelätään pahinta.”
“Jep. Ne olosuhteet tuolla ulkona on todella julmat. Ootteko te selittänyt tätä lapsille?”
“Ei vielä.” Marja-Leena pudisteli päätään. Hän oli luultavasti ehtinyt nähdä jo paljon menetyksiä elämänsä aikana, mutta jokin nykytilanteessa oli poikkeuksellisen raakaa.
“Mutta onneksi me ei olla täällä ittekseen. Tässä tarvii jokainen toisensa apua.”
“Tota, Marja-Leena.” Peissi vilkaisi seuralaistaan nopeasti.
“Osaatsä nylkeä jäniksen?”
“Ai niin, tehä toitte sen yhen raadon tänne. En ole kyllä varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen nylkenyt mitään, ainakaan ku edesmenny mieheni laski aseen nurkkaan ja lopetti metästyksen. Mutta voisihan tuota kokeilla. Jos se ei onnistu, niin meillä on naapuri joka metsästää vielä. Se ehkä tulee piipahtamaan päivän parin sisään.”
Hieman yllättäen parivaljakko lähti valmistelemaan keittiötä löytämämme jäniksen nylkemistä varten. Minä menin puolestani vierailemaan puuceen puolella. Oli kummallista miten kroppa alkoi toimia normaalisti kun se sai pitkästä aikaa ravintoa. Nautin kyvystä ulostaa vähintään yhtä suuresti kuin olympiavoitosta. Kylkien vihlova kipu tuntui pariin edeltävään päivään verrattuna todella miedolta, eikä edes hengittäminen sattunut, kaikki muu kylläkin.

Tuvan suuri kaakeliuuni säteili lämpöä ympäristöönsä. Selailin kirjahyllyä, joka heijasteli talon asukkaita. Valtaosa teoksista oli joko akateemista kirjoitusta mitä ilmeisimmin biokemian alalta. Aiheet menivät ainakin minun hilseeni ylitse. Samassa seurassa oli eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoita Hessestä Kunderaan ja Saganiin, useimmiten alkuperäiskielellä. Sen kylkeen mahtui myös komea kokoelma Päätaloja ja muita selvästi Liinan vanhempien suosimia kirjoittajia. Lapsille kirjahylly oli kuolettavan tylsä, sillä visuaalisesti stimuloivin kansi oli Ellisonin the Invisible Manin kryptinen naamari tähtäimineen.

Peissin avustaessa Marja-Leenaa aamiaisen kanssa myös Liina nousi. Hän laskeutui alas yläkerrasta, missä hän nukkui lasten kanssa samassa huoneessa. Vaihdoimme kohteliaisuudet ja tiedustelin häneltä päivän suunnitelmia. Liina vastasi melko kevyeen sävyyn, sillä hänellä ei ilmeisimmin ollut minkäänlaista kiirettä tai aikatauluja. Mutta prioriteetit olivat samat täällä kuin muuallakin.
“Syödään nyt ensin, mutta sen jälkeen teidän pitää kyllä pestä itsenne. Laitetaan pesuhuone kuntoon, onneksi meillä on nyt noita puita niin paljon että tiedä vaikka saisitte vaikka ihan lämmintä vettä.” Hän iski silmää kynttilän valossa. Olosuhteisiin nähden tämä tuntui helmiltä sioille, sillä hygienia noin yleisellä tasolla oli ollut vielä eilen samaan aikaan täysin käsittämättömältä vaikuttava luksushyödyke.

Maalaistalo oli poikkeuksellisen täynnä täysin vanhentunutta teknologiaa, kuten puulämmitteinen vesisäiliö. Emme olleet pistäneet edes merkille että Marja-Leena oli lämmittänyt myös pesuhuoneessa olevan vesisäiliön lähes koko yön läpi. Liina opasti minua kirjahyllyn kanssa ja tutustutti minut samalla heidän arkensa organisointiin.
“Eli te ette vahdi taloa yöllä?”
“Ei ole oikein tarvetta. Ovi on lukossa ja jos joku yrittää sisään, niin ne kyllä pääsevät joka tapauksessa. Me olemme lämmittäneet taloa vain pimeän aikaan viimeiset päivät, jonka lisäksi meillä on vain pari naapuria, jotka tietävät että täällä edes on ketään.”
“Onko teillä aseita?”
“Kirves ja vasara, mutta eipä niillekään ole ollut käyttöä. Minä näin ennen lumen tuloa muutaman tartunnan saaneen, mutta tänne ne eivät ole eksyneet. Eikä ole oikein kukaan muukaan. Tuossa vieressä on Kivijärven lentokenttä parin kilometrin päässä, mutta muuten täällä ei ole mitään kiinnostavaa kenellekään.”

