Neljäskymmenesneljäs yö

6.12.

Auto pysähtyi hieman ennen siltaa. Huomasin kääntyessäni ympäri tien vieressä kyltin, johon oltiin käsin maalattu pyyntö sammuttaa moottori ja odottaa. Puttonen väläytti autosta valoja kolme kertaa, joka ilmeisesti oli merkki heidän paluustaan.
Hännilänsalmen silta oli samalla tavalla suojattu kuin aiemmin. Useampia autoja puolikaaressa sisääntulon edessä. Viereisellä huoltoasemalla oli sekalainen seurakunta erikokoisia, korkeamaavaraisia autoja, jotka viitasaarelaiset olivat jättäneet siihen tutkimusretkiä varten. Yksi asia oli muuttunut. Meitä odottavat eivät enää ollet piilossa. Näin vilkaistessani ohjaamon ylitse kaksi asiaankuuluvassa pukeutumisessa olevaa varusmiestä suoraa edessämme. Molemmilla aseet valmiina, muttei kohotettuna meitä kohti. Oli myös syytä epäillä, että heitä olisi jossain lähimaastossa lisää. Taustalla erotin ainakin kaksi siviilipukuista hahmoa. Ilmeisesti sillan vartio oli yhä tiukassa kontrollissa.

Aseistettujen miesten astellessa lähemmäs Petteri hyppäsi pois lavalta.
”Meikä hoitaa puhumisen. Ei tässä mitää hätäkkää pitäis olla.”
Hän jäi odottamaan heitä auton viereen. Hahmojen tullessa lähemmäs, tajusin toisen varusmiehistä olevan itse asiassa nainen. Toista selvästi lyhyempi ja vähemmän harteikas. Pimeään tottuneet silmät erottivat myös kuutamon valossa kapeammat kasvonpiirteet.
Odotin rauhassa lavalla heidän saapuessaan Petterin luokse. Petterin pokerinaama oli loputon, mutta minun piti aloittaa systemaattinen valehtelu kohta. Miespuolinen, pitempi rynnäkkökiväärikaveri aloitti haastelun.
”Ketä saapui.”
”Meikä, Puttonen ja Rämö. Löydettiin kanssa neljä selviytyjää.”
”Kuka on meikä?”
”Rajasalo junior, merkatkaa listaan.”
Nainen vilkuili jostain povitaskustaan kaivamaansa listaa ja laski rynnäkkökiväärinsä merkitäkseen kynällä saapujat. Hänen äänensä oli kirkas ja järkyttävän asiallinen tilanteeseen nähden.
”Teillähän oli vaan auto lähteissä?”
”Joo, mut saatiin näiltä tyypeiltä kelkka. Avuliasta jengiä, niillä on yks heikossa kunnossa oleva tyttö messissä, tarvii vähän lääkettä.”
”Sairas?”
”Joo, mut ei tartuntaa.”
”Mitäs sitten.”
”No miltäs vitun lääkäriltä mä näytän?” Petteri ilmoitti asian hyvin kyllästyneeseen sävyyn. ”Se ei purru meitä matkalla, ni eiköhän se oo vielä elävien kirjoissa.”
Varusmies ja nainen eivät olleet järin vanhoja. He vilkaisivat toisiaan ja mies kohautti olkapäätään.
”Selvä, heittäkää auto ja kelkka parkkiin niin me tilataan teille kyyti.”
”Tackar och pockar!” Petteri ilmoitti tyytyväiseen sävyyn.

