Viidestoista päivä

5.11.2010

Yö oli vähäuninen. Tarkistin silloin tällöin taskulampulla Sofian silmät, mutta ne olivat yhä kontrollissa ja pupillit toimivat normaalisti. Hän ei ollut kohdannutkaan yhden ainoaa tartunnan saanutta, mutta koin sen tarpeelliseksi päällekäyneen naisen veitsen takia. Minä en ollut lääkäri, mutta tartunnan saattoi saada mistä tahansa. Hänellä ei ollut näkyviä vaurioita, mutta psyykkinen stressi oli sellainen asia, joka oli vaatimassa ihmisille suurimpia tappioita. Edellinen päivä oli kieltämättä raaka ja raskas – jalkani tuntuivat voimattomilta juoksemisen muun rasituksen jälkeen, mutta enemmän kohtaamiset painoivat mieltä. Tartunta tappoi yksinäiset ihmiset nopeasti. Ensiksi Jontun työnantajan veli, sitten nainen täällä varastolla. Heillä tilanne oli purkautunut eriävällä tavalla, mutta se näytti hyvän esimerkin siitä, minkä takia meidän piti pysyä yhdessä.
Aloin ymmärtämään minkä takia myös Katariina oli niin vaikeana. Hän oli joutunut yksin. Silloin ihmisestä tuli pelkkää riistaa, ei enää yhteisön jäsen, kaikki ne viimeisetkin mallit ja roolit, joilla voimme pitää itsemme kiinni vanhassa maailmassa, murtuivat. Minä halusin välttää sen nyt ja istuin lähes koko yön Sofian vieressä. Hän nojasi minuun, mutta ei puhunut sen enempää. Minäkään en jaksanut, enkä toisaalta oikeastaan osannutkaan. Lahjani rajoittuivat aivan toisenlaiseen alueeseen kuin psykologiseen jälkihoitoon. Unta sain korkeintaan tunnin pari, eikä sekään ollut luonteeltaan järin syvää.

Aloimme kuuden massa aamusta kasaamaan ruokatavaroita ja henkilökohtaisia välineitämme valmiiksi sopivan pienille kantoalustoille. Tarkistimme myös kaiken mukaan otettavan, siltä varalta että ruokatavara olisi vanhentunut tai että pakkaisimme tyhjiä pakkauksia. Apuna pystyin käyttämään viittä sotilasta, jotka eivät näyttäneet erityisen paljoa välittävän taakse jääneiden, vettä etsivien tovereidensa tilanteesta. Yksi heistä oli täysin hyödytön ja kykeni lähinnä nojailemaan hyllyköitä vasten. Jouduimme käyttämään myös pienehköjä laatikoita, sillä niiden piti liikkua nopeasti ja helposti. Suunnittelimme jo valmiiksi laittavamme ne jälkimmäiseen rekkaan, sillä etummainen saattaisi vaurioitua jos joutuisimme käyttämään sitä uudestaan muurinmurtajana.
Saimme kaiken valmiiksi ennen seitsemää, jolloin ilmoitin radion välityksellä Jukalle että olimme valmiita. Olimme sopineet tämän aikataulun jo valmiiksi, mutta vahvistus oli aina paikallaan. Emme pääsisi keskustaan ainakaan tämän kokoisilla autoilla, joten koko jäljelle jääneen porukan olisi lähdettävä turvalliselta talolta ja pyrittävä rantaväylälle. Sen jälkeen tie olisikin turvatumpi, piti vain toivoa että pääsisimme ajamaan pois kaupungista.

Jos kaikki sujuisi hyvin, tästä tulisi viimeinen päivä Jyväskylässä. Se tosin oli erittäin raskas ”jos”.

Kun kaikki oli valmiina, lähdin suojaamaan sekä Jontun että Puttosen siirtymistä. Tarvitsimme molemmat rekat paikalleen ja voisimme lähteä suoraa sen jälkeen. Olimme käytännössä sopineet valmiiksi jo koko toimituksen – kuka kantaisi ja mitä, kuka istuisi ja missä. Kaiken pitäisi olla ohi vain minuutissa – hirvittävä määrä ruokaa lavalla, kaikki kyydissä ja autot liikkeessä.
Juoksimme pihamaan läpi kiertäen suurimmat vaarapaikat ja pyrimme vain toteuttamaan tehtävän. Me tarvitsimme kaiken energian enkä halunnut vielä herättää meteliä ammuskelemalla. Aamuhämäräinen parkkipaikka oli kuitenkin suhteellisen rauhallinen ja pääsimme rekoille nopeasti. Tarkastimme ensin ne läpikotaisin ja sen jälkeen pojat hyppäsivät ratteihin. Jonttu murtoautoon, Puttonen jälkimmäiseen. Valvoin ympäristöä autojen käynnistyessä ja sen jälkeen hyppäsin suoraa Jontun viereen ohjaamoon. Hän piti ajovalot poissa päältä, sillä näin hämärässä ne vielä herättivät huomiota. Äänekäs moottorin käynti tietenkin paljasti missä olimme, mutta mitä vähemmän pidimme itsestämme meteliä, sitä parempi.
Ajoimme pihamaan poikki hauskat parisataa metriä kehään varaston oven ulkopuolelle, joka aukeni välittömästi. Näin sivusilmällä miten porukka alkoi jo kantaa tavaraa ulos, sekä Puttonen että Jonttu hyppäsivät avaamaan rekkojen lavoja. Hyppäsin itse suojaamaan toimintaa toiselle puolelle, sillä sieltä voisin myös parhaiten kontrolloida omaa toimintaamme. Paikalle saapui välittömästi muutama kauempaa tuleva ontuva hahmo, mutten vielä halunnut käyttää kivääriä. Pimeässä oli suhteellisen vaikea saada puhtaita osumia kirveellä ja tarvitsin usean varovaisen lyönnin. Kuulin miten takanani Puttonen hoiti nopeaa käskytystä. Hänestä oli nopeasti noussut rinnalleni ryhmän toinen johtohahmo, sillä me jaoimme kaiken tiedon ja mies tuntui saavan sen kautta itsevarmuutta toimintaan.
Lopulta lähes puolen tusinaa ontujaa lähestyi etummaista autoa. Autot olivat nopean lähdön vuoksi yhä käynnissä, mutta aikaa meillä oli rajatusti. Yötähtäimistä ei ollut apua, joten jouduin turvautumaan aseeseen kiinnittämääni valonvahvistimeen. Supermarketin pihamaalla alkoi kaikui laukauksia ja huusin loppua porukkaa kiirehtimään. Suuliekki välähteli tasaiseen tahtiin.

