Kahdeksastoista päivä

8.11.2010

Pääsin alakertaan sopivasti puolen päivän aikoihin lounaalle. Porukka vaikutti jokseenkin pirteältä, mutta hieman hiljaiselta. Ymmärsin, että heitä painoi yhä eilisen tapahtumat. Saha oli saanut tartunnan, mutten ollut saanut tarkempaa tietoa tapahtumista. Kömmin aamiaispöytään nauttimaan samaa pastaa, mitä olimme keittäneet täällä lähes jokainen aamu. Se kelpasi minulle. Alakerran tupa oli lämmin ja valtaosa porukasta pyöri paikan päällä. Huomasin, että heidän ilmeensä kirkastui välittömästi minun astellessani paikalle. Eilisistä lähtijöistä olin ilmeisesti ensimmäisenä hereillä.
Jukka nousi pöydästä suu täynnä ruokaa. Hän komensi hieman hyvien tapojen vastaisesti suu täynnä ruokaa muita.
”Laittakaas meidän sankarille vähä sapuskaa! Huhta, tuuppas tänne -” Hän osoitti sohvalla olevaa paikkaa vieressään ja viittoi minua paikalle. ”Kerro kaikki. Meikäläinen kuuli vaan mitä Pete sano, ni ottasin mielellään vähän täydennystä tarinaan.”
Ehdin t-paitasillani hädin tuskin istua hänen viereensä, kun Lahtinen tarjosi eteeni lautasen. Juomaksi ei ollut muuta kuin vettä, sillä emme olleet kantaneet sitä mukaamme Jyväskylästä. Liian painavaa. Valtaosa porukasta kuunteli minua, poikkeuksena toisella puolella huonetta olevat muutama naama, jotka keskustelivat keskenään.
”Tota, haarukka olis mukava.”
Sain samantien ruokailuvälineeni. Aloin kiertää pastaa haarukan ympäri samalla kun aloitin kertomaan eilisestä. Oli hyvä, että koko porukka kuunteli. Vaika normaalisti halusinkin salata jonkin verran tietoja, lähinnä levottomuutta välttääkseni, tällä kertaa oli tärkeää, että kaikki kuuntelivat. Nämä päätökset koskisivat meistä kaikkia.

