Kolmaskymmeneskahdeksas päivä

30.11.

Me lämmitimme taloa läpi yön hieman enemmän, mitä tarvitsi. Vain Sini ei pystynyt nukkumaan alusvaatteisillaan, sillä hänellä nousi kuume. Yövahtien hommaksi jäi tytöile lisävilttien etsiminen ja veden kiikuttaminen. Vaikka muut hoitivatkin vartiovuoroja ja saimme nukuttua tuskin kuutta tuntia, Sini luultavasti sai unta kaikista vähiten.
Meidän olisi pitänyt ehtiä Viitasaarelle jo eilen, mikäli haluaisimme pitää Sinistä huolta. Mutta nyt kävi näin. Yöllä matkustamisessa oli riskinsä, mutta kaikki olivat huonossa kunnossa ja immuniteetti oli herkillä. Sini olisi luultavasi sairastunut joka tapauksessa. Hän oli hyvin lämmin, muttei sentään houreinen ja pystyi syömään jotain. Meidän olisi nimittäin lähdettävä joka tapauksessa.
Syöminen olikin sitten seuraava ongelma. Tai sitten sen puute. Minä tiesin, ettei meillä ollut ruokaa paljoa, mutta todellisuus tuli hienoisena shokkina. Muutama peruna jokaiselle ja pienet nokareet jotain muita lisukkeita. Eikä sitten muuta. Ei yhtään mitään muuta.

Peissi tuijotti kolmea pientä perunaansa ja niiden vieressä lautasella istuvaa herkkusieniparia. Hän pudisti päätään kynttilänvalossa.
”Tässä nyt ei kyllä oo sitä vitun kahtakymmentäviittä grammaa proteiinia, minkä koutsi sanoi, että jokaisessa ateriassa pitäis olla.”
Omissa perunoissani oli tummuneita kotia, mutta niin oli kaikilla. Söin ne epäröimättä. Oksentelu ja ripulointi vetäisivät kyllä vähäisetkin energiavaramme pois, mutta en minä voisi skipata ruokaakaan. Tämä tilanne oli vain tullut yllättävän nopeasti. Ulkona oli vielä hämärä ja keskellä pöytää oleva kynttilä istui vinosti kapeassa vesilasissa. Sen steariini valui jatkuvasti pöydälle. Kukaan ei sentään ollut häirinnyt meitä yön aikana ja olimme yhden päivän pidempään hengissä. Mutta minun oloni ei silti ollut järin lohdullinen.

Kootessamme tavaroita jonkun oli autettava ja otettavat Sinin tavarat. Hän oli heikkona ja pääasiassa Joni piti huolen tytöstä. Normaaliolosuhteissa veikkaisin punkhenkisen lukiolaisen kieltäytyvän avusta, mutta hänen kuumeensa oli paha. Se pakotti jopa hänet toimimaan itsekkäästi. Meidän olisi päästävä pian pois.
Ulkona oli voimakas pakkanen. Vaikka muutamat ujot hiutaleet tipahtelivat vielä taivaalta öisen lumisateen jäljiltä, sää oli muuten masentavan kirkas. Pakkanen puri väsyneisiin kroppiin jopa lämpimien vaatteiden lävitse. Minä rikoin sodankäynnin lakeja peittämällä palveluspukuni untuvaliivillä. Sen alla olin toppautunut läpeensä. Olin sentään löytänyt talosta uudet rukkaset, jotka tulivat tarpeeseen ajaessa. Peissi roikutti yhä reppunsa kyljessä tennareitaan, mutta oli sentään päättänyt pitää kumisaappaat jalassaan.
Hän kertoi nyt olevan marraskuun viimeinen päivä. Talvi oli todellakin täällä. Eikä meillä ollut mitään ruokaa, vaan vajaat sata kilometriä edessämme ennen lopullista maaliamme. Olettaen että se olisi lopullinen. En enää edes muistanut, milloin olin lähtenyt Viitasaarelta. Aika tuntui hyvin pitkältä, vaikka siitä oli hädin tuskin viikko. Päivämäärät olivat alkaneet menettää merkitystään, enkä pysyisi niistä perillä, ellen seuraisi mielessäni tätä kriisiä päivä päivältä.
Veikkasin laskevani jossain vaiheessa päiviä kohti kevättä. Siinä ei kuitenkaan olisi vielä mitään järkeä. Tässä oli liikaa aikaa. Tästä tulisi pitkä talvi.