Me jätimme ajoneuvot huoltoaseman pihaan, jossa olivat myös löytämemme rekat ja paljon muuta kalustoa. Kerttu ja Joni olivat hieman hermostuneita, mutta Petteri käyttäytyi kuin olisi vierailemassa alkoholisoituneen kaverinsa luona. Toisaalta hän käyttäytyi aina niin. Heitti läppää ja oli silmin nähden löysä. Miehen terävämpi liikehdintä oli harvinaista, mutta kun se alkoi, tiesin hänen osaavan hommansa. Ja hänen välitön käyttäytymisensä oli rauhoittavaa. Puttonen oli vaitonaisempi, mikä sai minut hermostumaan.
”Eikö meiltä oteta aseita pois?”
”Vasta sillan takana, eiköhän näillä oo meihän luottoa sen verran.”
”Mitäs meille tapahtuu?” Joni kyseli selvästi kärsimättömänä.
”Vuorokausi tai puoli karanteenissa, toi mimmi saattaa olla pidempäänkin, ku on sairas. Sen jälkeen se yks mimmi … mikä sen nimi nyt on?” Petteri arpoi.
”Ai meinaatsie Johannaa?”
”Joo, Johanna järkkää teille majoituksen ja antaa jotain hommia, kuhan haastattelee eka että mitä te osaatte jne. Ei täs hätää.”
”Me ilmeisesti saadaan pitää tavarat?”
”Joo. Ne tsekkaa vaan, ettei siellä oo aseita. Mä nappaan noi sun inttikamat.” Petteri madalsi ääntään. ”Ihan vaan varmuuden varalta, ettei tuu kyselyä.”
Nyökkäsin. Hän oli ajatellut asiat valmiiksi, vaikkei pitänyt itsestään suurta numeroa. Ihmettelin asiaa kuitenkin jonkun verran.
”Eikö ne tsekkaa teidän tuomisia?”
Pete naurahti nasaalisti ja näin kuunvalossa hänen leveän virnistyksensä.
”Ei toi mimmi kehtaa, mä jörnin sitä pari vuotta sitten ja se ujostelee liikaa.” Hän oli kieltämättä yhden sortin intiaani. Mutta se palveli meitä tässä tapauksessa.

Astelimme huoltoasemalta yhä aseissa sillan taakse, jossa meitä tervehti varusmiesten lisäksi kaksi viitasaarelaista siviiliä. En tunnistanut vanhempia miehiä ulkonäöltä, eivätkä arvatenkaan hekään minua. Ainoastaan Rämö vaihtoi heidän kanssaan muutamia sanoja, enimmäkseen valitellen säästä. Meidän porukkamme seisoi kylmässä odottaen kyytiä, suuret laukut mukanamme. Minun oli kylmä useamman tunnin lavalla istumisen jälkeen ja väsytti. Mutta nyt oli pakko pitää mieli terävänä. Seuraavat tunnit voisivat olla hyvinkin määritteleviä.
Muuten porukka voi suhteellisen hyvin. Vaikka Sini niiskutti ja oli yhä toipilas, kaikki vaikuttivat suhteellisen skarpeilta ja jännittyneiltä. Tutun Hiacen valot ilmestyivät sillalle. Toistin mielessäni, etteivät ne olleet tutut ja vedin pipoa syvemmälle päähäni. Kasvojeni arpea kuumotti jonkin verran. Se ei luultavasti ollut tulehtunut, mutta näin syvät naarmut eivät parantuneet samoin tein. Olin jättänyt tarkoituksella siteen pois, sillä väkisin tehty kauneusleikkaukseni teki kasvoistani vähemmän tunnistettavan.
Pidin rynnäkkökiväärin selässä. Ei olisi mitään sytä olettaa, että minut tunnistettaisiin vielä.