”Huhta, kyytiin!” Kuulin Jontun äänen takaani ja erotin sitten perälavojen kolisevan kiinni. Lähimmät tarttuneet olivat sen verran kaukana että pystyin irtautumaan nopeasti. Jonttu oli heittänyt auton valot päälle ja ryntäsin nopeasti etummaisen auton ohjaamoon.
”Aja!” Karjuin käskyjä ennen kuin edes olin sulkenut ovea. Kokeneella kädellä Jonttu pyöriytti suuern auton liikkeelle. Sofia tyrkkäsi minulle kolmantena ohjaamosta turvavyön suoraa käteen ja vilkuilin perutuspeileistä taakse. Myös Puttonen lähti toisen auton kanssa liikkeelle. Kaiken kaikkiaan toimitus oli mennyt suunnilleen niinkuin yritimmekin – kyydissä oli alkuperäisen viiden hengen lisäksi myös muutama sotilas lavalla ja autot ryskivät eteenpäin kohti keskustaa. Jukan pitäisi olla koko porukkansa kanssa valmiina, sillä suunnitelman kriittiseen osaan oli ehkä parikymmentä minuuttia. Normaaliolosuhteissa tästä olisi päässyt lähes saman tien Rantaväylälle, mutta nyt me emme tarkalleen tienneet väylää – olisi kyettävä improvisoimaan mikäli matka estyisi liian pahasti.
Jontun auto ajoi supermarketin pihamaan lävitse. Meillä oli mielessämme muutamakin mahdollinen reitti, sillä emme välttämättä pääsisi samaa reittiä Rantaväylälle mitä olimme aikanaan lähteneet. Jyväsjärven rannan kautta poikkeaminen ei nimittäin olisi mahdollista tai ainakaan tehokasta näin isoilla autoilla ja meidän myös pitäisi mennä samaa kautta takaisin päin. Tarkoitus oli lähteä pohjoiseen heti kun saimme porukan kyytiin, eli parhaimmillaan kaupunki jäisi taakse jo ennen aamupäivää.

Vaihdoin liikkeestä rynnäkkökivääriin lippaan ja aloin antamaan ohjeita Jontulle. Hän huusi tietävänsä kyllä, sillä kaikki oltiin käyty jo moneen kertaan lävitse. Me yrittäisimme ajaa sisään suoraa keskustaan menevää Tourulantietä. Rantaväylä oli tukossa ennen moottoritielle pääsyä, joten yrittäisimme kiertää Lutakon kautta, jolloin joutuisimme ajamaan lähes keskustaan saakka. En uskaltanut ajaa suoraa keskutaan, sillä siellä saattaisimme kohdata liikaa ontuvia tautipesiä. Ja Rantaväylällä olisi paras mahdollisuus kääntyä, sitä varten yrittäisimme Heikinkadun sillalta sinne.
Jonttu heitti pitkät valot päälle kun nousimme Tourulasta kohti keskustaa. Reitti oli sama mikä tullessa ja rauhalliseen vauhtiin Puttonen seurasi perässä. Öinen viileä ilma oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, sillä aamuyön kevyen vesisateen jälkeen ilmassa leijui nyt muutamia hentoja lumihiutaleita. Kaksi kuorma-autoa puskivat kohti Jyväskylän keskustaa, lavalla ruokatarvikkeita ja muutama heikkokuntoinen sotilas. Väistelimme tielle kolaroineita autoja ja pääsimme kuin pääsimmekin pidemmälle. Tuntui oudolta nähdä tuttua keskustan maisemaa tässä kunnossa – näytti siltä kuin jokin olisi räjähtynyt, mutta vain niin että elävän elämän äänet ja valot olisivat hävinneet. Paikan päällä vaelsi huomattava määrä tartunnan saaneita ihmisiä – Jonttu kolasi aurallaan ainakin viisi jo pelkästään ohittaessamme alueen suurimman rautakaupan. Mutta muuten tie oli suhteellisen hyvin kunnossa. Pääsimme eteenpäin lähes suoraa Heikinkadulle, jossa meitä sitten odottikin ongelma.