En salannut tältä porukalta mitään. Vaikka tunsin heidät hieman välttävästi, he kaikki hiljalleen taipuivat kuulemaan minua. Oli omituista huomata miten ääritilanteissa luottamus rakentui hyvin pienistä asioista. Toisaalta tajusin kyllä asettaneeni itseni hyvin monelle riskille alttiiksi pelkkien antibioottien haun takia. Mutta eipä meillä tainnut vaihtoehtoakaan olla. Ja olimme juuri samasta syystä saaneet parhaita uutisia pitkään, pitkään aikaan.
Kerroin tarinan kursailematta. Kaiken, poislukien Tammenahon huonoa ajoa. Kesken yksinpuheluni Puttonen ja Hanna saapuivat myös seuraksemme. Se oli hyvä, sillä Hannan oli tarpeen vahvistaa minun tarinani tarpeen tullessa. Mutta hän ei kertaakaan kyseenalaistanut kertomustani. Me olimme viettäneet koko matkan yhdessä. Jaoin myös hänelle yksityiskohtaisesti kohtaamisen Isän ja Pojan kanssa. Ainoastaan Antti vitsaili jotain Pyhästä Hengestä, mutta muuten porukka keskittyi kuuntelemaan.
He olisivat saaneet kysellä enemmän. Pastani ehti jäähtyä, kun muut söivät. Minulla oli sitä paitsi nälkä.
Lopulta tämä tarina ei kestänyt läheskään yhtä pitkään kuin eilisen kertomukset. Tapahtumat olivat huomattavasti yksitoikkoisempia, eikä niitä ollut kuin ehkäpä kahdentoista tunnin ajalta. Mainitsin monesti, että otin vastuun kertoa viitasaarelaisille myös meidän tarinamme. Sain osakseni hyväksyntää, eikä kukaan suuremmin kyseenalaistanut ratkaisuani.
Lopulta myös Tammenaho ja Emmi kömpivät yläkerrasta alas. Tammenaho kommentoi loppuvaiheessa väliin hieman yksityiskohtia, kuten ohittamamme talon, missä näimme valot. Se oli hyvä, sillä olisin ehkä itse unohtanut sen. Mutta muuten tarina ei saanut suurempia käänteitä. Tästä huolimatta Jukka näytti pistävän asioita merkille jopa vihkoon. Hän kantoi muistiinpanovälineitä mukanaan ja kirjasi muutamia yksityiskohtia. Kerroin, että olin pistänyt myös muutamia paikkoja merkille karttaan.
Loppuun päästyäni ilmoitin tärkeimmän viestin nyt, kun valtaosa porukasta oli paikalla.
”Eli meillä on siis mahdollisuus siirtyä muiden selviytyjien kanssa samaan leiriin. He kohtelivat meitä hyvin, anto antibiootit, mutta niinko varmaan huomattiin, niin luottamus on aika kortilla.”
Tämän jälkeen tartuin haarukkaan ja aloin kauhoa pastaa. Hetken kaikki seurasivat hölmistyneenä minun ruokailuani, kunnes Jukka ilmoitti asian laadun.
”Tuota, sepäs oli kattavaa.” Hän vilkuili hetken aikaa muistiinpanojaan. ”Me ei voida lähteä minnekään ihan heti, ennen ku Sorvari on siirtokunnossa. Mut tehdään niin, että palataan asiaan illalla. Me jutellaan Huhdan kanssa vähän aiheesta.” Hän vaikutti hieman hajamieliseltä. Ymmärsin kyllä yskän. Olimme juuri saaneet suhteellisen valtavan tarjouksen turvapaikasta.
Saimme ainoastaan yhden välittömän vastaväitteen.
”Minkä takia te juttelette vaa kahestaan siitä?”
Sofian ääni oli katkaista ruokailuni, mutta päätin olla välittämättä siitä.
”Noh. Eipä siihen kai erityisempää syytä ole.” Jukka kohautti olkapäitään. Hän ei erityisemmin jaksanut miettiä asiaa ja keskittyi lähinnä paperiinsa. Sofian vastaus oli tuhahdus, mikä päätti keskustelupiirin. Ihmiset palasivat jatkamaan ruokailujaan.

Tunnelma oli yhä seesteinen, mutta innostunut. Petteri sanoi menevänsä kertomaan naapureillemme suunnitelman ja minä sallin sen. Jostain syystä hän nimittäin kysyi siihen varta vasten lupaani. Eihän minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä tällä hetkellä heilläkin oli täysi oikeus tietää, mitä olimme tekemässä. Enkä nähnyt siinä mitään haittaa. Minua ei huvittanut jättää lapsiperhettä yksin, vaikka he olivat tähän saakka pärjänneet paremmin kuin me.
Olin ruokailun jälkeen astelemassa rynnäkkökiväärini kanssa vahdinvaihtoon, kun Sofia nappasi eteisessä minua olkapäästä kiinni.
”Mä tuun mukaan.”
”Ei tarvi, meitä on jo toinen siellä, Tammenaho on -”
”En mä vahtimaan halua, vaan puhua.”
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Minä en loukkaamatta kykenisi torjumaan tyttöä ja tällä hetkellä ryhmämme kitkoja ei tarvitsisi yhtään korostaa. Täytyi antaa välillä siimaa, vaikkei se erityisemmin huvittanutkaan.
Sofia heitti takin selkäänsä ja minä astelin edeltä pihamaalle. Kuittasin ovensuuta vahtivalle Tammenaholle, että me kiertäisimme takapihan. Hän ei erityisemmin viitsinyt kyseenalaistaa mitään, mitä sanoin, vaan ilmoitti asian olevan selvä. Nuorempi varusmies oli ilmeisesti yhä hieman paineissaan eilisestä kolaroinnista, joka oli hänen vastuullaan.

