Kuudes päivä

27.10.2010

Joni heräili ja korahteli aina silloin tällöin, jolloin pelästyin monta kertaa hänenkin saaneen tartunnan. Hän kuitenkin puhui yhä sekavia ja se oli jotain mihin tartunnan saaneet eivät pystyneet. Tarkistin miehen otsan ja hänellä oli voimakas kuume. Vahdin vaihdossa käskin muiden juottaa hänelle paljon vettä ja pitää peiteltynä. Kaduin ettemme olleet tajunneet napata yhdestäkään aiemmasta majapaikasta lääkkeitä mukaan, sillä tässäkään talossa niitä ei ollut.
Talo oli muutenkin huomattavasti pienempi miltä ulkoa päin näytti. Sen yläkerta oli epäkäytännöllinen, pystypaneloinnit seinissä rumia. Ilmeisesti rakennus oltiin pääosin hylätty, kaapeista ei löytynyt muuta kuin vanhentunutta ruokaa, mitään erityisempiä hyötyesineitä ei löytynyt. Joku oli muuttanut täältä pois.
Meidän oli ollut pakko teljetä ovi hyvin raskaasti, sillä Joni oli tullut taloon sisälle pääasiassa väkivallan voimin. Hän oli ilmeisesti pystynyt purrullakin jalalla potkimaan oven lasin hajalle ja sen läpi välioven vielä sijoiltaan. Kunnioitin miestä hänen periksiantamattomuutensa puolesta. Vaikka hän saattoi olla meille uhka terveenäkin, puhumattakaan tuossa sekavassa tilassa, tässä miehessä saattoi olla potentiaalia meille yksijalkaisenakin. Keskellä sateista ja pimeää yötä hän tosin vaikutti huomattavasti uhkaavammalta mitä aiemmin.
Kun Veera vaihtui vartioon, jäin itse nukkumaan samaan huoneeseen. Käskin herättää mikäli jotain tulisi eteen. Tyttö vain nyökkäsi ja osoitti pistooliaan hiljaa. Jos olisi ollut valoisampaa, olisin voinut vannoa että hän hymyili.

Vaikka eilinen päivä oli jättänyt hyvin epävarman olon ja lähtömme oli mennyt täysin harakoille, sain kummallisen hyvin unta. Olin tosin myös helvetin väsynyt, sillä harva kesti vähäunisia päiviä toisensa perään.
Unia oli paljon ja ne olivat hyvin sekavia. Useassa olivat perheeni ja palvelustoverini. He olivat unissa poikkeuksetta tartunnan saaneita. Toisinaan he repivät minut kappaleiksi, pahimmillaan oli minun tehtäväni lopettaa heidät. Helvetin ilkeää tavaraa, psyykeparkani puhdistui jatkuvasta pelkotilasta tällä tavalla.  Onneksi minun suhteeni uniin oli rauhallinen ja objektiivinen. Ja nukuin helvetin pitkään. Aivan helvetin pitkään.

Lopulta heräsin Veeran ääneen. Aurinko oli kullannut teinitytön hiukset. Oloni oli suhteellisen kammottava ja hikinen nojatuolissa nukutun, yli kymmentuntisen yöunen jälkeen. Tajusin miten helvetin väsynyt olin.
”Sä pidit enemmän ääntä ku Joni.”
”Mitä?”
”Sä puhuit ihan hirveesti.”
Tajusin että Veeran kasvoilla oli huolestunut katse. Ymmärsin nopeasti itsekin puhuneeni unissani. Vaikka olin vasta herännyt, ymmärsin tytön huolen. Minä olin pitänyt ryhmän liikkeessä ja selkeästi ohjannut sitä jatkuvasti. Hän ei ollut vielä nähnyt minussa heikkouksia ja mustavalkoisen kuvan horjuminen oli aina vaikeaa. Hymähdin itsekseni ja nousin seisomaan, jolloin Veera otti askeleen taaemmas.
”Ei mitään. On ollu vaan aika monta raskasta päivää.”
Tyttö vaikutti epäröivän ja sanovan jotain, mutta minulla oli hätääntynyt olo. Päivä oli jo pitkällä enkä ollut yhtään tietoinen mitä pitkien unieni aikana oli tapahtunut.
”Onko Joni missä.”
”Täällä homo!”
Sohvalta kuului tuttu, käheä ja matala ääni. Näin miten miehen käsi hapuili vesilasia pöydältä. Astelin pitkähiuksisen miehen vierelle ja esitin hänelle lyhyen kysymyksen.
”Millainen olo.”
”Vitun hyvä. Ei vieläkään jalkaa.” Kokeilin hänen otsaansa. Yhä kuumeinen, mies näytti kalpealta, mutta hänestä sai sentään selvää. Ilmeisesti en ollut ainoa jolle lepo oli tehnyt hyvää. Hänen tynkäjalkansa lepäsi sohvan käsinojalla terveen vierellä. Siteet näyttivät kosteilta, mutta meillä ei ollut enempää niitä. Istuin sohvapöydälle miehen vesilasin viereen ja aloin hiljaa jututtaa häntä. Jossain taustalla Taneli harjoitteli ilmeisesti Puttosen kehoituksesta häiriönpoistoa rynnäkkökiväärille. Tasainen latausääni ja lattialle tippuvien panosten kilke muistutti minua asepalveluksen arjesta ennen konfliktia.