Jonttu jarrutti auton ja punaiset takavalot syttyivät myös Puttosella.
Edessä oli järkyttävä kasa rakennusjätettä, pitkiä teräsputkia ja betonisia kivenmurikoita. Niiden alta paistoi useampia sätkiviä raajoja, särkynyt auto ja hyvin paljon epämääräistä sisustustarviketta. Molemmilla puolilla Heikinkatua rakennukset olivat sortuneet suoraa keskelle katua. En juuri nyt keksinyt sille mitään järkevää selitystä, mutta se näytti räjähdykseltä. Mutta tämä toi myös muita ongelmia.
Kaiken sen uskomattoman rojukasan läpi ei voinut ajaa edes lumiauran kanssa. Eikä käynyt kyllä mielessäkään. Romupaikalla oli satapäin hahmoja, jotka tuijottivat ajovalojamme. Niiden vääntyneet ja pölyiset, kuolaa valuvat kasvot näkyivät suoraa ohjaamosta. Ja niitä oli monta, koko tien täydeltä.
”Jonttu.” Puhuin varovaiseen ääneen. ”Vitun nopeaan pois, jooko?”
Hetken aikaa Jonttu käytti konetta rauhallisemmilla kierroksilla, sen jälkeen iski pakin silmään ja heitti auton ympäri paikallaan. Nyt koko massa alkoi liikkumaan meitä kohti. Näin miten myös Puttonen ajoi taaemmas, mutta minä olin muodostanut jo hätäsuunnitelman.
”Aja hannikaisenkadulle! Suoraa turvatalolle, me ei päästä täältä eikä rannasta enää!”
Jonttu alkoi kiroilla mutta iski autoon lisää kaasua ja vaihdetta silmään. Aloimme ajaa suoraa kohti keskustaa, jossa tartuntariski olisi suurin. Matkaa ei ollut paljoa viittäsataa metriä enempää, mutta se oli tappavan paljon näissä olosuhteissa. Puttonen seurasi perässä. Kaksi rekkaat tönivät kadulla hortoilevia ihmisraakileita sivuilleen, kun ajoimme syvemmälle keskustaan. Ratapiha jäi vasemmalle puolelle pian ja ohitimme Matkakeskuksen. Jonttu joutui auraamaan kirjaimellisesti tietä ja iski suoraa tielle poikittain jääneen auton perään. Meteli oli jälleen suuri ja ratin takana mies kiroili. Sofia puristi penkkiä kaksin käsin, mutta minä pidin rynnäkkökivääriä valmiina ja huusin ohjeita. Lasinsirpaleita lensi kaikkialle, jonka jälkeen Jonttu kiihdytti ja ajoi auton jalkakäytävälle – varsinainen väylä oli muutaman auton takia tukossa, eikä itse tarkoitus ollut osua kaikkeen arvokkaaseen. Sen sijaan hän kaasutti kovempaa, että nopeus ei olisi laskenut suorasta osumasta kolmeen ihmishahmoon. Tuulilasissa oli verta enkä uskaltanut edes arvata auran tilannetta. Mutta olimme vain parin korttelin päässä turvatalosta. Jukka oli sanojensa mukaan saanut kaiken valmiiksi jo juoksua Rantaväylää varten, mutta hän luultavasti osasi reagoida myös uuden tilanteen mukaan.

Aamuhämärä alkoi kaikota. Satoi kevyesti lunta, mutta tunnelma oli kaikkea muuta kuin jouluinen. Metelimme oli saanut molempien kuorma-autojen perään satapäin ontuvia hahmoja. Olimme nopeampia, mutta meidän pitäisi myös saada koko muu porukka autojen kyytiin ja turvata heidän toimintansa.
”Oikealle tosta, aja suoraa sen talon eteen!”
Jonttu heitti auton jalkakäytävältä suoraa oikealle ylämäkeen. Lavalla tavara kolisi, mutta se oli nyt toissijaista. Huomasin heti että katonrajassa erottui miehen silhuetti taivasta vasten. He olivat valmiina.
”Aja suoraa niiden eteen, siihen köyden alle, pidä auto käynnissä!”
Jonttu kolautti suuren auton suoraa jalkakäytävältä koristepusikon päälle ja köysihuoneen alapuolelle. Hän veti käsijarrun päälle, jolloin hyppäsin rynnäkkökivääri pystyssä ulos autosta. Aloin välittömästi karjua käskyjä taaemmalle autolle, josta Puttonen oli syöksynyt ulos pysähtymisen jälkeen. Hän järjesti lavalla olleet sotilaat puolustamaan, kun minä ryntäsin autojen etupuolelle. Silloin kuulin ylhäältä huudon.
”Huhta!”
”Jukka! Autoihin, nopeesti! Meillä on helvetisti jahtaajia!”
”Kaikki tulee minuutissa!”
Koko katu oli täynnä huutoa. Jukka komensi asunnosta kovaan ääneen omaa porukkaansa, Puttonen muutamaa sotilasta takana olevasta autosta. Mutta minä juoksin molempien autojen eteen – suoraa silmieni edestä saapui kourallinen ontuvia hahmoja ja lisää valui katua myöten. Laskeuduin polvelle ja tutulla liikkeellä laskin varmistimen. Takanani rekka valaisi koko kadun edustan ja minulle jäi vain työnteko.