Liikkeelle lähtö kesti yli tunnin, mutta silti oli hämärää. Olo oli todella heikko. Kuusi tuntia unta ei tuntunut riittävän mihinkään, varsinkaan kun olin joutunut vartioimaan kolme tuntia keskellä yötä. Olo oli ihan helvetin kurja. Minua palelsi jo ennen kuin pääsimme uloskaan. En voinut edes kuvitella miltä Sinistä tuntui. Myös Karhu yski äänekkäästi. Ainoastaan Peissi oli jossain määrin täysikuntoinen ja hän auttoikin parhaansa mukaan muita.
Kelkat lähtivät kylmästä säästä huolimatta käyntiin ilman ongelmia. Niiden päällä oli ohut lumipeite yön jäljiltä. Se ei ollut peittänyt jälkiämme, mutta ei niitä enää tarvitsisikaan peitellä. Me olisimme mahdollisimman kaukana täältä niin nopeasti kuin mahdollista.

Sini piteli minusta kiinni heikosti. Olimme napittaneet tytön niin lämpimäksi, mutta tunsin hänen silti tärisevän. Hänen takanaan istui Karhu, joka omasta huonokuntoisuudestaan huolimatta sääli tyttöä hyvin paljon. Käynnistin moottorin ja muistutin itseäni, että meidän olisi yhä oltava varovaisia ja edettävä hitaasti, vaikka haluaisimmekin mahdollisimman nopeasti pois kylmästä ja vaarasta. Kiirehtiminen ja varomattomuus olisivat yhä pahasta.
Lähdimme liikkeelle kohti päätietä omia jälkiämme myöten. Olisimme ehkä voineet oikaista muutamia satoja metrejä, mutta emme ottaneet nyt riskejä. Oli yhä hämärä, mutta aurinko tuntui nousevan melko nopeasti.

Outoa kyllä, tie oli hämmentävän puhdas. Se selittyi myös tuoreesta lumikerroksesta, mutta enemmän siitä, ettei paikalla näyttänyt olevan yhden ainoaa autoa. Aivan kuin olisimme vain ajelemassa sunnuntaiaamuna, ennen kuin tie oltaisiin ehditty aurata.
Oikealle puolellemme aukesi Hirvaskankaan ABC, jota oltiin ainakin mainostettu Suomen suurimpana. Sen pihalla oli huolestuttava määrä autoja ja pystyimme näkemään liikettä ainakin rakennuksen sisätiloissa jo tieltä saakka. Vilkaisimme Peissin kanssa toisiamme hyvin lyhyesti, jonka jälkeen lähinnä korotin nopeutta. Meillä ei olisi nälästämme huolimatta kykyä pysähtyä täällä. Pelkkä aseistus ei pitäisi meitä turvassa. Se oli sääli, sillä meillä oli kaikki syyt olettaa, että huoltoasemalta olisikin löytynyt jotain syötävää.

Jatkoimme eteenpäin risteyksestä kohti pohjoista. Etenimme melko nopeasti päivän sarastaessa jo kunnolla. Lumipeitteesä oli uusia jälkiä jo tähän aikaan päivästä, mutta emme nähneet ketään tai pysähtyneet ihmettelemän asiaa. Uskoin jälkien kasvavan ruuan käydessä vähiin. Ihmisten olisi liikuttava ja kierreltävä. Tällä hetkellä myös sairaisiin törmäämisen riski oli pienempi. Jossain määrin voisi sanoa, että nyt oli lähes turvallisinta liikkua.
Tästä huolimatta me emme kohdanneet ketään tai mitään merkittävää ennen Äänekoskea. Ajaessamme nyt nelostiellä kohti pohjoista, saavuimme vanhahkolle Pankkisalmen sillalle. Maisema molemmilla puolilla oli melko yhdentekevä. Kylmä tuuli puri korkealla veden yläpuolella meihin pahemmin, kuin viima moottorikelkalla ajaessa. Sini tärisi selkäni puolella tavallista pahemmin. Tuntui että kylmyys iski häneen aaltoina.

Meitä tervehti sillan jälkeen suuri mainostaulu, joka ilmoitti juhlavasti: Äänekoski – Rakennamme tulevaisuutta!
Jostain syystä huomiomme kiinnittyi spray-maalilla mainoksen päälle kirjoitettuun, ympyröityy tekstiin.

