Yhdeksäs päivä

Jukka ohjasi meidät talon rappukäytävään, josta aloimme astella asuntoja ylöspäin. Huomasin että valtaosa talon ovista oltiin avattu väkivalloin. Ne olivat kuitenkin verrattain siistissä kunnossa, vaikka huomasin että alempana rappukäytävä oltiin teljetty hyvinkin väkevin ottein. Jukka oli ainoa neljästä hengestä, joka kantoi asetta. Hän myös ilmeisesti luotti meihin, sillä edes Veeran pistooliin ei koskettu. Olimme heidän näkökulmastaan hampaisiin saakka aseistettuja, mutta puhemies näytti aiheesta huolimatta hyvin rauhalliselta. Hän vaikutti hyvin tutulta kaikin puolin, mutten ollut varma mistä yhteydestä.
”Eihän teitä purtu? Mennään paikkaamaan noi naarmut.”
”Joo ei, meitä oli kyllä vielä neljä tänä aamuna…”
”Jep.” Hän osoitti myötätunnon hyvin lyhyesti. ”Sitä sattuu, myös meikäläisiä meni aika monta. Puolustus ennen Vaajakoskea oli aika raaka.”
Kohotin uteliaisuudesta toista kulmaani. Taitettua rynnäkkökivääriä kantava mies oli ilmeisesti osallistunut paremminkin puolustukseen. Hänen varmaeleinen käytöksensä tuntui loistavan myös muusta porukasta, sillä takana tulevat kaksi naista ja mies juttelivat myös hiljaa, mutta kevyeen sävyyn.
Hän otti kaikki kolme meistä suurehkoon olohuoneeseen neljänteen kerrokseen. Ovessa luki ”Sikiö”, mikä tuntui tyrskähdyttävän Puttosta. Jukka komensi joukkoa kevyeen sävyyn.
”Ana ja Taina, jääkää mukaan. Kaiva Antti desi ja vehkeet esille.”
”Ookoo.” Takaa tuleva hieman hippitukkainen, kevytrakenteinen jannu asteli kevyesti olohuoneen perälle, jossa oli sekava kokoelma pilleripurkkeja, ensisiteitä ja muita asiaan kuuluvia välineitä. Tainaksi nimetty, parikymppinen hymyilevä tyttö ohjasi Veeraa ja Puttosta olohuoneen sohvalle. Se oli kodikkaasti sisustettu paikka, mitä nyt tyyliltään noin neljäkymmentä vuotta ajasta jäljessä. Kaikki tavarat olivat kuitenkin paikallaan ja ilmeisesti täällä oltiin siivottu parin päivän sisään. Lattialla oli muutama patja valmiina ja paljon vilttejä.

”Istu alas vaan ja ota toi takki pois, niin tsekataan noi käsivarret. Meikä kyselee samalla aika paljon kysymyksiä.” Jukka ohjasi minut lattialle istumaan, jossa tiputin reppuni ja rynnäkkökiväärin lattialle. Tuntui yhä oudolta kantaa asetta jonkun olohuoneessa, mutta harva asia oli epänormaalia viimeisen viikon ajalta.
”Joo, meikällä on myös aika paljon kysymyksiä.”
”No otetaan vaikka eka ne. Antti, se desi.” Antiksi nimetty hippitukka oli yllättävän skarpin näköinen ja varmaan naisten silmää miellyttävä heppu. Hän ojensi kokeneella kädellä desinfinointiaineen ja muutaman ensisiteen, joiden alkuperä oli jäänyt hämärään.
”Älä annata ulkonäön hämätä, toi heppu on normaalisti sairaanhoitaja.”
”Joo, pääsee kivasti mömmöihin käsiksi.” Antti iski minulle silmää. Vastasin hieman levottomalla virnistyksellä.
”Monta teitä oikein on täällä? Kuka tuki meikää katolta?”
”Mitäköhän meitä olis -” Jukka auttoi minua samalla riisumaan taisteluvyön ja takkini, sitten villapaidan ja poolopaidan alta. Ne olivat kaikki revenneet käsivarsista, osa myös vatsan ja kylkien seudulta. Saman kohtalon olivat kokeneet hanskani ja käsien iho oli repeillyt sieltä täältä.
”- tusinan verran, riippuen että tuleeko Kata vielä takasin tänne. Ja se joka ampu eilen suojaa sulle, oli meikäläisen velipoika, Petteri elikkäs Pete. Hiton hyvä ampumaan, kaatoi varmaan satapäin noita nilkuttajia ennen Vaajakoskea.”
Vilkaisin käsivarsiani. Osa verisistä naarmuista oli peräisin jo rautatien ylityksestä ja verkkoaidasta, loput huoneeseen rimpuilemisesta. Taina ja Antti auttoivat viereen istuutuneita Veeraa ja Puttosta. Esittelimme toisemme lyhyesti, joka riitti sinunkauppoihin. Sen jälkeen palasin tiukasti bisneskeskusteluun.