”Sä sanoit eilen että te tulitte Jyväskylästä. Onko siellä sitten turvallista?”
Peittoihin kääritty, yhä puolittain verinen mies nyökkäsi ja tuijottli hetken kattoa. Sitten hän tarkensi katseensa minuun ja kuittasi tietoni lyhyesti.
”Joo. Me tultiin hakemaan Sonjan broidia. Ootsä Jyväskylästä, tiijätkö sä miten paikat?”
”Meikä opiskeli siellä pari vuotta, tiijän kyllä.”
”Nojoo – ko yleinen evakuointi alko ni aika moni ehti jo lähteäki. Meikä autto linnotustöissä – armeija sai vissiin poliisin kautta tiedon että mitä rajalla oli tapahtunut, ni tiedettiin vähän miten varautua.”
”Siis te linnotitte koko kaupungin?”
”Kamoon vittu…” Pitkätukka naurahti hiekosta tilastaan huolimatta. ”Et sä vaan linnoita kokonaista kaupunkia. Meillä oli kyl ihan hyvin hätäjoukkoja, poliisi ja palokunta, aika paljon vapaaehtosia. Mutta kama loppu kesken – ethän sä vaan linnoita kokonaista kaupunkia.”
”Ok, mut tartunta ei siis levinnyt vielä Jyväskylään?”
”Joo ei. Tai no, aika isoille osille, mut ainakin keskusta pysy puhtaana. Kun mä lähin niin ne oli joutunut perääntymään Vaajakosken sillalle – siis siihen ihan kosken kohalle, tiijätsä.” Nyökkäsin vastaukseksi ja kuuntelin miten mies selitti tilannetta. Hän puhui suhteellisen rauhalliseen sävyyn ja ilmeisesti mietti aina välissä.
”Mä en tiijä ihan tarkkoja tietoja, ko aika paljon liikku kanssa juoruja. Mutta ainaki Kuokkalan silta on tukittu ja varmuuden varalta valmisteltu räjähteillä. Vittu meikä asuu Kuokkalassa – kelaa jos pitää joka vitun kerta sit kiertää jostain Ristonmaan kautta että pääsee stana kämpille…”
”Pysy jooko olennaisessa.”
”Joojoo. Mut kuulemma lännen puolella niillä olis eristyslinja iha Muuramen kohilla ysitien varrella. Mut pohjoisessa ei vissiin oo mitään – siellä ei oo kato järviä eristämässä ni ne yritti lähinnä torjua zombit niin pitkään että saatais porukka evakuoitua.
”Evakuoitua minne? Ja älä jooko puhu zombeista.”
”No mitä vittu ovatkaan. Ja ei meikä tiedä. Mä nappasin vittu miekan käteen ja sanoin että bring it on. Varmaan pohjoiseen.”
Hymyilin itsekseni. Pohjoiseen. Mutta en oikein tiennyt mitä ajatella – ilmeisesti terveet ihmiset olivat saaneet puolustuksen kasaan – sääli ettei se vain ollut heti rajalla. Tästä saattoi myös tulkita että he tiesivät, että tartunnan saaneet tottelisivat vain pääosumia.
”Mut siitä on – no en mä tiijä miten pitkään, me lähettiin ajamaan sunnuntaiyöstä. Mikä päivä tänään o? Meinaan mä jouduin ajamaan Laukaan kautta, ko kaikki tiet oltiin tukittu. Jotain helvetin kyisiä metsäteitä, ko ainakin Vaajakosken ABC:n kohalla olis ollut helvetilline tukko. Ja ysitietä lännestä ne zombit ei ollut vielä edes tullu, ni en tiedä oliko toi puolustus siellä pitäny.”
”Ei zombit, se on vissiin virus, vähän niinko vesikauhu-”
”Läpäläpä saatana.” Yksijalkainen mies pystyi kuumeisenakin osoittamaan ettei häntä kiinnostunut. ”Anyhow. Siellä on ihan vitusti ruumiita. Ai-van-vi-tus-ti. Se eka aalto joka tuli keskellä päivää, varmaan vittu tuhansia zombeja.” Tässä kohti osasin olla jo vaiti. ”Ne tuli piikkilangastaki läpi ekalla Oravasaarentien torjuntamestalla. Ei ne vitun inttijannutkaan ollu varautunu siihen. Ja ne oli ihan helvetin nopeita, vaikka ne liikkuukin helvetin vaikeesti ni mitä enemmän ne näki safkaa, sitä nopeemmin ne liikku. Ei ollu inttijannut valmiita sillonkaan…”
Nyökkäsin. Ymmärsin täysin mistä hän puhui, ensimmäisenä yönä meidät oli lyönyt vastaavanlainen ilmiö.
”Mut me jouduttiin perääntymään sieltä ja sit seuraavasta pisteestä. Mä nappasin Sonjan mukaan ja sanoin että ei me voida tännekään jäädä. Mut siellä oli kyllä puolustus vielä pystyssä. Sonja vaan heittäyty ihan vitun hysteeriseks. Halus välttämättä että mennään hakeen sen veli… Ja vittu meikä meni suostumaan.” Mies käänsi kasvojaan hieman sivummalle. hän ei voinut peittää niitä millään, jolloin näin silmien kostuvan. Ilmeisesti hänelle tyttöystävän kuolema oli ollut kova paikka. En epäillyt sitä ollenkaan.
”Pahoittelut, mutta meikä pelkää että täällä ei oo enää mitään. Mut Joni -” Mies kääntyi katsomaan minua suoraa silmiin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kutsuin häntä nimellä. ”-Sä toit parhaita uutisia mitä me ollaan saatu. Mä oon pelänny että enää missään ei olis paikkaa, missä tartuntaa ei olis. Me mentiin helvetti kolmestaan pari päivää, ilman että nähtiin mitään muuta kun noita – noita zombeja.”
Jonin katse oli kirkastunut nopasti. Hän tajusi että oman tappionsa lisäksi hän oli pelastanut jotain. Ja se saattoi hyvinkin olla meidät.