Hiace pysähtyi eteemme, varusmiesnaisen viittilöidessä sitä kääntymään. Sen valot sokaisivat koko porukan hetkeksi. Nainen oli selvästi hieman kireähköllä tuulella. En tiedä, johtuiko se Peten vaivattomasta läsnäolosta, vai yleisestä hermoilusta, mutta hän vaikutti jopa kiusaantuneelta.
”Mä otan teiltä nimen, kotipaikkakunnan ja ammatin. Tarkemmat kartotukset teidän taidoista ja sijoituksista tulee sit huomenissa.”
Joni oli ensimmäisenä. Hän oli hieman hermostunut ja kyseli, olisiko opiskelija vai lukiolainen. Hieman närkästyneesti nainen vastasi, ettei sillä ollut suuremin väliä.
”Noh, Joni Kauppinen, Jyväskylästä ja lukiolainen.” Kerttu jatkoi välittömästi hänen jälkeensä.
”Kerttu Karhunen, Jämsä ja opettaja.”
”Minkä opettaja?” Nainen tarkensi nopeasti.
”Kielten, ruotsi ja englanti.”
”Ok. Seuraava.”
”Jaakko Mahlamäki, Jyväskylä, kehityssuunnittelija.” Valehtelin samoin tein kaiken. Jyväskylä olisi järkevin paikka, jonka voisin tarjota heille. Oletin kyselevän naisen täydentävän kysymyksillä, mutta hieman yllättäen häntä ei kiinnostanut mitäänsanomaton moderni nimike. Olin minä kehityssuunnittelijan nimenkin alla tehnyt töitä, mutta jostain syystä se ei ollut yhtä kiinnostava kuin Kertun opettajatausta. Tai saattoi olla, ettei nainen yksinkertaisesti hahmottanut mahdollista työkenttääni.
”Sini Hurmeinen, Jyväskylä ja lukiolainen.” Hän kuulosti hyvin heiveröiseltä ja väsyneeltä. Tytön tummat hiukset törröttivät pipon alta ja nenästä tiputti räkää. Meidän pitäisi pikkuhiljaa päästä lepäämään, en halunnut pitää häntä yhtään pidempää pakkasessa, kuin pakollista. Eikä niin käynytkään.
”Noni, Puttonen, otatsä näiltä aseet mukaan, me tsekataan nopeesti tavarat.” Hieman yllättäen nainen, jolla ei ollut lainkaan jääkärin natsoja enempää sotilasarvoa, unohti täysin puhuttelua kersanttina heiluvaa Puttosta. Tajusin tämän johtuvan siitä, että nainen oli tullut paikan päälle tuoreen yliluutnantin mukana. Puttonen oli nokkimajärjestyksessä muita, kuin heidän porukkaansa. Muiden varusmiesten integroituminen yliluutnantin alaisuuteen ei ollut selviö. He olivat kuitenkin siviilejä, eikä tässä tilanteessa valtiollienn pakkokoneisto ollut yhtä voimakas auktoriteetti kuin aikaisemmin.
Ojensimme Puttoselle aseet ja annoimme heidän tsekata muutamat kapsäkkimme. Pete oli Rämön kanssa ehtinyt jo heittää omat tavaransa Hiacen perälle, mukaanlukien minun varusteeni. Meille ei edes huomautettu mistään, eikä tarkastellu ollut erityisen monimutkainen.
”Kerrottiinko teille mitä nyt tapahtuu?”
”Joo.”
”Hyvä. Teillä kävi mäihä, siellä pitäis olla lämmin talo. Karenssitaloon tuli tänään slovakialainen perhe. Jaatte niiden kanssa tilat tämän yön.” Nainen puhui hieman ylimieliseen sävyyn. Ilmeisesti uniformu antoi hänelle turvaa ja auktoriteettiä, joka erotti hänet avuttomista siviileistä. Tajusin sen, sillä olin itse saanut aikaisemmin sellaisia fiiliksiä.

Hiacessa oli meidän lisäksemme vain kuski. Tunnistin miehen Kyrpä-Joreksi, joka oli ollut mukanamme Jyväskylässä etsimässä ruokaa. Hän ei ollut erityisen suuri tuttu, tai muutenkaan järin mileenpainuva henkilö. Hiljainen, pipopäinen, lyhyt ja rotevarakenteinen kaveri, joka ei katsonut silmiin silloinkaan. Eikä katsonut nytkään. Hän tuijotti ratin takaa väsyneesti eteenpäin, kuin minua ei olisi ollutkaan.
Hiacen levysoittimesta soi kuutamoiseen ja kylmään talviyöhön täysin sopimaton Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine. Hyppäsimme takatilaan, jossa ei ollut juurikaan pehmusteita. Auto oli kuitenkin lämmin ja olimme Puttosen, Petterin ja Rämön seurassa. Kun naisvarusmies liu’utti oven kiinni, huomasin Puttosen hymyilevän ja näyttävän peukkua. Olimme selvinneet ensimmäisestä osasta. Pääsimme sisälle Viitasaareen. Nyt muut voisivat nukkua yönsä rauhassa, ainakin hetken aikaa. Minulla tilanne olisi hieman toinen, mutta oli pakko myöntää, että sydämeni syke oli laskenut huomattavasti.