KAIKKI SAIRAITA ÄLÄ MENE

Ohjeistus ei jättänyt juuri kysyttävää. Me ajoimme ohi kysymättä enempää. Teksti saattoi olla viikkoja vanha, mutta uskoin kaikella rakkaudella Äänekoskea kohtaan, ettei meillä ollut varaa ottaa riskejä. Olimme lopulta vain viisi väsynyttä ihmistä, jotka halusivat päästä jonnekin lepäämään. Tämä ei ollut meidän paikkamme.

Seuratavat pari kilometriä olivat lähempänä asutusta, kuin useat taakse jääneet. Näimme paljon autoja ja hoipertelevia ihmisiä, jotka olivat väsymyksestä ja kylmästä kohmeessa. Lähin oli parinkymmenen metrin päässä, mutta hänkään ei jaksanut edes juosta peräämme. Oli huvittavaa nähdä, etttä jopa äärimmäisen sairaat ja lihaahaluavat ihmiset olivat niin ymmärtäväisiä, ettei kovaa ääntä pitävä kelkka houkutellut heitä. Muistin vain sen ajan, kun Haminassa joka ainoa hoiperteleva elävä ruumis halusi hyökätä hädin tuskin tonnia painavan autonkuvotuksemme kimppuun. Tämä porukka kertoi lähinnä siitä, että väsymys ajoi myös taudin riivaamat ihmiset oppimaan. Palelun ja kaiken henkilökohtaisen kivun lävitse näin, ettei tämäkään sairaus pystynyt tekemään ihmisistä kuolemattomia. He olivat samalla tavalla heikkoja siinä tilassa, kuin me.

Menimme hyvin nopeasti seuraavat viitisen kilometriä. Minua pelotti henkilökohtaisesti se rupeama, sillä kyseessä oli vain järven päälle rakennettu pengermä. Siellä ei ollut ketään. Ei oikeastaan edes mitään. Vain kumossa oleva armeijan Sisu, jossa oli luodinreikiä. Emme pysähtyneet analysoimaan sitä, mutta rikkoutuneista etulaseista päätelleen kyseessä olisi voinut olla sama auto, jonka olimme kohdanneet Jyväskylän ylikulkurampilla. Nyt se makasi kyljellään, kuin rantaan ajautunut valas. Polttoainemittarini oli nollassa ja halusin mahdollisimman nopeasti pois kyseisestä paikasta. Tämä oli ahdas tila, kauniista järvimaisemista huolimatta. Jäät eivät kantaneet tarpeeksi, joten meillä ei olisi tietä pois. Eikä moottorikelkoilla voinut ajaa ihmisten yli, kuten autiolla. Se oli suuri häviö, vaikka olin joskus uskonut massan häviävän hyvälle liikkeelle. Kelkat pelastivat todennäköisesti silti meidän henkemme. En uskonut, että olisimme päässeet näinkään pitkälle ilman niitä.

Eikä se pitkälle riittänytkään.

Työkelkka hyytyi pitkän suoran päähän, keskelle peltoaukeaman vierustamaa risteystä.Se yskäisi kertaalleen menoveden loppuessa ja jatkoi sata metriä eteenpäin. Se ei tullut kenellekään yllätyksenä. Peissi huomasi vauhdin hidahtumisen samoin tein ja jatkoi rinnalla, kunnes moottori yskäisi lopullisesti. Vauhti hidastui nopeasti, kun telat lopettivat pyörimisen.
Moottori sammui melko nopeasti sen jälkeen. En halunnut pitää sitä turhaa päällä, sillä akun herättely olisi ollut raskasta vaikka polttoainetta vielä löytyisikin. Enkä tiennyt helvettiäkään näistä vehkeistä. Lähinnä ymmärsin kelkan olevan yhtä lopussa, kuin mekin olisimme.
Olimme vain parikymmentä metriä risteyksen ohitse. Vieressämme oli autonraato, joka näytti kokeneen samanlaisen kohtalon. Se vain seisoi keskellä tietä, ilman minkäänlaista vauriota. Tuore Ford, jossa ei näkynyt mitään elonmerkkejä. Näytti jopa siltä, että olisin parkkeerannut tien viereen, mutta todellisuus olisi luultavasti jotain aivan muuta. Sairas Sini puristi selkääni epäuskoisesti.
Me emme pääsisi tästä enää minnekään.