Nostin kiväärin tottuneesti, vaikka molemmilta sivustoilta alkoi puskea yksittäisiä horjujia lisää. Tulen avaaminen oli rivakka – yksittäisiä laukauksia, jotka osuivat lähes poikkeuksetta. Ammuin varmaan nopeaan tahtiin lähes kymmenen ihmistä maahan. Ne valuivat jatkuvasti lähemmäs molemmilta puolilta, mutta pidin varman otteen. Tämä tunne oli minulle jotain, mikä aiemmin ei ollut käynyt päälle. Kuulin kyllä taustalta että myös taaemman rekan sotilaat suojasivat tulellaan meitä, mutten kuullut omia laukauksiani lainkaan. Sen sijaan aika tuntui hidastuneen – minulla oli reippaasti aikaa tähdätä ja ampua, vaikka osa kohteista pääsi vain viiden metrin päähän. Ensimmäisen aallon jälkeen niitä tuli enemmän – nenän edessä oli varmaan kolmekymmentä hahmoa, jotka valuivat minua kohti. Jo seuraavalla laukauksella kiväärini piti naksahduksen ja tiputin tyhjän lippaan maahan. Normaalisti me olisimme säästäneet niitä, mutta nyt oli kiire. Yhdelle taistelijalle kolmekymmentä maalia oli liikaa.
Silti latasin lippaan ja aloitin tulituksen. Samaan tahtiin. Lähestyjät kompuroivat toistensa ruumiisiin, mutta ne pääsivät lähelle. Jokainen laukaus ei ollut osuma, mutta ne lähestyivät armotta. Yritin olla hätääntymättä, vaikka taustalta kuului karjuntaa ja metallista kolinaa laukauksien seassa. Minä keskityin omaan työhöni. Rynnäkkökiväärin laukaukset olivat vaimeita ja katse oli täysin keskittynyt maaliin.
Jälleen aseen iskuri löi tyhjää, mutta lähin tarpoja oli vain parin harppauksen päässä. Nousin rauhassa pystyyn ja aloin astella taaksepäin, tiputtaen kiväärin kaulalleni roikkumaan ja nostaen pistoolin lonkkakotelosta. Latasin sen ja ammuin hädin tuskin kahden metrin päästä suoran pääosuman ensimmäiseen ahdistelijaan. Kuulin murtuvan kallon äänen paljon paremmin kuin oman aseeni. Kädet tuntuivat painavilta, mutteivät raskailta. Ne olivat vakaat, kuin valetut. Laukaukset pysyivät hallussa ja tyhjensin kymmenen panosta viimeisiin lähestyvään puoleentusinaan hahmoon. Ne jäivät maahan. Minä en kuitenkaan laskenut asetta, sillä takaa lähestyi yhä ihmisiä, väätynein naamoin ja kramppaavin lihaksin. Ne olivat kuitenkin kaukana, mutta pidin pistoolini valmiina ja odotin.

Sitten joku nappasi minua olkapäästä.
”Huhta!” Hädin tuskin reagoin vilkaisemalla mitä tapahtui. Näin Veeran tiukan ilmeen ja hän huusi suoraa päin näköä.
”AUTOON! Kaikki on ollu jo valmiina!”
En tiennyt paljonko aikaa meni koko tulitoiminnassa, mutta Veera repäisi minut mukaan. Taaemman auton ohi näin miten meitä lähestyi jatkuva virta nilkuttavia hahmoja. Ryntäsimme etummaisen auton hyttiin, jossa työnsin Veeran Sofian päälle, minä viereen. Jonttu nosti kytkimen jälleen ennen kuin ovi oli kiinni ja rekka muraisi käyntiin. Hän ajoi suoraa eteenpäin ja kääntyi heti oikealle. Näin Puttosen valojen seuraavan meitä aivan samaa reittiä kun kaksi suurta kuorma-autoa puskivat kaupungintalon ohi ja järkälemäinen lumiaura iski muutamaan eteen jääneeseen tarttuneeseen. Sofia ja Veera istuivat sylikkäin ja karjuin Jonttua kääntymään oikealle seuraavasta, takaisin Hannikaisenkadulle ja samaa reittiä takaisin.
Hän totteli ja pyöräytti jyrkän korttelin jälkeen suuren auton pois vievälle kadulle. Karjuin häntä kääntymään jalkakäytävän puolelle ja mies totteli käskyjä. Suuri auto kiihtyi yllättävän nopeasti ja pomppasi raskaasti ylittäessään jälleen kaupungin istutukset. Se ryski edellistä ajorataa pitkin, vanhojen ruumiiden ylitse. Jyväskylän vanha rautatieasema vain vilahti oikealla puolellamme ja Jonttu painoi kaasua. Joku epäonninen polkupyörä lennähti jättimäisessä kaaressa kun tonnikaupalla rautaa osui siihen.
Auto oli heittelehtiä kun se palasi takaisin ajoradalle ja alkoi jyristä kohti Tourulaa. Perässä Puttonen oli hieman hitaampi. Näin peräpeileistä vilkaistessa parhaaseen aikaan miten hervottomasti ruumis lennähti suuren auton alle, sen ensiksi törmätessä suoraa etupuskuriin. Auringonnousu alkoi heijastua kevyisiin lumihiutaleisiin. Viileä ilma ei tuntunut kuumassa ohjaamossa, jossa neljä ihmistä taistelivat henkensä puolesta.