Jokainen keskustelu otti miehen voimille, mutta me muut kokoonnuimme yläkertaan. Taneli oli löytänyt yläkerran vessasta poikkeuksellisesti toiseen kerrokseen sijoitetun lämminvesivaraajan ja täytti siitä tyhjät muovi- ja kenttäpullomme siitä. Saini oli löytänyt lämpimiä vaihtovaatteita, joita olikin rumasti sisustetussa talossa runsaasti. Vaihdoin hikisen aluspaitani tuoreempaan kauluspaitaan, jonka päälle heitin villapaidan. Vaalea kauluspaita ei ollut järin sotilaallinen ilmestys, mutta tällä hetkellä puhdas vaate oli tärkeämpi kuin ulkonäölliset seikat. Puttonen lähinnä lepäili ja jutteli kevyesti Veeran kanssa. Salatuista Elämistä. Minua ei kiinnostanut, ja varmaan positiivisin asia tässä maailmanlopun tartunnassa oli se, että Salkkareita ei enää näytetty.
Taneli keräsi meidät kokoon yläkerran makuuhuoneeseen. Puttonen makaili taisteluvarustus päällä parisängyllä. Aloin puhumaan siitä mitä meille oltiin kerrottu.
”Toivon että te kaikki ootte tavannut jo Jonin. Me yritetään pitää se hengissä, meinaan terveet ihmiset on tätä nykyä sen verran uhanalaisia, että jokaista pitää suojella.” Perustelu ei aiheuttanut erityisempää vastahankaa. Saini pyöritteli kyllä silmiään.
”Se mainitsi että Jyväskylässä olis vielä sunnuntaina, siis toissapäivänä, ollut armeijan torjuntalinjat tartunnan saaneita varten. Vaikka se kuulostaa melko hullulta idealta, niin meikä uskoo sitä. Ei kukaan tollasessa tilassa ja kuumeessa pysty kunnolla valehtelemaan. Eikä sillä oo mitään syytäkään, mutta tärkeintä on nyt päättää mitä me tehään.”
Taneli katsahti minuun.
”Tarvitseeko äänestää?”
”No äänestetään. Käsi ylös jos haluu että yritetään Jyväskylään?”
Kaikki nostivat kätensä.
”Selvä. Käsi ylös jos halutaan ottaa Joni mukaan.”
Nostin ensimmäisenä käden. Veera seurasi minua ensimmäisenä, muut hieman epäröiden. Puttonen tosin sen takia että hän oli tässä välissä ehtinyt saada jo etusormen nenäänsä.
”Selvä. Mitä kello on?”
Puttonen tarkisti vapaasta kädestä kellonsa.
”Vähän vailla kaksi. Me ehdittäisiin vielä lähteä jos lähdetään nyt.”
Katsoin totisena tiekarttaa, jonka olin levittänyt sängylle. Jyväskylään oli pitkä matka, varsinkin jos joutuisimme kiertämään Laukaan kautta, aivan kuten Joni oli joutunut tekemään. Ja minä halusin varmuuden varalta päästä Jyväskylään ennen pimeää.
”Me tarvitaan yksi välipysähdys. Ei oo varmaa miten kauan meillä kestää Jyväskylän päässä. Tietääkö joku pysähdyspaikan, vai yritetääkö löytää vaan sopivan suojasa talo?”

Olimme hetken hiljaa. Sitten Taneli puhui.
”Vanhalla työkaverilla on mökki Joutsan kupeessa. Sitä ei näy kartassa, mutta minä kyllä osaan sinne. Iso ja suojaisa – sekä sähköllä että puulla toimiva lämmitys.. Siellä saattaa olla myös kaikkea muuta kätevää, lääkkeitäkin.”
”Ja sinä löydät sinne?”
”Kyllä. Siitä on alle tunnin ajo Jyväskylään normaaleissa olosuhteissa.”
”Joutsajoutsajoutsa…” Puttonen etsi paikkakunnan kartalla. Osoitin sen suoraa hänelle.
”Voi Ristus miten hyvässä paikassa.”