Söimme aamiaista heti lasten herättyä. Aloin nyt tunnistaa heissä pientä alavireisyyttä ja itkuisuutta, mutta oli ymmärrettävää että lasten oli hankala sopeutua tilanteeseen. He olivat vieraiden aikuisten seurassa, eivätkä vielä välttämättä tajunneet etteivät heidän vanhempansa tulisi takaisin. Tilanne oli todella raaka, mutta yritin olla miettimättä sitä. Samaan tapaan kuin yritin olla miettimättä omiemme tilannetta Viitasaarella. Piilevästä alavireisyydestä Liina äiteineen pitivät kaikkien mielen virkeänä ja talon hyvässä kunnossa. Ruoka oli maistuvaa ja lämmintä, sisällä oli hyvin miellyttävä olla.
Peseydyimme Peissin kanssa aamiaiasen jälkeen. Peissi oli jopa entistä sotkuisemman näköinen, sillä jäniksen nylkeminen oli ilmeisesti ollut todella vaiherikas operaatio. Vaikka hän oli pessyt kätensä, käsivarsissa oli pieneläimen jäänteitä yhä. Aloin vasta nyt huomata myös miten pahalle me haisimme, mikä tuskin oli mikään yllätys. Lämpimällä vedellä peseytyminen tuntui todella suurelta luksukselta. Näin myös ensimmäistä kertaa hetkeen peilistä itseni. Parta oli kasvanut melko levottomaksi, mutten ajatellut edes sen ajamista. Se saattaisi hyvinkin piilottaa vanhat syntini kapteeni Kallion ampumakohtauksesta eteenpäin. Peissi sen sijaan höyläsi vähäiset parranhivenensä pois. Niinkin jänteväksi, mutta notkearakenteiseksi testosteronipakkaukseksi hänen parrankasvunsa oli kuitenkin varsin vaatimaton. Sentään kasvojen viiltohaavani näytti välttäneen kaikki tulehdukset ja muut ongelmat, mutta kantaisin arpea mukanani koko loppuelämäni.

Marja-Leena oli tuonut meille myös puhtaita vaatteita, joista kiitimme kauniisti. Housut istuivat sen verran huonosti että käytin omiani, mutta napitin paksun paidan kiitollisena. Peissi nappasi iloisen ja haalistuneen raitapoolon, joka sai hänet näyttämään 90-luvun huuruiselta brittimuusikolta. Ilmeisimmin vaatteet kuuluivat Liinan edesmenneelle isälle. Saimme myös uudet sukat, jotka tuntuivat lähes orgastisen hyviltä. Yöunet ja ruoka olivat tehneet ihmeitä mielialalle. Olin onnistunut jopa vähentämään särkylääkkeet puoleen aiemmista, mutta ne toki loppuisivatkin pian.
Palatessamme pikkutytöt tirskuivat Peissin paidalle. Hän esitteli sitä ylpeydellä ja nautti ilmeisesti myös lasten viihdyttämisestä.