”Miten pitkään te ootte olleet täällä? Ja missä armeijan johtopaikka on, pitäis saada kiinni kuka nyt ikinä onkin täällä komentajana.”
”Jep jep.” Jukka kastoi ensisiteen desinfiointiaineeseen ja alkoi puhdistaa sillä haavojani. Se kirveli hieman, mutta tässä oltiin koettu suurempiakin tuskia.
”Moneskos päivä tänään on? Kolmaskymmenes? Se on sitten viis-neljä päivää kun puolustukset kaatu lopullisesti, eli pisimpään täällä olleet on ollut sen neljä-viis päivää. Pari on tullut myöhemminkin, Katariina saapu toissapäivänä, mutta se nyt lähtikin eilen takasin ettimään poikaystäväänsä.”
”Entäs se armeija-issue?”
”Juu se issue.” Mies naurahti. Vaikka huone oli pimeä, ikkunasta alkoi erottua aamunkoitto. huomasin että hänellä oli hieman punertavat lyhyet hiukset. Mies alkoi näyttää huomattavasti tutummalta. ”Me jouduttiin vetäytymään Vaajakoskelta kun Naissaaren kohdalta molemmat sillat räjäytettiin. Muuramessa kaikki sulutteet ja torjuntapaikat oli pettäny ja porukka hiton pakokauhussa. Ehdin hädin tuskin tänne meidän tyttöjen apuun, mutta siihen se jäiki. Meidän puolustajat yritti saada vissiin jotain hätäistä puolustusta aikaan keskelle vitun kauppakatua, mutta se tais olla epätoivoisin yritys ikinä. Peten kanssa yritettiin vaan päästä tänne ja siinä me onnistuttiinkin. Kyllä noita sotilaitakin on vielä vaikka kuinka, mut kerron siitä myöhemmin.”
”Ok, mutta te ette siis oo armeijasta?”
”Noh, reservissä. Pete on korpraali ja meikä vänrikki, mutta eipä sitä tietenkään päälle nää. Antti kävi sivarin – sen kyllä päälle näkee -” Antti vilkutti vierestä virnistäen ”- ja Thijs ei tietenkään oo armeijaa käyny, eikä Lauri oo siinä iässäkään.”
”Thijs?”
”Meidän flaamilaine vaihtari, tuli Suomeen ihan pari viikkoa sitten tyttiksen perässä. Ja nyt tyttis ontuu suu vaahdossa pitkin Kuokkalaa ja jätkä opettelee meijjän Peten kanssa käyttämään rynkkyä. Hyvä diili.” Myös Jukka iski silmään. Ilmeisesti heillä oli suhteellisen kevyt suhtautuminen aiheeseen.
”Missä muut oikeen on?”
”Tuolla vitoskerroksessa, tuhlaa lähinnä aikaansa. Pete ja Thijs on varmaan katolla, ne ampuilee aina sillon tällön. Se kun ei muuten kuulu hollantilaisjannun repertuaariin, ni pitää vähän harjoitella.” Hänen käyttäessään sanaa repertuaari, tajusin yhtäkkiä missä olin nähnyt miehen aiemmin. Ei tuo mikään julkkis ollut, mutta huvittava yhteensattuma kuitenkin.

”Hei, sähän oot pannu Korhosen Katjaa!”
Yhtäkkiä Jukan vaivasi hieman kiusaantunut ilme, mutta Antti vain repesi vieressä. Korhosen Katja oli kanssani psykologian kursseilla ollut tyttö, viehkeä nainen joka oli varmaan päätä Jukkaa pidempi.
”Joo, näin saattaa olla.” Hän heitti kysyvän katseen minun suuntaani. ”Hetkonen, siis sä oot se Huhdan Antti, on meillä yhteisiä kavereita muitakin!”
”Joo, jännä ettei oo aiemmin törmätty.”
”Jepa, vaikka melkeen samalla laitoksella.”
”Miten helvetissä sä oot yliluutnantti? Ootsä vaihtanut korkeakoulua?”
”Öö, no tuota meikällä tuli vähän hätäinen ylennys, mutta mä hyppäsin palvelukseen vasta viime talvella.”
”Lykkäsitsä?”
”Joo, polvi hajos nuorempana ja sit tuli opiskeluhommia.”
Aloimme läpättämään niitä näitä, jota Puttonen seurasi sivummalta. Hän ei ollut aiemmin nähnyt ketään kanssani samoissa opiskelupiireissä ollutta ja hämmästeli toista puolta mistä ei tiennytkään mitään. Kevyt keskustelu saunailloista, yhteisistä pelleilyistä taisi olla ensimmäinen, jossa puhuin arjen asioista. Muistin myös Jukan sukunimen, Rajasalo. Hän oli ilmeisen nopealiikkeinen kaveri, joka toimi aktiivisesti järjestötoiminnassa. Hieman vasemmistohenkinen, jonka takia hämmästelin sitä että hän oli käynyt jopa upseeriskurssin oman asepalveluksen aikana. Oli kyllä pakko myöntää että tällä hetkellä mies näytti enemmän taistelijalta kuin yliopistoaktiivilta. Heppu oli minua hieman pienemmäksi mieheksi yllättävän lihaksikas, mutta muistin nähneeni hänet jossain itsepuolustuslajissa treenatessani samoissa tiloissa. Ilmeisesti hän oli jonkin sortin johtohahmo tälle porukalle. Se oli hyvä asia, vaikka Puttonen ja Veera olivat hiljaisempia ja varautuneita, minä tiesin että kyseessä oli suhteellisen joviaali mies.

”Miten muuten, kuultiin viimeyönä aika infernaalista rätkimistä. Mitä helvetin sakkia se oli?”
”Helvetin sakkia indeed.” Jukka sitoi vasemman käsivarteni, joka oli repeillyt pahemminkin ilmeisesti aitaan. ”Veikkaisin että kapteeni Kallio. Aivan uskomaton kaveri, oli puolustamassa samassa porukassa Vaajakosken viimeisiä mestoja. Huusi kaikkia ’ampumaan sarjalla niin perkeleesti’. Ihan hillitöntä panosten tuhlausta ja lopputulos oli paskaa. Yritti pistää kauppakadulle sen puolustuksen pystyyn ja jouduttiin räjäyttämään ne Naissaaren sillat tosiaan sen jannun takia. Ne oltaisiin varmaan voitu pitääkin mikäli se heppu ei olis ryssinyt hommia. Se jätkä taistelee vissiin vieläkin Neuvostoliittoa vastaan, flippaili aika pahasti kun omat miehet alkaa syömään toisiaan.”
”Onko se mistä?”
”Joku pioneeriyksikön komentaja tjsp., Keuruulta kuulemma. Hitostako minä tietäisin.”
”Mutta ne otti kanssa siviilejä mukaan puolustukseen?” Vilkaisin hieman huvittuneesti ikkunasta paistavan aamuauringon valaiseman Jukan varustusta. Villakangastakki, jalassa farkut ja olalla armeijan karttalaukku, jonka suusta paistoi rynnäkkökiväärin lippaita ja irtopanoksia. Mies ilmeisesti tajusi myös itse asian laidan ja virnisti minulle takaisin.
”Noh, armeijalla on jotain yli kolmesataa tuhatta rynkkyä. Nyt koko Suomessa on varmaan jotain kakssataatuhatta henkeä joilla ei oo tartuntaa, ja tääkin on positiivinen arvio. Meikäläinen tosin joutu ottamaan tän yhdeltä ontuvalta varusmieheltä, josta ei hirveesti enää ollut apua … kyllä me siviilit oltiin siellä vähemmistö, Peten kanssa varmaan niitä harvoja, jotka edes uskalti lähteä. Jyväskylä meni kyllä kaaokseen melkeen samantien. Porukka lähti kilpaa ajamaan karkuun pohjoseen – etelään ko tiet oltiin tukittu. Veikkaan että Tampereen puolella joku ehti lähteä ennen ko se väylä suljettiin ja siellä on parin sadan tai tuhannen auton loukko. Sama voi olla pohjoisessakin, mutta ensimmäisenä tartunta pääs kyllä läpi lännen puolelta.”
”Aiotteko te jäädä sit tänne?”
”Katotaan.” Hän sitoi siteen lopullisesti kiinni ja nousi pystyyn. Veera ja Puttonen olivat jo valmiina, heillä oli huomattavasti pienemmät vauriot. Jukka nyökkäsi minulle ja hymähti itsekseen.
”Tää paika on paras linnake mikä meillä on. Näytti ihan itsemurhalta toi teidän meininki, hullukaan enää käytä katuja.”
”Mistä te sitte ootte liikkunu?”
Hän osoitti yksiselitteisesti ylöspäin ja viittasi meitä kävelemään kohti ovea. Menimme jälleen kerroksen verran ylemmäs, molemmilla puolilla lisää avattuja ovia. Ilmeisesti he olivat tutkineet koko rakennuksen asunnot.