Jäimme hetkeksi pohtimaan ajatusta. Minä otin jälleen vastuun tehdä päätöksen.
”Puttonen, suojaa autojen ympäristö. Tytöt ottavat ruuan ja muut tarvikkeet sinne. Taneli – me kannamme Jonin autoosi, hän matkustaa meidän kanssamme.”
Sainin ilme oli lievästi sanottuna skeptinen. Hän oli viimeisenä halunnut Jonia mukaan, eikä luultavasti halunnut riskeerata mitään edes pappansa kanssa. Minä en vain osannut näyttää epäröintiä.
”Toimitaan välittömästi. Meijän on pakko ehtiä Jyväskylään huomenna. Muuten voi olla että on ihan sama ehditäänkö me sinne ollenkaan. Vaikka niillä saattaa olla puolustus pystyssä, ni se tuskin kestää paria päivää pitempää – tai no mistäs minä tiedän vaikka kestäis ikuisestikin, mutta parempi että me pidetään kiirettä.”
”Juu ja ton hevimiehen tila taetaa mennä huonommaks.” Puttosen syväanaalysi oli jokseenkin väärä, mutta kaikki tiesimme että tuollaisena Jonista ei tulisi kalua. Puttonen otti vapauden sytyttää savukkeen, olimmehan verrattain rauhallisella paikalla. Saini katsahti häntä hieman epämiellyttävin kasvoin, mutta ei sanonut mitään.
”Selvä. Meijän kai kannattaa mennä mökille yöksi, vai onko Taneli sulla mitään sitä vastaan?”
”Ei. Se on varmaan paras paikka missä me voimme oikeastaan olla.”
Nyökkäsimme. Emme olleet vieläkään ehtineet kunnolla purkaa tavaroita autoista, sillä laiskuus ja halu pysyä liikkeessä ylittivät kodiksi asettumisen tarpeen. Korjasin kirvestä vyölläni noustessani pystyyn.
”Selvä, mää ja Puttonen napataan ovi ja tarkistetaan piha. Ottakaa tavarat kasaan – Tanelin kanssa me napataan Joni viimeisenä autoon. Homma selvä? Hyvä.” Näytin lyhyesti peukkua koko porukalle ja kehoitin heitä toimimaan.

Siirsimme keittiön huonekalut etuoven edestä ja potkaisimme jo valmiiksi hajalla olevan ulko-oven auki. Pihamaalla näkyvyys oli hyvä ja otimme nopeasti asemat talon vierestä. Pihamaalla märehti yksinäinen ontuva hahmo, joka hädin tuskin oli huomannut meitä. Nostin vain käteni ja kehoitin Puttosta olemaan käyttämättä tulta. Lähestyimme kadun puolella käyskentelevää tartunnan saanutta isäntämiestä kaksin, Puttonen teleskooppinsa kanssa ja minä kirves kädessäni. Kiersimme molemmat sen sivustalle, jolloin nilkuttava hahmo alkoi lähestyä minua. Puttonen iski sitä voimalla takaraivoon ja kaatoi miehen maahan. Hän painoi vielä maiharinsa tuon niskan taakse ja varmisti jälkityön muutamalla napakalla lyönnillä. Verta oli suhteellisen vähän, eikä sekään näyttänyt siltä millaisena olin tottunut veren näkemään.
Pihamaa oli tyhjä ja matka autoille täysin turvattu. Viittilöin tyttöjä kiikuttamaan reput autoihin. Veera teki työtä käskettyä, mutta Saini pysähtyi katsahtamaan Puttosta. Korpraali kuivasi hihaansa kevyeen vereen jäänyttä teleskooppipamppuaan ja katseli sitä mietteliäänä. Nuori nainen tuhahti äänekkäästi kävellessään ohi.
Puttonen kääntyi häntä kohti hieman loukattu ilme kasvoillaan ja lotkautti voimakkaasti murtaen naiselle kuitin.
”No voisit siekin käyä välillä suihkussa!”
Tilanne oli absurdi, varsinkin siitä kohdasta kun Puttonen turhautuneena löi vielä kertaalleen jalkansa alla sätkähtävää ruumista. En edes jaksanut pyytää että hän pitäisi pienempää ääntä. Käskin vain vahtia pihaa, mutta mies heitti levottomat ”joojoot” ja sylkäisi maahan. Riensin sisätiloihin – meidän lähtömme eivät aiemminkaan vaatineet paljoa harkintaa, eivätkä tälläkään kertaa. Meillä olisi vajaat neljä tuntia aikaa ehtiä mökille ja ei ollut takuita joutuisimmeko ottamaan kiertotien.

Taneli oli herättänyt levottomasti nukahdelleen ja kuumeisen Jonin. Tämä vaati käydä kusella aivan ensimmäiseksi ja valitti jalkaansa kuumottavan. Jälkimmäinen oli erittäin hälyttävää, sen verran minäkin lääketieteestä ymmärsin. Onneksi Saini oli ottanut puhtaita vaatteita mukaan myös sidetarpeiksi.
Kiersimme viltin yhä Jonin ympärille kun nostimme hänet kainaloista ylös. Mies valitteli uudestaan rakkoaan, jolloin vilkaisin Taneliin.
”Kuse siihen.”
Enempää asiasta välittämättä mies aukaisi sepaluksensa ja virtsasi keskelle lattiaa. Paljon sitä tavaraa tulikin, mutta johan helpotti. Mies vaikutti melkein parantuneen, siitä huolimatta että hänen toinen jalkansa oli yhä keittiön nurkassa. Aloimme taluttaa lähes koko miehen painoa kantaen häntä eteenpäin. Yksijalkaisen eteneminen oli helvetin vaikeaa, paino katesi välillä kokonaan alta ja tasapaino oli tiessään. Myöskään Joni ei ollut tottunut tähän liikkumiseen.
”Aaaa helvetin kristus, vittu älkää heiluttako!”
Emme kumpikaan oikein reagoineet häneen. Minä käskin korkeintaan olla hiljaa kunnes pääsisimme autolle. Kulkiessamme ovesta ulos, kohtasimme viileän ulkoilman. Pelkkiin revittyihin farkkuihin ja vilttiin pukeutunut pitkätukkainen mies tärisi. Kiikutimme hänet nopeasti Mondeon takapenkille, johon mies käpertyi vilttinsä kanssa. Käskin Tanelia käynnistämään jo auton, tarkastaisin vielä ettei asuntoon jäänyt mitään. Puttonen asteli myös Insignian lähelle, tyttöjen hypätessä takapenkille.
Talo oli tyhjä, verinen ja nyt kusinenkin. Kohautin olkapäitäni. Emme olleet järin hyviä vieraita, mutta ainakin hengissä. Palasin Tanelin viereen pelkääjän paikalle ja näytin ikkunasta Puttoselle liikkeellelähdön merkin. Kaksi perheautoa lähtivät liikkeelle, kello oli jo lähemmäs kahta. Pimeä tulisi nopeasti, mutta Joutsaan ei ollut normaalioloissa liian pitkä matka.