Hiacen takaikkunasta näkyivät samat pimeät maisemat, kuin edellisellä kerralla. Ainakin tiet oltiin aurattu. Meidän matkamme ei kuitenkaan ollut erityisen pitkä. Petteri selitti lyhyesti millainen Viitasaaren tilanne oli. Hän muotoili sen kuin olisi puhunut ventovieraille. Kertoi lyhyesti paikan säästyneen toisen sillan räjäyttämisen johdosta ja toisen sillan linnoitamisella. Saaren parin-kolmen sadan selviytyjän joukossa oli vahva armeijan läsnäolo. Saarelaiset olivat valinneet keskuudestaan äänestämällä Neuvoston, joka hoiti juoksevat organisointiasiat. Neuvoston puheenjohtaja oli ylikomisaario Raivio.
Hän kertoi viitasaarelaisten levittäytyneen myös lähialueelle, pääasiassa turvatakseen välittömimmät resurssit talvesta selviytymiseen. Myös Viitasaaren kantakaupunki oltiin puhdistettu armeijan toimesta, mutta tästä huolimatta selviytyjät asuivat yhä kaupungin eteläpuoleisella saarella. Myös meille annettaisiin tehtävät, mikäli haluaisimme pysyä saarella. Jotkut armeijan läsnäolosta hermostuneet olivat myös poistuneet saarelta lähialueen maatiloille, mutta heillä oli silti oikeus osallistua äänestämään Neuvoston valinnasta. Äänestyksiä yleensä pidettiin, kun väkiluku kasvoi viidelläkymmenellä. Toistaiseksi näin ei ollut tapahtunut, mutta luultavasti lähitulevaisuudessa asia olisi toisella tavalla. Neuvosto päätti, ketkä saarelle otettaisiin ja ketkä eivät. Kaikkia ei voitu päästää turvalliselle keitaalle, jonka resurssit olivat rajalliset.
Ymmärsin viimeisestä Petterin painokkaasta puhetavasta, että tämä olisi myös meidnä osaltamme olennaista. Jukka olisi kyllä Neuvostossa, enkä uskonut tämän olevan ongelma. Minun pitäisi olla vain hissun kissun ja homma olisi sillä selvä.