”Noniin, täällä taitaa olla meijän ainoo lämmitetty huone, siinä on melkeen koko loppuporukka!”
Hän viittasi meitä tulemaan sisälle kerrostalokolmion suurehkoon keittiöön, jonka päädyssä oli pöydän tilalla kummallisen näköinen viritelmä. Suuri wokkipannu, jonka päällä paloi nuotio. Ikkunasta meni ulos kummallisen näköinen putkiviritelmä, joka oltiin pääasiassa maalarinteipillä kyhätty kasaan. Sen pohja oli liesituulettimen pohja, mutta laitteen alkuperäinen muoto oli hädin tuskin tunnistettavissa. Puttonen irvisti nähdessään kyhäelmän, eikä edes huomannut ympärillä olevia puolta tusinaa ihmistä.
”Mikäs helevetti toi on!”
”Ilmastointi maailmanlopun jälkeen.” Osasin neuvoa.
”Joo, eka pidettiin tota ullakolla, mutta siellä oli niin helvetin kylmä muutenkin. Plus täällä pystyy laittamaan vähän ruokaakin.”
”Mistä te oikeen saatte vettä.”
”No tossa on järvi vieressä. Me ehdittiin noutaa aika villisti, tsekkaappa tonne makuuhuoneen puolelle.” Vilkaisin keittiöstä seuraavaan huoneeseen. Täynnä kaikenkokoista ja näköistä kippoa, ämpäreistä lasten vanhoihin kylpyammeisiin. Ilmeisesti Rajasalo oli varautunut tilanteeseen ja aavisti ettei liikkuminen kaupungista pois olisi niin helppoa. Samalla kuuden naisen ja yhden pojan porukka tarkkaili keskusteluamme tiiviisti. Talvinen aurinko paistoi ikkunasta ja paljasti kaikkien kasvot. He olivat pääasiassa peittojen alla hiljaisena hehkuvan tulen vierellä, vilkuillen silloin tällöin ikkunasta ulos. Yksi naisista oli ollut auttamassa meitä ylös ikkunasta, Taina oli puolestaan jäänyt jälkeemme pistämään heidän improvisoimansa sairastuvan tarvikkeita kasaan. Apuna ollut nainen nousi seisomaan ja ojensi kätensä. Ehkä parissakymmenissä, tummahiuksinen, sievä ja hieman ylipainoinen. Hän hymyili epävarmasti kätellessä.
”Iina, moi.” Hän kätteli meidät lävitse. Nyt myös muut osasivat esittäytyä.

Naiset olivat jokseenkin tuttuja, sillä olin puolittain opiskellut heidän kanssaan samalla alalla, tai meillä oli muuten yhteisiä tuttavia. Vain yhden kanssa olin vaihtanut sanoja myös ennen tartunnan leviämistä, joten enempää kuin hyvänpäiväntutuista ei kannattanut puhua.
Iina oli toinen niistä, jotka asuivat tässä rapussa. Hänen kämppiksensä Emmi oli minulle jo entuudestaan tuttu, vanhempi, vaalea pienikokoinen kasvatustieteiden opiskelija, joka oli ilmeisesti Jukan läheisin tuttu jostain sattumanvaraisesta yliopistojärjestöstä. Viehkeän näköinen nainen, joka vaikutti ilmeisesti hyvin stressaantuneelta tilanteesta. Huomasin sekä minun että Puttosen tervehtivän häntä tavallista pirteämmin, mitä säikähdin itsekin. Toisaalta meillä molemmilla oli varmasti kassit täynnä Veeran läsnäolosta huolimatta, mutta kaikki tajusivat kyllä että viehättävistä naisista oli kyse.
Kolmas naisista oli Hanna, joka puheiden mukaan kuului Jukan veljen Petterin ystäväpiiriin. Pieni ja pirteä tumma nainen, joka ilmoitti heti että hän osasi myös ampua. Vastasin etten epäillyt asiaa ollenkaan. Vaikutti myös siltä että kyseessä oli ainoa naisista, joka ei ollut yliopistossa ja siten Jukan tuttavia. Hän saattoi olla vasta lukioikäinen, sillä tajusin Veeran kättelevän Hannaa hieman varautuneesti. Luultavasti tuossa iässä tytöt olivat varautuneempia toisiaan kohden.
Välissä tervehdin Topiasta, pitkäkasvuista mutta honteloa poikaa, joka ei välttämättä ollut viittätoista vanhempi. Hän oli vaisuhko, hiljaisempi poika puolipitkien hiuksien kanssa. Huonoryhtinen nuorukainen oli pelastettu kadulta tänne mukaan lähinnä vahingossa. Hän oli kuitenkin kantanut mukanaan lätkämailaa ja uhosi pystyvänsä kyllä pitämään huolen itsestään kuin muistakin. En viitsinyt mainostaa skeptisyyttäni sillä hetkellä.
Neljäs ja viides tytöistä olivat hyvin kiinteästi yhdessä. He eivät olleet sisaruksia, mutta jokseenkin tyylillisesti yhtäläisiä ja samanhenkisiä tyttöjä. Tummatukkaisia, Kaisa, joka oli selvästi pidättyväisempi ja säteili konservatiivisemmasta ulosannista sitä, että hän oli tiukassa parisuhteessa, jonka ulkopuolella olo oli epävarma. Olin tavannut tällaisia tyttöjä aiemminkin, hieman pulleahko nuori nainen oli kuitenkin elämäniloinen ja välitön. Välitön kuvasi myös hänen perässään esittäytynyttä toveriaan, Mariaa. Tuon välittömyys ja pitkät silmäripset aiheuttivat luultavasti toisissa oloissa miehissä syntisiä ajatuksia. Mutta tällä hetkellä tilanne oli onneksi toinen. Molemmat naiset olivat suhteellisen pitkiä, selkeästi ainakin Jukan mittaisia, elleivät jopa pidempiä.
Viimeinen naisista oli selkeästi tyttömäisin, punahiuksinen ja otsatukkainen Sofia. Muistin erään opiskelukaverini puhuvan hänestä hävyttömän panettavana naisena, jolla oli myös hävyttömän terävä kieli. Noin kätellessä sitä ei huomannut kiiltäväsilmäisestä pienestä etnologista, mutta huomasin olevani varuillani, aivan kuin olisimme eläneet aivan normaalia arkea.