Vasemmalla puolella vilahti sama rautakauppa kuin mennessäkin.
”Vedä ramppia alas vasemmalle! Palokan suuntaan!”
”Siis tonne minne ei saa ajaa.” Jonttu huusi ja viittasi kiellettyyn ajosuuntaan, jonka liikennemerkki hienosti osoitti.
”Joo! Kiellettyyn ajosuuntaan!”
Näin Sofian kasvoilla kesken kaiken tiukan tilanteen huvittuneen ilmeen, joka ehkä viittasi dialogiin ja kehoitukseen ajaa kaikkien sääntöjen vastaisesti. Jonttu sen sijaan ei ollut huvittunut, vaan pyöräytti auton voimakkaasti vasemmalle. Meillä ei enää ollut näin kiire, sillä auton perä oli lähteä irti kääntyessä. Laskimme nopeasti rampilta tyhjälle tieväylälle – vastakkaisella puolella oli jättimäinen liikennetukko, jonka seasta meitä pällisteli useita tartunnan saaneita hahmoja. Ne kääntyivät katsomaan laumassa kun automme valuivat ohitse, mutta eivät olisi ehtineet kävellä perään. Käskin Jonttua hidastaa, sillä meillä ei enää olisi mikään kiire. Välitön uhka oli poistunut ja ajoimme hiljakseltaan eteenpäin. Oikealla puolella autojen massa vain jatkui ja jatkui. Kaikista ovet auki, useista ikkunoita rikki. Olin näkevinäni verta siellä täällä, mutta sitä oli vaikea sanoa vauhdista.
Syke alkoi tasaantua, mutta Kirrin keskuksen jälkeen tie näytti tukkiintuneen molemmilta kaistoilta. Jonttu hidasti autoa vaistonvaraisesti jo ennakolta.
”Aja tosta rampista vasemmalle. Kunhan päästään pois valtaväylältä.”
”Tonne jossa lukee että Puuppola?”
Nyökkäsin. Jonttu kääntyi autolla ja ajovalot jättivät jumittuneiden autojen keskellä olevat hahmot harhailemaan pimeään.

”Miten pitkälle mä ajan?” Jonttu piti rauhallista vauhtia päällä. Puttosen auto seurasi meitä kiltisti perässä.
”Vedetään muutama kilsa ja tsekataan sit joku talo siitä tien läheltä.” Olin tottunut vastaamaan kysymyksiin hyvin pitkälti oman intuitioni mukaan. Minun roolini oli reagoida nopeasti. Koko porukka oli pidettävä toimintakykyisenä ja liikkeessä. Nyt molemmilla puolilla alkoi miellyttävästi kumpuilevat pellot ja metsät, jotka paljastuivat syksyisen valkeuden noustessa. Päivät olivat lyhyitä ja niiden valoisa aika juoksi loppuun nopeasti. Lämpötila oli lähellä nollaa, sade heilui veden, rännän ja lumen välimaastossa. Jonttu käytti pissapoikaa, joka siivosi pienet veriroiskeet tuulilasista.
”Jaakko.” Veera puhui minulle kun tasasin lippaideni panoksia etupenkillä. Hän ei tuntunut erityisemmin välittävän siitä että istui jatkuvasti Sofian päällä.
”Mitä sä oikeen teit siinä ku noustiin talolta kyytiin? Sä et oo ennen jäätyny.”
”Jäätyny?” Kohotin kulmaani. Outoa, itse en tajunnut yhtään mitään.
”Joo, kaikki huus että juokse autoon, kaikki oli jo valmiina mut sä vaan jatkoit ampumista.”
”Ai.” Oli typerää kuulla käyttäytyneensä näin, varsinkin kun ei muistanut tätä mitenkään.
”Sä ammuit vaan, mun piti juosta ja napata sua olkapäästä että sä olisit yhtään tajunnu mitään. Etkö sä muka kuullu mitään?”
”En, en kyl yhtään mitään.” Veera kohautti olkiaan ja käänsi katseensa takaisin tiehen. Hänen ilmeensä oli hieman huolestunut, mutta toisaalta niin oli minunkin. Tajusin kyllä mistä oli kyse – taistelustressi, joka usein lankesi tulikasteessa. Sillä oli useita eri puolia. Toiset lamaantuivat täysin, toisilla katosi muisti. Muistin kyllä mitä oli tapahtunut. Sen sijaan en muistanut kuulleeni laukauksiani tai puhetta. Aamuhämärässä eteen valuneet hahmot olivat tuoreessa mielessä. Muistin jopa niiden kasvot, vaikka olin ampunut kymmenittäin lähestyviä naamoja. Muistin myös miten luoti iskeytyi kalloon ja heitti ne selälleen maahan.
”Sä ammuit aika monta.”
Sofia keskeytti minut.
”Varmaan viiskymmentä. Viiskymmentä ihmistä.” Tajusin hänen kasvoiltaan että tyttö oli seurannut rekan ohjaamosto aitiopaikalta työtäni. Hän puhui synkkään äänensävyyn Veeran selän takaa ja kääntyi katsomaan minua suoraa silmiin. Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaikka tartunnan saaneet uhkasivat meidän henkeämme, myös he olivat ihmisiä. Mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja miten pysäyttää uhkaa. Vain päähän ampuminen vastasi uhan välittömään torjumiseen.