Valitsimme Pertunmaan kautta menevän reitin, koska epäilimme että Heinolan moottoritie olisi ollut jumissa. Oikeastaan meillä ei ollut suurempia argumentteja tukemaan sitä, paitsi Vaalimaa ensimmäisenä päivänä Suomen tartunnan jälkeen. Se tosin kävi järkeensä, Suomessa vain oli suhteessa aivan helvetisti tiekilometrejä väestöön nähden. Enemmän minua pelotti liittymien puute moottoritiellä – emme saattaisi päästä takaisin jos olisimme sen tien valinneet.
Vanha maantie olikin erinomaisen hiljainen. Tartunnan saaneita näkyi vain yksittäisiä, ensimmäistä kertaa jouduimme hieman väistelemään ja suunnittelemaan vasta Mäntyharjun kohdalla, missä kohtasimme jalkapallojoukkueellisen keskelle tietä jääneitä paikallisia. Etummaisesta autosta ammuin muutaman laukauksen, jolla saimme käännettyä porukan etenemään itseämme kohti. Sen ansiostaonnistuimme kiertämään joukon huoltoaseman pihan kautta. Olisimme varmaan voineet selvitä tilanteesta myös suoralla tulituksella, mutta emme halunneet tuhlata panoksia tai aikaa.
Aikaa meni yllättävän vähän.
Joni korahteli takapenkillä ja kyselimme säännöllisesti hänen kuntoaan. Mies heitti heikohkoja tummia vitsejä ja selitti keikkakokemuksista, jossa ihmiset olivat myös purreet häntä. Tanelia nämä tarinat viihdyttivät enemmän kuin minua, mikä oli hieman hämmästyttävää. Joni oli kuumeisen metallimusiikki-imagonsa kanssa toiselta laidalta kuin vakavarainen eläkeläinen (joka omien tarinoidensa mukaan oli ollut kovakin luu kestävyyslajeissa). Silloin kun matkalla ehdimme, kerroimme hieman itsestämme. Minä vähiten, sillä olin palannut auton rattiin Mäntyharjun jälkeen, sillä tunnistin tällaisessa ajossa ongelmat paremmin kuin Taneli. Hän kyllä luki aktiivisesti karttaa, mutta silloin tällöin keskusteli Jonin kanssa niitä näitä. Se oli poikkeuksellinen tilanne, en ollut moneen päivään kuullut kun ihmiset puhuivat ”niitä näitä”.

Lähestyimme hiljalleen Joutsaa. Taneli ei katsonut karttaa, mutta seurasi tietä tarkemmin. Tien sivuilla maisema oli jostain syystä ollut helvetillisen karua. Autoja oli kolaroitu suhteellisen paljon, kaksikin taloa palanut, pihamaat sekaisin ja roskia siellä täällä. Ilmeisesti tänne tartunta ei ollut tullut ylläkkönä, vaan ihmiset olivat viimeisillään myös valmistautuneet siihen. Lopputulos oli ilmeisen kaoottinen. Siellä täällä näkyi ruumiita, mutta myös liikkuvia tartunnan saaneita. Valoja ei missään. Matkaan oli mennyt ehkä kolmisen tuntia kaiken varovaisuuden takia, mutta aloimme vihdoin saavuttaa Joutsaa. Hieman yllättäen Taneli keskeytti hiljaisuuden.
”Ota oikealle tosta kummun jälkeen. Se on ihan tiepahanen, mee sinne.”
Hidastin vauhdin ja oikealta paljastui kuin paljastuikin suoraa metsään uppoava pienehkö tienpätkä. Vilkaisin hieman epäröiden Tanelia, mutta hän vain nyökkäsi.
”Sinne vaan. Siitä on vielä useampi kilometri.”
Käännyin tielle, joka ei vaikuttanut siltä että sitä oltaisiin kauheammin käytetty. Syksyn kellastama hienä täytti tien, mutta ajoin sitä rauhalliseen tahtiin eteenpäin. Nopeus oli suhteellisen hidas, mutta ketään ei tullut vastaan. Kellastuneet ja kurjat koivikot vaihtelivat tien molemmilla puolilla. Taneli saneli varmasti pienistä tienhaaroista minne tuli ajaa, vaikkei kuulemmat ollut täällä muutamaan vuoteen käynytkään.
’Useampi kilometri’ oli tosin sangen vaikea määre. Jossain vaiheessa poikkesimme peltotien lävitse, jota ei varmasti ollut edes kartassa. Meni lähes puoli tuntia että lopulta saavutimme paikan. Koko aikana taisimme nähdä yhden ainoan rusakon, mutta muuten täällä ei ollut mitään liikettä.
Lopulta saavutimme järven rantaa pitkin valuvan metsätien. Sen takaa paistoi vanhahkon näköinen, suuri hirsitalo. Taneli hymyili muina miehinä.
”Nyt ollaan perillä.”
Tien poikki oli suuri portti. Näin talon pihassa myös autoja, jolloin pysäytin Mondeon. Hieman takana myös Puttonen pysähtyi. Katselin kolmea uudehkoa ajoneuvoa talon pihassa ja vilkaisin Taneliin.
”Onko täällä joku.”
”Saattaa ollakin.” Hän myhäili tyytyväisen näköisenä. Otin silti aseeni mukaan hypätessäni pois autosta.