Päivän ohjelma oli tavanomainen. Menimme auttamaan Liinaa halkojen pinoamisessa. Oma panokseni oli lähinnä henkinen tuki, joka sekin toki tuli tarpeeseen. Peissi liikkui myös kankeasti ja kestäisi jonkin aikaa että hänen lihaksensa vertyisivät. Talon nuori emäntä teki kaikki työt totutusti, mikä tarjosi myös hyvän paikan keskustella lisää. Hänen puheliaisuutensa oli kyllä hyvin poikkeuksellista, varsinkin verrattuna muihin kohtaamiimme porukoihin. Katkera kohtaaminen Syövän porukan kanssa oli yhä tuoreessa muistissa. Mitä vähemmän ihmiset kohtasivat toisiaan oli luultavasti paras tapa säilyttää usko ihmisiin. Mutta Liina heitteli halkoja pinoon ilman minkäänlaista pahaa verta. Autoin häntä klapi kerrallaan.
“Tää on kieltämättä oikeen mukava mesta joka teillä o pystyssä.”
“Eikös olekin? Itse olen ollut kyllä aika tyytyväinen tähän paluuseen. Ja olosuhteisiin nähden me ollaan oltu aika rauhassa. Tosin se ei ole mitenkään poikkeuksellista – täällä saa kyllä olla itsekseen jos huvittaa.”
“Sulla ei oo enempää perhettä?”
“Ei, ainoa lapsi, ja äidin lisäksi ei sitten muita. Minulla ei ole omia lapsia. Siihen se ensimmäinen avioliitto kaatuikin, yllättävän rankka reissu kun niitä lapsia ei vaan tullut. Toinen meni sitten ihan puhtaasti ryyppäämiseen.” Hän avautui hyvin välittömästi. Hymähdin itsekseen.
“Joo, meillä ei oo kanssa mitään toivoa että saataisiin perhettä kiinni.”
“Meitsi menetti kaikki vitun yhteydet kahessa päivässä. Etsä vittu voi mainostaa maailman parasta puhelinverkkoa ja sit vaan katkoa kaikki paitsi lennätinlinjat heti ku yhteiskunta vähän vittu romahtaa. Saatanan paskat.” Peissin palaute oli tällä kertaa hänelle tyypillisempää. En kadehtinut sitä asiakaspalvelijaa joka joutui uusimaan hänen liittymäänsä.
“Joo, ehkä se on näissä olosuhteissa enemmän siunaus kun kirous. Meillä äidin kanssa on mennyt ihan mukavasti. Ruokaa on enemmän kuin omiin tarpeisiin, vaikka se onkin vähän yksipuolista. Vähemmän piinaavaa tämä on kun yleiset olosuhteet täällä periferian perällä.”
“Kuinka niin?”
“Niin, pienviljelijän arki on kyllä aika helvettiä. Enemmän tässä on ollut kirjoitustaidosta hyötyä kuin biologian tohtorin tutkinnosta. Mutta toki silläkin on ollut omat etuutensa.” Hän naureskeli hieman taskuunsa. “Ainakin tuo sativa on kasvanut nätisti.”
Peissin silmät kirkastuivat kuin kertaiskusta.
“Jaa sativa niinku pajari?”
“Kyllä, sativa juuri niin kuin pajari.”
Peissin uteliaisuusfiltteristä oli pääsyt läpi taikasana.
“Niin siis meinaatko että täs olis niinku hyvät apajat jos sais pummittua pikku tötsyt?”
Uusmaanviljelijän ilme kirkastui. Ilmeisesti sekä Peissin taipumus päihteisiin että molempien halukkuus seuraan löysi toisensa.
“Noh, tiedä vaikka illemalla kun nukkumatti on vieraillut lasten luona näin saattaisi ollakin.” Hän iski silmää kuin akateemikko ainakin. “Tosin varaudu sitten aika tuhteihin savuihin, meillä ei ole tupakkaa laimentamaan yrttejä.” Hän iski silmää. Olin hieman hämmästynyt tilanteesta.
“Siis se on teijän oman talon kannabikset?”
“Joo, pientä viljelmää tomaattien vieressä. Omaan käyttöön ja muutamalle vanhalle tutulle sitä on tullut myytyäkin. Mutta riskit on pienet jos on myyntieräkin. Minulla oli vähän haave tehdä tästä täysin omavarainen tila, ja se on kyllä oikein hyvin onnistunut. Ensi vuonna katsotaan sitten miten työt saadaan tehtyä jos varaosia, polttoaineita ja muita välineitä ei yhtäkkiä ilmestykään.”
Spekuloimme hetken pitkän aikavälin suunnitelmia, mutta lopulta Liina päätti keskustelun kaikkien hyväksymään yhteislausumaan.
“Eipä tuolla suunnittelulla paljoa oo väliä, päivä kerrallaa tässä mennään kuitenkin.”

Saimme reippailtua puut paikalleen hieman päälle tunnissa, joka kävikin päivän työstä. Valtaosa ajasta meni rupatteluun, jonka jälkeen Liina näytti meille muun tilan. Lumeen oli tallautunut näppäriä polkuja, joista osa meni hieman kauemmaskin. Hänen mukaansa he silti poistuivat lähimaastosta todella harvoin. Navetta oli täynnä työkoneita ja siellä oli improvisoitu välivarasto, joka täyttyi oman maan kasviksista ja viljasta. Takapihan ja peltojen välissä oli suuri kasvimaa, jossa oli myös pahamaineinen kasvihuone. Ilman sähköjä se ei ollut talvikäytössä, mutta olisi muuten toiminut oikein hyvin. Liina osoitti peltojen yli eri suuntiin ja selitti missä kirkonkylä oli, ja missä läheinen lentokenttä.
“Se on yllättävän hyväkuntoinen, melkein kilometrin mittaisella radalla varustettu paikka. Joskus täällä näkyi vielä moottorittomia lennokkeja taivaalla, mutta veikkaan ettei kukaan ole edes käynyt siellä lumen satamisen jälkeen.
“Noh, eihän noista tiedä milloin niille tulee taas käyttöä. Tosin eipä kellään varmaan oo edes riippuliitimiä tähän hätään.” Mielikuvitukseni laukkasi melko huonosti, mutta vähänpä minä tiesin siitä mitä ympärillä tapahtui. Liina virnisti itsevarman näköisenä.
“Niin, siinä tapauksessa tämä varmaan räjäyttää tajuntanne.”