Tällä hetkellä koko porukka lepäsi. He olivat eilisyönä heränneet samaan meteliin kuin mekin ja valtaosa oli herännyt siihen kun me olimme saapuneet paikan päälle. Osa porukasta jatkoi unia heti huomattuaan että paikalle saapujat olivat jokseenkin kunnollisia sotilaita. Ainoastaan Hanna otti kontaktia suoremmin, hän meni kiusaamaan Puttosta ja vaatimaan tuon kantamaa toista rynnäkkökivääriä itselleen. Keskustelu oli huvittavan kujeileva. Aivan kuin he olisivat flirttailleet. Tilanne olisi ollut pöyristyttävä, mutta minulla ei ollut kiinnostusta puuttua kahden henkilön keskusteluun. Tässä huoneistossa oli onneksi suhteellisen lämmintä, ainakin verrattuna eilisen hotellihuoneeseen.
Huomasin Veeran olevan vaitonainen. Ilmeisesti Jonin tapaus oli vieläkin hänen mielessään. Siitä oli hädin tuskin kahta tuntiakaan. Tosin kellonaika oli menettänyt jo täysin merkityksensä, sitä tarvittiin lähinnä arvioimaan se, milloin tulisi pimeää. Me tarvitsimme hieman lepoa, toiset enemmän, toiset vähemmän.
Käskin Veeran ja Puttosen purkaa ruokamme paikan päälle. Sillä välin Jukalla oli jotain näytettävää minulle.

Astelimme ylimpään kerrokseen, josta pääsimme suoraa ullakolle. Hän puhui rauhalliseen sävyynsä samalla kun astelimme pimeään ullakkokerrokseen. Siellä oli yhtä kylmä kuin ulkonakin ja tuuli nakersi katonrajasta sisään. Ymmärsin nopeasti minkä takia he olivat siirtäneet oudon lämmityssysteeminsä pois täältä.
”Joo, tosiaan hämmästeltiin kun te liikuitte kadulla. Pete meinas melkein ampua, ihan vaan uteliaisuudesta.”
”Hyvä ettei.” Astelimme hieman syvemmälle kun tajusin vanhan hämmästelyn aiheen. ”Mistä se muuten ampui noin ylipäätään?”
Jukka ohjasi minut erään kopin viereen, josta lähtivät tikkaat kattoluukulle. Hän vain osoitti yksiselitteisesti ylöspäin. Nyökkäsin vastaukseksi ja pyöräytin rynnäkkökiväärin selkääni. Jukka kiristi hieman takkinsa nyörejä ja näytti esimerkkiä kapuamalla katolle.
Paitsi että katolla tuuli, siellä myös satoi lunta. Päivä oli suhteellisen kirkas, mutta raskaita hiutaleita valui taivasta myöten. Tämä oli minun ensilumeni. Helvetillinen ensilumi tästä varmaan tulisikin, marraskuussa talvi. Tosin en ehtinyt ajatella sitä sen enempää, sillä Jukka viittasi samantien sivummalle.
”Esittäydyppäs pojille. Pete! Thijs!”
Talon katon päädyssä makasi kaksi miestä, joista toisella oli rynnäkkökivääri käsissään. He heiluttivat iloisesti käsiään. Astelimme miesten luokse, jotka molemmat olivat pukeutuneet vähintään sään mukaisesti. Pienemmällä oli toppatakki, housut ja kumisaappaat jalassa, päässä hiihtomaski jonka alta ei nähnyt mitään. Hän heilutti iloisesti kättään.
”Petteri terve, mut sano vaan Pete!”
”Thijs, this is Jaakko!”
”Cheers man, Thijs!”
Nyökkäsin vastaukseksi molemmille. Pitkä flaamilaismies oli vetänyt päähänsä sekä pipon että karvalakin. Sen alta paistoivat kiharat kutrit, sekä kylmästä tuulesta jännittynyt hymy.
”It’s freezing out here!”
”No kidding, welcome to Finland!”
”Finland my ass, this is a goddamn Finlandistan! Shooting people from the rooftops, I love this shit!” Jukka nauroi pystyasennosta. Astelimme heidän taakseen, jolloin huomasin että Peten tähtäys oli juuri sille alalle, mistä tartunnan saaneet olivat meinanneet yllättää minut. Peten kaulalta roikkui Björn Borgin trendikäs kassi, joka painosta päätellen oli täynnä panoksia.