Taneli tuli poikkeuksellisesti perääni, tytöt jäivät katsomaan Jonin perään. Veeralla oli ase, eikä lähellä mitään uhkaa. Tilanne ei vaikuttanut erityisen pahalta. Taneli käsitteli omaa rynnäkkökivääriään lähinnä meitä imitoimalla, kun etenimme portille.
Vierellä kulkeva aita ei ollut kovin kummoinen, mutta tarkistin portin ennen kuin avasin sen. Tämä kannatti.
”Siinä o joku jekkulanka.”
Rautalanka oltiin vedetty jonnekin pusikkoon portin pielestä. Se oli kireänä ja vaikutti tilanteeseen nähden hyvin epäilyttävältä, varsinkin kun pihalla oli useampi auto. Nöykkäsin Puttoselle ja menin kyykkyyn maahan. Hän hyppäsi selkäni kautta portin päälle ja sen yli, jääden suojaamaan portin toiselle puolelle. Taneli seurasi hieman kömpelömmin esimerkkiä, mutta hän ei pitänyt asetta ylhäällä.
Itse kiipesin hypäten aidan ylitse. Edessä avautuva ”mökki” oli lähempänä rantahuvilaa. Suuri terassi, erillisiä piharakennuksia ja sauna, varmaan yli sataneliöinen kaksikerroksinen puurakennus. Se oli hyvin siistissä kunnossa, aivan kuten pihamaakin. Taneli oli oudon rentoutunut, kun Puttosen kanssa aloimme astella eteenpäin pitkin pihamaata. Siellä oli myös kaksi ruumista – kouristuneista kasvoista ja pään vaurioista päätellen tartunnan saaneiden ruumiita.
Etenimme ehkä kahdenkymmenen metrin päähän päärakennuksesta, juuri autojen kohdalle, kun meitä alettiin puhuttaa.

”Ei enää askeltakaan. Teitä tähdätään kaikkialta.”
Vanhan miehen ääni tuli oikealta puoleltamme. Ilmassa haisi piipputupakka. Meni hetki ennen kuin viitoin Puttosta laskemaan aseensa. Ei ollut mitään hajua kuka meitä puhutti, sillä rannan puolen pusikot olivat sen verran tiheät. Kyseessä saattoi olla bluffi, mutta Taneli ratkaisi tilanteen.
”Rauhotuppa Ropponen. Se oon vaan minä ja pari nuorta sankaria.” Hän hymyili koko hammasrivillään.
”Vänskä?”
”Juu, minähän se täällä.”
”Taneli perkele, mitä sinä tolla pyssyllä aattelit oikeen tehä?” Nyt toinen ääni kuului vasemmalta puoleltamme, se naurahti kevyesti. Nyökkäsin Puttoselle ja hän nosti aseensa varmistimen. Samantien vasemmalta ja oikealta puoleltamme astelivat kaksi harmaahiuksista, lämpimiin ulkovaatteisiin pukeutunutta vanhaa miestä. Vaikka he hymyilivät, molemmat kantoivat aseita mukanaan. Taneli tervehti heitä nauraen.
”Vänskähän se siinä! Mitäs ruutiukko, aattelit sitten tulla vierasille!”
”Juu, vähän kesti mutta aattelin että missäpä muualla te pojat olisitte.” Hän iski kevyesti silmää. Miehet puhuttelivat toisiaan kuin olisivat viisikymmentä vuotta nuorempia.
”Mutta mitäs helvettiä, ketäs nämä korpisoturit oikein ovat?”
Tajusin että vasemmalta tullut mies tarkoitti meitä. Molempien vaatteissa oli tahroja verestä mutaan ja liikuimme yhä sirpaleliivit päällä. Toinen miehistä oli enemmän Tanelin profiilia, toinen oli turpeampi ja tukevampi.
”Nämä pojat auttoi minut ja meidän Sainin pois tuolta Hirvelästä, Saini on tuolla autoilla ja meillä on kaksi muuta henkilöä mukana.”
”Jaa, vai että sillä lailla.” Olin hieman levoton miten nopeasti hän paljasti meidän sijaintimme ja vahvuutemme. Mutta turpeakasvoinen, kumeaääninen vanhus vasemmalla vain naurahteli.
”Sepäs on hyvä, meillä meinasi tulla vähän tylsää täällä. Meidän Marjatta on täällä kanssa, ja Kalevin poika Marko tähtäilee teitä varmaan vieläkin tuolta puuliiterin vierestä…” Turpeakasvoinen mies huudahti ilmoille nopean käskyn. ”Marko! Pois sieltä, tuleppas tervehtimään vieraita!”
Kauempaa puukasojen takaa kömpi ehkä nelissä kymmenissä oleva mies, käsissään vanha armeijan M39 kivääri – tuttu jo Talvisodasta. Laihempi mies esitteli meidät tavatessaan.
”Marko, tässä on isäs vanha työkaveri, Vänskän Taneli.” Hymyillen nelikymppinen mies otti meidät vastaan ja kätteli Tanelista lähtien myös minut ja Puttosen.
”Roposen Marko, Roposen Marko terve, Marko Roponen.” Hän virnisteli ja viittoi eteenpäin.
”Laitetaankos teille jotain ruokaa? Saatiin eilen pari siikaa napattua, eikä niitten saisi antaa vanheta.”
”Tuota-” Keskeytin heidät hieman rumasti, sillä Taneli oli jo jäänyt juttelemaan tukevamman miehen kanssa, jota puhuteltiin nimellä Strindberg. ”Pitäisikö meidän ajaa autot porttien sisään ja tuoda Veera, Saini ja Jonikin tänne?”
”Juu, toki! Otetaan se hälytyskello pois porteista niin saattaa onnistuakin.” Laihempi mies hymyili ja esitteli itsensä nimellä Kalervo Roponen.