Hän kävelytti meidät pihan lävitse suurelle traktoritallille ja avasi pienen sivuoven. Astelimme pimeään halliin sisälle, jossa haisi pinttyneen rehun ja polttoöljyn sekoitus. Liina jatkoi hämärässä hallissa totutusti keskemmälle suuren oven luo, kilautti lukon auki ja alkoi vetää sitä auki. Ulkoa tullut valo osui suureen rakennelmaan keskellä hallia. Se ei ollut veikkaamani puimuri, vaan jotain paljon odottamattomampaa.
“Katsokaapas tätä.”
Edessämme oli Cessnan pienkone, näppärän näköinen vaalea potkurikone joka lähes kimalteli talven kylmässä valossa. Vaaleapohjainen ja punapyrstöinen kone oli sulavalinjainen kuin tehtaalta tullessa. Sen pinta kiilsi kuin vastavahattuna ja katon päältä levittyvät siivet täyttivät hallin niin tiukasti, että hädin tuskin mahtuivat ovesta ulos. Lähes kymmenmetrinen kone oli kunnioitusta herättävä, täysin odottamaton ja jopa kaunis virtaviivaisine linjoineen.
Se näytti erittäin hyväkuntoiselta ja Peissin leuka oli tipahtanut maahan saakka.
“Voi isäkissan vittu.”
“Huhhuh. Mitäs helvettiä-”
“Joo, tässä pitää vähän selittää asiaa. Isän vanha työkaveri ja lapsuudenystävä Romppainen oli paikallinen roskakuski. Ennen evakuointia se tiesi että meillä on hyvä talli, ja toi koneen tänne. Sanoi, että se pelkäsi mitä tällaisille härveleille tapahtuu jos joku vaikka murtautuu. Niin se toi sit tänne, kun sillä ei ollut enää omaa isoa tallia. Me ei olla nähty sitä sen jälkeen, mutta oon katsonut pariin kertaan että kone on kunnossa. Jätehuolto on aika hyvä bisnes, ja Romppainen oli vähän villimpi kaveri ideoidensa kanssa. Noh, toisilla on kesämökki, sillä on pienkone. Ja nyt se on täällä.”
Olimme hetken hiljaa. Peissi asteli kunniotusta herättävän lentohärvelin viereen ja potki kevyesti sen renkaita tennareillaan. Hän pohti hetken ja antoi sitten mielipiteensä.
“Nii ett teillä on niinku vittu lentokone.”
“Joo, kyllä näin on.”
“Osaatteko te lentää sitä?”
“Ei, mutta katsotaan jos joskus joku tarvitsisi.” Liina naurahti iloisesti.

Niin odottamaton ilmestys kuin lentokone olikin, tajusimme sen olevan todella triviaali ja hyödytön härveli. Liinan sulkiessa ovet tuo logistiikan ihmevekotin jäi itsekseen kylmään traktoritalliin, jossa se luultavasti odottaisi vielä pitkään. Mikäli tilanne olisi ollut toisenlainen, olisimme lentäneet todella kauas täältä samoin tein. Mutta ilman lentotaitoa, navigointitaitoa, aurattua kenttää ja mitään tietoa muista toimivista lentokentistä, kone oli meille turhempi väline kuin käkikello. Jätimme pihamaan taakse Liinan kertoessa kaskuja roskakuskista ja palasimme takaisin tuvan puolelle.