Ennen kuin ehdin vastata tajusin jalkotilassa lojuvasta radiosta kuuluvan ääntä. Siinä oli yhä antenni kiinni, joka sojotti terhakkaana keskellä ohjaamoa. Käskin Veeraa ojentamaan radion minulle ja hapuilin kuulopuhelimen kaikessa tungoksessa käteeni. Ääni alkoi heikkenemään kun ajoimme Jyväskylästä poispäin, mutta erotin sieltä tutun äänen.
”- yksiköt Jyväskylän alueella kuulolla. Ottakaa yhteys johtopaikkaan, joka on vaihtunut. Se löytyy pisteen victor neljätoista vierestä, Konservatorion asuntolan tiloista. Kallio.”
Kapteeni Kallio oli sitten kuitenkin hengissä. En tiennyt mitä hänelle oli tapahtunut, eikä viesti jatkunut. Loppukin alkoi rahisemaan, sillä olimme viestivälineiden kantaman rajalla.
”Jonttu, otetaan nopeesti joku hyvä maalaistalo. Yritetään kattoa saatiinko me kaikki mukaan.”
Valitsimme nopeasti tien vasemmalle puolelle jäävän maalaistalon, jolla oli suurehko pihamaa. Se sijaitsi mäen päällä, jonka ympärillä oli laajalti peltoa ja hyvä näkyvyys lähes kaikkiin suuntiin. Kaksi suurta rekkaa pysähtyivät pihaan ja minä hyökkäsin ohjaamosta ulos kivääri valmiina. Kostea lumisade ja nollakeli tuntuivat palveluspuvun lävitse, mutta ilma maistui raikkaalta ja kevyeltä. Rakennus ei ollut maatalo vaan uudempi omakotitalo, jonka vierestä löytyi myös autotalli. Taaemmasta autosta Puttonen ja muutama sotilas, mukaanlukien Lahtinen ja kaksi aliupseerioppilasta. Myös Jukka tuli mukaan kivääri ylhäällä.
”Suojatkaa autot, Puttonen ja Lahtinen mukaan, tarkistetaan talojen ulkopuolet!”
Maisemassa ei näkynyt yhden ainoaa nilkuttavaa hahmoa, mutta minä olin varovainen. Kiersimme rakennukset ympäri, joka paljasti myös niiden takana, ehkä sadan metrin päässä olevan pienehkön järven. Toimitus oli nopea eikä uhkakuvia havaittu. Kaikki rakennusten ovet olivat kiinni, eikä myöskään sisällä näkynyt liikettä. Palatessa Jukka kommentoi asiaa lyhyesti.
”Tsekatkaa nopeasti sisätilat. Se yks solttupoika on aika heikossa hapessa.”
Nyökkäsin vastaukseksi. Eilisyönä sotilas oli ollut kuumeinen ja yskinyt raivokkaasti. Hänet olisi saatava nopeasti lämpimään.

Otin vain Puttosen mukaan ja käskin muiden vahtia pihamaata. Varmistin rynnäkkökiväärini ja otin pistoolin esille, vaihtaen sen lippaan nopeasti täydempään. Tiesin katsomattakin että minulla olisi vain yksi täysi lipas ja muutama panos jäljellä toisessa. Puttonen sanoi että häenn tilanteensa oli suhteellisen hyvä, ehtisimme lipastaa lisää myöhemminkin. Latasin pistoolin ja otin sen käyttöön – sisätiloihin mennssä oli kätevä jos edes toisella taistelijalla olisi yksi käsi vapaana. Porukka oli valtaosin hypännyt pois kuorma-auton lavalta ja me olimme valmiina. Kokeilin ovea – se oli lukossa aivan niinkuin pitikin.
”Valmis.”
”Valmis.” Puttonen iski etuoven lasin rynnäkkökiväärinsä kärjellä hajalle ja sorkin nopeasti oven lukon auki sisäpuolelta.

Olimme liikkeellä taas.

Puttonen liikkui etummaisena talon eteiseen. Lattia oli kivinen ja kylmä, mutta muuten asunnon seinät tuoreet. Ei verta tai muita tahroja missään. Tavaroita ja vaatteita oli levinnyt lattialle, ilmeisesti isäntäväki oli lähtenyt kiireellä.
Liikuimme nopeasti keittiöön. Valtaosa kaapeista, mukaanlukien jääkaappi, oli auki. Keittiötila oli tilava tupa, jossa oli maalaisromanttisesti suuri puinen ruokapöytä ja keinutuoli. Keskellä sitä oli raskaalta näyttävä kivinen uuni, joka ei näyttänyt olleen käytössä hetkeen. Tässä päässä taloa ei ollut muuta. Keittiön pöydällä oli tutti, joka kertoi omaa tarinaansa lähteneestä perheestä.
Etenimme toiselle puolelle taloa. Huikkasin ovella odottavaa Lahtista tähtäämään portaisiin, joista pääsi yläkertaan. Tarkastimme nopeasti muutaman makuuhuoneen alakerrasta ja etenimme sen jälkeen yläkertaan. Suojasin jatkuvasti Puttosen selustaa, joka eteni edellä. Yläkerrassa oli miellyttävältä näyttävä sohva ja muutama pienempi tila. Suuri televisio peitti koko yhden seinustan yläkerran eteisaulasta.
Mennessämme viimeiseen makuuhuoneeseen löysimme talon ainoan asukkaan. Meitä tuijotti musta kissa, joka istui keskellä lattiaa lastenhuoneessa. Se näytti hyvinvoimalta ja melkoisen vähäeleisesti käveli kahden aseistetun sotilaan ohitse.
”Joo, tyhjä talo. Ei se muuten olisi täällä noin rauhallisesti.”
Puttonen nyökkäsi kommenttiini. Menimme alakertaan, jossa ilmoitin Jukalle että käskisi porukkaa raijaamaan tavaroita sisälle ja että joku hakisi puita autotallin viereisistä halkopinoista. Olimme löytäneet erittäin hyvän tilapäismajoituksen.