Thijs ei osannut suomea, mutta se ei ollut meidän kannaltamme ongelma. Tuuli puri palveluspukuni lävitse, joka oli nyt erinomaisen hyvin ilmastoitu. Myös Pete reagoi tähän.
”Vissiin teillä tuli vähän kiire eilen?”
”Joo, kiitos paljon avusta.”
”Eip mitään – minne olitte menossa – tai oikeestaan, mistä tulossa?”
”No tuota … Itärajalta, Lappeenrannan läheltä.”
”Oho, pitkä matka!”
”Joo, kaikkea ehti tapahtua.” Hetken hiljaisuuden jälkeen aloin puhutella miehiä. ”Onko täällä missään muita terveitä?”
”Vähän paha sanoo – liikettä näkyy siellä täällä, mut varmaa tietoa ketkä on hengissä, ei oikeestaan ole. Tuolla -” Hän osoitti takavasemmalle, kohti Kirkkopuiston vieressä olevia kerrostaloja ”- tuolla on varmaan jotain jengiä, koska ne liikkuu paljon kattoja pitki. Ei vissiin armeijan heppuja, mut jotain jengiä kuitenki. Mutta noissa taloissa on kanssa tartunnan saaneita, sen takia ne vaihtaa paikkaa aina sillon tällön.”
Oli pakko sanoa että hämmästyin tietoa. Ilmeisesti täällä vastarinta oli kehittynyt niin hyväksi, että tartunnan saaneita vastaan osattiin taistella. Kyse oli puhtaasti tekniikasta, mutta ilmeisesti yllätetyllä ihmisellä ei ollut sitä taitoa. Sen siitä sai kun oli ruokapyramidin huipulla – suhteellisen sivistyneessä ja väkivallattomassa yhteiskunnassa meistä oli tullut liian herkkiä tälläisille kriiseille.
”Mitenkäs, näkeekö täältä armeijan liikkeitä, onko niitä enää missään?”
Petteri nosti kätensä ja osoitti kohti keskustan kävelykatua. Sitten hän nosti kätensä jälleen ja osoitti kohti Harjun tornia. Hän nosti vielä kertaalleen kätensä ja osoitti sitten suoraa minua päin. Naurahdin viimeiselle viitoitukselle.
”Onko Harjulla jokin komentopaikka?”
”Empä tiijä. Pari tarkkasilmäistä runkkaria kiväärien kanssa. Ne on vissiin ryypänneet parina päivänä ihan huvikseen, eikä pääse pois sieltä. Veikkaan että koko tornin pohja on ihan vitun täynnä noita örkkejä.”
Thijs ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta näytti silti nyökyttelevän hiihtomyssyn läpi selittävän Petterin kommenteille. Hän myös yhtyi kuittaamaan keskustelun.
”He’s speaking about the mean army-mofos at the tower?”
”Ya, that’s right.” Jukka kuittasi lyhyesti.
”Can guess, the same ’they’re not gonna get out from there alive’ -story?”
”Come on, fuck off!”

Kylmyys ajoi meidät piiloon katolta. Ilmeisesti tässä rakennuksessa tilanne oli suhteellisen turvattu – ainakin yksi rappukäytävä oli suojassa, mutta siihen se jäikin. Nyt ruokittavia suita oli yhteensä viisitoista. Vaikka Jukka ei näyttänytkään erityisemmin stressaavan asiasta, minä olin jo parissa tunnissa nähneet heidän ongelmansa. Keittiön kyseenalainen lämmitysjärjestelmä ei välttämättä suojelisi heitä ikuisesti. Eikä varmasti ruuan puute.
”Onko teillä suunnitelma?” Heitin jo ullakolla kysymyksen ilmaan. Jukka hidasti hieman askeliaan ja kohautti olkapäitään.
”Olisikin. Tällä hetkellä tää pelkkä päivästä päivään eläminen on tarpeeksi rankkaa.”
Nyökkäsin. Hänen väitteensä oli relevantti myös minulle.
”Kuule Jaakko, miltä muu maailma näytti? Me saatiin tietoja vaan perääntyneiltä sotilailta, eikä ne ollu kauheen lohdullisia. Ja jos Suomessa tilanne on tää, niin voin kuvitelta miltä tiheemmin asutetut mestat näyttää. Keski-Eurooppa vaikka, hyi helvetti…”
”Joo, no ei ollu Suomessakaan kehumista. Me ei oo nähty yhtä paljo terveitä ihmisiä koko viikkona ku tänään.”
Jukka hiljentyi. Niin myös minä. Tajusin että meille tämä paikka oli viimeinen puolustus tartuntaa vastaan, tämän hetken Eden. Ja se vaikutti hyvin paskalta. Me olimme menneet pohjoiseen, aivan kuten olin halunnutkin. Maaseudulla oli rauhallisempaa, mutta täällä oltiin osattu myös puolustautua.  Jukan ääneen muotoilema ajatus oli silti lohduton. Jos täällä ei olisi turvassa, niin saattoi kuvitella mitä muussa maailmassa oli tapahtunut. Miehen tausta sai hänet vaikuttamaan globaalista ja huomattavasti holistisemmin kuin valtaosa ihmisistä. Sääli että se ei ollut relevanttia, ei ainakaan vielä. Me elimme päivästä päivään, kädestä suuhun, miten ikinä sen halusi muotoilla.

Tilanteemme oli asenteellisesti hyvinkin erilainen. Siinä missä Jukalla oli vielä jäljellä uskoa puolustautumismahdollisuuksiin, minä olin hyväksynyt pakenemisen osana todellisuutta. Se oli luultavasti vaikuttanut myös siihen, että olimme lähteneet myös joutsalaiselta mökiltä, jossa kaikki tuntui siitä huolimatta olevan enemmän kuin kunnossa. Minä en kelpuuttanut mitään ja varsinkin näin kaupunkiolosuhteissa jokainen askel tuntui vaaralliselta. Oloni oli perin levoton, kylmä tuuli kävi läpi ullakon rakenteiden. Hiljaisuuden keskellä kaivoin tupakat esille. Edes Puttonen ei ollut ehtinyt polttamaan mökin jälkeen. Jukka ojensi kätensä, tupakasta oli tullut viimeisen kuukauden aikana jokseenkin harvinaista herkkua, tai ainakin sen hinta oli kohonnut kattoon.
Sytytimme tupakat ja poltimme niitä hetken hiljaa. Tunnistimme olevamme samankaltaisessa asemassa – meillä oli vastuuta muista, mutta juuri sen takia meillä oli myös velvollisuus tehdä päätöksiä.
”Sä oot matkustanut aika pitkään.”
”Joo. Me ollaan törmätty siellä täällä muihin selviytyjiin, mutta jatkettu aina.”
”Jaa.” Hän veti sisäänsä raskaat henkoset ja puhalsi ne kärsivällisesti ilmaan. ”Miksi?”
”Meijjän on vain täytynyt. Ja mulla on tehtävä.”
Hetken aikaa Jukka katseli minua ja alkoi sitten hekottaa kevyesti.
”Tehtävä, armeijan puolesta vai joku henkimaailman juttu?”
Kaivoin esille povitaskustani vain pari päivää aiemmin kirjoitetun käskynantopaperin, jonka Eversti Roponen oli minulle antanut. Muistin Markon kätelleen, kehoittaneen varovaisuuteen ja toivottaneen onnea. Jukka luki lappua kärsivällisesti. Ehkä tämä kertoi jotain, etten ollut luottanut paperia edes Puttoselle, jonka kanssa jaoimme niin panokset kuin vuoteen. Hän ei ymmärtänyt suurta skenaariota samalla tavalla. Jukka hymähteli lukiessaan, tupakoiden puolihuolimattomasti. Seurasin hänen reaktiotaan jokseenkin tarkasti.