Loppupäivä meni lukiessa ja lasten kanssa leikkiessä. Porukan pienimmät kävit pihamaalla tekemässä parit komeat lumiukot, jotka saivat jopa porkkananenän. Tatuoinneistaan ja hurjasta puheenparrestaan huolimatta Peissi tuntui olevan heidän kanssa elementissään. Minulla ei ollut mitään tajua minkä takia, mutta hän kurvaili leluautoilla kun mielipuoli, kokosi lumiukkoja kuin suurempikin ammattilainen ja nauratti pieniä tyttöjä tuvan lattialla pieruvitseillä. Keskityin itse laiskanlinnassa makoiluun ja kylkieni tunnusteluun. Ne olivat yhä kipeät, mutta eivät läheskään niin kammottavat kuin aikaisemmin. Pieni puiden heittely tuntui jopa tehneen niille hyvää.
Lämmin ruoka tuli pöytään silloin kun odotimmekin, ja ilta jatkui yhtä rauhallisissa merkeissä. Sen laittaminen tosin alkoi vasta hämärän tultua, sillä kaikki tiesivät savun paljastavan sijainnin kaikille. Muuten tunnelma oli hyvin rentoutunut. Liina viihdytti meitä myös tarinoilla työuraltaan, jotka olivat yllättävän viihdyttäviä valkokaulustyöläiselle. Arvoimme myös jonkin verran muun maailman menoa.

Peissi vilkuili yhä makuukammarimme ovenpieleen jättämäänsä miekkaa. Hän mitä ilmeisimmin halusi olla aina tietoinen siitä, että se oli käytettävissä. Mutta samalla nuorempi mies vaikutti jälleen uniselta. En ihmetellyt lainkaan, sillä hän oli yhä palautumassa todella raskaasta suorituksesta, enkä puhu nyt alle kymmenvuotiaiden lasten kanssa leikkimisestä. Huomasin tosin samalla että hänen kannabishammastaan kolotti aika hyvin, ja väsymyksestään huolimatta hän oli hyvin innokkaasti hereillä ainakin Teaa ja Hillaa kauemmin. Tai näinhän hän luuli.
Välittömästi myöhäisen lounaan jälkeen Peissi ilmoitti ottavansa torkut ja kuiskasi meille että herättäisimme hänet kunhan “vesihiisi sihisisi hississä”.

Marja-Leena ei päästänyt muita tiskaamaan, vaikka tarjosin kohteliaasti apua. Myös lapset auttoivat pöydän tyhjentämisessä, mutta muuten heillä ei ollut suurempia vastuutehtäviä. Kävin viemässä kuorimatyöstä ylijääneet jätteet ulos pihan laidalle, jossa oli kompostia vastaava laitos.
Jäin ihailemaan ulkoilmaan kaunista tähtitaivasta pilvien hajotessa paikoitellen. Täällä ei luultavasti ollut paljon valosaastetta alun alkaenkaan, mutta nyt taivas oli kirkkaampi kuin koskaan. Pakkanen tuntui purevan myös samalla pahemmin, ja minun tuli nopeasti kylmä lainatussa villapaidassa. Synkkä ja kylmä talvi tappaisi tartunnan näin pohjoisessa melko nopeasti, etelässä tilanne olisi luultavasti paljon villimpi. Edellispäivänä Peissin surmaavat kolme tartunnan saanutta olivat hyvä esimerkki siitä, miten mikään elävä ei kestäisi yli viidentoista asteen pakkasta kovin pitkään. Ihmiskroppa oli ihmiskroppa tartunnan saaneenakin. Sillä oli omat rajoituksensa myös täysin vaihtuneessa olotilassa.

Palasin takaisin Liinan luo, joka hyräili joululauluja. Hän vilkaisi oven avautuessa lämpömittaria.
“Parikymmentä astetta. Siellä taitaa olla aika kylmää.”
“On joo. Kohta varmaan kusi jäätyy karrelle.” Vilkaisin lapsia, mutta he eivät kiinnittäneet rujoon kielenkäyttööni erityisemmin huomiota. Kuulin keittiöstä teepannun sihinän ja Marja-Leenan valmistelevan jo kuppeja. Istuuduimme tuvan sohvalle Liinan kanssa katselemaan lapsia pieneksi hetkeksi. Ajatukset pakkasesta ja tallustelijoista saivat minut hyödyntämään akateemikon läsnäoloa hieman ajankohtaisemmilla keskustelun aiheilla.
“Tota, tolleen biologina ja tutkijana, ootko sä miettiny tota tautia? Siis mitä niille oikeesti tapahtuu tolleen solutasolla.”
Liina nojasi taaksepäin ja hymyili.
“Niinno, minähän olen pääasiassa biokemisti enkä virologi, mutta kyllähän tuota tuli mietittyä.”
“Ootko sä nähnyt paljoa tartunnan saaneita?” Tajusin yhtäkkiä, että hän saattaisi tarvita myös hieman taustatietoja.
“Kahdesti, ja toinen oli aika kaukaa. Enemmän olen kuullut tarinoita naapureilta, varsinkin Heikkilä on liikkunut paljon ja kertonut aika hurjia tarinoita.” Hän vilkaisi lapsia kohtaan, mutta he näyttivät enemmänkin nauttivan automatosta kuin tartunnan biologian selvittämisestä. “Te saatatte jopa tietää paremmin mistä siinä on oikeasti kyse. Kenttäkokemus ja testaus on kuitenkin paljon parempaa kuin mitä teoreettinen pohdinta näin sekavassa tilanteessa.”
“Noh, kokeillaans jos me saataisiin lyötyä viisaat päät yhteen.” Kumarruin hieman eteenpäin ja madalsin ääntä, halusimme keskustella aiheesta näin aikuisten kesken.