Sofia ei odottanut kauaa tilaisuutta avata suutaan. Pääsimme hädin tuskin talon kulmalle, kun hän ilmoitti asiansa.
”Aiotteko te päättää Jukan kanssa koko porukan puolesta?”
”Ei.” Puhuin totta, vaikka itse saatoinkin olla hieman eri mieltä päättämismalleista. Me olimme Jukan kanssa selkeästi eniten tietoisia asioista ja kykenimme tekemään laajempia päätöksiä. Mutta oli toinen asia, pystyimmekö legitiimisti toteuttamaan niitä. Ihmisten perusluonteeseen kuului olla vastaanhangottelevia kaikkea uutta kohti. Näissä olosuhteissa hyvin harvat kykenivät minkäänlaiseen järkevään päätöksentekoon. Mutta minä en voinut sanoa sitä ääneen. Oli tärkeämpää pitää keskinäinen luottamus kunnossa.
”Meidän pitää vielä porukalla päättää tänään, mitä tehään Viitasaaren suhteen. Veikkaan, että me äänestetään asiasta.” Selvensin asiaa hänelle. Demokratia oli mukava harhakuva siitä, että ratkaisut olisivat oikeasti ihmisten tekemiä.
”Tehän sen päätitte, että Jyväskylästäki piti lähteä just sillon!” Tiesin Sofian tuijottavan minua, mutta tarkastelin hieman mitätöivästi taivaanrantaa. Hänen äänensä jopa nousi.
”Se oli pakkotila, se hullu kapteeni yritti ampua meitä ja kuka tahansa olis voinu sanoa, mikäli on eri mieltä.”
”Vitut. Sä tiijät sen ihan helvetin hyvin, että kaikki ei pysty puhumaan puolestaan. Ne on niin peloissaan tai ei muute vaan halua sanoa vastaan!”
”Olisko meidän pitäny jäädä sinne sitte?”
”No ei, mutta te toimitte iha omavaltasesti! Sä et voi päättää muitten ihmisten puolesta, jotain tapahtuu vielä iha varmasti, yks mies kuoli eilen täällä ja te saatatte tehä virheitä! Toi Viitasaaren juttu kuulostaa kanssa paskalta, meinaan mitä jos ne ei olekaan ystävämielisiä? Otatsä sillon vastuun siitä, jos meidät ammutaan niille jalansijoille?”
En vieläkään katsonut kiinteästi tuijottavaa naista silmiin, mutta jatkoin lähes saman tien. Minä olin odottanut tällaista tilitystä.
”Mä en tiedä siitä yhdestä kaverista joka sai tartunnan eilen. Mutta meidän pitää vaan olettaa että viitasaarelaiset tarvii meitä yhtä paljon kun me tarvitaan niitä.”
”Mä oon eri mieltä. Me pärjättään ihan hyvin tälleenki ja jos me liikutaan, ni minkä takia meidän pitäis mennä Viitasaarelle? Teidän pitää puhua kanssa muista vaihtoehdoista!”
”Sofia.” Annoin ääneni laskea rauhassa ja pysähdyin. Vastasin hänen katseeseensa nyt suoraa, mikä sai lyhyemmän naisen melkein yllättymään. Hänen huutonsa katkesi lähes saman tien, kun tuijotin häntä hetken hiljaa takaisin.

”Tunnetko sä mua?”