”Jep jep.” Hän ojensi lapun takaisin minulle. ”Tämä selittääkin aika paljon. Tai no ainakin sen minkä takia sä etit jatkuvasti paikallista komentajaa.” Hän kohautti kulmiaan.
”Ok, mutta sä ymmärrät miksi?”
”Noh, sä varmaan tiijät että tää on mulle vähän kyseenalaista matskua.” Nyökkäsin. Tiesin että Jukka oli jokseenkin vasemmistohenkinen ja muutenkin edusti viimeaikoina nopeasti oikeistolaistuneen suomalaispolitiikan nuoria vastavoimia. Hän oli oppositiopuolueiden miehiä, joka vieroksui konservatiivisia arvoja. Siksi oletin jo pelkän armeijan käskyn vaikuttavan negatiivisesti häneen. Minulle oli tullut yllätyksenä että Jukka oli käynyt armeijan, puhumattakaan upseerikoulutuksesta. Oli miten oli, hänen reaktionsa hieman yllätti minut.
”Mutta mä ymmärrän tän. Oikeestaan kyseessä on hyvin perusasioista, yhteiskuntajärjestys ja yhteisön selviäminen. Ehkä autoritääristä, mutta luultavasti ainoa toimintapa joka toimii tälläsissä olosuhteissa.”
”Voitko sä tarjota apua?”
Jukka vilkaisi minuun hieman kysyvästi. Hän pysähtyi ihmettelemään loppuvaa tupakkaansa ja kirosi itsekseen.
”Normaalisti joo, mutta ongelma on siinä armeijan jepessä. Kalliossa. Aivan skitso jätkä. Ei valmistautunu ottamaan tappioita vastaan ja vissiin aikoo nyt tappaa koko Jyväskylän tartunnan saaneet.” Hän tiputti savukkeen lattialle ja tumppasi sen siihen paikkaan, aivan kuin olisimme olleet pihamaalla.
”Se eilisöinen pauke – ne on tehneet sitä jo pari yötä. Ajaa panssariajoneuvolla kohti Keljoa, jossa ne sit kohtaa sinne jumittuneen ihmislauman ja alkavat ampumaan niin helvetisti keskellä pimeää yötä. Mä veikkaan että ne joko yrittää murtautua läpi sieltä tai päästä supermarkettien varastoille ryöstämään elintarvikkeita, mutta voi olla että kapteeni Kallio haluaa vaan tappaa kaikki tartunnan saaneet. Se ei yrittäny puolustaa puolustuksen takia myöskään Vaajakosken sulkupisteillä, vaan alkoi tekemään vittu vastahyökkäyksiä! Mutta eihän tartunnan saaneet peräänny kun niitä kaatuu tarpeeksi!”
Hän ei kuulostanut erityisen kiihtyneeltä, vaan turhautuneelta. Ymmärsin asian. Me kumpikaan emme olleet järin väkivaltaisia miehiä, mutta hyvinkin selviytymisvalmiita. Tarjosin Jukalle toisen tupakan. Hän otti sen vastaan taakseen vilkuillen ja sytytti sen tulitikulla. Itse painoin edellisen savukkeen tulipesän sytyttämätöntä vasten, sillä en halunnu edes tuhlata sytkärin kaasua.

Istuuduin alas nojaamaan ullakon kanaverkkoon. Häkeissä oli yhä samat munalukot kuin vuosikymmeniä aiemminkin. Harva vaan enää tietäisi missä niiden avaimet olivat, eikä ullakoilla koskaan mitään tarpeellista tavaraa ollutkaan. Vanhoja huonekaluja, lasketteluvarusteita, jotka kiltisti odottivat talvea. Tänä talvena ei luultavasti hirveämmin laskettu.
”Kiva haaremi sulla.”
”Joo, nättejä tyttöjä. Varmaan sinkkujaki osa. Emmin poikaystävä sai tartunnan jossain Muuramen puolustuksessa, Kaisan poikaystävä on kavereineen jumissa aika samalaisessa tilanteessa ko me, jossain päin Nisulaa. Ne pysyi Kallion johtamassa porukassa, joka sirpaloitu keskellä vitun kauppakatua.”
”Me voitais yrittää auttaa niitä?”
”Aika epätoivosta. Keskusta on ihan vitun täynnä tarttuneita.”
”Ei sun tarvi. Tarkotin lähinnä meikää ja Puttosta.”
Jukka vaikutti aidon yllättyneeltä. Tajusin että hänelle tämä sota oli ollut pelkkää puolustautumista. Me olimme jatkuvasti liikkuneet, teloneet tartunnan saaneita myös käsipelillä. Huomasin että tämä porukka ei kantanut edes lyömäaseita mukanaan, minun lonkallani lepäsi jatkuvasti kirves.
”Miten te ees pääsitte Jyväskylään? Kaikki tiethän on tukossa ku synti ja junatkaan tuskin kulkee.”
”Veneellä. Mentiin suoraa Alban terassilta sisälle” Virnistin hänelle. Rajasalo ei ollut uskoa minua.
”No ei helevetti, tehän voisitte päästä hyvinki lähelle sillä…”
”Missä ne on tarkalleen?”
”Niin, se on sitten toinen juttu.” Jukka huokaisi kevyesti. ”Topias oli nähnyt että valtaosa sotilaista peräänty kauppakadun rakennuksiin, mutta siviilit peräänty puistokoulusta taaemmas. Poika piilotteli keskustan ostoskeskuksissa, vissiin näki sen verran häiritsevää matskua että siitä menis vanhemmankin miehen mieli solmuun.”
”Joo. Tässä on nähty aika häiritsevää matskua jo pari päivää. Mutta -” Minua arvellutti lupaukseni hieman etukäteen, mutta juuri tätä varten minä olin tullut tänne. Tehtävänanto vaati sitä. ”- jos mä jututan Kaisaa. Jos me voidaan levätä, ni saatetaan Puttosen kanssa olla valmiita toimimaan jo huomenna.”
”Selvä. Tulisin mukaan, mutta noh – olis tärkeää että täällä on asekäyttötaitoisia. Hanna varmaan on tytöistä ainoa joka tässä vaiheessa pystyy ampumaan, mutta veikkaan että Maria oppii kanssa nopeesti. Toinen juttu miten ne sit toimii käytännössä.” Jukka virnisti. ”Ei sillä että Antti on kanssa ihan paska tähtäämään, siis mainitsen vaan että et luule seksistiksi.”
”Jep. Eiköhän mennä alas.”