Myös Marja-Leena saapui paikalle teekuppien kanssa. Väljähtänyt tee hädin tuskin muistutti alkuperäistä tuotetta, mutta se oli enemmänkin rituaalinen tapa kuin mikään kulinaristinen ilotulitus. Aloin kuvailla Liinalle kokemuksiamme ja arvailujamme.
“Se o aika outo. Siis yleesä se näyttää vitun karulta, mutta mä en oo nähnyt sitä läheltä. Puremasta menee ehkä pari tuntia, voi varmaan mennä päivä parikin, ja sen jälkeen se on menoa.” Muistelin kiivaasti menettämiäni kanssamatkalaisia aiemmilta viikoilta. Se oli karua, mutta pyrin ajattelemaan asioita objektiivisesti. Kertailin myös aiempia keskusteluja, joita olin käynyt aiheesta.
“Mitä oon nähnyt, niin lähes aina jossain vaiheessa tartuntaa lentää oksennus, ruokailusta ei tuu paljoa mitään, kaikenlainen kehonkontrolli tipahtaa, jonka jälkeen tajunta lähtee. Sit me puhutaankin jo tartunnan saaneesta henkilöstä ku ne tulee tajuihinsa. Ne ei puhu tai kommunikoi, vaan menee vaan kohti elävää lihaa. Ehkä kuolluttakin. Kontrolli on yhä huonoa ja sit tartunnan saanut kaatuilee paljon, ne on huonoja tekemään vaativia juttuja, esimerkiks uimista tai kiipeämistä, mutta saatta silti onnistua siinä. Ne tulee kyllä ovista sisälle, mutta ei paljoa käytä esineitä tai muita. Ne paatuu eläimen tasolle, hataran ja haavoittuneen, verenhimoisen eläimen tasolle.”
Liina kuunteli kiinnostuneena. He olivat välttäneet suurimmat järkytykset, jonka johdosta hän ei vaikuttanut erityisen kauhistuneelta. Marja-Leena teki sen sijaan hyvin epämieluisia mikroilmeitä pitkin keskustelun.
“Pari päivää sitten me nähtiin kanssa mielenkiintonen keissi. Pari tartunnan saanutta oli selvinny kylmässä muutamia päiviä. Siis tollasessa viidentoista, kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Ne oli kohmeessa ja varmaan pakkanen oli purru kaikkeen kropassa, mutta silti kävi päälle. Tavalline ihmine olis varmaan jäätänyt yhdessä yössä, mutta nää piruparat selviää vähän pidempään. Osa porukasta jota ollaan tavattu puhui kanssa siitä, että ne on toisinaan paennut lämpimiin tiloihin talvea karkuun jos niillä ei oo mitään jahdattavaa.” Mietin hetken, ja muistin sen jälkeen kohtaamisemme tallustelijan kanssa Kustaantiellä nuoremman Rajasalon kanssa.
“Lyijyä nekin tottelee, mutta pysähtyvät huonosti jos ei osu päähän. Mä oon nähnyt miten ne on vielä rämpinyt neljä kiväärinluotia kropassa, minkä kyllä pitäis pysäyttää isompiki köriläs. Ne ei vuoda paljoa verta, mutta lihaskontrolli kyllä kärsii entisestään vaurioista – ihan niinku ihmisellä ylipäätään. Lyhyesti sanottuna, näyttää siltä että ne olis kankeita, mutta kestäviä. Ei mitään yli-ihmisiä, mutta selvästi ei mitään ali-ihmisiä.”
Käänsin katseeni kysyvästi Liinaa kohti. Näin hänen pohtivan aihetta hetken, hörppäävän hieman teetä, ja sitten nojaavan taaksepäin.

“Ei aavistustakaan.”