Viereinen kelkka hurisi yhä. Näin Peissin nielaisevan. Olisin varmaan kuullutkin sen, mutta hänen kelkkansa moottori kävi yhä.
”Hyytykö se?”
”Joo.”
”Vittu.” Hän käänsi katseensa eteenpäin. Näin miehen huulien ääniraidan, vaikken kuullut sanoja.
”Vitun vitun vitun vitun kyrpä vittu vitun kyrpä.” Ammattimaiselta turpaanvetäjältä oli kyllä jäänyt tourette diagnosoimatta. Edessä aukeni loiva nousu, jonka taakse ei nähnyt. Vieressämme oli risteys, joka vietti välittömästi menosuuntaamme. Tästä ei enään päässyt.
”Vittu.” Tajusin yhtäkkiä Peissin puheen tarttuneen itseeni, vaikken halunnut aiheuttaa levottomuutta muissa. Sini oli liian koomassa tautinsa kanssa, mutta Kerttu näytti säikähtäneeltä ja huolestuneelta. Näin hänen vilkaisevan suoraa Siniä.
Yritin käynnistää kelkkaa uudestaan huonolla menestyksellä. Akussa kyllä riitti virtaa, mutta se ei paljoa auttanut menoveden loputtua. Kokeilin käynnistää uudestaan, mutta tähän diagnoosiin ei tarvittu edes lääketieteen lisensiaattia. Me olimme kusessa.

Lopulta Joni oli ensimmäinen, joka hyppäsi kelkasta pois. Hän tarkasteli nopeasti lähiympäristöä, joka oli aknearpiselle nuorukaiselle täysin uusi käytösmalli. Hän epäilemättä seurasi muilta opittuja toimintamalleja, mikä oli huvittavaa juuri sen takia, etten itse ollut edes tajunnut tätä. Vasta hänen esimerkistään ymmärsin nousta kelkasta pois.
”Jätä Peissi se käyntiin, tehdään nopee suunnitelma.”
Porukka tuli nopeasti kasaan sammuneen kelkan ympärille. Reittikelkka vielä jaksoi hyrrätä vieressämme, muttei sekään erityisen pitkään. Matkaa Viitasaarelle olisi vielä pitkästi ja oli ilmeistä, ettei Sinistä olisi siihen. Ja minä en todellakaan halunnut tappaa tyttöä pitkällä marssilla, varsinkaan kun en uskonut itsenikään kykenevän siihen. Siitä ei ollut montaa vuorokautta, kun olin sairastanut. Myös Kerttu köhi pahasti, eivätkä arpeni olleet varsinaisesti parantuneet muutamassa päivässä.
”Mitä me tehään?” Kerttu ei voinut yskältään ilmeisesti pidätellä ahdistunutta kysymystään. Se oli hyvin relevantti.
”Me tarvitaan lisää bensaa.” Joni ilmoitti. Vilkaisin Siniä ja pudistin päätäni.
”Me tarvitaan suojaa. Ja ruokaa. Ja apua.”
Viimeinen sanani oli hieman harkitsematon. Olin näkevinäni Jonissa lievän säikähdyksen, jonka takia jatkoin välittömästi lausetta.
”Me ei olla niin kaukana Viitasaarelta, mutta me ei tässä tilassa päästä sinne. Paljon tohon toiseen kelkkaan jäi polttoainetta?”
Näin Peissi peittävän kaulaliinaansa korjaamalla nielaisunsa. Hänen sanansa olivat silti rehdit.
”Se ei kyl jaksa viittäkymmentä kilsaa.”
”Viitasaarelle voi olla enemmänkin.”
”Noh, se ei jaksa sitä.” Tällä hetkellä Joni kuitenkin osoitti luovempaa ajattelua.
”Ei ainakaan tällä kuormalla.”

Tajusin mitä hän tarkoitti. Kahden tai useamman henkilön paino kasvattaisi polttoaineen kulutusta merkittävästi. Se ei loputla olisi liian paljoa, mutta meille jokainen kilometri eteenpäin, olisi kilometri lähemmäs selviämistä ja pelastumista. Käskin Peissin lopulta sammuttaa kelkan ja tarkastimme viereisen auton epätoivoissamme. Kaikkia palelsi ja nälkä puri meihin pahasti. Purin hampaitani yhteen iskiessäni auton apukuljettajan lasin kiväärinkärjellä hajalle. Sisältä ei löytynyt avaimia, mutta jostain syystä minusta tuntui, ettei Fordissa olisi edes bensaa. Se oli liian siisti ja kliininen, kaikki viety. Hansikaslokerosta löytyi Smurffilevy, josta ei ollut erityisemmin riemua. Ympärillä oli kyllä näkymä satoja metrejä jokaiseen suuntaan, mutta täällä oli poikkeuksellisen autiota. Olimme aika huolitellusti kusessa.
Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoin sen, mikä oli jo muillakin mielessä Jonin kommentin jälkeen.
”Meiän pitää laittaa joku eteenpäin Viitasaarelle, hakemaan apua. Niillä kyllä pitäis olla resursseja. Ne pääsee auttamaan meitä ja niiden pitäis kyetä siihen. Muiden pitää vaan odottaa tässä lähellä, etitään joku paikka minne mennä ja missä yöpyä. Ja yritetään löytää jotain syötävää.”