Saini oli ilmeisesti tavannut ainakin vanhemman Roposen ja myös Veera esittäytyi asiallisesti. Joni tuhahti lyhyesti terveisensä, mutta harmaahapsiset miehet eivät suuremmin välittäneet puolialastomasta, tummanpuhuvasti monojalasta auton takapenkillä. Ajoimme automme kolmen muun auton viereen.
Autoimme Puttosen kanssa Jonia kohti päärakennusta, kun vanhemmat miehet rupattelivat niitä näitä. Joni vaikutti vaitonaisemmalta ja kuumeisemmalta, eikä ollut muutenkaan ollut loppumatkasta järin puhelias. Hän kuitenkin vastasi kysymksiin ja irvisteli nilkuttaessaan eteenpäin. Saini oli jokseenkin rentoutuneempi (siihen nähden mitä hän yleensä oli), mutta pysytteli yhä Veeran läheisyydessä.
Astelimme tuvan puolelle, jossa meitä tervehti kaksi naista, toinen keski-ikäinen, toinen ehkä lähempänä seitsemääkymmentä. Vanhempi nainen tervehti meitä iloisesti.
”Kas kas, tännehän saatiin nuorisoa! Tervetuloa vaan, Roposen Hilla, Roposen Hilla päivää päivää …” Hän kätteli jopa Jonin, mutta viittoi meitä nopeasti laskemaan yksijalkaisen miekkasankarimme tuvan sohvalle. Se oli lämmin tila, jossa oli vanhojen maalaistalojen tapaan suuri pöytä, muutamia tuoleja, taulu-tv ja jättimäinen leivinuuni nurkassa. Ovi sivuhuoneisiin ja portaat yläkertaan olivat seinustalla, kertoen että tilaa rakennuksessa oli vaikka mihin.
”Hyvä että pääsitte tänne, minä en ole saanut poikiinkaan yhteyttä, mutta Marko ehti tänne kun hälytys tuli.” Kuuntelin samalla kun nuorempi naisista, Terhi, joka oli ilmeisesti Markon vaimo, auttoi minua vaihtamaan siteitä ja tarkastamaan Jonin jalkaa. hän oli sairaanhoitaja ja kauhisteli jatkuvasti miten karusti oltiin menty jalan poikki, luu ja kaikki paistoivat puoliavoimina.
”Juu, minä en saanut mitään tietoa, vaan pelkästään me selvisimme Sainin kanssa. Nämä kaverit vastasivat ilmeisesti vahingossa Sainin poikaystävän puhelimeen ja tulivat auttamaan meidät pois. Oli kyllä hurja matka, pelastettiin tuo jalkapuoli siinä samalla.” He puhuivat naureskelevaan sävyyn. Huoneen nurkassa oli myös kourallinen aseita, joka pisti pahasti silmään kitschin ja idyllisen mummosisustuksen keskellä. Saini seisoskeli vieressäni ja ihmettelin hetken mitä miehiä nämä vanhukset olivat, nurkasta löytyi nimittäin myös venäläinen Dragunov, jota kenelläkään armeijan ulkopuolella oli. Hieman arastellen käännyin Sainin puoleen.
”Saini,” hän hätkähti kevyesti kääntyessään katsomaan minua. ”Mitä vaarisi teki ennen eläkkeelle siirtymistä?”
”Emmä tiijä, joku poliisihomma.”
”Suojelupoliisi.” Terhi täydensi vierestä desinfioidessaan samalla haavaa, tällä kertaa oikeilla tököteillä eikä viinalla. ”Ne oli Kalervon kanssa siellä yhdessä kuuskymmentäluvulta. Alkavat kohta kertomaan tarinoita, varokaa vain..” Nelikymppinen nainen pudisteli päätään, mutta hymyili meille lämpimästi. Aivan kuin olisimme normaalisti mökkeilemässä.