Hän pudisteli päätään ja katsoi lasten leikkiä hetken aikaa. Marja-Leena hörppi teetä rauhallisesti ja toi kynttilän hieman lähemmäs meitä. Liinan ilme oli yhä mietteliäs hänen tuijottaessaan katon tummaa lamppua. Hän päristeli hieman huuliaan ja totesi sitten oletuksia, jotka jo tiesimme.
“Niin, toi pureminen kuulostaa tavanomaiselta viruksen tartuntatavalta. Tai miksei bakteerinkin. Oksentelu ja tajunnan lähtö, huono lihaskontrolli, ne käyvät kaikki järkeen jos kyseessä on joku todella voimakas, aiemmin tuntematon tauti. Mutta sen jälkeen homma onkin monimutkaisempaa. Virukset, parasiitit ja jopa sienet vaikuttavat eläinten käytökseen, ja toki harvinaisemmissa tapauksissa myös ihmisten. Vesikauhutarinat oli ennen vanhaan aika paljon sidoksissa vanhoihin legendoihin vampyyreistä, ja se aiheuttaa viimeisinä päivinä paljon aggressiota, ehkä jopa puremista. Mutta tässä mittakaavassa -” Hän pudisteli päätään.
“Tämä on aivan ennenkuulumatonta. Paitsi taudin laajuus, niin etenkin taudinkuva. Mutta kuten sanottu, minä en ole virologi, ja tässä aiheessa pitäisi olla apuna myös neurotieteilijöitä. Huono liikuntakyky kielisi hermoston osittaisesta lamautumisesta, joka voi tapahtua myös aivoissa.” Hän pyöritteli lusikkaa teekupissa ja vilkaisi seinällä heiluvaa kelloa. Aloimme olla illan puolella.

“Jos mun olisi pakko veikata, niin sanoisin, että luonto ei ole riivannut meitä tällä taudilla. Se on liian vaarallinen ja tuli liian puskista. Kaikki virukset kehittyvät, niin kuin muutkin eliölajit, evoluution armoilla. Jos tämä olisi joku vesikauhun äärimmäinen versio, niin siitä olisi varmasti ollut aiempiakin vihjeitä.” Kohotin hieman kulmiani.
“Tarkoitatsä että tää on todennäköisesti ihmisen rakentama virus?”
Liina kohautti olkiaan jopa välinpitämättömästi.
“Jos minun olisi pakko veikata, niin se olisi todennäköisempää kuin mikään muu vaihtoehto. Toki mikään ei ole mahdotonta, mutta ilman minkäänlaisia laboratoriotestejä – ja korostan myös että ilman tässä tutkimuksessa vaadittavaa asiantuntemusta – tätä ei oikein voi testata.”
“Mutta jos sun pitäisi veikata taudin syytä -” Utelin vähemmän salailevasti.
“Noh, meillä on tekninen taito kloonata ihmisiä, muunnella geenejä ja valtava tausta biologisessa sodankäynnissä. Minä en näe mitään syytä miksi tätä virusta ei olisi luotu tyhjästä.”
Jäimme tuijottamaan kynttilän lepattavaa liekkiä synkkinä. Liinan teoria oli kuumottava, mutta enemmän uskottava kuin mikään muu. Joku oli tuhonnut maailman, ja hän oli tehnyt sen hyvin suurella ymmärryksellä ja taidolla. Ja tästä syystä me pakoilimme piilopirtissä keskellä metsää, ilman sähköä tai juoksevaa vettä, valmiina taistelemaan jokaisesta päivästä selvitäksemme.

Marja-Leena ryysti äänekkäästi teensä loppuun.
“Nonnii tytöt, eiköhän mennä nukkumahan!”
“Ei vielä!” Vaaleahiuksiset pikkulikat kiekuivat kuorossa.
“Kyhyllä nyt pittää mennä! Huomenna on päivä uus, tehään isommat lumiukot!”
Marja-Leena ei edes kuulostanut siltä, että hän oli tinkimässä tästä neuvottelusta. Hän nappasi tytöt mukaansa ja meni hoitamaan iltatoimia näiden kanssa. Huomasin myös tilaisuuden tulleen omalle unikeolleni. Astelin makuuhuoneeseen herättämään Peissin, joka oli kuitenkin jo pompannut pystyyn paidattomana arpisessa ja tatuoidussa kokonaisuudessaan.
“Jaa onkse pienten tyttöjen nukkumaanmenoaika?”
“Kyllähän se taitaa olla juu.”
“Voi juku.”
“Mitenkäs pienet pojat jaksaa?”
“Pienet pojat jaksaa ihan hyvin. Laitetaan aromipesä tulille.” Hän hieroi käsiään yhteen innostuneena ja lipoi huuliaan kuin sarjakuvasusi. En ollut koskaan nähnyt Peissiä yhtä täpinöissään kuin päihdehimoissa.