Oli vaikea käsittää että he olivat olleet täällä vain muutaman päivän, mutta ilmeisesti Jukka oli ollut tehokas. Hän oli järjestänyt muutamasta kerroksesta tähystysasunnon, joista saattoi nähdä rakennuksen jokaiselle puolelle. Lisäksi oli erikseen muutama varahuone, jonne saattoi teljetä itsensä mikäli tartunta leviäisi rakennuksen sisälle. Samalla tavalla oli myös useampi paikka mistä poistua rakennuksesta, valtaosa oli lakanoista ja milloin mistäkin tehtyjä köysiä eri kerrosten ikkunoista (tai sitten arvelluttavampia viritelmiä joista pääsi paloportaille), mutta myös yksi murrettu seinä josta pääsi seuraavan rapun asuntoon. Toista rappua he eivät olleet vielä tarkistaneet, sillä siinä olisi iso työ ja tällä hetkellä heillä riitti tilaa tarpeeksi täälläkin. Murretun seinän he olivat peittäneet vaatekaapilla, lähinnä kosmetiikan puolesta.
Lämpimän keittiön huoneisto oli ainoa lämmin paikka koko talossa. Keittiö lämpimin, mutta myös muussa asunnossa oli suhteellisen miellyttävää oleskella. Aamulla se oli ollut kylmimmillään, mutta nyt heränneiden ihmisten oma lämpö ja puisten pöydänjalkojen hiillos olivat tehneet tästä hyvinkin miellyttävän paikan. Silloin tällöin kuulin jopa naurahduksen. Puttonen esitteli Antille valonvahvistinta ja myös Hanna tarkasteli sitä viereltä. Veera ei paljoa puhunut, mutta istuutui kyllä keittiössä Emmin ja Iinan seurana. Myös Petteri oli paikalla, jolloin näin hänen kasvonsa ensimmäistä kertaa ilman hiihtomyssyä. Hymyilevä nuori mies, näytti hyvin paljon isoveljeltään Jukalta, joskin selvästi nuoremmalta. Hieman pidemmät hiukset, ruumiinrakenne pidempi mutta jonkin verran hintelämpi. Hän tervehit minua hieman kylmästä kankealla äänellä.
”Tsaukki!”
Nyökkäsin tervehdykseksi. Pete heitti minulle oluen. Otin sen hieman hämmentyneenä vastaan, mutta hän vain heilautti kättään.
”Kaljaa!”
Mies korkkasi itselleen oluen ja riemastuneena ähkäisi liijoitellusti. Hän pilaili. Ja vaikutti kehitysvammaiselta. Jukan veli taisi myös olla ok.

Hänen kanssaan samalla sohvalla istui myös Kaisa ja Maria. En aikonut tuhlata sen enempää aikaa. Pyysin myös Puttosen vierelleni.
”Kaisa – tuu vähän sivummalle, meillä olis pari kysymystä.”
Hän totteli ilman sen suurempia, joskin Maria jäi katsomaan meitä hieman oudoksuen. Johtui luultavasti hieman virallisesta sävystä ja uniformuista, mutta en halunnut heittäytyä liian henkilökohtaiseksi. Tässä vaiheessa pieni eäisyys olisi paikallaan.
”Sun poikaystävä kuulemma jäi eristyksiin teistä. Jukka kerto että Topias oli nähny sen menneen Nisulan suuntaan, jonnekin puistokadun alueelle.”
Huomasin miten tyttö tuntui silmin nähden säpsähtävän kun hänen poikaystävänsä mainittiin. Hän vastasi hieman epäröivästi.
”Joo, mutta mitä te haluutte tietää Tapsasta?”
Vilkaisin Puttosta. Hän heilutti käsiään niin vimmatusti että oli varmasti enemmän pihalla kuin Kaisa. Jukka vain virnuili takaani.
”Me ajateltiin katsoa jos olis mahdollisuus saada Tapsa ja sen kaverit elävänä tänne. Meillä on Puttosen kanssa vene rannassa, päästäis hyvin lähelle Nisulaa Tourujokea pitkin. Mut missä siellä se mahtais olla, ko on vähän turha lähteä haravoimaan ees yhtä korttelia…”
Kaisan ilme oli hetken aikaa hieman epäilevä. Sama Puttosella. Mutta sitten tajusin että tytön epäilevä ilme alkoikin herkistyä.
”Siis, te hankkisitte Tapsan takasin tänne?”
”Joo, eikös myö just niin sanottu.”
Yhtäkkiä myös Puttonen kannatti suunnitelmaa. Ennen kuin tajusin mitä tapahtui, hieman tukevahko Kaisa oli hypännyt kaulaani ja tihrusti itkuisella äänellä minulle Tapsan seurassa olevan kaverin kotiosoitetta, jonne ne olivat varmaan paenneet. Hän kiitteli ja pyyteli anteeksi, koko tupa oli kääntynyt katsomaan meitä. Vaikutti siltä että olin jo antanut lupauksen. Jos halusin pitää mitään vakuuttavuutta koko asunnon edessä, minulla ei olisi mitään mahdollisuutta vetää sitä takaisin.
Rauhoittelimme Kaisan toteamalla ettemme oikeastaan olleet vielä tehneet mitään. Ulkona satoi yhä kevyesti lunta ja oli hyytävän kylmää, mutta sisällä tila säteili nyt uudenlaista lämpöä. Useat tytöistä hymyilivät. Ilmeisesti olimme antaneet heille uutta toivoa.