Saavuimme hieman sivummalla olevalle omakotitalolle, jonka edessä seisoi kaksi varusmiestä. Toinen näytti nukkuvan seisaaltaan, mutta toinen, lyhyenläntä kaveri, oli huomattavasti skarpimpi. Hänellä oli käsisään siviilihaulikko, mutta kasvoilla hyvinkin tyly katse. Petteri ja Puttonen auttoivat tavaramme ulos, mutta tämä kaveri talon ja Hiacen välissä oli huomattavasti tylymmän oloinen.
”Onko nää uusia turvapaikanhakijoita?” Hänen äänensä oli ylimielinen, minulle jäi huono maku
kaverista samoin tein.
”Joo, teillä vissii oli talossa jo porukkaa?”
”Pari slaavineekeriä. Ne tuli aiemmin eilispäivänä.” Hän sylkäisi maahan. Huolimatta karskista asenteesta, lyhyehköllä miehellä oli kohtuullisen sekava ja epäsotilaallinen varustus. Kengät, housut ja pipo eivät ainakaan olleet alkuperäistä palveluspukua. Sänki rehotti perunanenän päällä. Hän näytti huomattavan paljon Hitsaajalta yksittäisten hiusten sojottaessa miehen pipon alta.
”Onko tolla tytöllä tartunta?” Hän tivasti välittämättömästi, osoittaen aseella Siniä. Ilmeisesti hän oli aivan tosissaan eleen kanssa, joka sai Puttosen ärähtämään.
”Elä Väisäne perkele osottele sillä asseella!”
Tämä sai varusmiehen laskemaan piippulinjan, mutta hän selvästi närkästyi huomautuksesta.
”No vitustako minä voin tietää, sehän on ihan raato.” Hän puhui ikään kuin Sini ei olisi ollut paikallakaan. Huomasin silmäkulmastani tytön tärisevän sekä kuumeesta että hermostuksesta. Myös minä olin melko vihainen sotapojan eleelle. Petterin lepoisanvittuileva tapa kuitenkin palveli paremmin kaikkia.
”Otappa pikkukaveri ihan iisisti. Tytöllä on vitusti kuumetta. Me vaan dropataan ne tänne ja tullaan huomenna noutamaan, ni pääsette tekin vartiosta.”
Perunanenäinen varusmies kohautti turhautuneesti olkiaan. Hän ei pitänyt nimityksestä pikkukaveri, varsinkaan Petteriltä, joka muutenkin vaikutti hieman piruilevan ihmisille jatkuvasti. Hän kuitenkin joutui ohittaman tilanteen. Tajusin Petterin toimivan juuri sopivan omavaltaisesti siksi, että hänellä ei ollut palveluspukua päällään. Ilmeisesti siviilien ja varusmiesten tilanne oli huomattavasti varovaisempi. Puttosen ja minun kanssani saapuneet varusmiehet ilmeisesti olivat hankalassa asetelmassa, sillä heidän katsottiin formaalisti kuuluneen minun johtooni, kun kannoin yliluutnantin natsoja. Jyväskylän episodin jälkeen ei ihmekään, että heidän ja uuden yliluutnantin alla toimineiden varusmiesten ja reserviläisten välit olivat hieman tulenarat.

Petteri, Puttonen ja Rämö kantoivat tavaramme sisään taloon ystävällisenä eleenä. Petteri hoiti tapansa mukaan puhumisen. Puttonen vaikutti aiempaan verrattuna jopa hieman säikyltä. Hän oli varautuneempi ja hiljaisempi, mutten vielä viitsinyt kysyä tähän syytä. Se saattoi johtua yleisestä tilanteesta tai sitten jostain muusta. Petteri sen sijaan oli yhtä luonteva, kuin olisi astellut sisään saunatilaan. Hän julisti kovaan ääneen tervehdyksen taloon, vaikka kello oli jo selvästi yli puolen yön.
”Ciao ragazzi! Wake up a bit, you got some company!” Hän aloitti jostain kumman syystä tervehdyksensä italiaksi, vaikkei edes tiennyt ketä talossa oli. Ottaessamme kenkiämme pois meitä saapui tervehtimään pitkä, laiha mies nuhjuisessa t-paidassa ja pitkissä alushousuissa.
”Cheerios, sorry for the interruption, but you’ve gonna share the house for tonight with these guys. I’m Pete btw, pleasure.” Näin Petterin iskevän silmää selvästi slaavilaiselle, hieman kaljuuntuvalle herrasmiehelle. Kaveri oli hieman säikähtänyt ja herännyt, mutta ojensi kätensä ensin Petterille, sitten meille muille.
”Alexander Jokl, nice to meet you.”
Me esittäydyimme lyhyesti. Mies oli säikystä luonteesta huolimatta ystävällisen oloinen. Huomattavasti mukavampi tavattava kuin aikaisemmat varusmiehet.
Petteri ja Puttonen loivat minuun vielä merkitsevän katseen, mutta nyökkäsin lyhyesti. Me olimme nyt Viitasaarella, minä voisin bunkata kenen tahansa kanssa ja olisin silti paremmassa turvassa kuin aiemmin.
”Sua tullaan huomenna hakemaan. Mä laitan viestin eteenpäin Jukalle ja katsotaan miten tässä käy. Toivotaan, että saan jonkun tutun tulemaan paikalle.”
Nyökkäsin ja vilkaisin hetken eteisestä ulos. Varusmiehet eivät nähneet meitä. Nappasin heistä molemmat syleilyyn. Miesten kylmät aseet kolisivat yhteen, mutta he vastasivat halaukseen nopeasti.
”Kiitos. Kiitos niin helvetisti.”
”Eipä mittään. Tää oli vähintä mitä myö voitiin tehä.”
”Katotaan päivä kerrallaan tästä. Oon teille bisset auki.”
”Voiko tinkiä sixpäkkiin?” Petteri kysyi uteliaasti.
”Katotaan.”