Marja-Leena oli nukkunut tyttöjen kanssa ilmeisesti jo useamman yön ja teki niin myös tänä yönä. Vieraskoreudesta pukeuduimme tuulikaapissa haalareihin ja Liina kaivoi taskustaan pienen pastillirasian heilutellen sitä Peissille, joka ensimmäistä kertaa minun muistiini hymyili yhtä rehellisesti.
Suljimme oven perässämme ja jäimme pihapiiriin seisoskelemaan Sierran luo. Liina sytytti lyhyen pikkubluntin ja kierrätti sitä kanssamme. Nolostuksekseni yskiskelin sauhujen kanssa ja jouduin kieltäytymään suuremmista pössyttelyistä, mutta Peissin ja Liinan toleranssi ja kokemus hassutupakan kanssa oli hieman parempi.
“Joo, minä yritän olla polttelematta liikaa. Siitä tulee vähän lakoniseksi, ja täällä on kuitenkin töitäkin mitä pitäisi tehdä.” Liina jutteli tapansa mukaan kevyeen sävyyn. Peissi sen sijaan alkoi osoitella jo kikattelun merkkejä.
“Meitsi joskus pajautteli aikasen vitusti, anteeksi ranskani.” Hän tirskahti välissä. “Meni duunitki mukavasti, mut sit piti vähentää ku treenikausi meni vähä raa’aks.”
“Mitä sinä treenasit?”
“Vähän sitä sun tätä.” Hän ei ilmeisesti halunnut mainostaa liikaa urheilumenestystään kamppailulajeissa. “Mut tärkeintä oli että vitusti treeniä.”
“Vai että vitusti treeniä?” Liina uteli.
“Joo, silleen niinku vitun paljon.”
“Niin siis tarkoitat, että useaan otteeseen?”
“Joo, niinku – vitun useeseen otteeseen.”
“Sehän kuulostaa aika sporttiselta.”
“Joo oli kyl sporttia ja varttia vitusti.”
“Ai varttia kanssa?”
“Kyl, oli varttihommia kanssa.”
“Ai hommiakin vai?”
“Joo kato hommii pitää puskee pitää dallaa ja huslata you know.”
“Ai ihan englanniksi?”
“Joo, iha vittu lontooks kanssa.”
“Millasias hommia ne sellaiset on?”
“Emmä vittu tiä. Töitä. Röitä. Mistä niitä röitä saa tiiäks.” Peissi alkoi kikatella kuin pikkutyttö. Myös oma oloni oli raukean hilpeä.

Seisoskelimme ulkosalla pitkän puolituntisen, mutta sen jälkeen kylmä ajoi porsaskatraamme takaisin sisälle. Ilta oli myös pitkällä ja hekottelufiilis laskemassa, jonka seurauksena poistuimme Peissin kanssa makuukammarin puolelle, Liinan jäädessä lukemaan vielä hetkeksi. Helsinkiläismies oli ensimmäistä kertaa rentoutuneen näköinen, mutta tämä tuskin johtui pelkästä jatsitupakista. Hän näytti nauttivan täällä olemisesta täysin siemauksin, ja alkoi kuorsata välittömästi heittäydyttyään sängylle.Jäin tuijottelemaan puista kattoa vielä hetkeksi levollisin mielin. Ehkä kaikki kääntyisi parhain päin, todennäköisesti ei, mutta loppupeleissä pystyin vaikuttamaan lopputulokseen hyvin rajatusti. Vaikka en uskonut kohtaloon, niin maailmankaikkeuden voimat heittelivät ihmisiä niin rajuin liikkein, ettei yksikään voinut pistää kampoihin. Toisinaan se toi voimattomuuden tunteen, mutta tällä kertaa myös onnellinen vastuuttomuus lämmitti rinnassani. Me yrittäisimme selvitä parhaamme mukaan, sillä muuta emme voineet. Tänä iltana tuo kaaos tuntui jopa lohdulliselta.

kommenttia
  1. Nimetön sanoo:

    Kiitokset jälleen!!!

  2. luukuttaja sanoo:

    Koko ajan vaan odottaa että milloin sitä itteään alkaa ropisemaan tuuletttimen kautta ympäri pitäjää….

    Kiitos

  3. sprö sanoo:

    loistavaa, niin loistavaaaa!

Jätä kommentti