Aloin laskemaan porukkaa, joka kantoi niin ammuksia kuin ruokatarvikkeitakin toisesta rekasta sisälle. Meitä oli melkoinen lauma. Kaksikymmentäkolme. Neljätoista aseenkäyttötaitoista, joista seitsemän oli sotilaita. Kymmenen naista, Kolmetoista miestä.
Se oli paljon porukkaa. Vain Kata ei kantanut mitään – hän oli yhä hiljainen kuin kuka tahansa ja asettui keittiöön.
Lähes saman tien kun astelimme sisälle, Taina aivasti voimakkaasti.
”Onko täällä koiria?”
”On vissii saattannu olla ja yks kissa aenakin.” Puttonen vastasi yksitotisesti. Oli selvää että porukkaan mahtuisi ainakin yksi allergikko.
Kokoonnuimme keittiöön, jonne olimme koonnet valtaosan ruokatavaroista. Suurista ikkunoista näki hyvin ulos. Minä otin jälleen organisoivan roolin. Käskin Lahtista tarkastaa että radioissa oli kaikki osat mukana, laitoin Antin pitämään huolta Sorvarin, sairastuneen aliupseerioppilaan, kunnosta ja käskin lopun porukan etsimään hyötyesineitä täältä. Taina jäi tekemään inventaariota ruokatarvikkeista. Lupasin lounaan tunnin päästä. Jukan kanssa kaivoimme yhdestä tiekartasta esille ja istuuduimme pöydän ääreen.
”Me ei olla enää Jyväskylässä.”
”Ei olla ei.”
Olimme kahdestaan. Keittiössä hääräsi toisaalla vain Taina, Puttonen oli astellut ulos tupakalle. Hän selitti ettei ollut ”mukavaa poltella kenenkään kodissa.” Jukan ilme oli hieman väsynyt, mutta katse vakaa. Hän selitti että heidän siirtymisensä oli mennyt suhteellisen hyvin. Kovassa kyydissä muutama oli saanut naarmuja, Kaisa valitteli loukanneen selkänsä, mutta muuten tilanne oli suhteellisen hyvä. Hymähdin hieman ironisesti.
”Meikäläisiä on melkeen joukkueellinen.”
Rajasalon vanhempi veljes naurahti. Hänen punainen partansa oli kasvamassa  täysin muodostaan.
”Joo. Melkosen armeijan oot onnistunut keräämään.”
”Mitenkäs Kata voi?”
”Hiljanen, mutta puki ite vaatteensa ja juoksi muiden mukana. Se on aika heikosti vastaanottavainen, mutta pysyy mukana. Emmi on kanssa ollu itkunen ja stressantunut, mutta muuten ihan ok.”
Ilmeisesti ryhmämme oli suhteellisen toimintakykyinen, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Psykologinen stressi näytti vaativan yhtä paljon uhreja, kuin fyysisetkin uhat.

”Onko sulla kaikki iha hyvin?”
Hämmästyin Jukan kysymystä. Tummien silmänalustensa alta hän näytti totiselta ja aidosti huolestuneelta. Tajusin yhtäkkiä mitä hän tarkoitti. Minä olin pidätellyt koko porukkaa jäämällä tulittamaan lähestyviä nilkuttajia talon edustalla. Kukaan ei vaan ollut tiedustellut omaa hyvinvointiani missään välissä. Siksi Jukan tiedustelu vaikutti hieman oudolta. Toisaalta hän oli ainoa vertainen tässä ryhmässä, joka ajatteli minua muuten kuin johtajana ja luotti sen takia voimiini sokeasti.
”Joo. Siellä talon edessä mä tosin taisin jäätyä.”
”Sä et kuunnellut mitään käskyjä sillon. Aika moni huus sua autoon ja olisit sä ehtinyt irrottumaan siitä.”
”Jep.” Pidin hetken hiljaisen tauon. ”Mä en vaan kuullut mitään. Näin pelkästään ne hiton zombit.” Hämmästyin itsekin miten käytin termiä zombi, vaikka pidin sitä epäkorrektina, tai ainakin epätarkkana. ”Mutta joo. Meikäläisellä ei oo ennen käynyt tällästä. Tosin aiemmin en oo kohdannut näin montaa vihollista yksin. Oli vissiin aika kuumottava tilanne, meni kaks lipasta kuulaa ja rapiat päälle.”
”Toi kuulostaa taistelustressiltä.” Vastasin Jukalle nyökkäyksellä. Me olimme molemmat käyneet samat oppitunnit aiheesta. Hänellä oli kuitenkin toimintatapa valmiina.
”Aattelin että otettais huomenissa  talokokous taas. Koko porukka tarvii stressinpurkua, kerrottais tarinamme ja sitä kautta pystyttäis pitämään porukka toimintakuntoisena. Se on aika yleinen metodi, auttaa ihmisiä pysymään järjissään. Ootko samaa mieltä? Tai siis aiotaanko me olla täällä vielä huomenna?”
”Joo. Aattelin että pysytään täällä päivä tai pari ainakin. Tää on hyvällä paikalla, helposti puolustettava ja toi takka auttaa paljon asiaan. Plus kukaan ei oo varmaan ruokkinu kissaa vähään aikaan.”
Jukka naurahti. Aivan kuin tuntemattoman ihmisen lemmikeistä huolenpito olisi tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.

Thijs kantoi valtavan sylillisen puita ja pisti takan lämpeämään. Hän kertoi ettei ollut tehnyt sitä ikinä aiemmin, mutta siitä huolimatta vaikutti onnistuvan tehtävässään erinomaisen hyvin. Antti oli peitellyt sairaan varusmiehen, Sorvarin, yhteen alakerran makuuhuoneista ja tarjoili hänelle nestettä. Antti oli ensihoitaja, eikä lääkäri. Hänen mukaansa taistelija oli ainakin kuumeinen ja nestehukka vei paljon energiaa. Keuhkokuume olisi realistinen uhkakuva.
Päivä oli mennyt suhteellisen kiireisesti. Ilma alkoi käydä kylmemmäksi ja pimeys laski nopeasti. Suunnittelimme seuraavana päivänä tarkastavamme myös läheiset rakennukset – pari naapurin pientä omakotitaloa, jotka olivat kauempana pellon takana, sekä ratsutalleilta vaikuttava rakennus noin kolmensadan metrin päässä. Jaoin vartiovuorot sotilaille – paikkana toimisi joko etupiha, mutta mielummin rakennuksen katto. Nyt meillä oli niin hyvin taistelijoita, että saatoin pistää taisteluparin suorittamaan vartiointia.
Raahasimme makuuhuoneista patjoja ja sohvat suureen keittiön ruokailutilaan. Sanoin että jatkossa nukkuisimme yläkerrassa, jos joutuisimme jäämään tänne, mutta tänään rakennus ei ollut vielä tarpeeksi lämmin siihen. Joku pitäisi huolen että lämmitys pelaisi, mutta onneksi suuri uuni varasi lämpöä, eikä kipinävuoroihin olisi tarvetta enää loppuyöstä.