Hän oli hetken hieman hölmistynyt ja vastasi hieman typeräänä katseeseen.
”No, siis tiedän kyllä.”
”Mutta et tunne? Entäs Jonttua? Tai ketään meidän nuoremmista sotilaista? Entän Kataa, Topiasta? Mieti nyt hetki, mikä sun suhde on tähän porukkaan.”
”No me ollaan yhessä tässä ja pidetään toisistamme huolta! Mitä vittua sä nyt tolla meinaat?” Hän hermostui. Minä näytin menevän aiheesta täysin ohitse.
”Sä et oikeastaan tunne meistä ketään, enkä tunne mäkään. Sit toinen kysymys, minkä takia sä pelkäät sitä Viitasaaren porukkaa?”
Tyttö oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten vielä hieman agressiivisesti.
”Me ollaan tän porukan kanssa ajauduttu yhteen, mutta me sentään ajatellaan toistemme puolesta! Ne on ihan tuntematonta porukkaa, niistä ei voi mennä takuuseen, vaan neljä meikäläistä on tavannu ne ja pelkästään kertaalleen, tää aika, mitä me ollaan selvitty yhdessä auttaa mua luottamaan tähän porukkaan – et sä voi puhua siitä että tää olis sama asia.” Hänen ulosantinsa alkoi olla hieman sekava.
Annoin punapään puhua rauhassa loppuun. Seisoimme lumisella takapihalla, josta näki taka-alalle jääneen lammen ylitse hyvinkin kauas. Iltapäivä oli kuulas ja tuoksui raskaalle.
”Istuppa alas. Mä kerron sulle tarinan ensimmäisiltä päiviltä, ku tartunta oli saapunu Suomeen.” Laskeuduin itse polveni varasta istaalte kevyelle lumipeitteelle, selkä taloa kohti ja naama vihollisen oletettuun tulosuuntaan. Hieman vastahankaisesti Sofia seurasi esimerkkiä ja istuutui viereeni.

”Se oli joko toinen tai kolmas yö, kun me oltiin paettu nilkuttajien massan alta. Meitä oli sillon kolme, minä, Puttonen ja sit yks sotamies, Ranta-Knuuttila.”
”Mä luulin, että te ootte ollut Puttosen kanssa alusta saakka kahestaan? Tai siis Veera poislukien.”
”Joo. Mutta me löydettiin Veera ihan alkutaipaleella. Meillä oli kanssa Ranta-K messissä vielä sillon. Me oltiin autettu Veera mukaan ja suojeltiin sitä samalta. Mentiin porukalla yhteen maalaistaloon yöksi suojaan, koska nilkuttajia lappas sillon kaikkia väyliä pitki. Mä olin vartioimassa yöllä ja muut nukku sillon. Me oltiin Puttosen ja Ranta-K:n kanssa palveltu yhdessä jo useempia kuukausia. En mä kummankaan kanssa ollu läheinen, mut tiesin että pojat osaa hoitaa hommat ja pitää rynkkyä oikein päin. Mä luotin siihen että ne pystyy suoriutumaan sotilaina.”
”Siis mitä, oliko se kolmas heppu sitten saanu tartunnan?” Sofia ehdotti hieman epäloogisesti.
”Ei. Se yritti raiskata Veeran.”
Sofia vaikeni. Ilmeisesti naisena hänen oli helppo samaistua seksuaalisen väkivallan uhkaan. Minä annoin hänen olla hetken hiljaa, ennen kuin jatkoin.
”Joo. Me estettiin se tietenkin.” Minun ei ollut tarvetta kertoa sitä, että Puttonen oli moukaroinut Ranta-Knuuttilan naaman uuteen uskoon. ”Mutta siihen mieheen ei pystynyt luottamaan. Mä otin siltä aseen ja jätettiin se sinne. Mä en pystyny enää luottamaan siihen heppuun, eikä Veera olis varmaan nukkunu enää ikinä, mikäli se olis ollut samassa tilanteessa.”
”Mut sä et ampunut sitä?” Sofia kuulosti jopa aiosti kummastuneelta.
”Noh. Olishan sen voinu tehdä. Mutta sä ymmärrät, että terveistä ihmisistä on just tullu uhanalaisia.”
”Just eilenhän te käytännössä annoitte kuolemantuomion sille isälle ja pojalle?”
”Se oli meidän henki tai niiden. Mä en maininnu varmaan sitä, että ne ei oikeastaan halunnu ryöstää meidän tavaroita. Se äijä oli kännissä ku apina ja halus Emmin mukaan. Mulla ei ollu mitään syytä auttaa sellasia, mutta mä en mielellään halua ampua yhtään elävää ihmistä.” Vilkaisin naiseen ja näytin jopa hieman surumieliseltä.
”Se ei oo kauheen mukava tunne.”
Sofia oli hiljaa. Olin ilmeisesti saanut tavoitteeni. Keskinäisen kunnioituksen. Tuijottelimme hetken taivaanrantaan. Ilmeisesti Sofia muisti saman kuin minäkin. Sen kun Lahtinen oli saatu turvaan, mutta hänen kaksi toveriaan jäivät kannibaalien armoille huutamaan turvatalomme eteen. Minä olin joutunut ampumaan heidät silloin, eikä kukaan muu ollut tehnyt sitä päätöstä.
Jätin tosin mainitsematta Sofialle, ettei se ollut minulta järin suuri temppu. Ihmisen ampuminen alkoi olla helppoa.