Ystävällisesti Hilla ilmoitti että oli laittanut ’meille nuorille’ pedit valmiiksi navetan puolelle – siellä oli kuulemma pieni kamina, jota kannatti lämmittää aika runsaasti näin talven alla. kiitin kohteliaasti, mutta Hilla ei ollut lopettanut vielä.
”Juu, minä lämmitin teille vähän lihasoppaa, ja tuolla nurkassa on sitten ammuksia jos tarviitte niitä.” Kiitimme kaikki hymyillen. Puttoseen vanha nainen näytti tehneen vaikutuksen. Läskisoppaa ja panoksia, uusi suosikkimummo ilmeisesti.
Lepäilimme hetken tuvassa ja Terhi kyseli Jonin vointia. hän tarjosi tuolle myös särkylääkkeitä ja kertoi että varalla oli myös vähän antibiootteja jos haava tulehtuisi. Joni irvisti ja kuittasi lyhyesti että ”Jo on melkoinen haava.”
Kävin hakemassa ammuksia Puttosen kanssa. Siistejä armeijan laatikoita, jotka herättivät entistä enemmän kysymyksiä. Suojelupoliisi selitti osan, mutta kaliiberia löytyi aina 12.7 milliseen saakka. Viisi isoa laatikkoa. Puttosen silmissä syttyi kiilto kun hän luki yhden kyljen.
”7.62 x 53 mmR. Ei jumalauta. Helevetin jumalat, tiijätkös Huhta mitä tää meinaa.” Olin pelkkänä korvana.
”Tää käy tohon tarkkiin – hiton hyvä että myö otettiin se mukaan. Vittu tässä on tarkkuuskivääriin laakeja!”
”Ottakaa rauhassa, jätä vaan vähän meillekin Häyhä.” Marko oli tullut taaksemme ja puhutteli Puttosta leikkisästi. Minä halusin enemmän vastauksia.
”Mistä nämä oikeen on peräisin…”
”No katsoppas yliluti -” Tajusin että Marko katsoi upseerin natsoja takistani.
”- me ollaan saman firman palveluksessa.” Hän iski silmää. En ymmärtänyt tilannetta ollenkaan mutta esitin kiitoksen panoksista. Hieman pyöreähkö nuorempi Roponen vain heitti kättään. Minusta tuntui että hän oli päällystöä.
”Tuota, ette te sattuis tietämään mitään Jyväskylästä?”
”Juu, eilen saatiin vielä yhteys radiolla, tänään on ollut vähän hiljaisempaa.”
”Joni, siis tuo jalkaheppu, tuli sieltä. Sanoi että siellä on vielä armeija pystyssä.”
Marko naurahti kovaan ääneen ja hymyili.
”Saattaapi ollakin. Jotain ilmavoimien perusmiehiä, mutta hyvin kyllä sulkivat sillat ja alueen. Tosin voi olla että nekään eivät riittäneet.” Hän pyöritteli päätään ja jatkoi hiljaa.
”Siellä oli edellisen raportin mukaan paljon meidän poikia, mutta tilanne on muuttunut aika nopeasti. Minäkin pääsin pois Helsingistä lähinnä onnen kanssa.”
”Helsingistä, mitä Helsingissä on tapahtunut?”
”Tsk tsk, liikaa kysymyksiä. Syökää ja nukkukaa, huomenna on päivä jolloin keskustellaan.”

Enempää kysymyksiin en saanut vastauksia. Kävimme Puttosen kanssa täydentämässä autolla panostilanteen ja söimme. Ensimmäinen lämmin ruoka tällä viikolla. Taisi olla parasta lihapataa mitä olin syönyt.
Veera oli näppäränä tyttönä sytyttänyt pienempään sivurakennukseen valkean ja se oli suhteellisen lämmin. Me kaikki nuoret, poislukien Joni, jota Hilla ja Terhi tarkkailivat päärakennuksessa, nukuimme samassa tilassa. Meille oltiin luvattu sauna peseytymistä varten huomiseksi. Ainoastaan Saini oli hieman kiusaantunut vaihtaessaan vaatteitaan, mutta herrasmiehinä Puttosen kanssa käänsimme katseet pois ja änkesimme alusvaatteisillamme tuvan ainoaan parivuoteeseen. Puttonen kuittasi että pääsi niin harvoin halailemaan yöseurana yliluutnanttia, joten pakkohan se tällä kertaa oli. En edes jaksannut enää korjata sotilasarvoani. Yliluutnanttina oli huomattavasti mukavampaa kuin aliupseerina.
Puttonen nukkui rynnäkkökivääri heti sängyn vierellä, minulla oli pistooli yöpöydällä. Ovi oli sisältä päin lukossa.
Päivä oli ollut pitkä ja lopulta olimme valmiita vasta lähempänä keskiyötä. Ajatus tällaisesta mökistä oli lähinnä absurdia toiveajattelua. Nukahdimme yllättävän rauhallisesti, minä viimeisenä. Poltin pienen sivukammarin ovella muutaman tupakan ja lisäsin kaminaan puita. Sisätiloissa lämpö kyllä pysyisi, joten meillä oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan myös lämmin paikka missä nukkua. Ja minulla lämmin vuode, jossa haiseva savolaistoveri jo kuorsasi.