Seurasi hyvin lyhyt äänestysluontoinen keskustelu. Oli ilmeistä, että Viitasaarelle yksin lähtevän henkilön olisi kyettävä kävelemään, sillä kelkasta ei olisi täyttä varmuutta. Kerttu ei pystyisi kävellä noin muutenkaan, enkä tiedä olisiko Peissi luottanut naiseen tarpeeksi. Luultavasti kyllä, mutta se ei ollut mahdollisuus. Sini oli auttamatta pois laskuista. Joni vaikutti jopa innostuneelta ja hän oli sisuuntunut paljon kuluneen viikon aikana – myös japaniksi huutelu oli lakannut täysin. Laskin hänet pois, sillä Joni ei ollut ajanut aiemmin kelkalla. Se ei ollut vaikeaa, mutta todellisuudessa en vain luottanut hänen kykyynsä tuoda itseään selkeästi ymmärrettäväksi.
Jäljelle jäivät minä ja Peissi. En ollut parhaasssa kunnossa. Peissikin oli nälkäinen, mutta hän kävelisi vaikka pelkän vitutuksen voimin varmaan Ruotsiin ja takaisin, jos se olisi siitä kiinni. Ja minulla oli valtaosa ryhmän aseasrsenaalista. Lopulta päätökseen kuitenkin vaikutti ehkäpä eniten se, että kaikki luottivat päätökseeni. En halunnut hylätä heitä. Jyväskylässä kokemani yksinäisyys ja pahoinvointi olivat olleet tarpeeksi.
Oli puoliksi niin, että muut tarvitsivat minua. Mutta puoliksi tämä johtui myös siitä, että minä tarvitsin heitä.
Peissi otti kohtalonsa viileästi vastaan.
”Pärjäätsä?”
”Joo.”
”Pidä se revolveri, sä tarviit sitä.”
”Vähemmän ku te. Mä en oo joutunut ampumaan kertaakaan ihmistä, enkä aloita nytkään.”
Väittely ei kestänyt paria lausetta enempää, kun Peissi sanoi vetävänsä minua turpaan, jos yrittäisin antaa meidän viimeiset aseemme pois. Me olimme todellisuudessa äärimmäisen hyvässä tilanteessa ampuma-aseiden kanssa sekä panosten puolesta. Se oli pienin pelkomme. Mutta mies ei vain suostunut ottamaan apuvälinettä vastaan.
Tajusin, että hän oli tottunut tähän tilanteeseen. Aseettomuuteen ja yksinäisyyteen. En voinnut tietää, miten Peissi oli selvinnyt Helsingistä aina Toivakan metsiin saakka ja hän oli varma itsestään.
Se loi meihin kaikkiin toivoa.

Annoin hänelle nopeat ohjeet, kenen puoleen kääntyä Viitasaarella. Ensisijaisesti Jyväskylästä saakka olleisiin tovereihini, ensimmäisenä ja ainoastan Puttoseen jos mahdollista, mutta toisena paikallisiin. Me menisimme tienristeyksestä itään, yrittäen löytää paikan jossa selvitä. Toisin osoitteen tien viereen jääneeseen Fordiin, mikäli joku veisi kelkan. Yrittäisimme myös löytää bensaa, mutta tärkeintä olisi, että hän pyrkisi takaisin mahdollisimman pian.
Katseemme kertoivat yhteisestä ymmärryksestä. Peissi tajusi, ettemme selviäisi tässä tilassa montaa päivää. Sini tarvitsisi hoitoa mahdollisimman pian.
Jäähyväiset olivat pidättäytyneet, mutta huomasin kaikkien olevan hyvin epävarmoja ja rikki. Kansallisen tason potkunyrkkeilijä niiskaisi. Se saattoi johtua kylmästä, mutta ymmärsin tämän olevan jotain muuta. Väsynyt Sini halasi Peissiä, joka näytti tilanteessa kiusaantuneesta luonteestaan huolimatta hyvin isovelimäiseltä. Kerttu teki samoin. Heilläkään ei näyttänyt enää olevan mitään huonoa kitkaa toistensa kanssa.
Kätellässäni miestä Jonin jälkeen, vaihdoimme vain viimeisen sanan.
”Pidä huoli ittestäs. Sä et voi muuten auttaa meitä.”
”Katotaan.” Näin miehen tavaavan huuliltaan vielä uhoavan voimasanan, mutta sitten hän paljasti lyhyen hymyn.
Minä toivoin olevani yhtä uhmakkaan luottavainen, kuin toverini.