Miehet lähtivät ilman sen suurempia sinfonioita ja pitivät mahdollisimman vähän meteliä tapaamisesta. Seurasin ikkunasta heidän poistumistaan Hiaceen. Kaikki vaikutti normaalilta. Me voisimme luultavasti hyvissä mielin nukkua yön ylitse.
Menimme tuvan puolelle, jossa oli useampia patjoja lattialla. Lämpimän uuni vieressä oli jo neljä hahmoa, joista nuorin tuskin kahta vuotta vanha lapsi. Alexander, vasta tapaamamme mies, oli hieman levoton, joten purkaessani tavaroita aloitin kevyen keskustelun.
”When did you guys arrive? And where are you from?”
Hän oli hieman yllättynyt kysymyksestä, mutta hymyili uteliaalle eleelle.
”Just some ten hours earlier. We’ve been here in the quarantine since.” Hänen englantinsa ei kuulostanut järin itäeurooppalaiselta. Hän esitteli lyhyesti pitkän, lasta tyynnyttelevän tummahiuksisen vaimonsa, joka hymyili myös ystävälliseen sävyyn.
”We’ve been on the road for quite a while, but before the crises we were living in Germany, but we are slovakian.”
”Okay, so what happend then?”
Hän selosti melko laajasti, mitä oli tapahtunut. Kriisin, kuten Alexander sitä nimitti, alkaessa he olivat pyrkineet sukulaistensa luo Slovakiaan takaisin. Se ei ollut enää onnistunut ja tartunta alkoi levitä lähes kaikissa kaupungeissa. Rajat oltiin yritetty sulkea lähes kaikkialla, mutta he olivat lahjomalla päässeet Puolaan ja sieltä Kaliningradiin. Herra Jokl, sähköinsinööri, oli tehnyt parhaansa lahjoakseen ja ostaakseen tiensä lautalle pohjoiseen. Kaikessa oli kestänyt viikkoja. Schengenin sopimus oli melko nopeasti menettänyt merkityksensä ja viranomaiset yrittivät tukia kaikki rajat. He eivät onnistuneet palaamaan Saksaan, mutta itään päin oli helpompi mennä. He olivat joutuneet hylkäämään autonsa ja maksamaan naurettavan määrän onnettoman kalastusaluksen parin hengen miehistölle, jotka yrittivät myös pohjoiseen. Ukrainalaissyntyiset kalastajat perheineen haaveilivat alun perin Ruotsista, mutta saivat radioon viestin, että yksikään satama ei ollut auki. Kuului myös huhupuheita, että Norjassa laivalla saapuneita oltiin jopa ammuttu laitureille. Heidän oltiin pelätty tuovan sairaus muuten kohtuullisesti tartunnalta varjeltuneelle maalle. Lopulta he olivat paatissa lähes viikon, etsien paikkaa, jonne päästä. Suomi oli riski, mutta pienin mahdollinen riski.
He eivät voineet jäädä etelään. Alexander kertoi lyhyesti, että Keski-Euroopassa ihmisillä ei ollut toivoakaan. Pohjoisessa oli sentään tilaa, mutta tiheämpään asutettu maailma oli yksi kuolonloukko. Ihmisistä tuli toisilleen petoja hyvin nopeasti. Jos tartunta ei vienyt heitä, nopeasti ohenevat resurssit veivät. Hän oli puhunut puhelimeen vimmatusti niinä aikoina, kun oli yrittänyt selvittää milloin työkavereidensa, milloin sukulaisten vointia. Kaikki tarvitsivat apua. Kaikkiin ei saanut yhteyttä. Puhelinverkot olivat jatkuvasti ylikuormitettuja, jossain vaiheessa internet oli varmempi tapa saada ihmisiä kiinni.
Myöhäisestä ajankohdasta ja ilmeisen traumaattisista kokemuksista johtuen emme keskustelleet asiasta yksityiskohtaisemmin. Hän kiteytti keskustelun rauhoitellessaan vanhempaa poikaansa, joka oli ehkä kahdeksan vanha.
”We’ve been lucky.” He olivat selvinneet rannikolle lähinnä onnekkaiden arvauksien pohjalta, mutta myös loogisten ja uskaliaiden ratkaisujen tuloksena. Maailma oli jo silloin mennyt päin helvettiä. He olivat ehtineet pois pahimman alta. Suomi ei ilmeisesti ollut pahimmillaankaan niin paha, kuin Keski-Eurooppa olisi ollut.