”Mitä mä meinaan, on lähinnä se, ettei me voida olla kenestäkään varmoja. Meikä joutuu pitämään kaikki hyvien kirjoissa niin pitkään, kunnes toisin todistetaan. Ja ne viitasaarelaiset on fiksuja, varautuu jo talvea varten. Me pystytään hyötymään tästä molemmat, koska meikällä ei oo ainakaan uskoa, että me selvittäis pelkästään tällä porukalla. Varsinkin jos kapteeni Kallion tilanne eskaloituu johonkin suuntaan, ni on parempi, että saadaan enemmän turvaa ympärille.”
Nyt oli Sofian vuoro tuijotella taivaanrantaan. Tosin hän ei voinut käyttää tekosyynä sitä, että tarkasteli mahdollisia uhkia.
”Mä en vaan jaksa selittää yksitellen kaikille näitä hommia. Kai sä tiijät, että me kyllä ajatellaan kaikkia Jukan kanssa. Just sen takia meidän pitää toimia nopeesti, jos semmonen tilanne tulee. Mä myönnän, että me saatetaan erehtyä, mutta näin montaa ihmistä pitää johtaa ripeesti, eikä sillon voi kyseenalaistaa aina kaikkea.”

Sofia katsoi yhä kauemmas. Sitten hän peitti naamansa käsiin ja painoi kasvonsa alemmas. Minä seurasin vierestä, kun tyttö keräili hiljaa itseään. Hän vaikutti jostain syystä olevan aivan iktun partaalla.
Tätä kesti lähes kaksi minuuttia. Seurasin kohteliaasti muualle, kun tyttö nosti katseensa ja niiskaisi.
”Sori.”
”Joo, ei mitään. Nää on vähän pahoja aikoja.”
”Mua vaan pelottaa niin saatanasti.” Sofia piti yllättävän hyvin äänensä tyynenä.
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Ilmeisesti pieni puheeni oli ajanut funktionsa. Minä en oikeastaan ollut vastannut hänen kysymykseensä, mutta kyseessä oli luultavammin yleinen epävarmuus tilanteesta. Oli huvittavaa nähdä, miten pelkkä puhe sai niin paljon aikaa. Tästä olisi saattanut olla konkreettisia ongelmiakin, mutta ilmeisesti Sofia oli se, joka halusi olla puhuteltavana. Jäimme istumaan vielä hetkeksi, jonka jälkeen Sofia nousi sanomatta mitään. En välittänyt vilkaista tytön perään, vaan jäin rauhassa tähystämään suuntaani.