Vaikka useampi jäi nukkumaan samaan lämpimään huoneeseen, Emmi, Iina ja Sofia yöpyivät tosin kerrosta ylempänä omassa asunnossaan – siellä oli kuulemma pieni makuuhuone joka pysyi sopivan lämpimänä koko yön yli, kun kolme ihmistä täytti sen. Muut nukkuivat tämän asunnon kahdessa makuuhuoneessa – miehet toisessa, loput naisista toisessa. Huoneisiin oltiin tuotu sopivasti pehmeitä patjoja ilmeisesti muista asunnoista ja puhtaita vuodevaatteita, jotta siellä olisi mahdollisimman mukava olla. Jäimme vielä pienen tuikkukynttilän valossa tekemään seuraavalle päivälle taistelusuunnitelmaa Puttosen, Kaisan ja Jukan kanssa. Tällä kertaa ilmoitin Veeralle että hän jäisi tänne. Tyttö oli hieman vastahakoinen, mutta totteli. Hän vaikutti käyttäytyvän hieman alistuvammin nyt, kun ympärillä oli hieman häntä vanhempia henkilöitä.
Alla oli auki Jyväskylän katukartta vanhasta matkaesitteestä, joka oli tullut tiiviiseen käyttöön jo aiemmin asunnolla. Tulimme lopputulokseen että helpoin tapa edetä olisi luultavasti samaa reittiä kuin tänne tullessakin – sillä erotuksella että käyttäisimme Rantaväylältä ratapihan ylitse nousevan tierampin suojaa. Kulkisimme sen alapuolella pimeydessä ja palaisimme rantaan, josta voisimme jälleen edetä asfaltoitua lenkkipolkua myöten.
Huomasin kun Hanna tuli nojailemaan pöydän ääreen istuneen Puttosen päälaelle. Kumpikaan ei pistänyt pahaksi, vaan jatkoi aivan kuin mitään ei tapahtunutkaan. Yritimme laskeskella riittäisikö perämoottorinbensa Tourujokea myös takaisin. Kyllä, jos ei tulisi turhia mutkia. Sitten tulikin se suurin mutta.
”Toi mittään jokea oo nähnykkään!”
”Joo, se on kapea. Pitää olla hiton varovainen.”
”Hmm.” Keskeytin Jukan ja Puttosen tiukan sanailun, sillä pelkkä tilanteen ilmoittaminen ei johtaisi minnekään. Piti keksiä toimintamalleja.
”Me voidaan liikkua pimeällä. Toi Tourujoen alku löytyy kyllä helposti Lutakon takaa, sinne saakka voi ajaa moottorilla. Mut sit pitää soutaa – muuten me saatetaan herättää koko alueen tarttuneiden huomio, eikä puhettakaan että päästäis rantautumaan.”
”No mihis me sittennä meinattiin rantautua?”
Painoin sormeni matkailukarttaan. Toistin sen alla lukevan tekstin. ”Vanha Hautausmaa”.

Koko porukka oli hetken hiljaa, Hanna katkaisi sen ulkopuolisena tarkkailijana.
”Huhhuh, ompas kuumottava.”
”Jep, on kyllä.”
”Joo, oikein zombileffojen aatelia.”
”Juu, näkee että tulee varmasti ongelmia.”
”Ihan friikkiä!”
Kukaan ei voinut muuta kuin myönnellä tilannetta. Hautausmaa oli klassikkomateriaalia. Tartunnan saaneet olivat niin lähellä zombeja, ettei sitä voisi kiistää edes hyvällä tahdolla. Se enteili aina pahaa ja aiheutti epämiellyttävän tunteen kenelle tahansa kauhuelokuvia seuranneelle. Vilkaisin Puttosta. Hän vilkaisi minua. Me molemmat aloimme hihittämään.
Jukka vilkaisi meitä hieman oudoksuen tyttöjen kanssa, jolloin keräsimme ryhtimme. Me olimme kohdanneet sen verran kuumottavia tilanteita, ettei jostain populaarikulttuurin iskostamasta kulttikauhusta tutussa miljöössä ollut enää miksikään.
”Joo, jatketaan vaan – me mennään tuolta ulos hautausmaalta.”
Kukaan muu ei ymmärtänyt miksi Puttosesta tämä oli niin älyttömän huvittavaa. Se ehkä liittyi Jonin höpötyksiin zombeista ja paholaisen sikiämästä taudista, mutta me muut kävimme nopeasti takaisin asiaan. Hautausmaan laidalta olisi vain parin korttelin matka rakennukselle, jossa Kaisa uskoi poikaystävänsä piileksivän kavereineen. Hän näytti lompakostaan uudestaan silmälasipäisen miehen kuvan, ehkä kahdenkymmenenviiden, hieman ylipainoa mutta perusraamikas vaaleahiuksinen mies.
Siirsin sormeni hautausmaalta rakennukselle, mutta sitten hieman siitä ohi.
”Keskustan terveysasema.”
”Meillä on kyl lääkkeitä ja muita kamoja.”
”Varmasti kanssa?”
”Varmasti kanssa. Hakekaa vaan Tapsa helvettiin sieltä.”

Tarkastimme vielä paluumatkan, jonka aikana niin Hanna kuin Kaisakin menivät nukkumaan. Kaisa yritti vielä esittää kiitoksiaan pimentyvässä illassa, mutta ohitin ne vähätellen. Ilmoitin että me lähtisimme jo aamulla mikäli vihollistilanne sallisi sen. Jos ei, lepäisimme seuraavaan iltaan saakka. Aamulla lähtö olisi aikaisin, joten suljimme kartan (paikallisena sen muistaminen ei muutenkaan tuottaisi minulle ongelmia), mutta Puttonen sanoi vielä jäävänsä puhdistamaan aseensa. Jukka lähti vapauttamaan vartiosta veljeään ja oli minun aikani astella yöpuulle. Tuntui oudolta asettua levolle samaan huoneeseen hollantilaismiehen ja teinipojan kanssa. He molemmat tuntuivat olevan vielä hereillä, mutta se ei minua haitannut. Sen sijaan ajatus Veerasta tuntemattomassa seurassa viereisessä huoneessa, oli huomattavasti levottomampi. Tunsin puolittain osan tytöistä, mutta Veera oli nyt kaukana kotoa ja aivan tuntemattomassa tilanteessa. Hän oli maaseudulta Lappeenrannan läheltä ja toivottoman nuori. Vaikka me emme olleet puhuneet paljoa, koin suurta myötätuntoa hänen puolestaan. Lopulta hän oli ainoa, joka tiesi Puttosen lisäksi sen, miten olimme jättäneet Ranta-Knuuttilan tuntemattomaan maataloon keskelle lounaisen Suomen metsiä.
Laskin tavarani siististi ja valmiiksi äkillistä lähtöä varten. Pistoolin otin vuoteeseeni, lataamattomana, mutta otinpa kuitenkin. Vaikka olin nähnyt miten pitävästi rakennus oltiin teljetty usealta tasolta, en siltikään osannut luottaa paikkaan täysin. En enää varmaan paskoisikaan ilman asetta, mikä oli kokemuksen kautta koettu hyväksi ohjenuoraksi.