Moottorikelkka katosi melko nopeasti edessä olevan kumpareen ylitse, emmekä sen jälkeen nähneet hänestä enää mitään. Myös ääni katosi metsän hiljaisuuteen. Kuulin Kertun itkevän vaimeasti, mutta kaikkia palelsi. Me tarvitsisimme nyt välitöntä suojaa. Käskin kaikkien lähteä liikkeelle, palaisin kyllä myöhemmin jättämään kelkalle osoitteen, kunhan löytäisimme sopivan talon.

Meidän ei tarvinnut kävellä paria sataa metriä, mutta se tuntui huomattavasti pidemmältä.
Ensimmäinen talo oli huono rasti. Massiivisten havuaitojen peittämä, suuri maalaistalo. Jo ulkoapäin huomasi, että sinne oltiin menty sisälle väkisin. Pihalla oli yksi ruumis, pää täysin tohjona. Ovenviereinen ikkuna oli hajalla ja sisälle mennessänihuomasin, että kaikki kaapit revitty auki. Jäljelle ei ollut jäänyt oikeastaan mitään. Tavaroita oltiin heitetty lattialle, paikka näytti ryöstetyltä. Tai samalta, kuin ne talot missä me olimme käyneet. Vieressä oli autotalli, mutta se näytti kokeneen saman kohtalon. Tällä paikalla ei ollut mitään tarjottavaa. Ei edes tulisijaa koristeena. Rakennus tosin olikin aivan liian lähellä tietä. Ainoastaan pihalla ollut vanhan Datsun olisi saattanut olla jossain määrin käyttökelpoinen, mutta rakkineen avaimet eivät osuneet heti silmään, enkä uskonut auton kykyyn ajaa tässä lumessa.

Jatkoimme pidemmälle ja sadan metrin jälkeen toisesta risteyksestä pienemmälle tielle. Myös toinen hiekkatie erkani tieltä aiemmin, mutta sen risteyksessä ei ollut yhtään postilaatikkoa. Tässä oli kaksi. Jälkiä oli harvakseltaan, eikä sivutiellä enää yhtään. Osasin epäillä, että saattaisimme hyvinkin olla paremmalla paikalla. Meillä oli silti kylmä ja jokainen askel painoi. Tämä oli jonkinlainen henkilökohtainen helvetti.
Onneksi toinen talo tärppäsi. Ruma rintamamiestaloa muistuttava maalaisrakennus piharakennuksineen, joka näytti eläkeläisten asunnolta. Se oli kauniilla paikalla järven rannalla, muutama sivurakennus ympärillä. Sisällä oli kaksikin suurta pönttöuunia, eikä talossa ollut päällisin puolin murtautumisen jälkiä. Pihamaa oli siisti ja eloton. Sisällä kaikki oli myös lähes tip top. Kuvia lapsenlapsista ja jo kauan sitten kuolleista sukulaisista mustavalkoisissa kuvissa. Täälläkään ei ollut ruokaa, sillä sen porukka oli selvästi paennut jonnekin ja vienyt kaiken mennessään. Oli typerää ajatella asiaa, mutta tiesin jossain olevan yhä varastot täynnä säilykkeitä. Ne olivat nyt vain kaikkien ihmisten tavoittamattomissa. Vaikka ruokailijoita oli nykyisin vähemmän kuin koskaan, jokaisesta tonnikalapurkista tuli ainakin nälkäisessä mielessäni maailman tärkein valuutta. Mutta täällä oli sentään kaakeliuuni, tiiviit ikkunat ja paljon peitteitä. Se oli kaikki mitä tarvitsimme näin välittömästi. Pidempi aika kylmässä kaataisi meidät, emmekä pystyneet menemään minnekään muuallekaan. Tarvitsimme lepoa.
Ainoa lohtu oli kaapin pohjalle pudonnut puolikas pussillinen sokeria, jonka jaoimme porukalla. Liotimme sen lämpimään veteen ja nautimme heti, kunhan olin saanut uuniin valkean. Sini sai hieman enemmän kuin muut, vaikka hänen oli vaikea nauttia juomaansa. Hautasimme tytön täkkeihin rumalle barokkiaj jäljittelevälle sohvalle. Kerttu yritti tehdä tytön olon mahdollisimman mukavaksi. Keräsimme Jonin kanssa jonkin verran vaatteita ja tongimme kaikki kaapit hyödyllisiä tavaroita etsien. Löysin piharakennuksesta moottorisahan ja siihen polttoainetta, mutta niistä ei olisi paljoa hyötyä. Jaksoin tuskin nostaa sahaa juuri nyt, sillä tämän päivän taakka oli poikkeuksellisen raskas.