Joklin perhe vaikutti säikyltä. He olivat mitä ilmeisimmin tulleet tänne omasta tahdostaan, mutteivät tienneet, miten heille kävisi. Myös minua jännitti heidän kohtalonsa. Ääriolosuhteissa rasismi oli ania valmis nostamaan päätään, eikä heidän pääsynsä Viitasaaren suojapaikkaan ollut mitenkään selvää. Jos aiemminkin väsynyt talouskriisi oli nostanut ääriajattelijoiden liikkeitä, oli paha kuvitella miten nykyinen tilanne siihen vaikuttaisi. Perhe oli koulutettu, harmiton voimavara. Ja vieläpä valkoinen. Muttta ei siltikään suomalainen. Ja näissä olosuhteissa ehdot sanelivat ne, joilla olivat aseet.
Muut ryhmästämme olivat rauhallisia, kun putsailimme haavojamme. Olimme hiljaa ja jännittyneitä, mutta Joklin perheen lasten läsnäolo rauhoitti ainakin Kerttua. Hän jopa otti lapsiin jotain kontaktia, ennen heidän nukahtamistaan. Lapset edustivast tulevaisuutta, jatkuvuutta. Se taisi olla suurin ongelma nykyisessä maailmassa. Kukaan ei pystynyt ajattelemaan edes viikkoa pidemmälle. Puhumattakaan talvea.

Minulla oli hyvin orpo olo ilman asettani. Vaikka tilanne oli mikä hyvänsä, en ollut jättänyt sitä kertaakaan kuluneiden viikkojen aikana pois. Ja nyt se vietiin minulta. Enkä edes vastustellut. Olo oli hyvin vaikea. Toisaalta olin odottanut tätä kuin kuuta nousevaa. Täällä olivat ystävät, turva ja tulevaisuus. Mutta samalla ylläni leijui valtava riski. Jos minut löydettäisii, täältä ei olisi tietä pois. Ei ainakaan elävänä.
Tuijottelin vielä hetken uutta uljasta naamaani peilistä ennen nukkumaan menoa. En tiennyt, milloin minusta oli tullut näin julman näköinen. Se ei johtunut kaljusta, se ei johtunut suuresta arvesta, se ei johtunut parrasta. Se ei myöskään johtunut kapeammista kasvoista, eikä tylystä ilmeestä tai tummista silmänalusista. Minä en ollut aiemminkaan hirvittävän hymyilevä tai ystävällinen mies. Mutta jokin oli muuttunut. Kun ampui satakunta ihmistä, tervettä tai sairasta, se teki jotain silmille. Minä itse en enää huomannut sitä. Kuluneet viikot olivat tehneet minusta lähes sokean omalle itselleni.
Tajusin se miettiessäni, pystyisinkö tappamaan tieni ulos Viitasaarelta, jos tilanne sitä vaatisi.