Puttonen  tuli viihdyttämään minua parinkymmenen minuutin päästä. Ihmisillä oli aika paljon tapana pyöriä vartiossa, vaikka ei olisikaan heidän vuoronsa olla siellä. Kaikilla olisi liian tylsää tähystää itsekseen, eikä talokaan tarjonnut liikaa virikkeitä.
Olin jo noussut seisomaan, kun laskettelupipossa ja muuten asiallisessa armeijan varustuksessa oleva taistelutoverini saapui paikalle.
”Mitäpä mies?” Kysyin kevyeen sävyyn.
”Mitäs mies tässä. Tulin kahtoo että miltä meno näyttääpi?”
”Vähän on hiljaista.” Hymähdin toverilleni. ”Kerroin Sofialle Ranta-K:n tapauksesta.”
”Joo, no eipä tossa mittään. Olis varmaan pitäny vetäsät sitä vähän kovempaa käkättimeen.”
”Suit yourself. Mikä meno on sisällä.”
”Vissiin tulee kohta taas ruokaa. Jukka käski sanoo, että illalla päätetään, mitä tehhään ton Viitasaaren homman kanssa. Koko porukka kasaan, paitsi tietty suojamiehöt.”
”Se on ihan jees. Mitä safkaa?”
Jäimme hetkeksi jutustelemaan hänen kanssaan. Lyhenevä päivä kääntyi nopeasti illaksi, eikä minulla ollut parempaakaan tekemistä.

Illan palaveri meni paremmin kuin odotinkaan. Ilmeisesti Sofia oli kääntänyt takkiaan ja hänen tuttavapiirinsä tuntui kovin yhtenäiseltä. Olimme kokoontuneet porukalla alakertaan ja verhot pimennettyinä Jukka selitti tilanteen minun kertomukseni perusteella. Ainoa, joka esitti huolenaiheita, oli Antti. Hänkin vain pyysi odottamaan liikkumista sen verran, että Sorvari olisi siinä kunnossa, että pystyisimme siirtämään hänet. Kaikki suostuivat tähän, minä myös mainitsin, että yrittäisimme luultavasti hankkia pari henkilöautoa mukaan liikkumiseen, jotta mahdollisimman moni välttyisi kylmällä kuorma-auton lavalla matkustamiselta.
Teimme näennäisen äänestyksen aiheesta, eikä kukaan vastustanut suunnitelmaa. Jos kaikki menisi hyvin, olisimme luultavasti jo ylihuomenna liikkeessä. Taloseminaarimme ei kestänyt lopulta paljoa puolta tuntia kauempaa. Muiden lähtiessä nukkumaan, aloimme Jukan ja Puttosen kanssa suunnittelemaan tulevia liikkeitä.
Huomenna yrittäisimme hankkia kahdesta neljään henkilöautoa, joissa olisi sopivasti bensaa. Valtaosa tavaroistamme oli lähtövalmiina, eikä sen puolesta tarvitsisi suurempia operaatioita. Varauduimme myös siihen, mikäli kaikki ei menisikään aivan niin hyvin, kuin pitäisi. Kulkisimme kahdessa erässä, aura-auto kärjessä yhden henkilöauton kanssa. Tämä osasto menisi ensimmäisenä radion kanssa. Toinen osasto saapuisi tunnin perässä ja odottaisi, että kaikki järjestyisi hyvin. Tarkastaisimme myös nopeasti merkitsemäni, mahdollisesti turvatun talon puolessa välissä matkaan, jossa olimme nähneet valot palatessamme Viitasaarelta. Pienten yksityiskohtien, kuten varusteiden, aseiden ja ruuan jakaminen molempiin autoihin oli suhteellisen hankala työ.
Minä liikkuisin ensimmäisessä osastossa. Puttonen saisi ajaa kuorma-autoa, Tammenaho, Hanna ja Emmi kuuluisivat myös porukkaan. Tämän lisäksi ottaisin kaksi asetaitoista miestä mukaan, luultavasti Oiva ja Lahtinen. Katsoimme kartasta myös mahdollisia hätäpaikkoja ja sovimme pisteet, joista ilmoittaisimme radioilla toisillemme.
Tarkoituksena oli välttää armeijan kanssa törmääminen, mikäli viitasaarelaiset heittäytyisivät vihamielisiksi ja odottomattomat tartunnan saaneiden laumat. Yksityiskohtia oli hiottavana paljon, mutta me saimme suuret linjaukset valmiiksi jo ennen kello kymmentä. Porukka painui yöpuulle suhteellisen rauhallisin mielin, sillä huomenna olisi uusi päivä. Meillä olisi paljon tekemistä.