Ei kestänyt kauaa, kun oli jo pimeä. Jaoin kolmelle hengelle vartiovuorot. Kerttu osallistuisi nyt täyspäiväisesti tähän luksuksen. Joni oli enemmän avuksi kuin minä. Hän vaikutti hyvävointiselta ja omasta ärtyneisyydestäni huolimatta huomasin ihailevani pojan reippautta. Hän kantoi sisälle kaikki puut, kun minä lähinnä viihdytin itseäni puhdistamalla asettani. En kykenisi tänään viemään lappua Fordille, mutta se olisi ensimmäinen tehtävä huomenna. Voisi olla, että saisimme apua jo vuorokauden sisään. En uskaltanut pitää tälläistä toiveajattelua päällä, kaikken ollessa näin väsyneitä. Hädin tuskin puhuimme mitään. Vieraista taloista ja perustarpeista oli tullut niin paha rutiini, että niissä epäonnistuminen aiheutti kohtuullisen pahoja takaiskuja.
Vatsat kurisivat kuorossa. Orkesteriin yhtyi myös soinnikas niistely ja yskintä.

Tarkastelimme Jonin kanssa väsyneesti pihapiiriä pimeyden jo laskeuduttua. Minä tulisin ottamaan tällä kertaa viimeisen vartiovuoron, sillä joutuisin heräämään aamulla viemään paperilappua tienposkessa olevalle Fordille, johon olimme kirjoittaneet talon osoitteen. Joni vaikutti hyvin mietteliäältä. Vaikka en jaksanut erityisemmin puhua, kysyin mitä hänellä oli mielessään.
”Veikkaatko, että Peissi pääsee Viitasaarelle?”
Tällä kertaa en edes yrittänyt kaunistella vastausta vakuuttaakseni lukiopoikaa. Minä saatoin olla rehellinen.
”Jos joku pääsee, niin Peissi.”
”Joo, se varmaan vaan huutaa vittua ja vetää umpihangessa tennarit viipottaen.”
Saatoin jopa naurahtaa mielikuvalle. Me molemmat tiesimme, ettei Peissin tehtävä ollut helppo. Varsinkaan, kun kelkan polttoaine tulisi hyvin todennäköisesti loppumaan.
”Mä oon tosi huolissani Sinistä.” Jonin ääni oli melko hatara.
”Olitteks te tuttuja lukiossa?”
”No silleen tunnettiin. Ei me juteltu, eri porukkaa. Mut ei mulla mitään oo sitä vastaan. Se vaikutti jo silloin hyvältä tyypiltä.”
”Selviskö teitä muita?”
”Saattoi olla. Me jäätiin open kanssa kolmestaan henkiin. Meitä oli enemmänki, enkä mä tiedä miks me selvittiin. Meillä oli varmaan onnea.”
”Joo, kaikilla on ollut onnea. Siis kaikilla jotka on hengissä. Tässä tilanteessa tarvii sitä selvitäkseen.”
Joni niiskaisi.
”Harmittaa kun niin paljon porukkaa on kuollut ja sairastunut.”
Hymähdin myöntävästi. Minä en juurikaan halunnut käydä tätä keskustelua juuri nyt. Nälkä, kylmä ja uupumus tekivät mielialavaihteluista raskaita. Me tarvitsimme energiaa muuhun kuin suremiseen.
”Tota, onko sulla perhettä Huhta.”
”Ei omaa. Vanhemmat ja sisko. Me ei olla läheisiä. Mites sulla.”
”Sama setti. Pikkusisko ja porukat. Mä en nähny niitä sen jälkeen ku me kokoonnuttiin koululla. Enkä mä usko, että mä näkisinkään niitä. Niitä ei enää päästetty kaupunkiin hakemaan mua takaisin. Ennen ku multa loppu akku, mä toivon että ne lähti karkuun. Isällä on niin heikko selkä, ettei se olis pystyny auttamaan missään linnoitustöissäkään.”
Hän nielaisi niin äänekkäästi, että saatoin kuulla nuorukaisen aataminomenan liikkeet tarkasti.
”Joni, me tarvitaan nyt lepoa. Tää on ollut pitkä päivä.”
Hän keräsi hetken itseään ja vastasi sitten myöntävästi. Veikkasin, että tämä oli henkilökohtaisin keskustelu, mitä hän oli päässyt käymään ja ensimmäinen kerta kun poika ilmaisi huolensa.