Jukka kehotti minua nukkumaan koko yön hyvin. Olimme tehneet raskaimman työn ja tarvitsisimme myös eniten lepoa. Vaihdoin vaatteita, sillä hikinen aluspaita alkoi käydä kylmäksi. Kuivassa t-paidassa ja armeijan housuissa astelin vielä viimeisenä ennen lepoa talon etupihalle, kaivaen tupakkaa taskustani. Oli häiritsevän pimeää, sillä kevyt lumikerros oli sulanut nopeasti. Kevyitä hiutaleita tippui yhä maahan.
Olin itsekseni etupihalla ja kaivoin sytkärin esille. Yritin sytyttää savuketta, mutta siitä ei tullut mitään. Käteni tärisivät julmetusti. Kiroilin itsekseni ja tiputin sytyttimen lopulta maahan.
Taustalta asteli Veera, joka nosti sytyttimen maasta. Näin pimeässä en nähnyt hänen kasvojaan, mutta vaaleista hiuksista ja pienestä koosta ei ollut vaikeaa erehtyä. Ääneti hän sytytti savukkeeni vaivatta. Ja ojensi sytkärin takaisin.
”Kiitos.”
”Ei mitään.” Tytön hento ääni tuntui tutulta ja rauhoittavalta.
”Viitikkö antaa mullekin?” En tukenut nuorten tupakointia noin yleisellä tasolla, mutta ojensin hänelle savukkeen mielelläni. Tyttö oli kiitettävän sitkeä pienestä koostaan ja nuoresta iästään huolimatta.
”Mä oon huolissani susta.”
”Joo, mut älä huolehdi. Meikäläinen pärjää, ja Jukka on apuna.”
”Jukka on vissiin ihan hyvä tyyppi?”
”Joo, mä luotan siihen.”
Veera oli hetken hiljaa.
”Hyvä. Mä en meinaan luota oikeen muihin ku suhun ja Puttoseen. Ei ollu mukavaa ku olitte poissa.” Hänen äänensä oli vakava, muttei enää heikko.
”Sä oot vahva tyttö. Mä luotan suhun puolet enemmän ku noihin sotilaanraakileisiin.” Puhuin totta, mutta tunnustus oli ilmeisesti Veeralle suhteellisen iso asia. Hän käänsi kasvonsa hetkeksi toiseen suuntaan ja keskittyi tupakoimaan.

”Älä tytöttele mua.” Olin vastaamassa, että meillä oli varmaan kahdeksan vuotta ikäeroa, kun hän jatkoi nopeasti. ”Sofia kysyi että oonko mä ihastunut suhun.”
Hämmästyin sen verran että yskäisin tupakkaani. Reaktio oli suhteellisen nolo, mutta en ollut valmistautunut siihen.
”Mitäs sä vastasit?”
”Emmä nyt sulle kerro!” Tytön nopea vastaus oli lähinnä ärähdys. Aloin nauraa sen huvittavuudelle, mutta hän jatkoi siitä välittämättä.
”Eikun emmä tiijä. Mutta me ei oo tunnettu ku pari viikkoa ja mä varmaan olisin kuollu ilman teitä.”
”Veera. Me oltais Puttosen kanssa varmaan kuoltu ilman sua.”
”Elä nyt vaihda aihetta.” Hän oli yllättävän ehdoton, mutta vaikutti huomattavasti ikäistään kypsemmältä. ”Mä en ees tunne sua, mutta mä en usko että mulla on enää tärkeempiä ihmisiä ku te.  Kaikki muut on varmaan mennyttä kalua. Puttonenki vaan pyörii Hannan kanssa, ni mä en haluais menettää sua.”
Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Oli turvallista tietää että joku oli toisen turvana. Veeran silmissä Jukan taloporukka vaikutti yhtenäiseltä, mutta hän ei samalla tavalla pystynyt omistautumaan heille. Minä hymyilin.
”Sä et tuu menettämään meitä. Vähän luottoa, sä oot rohkea tyttö.”
”Elä perkele tytöttele!”
Naurahdin hänen reaktiolleen. Jäimme hiljaa polttamaan tupakat loppuun. Kun astelimme sisälle Veera vilkaisi minua merkillisesti. Hymyilin hänelle vastaukseksi. En varmasti olisi normaaleissa oloissa  joutunut tälläiseen tilanteeseen itseäni huomattavasti nuoremman tytön kanssa, mutta nyt ei todellakaan ollut normaali tilanne. Siitä huolimatta tässä ei olisi vaaraa, mikäli asiasta ei kehkeytyisi ongelmaa.
Minun intressini oli yhä hengissä selviäminen ja myös muun ryhmän suojelu. Outo keskustelu oli silti positiivinen. Yön laskeutuessa nukahdin raskaaseen uneen, jollaista en ollut saanut pariin päivään.