Vaihdoimme puhtaampia vaatteita päälle ja peseydyimme sisälle tullessa. Kaikilla oli haavoja. Sini yritti levätä. Jonin silmät olivat kostuneet, mutta niin myös meillä kaikilla. Olimme hyvin vaitonaista seuraa. Tein vartiojaon nopeahkosti, että pystyisimme lepäämään. Sitä tarvittaisiin nyt. Enemmän luultavasti kuin ikinä. Ilman ruokaa emme pääsisi mihinkään. Ilman ruokaa ja unta, vielä vähemmän.
Pidin huolen siitä, että kaikki olisi valmista huomista varten. Tappiomieliala meinasi hiipiä väkisinkin mieleen kun lopulta pääsin lämmittelemään pönttöuunin viereen. Olimme tuoneet muutaman patjan samaan huoneeseen. Sini lepäisi sohvalla. Kaikilla oli yllin kyllin täkkejä ja peittoja. Olimme ainakin toistaiseksi turvassa. Yksi asia kerrallaan.

Huomasin ajattelevan perhettäni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Oli jopa julmaa, miten kevyesti olin ottanut heidän poissaolonsa. Protestanttinen etäisyys oli ollut aina meidän juttumme. Minä en nähnyt heitä muutenkaan, voisi olla etten enää koskaan. Useat muut olivat kertoneet, miten he olivat etsineet läheisiään ja kaipasivat heitä. Heidän poissaolonsa aiheutti myös repeämisiä psyykkeen tasolla. Ysisormi oli joutunut kohtaamaan perheensä menetyksen ja se oli luultavasti edesauttanut hänen raaistumistaan ja vihaansa muita ihmisiä kohtaanAinakin hänen suhtautumisensa Inareiden menetykseen, oli ollut täysin kylmä.
Minä en ajatellut asiaa. En edes puhunut siitä. Puttonen oli yrittänyt kysellä asiasta joskus, mutten ollut ajatellut heitä edes silloin.
Nyt, täydessä epätoivossa, tajusin miten yksin me kaikki jälleen olimme. Eikä kenelläkään olisi mitään, minne palata. Tämä kriisi oli vienyt lähes kaikilta kaiken. Ne harvat, jotka pääsivät edes etäisesti perheidensä luo, olivat onnekkaita. Useimmat eivät kykenisi edes tajuamaan pitkään aikaan, miten paljon olivat menettäneet.
Minä en halunnut tajuta sitä nyt. Lykkäsin ajatukset taaemmalle. Pakkanen tuntui kiristyvän. Pitäisi keskittyä olennaiseen, kun vielä pystyi. Sellaiset luksukset, kuten sentimentaalisuus, eivät olleet sallittuja. Minä olin tietänyt sen jatkuvasti, mutta vasta nyt jouduin toteamaan sen itselleni. Meidän pitäisi selvitä. Jonkun pitäisi selvitä. Ihmisten maailma ei saisi loppua tähän.

Jälkeenpäin ajateltuna, oli melko surullista, että ajattelin meitä koko rotumme edustajina. Varsinkin kun olimme huomanneet, mihin kanssaihmiset pystyivät näissä olosuhteissa. Minä en tiennyt olisiko Syöpä pettänyt meidät joka tapauksessa, vai tapahtuiko se vain, koska me petimme hänet. Mutta nälän pitäessä minut vielä hetken hereillä tajusin, että ainakin heillä olisi ollut ruokaa. Ruoka tarkoitti juuri nyt selviämistä. Yritin nukahtaa vain, jotta unohtaisin, ettei sitä ollut.

Minun oli aivan saatanan nälkä.